heehak kirjoitti:On aika kummallista, että jonkun henkilön sanomisen tai kirjoittamisen solvaaminen satuiluksi tai valheiksi menee läpi moderaattori-seulan. Käsittääkseni sen laatuinen sanankäyttö ei kuulu kunniastaan kiinnipitävien historiantutkijoiden sanavarastoon.
Asioita on mielenkiintoista tutkia useista eri näkökulmista. Yksi virallinen totuus on vain yksi näkökulma. Nykyaikaisimmassa historiantutkimuksessa ei vältetä esim. muistitiedon käyttämistä rinnan asiakirjatiedon kanssa.
Huhtiniemen tapauksessa mielenkiintoisinta onkin se, että Lappeenrannassa on sodasta lähtien kerrottu teloituksista, joka tässä tapauksessa lienee kansanomainen nimitys ampumisille.
Olen moderaattorina tuuminut, ettei Ilmo Kekkosen sanankäyttö ole ollut mitenkään asiatonta. Moni muu on esittänyt asiansa paljon kärkevämmin, ja kun olen kehottanut maltillisuuteen, jopa loukkaantunut syvästi. Kekkonen ei ole syyllistynyt mihinkään sellaiseen.
Sananvapauteen kuuluu se, että kuka hyvänsä saa sanoa (melkein) mitä hyvänsä. Hyvin olennaista sananvapaudessa on se, että kuka hyvänsä muu saa myös väittää vastaan sen ensimmäisen väitteisiin – jos ei saisi, ei olisi keskusteluakaan. Tieteessä taas etsitään nimen omaan totuuksia, historiatieteessä sitä, miten eri asiat ovat kulloinkin oikeasti olleet. Toki todellisuus on monitahoinen ja ongelmallinenkin asia, mutta nyt puheena oleva asia on hyvin yksinkertainen: joko Huhtiniemessä ammuttiin karkureita tai sitten ei ammuttu. Martti Pelho on esittänyt erittäin kärkeviä väitteitä näistä teloituksista ja Ilmo Kekkonen on sotahistorian asiantuntijana vastaillut näihin väitteisiin suorastaan ihailtavalla sinnikkyydellä. Kaiken tähän asti kirjoitetun perusteella näyttää kovasti siltä, että Kekkonen on oikeassa ja Pelho väärässä. Sananvapauden kannalta voi kysyä, miksi Kekkonen ei saisi sanoa, että siellä Huhtiniemessä ei tapettu karkureita, jos Pelho saa sanoa että siellä tapettiin? Tieteellisyyden nimissä taas Kekkosella voi nähdä lähes tulkoon velvollisuuden sanoa, että siellä ei tapettu karkureita, jos siellä ei kerta kaikkiaan niitä tapettu, tai jos mikään luotettava lähde ei viittaa siihen, että niitä olisi siellä tapettu.
Muistitietoa käytetään historiantutkimuksessa hyvinkin paljon, ja siihen pätevät periaatteessa samat lähdekritiikin periaatteet kuin kaikkeen muuhunkin lähdeaineistoon. Journalistien monesti harrastama kahden riippumattoman lähteen sääntö on aivan liian mekaaninen lähdekritiikin välineeksi, mutta hyvä historiantutkija osaa kyllä erottaa toisistaan luotettavat ja epäluotettavat lähteet, olivat ne sitten suullista muistitietoa, kirjallista aineistoa tai jopa virallisia asiakirjoja. Erilaiset perättömät tarinat eivät kerro totuutta siitä, mistä ne väittävät totuuden kertovansa, ja siksi ei tutkijan pidäkään niihin uskoa. Eria asia on sitten, että ne perättömät tarinat voivat kertoa paljon muuta kiintoisaa esimerkiksi kertojansa maailmankuvasta tai yhteiskunnan tilasta jonain ajankohtana, mutta tässä Huhtiniemi-keskustelussa ei ole mistään sellaisesta kyse.
