Tapahtumat Lappeenrannassa kesällä 1944

[Albert Ravila]

Pelhon esittää myös seuraavassa äärimmäisen vakavia syytöksiä, joita hän ei kuitenkaan ole sanallakaan pystynyt todistamaan:

Kun kaikki muut tilanteeseen kuviteltavissa olevat tai soveltuvat vaihtoehdot ovat näin uskottavasti perusteltavissa poisuljetuiksi, niin jäljelle jää vain yksi varma vaihtoehto: jotakin salattua Lappeenrannan HTK 1:n erityiselimen päätöksin Mannerheimin käskyn 20.6.1944 mukaisin määräyksin seulotuille tuhansille punikkikarkureille on täytynyt tapahtua? Mutta mitä?

He katsosivat. Kaikki. Kuten katosivat heitä koskevat pidätysluettelot, kuulustelupöytäkirjat ja HTK 1:n tuomioita koskevat tuomiolauselmat sekä vankien vartijoina toimineiden sotilaiden kantakortit.

Tuhannet punikkikarkurit on siis tuhottu ja heitä koskevat tiedot joko tuhottu tai väärennetty? Näin vakavia syytöksiä ei tulisi edes huonon viihdekirjailijan esittää ilman hyvin painavia todisteita. Kun keskustelussa Pelhon alkuaan mainitsemat ”tuhannet” olivat vähitelleen sulaneet korkeintaan satoihin ja sitten kymmeniin ja keskustelun edetessä Pelhon tarkoittamia tapauksia ei lopulta näkynyt olevan ollenkaan, Pelho silmää räpäyttämättä palaa niihin tuhansiin! Ja nyt hän vielä päälle päätteeksi tekee heistä punikkeja!

Pelhon puolustukseksi on sanottava, että hän on tämän aiheen osalta ainakin osaksi ns. olosuhteiden uhri. Hän on kieltämättä taipuvainen kehittelemään lennokkaita ajatusrakennelmia, mutta täysin hihasta ei hän sentään niitä vetele. Eräs varsin tunnettu ja arvostettu tutkija kirjoittaa vuonna 2007 ilmestyneen ja paljon kiitosta saaneen kirjansa sivuilla 277-278 seuraavasti:

Tällainen karsinta [henkilötäydennyskeskuksissa] liittyi olojen ja tilanteen pakottamana likimain kaikkiin niihin tapauksiin, joissa karkureita teloitettiin, tapahtui se sitten kenttätuomioistuimen päätöksin tai päällystön ratkaisuin. Ja jos missä, niin juuri henkilötäydennyskeskuksissa, joihin karkureita kerättiin etäältä maaseudulta ja vankiloista saakka, haravoinnin kohteena olivat poliittisesti orientoituneet karkurit.
...
Mitä enemmän poliittisesti orientoituneita karkureita tai sellaiseksi katsottuja oli henkilötäydennyskeskusten rangaistavaksi valitsemien karkureiden joukossa, sitä vähemmän oli aihetta tehdä seulonnan lopputulos julkiseksi

Näin siis arvostettu tutkija. Tässä suhteessa ei siis ehkä ole niin outoa, että Pelhokin on tehnyt ”tuhotuista” punikkeja. Oudompaa on mielestäni se, että usein mainittu arvostettu tutkija ei perustellut edellä mainittua väitettään mitenkään. Vaikeaa se tietysti olisi ollutkin, koska emme tiedä HTK 1:ssä väitetysti ammutuista yhtään mitään. On vaikea sanoa henkilön poliittisesta orientaatiosta mitään, jos hänen henkilöllisyytensä ei ole tiedossa.

[Vetehinen]

Näin siis arvostettu tutkija. Tässä suhteessa ei siis ehkä ole niin outoa, että Pelhokin on tehnyt ”tuhotuista” punikkeja. Oudompaa on mielestäni se, että usein mainittu arvostettu tutkija ei perustellut edellä mainittua väitettään mitenkään. Vaikeaa se tietysti olisi ollutkin, koska emme tiedä HTK 1:ssä väitetysti ammutuista yhtään mitään. On vaikea sanoa henkilön poliittisesta orientaatiosta mitään, jos hänen henkilöllisyytensä ei ole tiedossa.

Silmäilin lukittua ketjua ja odotellen kommenttia Lappeenrannassa kuolleiden määrästä kesällä 1944. Jossain vaiheessa vilkaisin netistä kaatuneita Lappeenrannassa ja löysin yhden haavoittuneen sotamiehen, joka kuoli Lappeenrannassa vuonna 1943. Kukaan muu ei kuollut Lappeenrannassa ko nettisivun tietojen mukaan. Meinasin asiasta kysyä, mutta ketju ehdittiin sulkea ja käytän tilaisuutta kysyäkseni nyt.

Pisti miettimään miten tuhannet karkurit, ehkä osa aseettomia ja osa aseellisia, sekä ilmeisesti sadat sotapoliisit ovat toimineet pidätysten yhteydessä niin sopuisasti, ettei kukaan ole kuollut. Aseita ei ole käytetty kertaakaan ainakaan niin, että joku olisi kuollut netin kaatuneitten luettelon mukaan.

Tuohon ilmiöön lienee selitys, jonka mielelläni lukisin tutkijoilta, jotka ovat perehtyneet tapahtumiin Lappeenrannassa kesällä 1944.

[Ilmo Kekkonen]

Tuohon ilmiöön lienee selitys, jonka mielelläni lukisin tutkijoilta, jotka ovat perehtyneet tapahtumiin Lappeenrannassa kesällä 1944.

Tätä asiaahan jauhettiin loputtomiin tuossa suljetussa topicissa.

Lappeenrannassa on kuollut sotilaita kesällä -44 sotasairaalassa ja pommituksissa.

Ymmärtääkseni ei ole tarkoitus aloittaa keskustelua uudelleen tässä yhteydessä

[Vetehinen]

Tuohon ilmiöön lienee selitys, jonka mielelläni lukisin tutkijoilta, jotka ovat perehtyneet tapahtumiin Lappeenrannassa kesällä 1944.

Tätä asiaahan jauhettiin loputtomiin tuossa suljetussa topicissa.

Lappeenrannassa on kuollut sotilaita kesällä -44 sotasairaalassa ja pommituksissa.

Ymmärtääkseni ei ole tarkoitus aloittaa keskustelua uudelleen tässä yhteydessä

Väität että sotilaita kuoli Lappeenrannassa, mutta Arkistolaitoksen Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedoston mukaan kukaan ei kuollut Lappeenrannassa.

Miten tuo on selitettävissä?

Pahoitteluni jos kysymykseni oli ensimmäisellä kerralla huonosti muotoiltu.

Korjaan edellistä viestiäni. Ainoa Lappeenrannassa kuollut oli 1940 eikä 1943.

[Ilmo Kekkonen]

Väität että sotilaita kuoli Lappeenrannassa, mutta Arkistolaitoksen Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedoston mukaan kukaan ei kuollut Lappeenrannassa.

En väitä mitään, mutta Lappeenrannan lentokenttää pommitettiin ainakin kerran ja muistelen siinä tulleen myös miestappioita. Hevosia meni kymmenittäin.En viitsi etsiä tarkempia tietoja.

Sairaalassa erehdyin. Kesällä -44 L:ssa oli vain varuskuntasairaala. Hevossairaala kylläkin.

Menehtyneiden tiedostosta en ole vastuussa.

Teloitetuista tai ammutuista ei ole faktatietoja. Kuvitelmat ovat sitten erikseen.

[Ilmo Kekkonen]

Miksi - osaavat ja sanavalmiit, riippumattomat ja itsenäiset - sotatietokirjailijamme eivät ole innostuneet selvittämään, arkoja ja polttavia sotiemme edellä kerrottuja tutkimusaiheita yli 60 vuoteen?”

Todella paksuja väitteitä Pelholta. Noista aiheista on 70-luvulta lähtien tehty useita väitöksiä ja tieteellisiä tutkimuksia. Muusta kirjoittelusta puhumattakaan.

Pelho voisi avata uuden keskustelun. Hänen tekstinsä ei liity mitenkään oikaisuvaatimukseen tai edes aiempaan ketjuun Lappeenrannan tapahtumista kesällä -44.

Samoin muut keskustelunaiheet olisi syytä avata omiksi ketjuikseen.Nyt on jo harhauduttu aiheesta melko kauas.

[Vetehinen]

Väität että sotilaita kuoli Lappeenrannassa, mutta Arkistolaitoksen Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedoston mukaan kukaan ei kuollut Lappeenrannassa.

En väitä mitään, mutta Lappeenrannan lentokenttää pommitettiin ainakin kerran ja muistelen siinä tulleen myös miestappioita. Hevosia meni kymmenittäin.En viitsi etsiä tarkempia tietoja.

Sairaalassa erehdyin. Kesällä -44 L:ssa oli vain varuskuntasairaala. Hevossairaala kylläkin.

Menehtyneiden tiedostosta en ole vastuussa.

Teloitetuista tai ammutuista ei ole faktatietoja. Kuvitelmat ovat sitten erikseen.

Mietin edelleen, miten on selitettävissä, ettei tuhansista pidätetyistä ja heitä pidättäneistä sadoista (?) sotapoliiseista kukaan ei kuollut Lappeenrannassa.

Tieto hevosista on mielenkiintoinen kuriositeetti. Siviilien hevosia ilmeisesti, koska jos hevosten mukana oli sotilaita, niin heillä on ollut ilmiömäinen tuuri.

[Ilmo Kekkonen]

Tieto hevosista on mielenkiintoinen kuriositeetti. Siviilien hevosia ilmeisesti, koska jos hevosten mukana oli sotilaita, niin heillä on ollut ilmiömäinen tuuri.

Kyse oli Ratsuväkiprikaatin hevosista. Älä kysy enempää, vaan avaa oma ketju, jos Lappeenranan kuolleisuusluvut kerran kiinnostavat.
Ja ota itse asioista selvää. Niin minäkin teen, jos jokin kiinnotssaa.

Tämä ketju menee sivuun aiheesta muidenkin kuin Pelhon toimin.Koetetaan kunnioittaa moderaattorien toiveita. Sorry vaan, Klaus Lindgren.

[Vetehinen]

Tieto hevosista on mielenkiintoinen kuriositeetti. Siviilien hevosia ilmeisesti, koska jos hevosten mukana oli sotilaita, niin heillä on ollut ilmiömäinen tuuri.

Kyse oli Ratsuväkiprikaatin hevosista. Älä kysy enempää, vaan avaa oma ketju, jos Lappeenranan kuolleisuusluvut kerran kiinnostavat.
Ja ota itse asioista selvää. Niin minäkin teen, jos jokin kiinnotssaa.

Kiitos neuvosta, mutta kuten ehkä havaitsit edellisistä viesteistäni, olen jo ottanut selvää kuolleisuudesta Lappeenrannassa kesällä 1944 ja tulos on, ettei kukaan kuollut. Kuolleisuus oli nolla.

Yritän arvioida ja muodostaa omaa käsitystäni siitä, miten luotettavina ns faktoja voi pitää.

[Albert Ravila]

Mietin edelleen, miten on selitettävissä, ettei tuhansista pidätetyistä ja heitä pidättäneistä sadoista (?) sotapoliiseista kukaan ei kuollut Lappeenrannassa.

Kysy voi olla esimerkiksi siitä, että Lappeenrantaan vaeltaneet karkurit eivät olleet erityisen aggressiivista joukkoa. Voisin kuvitella, että varsinkin kesäkuussa sinne tallusti aikalailla väsynyttä ja apaattista porukkaa. Joukossa lienee lisäksi ollut myös niitä, jotka eivät olleet varsinaisesti karanneet. Kesäkuussa 1944 Kannaksella oli sekaannusta ja sählinkiä, ja karkaamisen lisäksi miehiä myös aidosti eksyi yksiköistään. Tällaisilla kavereilla ei liene ollut mitään syytä vastustaa sotapoliisia. Varsinkin, kun monia ei ilmeisestikään edes varsinaisesti pidätetty, vaan ohjattiin ainoastaan eteenpäin karkureiden kokoamispaikkoihin.

Myöhemmin kesällä tilanne on voinut olla toisenlainen. Silloin Lappeenrantaan on varmasti tullut enemmän niitä, joilla ei ollut mitään erityistä intoa palvella, toisin sanoen harkitulla karkumatkalla olleita miehiä. Tällaisilla kavereilla on saattanut olla jo enemmän intressiä vastustaa pidätystä, mutta sotapoliisikin oli jo todennäköisesti saanut siihen mennessä homman pyörimään niin ammattitaitoisesti, ettei vastustus ole ehkä kannattanut. Olen itse lukenut melkoisen määrän karkureiden kuulustelupöytäkirjoja, enkä muista ainuttakaan tapausta, jossa karkuri olisi väkivaltaisesti vastustanut sotapoliiseja. Joitakin pakoja ja pakoyrityksiä oli, mutta niidenkään yhteydessä ei kukaan kuollut.

Yritän arvioida ja muodostaa omaa käsitystäni siitä, miten luotettavina ns. faktoja voi pitää.

Voi olla, ettei aiheesta ole suoraan saatavissa tietoa. Saattaa olla jopa niin, ettei jatkosodan sotapoliisitoimintaa ole systemaattisesti tutkittu. Yleisteoksissa on varmasti mainintoja myös sotapoliisitoiminnasta, mutta varsinainen aiheen tutkimus taitaa vielä odottaa itseään.

[Ilmo Kekkonen]

Karkurien ja sotapoliisien käytöksestä olen samaa mieltä Albert Ravilan kanssa. Rajuakin suukopua on ollut ja joissain tapauksissa karkurit saivat "turpiinsa".
Toisaalta esimerkiksi Lappeenrannasta uudelleen karanneet eivät kerro muita syitä kuulustelussa kuin halun välttää rintama ( Lindstedt). Karkaaminen näyttää kaiken lisäksi olleen melko helppoa.

Voi olla, ettei aiheesta ole suoraan saatavissa tietoa. Saattaa olla jopa niin, ettei jatkosodan sotapoliisitoimintaa ole systemaattisesti tutkittu. Yleisteoksissa on varmasti mainintoja myös sotapoliisitoiminnasta, mutta varsinainen aiheen tutkimus taitaa vielä odottaa itseään.

Kiinnostuneelle löytyy ansiokas kokonaisesitys oikeudenhoidosta ja sotapoliisitoiminnasta Jatkosodan historian 6. osassa. Erittäin hyvin on aihetta selvittänyt poliisitoimintaa laajasti tutkinut Tuija Hietaniemi Jatkosodan Pikku Jättiläisessä.

Väite, että poliisin ja sotapoliisin arkistot olisi tuhottu, on täysin järjetön. Esimerkkejä on näytetty mm. tuossa suljetussa ketjussa.

Minunkaan tiedossani ei ole varsinaista erityistutkimusta.

[Martti Pelho]

KATYNISTA HATYNIIN

Esitin perusteltuna omana johtopäätöksenäni kesän 1944 Kannaksen rintaman punikkikarkureiden kohtaloita koskevaan keskustelun kieltämiseen Agricola-foorumilla johtaneessa kirjoituksessani 25.9.2011 mm. seuraavasti:

“Kerrottua taustaa vastaan Ilmo Kekkosen ja Jarmo Niemisen useasti tässä keskustelussa toistama väite, jonka mukaan Mannerheimin 20.6.1944 antamaa käskyä toistetusta käskystä kieltäytyneiden punikkikarkureiden ampumiseksi ei lainkaan noudatettu tai toimeenpantu selustassa, Lappeenrannan henkilötäydennyskeskus (HTK) 1 erityistuomioistuimessa, 10.000 siellä “seulotun” karkurin suhteen, ei ole millään kuviteltavissa olevalla tieteellisellä ja todennäköisyysperusteella uskottavaa tai vakavasti otettavaksi tarkoitettua historian tulkintaa.

Tulkintaa, ettei suuresti sotilaittemme arvostaman ylipäällikkö Mannerheimin ankaraa punikkikarkureihin kohdistettua ampumiskäskyä 20.6.1944 kukaan sotilasviranomainen noudattanut tai toimeenpannut Lappeenrannassa ja sen ympäristössä kesäkuussa 1944, kukaan suomalainen isänmaan ystävä ei voi pitää uskottavana. Tulkinta on siis selvästi ja riidatta mahdoton.

Toisaalla eihän tuhansia Lappeenrantaan seulottuja ja koottuja punikkikarkureita saanut Mannerheimin selvän määräyksen 20.6.1944 mukaan palauttaa takaisin rintamallekaan.

Kun punikkikarkureita oli nyt käskyn 20.6.1944 mukaisesti koottu kesäkuussa 1944 Lappeenrantaan myös vankiloista, selitys, että juuri eri vankiloista Lappeenrantaan rahdatut vanhat punikkikarkurit ja tuoreet punikkikarkurit olisi palautettu Lappeenrannasta kuulustelujen jälkeen takaisin turvallisiin ylikansoitettuihin vankiloihin täysruokintaan odottamaan liittoutuneiden toimesta pian tapahtuvaksi yleisesti uskottua varmaa vapautumistaan, ei ole mitenkään uskottava ja eikä selitys saa myöskään tukea säilyneistä asiakirjoista.

Kun kaikki muut tilanteeseen kuviteltavissa olevat tai soveltuvat vaihtoehdot ovat näin uskottavasti perusteltavissa poisuljetuiksi, niin jäljelle jää vain yksi varma vaihtoehto: jotakin salattua Lappeenrannan HTK 1:n erityiselimen päätöksin Mannerheimin käskyn 20.6.1944 mukaisin määräyksin seulotuille tuhansille punikkikarkureille on täytynyt tapahtua? Mutta mitä?

He katsosivat. Kaikki. Kuten katosivat heitä koskevat pidätysluettelot, kuulustelupöytäkirjat ja HTK 1:n tuomioita koskevat tuomiolauselmat sekä vankien vartijoina toimineiden sotilaiden kantakortit.

Missä laajuudessa punikkeina Lappeenrannassa, sen ympäristössä ja Saimaan saaristossa kesäkuussa 1944 jo kiinniotettaessa ammuttujen ja myöhemmin tuomiolla teloitettujen karkureiden todellisia kohtaloita väärennettiin armeijan asiakirjoihin rintamalla tai selustassa kaatuneiksi ja sitten julistettiin vuosia, tai jopa vuosikymmeniä myöhemmin, kadonneina kuolleiksi, on tutkimuksellisesti tänään vielä epäselvää.

Tutkitusti on jo nyt kuitenkin selvää ja riidatonta tuhansien säilyneidenkin asiakirjojen kuolinpaikkaa ja –aikaa koskevien ristiriitaisuuksien ja toisensa poissulkevien asiakirjamerkintöjen perusteella, että asiakirjamerkintöjen suhteen armeijamme johto määräsi salaisesti juuri näin toimittavan. Eduskunnallekin ja Suomen kansalle “virallisesti” teloitettujen määrä valehdeltiin ja teloitettujen nimet salattiin asian jatkoselvittelyjen vaikeuttamiseksi.

Heikki Ylikankaan (2007, s.319) sanoin “Mikään ei ole kuitenkaan salattua muutoin kuin tullakseen lopulta julki.”

Edellä lainaamaani kirjoitukseeni sisältyy kesäkuun 1944 Kannaksen rintaman murtumiseen kytkeytyvän kymmenientuhansien yksittäisten vakaamielisten rintamakarkureiden sekä toisaalla kokonaisten muodostelmien joukkueista aina prikaadeihin saakka pysäyttämiseksi “kaikin käytettävissä olevin keinoin” armeijan johdon käytettävissä olleen kolmen toimintavaihtoehdon (laillisten ja laittomien) esittely.

Kuten perustelin, sotajohdon yksilöityjen rintamakarkureita koskevien käskyjen ja määräysten toimeenpanon osalta oli vain kerrotut kolme mahdollista totuusvaihtoehtoa:

1) Mannerheimin teloituskäskyä 20.6.1944 ei lainkaan noudatettu.

2) Suojeluskuntalaisten ja sotapoliisien kuulusteluissa Lappeenrannassa kesäkuussa 1944 ei tavattu yhtään päämajan ja rintamakomentajien lukuisten kesäkuun 1944 käskyjen ja määräysten mukaisesti varsinaisesti etsittyjä ja jahdattuja punikkikarkuria.

Kaikki selustasta ja vankiloista Lappeenrantaan kootut yli 10000 rintamakarkuria ilmoittivat henkilötäydennyskeskuksen (HTK) 1:en yhteyteen mainitulla päämajan 20.6.1944 käskyllä ja sen ohjekäskyillä 21.6.1944 perustetun elimen karkureiden seulonnoissa ja kuulusteluissa palaavansa takaisin joukko-osastoihinsa.

3) Tuhannet Lappeenrantaan kootut ja siellä seulotut punikkikarkurit ja heitä koskevat asiakirjat yksinkertaisesti katosivat.

Perusteltu, ja ilmeisesti myös oikeansuuntainen kirjoitukseni 25.9. johtopäätökseni, jonka mukaisesti Lappeenrantaan kootut tuhannet punikkikarkurit ja heitä koskevat asiakirjat yksinkertaisesti katosivat, aiheutti järkytystä ja mielipahaa armeijamme privilegioksi katsotun sotahistoriamme puhtauteen Agricola-foorumin johdossa uskovissa.

Pidäkkeetön halu vaalia ja puolustaa armeijan kunniaa veivät nyt mennessään maltin ja sumensivat tasapuolisen harkinnan. Seurauksena olivat sensuurivirkatoimet Agricolan-foorumilla, joilla päätettiin lopettaa murhaavalla tappoiskulla sodan varjopuolien kaivelu ja kesän 1944 punikkikarkureiden kohtaloita koskeva keskustelu.

Suomessa hallitsevalle - armeijan johdon tuottamalla ja valvomalle - perinteiselle sotahistoriantutkimuksellemme ja varteenotettaville tutkijoillekin on aina sopinut, että jättäydymme sotiemme varjopuolten osalta sinivalkoisen hämärän maaksi pakoilemalla totuutta. Pohtivalle, totuudenmukaista kuvaa etsivälle historiantutkimukselle ja keskustelulle hämäryyden palvominen ja totuuden salaaminen on aina tuhoisaa.

Kuopiolaisen lukion historianopettajan mukaan sivistyneeksi ja paikallishistorian asiantuntijoiksi itseään mainostavat kuopiolaiset historoitsijat eivät tiedä mitään vuoden 1918 tapahtumista kaupungissaan, jolloin kaupungin ydikeskustan kasarmialue toimi lähes 3000 kansalaisen tuhoamisleirinä.

Nyt sotiemme inhottavinta ja salatuinta varjopuolta koskeva aiheen käsittely on nyt kiellettyä ja sensuroitua Agricola- foorumilla. Samalla julkisen viranomaisen sensurivirkatoimet vievät kaiken arvo myös sotiemme aitojen valopuolien ja sankaritekojen ihastelulta.

Pääministeri Harri Holkerin 1980-luvun tunnetun arvion mukaan Suomi on Pohjolan Japani. Japanin armeijan johdon kontrolloima sotahistoriansa tutkimus ja sotakirjallisuus ovat tuottaneet jo lähes 70 vuotta sotiensa valopuolten ja sankaritekojen ihastelua mutta ovat visusti varoneet puuttumasta sotahistoriansa tunnettuihin tummiin sivuihin.

Japanin nykyisen armeijan kontrolloimat maan sota-ajan arkistojen asiakirjat eivät vieläkään ole lähes 70 vuoden viivellä kansallisten ja kansainvälisten tutkijoiden käytettävissä. Japanin armeijan tulkinnan mukaan sota-ajan asiakirjoja ei ole voi toistaiseksi luovuttaa tutkijoille kun arkistojen asiakirjat ovat “järjestämättä”. Kun arkistojen järjestelytyöhön saadaan varoja ja kunhan työ on saatettu päätökset, asiakirjat ovat vapaasti tutkijoiden käytössä. Näin siis Japanin armeijan edustajat vuonna 2011.

Sama pätee Espanjan virallisen historiankirjoituksen salaamaan ja kieltämään totuuteen. Vuosina 2002-2011 yksin Andalusiassa on haastateltu, maatutkailtu ja kaivettu perimätietojen ja aikalaiskertomuksen perusteella esille 614 joukkohautaa, joista on laskettu 47000 sotilashallinon murhaaman kansalaisen jäännökset.

Suurin yksittäinen murhattujen joukkohauta maatutkailtiin Malagan St. Michealin hautausmaan kupeesta, josta kaivettiin 4700 kansalaisen jäämistöt. Espanjan armeijan arkistojen mukaan teloitettuja ja heidän joukkohautojaan ei ole olemassa: kaikki kansalaisten joukkoteloituksia koskevat arkistojen asiakirjat olivat kadonneet.

Venäjän preidentti Boris Jetshinin määräyksestä (maansa kenraalien kiivasta vastustuksesta huolimatta) venäläiset viranomaiset luovuttivat lokakuussa 1992 Puolan presidentille Lech Walesalle asiakirjajäljennöksiä, joiden mukaan Neuvostoliiton korkeimman johdon jäsenten allekirjoittamalla päätöksellä teloitettiin Katynin metsään yli 20000 puolalaista sotavankia. Viivettä tiedetyn karmean totuuden viralliselle vahvistamiselle ehti näin kertyä kunnioitettavat 53 vuotta.

Presidentti Mauno Koivisto kertoo muistelmissaan kun hän vuonna 1992 teki virallisen valtiovierailun Valko-Venäjälle, lentokentältä sovitusta ohjelmasta poiketen suunnattiinkin Minskistä poispäin. Koiviston seurue vietiin Hatynin muistomerkille seppeleen laskua varten. Koivisto pohti turvamiestensä kanssa mitä tehdä mutta katsoi kuitenkin, että seppele on laskettava.

Neuvostoliitto rakensi kyseisen Hatynin saksalaisten aiheuttamien tuhojen muistomerkin häivyttääkseen mielistämme oikean Katynin metsän tragedian.

Vuoden 2008 alusta lakkautetun sota-arkiston Kansallisarkiston haltuun uskotut sota-ajan 1939-45 asiakirjat ovat nyt suljettu tutkimukselta ja ovat puolustusministeriön ns. tarjouskilpailun perusteella järjesteltävinä ja kunnostettavana Elinkeinoelämän Keskusliitto- nimisen yhdistyksen omistamassa yksityisessä arkistossa Mikkelissä. Kansallisarkisto on ilmoittanut työn valmistuvan vuoden 2113 aikana.

Näin viivettä sota-ajan kaikkien säilyneidenkin asiakirjojemme (osa asiakirjoistahan tuhottiin jo sota-aikana ja osa heti sen jälkeen ja osa vasta 1970-luvulla ja osa vasta vuosina 2002-2006 helsinkiläisten reserviläisjärjestöjen Sota-arkiston ystävät-projektissa ja sen “erityistehtävissä”) julkistamiseen ja tutkimuksellisen käytön aloittamiseen tulee kertymään vuodesta 1939 huikeat 74 vuotta.

Sota-ajan säilyneiden asiakirjojemme lajittelun ja kunnostuksen kohtuuttomalle viivästymiselle on selkeä syy. Se ei kuitenkaan ole varmuudella armeijamme johdon väittämä hokema määrärahojen puutteesta vaan jokin muu vakavampi syy.

Säilyneiden sota-ajan sota-arkistomme asiakirjojen saloihin perehtyneiden useiden tutkijoiden mukaan asiakirjojen tuhoamiskäskyjä ja asiakirjojen uudelleen kirjoittamista kesällä 1944 ja sitten toistetusti myöhemminkään, ei toimeenpantu kiireessä kaikilta osin huolellisesti ja oikein.

Asiakirjojemme totuuden mukaan kesäkuussa 1944 - tai koko vuonna 1944 - Lappeenrannassa, Lappeenrannan seudulla tai Saimaan saaristossa ei haavoittunut tai kuollut yhtään karkurisotilastamme.

Sota-arkiston tuhansiin asiakirjoihin jäi - uudelleen kirjoittamisten ja asiakirjojen peukalointien seurauksena - valtaiset määrät ristiriitaisuuksia ja toisensa poissulkevia asiakirjamerkintöjä.

Näin sodanjohdon jälkikäteinen pääväittämä ettei mitään laitonta tapahtunut sota-aikana kumoutuu sota-arkiston omien peukaloitujen ja väärennettyjen asiakirjojen tiedoilla, jotka eivät sovikaan yhteen meille vuosikymmenia tarjoillun hämärän totuuden ja pääselityksen kanssa.

Tutkimuksellisesti on vuonna 2011 edelleen epäselvää kesän 1944 Kannaksen rintamien romahtamista seuranneen rintamakarkuruuden mittasuhteet, määrät ja kesäkuussa 1944 Lappeenrannan seudulla, Saimaan saaristossa ja itse rintamalla toteutetut toimenpiteet järjestyksen palauttamiseksi.

Eduskunnalle vuonna 1945 armeijan antaman ilmoituksen mukaan rintaman kesän 1944 epäjärjestys oli vain yksittäisten sotilaiden aiheuttamaa panikkikäytöstä ja karkuruus rajoittui vain “pariin tuhanteen sotilaaseen”.

Sotilasyhtymien joukkopaoista yksittäisistä joukkueista aina tuhansien miesten prikaatiin armeija ei kertonut sanaakaan eduskunnalle. Armeijan eduskunnalle antama tiedot olivat ja ovat perätön.

Nyt vuonna 2011 voimme totuudenmukaisesti arvioida kesäkuun 1944 rintaman murtumisten ja niitä seuranneiden yksilöiden ja kokonaisten joukko-osastojen karkuruuden mittasuhteiden olleen järkyttävän suuret ja lohkaisseen lähes puolet Kannaksen 100.000 miehen vahvuisesta armeijastamme eli ollen noin 50.000 sotilaan suuruusluokassa.

Nämä kesäkuun 1944 rintamakarkuuruutta koskevien entisen sota-arkiston alkuperäisten asiakirjojen tuhoamiset, säilytettyjen ristiriitaisuudet ja tehdyt väärennökset itseasiassa kyseenalaistavat jo sota-aikana ja heti sen jälkeen alkaneen armeijan johdon toimintalinjan.

Toimintalinjan mukaisesti armeijan täytyy aina jatkossakin pitää tarkasti kontrollissaan kaikki se valta, jolla päätetään siitä, mitä sota-ajan armeijan toimista kerrotaan tulevaisuudessa eduskunnalle ja kansalle, ja miten asiat kerrotaan tapahtuneen armeijan kannalta mahdollisimman edullisesti.

Näinhän kaikkien maiden armeijat ovat kaikkina aikoina toimineet ja tulevat toimimaan.

Martti Tapio Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
ANDALUSIA

[Ilmo Kekkonen]

Pelho näkyy Jatkavan entisellä "herrasmiesmäiseksi" määritetyllä linjallaan. Minä jatkan omallani, joidenkin ei-herrasmiesmäiseksi kokemalla. Ero Pelhoon on se, että yritän pysyä faktoissa ja tutkimustuloksissa mielikuvitukseen ja tietämättömyyteen perustuvien väitteiden sekä tökeröiden syyttelyjen asemasta.

Lukijoiden säästämiseksi ja samojen asioiden loputtoman toistelun edes osittaiseksi välttämiseki puutun lähinnä kesää -44 ja nimenomaan Lappeenrannan seutua koskeviin seikkoihin. Hieman on otettava esiin muitakin.

“Kerrottua taustaa vastaan Ilmo Kekkosen ja Jarmo Niemisen useasti tässä keskustelussa toistama väite, jonka mukaan Mannerheimin 20.6.1944 antamaa käskyä toistetusta käskystä kieltäytyneiden punikkikarkureiden ampumiseksi ei lainkaan noudatettu tai toimeenpantu selustassa, Lappeenrannan henkilötäydennyskeskus (HTK) 1 erityistuomioistuimessa, 10.000 siellä “seulotun” karkurin suhteen, ei ole millään kuviteltavissa olevalla tieteellisellä ja todennäköisyysperusteella uskottavaa tai vakavasti otettavaksi tarkoitettua historian tulkintaa.Tulkintaa, ettei suuresti sotilaittemme arvostaman ylipäällikkö Mannerheimin ankaraa punikkikarkureihin kohdistettua ampumiskäskyä 20.6.1944 kukaan sotilasviranomainen noudattanut tai toimeenpannut Lappeenrannassa ja sen ympäristössä kesäkuussa 1944, kukaan suomalainen isänmaan ystävä ei voi pitää uskottavana. Tulkinta on siis selvästi ja riidatta mahdoton.Toisaalla eihän tuhansia Lappeenrantaan seulottuja ja koottuja punikkikarkureita saanut Mannerheimin selvän määräyksen 20.6.1944 mukaan palauttaa takaisin rintamallekaan.

Heinrichsin käskyä noudatettiin. Karkurit koottiin ja kuulusteltiin. Heidät palautettiin yhtymiinsä, kuten käsky, vuosien käytäntö ja tarkistetut ohjett määräsivät. Mannerheim ei ole antanut kieltoa karkureiden rintamalle palauttamisesta.Sehän juuri oli koko toiminnan tarkoitus.

He katsosivat. Kaikki. Kuten katosivat heitä koskevat pidätysluettelot, kuulustelupöytäkirjat ja HTK 1:n tuomioita koskevat tuomiolauselmat sekä vankien vartijoina toimineiden sotilaiden kantakortit.

Nämä väitteet ovat täysin perättömiä.Asiakirjat ovat entisessä sota-arkistossa, kuten on monen kertaan osoitettu.Todettakoon vielä kerran, että HTK 1:llä ja sotapoliiseilla ei ollut tuomio-oikeutta. Karkurit olivat vain HTK 1:n huollossa.

Kaikki selustasta ja vankiloista Lappeenrantaan kootut yli 10000 rintamakarkuria ilmoittivat henkilötäydennyskeskuksen (HTK) 1:en yhteyteen mainitulla päämajan 20.6.1944 käskyllä ja sen ohjekäskyillä 21.6.1944 perustetun elimen karkureiden seulonnoissa ja kuulusteluissa palaavansa takaisin joukko-osastoihinsa.3) Tuhannet Lappeenrantaan kootut ja siellä seulotut punikkikarkurit ja heitä koskevat asiakirjat yksinkertaisesti katosivat.

Karkurit luovutettiin alustavan tutkinnan jälkeen yhtymiensä opaselimille palauttamista varten. Heidän kohtalonsa ratkaistiin siellä. Karkureita ja asiakirrjoja ei ole kadonnut mihinkään.

Suomessa hallitsevalle - armeijan johdon tuottamalla ja valvomalle - perinteiselle sotahistoriantutkimuksellemme ja varteenotettaville tutkijoillekin on aina sopinut, että jättäydymme sotiemme varjopuolten osalta sinivalkoisen hämärän maaksi pakoilemalla totuutta. Pohtivalle, totuudenmukaista kuvaa etsivälle historiantutkimukselle ja keskustelulle hämäryyden palvominen ja totuuden salaaminen on aina tuhoisaa.

Täysin perätön väite. Pelho ei lainkaan tunne sotahistorian tutkimusta. Se on keskittynyt yliopistoihin ja yksittäisiin tutkijoihin poislukien pääasiassa sotahistorian laitoksen julkaisut.Armeijan johto ei ole niihinkään puuttunut millään tavalla, vaan ne ovat tutkijoiden ja tutkijaryhmien vapaata tieteellistä työtä.

Nyt sotiemme inhottavinta ja salatuinta varjopuolta koskeva aiheen käsittely on nyt kiellettyä ja sensuroitua Agricola- foorumilla. Samalla julkisen viranomaisen sensurivirkatoimet vievät kaiken arvo myös sotiemme aitojen valopuolien ja sankaritekojen ihastelulta.

Agricola-forumilla on näitä aiheita käsitelty vuosikausia. Ensimmäinen täysin asiaton propagandisti ja perättömien väitteiden esittelijä on Pelho. Mitään sensurointia ei ole tapahtunut kuin Pelhon mielikuvituksessa.

Vuoden 2008 alusta lakkautetun sota-arkiston Kansallisarkiston haltuun uskotut sota-ajan 1939-45 asiakirjat ovat nyt suljettu tutkimukselta ja ovat puolustusministeriön ns. tarjouskilpailun perusteella järjesteltävinä ja kunnostettavana Elinkeinoelämän Keskusliitto- nimisen yhdistyksen omistamassa yksityisessä arkistossa Mikkelissä. Kansallisarkisto on ilmoittanut työn valmistuvan vuoden 2113 aikana.

Sota-arkisto yhdistettiin 20008 Kansallisarkistoon. Asiakirjat ovat tutkijoiden käytössä täysin samoin kuin ennenkin. Pieni osa lähinnä paikallisten suojeluskuntien ym järjestämätöntä arkistoa on vielä työn alla. Pelhon väite on torjuttu aiemmin.

Säilyneiden sota-ajan sota-arkistomme asiakirjojen saloihin perehtyneiden useiden tutkijoiden mukaan asiakirjojen tuhoamiskäskyjä ja asiakirjojen uudelleen kirjoittamista kesällä 1944 ja sitten toistetusti myöhemminkään, ei toimeenpantu kiireessä kaikilta osin huolellisesti ja oikein

Keitähän nuo tutkijat ovat ja mitä asiakirjoja sota-arkistosta on tuhottu ja uudelleen kirjoitettu? Taas täysin perätön väite.

Tutkimuksellisesti on vuonna 2011 edelleen epäselvää kesän 1944 Kannaksen rintamien romahtamista seuranneen rintamakarkuruuden mittasuhteet, määrät ja kesäkuussa 1944 Lappeenrannan seudulla, Saimaan saaristossa ja itse rintamalla toteutetut toimenpiteet järjestyksen palauttamiseksi.

Ei todellakaan ole. Aiheesta on kirjoitettu paljon. Perustutkimus on Jukka Kulomaan väitöskirja Helsingin yliopistolle 1995 ja hyvä päivitys on "Teloitettu totuus-44". Epäselvyyttä ovat luoneet vain Huhtiniemen huhun levittäjät sekä siihen uskoneidenn romaanit ja tuloksiltaan virheellisiksi todetut tutkimukset.Aina on myös omiin ennakkoasenteisiinsa ja poliittisiin näkemyksiinsä juuttuneita erilaisten kuvitelmien, satujen, tarinoiden ja väärien tietojen levittäjiä.

Nyt vuonna 2011 voimme totuudenmukaisesti arvioida kesäkuun 1944 rintaman murtumisten ja niitä seuranneiden yksilöiden ja kokonaisten joukko-osastojen karkuruuden mittasuhteiden olleen järkyttävän suuret ja lohkaisseen lähes puolet Kannaksen 100.000 miehen vahvuisesta armeijastamme eli ollen noin 50.000 sotilaan suuruusluokassa.

Karkuruuden mittasuhteet tunnettiin ja koettiinjo 1944. Ne selvitti mm. Kannaksen joukkojen esikunta jo elokuussa -44.Kannaksella oli taistelujen alkaessa noin 88 000 ja päättyessä noin 150 000 miestä.Tutkimusluvut päätyvät maksimissaan noin 30 000 karkuriin, eksyneeseen, hermonsa menettäneeseen tai jollain muulla tavalla joukostaan eroon joutuneeseen.Osa oli hyvin lyhytaikaisia. Varsinaisia karkureita oli ehkä 8 000-12 000.
Keskimäärin oli Kannaksella päivttäin pois rivistä pahimpaan aikaan noin 6 000 miestä. Yhtään kokonaista joukko-osastoa ei ole ryhtynyt karkureiksi, vaikka parista vankipataljoonasta lähti jopa satoja miehiä.

En ole tähän laittanut lähdeviitteitä. Niitä löytyy suljetusta ketjusta.Kiinnostuneille voin ilmoittaa ne erikseen.

[Emma-Liisa]

Mannerheimin 20.6.1944 antamaa käskyä toistetusta käskystä kieltäytyneiden punikkikarkureiden ampumiseksi

Missäähän tuossa käskyssä on ilmaistu, että "punikkikarkurit" ammutaan, mutta muut karkurit ei? Ja ylipäätään heidän olisi pitänyt olla varsin iäkkäitä (ikäluokkaa 1900 tai vanhempia; no olihan siellä teinejäkin).

Huomauttaisin, että "punikki" on halventava sana, joten sitä ei pitäisi käyttää asiatekstissä, paitsi silloin kuin lainataan jotakuta aikalaista (vrt. "ryssä")-

[Emma-Liisa]

Pelhon historialliset vertaukset ovat samaa luokkaa kuin jos sanottaisiin, että "koska NL ampui karkureita x prosenttia, niin myös Ranskan armeija ampui prosnetiaalisesti saman verran, ja jos tapauksia ei löydy, ne on salattu" (Ranskan armeija siksi, että se perääntyi). Tai "koska puna-armeijalaiset joukkoraiskasivat Saksan naisia, niin länsiliittoutuneiden on täytynyt tehdä samoin ja jos tästä ei ole tietoja, ne on salattu" (tässä ei siis väitetä, ettei raiskauksia olisi heidänkin puoleltaan ollut).

Ylipäätään, jos Pelhon (ja osittain Ylikankaan) uumoileva "puhdistus" olisi todella tehty. niin miksi ihmeessä se olisi rajoittunut vain (suhteellisen vaarattomiin) rivimiehiin, mutta ei johtajiin vaikka he olivat helposti saatavilla vankilassa. Ja kun kerran salaamisessa niin eteviä oltiin, niin kai sekin olisi onnistunut.