M. Klinge: Tanskan sää

[nylander]

Siltala jatkaa prof. emer. Klingen päiväkirjojen julkaisemista; uusimman (2010 - 2011) niteen nimeksi on pantu Tanskan sää. Mikäpä siinä, kyllähän Klingen päiväkirjatekstejä lueskelee ihan historiallisena viihteenä, olkoonkin että hänen viljelemänsä teemat ja kannanotot alkavat päiväkirjasarjan tässä vaiheessa jo paljolti olla ennelta arvattavissa ja kuluneen tuntuisia.

Jo aikaisemmista niteistä tuttua Hitlerin Saksan roolin revisiota Klinge jatkaa uusimmassakin kirjassaan. Toinen maailmansotakin olisi hänen mukaansa "kannattanut" välttää antamalla natsi-Saksalle periksi. "Maksoiko Hitlerin korvaaminen Stalinilla todellakin koko tuon vaivan, menetykset ja kärsimykset?" kysyy emerituksemme. Kuvatessaan edesmenneen ystävänsä Martti Linkolan muistotilaiuutta maaliskuussa 2011 Klinge tulee valottaneeksi ajattelunsa taustoja laajemminkin. Hän mainitsee tilaisuudessa pitämässään puheessa viitanneensa Martti Linkolan "Suur-Saksa-nostalgiaan" ja siihen, että tämä "jatkuvasti kritisoi angloamerikkalaisen itserakkaan sotahistorian tekopyhyyttä". Lukija tuskin erehtyy, jos olettaa Klingen aikaisempien esiintymisten perusteella tämän pitkälti jakavan edesmenneen ystävänsä mielipiteet. Edelleen: "Tähän puuttui sitten omassa puheessaan Pentti Linkola valittaen suuresti Toisen maailmansodan onnetonta kapitalistis-kommunistista lopputulosta." Oman sitoutumisensa Klinge tuo esille seuraavan virkkeen alussa: "Ehkä me olemme viimeisiä asian näinkin ymmärtäviä; jo 50-luvun lopulla yliopistoon tulleet ja varsinkin 60-lukulaiset kasvoivat amerikkalaisen yksipuolisen mediaherruuden totuuksiin, 70-luvulla jotkut, tosin vähemmistö, neuvostotulkintaan." Mieleen muistuu mm. Pentti Linkola aikoinaan (1900-luvun lopulla?) Hiidenkivi-lehdessä julkaisema "kauhea" vuodatus, jossa ylistettiin Hitlerin Saksaa kulttuurin ja sivistyksen kannattajana ja muistaakseni viitattiin juuri nostalgisesti ihannoiden Reichsführer-SS Heinrich Himmlerin Suomen-matkaan kesällä 1942. Tämä assosioituu lukijan mielessä puolestaan Klingen akateemiseen mentoriin ja idoliin Eino E. Suolahteen. Muistan joskus lukaisseeni Suolahden suppeaksi jääneet muistelmat (Nennon talviset tarinat). Mieleen on jäänyt valokuva, joka esittää lääkintäkenraali Eino Suolahtea vastaanottamassa ilahtuneesti myhäillen huvilallaan arvovierasta. Dignitäärien välissä häärii touhukkaana "esittelevänä adjutanttina" nuori luutnantti (?) Eino E. Suolahti. Voisiko olla niin, että juuri tällaisesta nuoren Klingen olettamastani henkisestä taustayhteisöstä ja silloin omaksutusta arvomaailmasta nousevat nyt 75 vuotta vastikään täyttäneen emerituksen kannanotot?

Palaan vielä Pentti Linkolan Hiidenkivi-artikkeliin. Muistelen, että tässä sepustuksessaan kirjoittaja myös manasi vuoden 1918 punaiset alimpaan helvettiin "alhaisona". Myös Klinge vastoin tapojaan joutuu likaamaan kätensä tällaiseen aiheeseen tyrmätessään Jörn Donnerin viime talvena esitetyn tv-sarjan Mannerheimista. Klinge puuttuu kesän 1918 punavankikysymykseen. Irrotettuaan -aiheellisesti, tältä osin - Mannerheimin vastuusta tapahtuneeseen Klinge ulottaa puhdistuksensa myös Svinhufvudin senaattiin:

"Kyllä Donnerinkin olisi täytynyt ymmärtää, että kun Senaatilla ei ollut käytössään mitään kunnollista armeijaa eikä poliisivoimia - - valtava, osin punakaarteiksi jo kerran järjestäytynyt punaisten joukko ei ollut mikään vaaraton tekijä."

Kerrataan vielä: kesän 1918 täysin maahan lyöty, tuhansien pikateloitusten verottama, nälkään ja tauteihin nääntyvä punaisten joukko ei ollut mikään vaaraton tekijä. Rohkenisiko sanoa: täysin naurettavaa puhetta historian emeritusprofessorilta (ja akateemikolta in spe?).

Vähän myöhemmin Klinge vielä kiittelee siitä, että "[e]nsimmäiset suuret amnestiaratkaisut tehtiin jo 30.XI ja 7.XII 1918 Svinhufvudin päätöksellä". Svinhufvudin motiivitaustasta kokonaisuudessaan Klinge sen sijaan vaikenee täysin. Svinhufvud lausui ns. porvarillisten puolueiden valtuuskunnassa 9. marraskuuta 1918: "Myös valkoisten törkeät väärinkäytökset samanaikaisesti häivytetään pois" (lainaus teoksesta Itsenäisyyden muotoilijat. Porvarillisten puolueiden valtuuskunta 1917 - 1919). Mikäli Tuulikki Pekkalaisen tänä syksynä ilmestyneeseen, sisällissodan punaisia naiskohtaloita käsittelevään kirjaan on luottamista, näihin "häivytettäviin" eli valkoisen terrorin "törkeiden väärinkäytösten" toimeenpanijoihin kuului Svinhufvudin oma poika.

[Emma-Liisa]

Jo aikaisemmista niteistä tuttua Hitlerin Saksan roolin revisiota Klinge jatkaa uusimmassakin kirjassaan. Toinen maailmansotakin olisi hänen mukaansa "kannattanut" välttää antamalla natsi-Saksalle periksi.

Mitähän Klinge tarkoittaa sanalla "välttää"? Englanti ja Ranska olisivat tietysti (teoriassa) voineet olla ryhtymättä sotaan Danzigin vuoksi. Jolloin Hitler oli (ehkä) säästänyt Länsi-Euroopan ja käynyt sotaa vain idässä.

Sota olisi tietenkin kokonaan vältetty, jos Hitler olisi tyytynyt siihen mitä oli Müchenissä saanut.

"Maksoiko Hitlerin korvaaminen Stalinilla todellakin koko tuon vaivan, menetykset ja kärsimykset?" kysyy emerituksemme.

...unohtaen että Länsi-Eurooppa on sentään nauttinut sodan jälkeen (kohtuullisesta) demokratiasta ja hyvinvoinnista sen sijaan että olisi eletty Saksan miehityksen alla.

Minulla ei sinänsä ole mitään sympatioita kommunismia kohtaan, mutta jos nyt pitäisi valita sen ja natsismin välillä, vaaka painuu edellisen hyväksi, koska
1. kommunismin oloissa itäeurooppalaiset saivat sentään koulutusta, natsien alaisuudessa he olisivat olleet pelkkää orjatyövoimaa
2. väestönsiirrot (mm. virolaisten) olisivat todennäköisesti olleet vielä suuremmat ja ennen kaikkea itäänpäin
3. Hitler piti kukistaa sodalla juuri siksi, ettei häneen voinut vähääkään luottaa, mutta kommunismio voitiin padota ja odottaa että se luhistuu sisältäpäin

Norman Davies muistaakseni toteaa, että vaikka myös NL kohteli Puolan Itäosaa kaltoin 1939-41, Barbarossa pelasti Puolan häviämästä kokonaan.

"jatkuvasti kritisoi angloamerikkalaisen itserakkaan sotahistorian tekopyhyyttä".

Ja millainenhan natsien sotahistoria olisi? Siitä tuskin voisi olla ede netissä eri mieltöä.

Eiköhän Ranskankin kannalta McDonalds ja Kauniit ja rohkeat ole vähäisenpi ongelma kuin se että Saksaaan piti lähetty pakkotyöläisiä.

[Emma-Liisa]

"Kyllä Donnerinkin olisi täytynyt ymmärtää, että kun Senaatilla ei ollut käytössään mitään kunnollista armeijaa eikä poliisivoimia - - valtava, osin punakaarteiksi jo kerran järjestäytynyt punaisten joukko ei ollut mikään vaaraton tekijä."

Klnge unohtaa, että vaara edellyttää aseita. ja järjestäytymiseen tarvitaan johtajia.

Kai suojeluskunnat olisivat pystyneet aseettomat punaiset kurissa pitämään? Ja ei kai Mannerheimin olisi ehdottanut rivimiesten vapauttamista, jos siitä olisi vaaraa ollut.

[Jussi Jalonen]

Niin niin. Hitlerille periksi antamista kokeiltiin vuoteen 1939 tunnetulla menestyksellä, mutta tällähän ei ole mitään väliä, kun kerran emeritusprofessori niin sanoo.

Samaten on tietysti itsestään selvää, että kertaalleen sisällissodassa voitetut ja komentoportaansa menettäneet entiset punaiset olivat valmiita vallankumoukseen keväällä 1918. Edelleen on selvää, etteivät nelisenkymmentätuhatta hallituksen joukkojen asevelvollista varusmiestä, parikymmentätuhatta suojeluskuntalaista ja lisäksi toistakymmentätuhatta hampaisiin saakka aseistautunutta saksalaista sotilasta omanneet minkäänlaista pelotearvoa moisten yritysten hillitsemiseksi.

Saisikohan maan suurin päivälehti tämän hengentuotteen arvostelijaksi vaihteeksi jonkun tolkun ihmisen, joka tekisi jotain muutakin kuin ylistäisi Matti-parkaa lähes täysin kritiikittä "humanistisen sivistyksen suurpersoonaksi"? Tässä alkaa meinaan olla jo pikku hiljaa vähän sama tilanne kuin siinä Andersenin sadussa.



Best,

J. J.

[Emma-Liisa]

Klingellä on ehkä jotenkin vinksahtaneet mittasuhteet. Jossakin edellisessä päiväkirjassaan hän kehui Neuvosto-Viroa, jossa esitettiin operettia ja ihmisillä oli yhtä porvarilliset käytöstavat, kun Suomesta molemmat jo puuttuivat.

Samaten Jaan Kross ei hänen mielestään "kärsinyt" vankeus- ja karkotusaikana, koska kirjoitti (mutta ei julkaista), rakensi talon ja sai (uuden) vaimon (entinen otti eron kun jäi Viroon). Klinge on jossain tunnustanutkin, ettei hän yleensä reagoi tunteella maailmantapahtumiin. Ei näköjään ihmiskohtaloihinkaan. Sen, ettei Kross valita, ei pitäisi johtaa harhaan. Eikä sen että miljoonien kohtalo oli vielä kovempi.

Mitä nyt USA:n ja Natsi-Saksan vertailuun tulee, niin vaikka edellinenkin on mellastanut maailmalla, sitä on kuitenkin rajoittanut se, että presidentti aika ajoin vaihtuu, kun taas diktaattorista yleensä pääsee eroon vain kuoleman tai kumouksen kautta.

Länsiliittoutuneeet eivät missään nimesssä olleet pyhimyksiä, olihan Englannilla imperiuminsa ja USA:ssa vallitsi rotuerottelu, heidän voittonsa on tullut pyhitetyksi jälkeenpäin, kun imperiumi purkautui ja mustat saivat kansalaisoikeudet. Tässä mielessä (vaikka ei kaikissa) he noudattivat omaa propagandaansa.

Natsi-Saksa taas lähti tilanteesta, jossa juutalaisilla oli täydet kansalais- ja ihmisoikeudet, ja se riisti ensin ne ja lopulta elämänkin. Ikävä sanoa, mutta varmaan sekin on jälkimuistoon vaikuttanut, etä uhrit olivat eurooppalaisia, joten samastuminen on ollut helpompaa. Kirjoituksiahan on jäänyt tai ainakin meillä julkaistu enimmäkseen Länsi-Euroopan juutalaisilta.

Lopuksi tulee mieleen Klingen antiikin Rooman ihailu. Onhan Caesarin Gallian sota suorastaan kansanmurhan kuvaus.

[nylander]

Klinge on jossain tunnustanutkin, ettei hän yleensä reagoi tunteella maailmantapahtumiin. Ei näköjään ihmiskohtaloihinkaan.

Jossakin varhaisessa 1970-luvun kirjassaan Klinge otti esille 1900-luvun alun äärisvekomaanisen pilatehti Fyrenin pysyvän vinjettitekstin, säkeen Horatiuksen oodista: Odi profanum vulgus et arceo - Vihaan alhaista kansaa ja torjun sen luotani. Klingeä lukiessa tuntuu toisinaan vahvasti siltä, että tämä voisi olla professorin omankin sukuvaakunan tunnuslause, niin äärielitistisen tuntuista hänen suhtautumisensa eri ihmisryhmiin jatkuvasti on huolimatta siitä, että hän ei väsy alleviivaamasta humanististen arvojen ja niistä nousevan "moraalin" merkitystä. Uusimmassa päiväkirjassaan hän mm. ylistää "suurpankkiiri ja tohtori" Björn Wahlroosia siitä, että tämä on "käyttänyt hyvin huomattavaa rahamäärää" asuinkartanonsa Halikon Joensuun (Åminne) rakennuksen, sisustuksen ja puiston kunnostukseen ja restaurointiin, kestinnyt siellä Ruotsin kuningasparia ja päälle päätteeksi kustantanut "loistokkaasti painetun" kaksikielisen kirjan kartanonsa restauroinnista. - No, kulttuuriarvojen vaaliminen on tietenkin ihan kiitettävää toimintaa, mutta Klingen "seisovaan teemaan" humaniteetin korostukseen toivoisi kuuluvan myös - ja ennen kaikkea - ihmisten, myös niiden ihan tavallisten, kunnioittaminen. Tätä Klingen lukija on saanut turhaan odottaa, eikä tässä vaiheessa enää muutosta liene näköpiirissä. Viimevuotisessa päiväkirjassaan Klinge puhui halveksivasti "arjen historian" 2000-luvulla lisääntyneestä harrastuksesta, ja myös tämänkertaisessa kirjassa "sosiaalishistoriallis-etnografinen" tutkimussuunta saa kuulla kunniansa. Professorit Irma Sulkunen ja Risto Alapuro muistaakseni aikanaan pahoittelivat Iisalmen ruhtinaskunnan arvioissaan sitä, ettei Klinge omistanut kirjassaan ei-säätyläisille minkäänlaista huomiota. Itse muistan Keisarin Suomea lukiessani tympääntyneeni jo kirjan visuaaliseen ilmeeseen: sivu toisensa jälkeen pelkästään "epolettiherrojen" kuvia.

Klingen uusintakaan lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että demokratia kaikkinensa ei taida olla kovin korkeassa kurssissa hänen arvomaailmassaan. Klingen maailma on "valioyksilöiden" maailma. Spekuloiden: ehkäpä tällainen maailmankuva on omiaan synnyttämään myönteisiä assosiaatioita myös Kolmannesta valtakunnasta...

[Giosling]

Demokratian synnytystä on nyt tilaisuus seurata kuin aitiopaikalta esim. Libyassa, jonne se kätilöitiin kirjaimellisesti "taivaan lahjana". Osaavatko "lahjan" saaneet toimia oikein? Kuinka baby parkuu?