Voiko menneisyyteen takertuminen estää paremman tulevaisuuden?

[Emma-Liisa]

Tänään 13.3.2010 talvisodan päättymisen 70-vuotispäivän kunniaksi järjestetty seminaari pidettiin aitoon suomalaiseen, pidättyvään tapaan. Halonen taisi tuskin edes mainita NL:oa! Presidenttimme ei ole mikään kaunopuhuja, mutta painotti aivan oikein sodan tuottamaa kärsimystä.

Pääministeri Vanhanen piti yllättävän hyvän puheen. Loppu taisi olla sovellutus Churchilliltä (kiitos RAF:lle).

Paikallisessa tilaisuudessa ainakin minua häiritsi veteraanijärjestön edustajan tervehdyspuhe, jossa hekumoitiin sellaisilla sanoilla kuin "kunnia" ja "sankaruus" sekä sillä ettei puna-armeija päässyt antamaan Stalinille syntymäpäivälahjaa. Jotenkin sävy ei tuntunut oikein sopivalta, kun tilaisuus pidettiin kirkossa!

Vaikutelmani saattoi johtua siitä, että olin juuri lukenut Juha Pihlströmin artikkelin uudessa Kanavassa (2010). Yhdyn hänen näkemykseensä, että nykyisin korostuu liikaa sankaruus, kun oikeampi tunne olisi suru. Erityisesti Pihlströn korosti, että sodassa tappaminen on aina moraalisesti väärin, oli se sitten kuinka välttämätöntä tahansa.

Onkin sangen mahdollista, että pelkän sankaruuden korostaminen jättää myös monien sotaveteraanien kokemukset huomiotta - ja he joutuvat tästä syystä vaikenemaan.

[Jussi Jalonen]

Erityisesti Pihlström korosti, että sodassa tappaminen on aina moraalisesti väärin, oli se sitten kuinka välttämätöntä tahansa. Onkin sangen mahdollista, että pelkän sankaruuden korostaminen jättää myös monien sotaveteraanien kokemukset huomiotta - ja he joutuvat tästä syystä vaikenemaan.

Pilhströmin tapa korostaa sodassa tapahtuvaa tappamista "moraalisena vääryytenä" tuskin sekään erityisemmin rohkaisee veteraaneja luopumaan vaikenemisestaan.


Cheers,

J. J.

[Emma-Liisa]

Erityisesti Pihlström korosti, että sodassa tappaminen on aina moraalisesti väärin, oli se sitten kuinka välttämätöntä tahansa. Onkin sangen mahdollista, että pelkän sankaruuden korostaminen jättää myös monien sotaveteraanien kokemukset huomiotta - ja he joutuvat tästä syystä vaikenemaan.

Pilhströmin tapa korostaa sodassa tapahtuvaa tappamista "moraalisena vääryytenä" tuskin sekään erityisemmin rohkaisee veteraaneja luopumaan vaikenemisestaan.

Ainakin niitä, jotka ovat kokeneet omantunnontuskia. Eiväthän edes suomalaiset aina käyttäytyneet "sodan sääntöjen" mukaan. Jo Linna kuvaa Tuntemattomassa, miten Lehto ampuu sotavangin - eikä mallijohtaja Koskela tähän puutu.

Tosin kun Pihlström korostaa väkivallattomuutta korkeimpana arvona, hän jättää pois sen, miten käy, jos vastassa on Hitler tai Stalin. Onko moraalisesti oikein jättää muut ihmiset näiden hirviöiden armoille, jotta itse saisi nauttia korkeasta moraalista? Tähän ei liene yksiselitteistä vastausta, jokainen valitsee itse.

Hitchcockin teoksesssa Liberation on kiintoisa vastakohtaisuus: länsiliittoutuneiden kansalaiset käyvät Normandiassa ihailemassa omien sotilaidensa sankarillisuutta, mutta paikalliset asukkaat (muistellen liittoutuneiden pommituksissa kuolleita läheisiään) ovat pystyttäneet museon rauhanaatteelle. Molemmille tavoille täytyisi olla tilaa.

[Vetehinen]

Suomi on ehkä läntisen Euroopan rasistisin maa. Hallinto perustuu pitkälle etnisten ryhmien suhteisiin ja ihmisten kohtelua määrittää se, mihin etniseen ryhmään hän kuuluu.

Suomen- ja ruotsinkieliset suomalaiset eivät olleet eivätkä ole etnisiä ryhmiä. "Äfven jag är finne", todetaan jo Runebergin Vänrikeissä.

PS. Kannattaisiko tutustua vaikkapa Irlannin historiaan?

Tässä on luettelo Suomen etnisistä ryhmistä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_S ... ä_ryhmistä

Kannattaisiko tutustua vaikkapa Suomen historiaan?

[Vetehinen]

Ruotsalaisen talonpojan ihmisoikeus oli oman kielen käyttö asioitaessa hallinnon kanssa. Suomalaisella talonpojalla ei samaa oikeutta ollut, vaan hallinto toimi vähemmistön kielellä. Tämä toki noteerattiin 1800-luvulla.

Ensimmäisenä kyllä tulee mieleen, että tässä nimimerkki nyt projisoi nykyhetken ajatuksiaan menneisyyteen. Mutta olisi toki kiinnostavaa tietää mihin tutkimukseen tai alkuperäislähteisiin perustat käsityksesi siitä, että tuon ajan suomenkieliset kokivat esim. ihmisoikeuksiaan loukatun?

Aikaisemmin käydyssä keskusteluketjussa on mielestäni esimerkkejä.

viewtopic.php?f=10&t=2473&hilit=ruotsalainen+hallinto


-

[Vetehinen]

Koska kyseistä lakia olivat säätämässä aikoinaan myös suomalaiset edustajat, myös suomalaiset kokivat sen omaksi laikseen, ja oli jokseenkin itsestäänselvää että laki jäi voimaan myös autonomian aikana. Millä se edes olisi korvattu?

Olisi korvattu suomalaisella lailla, jossa suomalaisella enemmistölle olisi tullut kansalais- ja ihmisoikeudet.

Tämä on täysin anakronistista. Todellinen vaihtoehto oli 1809 venäläinen laki, itsevaltius ja maaorjuus.

Suomen suurruhtinaskunnan hallinto olisi voinut toteuttaa suomalaisten kansalaisoikeudet, jos se olisi halunnut. Venäläisillä ei ollut mitään tuon suuntaista kehitystä vastaan. Päinvastoin. Venäläiset suosivat sitä.

-

[Vetehinen]

Yhdyn hänen näkemykseensä, että nykyisin korostuu liikaa sankaruus, kun oikeampi tunne olisi suru.

Oikea tunne on aika subjektiivista. En menis itse sanomaan sotaveteraaneille mikä tunne on oikea ja mikä väärä. Minulle on ihan ok, että kukin tunteilee tunteittensa mukaan.

[Vetehinen]

Tosin kun Pihlström korostaa väkivallattomuutta korkeimpana arvona, hän jättää pois sen, miten käy, jos vastassa on Hitler tai Stalin. Onko moraalisesti oikein jättää muut ihmiset näiden hirviöiden armoille, jotta itse saisi nauttia korkeasta moraalista?

Ajatus että joku "nauttisi korkeasta moraalista" jättäytymällä sivulliseksi, kun muut ihmiset ovat hirviöiden armoilla, johtaa suoraan saksalaisten välinpitämättömyyteen juutalaisten kohtalosta natsien käsissä.

[Tapio Onnela]

Ensimmäisenä kyllä tulee mieleen, että tässä nimimerkki nyt projisoi nykyhetken ajatuksiaan menneisyyteen. Mutta olisi toki kiinnostavaa tietää mihin tutkimukseen tai alkuperäislähteisiin perustat käsityksesi siitä, että tuon ajan suomenkieliset kokivat esim. ihmisoikeuksiaan loukatun?

Aikaisemmin käydyssä keskusteluketjussa on mielestäni esimerkkejä.
viewtopic.php?f=10&t=2473&hilit=ruotsalainen+hallinto-

Voitko vielä täsmentää missä kohtaa, en löytänyt ainuttakaan viitettä tutkimukseen tai alkuperäislähteeseen, josta olisi käynyt ilmi, että suomenkielinen rahavas olisi kokenut ihmisoikeuksiaan loukatun?

[Vetehinen]

Ensimmäisenä kyllä tulee mieleen, että tässä nimimerkki nyt projisoi nykyhetken ajatuksiaan menneisyyteen. Mutta olisi toki kiinnostavaa tietää mihin tutkimukseen tai alkuperäislähteisiin perustat käsityksesi siitä, että tuon ajan suomenkieliset kokivat esim. ihmisoikeuksiaan loukatun?

Aikaisemmin käydyssä keskusteluketjussa on mielestäni esimerkkejä.
viewtopic.php?f=10&t=2473&hilit=ruotsalainen+hallinto-

Voitko vielä täsmentää missä kohtaa, en löytänyt ainuttakaan viitettä tutkimukseen tai alkuperäislähteeseen, josta olisi käynyt ilmi, että suomenkielinen rahavas olisi kokenut ihmisoikeuksiaan loukatun?

Tarkoitukseni oli näyttää, että suomalaiset vaativat mm suomea osaavia tuomareita. Oletan ettet hyväksynyt sitä osoitukseksi ihmisoikeuksien loukkauksesta.

Saatan olla väärässäkin, kun oletan myös, että tuo esimerkkivaatimus on yleistä historian tietoutta ja oletan lisäksi, ettei sen todenperäisyyttä kyseenalaisteta. Voin etsiä ajan kanssa tarkennuksia, jos aitoa tarvetta on.

[Jussi Jalonen]

Tarkoitukseni oli näyttää, että suomalaiset vaativat mm suomea osaavia tuomareita. Oletan ettet hyväksynyt sitä osoitukseksi ihmisoikeuksien loukkauksesta.

Kysymys oli siitä, kokivatko suomalaiset omakielisten tuomarien puutteen ensisijaisesti "ihmisoikeuksien loukkauksena", vai oliko se heille paremminkin vain käytännön ongelma. Kokemusten luonteissahan on eroa.

David Kirbyn teoksista muistan hänen siteeranneen suomalaisia historiantutkimuksia, joiden mukaan esimerkiksi 1700-luvulla ilmenneet toivomukset suomen laajemmasta omaksumisesta virkakoneistossa on aiheellisinta tulkita pragmaattisina, ei niinkään ideologisina vaatimuksina. Kieleen pohjautuvaa kansallistunnettahan ei ollut vielä edes olemassa, joten äidinkielen käyttöä virkamiesten kanssa kirjallisesti asioitaessa ei vielä osattu mieltää samalla tavoin perusoikeudeksi kuin nyttemmin.

Vertailun vuoksi voi ajatella vaikkapa mahdollisesti tulevaa uutta aselakia. Kuinka moni käsiaseen omistaja kokee mahdolliset uudet lupasäädökset "ihmisoikeuksiensa loukkauksena"? Vai onko se heille lopulta vain vaivalloinen käytännön pulma ja taas yksi ylimääräinen rasite? Esimerkiksi itse lukeudun jälkimmäiseen kategoriaan.



Cheers,

J. J.

[Vetehinen]

Tarkoitukseni oli näyttää, että suomalaiset vaativat mm suomea osaavia tuomareita. Oletan ettet hyväksynyt sitä osoitukseksi ihmisoikeuksien loukkauksesta.

Kysymys oli siitä, kokivatko suomalaiset omakielisten tuomarien puutteen ensisijaisesti "ihmisoikeuksien loukkauksena", vai oliko se heille paremminkin vain käytännön ongelma. Kokemusten luonteissahan on eroa.

Epäilin että tuosta voisi olla kysymys. Kysymys on paha, enkä osaa vastata varmasti ja suorasti.

Oletan että oli niitä, joille kyse oli "ihmisoikeuksista", jolloin he katsoivat, että ruotsalainen ei ole sen parempi kuin suomalainen, mutta lienee ollut toisinkin ajattelevia ja varmaan on vieläkin.

Etäisyyden saamiseksi voisi kysyä, kokiko musta mies, että hänen ihmisoikeuksiaan loukattiin vai, että mustan miehen kohtalo on olla orja? Luulis että kumpaankin tulisi myöntäviä vastauksia, mutta ei sitä varmasti tiedä. Ajattelen niin, ettei orjan hyväksyntä orjuudelle tee orjuudesta hyväksyttävää, eikä suomalaisten alistuminen ihmisoikeuksiensa puuttumiselle tee puutteesta hyväksyttävää, joten kokemuksen kysyminen on epäoleellista.

[Tapio Onnela]

David Kirbyn teoksista muistan hänen siteeranneen suomalaisia historiantutkimuksia, joiden mukaan esimerkiksi 1700-luvulla ilmenneet toivomukset suomen laajemmasta omaksumisesta virkakoneistossa on aiheellisinta tulkita pragmaattisina, ei niinkään ideologisina vaatimuksina. Kieleen pohjautuvaa kansallistunnettahan ei ollut vielä edes olemassa, joten äidinkielen käyttöä virkamiesten kanssa kirjallisesti asioitaessa ei vielä osattu mieltää samalla tavoin perusoikeudeksi kuin nyttemmin.

Näin juuri. Nimimerkki Vetehinen ilmiselvästi projisoi nykyhetken poliittisia käsityksiään ”Ruotsista” ja ”ruotsalaisista” menneisyyteen ja näkee siellä sellaista mitä aikalaiset eivät olisi voineet nähdä tai kokea.

Etäisyyden saamiseksi voisi kysyä, kokiko musta mies, että hänen ihmisoikeuksiaan loukattiin vai, että mustan miehen kohtalo on olla orja?

Myös vertaus orjuuteen ontuu. Olettaisin, että mustan orjan asema Yhdysvalloissa poikkesi vapaan maatyöläisen asemasta hyvin paljon verrattuna suomenkielisen ja ruotsinkielisen rahvaan aseman eroihin Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla. En usko, että kieliin kiinnitettiin juurikaan edes huomiota, eikä ainakaan kansallisuussaatteen keskeisenä käyttövoimana kuin vasta paljon myöhemmin.

[Emma-Liisa]

Etäisyyden saamiseksi voisi kysyä, kokiko musta mies, että hänen ihmisoikeuksiaan loukattiin vai, että mustan miehen kohtalo on olla orja?

Ainakaan orjalla ei ollut sellaista käsitettä kuin ihmisoikeudet. Valkoisilla toki oli ko. käsite, mutta se ei kattanut mustia.

[Jussi Jalonen]

Etäisyyden saamiseksi voisi kysyä, kokiko musta mies, että hänen ihmisoikeuksiaan loukattiin vai, että mustan miehen kohtalo on olla orja? Luulis että kumpaankin tulisi myöntäviä vastauksia, mutta ei sitä varmasti tiedä. Ajattelen niin, ettei orjan hyväksyntä orjuudelle tee orjuudesta hyväksyttävää, eikä suomalaisten alistuminen ihmisoikeuksiensa puuttumiselle tee puutteesta hyväksyttävää, joten kokemuksen kysyminen on epäoleellista.

Analogia ei oikein toimi. Suomalaiselle oli käytännön etuja omaehtoisesta ruotsin kielen omaksumisesta, ja juuri siitä syystä ruotsin kieli laajensi jalansijaansa tässä maassa 1600- ja 1700-luvuilla. Kuvaavaa oli, että esimerkiksi noita mainitsemiani vaatimuksia suomen kielen käyttöönotosta virkakielenä vastustivat käsittääkseni monasti juuri syntyperältään suomalaiset virkamiehet. He pelkäsivät, että ehdotettu järjestelmä saattaisi sitoa suomalaissyntyiset virkamiehet turpeeseen kotimaassa, ja torpedoida mahdollisuudet kunnianhimoiseen ja hienoon uraan Tukholmassa.

Ruotsinkielisyydestä oli siis etuja, ruotsinkielisyys mahdollisti sosiaalisen nousun, ja ruotsinkielisyys oli jotain, jonka vapaaehtoinen omaksuminen oli jopa houkuttelevaa. Totta kai voi perustellusti katsoa, että kansankielen jääminen paitsioon opetuksessa ja virkakoneistossa oli aikalaisillekin ei-toivottavaa, mutta rinnastus orjuuteen on katteettoman räikeä. Orjuudestahan ei ollut orjalle itselleen mitään etuja, orjuus ei mahdollistanut sosiaalista nousua, enkä usko että kovinkaan moni on vapaaehtoisesti ikinä antautunut orjaksi, paitsi korkeintaan jos vaihtoehtona on ollut kuolema.

Lisäksi, koska puhumme ihmisoikeuksista kaiketikin objektiivisena käsitteenä, on hyvä muistaa sekin, ettei orja välttämättä nähnyt orjuudessa instituutiona per se mitään pahaa. Yksittäistä orjaa harmitti vain hänen oma henkilökohtainen orjuutensa. Kollektiivista identiteettiä, jonka perusteella orjuus olisi ollut vääryys koko mustaa kansanosaa kohtaan, ei ollut vielä ennen 1800-lukua sanottavammin olemassa orjien itsensä keskuudessa. Hallitsevan valkoisen väestön keskuudessa orjuus alettiin mieltää moraaliseksi vääryydeksi toisia ihmisolentoja kohtaan vasta samoihin aikoihin. Mutta koska jokainen ajatteli yhä lähinnä vain omaa etuaan, niin vapautunut orjakin saattoi ensi töikseen huoletta ostaa oman orjan, eikä siinä ollut hänen mielestään mitään väärää.

Eräs asia, jonka Steven Spielberg jätti kertomatta Amistad-elokuvassaan oli suullisessa perimätiedossa säilynyt maininta päähenkilön, orjakapinaa laivalla johtaneen ja lopulta Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa vapautetun orjan Cinquen myöhemmästä omasta historiasta orjakauppiaana.


Cheers,

J. J.