2000 vai 3000 teloitettua rintamakarkuria?

[heehak]

Tosiasiat eivät kuitenkaan muutu miksikään, vaikka kuinka kuvitellaan ja kuvitelmat toistetaan uudelleen ja uudelleen sopivasti niitä muutellen.

Tosiasia on aika hankala käsite varsinkin kun kyseessä ovat teloitukset. Tietääkseni tutkimuksen perusvaatimus on, että täytyy olla vähintään kaksi toisistaan riippumatonta lähdettä, että voisi esittää perustellun väitteen.

Jos tutkimuksen lopputulos esitetään esim. yhden sotapoliisiyksikön sotapäiväkirjan perusteella, ei perusvaatimus täyty. Usein ei jäljitetä asiakirjuketjua alkuperäiseen saakka. Esim. teloitusasiakirjat lähetetetään tiettyyn jakeluun, mutta ei jakelun kohteiden asiakirjoja voi pitää toisistaan riippumattomina lähteinä.

Kiinnitin huomiota "Teloitettu totuus"-kirjan lähteisiin. Siinänäyttäisi olevan juuri tällainen puute. Esim. on harhauttavaa viitata menehtyneet tiedostoon, koska se perustuu muihin asiakirjoihin, eikä siis ole riippumaton lähde.

Sinänsä on hyvä, että Kansallisarkisto on lisännyt viime vuosina teloitetut tiedostoon, mitä ei vanha johtaja halunnut ideologisista syitä tehdä. Nykyään Kansallisarkisto katsoo menehtymisluokka "kuoli" olevan väärä heidän kohdallaan, mutta muutakaan ei ole käytetttävissä.

[Ilmo Kekkonen]

Muutama kommentti "heehakin" ajatuksiin.

Tosiasia on aika hankala käsite varsinkin kun kyseessä ovat teloitukset. Tietääkseni tutkimuksen perusvaatimus on, että täytyy olla vähintään kaksi toisistaan riippumatonta lähdettä, että voisi esittää perustellun väitteen.Esim. teloitusasiakirjat lähetetetään tiettyyn jakeluun, mutta ei jakelun kohteiden asiakirjoja voi pitää toisistaan riippumattomina lähteinä

Teloituksia toimeenpani vain armeijan sotilasoikeudenhoito voimassa olevien lakien ja toimintaohjeiden mukaisesti. Alustavan tutkimuksen jälkeen rikkomuksen tarkemman selvittelyn ja syytteeseenpanon määräsi yhtymän komentaja sotilashallinnollisen toimiston päällikön ( yleensä lakimies) esityksestä.
Tuomion antoi kenttäoikeus riippumattomana tuomioistuimena. Tosin oli komentajia, jotka pyrkivät vaikuttamaan ennalta päätöksiin. Jotkut puheenjohtajat taipuivat niihin, useimmat eivät.
Lisäksi kurinpitoa valvoi Päämajan erillinen valvontalinja. Siis periaatteessa tiedot teloituksista tulivat kolmesta suunnasta ( yhtymä, tuomioistuin ja valvontaosasto) ja ne taltioitiin ainakin Päämajan järjestelyosastolle, kaatuneiden keskuskortistoon ja oikeusministeriöön sekä valvontaosastolle. Koska teloituksista vastasi vain armeija, ei ole toista lähteeksi sopivaa organisaatiota olemassa. Armeija ei ole laatinut asiakirjoja jälkikäteen keksityistä teloituksista.

Jos tutkimuksen lopputulos esitetään esim. yhden sotapoliisiyksikön sotapäiväkirjan perusteella, ei perusvaatimus täyty. Usein ei jäljitetä asiakirjuketjua alkuperäiseen saakka.

Kukaan tutkija ei nojaa vain yhteen sotapäväkirjaan. Niitä täytyy tarkastella laajalti ja lisäksi esimerkiksi suunnitelmat, ohjeet, käskyt, taistelukertomukset, tilanneilmoitukset, mukana olleiden tiedot jne. Vasta sitten syntyy kokonaiskuva, jota voidaan tarjota tutkimuksen lopputuloksena.
Todettakoon vielä, että sotapoliisilla ei ollut oikeutta määrätä teloituksia, eikä mitään muitakaan rangaistuksia. Näin tiedot teloituksista löytyvät ihan muualta. Jos sotapoliisi joutui käyttämään aseita, oli tapahtumista aina ilmoitettava.

Kiinnitin huomiota "Teloitettu totuus"-kirjan lähteisiin. Siinänäyttäisi olevan juuri tällainen puute. Esim. on harhauttavaa viitata menehtyneet tiedostoon, koska se perustuu muihin asiakirjoihin, eikä siis ole riippumaton lähde.

Mikähän organisaatio olisi ollut armeijaa pätevämpi kirjaamaan taisteluissa kaatunet ja kadonneet?
Olen käynyt aika paljon läpi samaa lähdeapparaattia. Kritisoidahan aina voi, mutta se on kyllä mitä laajin ja kattavin myös teloitusten osalta. Jo se, että se nojaa kahteen väitöskirjaan, antaa laajaa pohjaa.Lisäksi kesän -44 asiakirja-aineisto on käyty uudelleen läpi mitä perusteellisimmin. Olen tuolla edellä antanut näytteitä. Asiakirjoissa ei tietenkään selvitetä jälkikäteen keksittyjä tapahtumia.Lisäksi asiakirjojen tulkinta vaatii asiantuntemusta, joka juuri näillä tutkijoilla on maan parasta.

[Jussi Jalonen]

Tosiasia on aika hankala käsite varsinkin kun kyseessä ovat teloitukset. Tietääkseni tutkimuksen perusvaatimus on, että täytyy olla vähintään kaksi toisistaan riippumatonta lähdettä, että voisi esittää perustellun väitteen.

Se riippuu tutkimuksesta ja siitä, millainen väite on tarkoitus esittää. Mutta eikö tämä edellytyksesi mielestäsi aseta tavallaan kaksinkertaisen todistustaakan? Siis tässä nimenomaisessa vastakkainasettelussa, jossa kyseessä ovat nämä Pelhon hatarat ja salaliittoteoriaa lähestyvät tekstit sekä niiden osoittaminen erheellisiksi.

Kiinnitin huomiota "Teloitettu totuus"-kirjan lähteisiin. Siinänäyttäisi olevan juuri tällainen puute.

Toisaalta voisi huomauttaa, että "Romahtaako rintama"- ja "Yhden miehen jatkosota" -teoksissa oli toisenlainen puute. Molemmissa teoksissa oli toki parhaimmillaan esitetty tiettyihin tapauksiin liittyen toisistaan riippumattomia lähteitä. Valitettavasti ongelma oli, että ne lähteet alkoivat olla jo suorastaan liian riippumattomia, jopa siinä määrin etteivät ne enää mitenkään liittyneet edes siihen käsiteltävään aihealueeseen.



Best,

J. J.

[Martti Pelho]

Lappeenrannan kaupungin salaisessa ja omavaltaisessa konekaivauksessa 19.12.2005 suurella kaivurilla tuhottiin Huhtiniemestä vuonna 1971 kaupungin työporukan (Jorma Ojansuu, Jukka Karlsson, Jorma Vainikka ja Veikko A. Mattera) löytämä yli kymmenen vainajan joukkohauta (joukkohaudan tarkat karttakoordinaatit: 61ast, 02min, 57sek poh. lev., 28ast, 9min, 10 sek it. pit.).

Kaivurikuopasta 19.12.2005 poimituksi väittettyjen luiden tutkimustuloksen "pohdinnan" julkisti 13.3.2006 Etelä-Karjalan poliisi.

Virkavelvollisuudestaan ja yleisestä käytännöstä poiketen Lappeerannan poliisi ei julkistanut ihmisluunäytteiden ikää koskevaa laboratorion tutkimustulosta tai laborotorion tutkimusmenetelmiä koskevaa tutkimusselostetta .

Poliisin “pohdinnan” mukaan konekaivauksessa joukkohaudasta 19.12.2005 laborotaoriotutkimuksiin otetut kuusi luuta kuuluvat kahdelle miehelle mutta luiden "ikää ei voi määrittää".

Kuitenkin vuonna 1971 joukkohaudan löytäneen työporukan miesten useiden yhtäpitävien lausuntojen mukaan joukkohaudassa oli yli kymmenen vainajaa sikinsokin lahdattuna eli tuhansia ihmisluita. Näin vuonna 2006 “tutkittiin” suurkaivurilla virheellisesti vain promille joukkohaudassa olevasta luuaineistosta.

Poliisin tiedotetta 13.3.2006 voi tulkita oikein myös niin ettei nyt tutkittujen kuuden ihmisluun tutkimustuloksien perusteella voi poissulkea sitä mahdollisuutta, että kahden miesvainajan luut ovat vuodelta 1944. Miten suomalainen media tulkitsi ja pohti poliisin tiedotetta sadoissa jutuissaan 13.-18.3.2006? Sama kaiku on askelten!

Lappeenrannan poliisin virkatoimia asiassa rasittaa vuonna 2006 muotovirheen lisäksi Lappeerannan poliisin vuoden 1971 virkarikos: poliisilla oli tuolloin lakiin perustuva virkavelvollisuus tutkia ja dokumentoida vuonna 1971 löytynyt joukkohauta heti tuoreeltaan ja toimittaa näytteet laborotorioon.

Lappeenrannan poliisi jätti vuonna 1971 joukkohaudan tutkimatta ja dokumentoimatta. TV2 toimittaja Reijo Portaankorvan uutisen mukaan Lappeenrannan poliisilaitoksen tai Lappeerannan ev.lut seurakunnan arkistossa ei ollut asiakirjoja vuoden 1971 joukkohaudan löytymisestä vaikka poliisi ilmoitti julkisuuteen jo 1971 toimittaneensa “osan joukkohaudan luista” Lappeerannan ev.lut. seurakunnan hautausmaan “multiin”.

Luonnollisesti Lappeenrannan poliisi toimi vuonna 2006 oman aikaisemman vuoden 1971 virkavelvollisuuden vastaisen menettelynsä takia “omassa jutussaan”.

Poliisi oli näin omaa virkavelvollisuuttaan koskevien pakottavien esteellisyyssäädösten perusteella selvästi ja riidatta esteellinen oman yksikkönsä aikaisempien poliisimiesten (kesän 1944 sotapoliiseja) virkavelvollisuuden laiminlyöntien objektiivisiin ja ulkopuolisessa tarkastelussa uskottaviin “jälkiselvittelyihin”.

Tahallinen virkavelvollisuutta koskevan esteellisyyden huomiottajättäminen poliisin virkatoimissa voi olla tässä tapauksessa vanhenematon virkarikos.

Yksi mahdollinen vaihtoehtohan on, että Lappeenrannan poliisin jatketun virkavelvollisuuden laiminlyönnin tai virkavelvollisuuden vastaisten virkatointen realistisesti kuviteltavissa olevana tarkoituksena tai motiivina on ollut ja edelleen on perustellun joukkomurhatutkimuksen käynnistämisen estäminen kesän 1944 Lappeerannan seudun ja Saimaan saariston joukkoteloituksista.

Kesän 1944 Lappeenrannan seudun ja Saimaan saariston “jälkinäytöksestä” meillä on vähintään kaksi totuutta: Mannerheimin omassa asiassaan omista virkatoimistaan antama tulkinta, jonka mukaan ketään ei teloitettu, joka todennäköisesti ei pidä paikkaansa, ja sitten epävirallinen totuus joukkoteloituksista, jotka sitkeästi elävät kansamme keskuudessa ja todennäköisesti pitävät paikkansa.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Martti Pelho]

Lappeenrantalaisessa julkaistiin 8.11. ja 21.11.1991 Erkki Kerojärven haastattelut. Hän oli päässyt omakohtaisesti läheltä seuraamaan Kannaksen murtumista kesällä 1944. Haastattelija oli lehden päätoimittija Martti Meuronen.

Kerojärvi kertoo meille mukana olleen varmuudella:

“Pikaoikeudenkäyntejä järjestettiin rintamalla ja Lappeenrannassa. Pakenevien joukossa oli aliupseereita ja upseereita aina majureihin saakka.

Juhannuksena 1944 meitä purettiiin junasta Jääskessä. Siitä lähdimme marssimaan kohti Viipuria. Vastaan tuli väkeä juoksemalla kuin lahtikarjaa. Heitä oli enemmän kuin meitä menijöitä.

Niitä alkoi tulla vastaan Lappeerannan ja Viipurin puolivälissä ja riitti koko kahden ja puolen päivän ajaksi, jonka marssi kesti. He olivat jättäneet asemansa ja olivat pakokauhun vallassa.

Pieni osa pakenijoita jäi kiinni Lappeenrannassa. Kenraali Einar Vihma sanoi monta kertaa, että antaa mennä, Lappeenrannassa niiden marssi loppuu. Siellä on järjestetty niin tiukka seula, että sinne ne jää.”

Kerojärvi kertoi Meuroselle mielenkiintoisen muistelon 1970-luvulta. Hän oli silloin Huhtiniemen leirintäalueella perheineen ja kävi yhteissaunassa:

“Siellä oli samoilla lauteilla miehiä, jotka olivat kesällä 1944 Huhtiniemessä. He istuivat lauteilla ja kertoivat tekevänsä pyhiinvaellusmatkoja Huhtiniemeen useinkin. Hyvin vakuuttavasti he kertoivat, että tähän ammuttiin suomalaisia sotilaita. He nimittivät Huhtiniemeä teloituspaikaksi.

Samoilla lauteilla istui Huhtiniemen veteraanien juttuja kuuntelemassa muitakin, myös tangokuningas Eino Grön. Grön lauloikin miehille hartaaseen tunnelmaan sopivan laulun.”

Erkki Kerojärvi on julkaissut omakohtaisiin Kannaksen murtumisen kokemuksiinsa perustuvan kirjan nimellä “Vedin miekalla Paasikiven linjaa”.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Lumikki]

Viestiketjua seuratessani minua on jäänyt mietityttämään muutama asia:

Tässäkin keskusteluketjussa käydään jatkuvasti kovaa väittelyä lähteistä, asiakirjoista ja niiden puuttumisesta. En yhdy Pelhon kärjistyksiin, mutta eikö se ole aika selvää, että kuten asiakirjat eivät keksi jälkeenpäin asioita, niin myöskään niistä ei ole luettavissa koko totuutta? Jos asiakirjoja ei ole, se ei tarkoita että asioita ei ole tapahtunut.

Samalla tavalla on vaikeata kuvitella, että tuhansien karkulaisten joukkoteloituksia olisi ollut mahdollista salata vain asiakirjat tuhoamalla.

Kuitenkin, kun sisällissodasta oli kulunut niin vähän aikaa, on aika mahdotonta uskoa siihen puhtoiseen kuvaan armeijan toiminnasta, joka esim. omana kouluaikanani historian opetuksessa annettiin. Löytyisikö realistisin kuva jostain siltä väliltä?

[Jussi Jalonen]

Tässäkin keskusteluketjussa käydään jatkuvasti kovaa väittelyä lähteistä, asiakirjoista ja niiden puuttumisesta. En yhdy Pelhon kärjistyksiin, mutta eikö se ole aika selvää, että kuten asiakirjat eivät keksi jälkeenpäin asioita, niin myöskään niistä ei ole luettavissa koko totuutta?

Onhan se selvää. Se on niin itsestäänselvää, ettei sen toteamisen erikseen pitäisi olla tarpeellista enää siinä kohtaa, kun selvästi tuulesta temmattuja asioita ollaan osoittamassa tuulesta temmatuiksi.

Jälkimodernilla suhteellistamisella on kiistämättä aikansa, paikkansa ja tarpeellisuutensa, mutta sopinee kysyä, kuinka mielekästä se on sillä hetkellä kun suoritetaan vertailua historiantutkimuksen ja selkeiden salaliittoteoriain välillä. Tätä juuri tarkoitin viitatessani siihen, miten vain toiselle osapuolelle - nimittäin tuolle ensimmäiselle - ollaan niin usein sälytetty kaksinkertaista todistustaakkaa.

Kuitenkin, kun sisällissodasta oli kulunut niin vähän aikaa, on aika mahdotonta uskoa siihen puhtoiseen kuvaan armeijan toiminnasta, joka esim. omana kouluaikanani historian opetuksessa annettiin. Löytyisikö realistisin kuva jostain siltä väliltä?

Minä en oikeasti pysty enkä kykene ymmärtämään, miksi esimerkiksi Jukka Lindstedtin tutkimukset eivät voisi olla aivan riittävästi "siltä väliltä". Voisiko joku kertoa minulle?

Omasta mielestäni viime vuosien suurin ongelma on ollut siinä, että maltillisista, varovaisista, mutta samalla tuota mainittua "puhtoista kuvaa" riisuneista sekä vanhaa tutkimuksellista aukkoa paikanneista kriittisistä tutkijoista on haluttu luoda karikatyyriä jonain tahdottomina armeijan hallitsemina kansallisoikeistolaisen historiankirjoituksen zombeina. Samaan aikaan sensaatioihin hinnalla millä hyvänsä pyrkineet yksilöt ovat halunneet ehdoin tahdoin tunkea toiselta laidalta ohitse milloin milläkin huimalla tulkinnalla ratsastaen, esiintyen siinä samalla itse ainoina rohkeina "virallisen totuuden" haastajina.



Best,

J. J.

[MM]

Huhtiniemikysymyksen osalta tavallinen lukija hyväksyy tilanteeksi sen, ettei ole löytynyt konkreettista näyttöä siitä, että siellä olisi ollut teloituselin. Mutta Pelho mainitsi tuolla aivan alussa sen Paavo Haavikon esittämän väitteeen, että kuolemanrangaistuksia olisi ruvettu käyttämään karkuruuden pysäyttämiseksi nimenomaan saksalaisten vaatimuksesta ehtona heidän sotilas- ja ruoka-apukiellon purkamiselle.
Tästähän Haavikolla on aihetodisteena pääministeri Linkomiehen sotasyyllisyysvankeudessa kirjoittamassa kirjassa Vaikea aika oleva maininta, että IKL:n kansanedustaja Bruno Salmiala olisi kuunnelluissa puhelinkeskusteluissa esittänyt tällaista vaaditun. Keskusteluissa tämän johdosta Linkomiehen kanssa Salmiala olisi itse ottanut esille kenttäoikeuden perustamisen ja että Linkomies oli muistuttanut häntä tällaisten puheiden vaarallisuudesta.
Jos ajatellaan, että Oula Silvennoinen teki väitöskirjansa yhdestä epähuomiossa unohtuneesta varastolapusta lähtevästä vyyhdistä, olisi tämäkin asianhaara keskusteltava.

[Ilmo Kekkonen]

Kerojärvi kertoi Meuroselle mielenkiintoisen muistelon 1970-luvulta. Hän oli silloin Huhtiniemen leirintäalueella perheineen ja kävi yhteissaunassa:“Siellä oli samoilla lauteilla miehiä, jotka olivat kesällä 1944 Huhtiniemessä. He istuivat lauteilla ja kertoivat tekevänsä pyhiinvaellusmatkoja Huhtiniemeen useinkin. Hyvin vakuuttavasti he kertoivat, että tähän ammuttiin suomalaisia sotilaita. He nimittivät Huhtiniemeä teloituspaikaksi.Samoilla lauteilla istui Huhtiniemen veteraanien juttuja kuuntelemassa muitakin, myös tangokuningas Eino Grön. Grön lauloikin miehille hartaaseen tunnelmaan sopivan laulun.”

Pelho se jatkaa satuilujaan. Kerojärvi on yksi Huhtiniemen huhun levittäjä, jonka jutut on todettu perättömiksi. Huhtiniemessä toimi jo 18.6. 44 alkaen ilmavoimien johtokeskus ja leirialueella oli majoitusta. Eino Grön on jyrkästi kieltänyt laulelleensa Huhtiniemessä yleensä ja kerrotussa saunaillassa erityisesti. Sadut on satuja. Ei ne toistamalla tosiksi muutu.

[Martti Pelho]

Etelä-Suomen poliisin vuoden 2006 toimintakertomuksen sivulla 12 todetaan Lappeenrannan kaupungin Huhtiniemessä 19.12.2005 suorittamasta yli kymmenen vainajan joukkohaudan konekaivauksesta seuraavaa:

“Yleisradio ja Lauri Törni perinnekilta ry, sekä kaksi yksityis¬henkilöä hakivat oletettujen hautapaikkojen maanomistajalta, Lappeenrannan kaupungilta, lupaa kaivausten suorittamiseksi huhujen todenperäisyyden selvittämiseksi. Lappeenrannan kaupunki teki Huhtiniemessä 19.12.2005 koekaivauksen, jolloin löydettiin kuusi luuta. Luut toimitettiin poliisille.

Oikeuslääketieteelliset tutkimukset vahvistivat luiden olevan ainakin kahden aikuisikään ehtineen henkilön luita. Kuolinaikaa tai kuolemansyyhyn viittaavia seikkoja ei niukoista luujäännök¬sistä voitu selvittää. Siihen miten luut ovat joutuneet hauda¬tuksi löytöpaikkaansa, tai mihin yksittäisiin kuolintapauksiin ne liittyvät, ei saatu selvitettyä.“

Poliisin mukaan “kuolinaikaa tai kuolemansyyhyn viittaavia seikkoja ei niukoista luujäännök-sistä voitu selvittää.”

Mielestäni on kiistatta selvää, että Lappeerannan kaupungin suurella kaivinkoneella salassa 19.12.2005 suorittaman “koekaivauksen” ainoana laittomana tavoitteena tai tarkoituksena oli estää polisiin kertomuksessa mainittujen tahojen tieteelliset, vuoden 1971 joukkohautalöytöä koskevat tutkimukset ja kaivaukset ja toisaalla varmistaa ettei suurkoneella tuhottua joukkohautaa voitaisi tutkia tieteellisesti myöhemminkään.

Joukkohaudassahan oli neljän todistajan mukaan yli kymmen vainajan jäämistöt: mm. paakalloja, yli tuhat muuta ihmisen luuta ja Suomen armeijan viime sodanaikaisten alushousujen metallinappeja.

Lappeenrannan kaupungin virkatoimet 19.12.2005 joukkohaudan tuhoamisessa täyttävät perustellun virkarikosepäilyn tunnusmerkistön. Epäasiallisilla virkatoimilla on yritetty estää tai vaikettaa myös mahdollista murharikostutkintaa.

Lappeenrannan kaupungin oman ilmoituksen mukaan ennen 19.12.2005 “koekaivauksia” se neuvotteli “eri tahojen kanssa”. Mielenkiintoinen kysymys luonnollisesti on, ketä olivat nämä “rikoskumppanit”?

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Martti Pelho]

Toimittaja ANTTI MUNNUKKA on kirjoittanut Etelä-Saimassa 23.1.2005 seuraavan haastattelun:
"
TÄMÄ ON kertomus siitä, miten lappeenrantalainen Keltun poika Veikko kahteen kertaan törmäsi Huhtiniemen salaisuuteen. Silminnäkijä-ohjelmassa hän kertoo osan tarinastaan torivalvoja Keijo Koistisen nauhalta.

Nyt jo seitsenkymppinen Veikko ei edelleenkään halua tulla julki nimellään eikä kuvallaan. Mitä työ sitä viel pöyhittä, hän kysyi Etelä-Saimaalta. Veikko kuitenkin kertoo tarinansa vielä kerran, pyytämättä, onhan hän kaksinkertainen silminnäkijä. Hän näki ja kuuli ensin kesällä 1944, miten Huhtiniemessä ammuttiin ihmisiä, ja vuosia myöhemmin kaivoi samasta paikasta lapiolla ihmisten luita. Samojen 1944 ammuttujen ihmisten luita, uskoo Veikko.

"MIE OLIN 14-vuotias silloin kesällä 44. Kaks Keltun poikaa houkutteli miut illalla mukaan sinne Huhtiniemeen. Siinä oli isoja näreitä silloin, pojat kiipesivät niihin, mie jäin siihen pusikkoon. Joku liiteri siinä oli vieressä. Kauan siinä ei oltu, kun ajoi henkilöauto siihen ja sen jälkeen tuli hevoskärryt ja jätkiä siinä kiesissä. Kohta tuli lisää henkilöautoja ja niistä sotapoliiseja, joku sotapoliisin vänskä ja joku toinen ja kuski vielä. Siitä lavalta jätkät tempastiin alas. Siinä oli joku iso korsto siinä hevoskärryssä ja se vielä se huusi sille vänskälle niin perkeleesti. Vänskä viitto sitä porukkaa alas rinteeseen ja niinhän ne lähti. Yks sotapoliisi vaan jäi patseeraamaan.

Siihen majan alapuolelle ne meni, mie en niitä kokonaan nähnyt vaikka yritin kurkkia... En nähnyt muuta kuin jätkien päitä vähän kun alko se rätinä ja mie läksin vetämään itku kurkussa hatkaan ettei olis sotapoliisi nähny. Pääsin kasekseen ja juoksin Kelttuun ja pelkäsin koko illan niin saatanasti.

SITTEN MIE olin aikoinaan Lappeenrannan kaupungilla hommissa, kun tehtiin Huhtiniemen leirintäalueelle ensimmäiset pesula- ja ruokalakatokset, mie vuotta muista. Kaivettiin sen hiihtomajan alapuolelle katosten sokkelimonttuja. Joka lapionpistolla tuli luita ja pääkallonkappaleita. Siihen ne vedettiin penkalle, ja kun purettiin sokkelilaudat niin mätettiin takaisin monttuun. Ne luut jäi sinne, ei niitä kukaan käskenyt mihinkään laittamaan. Vähän tallottiin syvemmälle, etteivät ihan pintaan jääneet, ja lyötiin monttu täyteen.

TÄÄ ON miun tarina, en mie muuta tästä tiedä. Ne toiset Keltun pojat jäivät sillon sinne näreisiin. Hyö sanovat, et piti olla kauan, kun oli tuotu ryssäläisiä sotavankeja mitkä kaivo niille tapetuille hauvan ja lemppasivat ne sinne. Ne on jo molemmat kuolleet ne toiset pojat. Ja sillon kun kaivettiin niitä monttuja sinne leirintäalueelle, niin just siinä missä se ampumisen rätinä kävi, niin siitä niitä luita löyty. Joka lapionpistolla eikä ne syvällä ollu.
"

Haastateltava kertoo kesällä 1944 Lappeenrannan Huhtiniemessä teloitettujen suomalaissotilaiden haudankaivajina toimineen “ryssäläisten sotavankien”.

Venaäläisiä sotavankeja käytettiin Lappeenrannan keskustassa myos lokakuussa 1943 kun omaisten vaatimuksista kaivettiin sotatuomari Veikko Tapanaisen vuoden 1918 kenttäoikeuden määräyksestä teloitettujen yli 200 kansalaisen jäänteet ja toimitettiin laain mukaisesti kristilliseen siunattuun hautaan.

Venäläisten sotavankien käyttö teloitettujen suomalaissotilaiden hautaamiseen Huhtiniemessä todistaa kiistatta ainakin siitä, että teloitusmääräyksen antaneet suomalaiset sotilasesimiehet (upseerit) ovat itsekin mieltäneet teloituskäskynsä laittomaksi ja teloituksen olevan luonteelta selvästi rikollinen ja hävettävä.

Toisaalla kertomus antaa perustellun syyn olettaa, että Lappeenrannassa kesällä 1944 vangitut tuhannet elossa selvinneet venäläiset sotavangit ovat päteviä aikalaistodistajia omakohtaisine kokemuksineen täydentamään sota-arkistomme hävitettyjen ja tuhottujen asiakirjojen jättämää aukkoa, puutteita ja virheellisyyksiä kesän 1944 todellisista tapahtumista Lappeerannan seudulla ja Saimaan saaristossa.

Lappeenrannan kesän 1944 venäläisiä sotavankeja on elossa todennäköisesti satoja. Myös Venäjän omissa sota-arkistoissa lienee asiakirja-aineistoa tutkimuksiamme varten Lappeenrannan venäläisten sotavankien kuulusteluista.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Ilmo Kekkonen]

Tämä "Keltun poikien" kertomuskaan ei ole todiste karkureiden teloituksista. Kyse on luvattomasti kaupungilla liikkuneiden ilmavoimien miesten palauttamisesta majoitusalueelleen Huhtiniemeen. Poikien mielikuvitus lienee värittänyt hieman tapahtumaa. Se ei ole kuitenkaan riittänyt siihen, että väitettäisiin nähdyn teloituksia. Laukaukset ovat kuuluneet läheiseltä ampumaradalta. Se oli aivan majoitusalueen vieressä.
Luvaton liikkuminen kaupungilla ei tietenkään ollut mikään peruste teloitukselle.

OLen käynyt läpi Lappeenrannan komendantintoimiston sotapäiväkirjan. Sen mukaan luvattomasti kaupungilla liikkuneita pidätettiin heinä-elokuussa päivittäin huomattavasti enemmän kuin karkureita. Varuskunnassa oli keskimäärin 3 000-3 500 henkeä,joista osa odotteli jopa viikkoja rintamalle siirtymistä. Pääosin evakuoitu kaupunki houkutteli, vaikak siellä ei montaa paikkaa avoinna ollutkaan.Aika paljon tapahtui tunkeutumista tyhjiin asuntoihin ja varastelua.

Venäläiset sotavangit kaivoivat 1918 teloitettujen jäänteet ja ne haudattiin yhteishautaan.Tämä tapahtui kuitenkin -43. Muu on tarua.

Luulöydöt ovat venäläisestä kalmistosta, kuten muutkin. Sehän oli lähellä ampumarataa.

Lappeenrannan linnoituksen vankilassa oli sotavankisairaala jatkosodan aikana. Se evakuoitiin juhannuksen tienoissa. Sem jälkeen vankilassa säilytettiin tilapäisesti pientä määrää venäläisiä sotavankeja ennen siirtoa leireille, kuten koosteessa tuolla edellä on todettu. Vankilassa oli lisäksi vangituiksi määrättyjä karkureita.

Tapanaisen kenttäoikeus on alusta loppuun Veli Holapan mielikuvituksen tulosta. Kyseessä on erittäin tökerö väärennös. Sen pitäminen totena vaatii lujaakin lujempaa uskoa.

[Martti Pelho]

Toimittaja Antti Munnukan vuonna 2007 Etelä-Saimaan lehtijutussa “Huhtiniemen huhu tutkitaan” haastatellaan vuonna 1971 Huhtiniemessä joukkohaudasta yli 10 vainajan jäämistön löytänyttä työporukan Jukka Kalssonia seuraavasti (suora lainaus jutusta):

“Jukka Karlsson oli paikalla, kun luurangot vuonna 1971 löytyivät Huhtiniemestä. Hän oli silloin 18-vuotias, töissä viemärityömaalla Huhtiniemessä.

Se oli perjantaipäivä, kun tästä alkoi niitä löytyä, päällekkäin olivat, sanoo Karlsson, osoittaa Huhtiniemen mäen päällä asfaltin laitaa.

Niitä varmaan oli toistakymmentä pääkalloa. Ei niissä luodin reikiä ollut. Torivalvoja Koistinen yhden kävi hakemassa, sanoi laittavansa tutkittavaksi. Lähdettiin sitten viikonlopun viettoon, eikä niistä mitään sen jälkeen kuulunut. Aina joskus palaavat mieleen, miettii Karlsson.

Myös hänen naapurillaan on kokemusta Huhtiniemen luista. Oli poikana 1970-luvulla löytänyt ihmisen sääriluun Huhtiniemestä, sieltä alempaa, missä on nykyään hiihtotunneli.”

Toisin kuin mitä Antti Munnukan lehtijutun otsikko väittää, Huhtiniemestä vuonna 1971 löytynyttä ja poliisin varmistamaa joukkohautaa, jossa oli toistakymmentä aikuisen vainajan ruumista päällekkäin, ei tutkittu vuosina 2006-09.

Tutkijaryhmien johto kertoi julkisuuteen “kuulevansa kaivausten yhteydessä” vuonna 1971 joukkohaudan löytäneitä Lappeenrannan kaupungin silloisia työmiehiä. Heistä Veikko Mattero oli jopa todistamassa samassa paikassa Huhtiniemessä kesällä 1944 suoritettua suomalaisten sotilaiden teloitusta. Mikä on näiden joukkohaudan vuonna 1971 löytäneiden miesten mielipide Helsingin yliopiston “kuulemisesta”?

Tutkimusvirkatoimissa kiellettyjen sivuvaikutusten sallimista puolestaan todistaa Helsingin yliopiston Huhtiniemi-tutkimusryhmien johtoon kuuluneen professori, hammaslääkäri Helena Rannan lokakuussa 2006 julkisuuteen antama perätön ja tarkoitushakuinen lausunto, jonka mukaan vuonna 1971 Huhtinimestä löytyneestä joukkohaudasta on enää vain “perimätietoa”!

Kun vuonna 1971 Huhtiniemesta löydetty joukkohauta leimattiin tieteellistä arkeologista tutkimusta ammattityökseen veronmaksajiemme varoilla tekevien helsinkiläisten professorien suilla “perimätiedoksi” ja näin joukkohaudan löytäjät kuolleiksi, niin eihän silloin voi tulla kysymykseen virkavelvollisuutta, jonka mukaisesti tutkijaryhmät olisivat vuosina 2006-09 voineet kuulla “kuolleita” joukkohaudanlöytäjiä!

Ilta-Sanomien toimittaja, armeijan palkitsema "Huhtiniemi-kirjailija”, Pasi Jaakkonen, puolestaan valehteli TV1 Arto Nybergin ohjelmassa lokakuussa 2006 kun harhaanjohtavasti väitti Helsingin yliopiston tutkimusryhmän lokakuussa 2006 esiinkaivaman vanhan venäläisen ortodoksikalmiston olevan sama jonka Lappeenrannan kaupungin työporukka löysi jo 1971.

On tosiasia, että Helsingin yliopiston tutkijaryhmät kieltäytyivät vuosina 2006-09 kaivattamasta Huhtiniemessä vuonna 1971 löydettyä, tarkasti koorninaatattua joukkohautaa. Miksi ?

Kuka päätti Helsingin yliopiston puolesta ettei varmuudella tiedettyä, jo vuonna 1971 Huhtiniemestä löydettyä joukkohautaa saa tutkia vuonna 2006-09 tieteellisin menetelmin?

Toimittaja Antero Raevuori haastatteli vuonna 2002 Seura-lehteen tekemäänsä juttusarjaan “Sotiemme vaietut salaisuudet” kuhmolaista Aulis Korhosta, joka palveli Kouvolassa Jalkaväen koulutuskeskuksessa. Hänet kuljetettiin kymmenkunnan muun miehen kanssa Valkealan kirkolle. Piti kaivaa hautoja.

“Niitä vainajia tuotiin hevosrattailla, se käsitys meille annettiin, että ne olivat karkureita, oli niitä enempi kuin yhtä kymmentä. Matkassa meillä ei ollut kuin yksi aliupseeri, se katseli perään kun me kaivettiin, ei ollut pappia, ei virsiä, haudat vain avattiin ja nostettiin arkut montun pohjalle, ne olivat raakalautaa.”

Seura-lehti julkaisi vuonna 2007 (21/2007 sivu 10-11) turkulaisen Lauri Lindqvistin haastattelun, jossa Lindqvist muistelee, miten heidät komennettiin heinäkuun viimeisella viikolla -44 heittämään kalkkia Lappeenrannasta tuotujen ja siella jo kertaalleen kuopattujen 40 teloitetun karkurin uudelleen kuoppaamisessa Taipalsaaressa:

”Miehet viskoivat ruumiita rotkoon yksi kerrallaan. He heittivät ne kuin pölkyt ilman minkäänlaista kunnioitusta. Meidän tehtävämme oli heitellä kolme lapiollista kalkkia jokaisen ruumiin päälle. Hyvä että ehdimme, tahti oli niin ripeä.”Ruumiit olivat nuorten miesten ruumiita. Tuntolevyjä ei ollut kenelläkään eikä sormissa sormuksia. Kaikki oli pesty ja puettu puhtaisiin, uusilta näyttäneisiin alusvaatteisiin, joissa oli Suomen armeijan SA-leima. Vainajilta oli näkyvissä vain pää – ehjänä.

”Jostakin minulle syntyi mielikuva,en tiedä mistä, että heidät haudattaisiin nyt jo toisen kerran.”
“Lisää kalkkia ja sitten pidätte suunne kiinni!”

Tamperelainen Aamulehti uutisoi lokakuussa 2007 veteraanista, joka kertoi olleensa vartiossa kun Lappeenrannassa haudattiin joukkohautaan parikymmentä niskaan tai selkään ammuttua alastonta nuorukaista. Hän kävi paikan päällä Huhtiniemessä lehden kanssa kertomassa tarinansa prof. Mika Lavennolle. Haudan paikkaa hän ei kyennyt enää osoittamaan.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola (Malaga)
Andalusia

[Ilmo Kekkonen]

Eivät todista teloituksista nämäkään tarinat.

Ortodoksikalmiston haudat eivät ole vuodelta 1944, vaan liki sata vuotta vanhemmat. Mitkään kuvitelmat ja väitteet eivät asiaa muuksi muuta.

Valkealassa oli kyse tunnistamattomien sotavainajien hautauksesta.

Sama koskee Lauri Lindqvistin tarinaa. Nämä haudattiin väliaikaisesti Päämajan ohjeen mukaan odottamaan tunnistusta.Sen todistaa muun muassa kalkitseminen ja se, ettei vainajia ollut arkutettu. Tämä johtui arkkupulasta. Myöhemmin heidät kaivettiin ylös ja siirrettiin Lappeenrannan sankarihautaan poislukien tunnistetut, jotka lähetettiin kotikuntiinsa.

Tamperelainen Kalle Syvänen oli lomamatkalta palatessaan vartiossa Lappeenrannan sankarihaudalla. Siellä oli monta päivää auki kuoppa, johon tuotiin tunnistamattomia vainajia Luumäeltä ja Rauhasta.Näin oli Päämajan käsky. Heitä oli yli sata. Koska hauta oli keskellä kaupunkia, asetti komendantti siihen vartion siksi aikaa, kun se oli avoinna. Tästä on käsky tallella.
Huhtiniemessä Syvänen kävi Aamulehden toimittajien viemänä, eikä tunnistanut paikkoja, koska hän ei ollut siellä koskaan edes käynyt. Hänen kertomuksensa osoittaa, että hän oli vartiossa keskellä kaupunkia, ei Huhtiniemessä. Tietääkseni hän ei tuolloin tavannut Laventoa. Jos tapasi, niin mitään hautaa hän ei osoittanut, koska oli rehellinen mies. Hänet herätti Huhtiniemi-uskoon Ylikankaan kirja, josta hänelle kerrottiin.

Olen niitä harvoja, jotka ovat perehtyneet kesän -44 kaatuneiden huollon ongelmiin. Tunnistamattomista sankarivainajista ei voi tehdä teloitettuja karkureita sen enempää kuin taistelukentällä kadonneistakaan tai karkumatkalla pidätetyistä ja takaisin yhtymiinsä palautetuista.

[heehak]

Näin historioitsija Marko Tikka:

"Jokainen historiantutkija tietää, että viime kädessä muistitieto ja viralliset asiakirjat, eivät suunnattomasti eroa toisistaan. Virallinenkin asiakirja on subjektiivinen tuote, ihmisen tuottamia sanoja. (Thompson 1978, 49.) On vain helpompaa nähdä yksityisen henkilön asenteellisuus kuin instituution asenteellisuus. Toinen asia, joka unohtuu historiantutkimukselta herkästi, on se, että huomattavat historian toimijat saattavat itse vaikuttaa heistä myöhemmin tehtäviin dokumentteihin. He pyrkivät aktiivisesti muokkaamaan sitä kuvaa, jonka historiantutkimus tekee heistä jälkeenpäin (Ahti 1987, 20-23). Näin ollen virallinen asiakirja-aineisto sisältää aivan samanlaisia ansoja ja vääristymiä, joista muistitietoa syytetään.

Vasta toisistaan riippumattomien tulkintojen kokonaisuus, jonka kaikkia osia tarkastellaan lähdekriittisesti, auttaa muodostamaan kokonaiskuvan historian tapahtumasta. Näin sekä muistitiedon käyttö että muidenkin historiasta kertovien dokumenttien hallinta ovat tutkijan painotusten ja lähdekriittisyyden varassa. Tämä aiheuttaa monille historiantutkijoille kuitenkin ongelmia, koska silloin tullaan johtopäätökseen, jonka mukaan julkisen vallan tuottamilla dokumenteilla ei ole arvoa sen enempää kuin yksityisillä muistiinpanoilla tai muistitiedolla. Asiakirjalla on sitä paitsi muistitietoon nähden eräs lyömätön etu: se ei muutu ajan mukana samalla tavalla kuin ihmisten ajatukset ja tulkinnat.

Tulkinnan onnistumisen ratkaisee se, miten lähdekriittisesti tutkija aineistoihinsa suhtautuu ja minkä painoarvon hän antaa eri lähteille. Tämä on myös lähtökohta historiantutkijan etiikalle ja keskeinen tekijä niille eettisille linjoille, jotka hän työlleen määrittää. "