Page 1 of 1

Karl Torsten Wadenstjerna - kenraali jonka Mannerheim retusoi historiasta, II-osa

Posted: 25.11.11 18:09
by Veikko Huuska
Jatkuu.. Osa II:

Reed tapasi Venäjällä Leninin ja kirjoitti innoittuneen teoksen ”Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa”. Reedistä sanotaan, että hän oli pitkä, voimakas ja arkipäiväinen tyyppi, mutta täynnä coolia idelismia ja huumorilla sävytettyä eloisaa älykkyyttä. Toinen reissu Venäjälle oli huonompi, menomatka onnistui kommunistien etappireittiä pitkin, mutta paluu pani elämän tupelle. Hella Wuolijoki tallensi nämä hetket: ”Hänet [Reed] kannettiin talooni eräänä talviyönä toinen jalka paleltuneena ja melkein puhekyvyttömänä äärimmäisen uupumuksen takia vietettyään 12 tuntia moottorikyydissä ankarassa lumimyrskyssä”. Wuolijoki ei ole kertonut koko tarinaa – hän halusi säilyttää muutamia salaisuuksia elämäkertateokseen, jonka aikoi jonakin päivänä kirjoittaa, mutta sitä päivää ei koskaan tullut.

John Reedin istuessa tutkintovankina Turussa, lähetti Ulkoministeriö 13.4.1920, sen kansliapäällikkö G.A. Gripenbergin toimeksiannosta, kirjelmän Rajajoelle, Suomen rajavaltuutetulle, jossa kerrottiin, että ”eräs kenraali Wadenstjerna ynnä hänen poikansa jotka molemmat ovat palvelleet Pohjois-Venäjän valkoisessa armeijassa ja jotka molemmat ovat Suomen alamaisia ovat tuon armeijan pakomatkalla jääneet muiden jälkeen ja luultavasti joutuneet bolshevikien vankeiksi”. Pyydettiin ottamaan selkoa näistä henkilöistä sikäli kuin se erityistä huomiota herättämättä käy laatuun.

Kyse oli huomattavasta henkilöstä; Carl Torsten Wadenstjerna syntyi Mitaussa (Jelgava) 1861 suomalaisen Venäjän armeijassa palvelevan upseerin poikana: äiti kuoli kun Torsten oli 7-vuotias ja isä kohta hänen täytettyään 18 v. Hänet kirjoitettiin Haminan kadettikouluun kolmetoista vuotiaana 1874 (Mannerheim aloitti siellä 15-vuotiaana 1882, ja kun W. valmistui seuraavana vuonna eli 1883, olivat he koulussa yhden vuoden yhtäaikaa), nimitettiin vänrikiksi henkivartiokaartiin 1883 ja aloitti täten uran Venäjän armeijassa. Hän kohosi kapteeniksi 1899, everstiksi 1903 ja kenraalimajuriksi 1913. Hän otti osaa ensimmäiseen maailmansotaan ja komensi eräässä vaiheessa 1915 jalkaväkidivisioonaa. Hänet nimitettiin kenraaliluutnantiksi 1917.

Mannerheim astui kuusi vuotta nuorempana hänen jalanjäljissään, mutta aina Venäjällä oloaikana hänen takanaan. Emme voi väheksyä tämän seikan merkitystä myöhemmässä vaiheessa. Wadenstjerna avioitui everstintyttären, Alexandra Aigustovin kanssa ja avioliitosta syntyi kaksi tytärtä, ja poika Anatol Tsarskoje Selossa 1895. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen Wadenstjerna erosi Venäjän palveluksesta ja palasi Suomeen Pietarista Laatokan pohjoisrantaa myöten maaliskuussa 1918, jolloin hän sitten maaliskuun puolivälissä ilmoittautui valkoisen armeijan päämajassa kenraalimajuri Mannerheimin palvelukseen. Joidenkin tietojen mukaan hän jäi ensin mottiin Petrogradin matruusien valvovan silmän alle, mutta onnistui sitten jalkapatikassa ja rekipelillä etappeja pitkin edeten kiertää Laatokan ”väärältä puolelta” Suomen rajalle. Jossain lukee, että hän tuli jo vuoden 1917 lopulla, eli samoihin aikoihin kun Mannerheim, Suomeen.

Kohtaaminen päämajassa olisi pitänyt saada tallennettua filmille. Mannerheimin aatokset askartelivat yönpäivän levotta sotatoimissa ja eritoten Tampereen saarrostuksen tiivistämisen ongelmissa, eikä vähiten Sianpään saksalaiskavalluksessa joka suututti niin saatans, ja nyt tämän keskelle tuo djävullens satan, Laatokan takana aidalla istuttuaan, ilkenee saapua. Mannerheimia kyrpi sydämestä asti. Tsaarin-Venäjällä aktiivipalveluksessa olleita kenraaleita tuli Suomeen 13 kpl: ainut täyskenraali oli Langhoff, kaksi kenraaliluutnanttia: juuri Wadensterja ja Mannerheim, sekä kymmenen kenraalimajuria. Kenraaliluutnantti Wadenstjerna oli rangissa ylempi Mannerheimia. Päämajassa ollessaan ylin saapuvilla oleva esiupseeri, pärkkele. Se kenkesi Mannerheimia kaiken rullan keskellä, eikö se saatan älynnyt pysyä ute?

Ylipäällikkö Mannerheim määräsi Wadenstjernan kenraalimarjurin arvossa 14.3.1918 kutakuinkin vittumaisimpaan ajateltavissa olevaan valkoisen armeijan tehtävään, nimittäin sotavankien ylitarkastajaksi. Toukokuun lopulla 27.5. hänet määrättiin valtiorikosoikeuden sotilasjäseneksi, kesäkuussa hän oli mukana tuomitsemassa mm. Ivar Lassya.

Maaliskuussa 1919 hän, Wadenstjerna, erosi Suomen armeijan palveluksesta ja omistautui Venäjän vastavallankumouksen asialle; hän lähti kesäkuussa 1919 Ruotsin kautta pohjoista etappia Arkangeliin ryhtyäkseen Pohjois-Venäjän retkikunnan komentajaksi. Sellaista hänestä ei tullut. Venäjän valkoisen armeijan kenraaleilla oli lykkyä tuona vuonna; amiraali Koltsak Siperiassa, kenraali Denikin etelässä ja Judenits Virossa. Pohjoisessa bolshevikit olivat aluksi voitolla, mutta liittoutuneiden Muurmanskin ja Arkangelin interventioin yhteydessä perustettiin antibolshevistinen hallitus johon yhtyi myös useita sosialistisia ryhmiä.

Vuoden 1919 aikana tämä pohjoisvenäläinen hallitus kehittyi yhä suuremmassa määrin kenraali Eugene K. Millerin alaiseksi sotilasdiktatuuriksi. Millerin armeija kärsi upseeripulaa ja hän ryhtyi värväämään entisiä tsaarin armeijan upseereita mm. Suomesta. Heinäkuun lopulla 1919 saapui ensimmäinen suurehko, noin 400 Länsi-Euroopan venäläisistä värvätyn upseerin osasto Arkangeliin.

58-vuotias Torsten Wadenstjerna värväytyi Millerin armeijaan joko keväällä tai kesällä 1919. Hän otti mukaansa 24-vuotiaan poikansa Anatolin. Isä palveli jonkinlaisena tarkastajana, poika kirjurina, sittemmin salasanomien purkajana. Kumpikaan ei tiettävästi palvellut rintamalla.

Helmikuun puolivälissä 1920 bolshevisminvastainen rintama hajosi. Kenraali Miller ja joukko upseereita pakeni 17.2. jäänmurtajalla Tromsaan Norjaan. Miller siirtyi länteen ja jatkoi valkoisten upseerien toimikunnissa vastavallankumouksellista toimintaa. Hän toimi Venäjän yleissotajoukkoliiton, ROVS:n johtajana 1930-1937. Bolshevikit pitivät perustellusti ROVS:ää pahimpana vihollisenaan, ja kaappasivat Millerin ja hänen edeltäjänsä Aleksandr Kutepovin, ja teloittivat molemmat. ROVS:n edustajat ja sellaisiksi esittäytyneet pitivät sinnikkäästi yhteyttä Mannerheimiin vuosikymmenistä toiseen.

Ankangelissa helmikuussa 1920 bolshevikkien vangeiksi joutuneiden joukossa olivat myös Torsten ja Anatoli Wadenstjerna. Suomen rajaviranomaisilla oli keskustelukontakteja punaisen komendantin, Eino Rahjan kanssa, lisäksi m.m. George Landsburyn saatiin tietää olleen Rahjan puheilla Moskovasta palatessaan. Suomalaiset pyrkivät viranomaistyönä ja muutoinkin kartoittamaan Venäjälle vankeuteen joutuneiden suomalaisten määriä ja henkilöitä, tässä yhteydessä kohta keväällä 1920 saatiin tietää kenraalin kohtalosta.

Suomessa vangitulla Reedillä oli lukuisia vaikutusvaltaisia tukijoita, hänen isänsä oli ollut presidentti Theodore Rooseveltin läheinen ystävä. – Tämä toukokuun1937 jakson, oheispoikkeamalta vaikuttavan kuvaelman, tarkoitus on kuin kädestä taluttaen näyttää mahdolliselle lukijalle, miten yhteen yksiselitteiseen asiaan, kuten vaikkapa Mannerheimin vierailuun Britanniassa tai vasikansilmään, valtaan, diplomatiaan, sotaan, rakkauteen ja kaikkialle levittäytyvään rahaan, liittyy kummallisia sisäkkäisyyksiä, ikään kuin kosmoksia, ilmiöitä ja maailmoita sinänsä, in sich, ja nämä mikrokset asettuvat sisäkkäin ja limittäin ja vierekkäin ryppäiksi ja loputtoman tuntuisiksi korridoreiksi, joihin ihminen voi eksyä, mutta jotka kaikessa monimuotoisuudessaan ovat asia, jota kutsutaan elämäksi. –

Reed oli Venäjällä päässyt Leninin kaveriksi, ja tämän sanotaan luvanneen ”kokonaisen tiedekunnan Reedin vapauttamisesta”, Reedin jouduttua häkkiin Turussa.

Torsten Wadenstjernan kohtalon selvittämishaluja ei ollut omiaan vähentämään se, että hänellä oli henkilökohtainen side Suomen poliittiseen johtoon; ulkoministeri Holstin äidinäiti, Matilda Fredrika Wilhelmina Schild oli syntyään Wadenstjerna. Carl Torsten Wadenstjerna ja Rudolf Holstin äiti olivat siten pikkuserkkuja. Matilda Fedrika Wilhelmina Wadenstjena oli avioitunut piirilääkäri Wolmar Styrbjörn Schildt-Kilpisen kanssa, ja heidän tunnetuin poikansa oli Wolmar Onni Schildt (1851-1913), suomalainen maanviljelysneuvos, ”Sysmän keisari” ja senaattori.

Holsti olikin aktiivinen kenraalin kohtalon selvittämiseksi. Kesäkuussa 1920 Holsti pyysi J.K. Paasikiveä Tarton rauhanneuvotteluiden alettua taivuttelemaan venäläisvaltuuskunnan johtajaa Jan Antonovit Berziniä suostuttelemaan ulkoministeri Georgi Tsitsheriniä vapauttamaan kenraalin, ja joulukuussa Holsti itse lähestyi Tsitsheriniä samassa asiassa. Tarton 1920 rauhan jälkeen Neuvosto-Venäjän ensimmäiseksi lähetystöpäälliköksi Helsinkiin nimitettiin Berzin. Presidentin itsenäisyydenpäiväkutsuilla linnassa hänen ja neuvostodiplomaattien ympärille muodostui säännöllisesti tyhjiö heidän jäädessään viimein istumaan yksin jonnekin huoneen nurkkaan: tämän ”taikapiirin” mursivat Paasikivi ja Tanner siirtymällä avoimesti seurustelemaan myös itäisten vieraiden kanssa [TP: JKP 2]. Berzin, jonka latvialainen syntymänimi oli Janis Karlovits (jossain Antonovits) Berzins-Ziemelis tai Peteris Kuzis, puoluenimeltään ”Starik” eli vanha ukko, syntyi Kuurinmaan Guberniassa (Gustavsberga), oli 1917 Petrogradin bolshevikkien Viipurin suunnan piirinkomiteassa, toimi Leninin henkivartiokaartissa, siis samassa Leninin aivan lähimmässä piirissä kuin Eino Rahja. – Viktor Suvorovin mukaan Berzin oli keskeinen organisaattori Leninin punaisen terrorin toteutuksessa Venäjän sisällissodan aikana, ja mukana kehittelemässä tinkimättömiä malleja ottaa panttivankeja ja ampua heidät, sekä että Berzin ”löysi” omat kykynsä lopullisesti Kronstadtin matruusikapinan raa´oissa kukistustoimissa - ja tuli toukokuusta 1919 Neuvosto-Latvian ulkoasiain apulaiskansankomissaariksi, joulukuussa 1920 hänet nimitettiin puna-armeijan tiedusteluesikuntaan eli PKKA:n Razveduprin jäseneksi, joulukuu 1920-joulukuu 1921 hän toimi ”agenturnyi´ssä” eli puna-armeijan henkilötiedustelun osastolla ja joulukuu 1921-maaliskuu 1924 hänen virkanimikkeensä oli puna-armeijan tiedusteluesikunnan apulaisjohtaja – nämä olivat tosivirkoja, kun nimikevirka oli Helsingin-lähettiläs. Maaliskuu 1924-elokuu 1937 hän toimi puna-armeijan tiedusteluosaston johtajana, jolloin hän henkilökohtaisesti rekrytoi sellaiset vakoiluhistorian hahmot kuin Richard Sorge, joka toimi Japanin ja Kiinan tehtävissä, sekä Leonard Trepper, antinatsistisen verkoston residenttinä miehitetyssä Belgiassa ja Ranskassa 1940-1942. Vuonna 1929 Berzin kutsuttiin diplomaattiedustustosta Moskovaan ja määrättiin Neuvostohallituksen keskushallintoon ja historiajulkaisun Krasnyi Arkhiv (Punainen Arkisto) päätoimittajaksi. Huhtikuussa 1935 Berzin menetti asemansa ja hänet passitettiin Kaukoitään Punalipun erikoisarmeijan poliittisen osaston apulaisjohtajan näennäisvirkaan huhtikuu 1935 - kesäkuu 1936. Syksystä 1936 kesäkuuhun 1937 hän toimi Espanjan tasavaltalaisarmeijan sotilaallisena apulaisneuvonantajana. Berzin palkittiin Leninin kunniamerkillä sekä Punalipun ja Punatähden kunniamerkeillä. Kuitenkin hänet vangittiin 27.11.1937 [ehkä vasta 13.5.1938] syytettynä ”trotskilaisesta antineuvostolaisesta toiminnasta” Näyttää siltä, että Berzinin kukistuminen tapahtui olosuhteissa, joissa salaisella poliisilla ei ollut häneen liittyvää tutkimusta menossa, vaan ikään kuin oheistuotteena niin sanotun ”Keskusarkistohallinnon vakoilutapauksen” yhteydessä. Hänet tuomittiin kuolemaan Neuvostoliiton korkeimman neuvoston sotaoikeuden 29.7.1938 antamalla tuomiolla ja ammuttiin niskalaukauksella Ludjankan tutkintovankilan kellarissa Moskovassa, samassa paikassa kuin runsasta kuukautta aikaisemmin Hella Wuolijoen puukauppakumppani, Edvard Gylling. –

Vielä 1922 suomalaiset itkivät ”ryssänkenraalin perään”, Wadenstjernan. Kaikki näytti venäläisten silmissä selkeältä, 1919, kun korkeat tsaarinkenraalit, Suomen armeijan ylimmissä kenraalinviroissaan toimien, kärjessä juuri Wadenstjerna ja Mannerheim! ryhtyivät jatkamaan vastavallankumousta, liittyivät brittiläis-ranskalaiseen kontrarevolutionistiseen rintamaan, näkyvästi, ”Andersson” Petrogradin suunnalla, Wadenstjerna ja vieläpä poikaluutnanttinsa kanssa Argangelin-Muurmanskin suunnalla: kuolema pettureille.

Tyhmät tshuhnat käyvät kauppaa kuolleella miehellä. Että Mannerheimia korpesi: oikein sydämen pohjasta, hän ymmärsi ryssänmielen, olenhan ryssä itsekin, siis melkein. Sodan hän ymmärsi läpi ja ympäri. Reed-kirjassaan Engman & Eriksson (1982) pohtivat Wadenstjernien kohtaloa, ja kertovat, että kesäkuussa 1920 Venäjältä tulleen tanskalaisen luutnantin kautta saatiin kuulla, että W:t tuolloin elivät vankeudessa Moskovassa. C. Elgenstiernan ”Den introducerade svenska adelns ättertavlor” –teoksen [Ruotsin aateliskalenterin] mukaan heidät olisi teloitettu Holmogorissa vuoden 1920 loppupuolella. Tekijät pitävät tietoa ”mitä suurimmalla varmuudella vääränä”. Mihin tämä kirjoittajien käsitys perustui, ei ilmene heidän tekstistään.

Teloitettujen, sekä omien että vieraiden, kohtaloiden vääristäminen sepitetyillä versioilla sekä muunlaisella sumutuksella oli jo tuolloin mitä pisimmälle kehittynyttä. Niinpä totena pidetään nykyisin vallitsevaa käsitystä siitä, että Wadenstjernat, sekä isä että poika, istuivat Moskovan Butyrkassa Tshekan pumpattavina niin kauan kuin pumpattavaa riitti, ja siirrettiin sitten teloitettavien vastavallankumouksellisten kokoomalerille ja ammuttiin niskalaukauksin vankeudessa Holmogoryssä kesällä, heinäkuun suurissa tappajaisissa 1920, viidensadan muun valkoisen upseerin kanssa, juuri niin kuin varhainen tieto kertoi.

Holmogory sijaitsee Vienajoen varrella 80 kilometrin etäisyydellä Argangelista. Punaisten voittonsa jälkeen toimeenpanemissa teloituksissa sanotaan tällä vankileirillä surmatun yksistään vuoden 1921 tammi-helmikuussa 11.000 ihmistä [SuSoSu-projekti; alkulähteenä Shambarov 1999]. George Landsbury omisti Lontoossa ison sahan ja lautatarhan ja johti itse yritystään, ja Wuolijoesta tuli muutaman vuoden kuluttua joksikin aikaa hyvin näkyvä saman alan yrittäjä, jonka puukaupasta merkittävä osa suuntautui juuri Britanniaan. Wuolijoen ”hovihankkija” oli Karjalan pääministeri Edvard Gylling, joka Leniniltä saaman erityisvaltuutuksen nojalla pystyi käymään suoraa puukauppaa Länteen ja nimenomaan madam Wuolijoen kautta. Wuolijoen puubisneksen rahoittajana toimi osin valtiollisista syistä, Liittopankki, jonka hallintoneuvoston puheenjohtajana vuodesta 1920 oli toiminut kenraali Mannerheim. Pankkialaa vähemmän tuntevana hän monesti kääntyi vuodesta 1914 Kansallis-Osake-Pankin johtajana toimineen J.K. Paasikiven puoleen. Meri kertoo pankkikompuusiosta: Liittopankki joutui voittamattomiin vaikeuksiin. Suurimpana syntipukkina pidettiin Hella Wuolijokea, jolle pankki oli lainannut rutosti rahaa, kun hän alkoi ostaa sahapuuta Itä-Karjalasta, uittaa tukkeja Suomeen ja sahauttaa niitä hankkimissaan sahoissa. Nuo sahat joutuivat vaikeuksiin. Pahat kielet väittivät, että Wuolijoki maksoi liikaa puusta Edvard Gyllingin johtamalle Itä-Karjalan Kommuunille, Karjalan kommunistiselle hallitukselle, tukeakseen sitä. Samat pahat kielet väittivät, että Liittopankki tuki kommunismia. Jo kapinan haminoissa ulkomaankaupan Amerikan suuntaan aloittanut, ja salaisen pelin ja rahaliikenteen tuntenut Wuolijoki ei tyytynyt pelkkään puuhun. Neuvosto-Venäjän salamiesten, sellaisten kuin Surem Erzinkjan, joka puikkelehti Suomen liike-elämässä ja Venäjän bolshevikkipuolueessa kuin silmäneula, Hella kuului Suomen Naftan johtokuntaan, ja oli tavallaan perustamassa itsenäisen Suomen öljykauppaa ja öljynjalostustoimintaa. Pula-aika romahdutti rouva Wuolijoen erikoislaatuisen puutavarafirman, Carelia Timber Co:n, sittemmän Aunuksen Puun ymm., eikä pankki saanut rahojaan takaisin. Sen pelasti fuusioituminen Helsingin Osake-Pankkiin, joka yhdellä iskulla sai paitsi sen suuret velalliset, myös pääkonttorin, kenraali Mannerheimin hallintoneuvostonsa puheenjohtajaksi ja Amos Anderssonin sen jäseneksi. – Georg Landsburyn sahabisneksen ei käynyt yhtään paremmin: hänen kahden poikansa tuolloin johtama yhtiö ajautui vararikkoon 1928, kolme vuotta aikaisemmin kuin Wuolijoen, ja vuosi ennen ”mustaa tiistaita” [29.10.1929] New Yorkissa. Toinenkin yhteys näillä vasemmistopoliitikoilla oli: Hella Wuolijoen Salme-sisar [Salme Murrik, toisin siis kuin Hella, jonka samanaikaiset avioaikeet kariutuivat] avioitui 1924 Rajani Palme Duttin kanssa, ja Landsburyn tytär Violet solmi 1935 avioliiton Rajanin vanhemman veljen Clemens Palme Duttin kanssa. [Salme ja Rajani tapasivat toisensa Tuomiojan mukaan Britannian sosialistisen puolueen (BSP) nousevan tekijän, Moskovassakin sukkuloineen] William Callagherin välityksellä 1920, ja solmivat jo 1922 Britanniassa illegaalin toveriliiton. Callagherin poliittinen rivaali Sylvia Pankhurst, johon Salme Pekkala mieltyi enemmän kun Callagheriin, toimi pienemmän ja Moskovasta vähemmän riippuvaisen Työläisten sosialistiliiton (WSF) johdossa. Kilpailuasetelmasta huolimatta Lenin näki molemmissa samaa tautia, tilanteen poliittisesta kypsyysasteesta piittamattomuutta. Tuoreessa kirjassaan Lenin ankarasti moitti tovereita ”penikkataudista”, mainiten nimenomaisesti Pankhurstin ja Callagherin tartunnan saaneina. Kommunistien tunteman ”virallisen legendan” mukaan Lenin lähetti 1920 Kominternin agentin Salme Pekkalan Britanniaan assimiloitumaan puolue-elimiin, niin tai näin, organisaatioytimiin hän eteni mitä etevimmin, VH] Duttin veljesten äiti oli ruotsalainen Anna Palm. Salmen ensimmäinen mies 1913-1924 taas oli Eino Pekkala, asianajaja ja sosialidemokraattinen poliitikko, joka oli vankilassa 5 vuotta ja eduskunnassa 6 vuotta, ja jonka toinen puoliso oli vuodesta 1928 varakkaan brittiperheen tytär Mary Rhodes Moorehouse-Pekkala. Mary toimi sotien aikana Neuvostoliiton Tukholman-lähetystön ja Hella Wuolijoen yhteyshenkilönä. - George Landsbury kävi paluumatkallaan Moskovasta 2.2.1920 Suomen sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän vieraana, ja sanoi, että jos Venäjällä bolshevismi kukistuu, vaikuttaa se taannuttavasti sosialistisiin pyrkimyksiin. Hella Wuolijoki panee Landsburyn suuhun lausuman: ”Olen nähnyt suurta maailmanhistoriaa, kansan, joka on ristiinnaulinnut itsensä koko ihmiskunnan tulevaisuuden nimiin”, tarkoittaen Neuvosto-Venäjää; muun muassa Väinö Tanner piti Landsburyä haihattelijana.

Suomen Lontoon-lähettiläs Ossian Donner raportoi 10.2.1920, että Landsburyn tehtävänä mm. oli neuvotella Moskovassa 1.000 siellä jumissa olevan suomalaisen vapauttamiseksi. Donner nojaa tietonsa Morning Post –lehden tietoihin; hän oli aluksi kieltänyt Landsburyltä viisumin Suomeen [Paavolainen: Tanner 2]. Landsbury valittiin työväenpuolueen puoluekokouksen puheenjohtajaksi 1927, kaksi vuotta myöhemmin kun hänestä tuli Ramsay MacDonaldin työväenpuolueen hallituksen komissionääri, ja työväenpuolueen johtajaksi hänet valittiin 1932 puolueen kärsittyä edellisevuoden parlamenttivaaleissa ankaran tappion; Landsbury oli pasifisti, hän oli aloittanut toimittajana juuri hetkeä ennen ensimmäisen maailmansodan alkamista ja kirjoitti heti sodan päätyttyä pääkirjoituksen, jolla oli kokoava otsikko: ”War is Hell” (sota on helvetti), ja toimi ”No More War Movement” –järjestön puheenjohtajan ja Kansainvälisen sodanvastustajien järjestön presidenttinä, ja arvosteli Briannian puuttumattomuuspolitiikkaa Espanjan sisällissodan aikana, mutta painostuksesta huolimatta itse kieltäytyi asettamasta sanktioita Italialle sen hyökättyä Abessiniaan 1935, ja joutui eroamaan Stafford Crippsin vaatimuksesta Työväenpuolueen johdosta. Hänen kunnianhimoinen tavoitteensa oli estää toinen maailmansota, mikä pyrkimys johti hänet vierailemaan useiden Euroopan valtionpäämiesten luona, mukaan lukien Adolf Hitler ja Benito Mussolini, joiden vallankäytön oikeutuksen hän kyseenalaisti, samoin hän vieraili Yhdysvaltain presidentin Franklin D. Rooseveltin luona; kuten tunnettua tämä ”yhden miehen sota sotaa vastaan” päätyi tappioon.

Saksan aloitettua Puolan jaon 1.9.1939, Britannian kommunistisen puolueen pääsihteeri Harry Pollit tuomitsi sen innostavassa pamfletissaan ”How to win the War?” (Miten sota voitetaan?), joka ilmestyessään meni ”vanhaksi” sillä samana päivänä ilmestyivät Kominternin ”nuotit”, jotka osoittivat Pollitin ja puolueen reagoinnin ”virhearvioksi”. Oikeaoppisten rintamaa johti Rajani Palme Dutt, joka Antinpäivänä 30.11.1939 Daily Workerissa julisti ortodoksisen opin manifestin ”Finland – The Facts” (Suomi – tosiasiat), joka oli Stalinin sodan apoteoosi, häpeilemätön ylistys Goljatin rynnistykselle Davidin kimppuun; jo lokakuussa Palme Dutt oli saanut hankittua Pollitilta puolueen puheenjohtajan nuijan. Tampereen hangille valkokaartin riveissä maaliskuussa 1918 kaatunut ruotsalainen vapaaehtoisupseeri Olof Palme oli tulevan pääministerin Olof Palmen ja Salme Murrikin tulevan aviomiehen Rajani Palme Duttin serkku.; Erään näkökulman Venäjän Suomen-Ruotsin-Englannin tiedustelutoiminnan korridoriin luo Seppinen määrittäessään monimutkaisen mutta kompaktin henkilösuhderyppään taustat seuraavasti: Kun [brittiläisessä komm.tiedustelussa kannuksensa jo hankkinut] Salme Pekkala sai [1924] maahantulokiellon Suomen kansalaisena Isoon-Britanniaan, Leninille ja Tshekalle syntyi paha ongelma. Se ratkesi, kun syntyi suunnitelma avioliitosta Rajani Palme Duttin kanssa. Lontoo piti saada tshekistien verkostoon takaisin. Rajani Palme Dutt oli kuin luotu avaimeksi Englantiin. Hän oli tunnettu kommunisti ja hänellä oli äitinsä kautta suhteita Ruotsiin. Salmen ero Eino Pekkalasta oli Neuvostoliiton etujen mukainen toimi ja se riitti. Tiedustelututkija Christopher Andrew toteaa tiedustelupalvelun ”erikoistuneen avioliittojen järjestämiseen”. Brittien tiedustelun käsitysten mukaan Neuvostoliiton tiedustelupalvelu lähetti Salmen länteen valmistelemaan maaperää neuvostotiedustelulle. Nyt hän meni naimisiin Duttin kanssa saadakseen brittikansallisuuden ja vapaan kulun lännessä. Salmella oli tärkeä rooli Neuvostoliiton länteen suuntautuneen vakoilun avaamisessa. Hänen siskonsa Hella Wuolijoki jäi Suomeen, mutta oli monin tavoin kytköksissä sisarensa toimintaan.

Rajani Palme Dutt syntyi 19.6.1896 Cambridgessä. Hänen isänsä oli intialaissyntyinen lääkäri Upendra Krishna Dutt ja äitinsä ruotsalainen Anna Augusta Palme Dutt. Annan veli oli Sven Palme, joka toimi 1920-luvulla henkivakuutusyhtiö Thulen toimitusjohtajana. Hän ei pitänyt sisarenpojastaan, jonka arveli olevan kommunisti ja johon hän ei pitänyt yhteyttä. Hän kertoi tästä tietojaan myös Säpo:lle. Salme matkusti Pariisista kesällä 1924 Suomen kautta Tukholmaan mennäkseen naimisiin. Vihkiminen tapahtui 5.8.1924 Tukholman kaupungintalolla ja sen suoritti pormestari Karl Sörensen. Rajani oli tuolloin 28-vuotias poikamies, Salme 36-vuotias eronnut nainen. Salme ilmoitti ammatikseen kieltenopettaja. Rajanin osoite oli tuolloin Rorstdandsgatan 14, Salmen Västmannagatan 16. Salme asui Ruotsin kommunistisen puolueen nuorisoliiton sihteerin, Edvard Gyllingin Tukholman-kauden avustajan, Hugo Sillénin luona.

Iso-Britannian konsuli C.H.A. Marriot oli läsnä vihkitilaisuudessa, ja todistajina toimivat Gunnar Wallberg ja Ingegard Palme, Rajanin äidin sisar. Hän oli Hella Wuolijoen läheinen tuttu ja tunsi hyvin myös englantilaisen Mary Moorehousen, josta tuli Eino Pekkalan toinen vaimo hieman myöhemmin. Rajani Palme Duttin ja Salme Pekkalan avioliitto herätti heti Ison-Britannian turvallisuuspalvelun huomion. Konsuli Marriot arvioi, että Salmen syy avioitumiseen oli Ison-Britannian kansalaisuuden saaminen ja sitä kautta pääsy Englantiin. Se oli hänen kolmas kansalaisuutensa [Viron ja Suomen jälkeen]. SIS, britannian turvallisuuspalvelu piti pariskuntaa tuoreeltaan ”Englannin kommunistikunnan ehkä kaikkein älykkäimpänä toiminnallisena keskuksena”. Siksi se piti niin tärkeänä heidän toimintansa seuraamista.

Epäilyt Mary Moorehousea kohtaan vahvistuivat, kun Belgian turvallisuuspoliisi pidätti tämän vuoden 1925 lopulla ”kommunistisen kirjallisuuden levittämisestä”. Häneltä löytyi koko joukko kalleuksia, kuten timantteja, joita hän oli myymässä Neuvostoliiton Berliinin-lähetystön lukuun. Belgia tyytyi karkottamaan Moorehousen. Maryn kohtalo kietoutui Salme ja Rajani Palme Duttin kautta Eino Pekkalan vaimoksi Suomeen – ja vakoilutehtäviin. Hän kävi viimeisen kerran Isossa-Britanniassa vuonna 1928 ennen sotia. Hän oleskeli paljon Tallinnassa näihin aikoihin. Hän saapui Tallinnan kautta Suomeen 13.3.1928 mennäkseen naimisiin Eino Pekkalan kanssa. Sitä ennen hän oli käynyt Helsingissä pikavisiitillä 25.-26.2. Tallinnassa hän asui Kleopatra Mihailovna Murrikin luona. Ison-Briannian Helsingin-konsuli Carr, joka samalla oli SIS:n paikallinen edustaja, onnitteli vihkimisen jälkeen Suomen valtiota puhelimessa: ”Olette saanut uuden mainion kansalaisen… mikä helpotus minulle”. Mary Pekkala toi rahaa suomalaisten kommunistien toimintaan. Hän rahoitti myös miehensä asianajotoimintaa. Pekkala oli 1920- ja 1930 –luvuilla ehkä näkyvin kommunistien oikeudenkäyntiavustaja Suomessa. Murrikit Virossa toimivat yhteyshenkilöinä Tallinnassa. Mary Pekkala rahoitti Medea Art –nimisen osakeyhtiön perustamisen vuonna 1927. Yhtiön tarkoituksena oli viedä Virosta Isoon-Britaaniaan erilaisia käyttöesineitä. Sen toimintapiste Tallinnassa oli osoitteessa Venekatu 11 a. Siellä rouva Kleopatra Murrik hoiti yhtiön asioita. Yhtiöllä oli toimipisteet myös Helsingissä, Tukholmassa, Pariisissa ja Brysselissä. Moorehouse-Pekkala sukkuloi näiden kaupunkien välillä. Toiminnan ulkoinen profiili sopi hyvin yhteen Murrikin sisarusten vakoiluorganisaation keskeisten kaupunkien kanssa. Hella Wuolijoki ja Eino Pekkala olivat Helsingissä, Ingegard Palme Tukholmassa, Rajani ja Salme Dutt Brysselissä ja Lydia Stahl Pariisissa. Niin Rajani kuin Salme Duttin kuin Mary Moorehouse-Pekkalan kirjeenvaihto ohjautui Tukholmassa kahteen osoitteeseen: Odenvägen 1 Igelboda lähellä Saltsjöbadenia ja Poste Restante Saltsjöbadeniin. Rajani ja Salme asuivat vihkimisen jälkeen Igelbodan osoitteessa. Neuvostoliiton lähetystö piti huvilaa juuri Saltsjöbadenissa. SIS oli vakuuttunut siitä, että Medea Artin kautta kulki Neuvostoliiton tiedustelupalvelun rahaa vakoiluorganisaatiolle. Myös EK kirjasi samoja arveluja. Muun muassa 16.1.1939 EK kirjasi kommunistitaholta tulleita valituksia siitä, että ”on verinen vääryys maksaa Moskovan rahoilla Maryn putiikin porvarillinen elämä”. ”Putiikki” järjesti mm. mannekiininäytöksiä. Lisäksi SIS arvioi, että myös Mary Moorehouse-Pekkala rahoitti Rajani ja Salme Duttia Brysselissä erityisesti Labour Monthly –lehden toimittamiseksi. SIS arvioi, että Rajani Palme Duttilla oli voimakas ote Mary Rhodes-Moorehouse-Pekkalasta, sillä sen saamien tietojen mukaan Rajani ja Salme kiristivät tältä rahaa. EK kiinnitti myös huomiota Medea Artin toimintaan. Sen toiminta nieli paljon varoja, eivätkä mymäläapulaisina toimineet suomalaiset työntekijät voineet muuta kuin todeta toiminnan olleen tappiollista. Rajani ja Salme Dutt kävivät alkusyksystä 1928 yhtiön varjolla Suomessa. EK vastusti UM:lle heidän oleskelulupansa pidentämistä: ”Kun ei etsivä keskuspoliisi pidä suotavana, että puheenaolevanlaisille kansainvälisille kommunistikoplille annetaan tilaisuus siirtää toimintansa Suomeen, etsivä keskuspoliisi ilmoittaa jyrkästi vastustavansa pidennetyn oleskeluoikeuden myöntämistä Dutteille”. He poistuivat Tallinnaan, jossa Eestin turvallisuuspoliisi seurasi heitä”.

Tshekan edustaja Neuvosto-Venäjän edustustossa Helsingissä, A.S. Tsernyh (oikealta nimeltään Aisik Schwartz) oli EK:n mukaan ”agitatsioniosaston” päällikkö. Hän toimi edustuston päällikkönä vuodesta 1921, ja hänellä oli läheinen suhde Hella Wuolijoen kanssa. Hänellä oli oma avain Wuolijoen asunnolle Neitsytpolulla, josta tämä kuitenkin muutti lokakuussa 1924. Tsernyh sai kutsun Moskovaan seuraavana vuonna ja hänet korvasi Neuvostoliiton edustajana I.L. Lorentz, joka toimi Suomessa kaksi vuotta. Hella Wuolijoki vastaanotti yhtenään kontaktihenkilöitä, jotka kauppasivat milloin mitäkin, usein kommunistien Venäjällä takavarikoimia kalleuksia länteen, tai bensiiniä ja tupakkaa Suomen markkinoille, hamppuakin Karjalan kommunistiselle suomalaiselle työkommuunille. Marlebäckin kartano toimi ajoittain välivarastona. Suurimmat lastit tulivat junalla Rajajoelta Kausalan asemalle, josta ne siirrettiin kartanoon.

Asialla oli mm. ulkomaankaupan kansankomissaari Leonid Krasin ja tämän sisar, rouva Sofia Krasina-Lusnikova. Lisäksi Hellalla oli oma kuriiriyhteytensä Venäjälle Viipurin kautta”, näin siis Seppinen. Siinä missä Hella Wuolijoki piti näkyvää monikansallista hollitaloa Marlebäckissä, Tanner eli Sorkin tilallaan Lindan ja tilan työväen kanssa sosialistiparonin matalan profiilin elämää. Yhtenä syynä oli huonot liikenneyhteydet ja toisaalta työntäyteinen elämäntapa, johon maalaiskartanoelämä ei sosiaalisessa mielessä mahtunut, Tanner toteutti verkostoitumistaan muilla keinoilla. Vihdin museossa tapaa paikallisten eläjien pitäjämuistoja, niiden joukossa Varpu-Leenan, s. 1948 muistikuvia: ”Ollessani muutaman vuoden ikäinen, kotini viereen tuli vankityösiirtola hakkaamaan Tannerin metsiä. Etukäteen ajatus uusista naapureista ei houkutellut. Se toi kuitekin vankien lisäksi uusia naapureita, joista tuli perheemme parhaita ystäviä. Metsänhakkuun aikana ja muulloinkin Väinö Tanner oli kotitielläni usein kävelyllä nähty henkilö. Tannerin omistama Sorkin tila sijaitsi kotikylässäni Ollilassa. Hieno hattu ja kävelykeppi kuluivat asiaan ja hän puhutteli meitä lapsia kohdatessaan, niistipä joskus meidän vuotavat nenämme. Lukioluokilla tutustuin Linda Tanneriin paremmin. Kävin hänen luonaan yhden kesän ajan lukemassa ääneen. Hänellä oli näkö heikentynyt ja hänellä oli myös kuulolaite. Ääneni sopi hänen kuulolaitteeseen ja siksi sain häneltä pienen kesätyön. Luimme lehtiartikkeleiden lisäksi yhden saksankielisen kirjan, joka oli hänellä arvosteltavana. Lukutunti päättyi aina yhteiseen kahvihetkeen, johon kaikki talossa olevat osallistuivat”. –

Kai Donner kirjoitti elämäkertateoksen Mannerheimista 1934. Se on komisteleva, kohdettaan ihaileva teos, jota Mannerheim melkein inhosi. Häneen ei purrut tuollainen tyyli. Kai Donnerin poika Jörn Donner teki 2011, Mannerheimin kuoleman 60-vuotismuistoksi hienon moniosaisen tv-dokumenttisarjan Suomen Marsalkan monivaiheisesta elämästä; marsalkkaportretti jo toisessa polvessa. Diplomaatti G.A. Gripenberg, joka vuonna 1919 toimi Mannerheimin sihteerinä, avasi lähettiläänä Lontossa 1936 ovet Mannrheimille niin kuninkaan kuin Churchillinkin luo, oli majuri Michael Gripenbergin velipuoli. Toimitusjohtaja Michael Gripenberg toimi Valkoisen armeijan ylipäällikön kansliassa kapinan alusta asti, ja sittemmin muotoutuneen ylipäällikön esikunnan valtiollisen osaston silmäntekevänä päällikkönä, ylipäällikön tosiasiallisena yksityissihteerinä Gripenberg valmisteli mm. ehdotuksen ääriviivoiksi Suomen Ahvenanmaanpolitiikalle. Mannerheimin sisarpuoli Marguerite (Kissie) Mannerheim oli naimisissa majuri Gripenbergin kanssa. Kun Lapuan liike järjesti ”talonpoikaismarssin” Helsinkiin 7.7.1930, Mannerheim oli Nikolain kirkon rappusilla ottamassa paraatia vastaan. Mannerheimin lanko, Michael Gripenberg on kertonut silloisen kauppaministerin Axel Solitanderin odottaneen, ”että koko touhu päättyisi diktatuuriin”. Solitander kuitenkin totesi, että ongelma ei ollut diktatuurin pystyttäminen, ”vaan diktaattorin löytäminen”. Diplomi-insinööri Solitander oli Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton puheenjohtaja, jonka kaudella liiton merkitys kasvoi elinkeinonhaaran merkitystä vastaavalle tasolle: Suomen viennistä 90 % oli puunjalostustuotteita. Solitander oli puuporvari, joka uskoi valtionyhtiöiden yksityistämiseen, verkostoitumiseen ja neuvotteluihin. Hän oli ministeri ja vapaamuurari, joka oli 1920-1930 –luvuilla neuvottelemassa vientikiintiöitä ja kauppasopimuksia niin Englannin, Saksan kuin Neuvosto-Venäjän kanssa.

Lapuan liikkeen neuvostovastaisessa ilmapiirissä Suomen suhteet, niin poliittiset kuin kaupalliset, itäiseen rajanaapuriin tulivat entistä arkaluontoisemmiksi. Kesällä 1930 Kremlissä oltiin harmistuneita myös ns. Erzinkianin jutusta. Edellä jo Hellan kauppasuhteiden yhteydesssä mainittu Erzinkian oli entinen Neuvostoliiton kauppa-attashea Helsingissä ja jäi näihin aioihin kiinni väärästä vekselistä. Kun hänellä lisäksi väitettiin olleen läheiset suhteet Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolaan ja aikeita ”loikata” Moskovan palveluksesta, epäilykseen antoivat aihetta epäilemättä hänen busineksensä kaptitalismin markkinoilla, neuvostohallitus halusi kaikin keinoin taivutella Suomen hallitusta luovuttamaan Erzinkjanin. [Rentola on kirjoittanut kompaktin esityksen valtiollisen poliisin aineistojen pohjalta Surem Erzinkjanin Suomi-episodista, ja tämän kirjoittajakin jotain nettiin, VH]. Gripenberg oli kuullut, että oli olemassa niitä, ”jotka uskovat, että siksi lopulta kuitenkin tulee G.M. [diktaattoriksi siis, Gustav Mannerheim] Minä en usko. Aika on kiitänyt hänen ohitseen ja hän on antanut sen mennä. Myllyä ei enää pyöritä vesi, joka on virrannut ohi”. Ei, diktaattoriksi saattoi tulla vain joku Kosola tai ehkä Rudolf Walden? Todellisuudessa Mannerheimin nimi oli ajankohtaisempi kuin lanko luuli. Hallituksen piirissä oltiin tietävinään, että ainakin Kai Donner, joka vielä kuului lapuanliikkeen johtomiehiin, tähtäsi Mannerheimin diktatuuriin. Tiedon siitä oli antanut suojeluskuntien päällikkö, kenraalimajuri Lauri Malmberg. Mutta Englannin Helsingin-lähettiläs H.A.Grant Watson ilmoitti hallitukselleen, että Mannerheim oli valinnut ”kunniakkaan syrjässä pysymisen”.
Lisäys;
Lordi Plymouth, oik. Lordi Ivor Miles Windsor-Clive [2nd Earl of Plymouth], 4.2.1889 – 1.10.1943, brittiläinen aatelinen ja konservatiivipoliitikko. Parlamentin jäsen 1922-1923. Siirtomaa-asiain alivaltiosihteeri 1932-1936 ja ulkoministeriön alivaltiosihteeri 1936-1939. Hänet tunnetaan kansainvälisesti kaiketi parhaiten toiminnastaan Espajan sisällissodan aikaisen kansainvälisen Puuttumattomuuskomitean yhtenä puheenjohtajana. Time-lehti antoi Lordi Plymouthista ilmeisen osuvan kuvauksen Espanjan –komitean ajoilta: ”Erittäin siniverinen ja viileä Plymouthin jaarli, siviiliviraltaan ulkoministeriön alivaltiosihteeri, asetti valkoiset sormenpäänsä yhteen ja mumisi ehdottoman kielteisen vastauksensa”.;
Lady Muriel Paget,
brittiläinen aatelinen, joka siinä missä monet puhuivat lämpimiä sanoja 1915 itärintaman kärsimyksistä, pani tuulemaan ja käynnisti saman vuoden syksyllä laajan Lipun Päivän keräyksen itärintamalle suunniteltua ”Anglo-Russian Hospital” –hanketta varten. Helmikuussa 1916 suuriruhtinas Dmitrin palatsissa Petrogradissa avattiin täysinvarusteltu sotasairaala, tätä seurasi pian kenttäsairaala, hevos- ja moottorikäyttöinen kirurginen erillisosasto, mootorisoitu ambulanssikolonna, johon kuului röngten- ja korjaamoautot Venäjän Lippu-Komitean työn tulos oli tuossa tuokiossa 110.000 £ itärintaman haavoittuneiden hyväksi. Komitean puheenjohtajan toimi lordi Rosebery. Lipun Päivän tulot olivat verrattomat, huippuna Sheffieldin päivätulos 3.000 £. Lady Sybil Grey toimi Petrograd Hospitalin ylihoitajana sen jälkeen kun lady Muriel jätti sen toisten tehtävin vuoksi 1916 lokakuussa. Lady Sybil oli maaliskuun toimessa maaliskuun vallankumouksen 1917 aikana, keskittyiväthän tapahtumat sairaalan välittömään läheisyyteen Anitshkovon sillan seuduilla. Kävelin viime kesänä [2011] järkyttävän kauniina sunnuntai-aamuna Anitskovon sillan yli ja silmäilin juuri näitä paikkoja. Talojen katoille asetetut konekiväärit lauloivat lakkaamatta maanantai-aamusta keskiviikko iltaan asti, ja haavoittuneita sekä kuolleita, joita yhteensä oli noin 70, kannettiin sairaalaan, jossa itsessään toiminnot jatkuivat ilman paniikkia, kaikkien 120 vuodepaikan täyttyessä. Lady Muriel antoi 14.5.1918 matkallaan Yhdysvaltojen kautta kotiin Englantiin, haastattelun The New York Timesille ja totesi mm.: Asiat Venäjällä menevät huonompaan suuntaan, kukaan Venäjällä ei voi olla huojentunut, vaan kaikki ovat kauhun vallassa ja kärsivät rahan puutetta. Juuri ennen kuin lähdin maasta uskottiin, että Saksan joukot ovat Moskovassa tuossa tuokiossa. Jo pitkään tarjoilijat, talonmiehet ja portierit olivat lopettaneet työnsä, mutta huhu Saksojen saapumisesta toi heidät takaisin työnsä ääreen, ja teki heistä jopa kohteliaita. Elämä Venäjällä on tavattoman suorasukaista ja välinpitämätöntä: raitiovaunussa saatiin eräs matkustaja verekseltään kiinni matkatoverin taskujen tyhjentämisestä. Komitea muodostettiin välittömästi ja se totesi hänet syylliseksi ja niinpä hänen kätensä ja jalkansa sidottiin. Kun raitiotievaunu ajoi Nevan rantaan, komitea pysäytti sen, nosti varkaan ulos ja heitti hänet sillalta jokeen; raitiotievaunu kaasutti liikkeelle ja keskustelu jatkui vähääkään häiriintymättömänä. Kadulla hyvin pukeutunut kansalainen saa olla varma että joutuu luovuttamaan takkinsa tai kenkänsä ”revolveripisteessä”. Eräs ystäväni kohtasi rosvon, joka vaati hänen turkistakkiaan, mutta hän älysi vedota siihen, että oli itse ryöstänyt takin juuri aamulla ja halusi edes hetken nauttia siitä, mikä tyydyttikin konnan oikeudentuntoa. Eräs toinen ystäväni oli pakotettu antamaan takkinsa, mutta tässä tapauksessa ryöstäjä pystyi tuntemaan sääliä ja tarjosi oma nuttunsa ryöstetyn sijaan, koska sää oli todella jäätävä. Sijaan saatu takki ei ollut kovinkaan tyylikäs, mutta ystäväni mieliala parani huomattavasti kotona, kun hän löysi uuden takkinsa taskusta 600 ruplaa, arvatenkin edellisen ”omistajan” voittorahoja. Kievissä oli 10.000 pakolaisupseeria, ja Odessassa 11.000 toimetonta entistä sotilasta tekemässä kaikenlaisia pahojaan, ajelemassa autoilla pitkin katuja, kaupittelemassa tulitikkuja yms. Kenraaliluutnantti Wadenstjernan kerrotaan irtautuneen lokakuun vallankumouksen käynnistyessä Venäjän armeijan tehtävistä ja lähteneen nimenomaan Kiovan kautta kohden Suomea.

Lady Muriel oli Kievissä juuri kun ottelu Radan johtamien valkoisten ja bolshevikkien välillä ratkesi, ja viimemainitut valloittivat kaupungin. Kaupungissa oli tuolloin ranskalaisia, brittiläisiä ja amerikkalaisia Punaisen ristin työntekijäryhmiä sekä sotilasvaltuuskuntia. Kaikki menivät lounaisrintamalle taistelemaan saksalaisia vastaan. Kun Rada yritti solmia erillisrauhaa nämä eivät taipuneet, mikä luultavasti pelasti henkemme. Kun bolshevikit löivät Radan, he aluksi olettivat kaikkien lähetystöjen taistelleen hänen rinnallaan, mutta kaikki todisteet jotka esitimme arkistoistamme näyttivät muuta ja niin bolshevikit muuttivat näkemystään. Kahdeksan päivän taisteluissa noin 10.000 kolmi- ja kuusituumaista kranaattia ammuttiin kaupunkiin ja kaikkiaan noin 8.000 siviiliä kuoli tai haavoittui. Kaikkein kipein kohtalo oli pakolaisupseereilla, jotka eivät valinneet puoltaan, Rada uhkasi heitä kuolemalla, mutta he vain vakuuttivat haluavansa mennä taistelemaan saksalaisia vastaan, ja Rada antoi puolittaisia lupauksia tämän suhteen, heidät kaikki luetteloitiin ja he saivat passinsa lähteäkseen kaupungista sitten kun bolshevikit tulevat. Sen valmiimpaa asiasta ei tullut siihen hetkeen mennessä, jolloin bolshevikit saapuivat. Vallattuaan Kievin bolshevikit löysivät tämän listan ja yksinomaan sen avulla he metsästivät kiinni 2.600 näistä upseereista ja ampuivat heidät. Oli tuskallista nähdä, miten tavattoman urheasti he marssivat kohtaloaan kohden, saaden viimeiset tervehdykset brittiläisiltä upseereilta, jotka kadunvarella seurasivat tapahtumien etenemistä. ”Juuri silloin näytti saksalaisten ja itävaltalaisten välillä vallitsevan todella suuri viha, ja näytti siltä että itävaltalaiset olivat Radan takana kun taas saksalaiset tukivat bolshevikkeja. [Lady Murielin mainitsemat jännitteet näkyvät mm. siinä, miten saksalais-itävaltalaisten joukkojen ylipäällikkö Ukrainassa, sotamarsalkka Adolf von Eichhorn (1848-1918) murhattiin Kiovassa kohta tämän jälkeen 30.7.1918, VH] Saksalainen propaganda, sitä oli kaikkialla, joka kaupungissa, joka junassa. Oli mahdotonta paeta sen vaikutuspiiristä, ja se oli suuresti vastuussa kaikista ongelmista. Mutta myös ukrainalaiset talonpojat mieluummin polttivat viljansa kuin jättivät saksalaisille, ja minusta tuntuu, että he vielä haluavat vielä maksaa vihatekonsa korkoineen saksalaisille”, lausui Lady Muriel 14.5.1918 The New York Timesissä. – Kun lähdimme Kievistä 27. helmikuuta, saksalaiset tulivat sinne heti sen jälkeen ja ampuivat kaikki venäläiset, jotka kieltäytyivät pukeutumasta saksalaisiin univormuihin ja liittymästä heidän taistelujoukkoihinsa.

Lady Muriel tapasi Amerikassa, Hollywoodissa, kuuluisan, sinne pakomatkallaan edenneen, Talvipalatsia viimeisenä – ja ainoana – puolustaneen, ”naisten kuolemanpataljoonan” komentajan ”daughter of peasant” Maria Boshkarevan [lue lisää blogistani: Boshkareva; Radzinski kutsuu häntä nimellä Botsarnikova, anglosaksit ovat kehittäneet taiteeksi translitteroida tämän tyyppisiä nimiä tuhannella tavalla, VH] ja avitti tätä eri keinoin, mutta ei kyennyt estämään, sitä että tämä palasi kotiin ja joutui vääjäämättömästi Tshekan, sen punaisen, käsiin ja piippujen eteen. Mutta kun ihmisiä on kahdenlaisia, kosmopoliitteja jotka tekevät kodin mihin vain laskeutuvatkin ja välttävät luodit vaikka paskalla istuessaan, ja sitten näitä jotka vaikka maailma olisi auki, hiipivät kotikyliinsä, animaalisen antikosmopoliittisen vietin iskemiä, he kun välttämättä haluavat kyykistyä oman heinäsuovan varjon kyykkypaskalle, ja niin kohtalo, joka muodostuu nasevasta naksauksesta, heidät kohtaa. – The Anglo-Russian Hospitalin suojelijakaarti oli korkea, ylin mahdollinen. Pääsuojelija oli tsaaritar Alexandra Feodorovna, puheenjohtaja Cromerin jaarli, varapuheenjohtajia oli leegio: Canerburyn arkkipiispa, Yorkin arkkipiispa, H.H. Asquit, Arthur J. Balfour, Sir Edvard Grey, jaarli Curzon of Kedleston, Walter H. Long, Austen Chamberlain, A.Bonar Law, Lontoon pormestari, amiraali Lordi Charles Beresford, Lordi Farquhar, kenttämarsalkka Lordi Grenfell, Lordi Weardale, Lordi Sydenham of Combe, Sir Eilliam Mather, kenraali Sir Arthur Paget, Sir Donald MacKenzie Wallace, toimeenpanevan komitean puheenjothaja kenraalimajuri Lordi Cheylesmore, varapuheenjohtaja Sir Starr Jameson Bart, Sir Owen Philipps, Deloitte Plenden Griffiths, taloussihteeri mr. Oliver Williams sekä järjestösihteeri Lady Muriel Paget.

Myöhällä iällään Lady Muriel joutui vakoiluepäilysten keskelle, syövän jo pahasti merkitsemänä kuusikymppisenä, hieman samaan tapaan kuin Hella Wuolijoki pitkin uraansa: ”Näihin oletettuihin [Hella Wuolijoen kooperaattori-] agenteihin kuului luultavasti lady Muriel Paget, yksi monista Marlebäckin brittivieraista, joka oli poikennut kartanoon monilla Neuvostoliittoon tekemillään matkoilla. Tämä rikas perijätär oli löytänyt tarkoituksen ja jännistystä elämäänsä ryhtymällä tekemään mittavaa humanitääritä työtä Itä- ja Keski-Euroopassa. Tähän työhön sisältyi hänen Neuvosto-Venäjällä tahtomattaan juuttuneiden maanmiestensä auttaminen. Christian Rakovskyn, Venäjän aiemman Ison-Britannian suurlähettilään näytösoikeudenkäynnissä maaliskuussa 1938 lady Paget nimettiin yhdeksi niistä ulkomaisista agenteista, joihin syytetty oli ollut yhteydessä. Syytös suretti suuresti rouvaa, ja pian hänet erotettiin Dacha-hankkeestaan ja karkotettiin maasta. Jo 16.6.1938 hän menehtyi syöpään kotonaan Lontoossa .

Tämä prosessi huolestutti Hella Wuolijokea Helsingissä, vaikka asialla ei ollut mitään suoranaisia seuraamuksia hänelle. [Rakovskin sanotaan venäläislähteissä tulleen ammutuksi 1941, mutta uskottavampaa lienee lähteä siitä, että hänet, niin kuin niin monet, ammuttiin heti oikeuskäsittelyn jälkeen, VH]. Vaikka eksentrinen lady Paget tuskin oli soveliasta ainesta salaisen palvelun värvääjien kannalta, Wuolijoki oli toki ollut tekemisissä useiden todellisten brittiagenttien kanssa eikä ainoastaan salonkia pitäessään, vaan myöhemminkin.[Tuomioja: emt.]. Tämän asetelman takana oli Stalinin valtapeli: luodessaan post-Leniniläisessä bolshevikkipuolueessa uusia valta-asetelmia hän päätti lähettää tunnetut bolshevikit, Leninin vanhat työtoverit ja nykyiset oppositiomiehet, yltäkylläiseen porvarilliseen maailmaan, käytännössä maanpakoon. Krestinski Berliiniin, Antonov-Ovsejenko Prahaan ja Ukrainan hallituksen entinen johtaja Hristian Rakovski täysivaltaisena edustajana Pariisiin. Viimeksi mainitulle tekivät seuraa Leninin keskuskomitean entiset vaikutusvaltaiset jäsenet Pjatakov ja Preobrazenski. Stalin heitti vihollisiaan sinne ja tänne, ympäri maailmaa. Rentoutukoot hetken ja nauttikoot elämästä. Edes vähän aikaa, Radzinski sanoo. Tämä ajoittui vuoden 1926 aikoihin. Mutta ulkona oli kylmä ja vaarat vaanivat. Aina oli mahdollisuus katumukseen, tai melkein aina, joskus. Miksi heidän oli niin helppo muuttaa mielipiteensä ja pettää toverinsa? Pjatakov, Pariisiin karkoitettu, ja yksi johtavista trotskilaisista, josta myöhemmin tuli uskollinen stalinisti, ällistytti lehtimiehen ja Leninin ystävän Nikolai Valentinovin selityksellään: ”Puolueen nimissä voi ja TÄYTYY muuttaa vuorokaudessa kaikki vakaumuksensa ja pakottaa itsensä uskomaan, että musta on valkoista”. Puolueen nimissä! Kun entinen hengellisen seminaarin opiskelija Stalin nimitti puoluetta ”miekankantajien veljeskunnaksi”, hän ajatteli puolueen pyhitettyä luonnetta. Aivan samoin ajatteli Trotski sanoessaan, että ”puolue on aina oikeassa”. Puolueelle virtasi katumuskirjeitä, ja Stalin myönsi katuville ”vasemmistolaisille” oikeuden palata karkotuksesta. Pjatakov, Smilga, Rakovski, Beloborodov ja muut kuuluisuudet hyväksyttiin takaisin puolueesen, kunhan he olivat ensin tuominneet Trotskin [Radzinski: Stalin]. Heidän vaikutusvaltansa ja työkykynsä olivat Stalinille suureen tarpeeseen tuona vuonna 1929, jota hänen historiankirjoittajansa myöhemmin nimittivät ”suuren käänteen vuodeksi”. Kristian Rakovskin aika, se toinen, tuomion hetki, koitti sitten myöhemmin, mutta sitä ennen oli katumus ja anteeksianto.

Filantrooppi Lady Muriel Pagetin arkihahmoa valottaa oivallisesti East-Endin slummikomeroista diplomaattikuntaan oman terävyytensä turvin kohonneen Reader Bullardin kuvaukset Moskovan ja Leningradin pääkonsulaateista, joissa hän työskenteli heinäkuusta 1931 heinäkuuhun 1934. Yksi Bullardin vastuualueita oli eri tahoilla Venäjälle juuttuneet hädänalaisessa asemassa olevat britannian kansalaiset (distressed British subjects, DBS:t). Lady Muriel oli tahollaan ahkeroinut DBS:ien hyväksi, mutta Bullard alkoi pian pelätä hänen ”hyökkäyksiään” konsulaattiin. Lady Muriel, sen hän sai kohta havaita, oli ”vakuuttunut, että hän yksin pystyi hoitamaan ei ainoastaan hädänalaisten brittien asioita, vaan koko Brittiläistä Imperiumia”. Täynnä hyviä aikomuksia hän uskoi, esimerkiksi, että brittirouvien moraalista alennustilaa kohentaa se, että hän, Lady Muriel, saapuu heidän keittiöihinsä tip top Pariisin viimeisimpiin muotiluomiin asustautuneena. Pitkään Bullard kartteli tätä ”höyryjyrää”, mutta parhaaksi osottautui yrittää ohjailla hänen rämpiviä ohjelmiaan vähemmän tuhoisille poluille [Harold Shukman: Between Stalin and Lady Muriel]. Mutta todistettakoon myöskin ankarasta työstä vaikeissa olosuhteissa. Skopjen ensiapusairaalan toimintaraportista: ”Lady [Muriel] Paget saapui Serbian Ensiapu-Säätiön hallintovirkailijan ominaisuudessa marraskuussa 1914. Kuume-epidemia [typhus] puhkesi helmikuussa 1915 ja Lady Pagetin yksikkö järjesti tyfus-hoitolan yhteistyössä Britannian Punaisen Ristin osaston kanssa. Lady Pagetin kuumesairaiden paviljonki avattiin maaliskuun 1. päivänä 1915. Maaliskuun 6. ja 24. päivän välisenä aikana 16 hoitohenkilöstöön kuuluvaa sairastui tyfukseen, Lady Paget mukaan lukien. Viikon ajan yksi hoitosisar vastasi yksinään 300 potilaan hoidosta”. –

Mutta kaiken toimintansa aikana, Venäjän sekavista ja rähjäisistä oloista riippumatta, brittiläinen eleganssi leimasi The Anglo-Russian Hospitalin esikunnan sosiaalista kanssakäymistä, kauniit illalliskutsut, kultapainatteiset menut, yläluokkainen ja kaunis societé; varmaan kenraalimajuri Mannerheim sai sievän kutsukortin Odessassa, kohdatessaan Lady Murielin, jonka hän epäilemättä jo entuudestaan, ainakin maineelta tunsi, ehkä henkilönäkin, sillä kansainvälisen eliitin piiri on laaja mutta tuttavuusverkostot sankat. ]-

Eikä ole suinkaan poislaskettu, etteikö kenraaliluutnantti Wadenstjärnakin tavannut Lady Murielia Odessassa tahi Kiovassa. Mutta tapasivatko Haminan kadettikoulun, vanhan Fredrikshamnin pojat, kadetti Wadenstjärna ja kadetti Mannerheim toisensa viimeisiään vetelevän vanhan Venäjän kuohuissa, Odessassa tai Kiovassa?

1937, kesäkuun 4. päivä; Sotamarsalkka Mannerheim täyttää 70 vuotta. Muutama päivä ennen syntymäpäiviä Mannerheim järjestää kotonaan Kaivopuistossa illallisen Suomessa vierailulla olevan lordi Plymouthin kunniaksi. 32:n vieraan joukossa ovat ministerit Tanner ja Voionmaa. Marsalkan kertoman mukaan he ovat ensimmäiset sosialistiset poliitikot jotka tulevat vieraiksi hänen taloonsa. [vert. edellä itsenäisyyspäivän aaton 1935 ”pohjoismaisen julistuksen” alla kerrottua, silloin nimittäin M. kutsui T:n luokseen pohtimaan käsiteltävää asiaa, VH].

Sellainen on kenraaliluutnantti Karl Tosten Wadenstjernan, suomalaisen sotilaan ja miehen tarina. Unohdettu, ja historiasta demobilisoitu. Siksipä sitä ei voidakaan lukea irrallaan, erillisenä, kuin pienenä yhden miehen saarena. Vaan se pitää asettaa isolle seinälle, osaksi isoa historian freskoa, josta se on osa, ja josta se itse muodostaa yhden miehen kokoisen täplän, eikä sitä koskaan voida täysin sieltä retusoida eikä unohtaa, niin kauan kuin historiaa kirjoitetaan pyrkimyksenä selvittää ja hyväksyä kaikki mitä on tapahtunut, ilman poistoja ja ilman yksien nimien ylenpalttista nostoa.

Yksinomaan arvailujen varaan jää kysymys siitä, missä määrin Mannerheim, joka toisaalla ei säästänyt vaivojaan pitääkseen yllä kontaktiverkkojaan myös vanhaan venäläiseen valkoiseen kenraali- ja esikuntaporukkaan, oli kiinnostunut aseveljensä kenraalimajuri, vapaaherra Wadenstjernan kohtalosta, ja mitä ja miten, hän teki sen hyväksi. Käyttikö hän Kai Donnerin, rajavaltuutetun apuja, ja miksi muut, aktiivisemman jäljen tämän menehtyneen kenraalin ja hänen poikansa kohtalon selvittämishistoriaan jättäneet poliitikot vielä elämän kauan sitten lakattua isässä ja pojassa, kävivät heistä kauppaa neuvotovenäjän viranomaisten ja poliitikkojen kanssa, eivätkai he sentään ehdoin tahdoin halunneet nolata itseään. Tietoa oli mutta miksi se ei kulkenut, ja toinen asia: se on käynyt selväksi, ketä Mannerheim inhosi, hän teki sen pohjia myöten.

Epilogi

Museoviraston Kuvakokoelmat.fi –sivustolta löytyy nimihaulla 14 valokuvan kokoelma Karl Torsten Wadenstjernasta.:
http://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/qu ... denstjerna

4. Keisarillisen perheen tark´ampujapataljoonan alikapteeni Karl Torsten Wadenstjerna, Pietari, 1894-1895, kuvaaja Steinberg junior.

4. Keisarillisen perheen tark´ampujapataljoonan eversti Karl Torsten Wadenstjerna, Pietari Tsarskoje Selo, 1905, kuvaaja Vidinstev P.

4. Keisarillisen perheen tark´ampujapataljoonan aliluutnantti Karl Torsten Wadenstjerna, Pietari, 1886, kuvaaja Grunberg I.

37. jalkaväkidivisioonan komentaja kenraaliluutnantti Karl Torsten Wadenstjerna, 1915.

37. jalkaväkidivisioonan komentaja kenraalimajuri Carl Torsten Wadenstjerna, 1915.

Ahvenanmaalle kokoontunut Itämeren miinanraivausta käsitellyt kansainvälinen komitea, Maarianhamina 1918, Atelier Helios.

4. Keisarillisen perheen tark´ampujapataljoonan alikapteeni Karl Torsten Wajenstjerna, Pietari 1898.

Itämeren miinanraivausta käsitelleen kansainvälisen komitean jäseniä purjealus Valvojalla, Ahvenanmaa 1918.

4. Keisarillisen perheen tark´ampujapataljoonan eversti Karl Torsten Wadenstjerna, Pietari Tsarskoje Selo 1903, kuvaaja Gorodetskij D.

Karl Wadenstjerna kadettina Suomen Kadettikoulussa, Hamina 1880, Kuvaaja Nyman A.

37. jalkaväkidivisioonan komentaja kenraaliluutnantti Karl Torsten Wadenstjerna, 1915.

4. Keisarillisen perheen tark´ampujapataljoonan eversti Karl Torsten Wadenstjerna, Pietari Tsarskoje Selo 1905, kuvaaja Gorodetskij D.

Karl Torsten Wadenstjerna kadettina Suomen Kadettikoulussa, Helsinki, 1874-1878, kuvaaja Hjertzell Fritz.

Itämeren miinanraivausta käsitelleen kansainvälisen komitean jäseniä purjehtimassa, Ahvenanmaa 1918.


Miinanraivauskomitean kuvassa Ahvenanmaalla 1918, Atelier Helios:
istumassa ensimmäisenä vasemmalla Johannes Indrenius, takarivissä toinen oikealta Rainer Stahel ja kolmas oikealta Karl Torsten Wadenstjerna.

Keitä olivat Wadenstjernan Ahvenanmaan kuvissa esiintyneet Indrenius ja Stahel?

Rainer Stahel,
s. 5.1.1892 Bielefeld, Saksa – s. 30.11.1955 Vikovo, Neuvostoliitto.
Stahel kuului syksyllä 1917 Jääkäripataljoona 27:n päällystöön yliluutnantin arvolla. Osallistui Suomen sisällissotaan valkoisella puolella 1918 ja jäi palvelemaan majurin arvossa Suomen armeijaan vuoteen 1933 saakka.
Stahel avioitui Bielefeldissä 26.2.1918 berliiniläisen Ilse Reyscherin kansa. Heidän molemmat lapsensa syntyivät Turussa, ja perhe oli kirjoilla Helsingin saksalaisessa seurakunnassa. Toimi 1920-1925 Turun suojeluskuntapiirin apulaispäällikkönä ja sotilasohjaajana. Erotessaan 31. heinäkuuta 1925 sai päiväkäskyssä maininnan ”taitava ja innostava esimies”. Stahel oli Suomen kansalainen ajalla 1. heinäkuuta 1921 – 14. joulukuuta 1934, joten hän jäi kantakorttinsa mukaan suomalaiseksi reservinupseeriksi vuoden 1934 lopulle asti.
Perheen muutettua Saksaan Stahel pestautui ensin asesuunnittelijaksi ja kansalaisuuden palauduttua saksalaiseksi, Luftwaffen aseupseeriksi. Luftwaffen valvontakomission esikuntapäällikkönä 1940 Vichyn Ranskassa. Taisteluosaston komentaja Stalingradin lohkolla 25.9.1942-31.1.1943, ylennettiin kenraalimajuriksi. Toimi ilmatorjunnan ylipäällikkönä Messinansalmella liittoutuneiden maihinnousun yhteydessä kesällä 1943. Stahel toimi Rooman kaupungin komendanttina Italian antauduttua 10. syyskuuta 1943. Toimi viisi päivää Vilnan kaupungin komendanttina heinäkuussa 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen vyöryessä kaupungin yli. Kenraaliluutnantti 22.7.1944. Varsovan kaupungin komendantti 25.7.1944, kaupungissa alkoi elokuussa kansannousu. Viimeinen komennus Bukarestiin 26.8.1944, joutui pari päivää myöhemmin romanialaisten joukkojen pidättämäksi. Romanialaiset luovuttivat Stahelin sotavangiksi Neuvostoliittoon.
Eri lähteiden mukaan kenraaliluutnantti Stahel kuoli joko Vladimirin vankilassa 1952 tai sydänkohtaukseen 1955 Voikovon vankileirillä saatuaan mahdollisesti juuri tietää siirrosta Saksaan. Lähde: Wikipedia.
Gravestone.com –sivuston mukaan kuoli sydänkohtaukseen 30.11.1955 Neuvostoliiton sotavankileirillä. Haudattu Saksalaisten sotilaiden hautausmaalle, Cherntsy, Venäjä, rivi 1 – hauta n.o 2. Tämän lähteen mukaan lopputaisteluissa kävi näin: Stahel komennettiin Bukarestiin 24.8.1944, missä käytiin saksalaisten inhoamaa kaupunkitaistelua käytiin Saksan päämajan kulmilla. Romanialaiset käännynnäisjoukot yhdessä saksalaisten kanssa marssivat kaupunkiin lähes ilman vastusta. NKVD pidätti 20.9.1944 kenraaliluutnantti Stahelin yhdessä kenttämarsalkka Ion Antonescun kanssa. Viimemainittu teloitettiin 63 vuoden iässä, 1.6.1946. Osallisuudesta Varsovan kansannousuun Stahel vangittiin ja määrättiin Neuvosto-Gulagin järjestelmään. Hänen kuolinpäivästään liikkuu erilaisia tietoja. Venäläisten asiakirjojen mukaan Stahel kuoli 30.11.1952 Vladimirin piirin keskusvankilassa. Mutta toisten lähteiden mukaan Stahel kuoli 1955 Voikovossa sydänkohtaukseen juuri kun hänelle oli ilmoitettu hänen mahdollisuudestaan saada siirto Saksaan. Kenraaliluutnantti Stahel on haudattu kenraalien Cherntsynin hautausmaalle.

Johannes Indrenius,
s. 18. tammikuuta 1859 Viipuri – k. 16. toukokuuta 1919 Helsinki. Vapaaherra, kontra-amiraali. Isä: vapaaherra Bernhard Indrenius (s. 4.1.1812 Hamina – k. 23.10.1884 Pietari), senaattori, Suomen asiain komitean jäsen, Viipurin läänin kuvernööri, Haminan rovastikunnan lääninrovasti Emanuel Indreniuksen (1753-1816) poika.

Re: Karl Torsten Wadenstjerna - kenraali jonka Mannerheim retusoi historiasta, II-osa

Posted: 05.01.12 17:11
by Veikko Huuska
Koska Karl Torsten Wadenstjernaa koskevia tietoja on kovin niukalta yleisesti saatavana ja ne ovat kovin hajallaan, lienee paikallaan kirjata tähän jatkoksi vielä tällainenkin vähäinen, hänen esipolviaan koskeva havainto.

Jägerskiöldin Mannerheimin elämäkertaa lukiessani huomasin, että Mannerheimin ja Wadenstjernäin suvuilla on omat varhaiset yhtymäkohtansa;

Lars August Mannerheim (1749-1835) meni avioon Sofia Wadenstiernan kanssa Ruotsissa ja näin Mannerheimin suku solmi siteet Keski-Ruotsin teollisuusseuduille. Larsista tuli Ruotsin ensimmäinen oikeusasiamies, ja hän julisti epäsuositun kuninkaan Gustaf IV Adolfin Suomen sodan katastrofaalisesti päätyttyä viralta pannuksi.

Lars August Mannerheimin nuorempi veli Carl Erik Mannerheim (1759-1837) puolestaaan hankki omistukseensa Flemingien vanhan kartanon, Louhisaaren. Carl Erik Mannerheim oli marsalkka Mannerheimin isoisän isä.