JariL
Viestit: 435
Liittynyt: 13.02.09 14:40

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Ammattisotilaina he totta kai ymmärtävät, etteivät lisäjoukot, sikäli kun niitä olisi Itä-Karjalasta aikaisemmin tuotu, olisi minnekään tulijyrän alle joutuneet. Eihän reserviyhtymiä olisi Valkeasaareen yhteen läjään niputettu. Ne olisivat luonnollisesti olleet taaempana, esimerkiksi Viipurin seudulla, kuten Ps.D. Eihän pääasemassakaan tulijyrän alle joutunut oikeastaan kuin JR 1. Naapurirykmentti JR 58 ja naapuriyhtymä 2.D pystyivät viivyttämään täysin järjestäytyneesti ilman mitään jyräyksiä
Ammattisotilaiden heppoiseksi kutsumasi analysointi pohjautuu vastapuolen suunnitelman ymmärtämiseen. Neuvostoliiton hyökkäys perustui siihen olettamaan, että suomalaiset taistelevat "pääpuolustuslinjasta" samalla tavalla kuin talvisodassa eikä Puna-Armeija pääse suoraan läpimurtoon. Tämän vuoksi Itä-Karjalassa tapahtuva hyökkäys ajoitettiin myöhäisemmäksi kuin Kannaksen hyökkäys. Tavoitteena oli vetää suomalaisten reservit Kannakselle, jossa ne kuluisivat loppuun pyrkiessään pitämään pääaseman. Samalla suomalaisten puolustus Laatokan pohjoispuolella heikkenisi ja sitä kautta etenevät joukot pääsisivät etenemään Kannaksella taistelevien joukkojen selustaan ja katkaisemaan niiden yhteydet länteen. Sikäli kun Kannaksen joukkoja ei ollut jo saatu muutoin lyödyksi.

Puna-Armeijan johdolle suomalaisten pääaseman nopea romahdus ja eteneminen Viipurin tasalle tuli yllätyksenä. Jos Neuvostoliiton suunnitelma olisi perustunut olettamaan nopeasta läpimurrosta, Laatokan pohjoispuolinen hyökkäys olisi aloitettu yhtäaikaa Kannaksen operaation kanssa suomalaisten reservien sitomiseksi.

Sodassa suunnitelmat tuppaavat aina pettämään tavalla tai toisella. Suomalaisten heikkous johti lähestulkoon katastrofiin Puna-Armeijan läpimurron vuoksi. Toisaalta vastustajan suunnitelma samalla petti ja suomalaisten reservit saatiin siirretyiksi sinne missä niitä ensisijaisesti tarvittiin ilman merkittäviä häiriöitä tai viivytyksiä. Syntynyt tilanne ei ollut kummankaan osapuolen suunnittelema mutta se johti suomalaisten kannalta lopputulokseen, joka antoi mahdollisuuden Puna-Armeijan hyökkäyksen pysäyttämiseen riittävän kaukana Leningradin varastoista.

JariL
Viestit: 435
Liittynyt: 13.02.09 14:40

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Ammattisotilaiden heppoiseksi kutsumasi analysointi pohjautuu vastapuolen suunnitelman ymmärtämiseen. .

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Albert Ravila kirjoitti:Olisi muuten mielenkiintoista tietää, oliko Halstilla jotain tekemistä näytelmän ja elokuvan käsikirjoituksen kanssa. Hänellähän tunnesti oli yhteistyötä Turjan kanssa. Halstin muistelmien II-osasta on löydettävissä tiettyä kritiikkiä päämajan toiminnan suhteen, ja ainakin elokuvan näkemys marskista tuntuu tässä suhteessa jotenkin tutulta.
Ihan näin pikainen kommentti, että Turja itse kertoo kirjoissaan luettaneensa Päämajassa -näytelmän käsikirjoituksen mm. Airolla ennen sen julkaisua. Airon kommentit ovat Turjan mukaan olleet myönteisiä näytelmän "hengen suhteen". Lisäksi hän tuntuu olleen muutenkin melko hyvä tuttu Airon kanssa ja sai tältä paljon tietoja sota-ajan tapahtumista.
Näytelmän käsikirjoitus kommentteineen löytyy paristakin kirjasta. Itselläni on Turjan näytelmien osalta Kahdeksan näytelmää -kirja, josta se Päämajassa-näytelmä löytyy. Toki monta muutakin Turjan mainiota kirjaa on tullut hankittua. Niissä on aika mielenkiintoisia sotajuttujakin. Olihan Turja itsekin jonkin aikaa Päämajassa.

Airosta Turja kirjoittaa useastikin viimeisimmissä (muistelma?) -kirjoissaan, ainakin näissä kahdessa kirjassa taitaa olla jotain mainintoja mm. Airosta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ilmari_Turja

Tarinoita suuresta Urhosta (pakinoita, 1984)

Arkistot auki (pakinoita, 1986)

---

HS: "Päämajassa" (1966) teki kenraali A. F. Airosta kansallissankarin...


Muistelukirjat HS:n mukaan:

http://muistot.hs.fi/muistokirjoitus/150/ilmari-turja
Muistelukirjat "Herrojen kanssa marjassa", "Ei kukaa oo mikää", "Arkisto auki", "Tarinoita suuresta Urhosta" ja "Matkojen pärskeitä" panivat maailman Turjan näkökulmasta oikeaan järjestykseen.

Jarmo Nieminen
Viestit: 72
Liittynyt: 01.04.11 22:34

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Liitynpä minäkin asiaa ymmärtämättömien ammattisotilaiden joukkoon.

Rajaviesti 14.9.2008:

Koodi: Valitse kaikki

"Mitä kannaksella sitten tapahtui? Seuraava karjalaisukon lausahdus kertoo kaiken: ”Ensi juoks suomalaiset, sit tul ryssät ja sit myö akan kans lähettii!” Mutta korostan, kertomus kuvaa vain taisteluiden alkuhetken.

Kesäkuun 10. päivä alkoi Valkesaaresta yhdensuuntainen liike, jossa Karjalankannaksen kansa, Suomen armeija ja Neuvostoliiton hyökkäysjoukot liikkuivat kohti Viipuria ja Vanhaa Suomea. Neuvostoliiton läpimurtohyökkäys saavutti maantieteellisen välitavoitteensa Viipurissa 20.6.1944. Hyökkäävän armeijan päätavoite Kannaksella jäi kuitenkin saavuttamatta – Suomen armeijan joukkoja ei kyetty saartamaan ja tuhomaan. Tappiot olivat olleet raskaat, mutta joukkojen elävä taisteluvoima oli säilynyt. Vuoksen tasalle vetäytyneet suomalaiset yhtymät ryhmittyivät uudelleen puolustukseen koko voimallaan. 

Suomalaiset pysäyttivät Neuvostoliiton läpimurtohyökkäysyrityksen uudella puolustustasalla ns. VKT-linjalla (Viipuri – Kuparsaari – Taipale). Uusilla raskailla ja moderneille aseilla aseistettuna, Laatokan pohjoispuolelta onnistuneesti toteutettujen yhtymien siirtojen ja täydennysjoukkojen vahvistamana sekä saksalaisten tukemana puolustajan jäykän torjuva kulutustaistelu tuhosi hyökkääjän iskuvoiman. Sen joukot loppuivat nopeammin kuin puolustajan. Suomalaisten joukkojen taisteluiden lopputulos oli venäläisten joukkojen torjuminen."
Tuon kirjoitin jokunen vuosi sitten. Sanoisin, ett nykyisin asia on vain vahvistunut. Ja totean, että en pohdi Mannerheimia millään tavoin. Homman pelasti luonnollisen maastoesteen, saksalaisavun, sotasaalisaseiden, tuhoamattomien joukkojen, syntyneen uuden taistelutahdon ja Berliinin yhteisvaikutus.

Ja vieläpä jatkan, että kyseessä oli loputulokseltaan yksi toisen maailmansodan onnistuneimmista viivytystaisteluista Puna-armeijaa vastaan. Sattumaa vai ei, niin se on toinen juttu. Mutta homma kuitenkin meni suurin piirtein niin, kuten saksalaiset olivat omista kokemuksistaan suomalaisille opettaneet.

Parhain terveisin
Jarmo Nieminen

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Albert Ravila kirjoitti:
Emma-Liisa kirjoitti:Ilmari Turja yritti Mannerheimin jalustalta pudottamista näytelmässä Päämaja, joka käsittelee juuri kesää 1944, mutta kävikin niin, että Jalmari Rinne varasti shown.
Joel Rinne todellakin varasti shown, mutta mielestäni kyllä toisessa merkityksessä. Hän on mielestäni valkokankaan ja näyttämön vakuuttavin marski jo pelkästään yhdennäköisyyden vuoksi. Näyttelijäsuoritus on siis mainio, mutta ainakin TV-elokuvassa (näytelmää en ole ikäni puolesta voinut nähdä) Mannerheimin sodanjohtotaitoja ei juurikaan ylistetä. Leffasta saa pikemminkin sellaisen kuvan, että ylipäällikkö on välillä pihalla kuin lumiukko.
Elokuva olikin eri juttu. Mannerheim saatettiin ironisen valoon heti alussa kuvakulman valinnalla. Ohjaja Matti Kassila myöntää muistelmissaan Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila, että hän teki möhläyksen aloittamalla elokuvan Jarkko Salon säveltämällä ja Sauvo Puhtilan sanoittamalla laululla, jonka esikuvana oli Seppo Virtasen pilkkaruno Marskista. ”Olihan toki Turjan käsittelyssä oppositioasennetta muutenkin, mutta minun käyttämäni alleviivaus heti alkuteksteissä oli tökerö, tyylitön. Tyylin olisi tullut lähteä vain marsalkasta, sillä hänhän hallitsi päämajaa.”

Joel Rinne epäili jo filmauksen aikana että ”yritin tehdä marsalkasta pienempää.” Kassila kielsi. ”Turja asetti vastakkain marsalkan ja päämajoitusmestarin, jonka arvoa nostamaan hän oli näytelmän tehnyt. Se oli päämajoitusmestarin näytelmä, ja Jussi Jurkan osuus elokuvassa tuli vahvana näkyviin. Jopi kiukutteli varmaankin, koska hänellä ei ollut elokuvassa samoja keinoja kuin näyttämöllä, jossa hän toi esiin marsalkan ylivoimaisen arvovallan. Sillä keinolla hän itse asiassa ja aivan oikein paransi Turjan näytelmän dramaturgista heikkoutta, joka juontui siitä, ettei Turja erityisesti ihaillut marsalkkaa.” Kassila myöntää, ettei ollut analysoinut näytelmää tarpeeksi.

Ensi-illan jälkeen Joel Rinne kirjoitti Helsingin Sanomiin ja hyökkäsi Kassilaa vastaan, mikä on ainutlaatuinen tapaus elokuvahistoriassa. Kassila vastasi, mutta myöntää muistelmissaan että ymmärsi mistä oli kyse vasta vuosikymmeniä myöhemmin luettuaan Paula Talaskiven artikkelin Suomen kansallisfilmografian osasta 7: ”Joel Rinne, jonka näyttämöhahmo oli monessa suhteessa mestarityötä, on nyt joutunut vahvistamaan koomillisuutta toisinaan naurettavuuksiin asti”. ”ohjaaja olisi kyllä Rinteen tapaisesta näyttelijästä voinut saada irti sellaista ilmai-sua/soveltumista, jonka avulla kuvassa olisi näkynyt myös sisäistä voimaa, hienostuneisuutta, huolta, tiukkuutta ja arvokkuutta.”

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Jarmo Nieminen kirjoitti:Liitynpä minäkin asiaa ymmärtämättömien ammattisotilaiden joukkoon.

Rajaviesti 14.9.2008:
.
.
.
Tuon kirjoitin jokunen vuosi sitten. Sanoisin, ett nykyisin asia on vain vahvistunut. Ja totean, että en pohdi Mannerheimia millään tavoin. Homman pelasti luonnollisen maastoesteen, saksalaisavun, sotasaalisaseiden, tuhoamattomien joukkojen, syntyneen uuden taistelutahdon ja Berliinin yhteisvaikutus.

Ja vieläpä jatkan, että kyseessä oli loputulokseltaan yksi toisen maailmansodan onnistuneimmista viivytystaisteluista Puna-armeijaa vastaan. Sattumaa vai ei, niin se on toinen juttu. Mutta homma kuitenkin meni suurin piirtein niin, kuten saksalaiset olivat omista kokemuksistaan suomalaisille opettaneet.

Parhain terveisin
Jarmo Nieminen

Oikeasti Suomen silloiset sotilasjohtajat saivat kantapään kautta oppia tämän saksalaisten jo valmiiksi kovimman kautta oppiman läksyn. Saksalaiset koettivat neuvoa suomalaisia miten menetellä ryssän hyökätessä, mutta eihän über-kansan neuvot tainneet suomalaisille kelvata. Päämajan hukatut kuukaudet -kirja antaa karmean kuvan suomalaisen sotilasjohdon hölmöydestä! Kummallista on, että yhtäkään Kannaksen joukkojen ylimmistä komentajista ei pantu viralta tai suorastaan ammuttu! Ehdokkaita olisi ollut useampikin IV AK:ssa. Karkureita kyllä hutkittiin...

Aimo E. Juhola, Jyri Paulaharju ja Georg-Eric Strömberg: Päämajan hukatut kuukaudet. Tilannekuvan hahmottuminen Kannaksella 1944. Kustannus Oy Suomen Mies. 231 s

---

Tämä "Huhticausti" ei sitten ihan kantanutkaan Arkadian mäelle saakka. Suomen laki kohtelee sotilaita aika kurjasti. Kaikki muut saavat asettua ehdokkaiksi eduskuntavaaleissa, mutta sotilaat ei. Suotta jätit hyvän virkasi aivan tyhjän takia.

Jamppa on nyt hieman liiankin vaatimaton. Olisit vaan reilusti linkittänyt koko stoorin esiin. Nyt piti alkaa kuukkeloimaan ja sieltähän se löytyi koko artikkeli.


Viipurin-Huhtiniemen hölynpöly

Teksti Jarmo Nieminen, everstiluutnantti, Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksen johtaja
Viime vuosina on meitä suomalaisia kohahduttaneet toinen toistaan vaikuttavammat kertomukset toisen maailmansodan Suomen armeijan päämajan ja suomalaisten upseerien raakuuksista jatkosodan ratkaisuvaiheen taisteluissa kesällä 1944. Kesäkuun taistelut on kuvattu päämäärättömäksi paoksi Karjalankannakselta.
http://www.rajaviesti.fi/pdf/Rajaviesti_03_08.pdf

Albert Ravila
Viestit: 263
Liittynyt: 22.10.08 18:14

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Jarmo Nieminen kirjoitti:Liitynpä minäkin asiaa ymmärtämättömien ammattisotilaiden joukkoon.
Sanoisin, että ammattisotilaat kyllä ymmärsivät asiat niin vuonna 1944 kuin tänä päivänäkin.

Päämajan operatiivinen osasto ehdotti tammikuussa 1944 joukkojen perusteellista uudelleen ryhmittämistä muuttuneiden olosuhteiden (Leningradin saartorenkaan murtuminen) vuoksi. Päämajoitusmestari kenr.maj. Airo tuki ehdotusta, joka olisi merkinnyt Kannaksen puolustuksen vahvistamista. Ylipäällikkö ei ehdotukseen suostunut.

Helmikuussa 1944 päämajan operatiivisen osaston päällikkö Ev. Nihtilä ja Airo ehdottivat, että Maaselän kannakselta olisi yksi divisioona (4.D) siirretty Kannakselle. Samoin he ehdottivat, että yksi yhtymä (17.D) olisi siirretty Aunuksesta Pitkäranta-Loimola alueelle kaikkia rintamanosia palvelevaksi yleisreserviksi. Ylipäällikkö ei ollut suostunut tähänkään ehdotukseen.

Ammattisotilaat eivät kuitenkaan luovuttaneet. Airo ja Nihtilä yrittivät Heinrichsin mukaan vielä myöhemminkin ”järjestelmällisesti sekä kartoin että luvuin todistaa marsalkalle, että Kannas tarvitsi lisää joukkoja”. Myös yleisesikunnan päällikkönä toiminut kenr. Heinrichs teki itse aika ajoin aloitteita ryhmityksen muuttamiseksi. Ylipäällikkö ei kuitenkaan mieltään muuttanut.

Myös asioita ymmärtämättömät siviilit yrittivät vaikuttaa marsalkkaan. Sekä ulkoministeri Ramsay että tasavallan presidentti Ryti huomauttivat varovaisesti ylipäällikölle Kannaksella olevien joukkojen liian pienestä määrästä. Nämäkään Mannerheimiä mitä ilmeisimmin ärsyttäneet näkemykset eivät johtaneet muutoksiin joukkojen ryhmityksessä sotanäyttämöiden välillä.

En millään jaksa uskoa, että edellä mainitut Jouko ja Hägglund voisivat oikeasti pitää Mannerheimin päätöstä pantata joukkoja Itä-Karjalassa jonkinlaisensa onnenpotkuna kesän 1944 taisteluissa. Kyse on pikemminkin halusta tehdä torjuntavoitosta vieläkin komeampi ja samalla myös suojella marskia kritiikiltä.

Epäilen, että yksi syy haluttomuuteen tutkia Mannerheimia nimenomaan sodanjohtajana on juuri tässä. Tutkija joutuisi tuomaan esille sen tosiasian, että useat ammattisotilaat ja poliittisen johdon edustajat useaan otteeseen ehdottivat ylipäällikölle joukkojen uudelleenjärjestelyä Kannaksen hyväksi tämän kuitenkaan suostumatta. Kyse ei siis ole, kuten usein väitetään, jälkiviisaudesta. Kun sitten toisaalta tiedetään, että monet Kannaksen taistelujen ongelmista (rintamien murtumiset, asemien jättämiset ilman käskyä, karkuruus jne.) johtuivat pitkälti joukkojen liian pienestä määrästä, joutuisi tutkija esittämään ikävän johtopäätöksen. Tutkija joutuisi myös väistämättä arvioimaan Mannerheimin päätöksen taustalla vaikuttaneita syitä. Tässä yhteydessä hän joutuisi aikalaisnäkemyksiin nojautuen ottamaan kantaa Mannerheimin persoonaan tavalla, joka ei välttämättä olisi ylipäällikköä imarteleva.

Mannerheimista on toki jo nyt olemassa paljon kriittisiäkin näkemyksiä useissa teoksissa. Mannerheimia sodanjohtajana tutkivan ”taakaksi” muodostuisi kuitenkin se, että hän joutuisi tekemään yhteenvedon siitä kaikesta. Mannerheim ei olisi tutkimuksen yksi sivujuonne, vaan sen pääteema. Tutkija joutuisi tuomaan esille kaikki Mannerheimin persoonaan liittyvät negatiiviset seikat ja tämän tekemät virheet. Ja ennen kaikkea hän joutuisi myös pohtimaan virheiden seurauksia kesän 1944 taistelujen kannalta. Kun sitten otetaan huomioon, kuinka ”iso juttu” Mannerheim on myös tämän päivän suomalaisille, ei ole ihme, ettei tutkimusta ole, eikä näytä tulevankaan.
Jarmo Nieminen kirjoitti:Ja totean, että en pohdi Mannerheimia millään tavoin.
Et tu, Brute!
Jarmo Nieminen kirjoitti:Homman pelasti luonnollisen maastoesteen, saksalaisavun, sotasaalisaseiden, tuhoamattomien joukkojen, syntyneen uuden taistelutahdon ja Berliinin yhteisvaikutus.
Homman pelasti se, että Kannakselle vihdoin ja viimein saatiin lisää joukkoja. Sekä Halsti että Oesch katsovat, että VT-asemassa käydystä taistelussa oli vähintään yksi, mieluummin kaksi yhtymää liian vähän. Ja päivänselvää on, ettei Nihtilän ja Airon siirrettäväksi ehdottamia yhtymiä olisi mikään tulijyrän alla tuhottu, vaikka siirrot olisikin toteutettu rauhassa jo aikaisemmin. Kun edes JR 1:tä ei saatu tuhotuksi Valkeasaaressa, niin miten kokonaiset sotatoimiyhtymät olisivat tuhoutuneet?

Mitä taistelutahtoon tulee, niin siihen vaikuttaa mm. usko omien aseiden ja joukkojen menestykseen. Aivan erityisen tärkeä vaikutus on oman tykistön tulella. Erimielisyyttä ei lienekään siitä, että esimerkiksi Talissa ja Ihantalassa tykistön tulella oli aivan ratkaiseva merkitys suomalaisten torjuntamenestykselle. Tässäkin suhteessa on muistettava, että Talin ja Ihantalan tykistöiskut eivät olleet mahdollisia, ennen kuin tarvittava määrä tykistöä oli saatu raijatuksi Itä-Karjalasta Kannakselle.
Niitä sun näitä kirjoitti:Kummallista on, että yhtäkään Kannaksen joukkojen ylimmistä komentajista ei pantu viralta tai suorastaan ammuttu!
Kyllähän komentajia erotettiin. Lähteä saivat mm. 10.D:n, 18.D:n, 20.Pr:n ja Rv.Pr:n komentajat. Tehtävistään poistettiin niin ikään JR 1:n, JR 25:n, JR 48:n ja Er.P 14:n komentajat sekä erinäinen määrä pataljoonankomentajia. Toinen juttu on sitten se, että olisiko kukaan toinenkaan onnistunut paremmin siinä tehtävässä, missä siirretyt upseerit toimivat. Lienee myös niin, että armeijan kaltaisessa organisaatiossa haetaan helposti syntipukkeja alemmalta tasolta, vaikka virheet olisikin tehty ylempänä. Esimerkiksi Rv.Pr:n komentajan, kenr.maj. Melanderin asema oli aika lohduton. VT-linjalla 3.D:n lohkolla sattuneen rintaman murtumisen vuoksi pääsi vihollisen panssariosasto tunkeutumaan Rv.Pr:n selustaan ja prikaatin komentopaikalle. Prikaatin esikunta joutui pakenemaan suin päin metsään ja menetti pitkäksi aikaa yhteyden joukkoihinsa. Ylipäällikkö suuttui ja erotti Melanderin. Miksi Melander menetti yhteyden joukkoihinsa? Siksi, että rintama murtui naapuriyhtymän lohkolla. Miksi rintama murtui naapuriyhtymän lohkolla? Siksi, että siellä oli liian vähän joukkoja (Halsti & Oesch). Miksi siellä oli liian vähän joukkoja? Siksi, että…. .

Lähimmäksi ampumisen uhkaa joutui ilmeisesti 20.Pr:n komentaja ev. Kemppi. Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammen mukaan Mannerheim oli illalla 20.6.1944 Viipurin menetyksen jälkeen vaatinut kiihdyksissään Kemppiä ammuttavaksi. Päämajan lakimiehet olivat kuitenkin selittäneet ylipäällikölle, ettei se oli mahdollista.

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Albert Ravila kirjoitti:Kyllähän komentajia erotettiin. Lähteä saivat mm. 10.D:n, 18.D:n, 20.Pr:n ja Rv.Pr:n komentajat. Tehtävistään poistettiin niin ikään JR 1:n, JR 25:n, JR 48:n ja Er.P 14:n komentajat sekä erinäinen määrä pataljoonankomentajia.
Minä olen kyllä aina ajatellut niitä IV AK:n johtoasemissa olevia upseereita, ihan vaikkapa Laatikaisesta ja Sippolasta lukien. Ketään ei pantu ahtaalle vaikka olisi voinut olla jopa aihettakin. Oliko Laatikainen pahin tiedon tulppa ja vakuuttaja uskomukselle, ettei mitään hyökkäystä lähiaikoina tule jne. Entäs valtavat ammus- ja materiaalimenetykset taisteluvälineiden osalta? Siitä puolestahan vastasi tuolloin tykistö, koska sehän käytti suurimman osan tarvittavasta "huoltotonnistosta".

Tämä hieman huonosti nettiin "oikoluettu" tutkielma antaa hyvän kuvan Kannaksen tilanteesta. Kyn tykistö vastasi taisteluvälinehuollosta, ainakin vielä suurhyökkäyksen alkaessa, ja materiaalitappiot oli noin valtavat, niin ihmetellä pitää kuinka IV AK:n tykistön pomojen pallit säästyi. Perkjärven varikon ammusmenetykset oli valtavia kaiken muun materiaalitappioiden lisäksi. IV AK:n herrat oli joidenkin lähteiden mukaan enemmän kiinnostuneita kunnon yöunista kuin rintamatilanteesta ja ammusten riittävyydestä tai ammusvarikoiden evakuoinnista riittävän ajoissa.

Olisihan sitä ammusvarastoa sopinut lasauttaa vihollisen niskaan vaikka jo hieman etukäteenkin... Tirrosen Jylisevät tykit -kirja kertoo karulla tavallaan noista päivistä tykistön osalta. Erästäkin tykistökomentaa huoletti jopa kasvattikaniensa kohtalo ja evakuointi. Se taisi olla 10.D:n tykistökomentaja...

Tirronen Eino Jylisevät tykit
Karisto, 1980, 291 s., 1.painos


Suominen: IV ARMEIJAKUNNAN Huollon JÄRJESTELYT KESÄLLÄ 1944 TAISTELTAESSA VKT-ASEMASSA

http://users.tkk.fi/jseppane/vkt.txt

Samainen IV AK:n Huolto -juttu löytyy ainakin tuolta (12. vuosikirjasta) ja hieman "parempilaatuisena":

http://www.sshs.fi/aikakauskirja/aikakauskirjat/

Sotahistoriallinen Aikakauskirja 12, 1993
Reijo Suominen: IV Armeijakunnan huollon järjestelyt kesällä 1944 taisteltaessa VKT-asemassa s. 108


"Ennen kuin ryhdytään tarkastelemaan IV Armeijakunnan huollon järjestelyjä kesällä 1944 taisteltaessa VKT-asemassa, lienee paikallaan esitellä yleisesti armeijakunnan huoltoa ja sen järjestelyjä."

Armeijakunnan huoltojärjestelmä kesällä 1944

Armeijakunnan huollon johtaminen

"Taisteluvälinehuollon siirtäminen takaisin huoltopäällikön johtoon 21.7. viittaa siihen, etta toiminta ei ollut täysin kitkatonta."

"Asiaa pahensi vielä tykistö-osaston ja huolto-osaston sijoittuminen eri paikkoihin, vaikka tykistökomentaja johti taisteluvälinehuoltoa.
Huoltoa olisi voitu johtaa määrätietoisemmin. Alaisille olisi pitänyt antaa esikäskyjä huollon toteuttamisesta, koska operatiivisen käskyn ja huoltokäskyn valmistumisen välilla oli jopa vuorokauden aikaviive. Huoltokäskyn laadintahan oli pääosin rutiinia. Tässä suhteessa IV Armeijakunnan huoltopäällikkö ei onnistunut."

Tässä on hieman listaa mitä jäi tai jätettiin Kannaksella 1944 kun peräännyttiin.

Majuri Anssi Vuorenmaa: Kalliit päivät Kannaksella. Huoltoupseeri -lehti 3/1973

Tässä listaa taisteluvälineiden osalta kesäkuulta 1944:

- 675 erilaista tykkiä
- 91 000 kivääriä
- 7 700 konepistoolia
- n. 4000 konekivääriä ja pikakivääriä
- 210 erilaista kranaatinheitintä
- 9 000 000 patruunaa
- 100 000 tykistönlaukausta/ammusta
- 28 000 miinaa

Ja muuta materiaalia samalta ajalta:

- vaatteita noin neljälle divisioonalle
- tuhansia puhelimia
- 18 000 kilometriä kenttäkaapelia
- 10 000 polkupyörää
- 30 000 paria suksia
- 30 000 kg piikkilankaa
- 75 000 tukkia ja sahalaitokset ehjinä
- 70 000 litraa polttoaineita
- 3000 litraa voiteluaineita
- 11 000 kg karbiidia
- 10 divisioonan päiväannosta muonaa
- valtavasti pioneerikalustoa jne.

Lähteenä on Helge Seppälä: Suomi taisteli, osa 5, s.355, jossa artikkeli on myös julkaistu.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Albert Ravila kirjoitti: Kun sitten toisaalta tiedetään, että monet Kannaksen taistelujen ongelmista (rintamien murtumiset, asemien jättämiset ilman käskyä, karkuruus jne.) johtuivat pitkälti joukkojen liian pienestä määrästä,
Oletko ihan tosissasi sitä mieltä, että jos vain Kannaksella olisi ollut divisioona tai pari enemmän, niin rintama ei olisi murtunut - siis vaikka puna-armeija onnistui murtamaan saksalaistenkin rintaman?

Eihän tässä ole kyse siitä, että Mannerheimin päätös oli viisas (paisti haavikon kohdalla), vaan siitä että tuo virhe loppujen lopuksi kääntyi hyväksi, kun noita reservejä ei kulutettu väärrässä paikassa.

Ja eikö loppujen lopuksi ole niin, että NL jo ihan arvovaltansa takia tarvitsi voiton, kun taas Suomi "tarvitsi" Viipurin menetyksen suostuakseen rauhaan vuoden 1940 rajoilla. Mihinkään vähempäänhän NL ei voinut suostua. Kyse oli ainoastaan siitä, saisiko se enemmän - siis Kymijoen rajan.

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Emma-Liisa kirjoitti:Oletko ihan tosissasi sitä mieltä, että jos vain Kannaksella olisi ollut divisioona tai pari enemmän, niin rintama ei olisi murtunut - siis vaikka puna-armeija onnistui murtamaan saksalaistenkin rintaman?

Eihän tässä ole kyse siitä, että Mannerheimin päätös oli viisas (paisti haavikon kohdalla), vaan siitä että tuo virhe loppujen lopuksi kääntyi hyväksi, kun noita reservejä ei kulutettu väärrässä paikassa.

Ja eikö loppujen lopuksi ole niin, että NL jo ihan arvovaltansa takia tarvitsi voiton, kun taas Suomi "tarvitsi" Viipurin menetyksen suostuakseen rauhaan vuoden 1940 rajoilla. Mihinkään vähempäänhän NL ei voinut suostua. Kyse oli ainoastaan siitä, saisiko se enemmän - siis Kymijoen rajan.

Venäläisten vastaavat offensiivit itärintamalla etenivät jopa noin 300 km, joten on aika helppo laskea minne se 300 km ulottuu. Siis minimissään tuo 300 km Kannakselta, siis Valkeasaaresta, länteen päin. Saksalaisten kokemusten perusteella tällaista vyöryä oli mahdotonta pysäyttää vetäytyvillä joukoilla suoraan liikkeestä. Suurhyökkäyksen pysäyttämiseen vaadittiin vahvoja tykistökeskittymiä, ennakkoon valmisteltuja puolustusasemia useassa portaassa ja tietty määrä vihollisen etenemistä, jolloin hyökkäysvoima samalla ehtyi. Suomalaisten 1944 pysäyttämä venäläishyökkäys Kannaksella oli jo sinällään ihme, sillä maantien ja rautatien suunnassa se oli edennyt vasta noin 100 km eli Viipurin pohjoispuolella saakka ja lyhimmilläänkin Tapparasta Tailapeeseen vain noin 20 km! Nietjärvelle Syväriltä tultaessa matkaa oli kertynyt noin 150 km. Samaten Karhumäestä Ilomantsiin on noin 150 km.

Tuo kaikki olisi varmasti voitu tehdä hieman helpommin ja pienemmin tappioin JOS taempana olisi ollut parikin divisioonaa edes hiemankin valmistelluissa asemissa jo paikallaan. Nythän sitä torjuntaa tehtiin todellakin liikkeestä, sillä vetäytyvät joukot vetäytyivät miten parhaiten taisivat ja paikalle tuodut lisäjoukot pantiin taisteluihin lähes suoraan junakuljetuksista!

Tuosta katsottuna 300 km mitattuna Valkeasaaresta alkaen ulottuu likimain Helsinkiin, Lahteen ja Mikkeliin.

http://www.sodatkuvina.cjb.net/images/J ... ykset.html

http://www.sodatkuvina.cjb.net/images/J ... -20.6.html


Marski harrasti satulajohtamista

Lueskelin taannoin Suomen sotilas -lehteä nro 1-2008 ja siinä on ye. ev-evp. Ilmo Kekkosen kirjoittama monen sivun (38-49) artikkeli Mannerheimin ailahtelevasta johtamistavasta, jota kutsuttiin satulajohtamiseksi. Marski kuulemma vihasi normaaliin yleisesikuntatyöhön kuuluvaa suunnittelua, jota Heinrichs kutsuu nimellä "vorausdisponieren" eli ennalta sitoutumista pitemmälle kuin asioiden kehittyminen voitiin nähdä. Tästä oli seurauksena, että MITÄÄN ylipäällikön hyväksymiä ennakkosuunnitelmia ei laadittu, eikä niiden edellyttämiä toimia siis valmisteltu. Kyseessä oli puhdas "satulajohtaminen".

Oliko "tahallisen turpiinottamisen malli" suunniteltua, jotta suomalaisten olisi helpompi suostua Moskovan pakkorauhan rajoihin?

Tuota ajatusmallia voisi pyöritellä monelta kantilta. Olisiko kukaan sotilaskomentaja uskaltanut noin hurjaan hazardipeliin? Tuollainen "tahallisen turpiinottamisen malli" kyllä sopisi Taavetti-Pappaan, joka antoi ryssän tulla ihan vapaasti läpi, vieläpä kaikista varoituksista huolimatta. Hän laiminlöi törkeästi kaikki kehoitukset linnoitustöistä ja antoi Kannaksen miesten ottaa aurinkoa ja isompien pamppujen (10. D:ssa) keskittyä kanifarmeihinsa. Kanien tarhauksesta onkin hyvä kuvaus Tirrosen Jylisevät tykit -kirjassa.

Taavetti-Pappa suuttui kun Pajari kävi kyselemässä miksi VT -asema on täysin keskeneräinen. Halstin muistelmakirjassa, Aika vaatii veronsa, on hyvä kuvaus tapauksesta. Samaten Valo Nihtilää se piti vain Päämajan lähettämänä nuuskijana ja suhtautui sitten juuri siten.

***
Lisäyksenä: Korjaanpas tuon Halstin kirjan nimen oikeaski kun se lipsahti väärin. Sen pitää olla tietenkin Aika vaatii veronsa, Muistelmat 2 (1939-1948), Otava 1974

V. K. Nihtilän artikkeli Uudessa Suomessa 21.5.1965 Kesä 1944 Karjalan Kannaksella voisi olla mielenkiintoista luettavaa. Kyseessähän on Valo Nihtilän Katajanokan upseerikerholla pitämä esitelmä "Kesä 1944 Karjalan Kannaksella", joka julkaistiin tuoreeltaan Uudessa Suomessa. Siinä Nihtilä tiettävästi kertoo "Kannaksen tutkimusmatkansa" havaintoja.

Mielenkiintoinen juttu Nihtilästä:

http://www.pkymasehist.fi/valo_nihtila.html

Kilkki, Pertti: Valo Nihtilä - päämajan eversti. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19481-6.


***

Olihan se helpompaa tehdä pakkorauha raskain ehdoin kun oli saatu kunnolla selkään. Kansa unohti helpommin Suur-Suomen ja 80 000 kaatunutta. Tuosta määrästä toki kaatui jo 1941 hyökkäysvaiheessa enemmän miehiä kuin Talvisodassa ja monet vain Suomi Suureksi -kiireen takia. Olisihan niille "raukoille rajoille" keritty hitaamminkin.. ja kerittiinpä sieltä sitten aikanaan poiskin. Turha kiire pois.

Kesällä 1944 Kannaksella laukattiin välillä hyvinkin tosissaan. Miksikähän sen naapurin etenemisvauhti oli kuitenkin keskimäärin vain noin 10 km päivässä? Edettiinhän Saksan Itä-rintamalla ihan eri malliin kohti Berliiniä...

Päämajan hukatut kuukaudet on hyvä kirja tuosta kesän 1944 mysteeristä.

Aimo E. Juhola, Jyri Paulaharju ja Georg-Eric Strömberg: Päämajan hukatut kuukaudet. Tilannekuvan hahmottuminen Kannaksella 1944. Kustannus Oy Suomen Mies. 231 s.


Päämajassa riideltiin suurhyökkäyksestä Päämajamestari Airo kielsi kertomasta tiedustelutietoja

HS julkaistu: 14.7.2004 lehdessä osastolla Kulttuuri

http://www.hs.fi/tulosta/HS20040714SI1KU02rlb
Viimeksi muokannut Niitä sun näitä, 09.05.12 10:34. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

kekkil-4
Viestit: 3
Liittynyt: 20.11.11 16:57

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Olen todellakin kirjoittanut aikanaan artikkelin Mannerheimista Suomen Sotilaaseen 1/2008. Sain hieman palautettakin sekä risuja että ruusuja.
Tässä artikkeli sellaisenaan.
----------------------------------------------------------------------------
"MARSKIN JOHTAMISEN NURJASTA PUOLESTA

Suomen Marsalkka K. G. E. Mannerheim on jäänyt historiaamme ainutlaatuisena suurmiehenä ja sotapäällikkönä. Hän oli kuitenkin – kuten jokainen johtaja asemasta riippumatta – persoonallisuutensa, koulutuksensa ja kokemuksensa vanki. Korkeimmilla paikoilla johtamiseen vaikuttavat tämän lisäksi myös lukuisat muut tekijät, joihin pienen maan johtaja ei voi mitenkään vaikuttaa.
Mannerheimista on kirjoitettu valtavasti. Kuitenkin hänet voisi viime sotien ylipäällikkönä asettaa lopulliselle paikalleen vain Päämajan historia - jos sellainen joskus kirjoitetaan.

Marskin johtamistavan ongelmat
Mannerheimin työkenttään ylipäällikkönä sisältyi asioita, joita normaaliaikoina hoitavat tasavallan presidentti, puolustusministeri, puolustusvoimien komentaja, yleisesikunnan päällikkö ja vielä muutama muukin korkea poliittinen luottamushenkilö tai virkamies. Hänen vastuunsa oli valtava ja työtaakkansa suorastaan epäinhimillinen.
Marskin hyvin persoonalliseen johtamistapaan sisältyi muutama tekijä, joilla oli sekä hyviä että huonoja puolia. Vuoden 1944 talven ja kesän vaikeissa päätöksissä jälkimmäiset korostuivat monasti. Tämä johti osaltaan kesän 1944 kriisiin, joka oli koitua maan tuhoksi.
Ensimmäinen asia oli, että Mannerheim tunnetusti halusi ” olla oma esikuntapäällikkönsä, itse johtaa eikä vain allekirjoittaa papereita silloin tällöin”. Tästä seurasi, että kaikki asiat esiteltiin hänelle ja hän päätti - usein myös pelkän intuition varassa vastoin esittelijän mielipidettä – lähes kaikesta. Näin tärkeäkin asia seisoi, kunnes ylipäällikkö siitä päätti tai jätti päättämättä. Tämä johti siihen, että alaiset joutuivat miettimään, millä tuulella ”Ukko” kulloinkin oli. Voitiinko jokin hankala asia viedä hänelle ja kuka sen esittelisi?
Toiseksi ylipäällikkö oli äärimmäisen tarkka vallastaan. Sen saivat kokea alaiset, saksalaiset ja myös oma valtionjohto. Marski ei sietänyt edes presidentin puuttumista ylipäällikön toimeen kuuluviin asioihin.
Kolmanneksi Mannerheim ei myöskään - ainakaan kaikessa - luottanut edes lähimpiin alaisiinsa. Varsinkaan, jos he olivat eri mieltä hänen kanssaan. Hän haki mielellään ajatuksilleen tukea ”kentältä” ja teki päätöksiä sieltä saamansa tiedon perusteella.
Kenraali Erik Heinrichsin mukaan Marski halveksi teorioita ja kaikkea ”viisastelua sotilasasioissa”. Hän osoitti harminsa joutuessaan tekemisiin sellaisen ilmiön kanssa, jota saksalainen sotilasetiikka nimittää esimiehen opettamiseksi ”Belehren von Vorgesetzten”. Ehkä siitä johtui, ettei upseerikoulutusta toimeenpantu koko sotien aikana pataljoonan komentajaa korkeammalla tasolla. Poikkeuksena oli yksi esiupseerien orientoiva viisipäiväinen kurssi, jolla oli 57 osallistujaa eversteistä majureihin. Näin kukin armeijakunta tai divisioona toimi sen mukaan, kuin sen komentaja kulloinkin määräsi
Ehkä selvimmin ongelmat näkyivät normaaliin yleisesikuntatyöhön kuuluvassa suunnittelussa. Marski vihasi myös sitä, mitä Heinrichs kutsuu nimellä ”vorausdisponieren” eli ennalta sitoutumista pitemmälle kuin asioiden kehittyminen voitiin nähdä. Tästä oli seurauksena, että mitään ylipäällikön hyväksymiä ennakkosuunnitelmia vaihtoehtoineen ei laadittu, eikä niiden edellyttämiä toimia siis valmisteltu. Kyseessä oli puhdas ”satulajohtaminen”. Senhän kokenut ratsuväkikomentaja toki hallitsi erinomaisesti.
Marski seurasi kyllä valppaasti tilanteen muutoksia, mutta suunnitelmia tarkistettiin vain, jos ylipäällikkö itse katsoi sen tarpeelliseksi. Tämän ajattelun heikkous oli, että vastustajalle ”vorausdisponieren” ei ollut kiellettyä. Marskin halu säilyttää oma toimintavapautensa mahdollisimman kauan johti osaltaan aloitteen antamiseen vastustajalle jo ennalta. Tästä on kesä 1944 hyvä esimerkki. Kyllä taisteluja Kannaksella johti armeijakenraali ( marsalkka 18.6. 44) L. A. Govorov ainakin Viipurin valtaukseen asti. Suomen Päämaja vain yritti jotenkin selviytyä päivästä toiseen.

Leningradin saarron murtumisen aiheuttamat toimet
Suomen strateginen tilanne muuttui tammikuun lopussa 1944 neuvostojoukkojen murrettua Leningradin saarron. Tällöin presidentti Risto Ryti toisti jo 1942 esittämänsä huolen tilanteen muutoksesta ja sen vaikutuksesta nimenomaan Kannaksen puolustukseen. Hän esitti kuitenkin ensin asian puolustusministeri Walldenille. Marski närkästyi hänen vastuualueelleen tulosta. Presidentti sai varsin tylyn vastauksen.
Päämajassa oli luonnollisesti pohdittu tilannetta. Kannas todettiin nyt entistä tärkeämmäksi. Operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä sanelikin 19.2. 1944 sotapäiväkirjaan näkemyksen, jossa Kannas määritettiin ehdottomaksi painopistesuunnaksi. Joukkoja katsottiin tarvittavan 7 divisioonaa ja kaksi prikaatia.
Sinne siirrettiinkin Panssaridivisioona aiemman Ratsuväkiprikaatin lisäksi. Lisäksi otettiin Uhtuan suunnalta 3. Divisioona, jonka siirto tosin veisi aikaa. Sen tilalle Kannakselle esitettiin ylipäällikön reservinä Äänisen rannalla olevaa 4. Divisioonaa, mutta Marski ei suostunut edes siirtämään yhtymää Laatokan pohjoispuolelle. Hän ei halunnut olla ”Klingspor”, joka määrää joukkonsa taistelutta perääntymään. Historiaan jäävää kuvaa itsestään ajatteleva Marski oli tässä tietysti oikeassa, mutta vain omalta kannaltaan.
Kannaksen joukkojen määräksi jäi 6 divisioonaa ja 2 prikaatia. Tosin Kannakselle siirrettiin kevään 1944 aikana vähitellen lisää linnoitusjoukkoja. Lopulta siellä oli 13 linnoitusrakennuspataljoonaa, mutta niiden enemmistö (21) oli edelleen muualla. Erikoista oli myös, että saksalaisten reserviksi siirrettiin Sallaan 3. Prikaati maaliskuussa. Myös 3.D:n siirto Kannakselle viivästyi. Toinen rykmentti eli JR 11 tuli vasta 8.6. Eräiden tietojen mukaan lopullisen käskyn olisi antanut Airo Marskin tietämättä.
Marski ei myöskään suostunut uusituista esityksistä huolimatta siirtämään reservejä Laatokan pohjoispuolelle, josta niitä olisi ollut helppo käyttää haluttuun suuntaan. Se olisi merkinnyt Itä-Karjalan joukkojen heikentämistä. Ja mistä sen tiesi, jos hyökkäys suuntautuisi sinne? Taitavalla harhautuksella neuvostojohto ruokki tätä ajattelua.
Ylipäällikkö oli saanut huonon kokemuksen Talvisodan aikana Kannaksen Armeijasta välijohtoportaana. Hän oli todennut kenraalien joukkojensa pelastumisesta huolehtiessaan liikaa ajattelevan perääntymistä. Nyt hän halusi tiukemman otteen Kannaksesta. Siellä olevan Kannaksen ryhmän esikunta nimettiin maaliskuun alussa IV AKE:na Länsi-Kannaksen johtoportaaksi. Komentajaksi tuli Maaselän kannakselta kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen. Itä-Kannakselle siirrettiin pohjoisrintamalta vapautunut III AKE, johon kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo palasi komentajaksi.
Tämä ratkaisu vei Kannakselta kokonaisvastuussa olevan johtoportaan. Uusille armeijakunnille annettiin kyllä tiukka ja hyvin asiallinen puolustuskäsky, mutta muut toimet eivät sitä juuri tukeneet.
Sinänsä Ylipäällikkö ja Päämaja ryhtyivät Leningradin saarron murron johdosta varsin asiallisiin toimiin. Olivatko ne riittäviä, on toinen asia. Kannaksen ryhmän lakkauttamista voidaan pitää virheenä, mutta sekin perustui aiempaan kokemukseen.

Rauhantunnustelut päättyvät – ei toimenpiteitä
Suomi hylkäsi 20. huhtikuuta rauhanehdot. Neuvostoliitto ilmoitti Suomen olevan tilanteesta vastuussa. Nyt piti olla selvää, että aseellinen taistelu oli mitä todennäköisimmin tulossa. Marski uskoi kuitenkin sodan ratkeavan Saksan ja Neuvostoliiton kamppailussa ja Suomen jäävän sivuun, kunnes olisi aika tehdä rauha. Ylipäällikkö katsoi siis sotilaallisen tilanteen olevan muuttumaton. Hän hylkäsi esitykset lisäjoukkojen siirrosta Kannakselle.
Maan poliittinen johto oli huolissaan. Ulkoministeri Henrik Ramsay tuli huhtikuun lopulla presidentin ja hallituksen sisäpiirin lähettinä Mikkeliin ja toivoi hänkin Kannaksen vahventamisesta. Kenraali Heinrichs kannatti ulkoministeriä. Ylipäällikkö ei lausunut tilaisuudessa sanaakaan. Tällä hän osoitti loukkaantumisensa päätösvaltaansa puuttumisesta. Myöhemmin hän sanoi Heinrichsille, ettei ollut sopivaa käsitellä joukkojen toimintaa ”sivullisten” läsnä ollessa. Näihin siis kuului mm. valtakunnan ulkoministeri. Kesäkuun alussa hän tiuskaisi Heinrichsille: ”Onko Itä-Karjalassa kenraalin mielestä liikaa joukkoja?” Heinrichs: ”Ei, mutta luulen, että Kannaksella niitä on liian vähän”.
Asian ydin oli tietysti se, että saksalaisten pitkästä rintamaosuudesta huolimatta joukkoja oli liian vähän torjuvaan puolustukseen kahdessa suunnassa. Mannerheim sivuutti tämän tosiasian sekä sen, että Aunuksessa oli tilaa viivyttää, Kannaksella ei.
Marski huomautti Heinrichsille, ettei pitänyt ajaa kahta jänistä. Itse hän kuitenkin menetteli juuri niin.
Marskin ja Rytin näkemys Itä-Karjalasta jonkinlaisena panttina tai vaihtovälineenä rauhanehdoista neuvoteltaessa oli myös toiveajattelua. Neuvostoliiton lähtökohta olivat Moskovan rauhan rajat. Mitään neuvotteluvaraa ei todellisuudessa ollut. Vaatimuksena tässä vaiheessa oli ehdoton antautuminen.

Pääasemaa ei muutettu
Operatiivinen osasto, jota kenraalit Heinrichs ja Airo kannattivat, esitti jo syksyn 1943 tarkastusten perusteella VT-aseman määräämistä pääasemaksi ja vanhan pääaseman miehittämistä kolmella divisioonalla ohueksi etuvartioasemaksi. Marski lienee ollut eri mieltä, koska kysyi syksyllä –43 asiaa etulinjan rykmentinkomentajilta. He halusivat taistella tutussa pääasemassa, joten muutosta ei tehty. Kysely uusittiin myöhemmin samalla tuloksella. Kenttä antoi ilmeisesti sen vastauksen, jota Marski oli hakenut.
Asia varmennettiin 27.3. 44 Päämajan käskyllä, jossa kiellettiin antamasta etulinjan divisioonille tehtäviä VT- asemassa. Vielä toukokuun lopussa 10. D:n esikuntapäällikkö teki IV AKE:lle esityksen VT-aseman määräämisestä pääasemaksi, mutta sitä ei otettu edes käsiteltäväksi.
Joukkoja ei siirretty, eikä muihinkaan lisätoimiin Kannaksen vahventamiseksi ryhdytty, ellei sellaiseksi katsota kenraaliluutnantti Hägglundin määräämistä tarkastamaan puolustusvalmistelut. Muitakin tarkastajia kiersi rintamajoukkojen kyllästymiseen asti.

Radiohiljaisuus – viimeinen mahdollisuus siirtoihin
Kun neuvostojoukot aloittivat 11.5. radiohiljaisuuden Kannaksella, oli se varma merkki hyökkäysvalmisteluista. Asia tehtiin selväksi myös ylipäällikölle. Silti jätettiin vastatoimet tekemättä, joskin Hägglundin ja eversti Nihtilän tarkastusten perusteella annettiin 10.5. tiukka ohje asemien parantamisesta ja taisteluvalmiuden tehostamisesta. Myös 18.D:n vaihtoon 10. D:lla ryhdyttiin Nihtilän ehdotuksesta. Sitäkin Marski hidastelullaan viivytti.
Suurin huoli Kannaksesta ja käytännön toimet näyttävät olleen juuri Nihtilän harteilla. Hänen esityksiinsä Kannaksen vahventamisesta tai ainakin reservien uudelleen ryhmittämisestä ei taaskaan suostuttu.
Päämajoitusmestari kenraaliluutnantti Aksel Airo tuntuu sisäistäneen Marskin näkemyksen sodan ratkeamisesta jossain muualla. Hänen linjansa oli, että Marskia ja joukkoja ei saanut turhaan hermostuttaa. Sodan oloissa näkemys oli erikoinen. ”Ryssä ei hyökkää ja jos hyökkää, pääasema kestää”. Sen turvin ehdittäisiin kyllä tarvittavat siirrot suorittaa. Talvisodan oloissa tämä olisi käynyt ehkä päinsä. Nyt ajattelu oli koitua maan tuhoksi.
Yhtymiä oli rintamasta irti idässä ja pohjoisessa. Päämajan ja Aunuksen Ryhmän reserveinä oli 2 divisioonaa ja 2 prikaatia, sekä vielä Uhtualla viipyvä JR 11/3. D. Mahdollisuuksia järjestelyihin siis oli. Marski oli kuitenkin ryhmitykseen tyytyväinen.
Kannaksen rintamajoukot saivat runsaasti havaintoja hyökkäysvalmisteluista. Mihinkään erityisiin toimiin ne eivät johtaneet. IV Armeijakunnan komentaja antoi kyllä 29.5. käskyn, jossa hän kehotti joukkojaan siirtymään ”rauhan kannalta sodan kannalle”. Sanamuoto kertoo, miten rintamajoukoissa oli runsaan parin vuoden aikana asioihin suhtauduttu. Eikä tyyli heti muuttunut. Vielä 2.6. ihailtiin operettitähtiä IV AK:n selustassa Kaukjärvellä. Lisätyt maatalouslomat, urheilukilpailut, linnoitustyöt ja muut rutiinit jatkuivat aivan normaaliin tapaan. Valmisteltiin parin vanhimman ikäluokan kotiuttamista ja kouluttajien lähettämistä rintamajoukoista koulutuskeskuksiin.

Uusia aseita salattiin
Hitler oli Suomen rauhantunnusteluihin tyytymättömänä 19.4.1944 määrännyt asevientikiellon. Sitä ennen oli ehditty saada hävittäjiä, ilmatorjuntakalustoa, kenttä- ja panssarintorjuntatykkejä sekä uusia panssarinkauhuja ammuksineen ja panssarinyrkkejä. Nämä tulivat maahan jo 11.4. Niitä oli niin paljon, että ne saksalaisten käsityksen mukaan riittivät noin 1000 panssarivaunun tuhoamiseen eli yhden suurhyökkäyksen torjuntaan. Erikoista oli, että kahden kuukauden aikana aseiden käyttö ei ehtinyt suunnittelua ja koulutuksen aloittamista pidemmälle. Ne luvattiin jakaa ”tarvittaessa”. Syksystä 1943 saksalaisten käytössä olleet aseet olivat niin salaisia, että eräässä keväällä –44 upseereille pidetyssä opetustilaisuudessa ne esiteltiin vain kuvina.
Suurhyökkäyksen alkaessa aseita oli Kannaksella jossain joukossa (2.D) jo esitelty. Aseita oli tuotu varastoihin ja jaettu joukoillekin mm. 8.6.. JR 1:lle Valkeasaaressa, mutta käyttöä ei ollut opetettu. Uudet aseet jäivät taistelun ensi päivinä monin paikoin kuljetuspakkauksissa hyökkääjän käsiin.

Suurhyökkäyksen torjunnan johtaminen
Suurhyökkäyksen ajankohta, voima ja vauhti yllättivät kaikki. Erityisen yllättyneitä oltiin Päämajassa, missä ainakin sivullisten siviilien silmin vallitsi paniikki. Ylipäällikkö piti vielä muistelmissaan koko hyökkäystä ”omituisena”. Sitähän se tavallaan olikin.
Mikkelin Päämajassa tiedettiin silti parhaiten, miten etulinjassa tuli taistella. Yöllä 9.6. annettiin käsky, että jokainen Valkeasaaren murtokohdassa päivän kuluessa menetetty neliömetri oli otettava takaisin. Tämä sitoi JR 1:n kaikki voimat etulinjaan, jossa ne aamulla murskattiin. Ei tilanteen tasalla oltu 10. Divisioonassakaan. Kun etulinjan rykmentin komentaja pyysi armeijakunnan apua, vastattiin, ettei ylempää esikuntaa voinut yöllä häiritä!
Ylipäällikön johtaminen oli tempoilevaa. Hän teki kyllä jo 10.6. aivan oikean päätöksen 4.D:n ja 3. Prikaatin siirrosta Kannakselle. Hän antoi ensin Laatikaiselle luvan (Päämajan kenraalien neuvosta?) käyttää VT-aseman joukkoja etulinjassa, mutta tuli sitten katumapäälle. Marski soittikin 10.6. iltapäivällä suoraan 3. Divisioonan komentopaikalle VT-asemaan kenraalimajuri Aaro Pajarille ja kysyi tämän mielipidettä vastahyökkäyksestä pääaseman valtaamiseksi takaisin. Marski kääntyi siis Laatikaisen asemesta tämän alaisen puoleen.
Karski Pajari oli hyvin selvillä etulinjan tilanteesta. Hetken mietittyään hän totesi olevan parempi puolustaa VT-asemaa ja ilmoitti sinne tarvittavan myös lisäjoukkoja. Marski kiitti sanoen olevansa samaa mieltä. Hän antoi IV AK:lle luvan irtautua pääasemasta. Tätä 10. D:n lyödyt joukot olivat kenraalieversti Govorovin toimien johdosta jo aamusta alkaen tehneetkin.
Olivatko siis Päämajan kenraalit Marskin kanssa eri mieltä ja hän tapansa mukaan haki käsitykselleen vahvistusta kentältä? Pajarin neuvo oli tässä tilanteessa varmasti oikea.
Varsin outo ratkaisu tehtiin, kun 11.6. Päämaja ( eli ylipäällikkö) käski Jääkäriprikaatin hyökätä Kivennavalta Polviselän suuntaan ja ”selvittää, mitä vastassa oikein on”. Urhea valiojoukko iski polkupyörien, konepistoolien ja panssarintorjuntatykkien voimin päin vihollisen panssarijoukkoja. Ei ollut omien ilmavoimien, panssareiden eikä edes tykistön tukea. Ei tainnut olla edes uusia panssarintorjunta-aseita mukana. 30. Kaartin Armeijakunta oli odottanutkin vastahyökkäystä. Jääkärien sankaruudesta huolimatta yritys päättyi suuriin tappioihin. Käsky osoitti, että Päämajassa ei lainkaan tunnettu tilannetta.
Ylipäällikkö määräsi 12.6. Aunuksesta Kannakselle omana reservinään olleen 17. D:n ja 20. Prikaatin, joka oli Ryhmän reservi. Nämä joukot lienee tässä vaiheessa tarkoitettu VT-aseman reserveiksi, sillä keskeneräinen ja vain osittain miehitetty Vammelsuu-Taipale linja määrättiin nyt pakkotilanteessa uudeksi pääasemaksi. Govorov siis korjaili Marskin päätöksiä tämän alaisten aiemmin esittämään suuntaan! III AK oli vielä vanhassa pääasemassa.
VT-aseman murtumista ei ole syytä ihmetellä. Se oli liian lähellä pääasemaa, pahasti kesken ja miehitys jäi harvaksi. Neuvostojoukot tiesivät heikot kohdat ja hyökkäys suunnattiin niihin. Reservejä ei juuri ollut. Uudet joukot ( 4.D ja 3.Pr. )eivät ehtineet VT-aseman lähellekään. Tilanne ei ollut ylipäällikön eikä armeijakunnan komentajan käsissä. Taistelun kulun määräsi tässä vaiheessa Govorov, ei Mannerheim.

Oikeitakin ratkaisuja – mutta myöhässä
Marskin kunniaksi on sanottava, että tiukassa tilanteessa hän ei epäröinyt luopua aiemmista ratkaisuistaan. Hän kutsui 14.6. kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin Aunuksen Ryhmästä Kannaksen joukkojen komentajaksi. Kenraalilla oli auto ja lähetti Kannakselle tullessaan. Mitään johtoporrasta ei ollut asettaa uuden komentajan käyttöön. Edellinenhän oli kolme kuukautta aiemmin purettu ylipäällikön käskyllä. Oeschille ilmoittautui muutama upseeri ja hän asettui IV AKE:n kylkiäiseksi.
Neuvoton ylipäällikkö kysyi 15.6. iltapäivällä IV AKE:ssa tilannetta seuraavalta Oeschilta, olisiko mahdollista vallata takaisin VT-aseman jo murtuneet eteläosat tai käyttää talvisodan Mannerheim-linjaa uutena puolustuslinjana. Marski ja päämaja eivät olleet tilanteen tasalla vieläkään. Ohjeita haettiin jälleen kentältä, tosin nyt korkeimmalta johtajalta. Oeschin oikeaan osuneesta neuvosta joukot vedettiin kohti VKT-asemaa odottaen tulevia vahvennuksia, joihin parin päivän kuluttua lisättiin Itä-Karjalassa osittain taistelussa kiinni olevat 6. ja 11. Divisioonat.
Runsaan kahden viikon ajan Länsi-Kannaksella ajauduttiin kriisistä kriisiin sekä hyökkääjän toimien että paljolti Marskin ja Päämajan tilannetta vastaamattomien toimien ja käskyjen sekä aiempien laiminlyöntien takia. Oikeaan osuneita korjauksia sentään tehtiin ”kentän” neuvojen perusteella. Voi vain kuvitella, miten hankaliin tilanteisiin johtajat ja joukot joutuivat nimenomaan liian myöhään annettujen tehtävien takia. Luottamus ylempiin ja alempiinkin johtajiin rakoili kaikilla tasoilla. Laaja karkuruus oli osaltaan seurausta juuri epäluottamuksesta.
Oeschin johdolla rintama viimein vakiintui. Viipurinlahdella, Talin-Ihantalan alueella ja Vuosalmella saavutettiin torjuntavoitot. Oikeat johtamisotteet palauttivat miesten uskon yhdessä lisävoimien, tykistön tulivoiman ja ilmavoimien tehostuneen toiminnan kanssa. Torjuntavoitossa kunnostautuivat kaikki mukana olleet joukot, mutta viime kädessä kovaotteisten kenraalien Ruben Laguksen, Einar Vihman ja Kaarlo Heiskasen johtamat divisioonat. Ei liene unohdettava myöskään erään viime sotien kokeneimman rintamakomentajan ”Pappa” Laatikaisen merkitystä. Häntä on rajusti ( mm. Oesch) arvosteltu, mutta hän kesti hermonsa säilyttäen koko Kannaksen myllerryksen alusta loppuun.

Jälkipuintia
Marski näyttää jääneen tyytymättömäksi Kannaksen joukkojen suorituksiin. Komentaja sai kyllä Mannerheim ristin, mutta joukoille ei annettu tunnustusta ylipäällikön päiväkäskyssä. Pohjoismaiden sotahistorian suurimmassa taistelussa torjuntavoiton saavuttanutta Oeschia ei koskaan ylennetty täydeksi kenraaliksi, vaikka esimerkiksi Laatikainen (tosin vasta 1948) sai tuon arvon. Oesch jäi tästä katkeraksi elämänsä loppuun. Hän onkin kenraaleista ehkä selkeimmin arvostellut ylipäällikön ja Päämajan toimia tosin suunnaten arvostelunsa IV AK:n komentajan toimien kautta. Oesch viittaa hieman happamasti erään ranskalaisen ohjesäännön neuvoon: ”Commander, c’est prevoir” eli ”johtaminen vaatii kaukonäköistä toimintaa”. Mannerheimin pitkäaikainen työtoveri ja tiukan paikan luottomies siis kannatti Mannerheimin ylenkatsomaa ”vorausdisponeerausta” nimenomaan yllätyksiin varautumiseksi.
Puhtaalla jälkiviisaudella on todettava, että nykytiedon valossa Marskin muistelmissa (kirjoittajina Heinrichs ja tiedustelupäällikkö Paasonen) tarjotut selitykset päätösten taustoista enemmän hymyilyttävät kuin vakuuttavat. Toimittiinko todella niiden perusteella? Esimerkkinä käsitys, että ”venäläisten tapana oli kauniina vuodenaikana tuoda joukkoja toipumaan Pietarin pohjoispuolen suurille leirialueille”. Eiköhän tämä koskenut enemmänkin Venäjän keisarikunnan rauhan ajan armeijaa kuin toista maailmansotaa saarretussa Leningradissa.
On vaikea tarkasti selvittää, mitkä ratkaisut johtuivat nimenomaan Marskin johtamistavasta ja voidaan kenties osoittaa hänen virheikseen ja mitkä johtuivat puutteellisesta tilannekuvasta, johon osansa oli Neuvostoliiton taitavalla harhauttamisella. Myös on muistettava puna-armeijan murskaava ylivoima. Armeijakenraali Govorovin ei aluksi tarvinnut ottaa suomalaisten vastatoimia lainkaan huomioon. Syy ikäviin tapahtumiin voidaan siis onneksi vierittää myös viholliselle.
Jotkut tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että oli vain hyvä, ettei joukkoja aiemmin siirretty Kannakselle. Ne olisi ehkä sullottu liiaksi eteen ja tulleet lyödyiksi Pääasemassa tai VT-asemassa, eivätkä olisi olleet käytössä ratkaisutaistelussa. Näin voi olla, mutta kyllä joukoista oli aluksi kova puute. Ajoissa tulleina 4.D ja 3.Pr olisivat antaneet ainakin hieman lisää tehoa viivytystaisteluun. Nyt ne heitettiin valmistautumattomina pahimpaan mylläkkään. Pakokauhuilmiöt, karkuruus ja kalustotappiot olisivat ehkä vähentyneet ja tilanne olisi ollut paremmin hallinnassa. Erityisesti 17.-19.6. välinen aika oli hyvin vauhdikasta menoa taaksepäin. On silti syytä muistuttaa, että koko ajan myös taisteltiin rajusti.

Lopuksi
Marski valittiin poikkeuslailla presidentiksi 5.8. 1944. Oleellista oli, että Neuvostoliitto luopui vaatimasta ehdotonta antautumista. Edessä olivat vielä rauhanneuvottelut, Lapin sota ja armeijan kotiuttaminen. Vasta sitten alkoi uuden elämän rakentaminen.
Marski sotilaineen oli pelastanut maan. Siitä ei ole epäilystä.

Ilmo Kekkonen
Kirjoittaja on yleisesikuntaeversti evp. Hän on toiminut johtamistaidon opettajana Johtamistaidon Opistossa ja Markkinointi-Instituutissa. Hän on laatinut runsaasti lehtiartikkeleita sekä kirjoittanut ja toimittanut seitsemän historiikkia eri aiheista."
-------------------------------------------------------------------------------------------------
Jaa-a. Kyllä tuon tekstin voin allekirjoittaa vieläkin, vaikka jonkin pikkuseikan voisi tarkistaa.

Ilmo Kekkonen.

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

kekkil-4 kirjoitti:On aivan eri asia antaa tilaa lehdessä, kuin järjestää potkuja valtion virkamiehille. Ruotsalaisia upseereja ei armeijassa ollut. Tarkoitat kai ruotsinkielisiä? Heitä ei kuitenkaan oltu erottamassa.
Mielenkiintoinen kuvaus ko. tapahtusarjasta löytyy kirjasta Jääkärikenraali Aarne Sihvo 1889-1963. Siinä on kuvattu 33 sivun verran tuota puhdistusoperaatiota ja Wilkama -episodia luvussa Sotaväen päälliköksi.

Sotaväen päälliköksi

s. 150-183

Jääkärimarssin alkutahdit, Upseerilakko, Wilkaman syrjäytys, Noste ja pyörre

Saarikoski Vesa Elon mainingit. Jääkärikenraali Aarne Sihvo 1889-1963
Wsoy, 1998, 476+valokuvaliite s., 1. painos

---

Laitanpa vielä esiin, että jos Martti Ahdin tulkinta Alkiosta ei kelpaa, niin Ahdin Ryssänvihassa -kirjan eräänä lähteenä mainitaan Vesa Saarikosken Keskustajääkäri Aarne Sihvo -tutkimus vuodelta 1997. Bibliotheca Historica 25. Helsinki 1997, mutta ei tätä Elon mainingit -elämänkertaa.

Historiallinen Aikakausikirja 4/1974 sisältää Aulis J Alasen artikkelin Armeijan puhdistusoperaatio ja ns. Wilkama-kriisi.


Martti Ahti: Ryssänvihassa Elmo Kaila. Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran johtajan elämäkerta 1988-1935. WSOY, Porvoo 1999. 554 s.

Albert Ravila
Viestit: 263
Liittynyt: 22.10.08 18:14

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Emma-Liisa kirjoitti:Oletko ihan tosissasi sitä mieltä, että jos vain Kannaksella olisi ollut divisioona tai pari enemmän, niin rintama ei olisi murtunut - siis vaikka puna-armeija onnistui murtamaan saksalaistenkin rintaman?
No jossitteluahan tämä on tietysti kaikki, sillä eihän meillä tietenkään ole mahdollisuutta tietää mitä olisi tapahtunut, jos… . Erilaisia todennäköisyyksiä voidaan kuitenkin pohtia.

Rintamat murtuivat kesällä 1944 useampaan otteeseen. Pääasema Valkeasaaressa olisi varmasti murtunut, vaikka ylipäällikkö olisikin suostunut hänelle tehtyihin esityksiin Kannaksen joukkojen vahvistamisesta 1+1 yhtymällä. Saksalaisillahan oli juuri se kokemus, että venäläisten tykistön vahvasti tukema hyökkäys johti aina läpimurtoon. Nämä kokemuksensa saksalaiset auliisti kertoivat suomalaisille, ja tammikuussa 1944 kävi saksalainen ev. E. Nobis päämajan kutsumana myös esitelmöimässä asiasta.

Airo ja Nihtilä vetivätkin saksalaisten kokemuksista sen johtopäätöksen, että VT-linjasta olisi pitänyt tehdä pääpuolustuslinja. Pääasemaan Valkeasaareen olisi jätetty vain kevyt miehitys, ja venäläisten 9. ja 10.6. suorittamat tykistövalmistelut olisivat kohdistuneet kevyesti miehitettyihin asemiin. Ensimmäinen varsinainen puolustustaistelu olisi sitten käyty VT-linjalla. Pääaseman komentajia kuultuaan ylipäällikkö kuitenkin pitäytyi aikaisemmassa järjestelyssä. Kesäkuun lopulla päämajan koulutusosasto sitten julkaisi kirjelmän, jossa se kuvasi Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä saatuja kokemuksia. Niiden sisältö on kutakuinkin yhteneväinen niiden kirjelmien kanssa, joita saksalaiset jakoivat pitkin kevättä 1944 omista kokemuksistaan koskien venäläisten läpimurtotaktiikkaa.

Lisädivisioonat eivät siis olisi estäneet läpimurtoa Valkeasaaressa, mutta yhtä lailla on selvää, ettei niitä olisi siellä (=väärässä paikassa) vielä kulutettukaan. Vielä selvempää on, etteivät ne olisi siellä tuhoutuneet. Pikemminkin tuntuu siltä, että ylipäälliköllä oli taipumusta pantata turhan pitkään myös Kannaksella jo olleita reservejään. Siellähän olisi ollut 3.D, 18.D ja Ps.D, mutta ne eivät olleet lähelläkään puuttua asiaan pääaseman murruttua. Ainoastaan Jääkäriprikaatia käytettiin 11.6. päämajan käskystä hieman kummalliseen hyökkäykseen tehtävänään ”selvittää vastassaan olevan vihollisen aikomukset ja voimat”. Ilman tykistön tukea tapahtuneella hyökkäyksellä ei ollut mitään mahdollisuuksia menestyä venäläisten panssarikärkeä vastaaan.

Lisäyhtymille olisi sen sijaan ollut käyttöä VT-linjalla, joka toisin kuin pääasema, oli myös osittain linnoitettu, paikoin tasokkaastikin. Nyt VT-linjan puolustuksesta vastasi 3.D venytettynä yli 20 kilometriä pitkällä kaistalle reservinään yksi pataljoona. (VT-linjan murtokohdassa taistelleen JR 53:n lohkon leveys oli 11 km, kun Valkeasaaressa hajaantuneen JR 1:n lohko oli ollut 5 km leveä). Kuten sanottu, sekä Halsti että Oesch olivat sitä mieltä, että VT-linjalla oli yksi tai kaksi yhtymää liian vähän. Olisivatko lisäyhtymät sitten saaneet aikaan sen, että VT-linja ei olisi murtunut? Sitä on tietysti mahdotonta varmasti sanoa, mutta ainakin siihen olisi ollut hyvät mahdollisuudet. Alimiehitettynäkin käytiin VT-asemassa aivan toisenlainen taistelu kuin pääasemassa.

VT-aseman murtumisen jälkeen reservejä alkoi sitten saapua, mutta tipoittain ja useimmiten viime hetkellä. Matti Koskimaan usein käyttämään kielikuvaa lainatakseni isänmaan kohtalo oli (usein) hiuskarvan varassa. Pohjoisesta ja Itä-Karjalasta saapuneet 3.Pr ja 4.D joutuivat käytännössä taisteluun suoraan kuljetuksesta. Kuormastot ja tykistö tulivat usein perässä, eivätkä ehtineet tukemaan jalkaväen taistelua tehokkaammalla mahdollisella tavalla. 20.Pr:lla oli vuorokausi aikaa valmistautua taisteluun, eikä sillä ollut tarpeeksi tykistöammuksia. Ps.D:n vastahyökkäys Kuuterselässä ei tapahtunut koko yhtymän voimin, koska osa siitä oli joukkojen puutteen vuoksi hajautettu muualle.

On mielestäni selvää, että riittämätön valmistautumisaika vaikutti reserviyhtymien taisteluun. Tykistön tulituen puutteellisuudesta seurasi sekä oman taistelun tehonlaskua että tappioita. Suoraan kuljetuksista tai siirtomarsseilta taisteluun joutuneet joukot olivat myös väsyneitä, mikä osaltaan laski taistelusuorituksen tehoa.

Lisäksi on otettava huomioon se vaikutus, mikä reservien viime hetkellä tapahtuneella paikalle saapumisella oli joukkojen taistelutahtoon. Melkeinpä kaikissa kesän 1944 taistelujen kuvauksissa mainitaan se negatiivinen vaikutus, mikä perääntyvillä ja ”kauhujuttuja” kertovilla joukoilla oli Kannakselle saapuneiden reserviyhtymien sotilaisiin. Ensimmäisiä kauhujuttujen kertojia olivat tietysti 10.D:n sotilaat, ja kuuntelijoita Kannaksella jo olleen 3.D:n sotilaat. 3.D:n sotapäiväkirja toteaa:
”Lopuksi on tuotava esille, että 10.D:n hajalle lyötyjen osien henkilöstön vaikutus 3.D:n taistelumoraaliin oli haitallinen. Jo pakenevien ulkoasu, väsymys ja aseettomuus teki pahan vaikutuksen ja vielä enemmän heidän kertomuksensa vihollisen ylivoiman ja asevaikutuksen suuruudesta”.
Tämä sama todennäköisesti toistunut joka kerta, kun Kannakselle viime tingassa saatiin uusi yhtymä. Juttujen kertojina olivat aina aikaisemmin (viime tingassa) saapuneen yhtymän sotilaat, joiden yksikkö on tullut lyödyksi hajalle taistelussa. Ei ole vaikea kuvitella, mitä esim. Maaselän kannakselta Karjalan kannakselle siirrettyjen 4.D:n miesten mielissä on liikkunut näiden saavuttua Karjalan kannakselle. Jätettyään taakseen vuosia rakentamansa kenttälinnoitteet, joutuvat he taisteluun vailla minkäänlaisia asemia. Oman tykistön tulituki oli olematonta tai heikkoa kuljetusten vasta saapuessa Kannakselle. Vastaan tuli hiippareita ja harhaantuneita aikaisemmin käydyistä taisteluista. Ei ole ihme, että taistelutahto ei ollut paras mahdollinen.

Oikeastaan vasta Tali-Ihantalassa tilanne alkoi muuttua. Taistelutahto ei kuitenkaan yhtäkkiä selittämättömästi putkahtanut esiin, vaan se oli johdonmukaista seurausta tilanteen kehittymisestä. Joukot nimittäin saatiin nyt kootuksi yhteen, yhtenäiseksi voimaksi tykistöineen ja muine tukiaselajeineen. Tätä ennen niitä oli viety suoraan kuljetuksista yhtymä kerrallaan kohtaamistaisteluun ilman kunnollista tulitukea. ”Ihantalan ihme” ei siis tässä suhteessa ollut mikään ihme. Torjuntamenestys oli seurausta siitä, että joukot oli vihdoin saatu yhtenäisenä voimaryhmänä oikeaan paikkaan.
Emma-Liisa kirjoitti:Eihän tässä ole kyse siitä, että Mannerheimin päätös oli viisas (paisti haavikon kohdalla), vaan siitä että tuo virhe loppujen lopuksi kääntyi hyväksi, kun noita reservejä ei kulutettu väärrässä paikassa.
Tuskinpa niitä olisi väärässä paikassa kulutettu. Jos Nihtilän ja Airon ehdottomat joukkojensiirrot (4.D Kannakselle ja 17.D Loimolaan) olisivat toteutuneet, olisivat nämä reservit ehtineet VT-linjalle. Se taas tuskin olisi ollut väärä paikka niiden käyttämiseen (=kuluttamiseen). Asema oli linnoitettu, ja vahvennetulla miehityksellä se olisi voinut hyvinkin kestää niin kauan, että loputkin reservit Itä-Karjalasta ja muualta olisi saatu sitä puolustamaan. Reserviyhtymät tykistöineen olisivat saapuneet kohtuullisen hyvin linnoitettuun asemaan sen sijaan, että niitä nyt joutuivat yksi kerrallaan kulutettaviksi ilman kunnollisia asemia tapahtuneissa kohtaamistaisteluissa pitkin Kannasta. ”Ihantalan ihme” olikin saattanut tapahtua jo Kuuterselässä. Myös hiippailu olisi voitu saada kuriin jo tässä vaiheessa.

Ajatus siitä, että reservien panttaaminen Itä-Karjalassa olisi Suomelle kesällä 1944 ollut jonkinlainen onni, on kyllä hulluimpia ajatuksia, mitä sotahistoriassa on vähään aikaan esitetty. Aivan kuin tällaisen ajatuksen esittäjä ei olisi lainkaan tutustunut kesän 1944 taisteluista kertovaan kirjallisuuteen alkuperäislähteistä nyt puhumattakaan. Sekä kirjallisuudessa että primäärilähteissä ei kesän 1944 ongelmille paljon muita syitä esitetäkään kuin joukkojen liian pieni määrä ja reservien kitsasteleva käyttö. Toki ongelmia aiheutui muistakin syistä, kuten esimerkiksi panssarintorjunnan puutteista. Perussyy kesän 1944 ongelmiin Kannaksella oli kuitenkin se, että siellä oli Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa liian vähän joukkoja.
Emma-Liisa kirjoitti:Ja eikö loppujen lopuksi ole niin, että NL jo ihan arvovaltansa takia tarvitsi voiton, kun taas Suomi "tarvitsi" Viipurin menetyksen suostuakseen rauhaan vuoden 1940 rajoilla. Mihinkään vähempäänhän NL ei voinut suostua. Kyse oli ainoastaan siitä, saisiko se enemmän - siis Kymijoen rajan.
Kyllä se varmaan on niin, että 1944 tarvittiin voittoja ja häviöitä jos jonkinlaiseen tarkoitukseen. Linkomies ja muistaakseni myös Tanner totesivat, että Suomen kansa ei olisi valmis rauhaan (jossa Karjalan kannas taas menetetään) ennen kuin Viipuri on menetetty.

Epäilen myös, että vapaaehtoinen luopuminen Itä-Karjalasta ei olisi missään tapauksessa sopinut Mannerheimille. Sen valtaaminen oli 1941 ollut raskas ja paljon tappioita vaatinut urakka. Muuttuneessa tilanteessa olisi Itä-Karjalasta pitänyt lähteä jo ennen kuin oli pakko, tai ainakin vähentää miehitystä Kannaksen hyväksi, mutta erilaiset arvovalta ja muut tunnesyyt todennäköisesti estivät tämän. On oikeastaan aika mahdotonta kuvitella, että ylipäällikkö olisi suostunut luovuttamaan Itä-Karjalan miekaniskutta. Ylipäällikön arvovalta ei olisi kestänyt sitä, että hänen olisi pitänyt perustella sotilaille ja kansalaisille, että suurin uhrein vallatusta Itä-Karjalasta nyt sitten näin vain luovutaan. Ei, kyllä siitä piti taistelu käydä. Myöhemmin alettiin sitten puhua panteista perusteena Itä-Karjalassa pysymiselle.

Tämän päivän poliitikot puhuvat paljon siitä, kuinka pitää pystyä tekemään vaikeita päätöksiä. Itä-Karjalasta luopuminen oli aikoinaan niin vaikea päätös, että sen ajan päättäjät eivät kyenneet sitä tekemään. Syitä on monia, eikä vähäisin liene se, että päättäjien olisi pitänyt myöntää aikoinaan tekemiensä laskelmien pettäneen.

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

kekkil-4 kirjoitti:Olen todellakin kirjoittanut aikanaan artikkelin Mannerheimista Suomen Sotilaaseen 1/2008. Sain hieman palautettakin sekä risuja että ruusuja.
.
.
.

Uusia aseita salattiin

Hitler oli Suomen rauhantunnusteluihin tyytymättömänä 19.4.1944 määrännyt asevientikiellon. Sitä ennen oli ehditty saada hävittäjiä, ilmatorjuntakalustoa, kenttä- ja panssarintorjuntatykkejä sekä uusia panssarinkauhuja ammuksineen ja panssarinyrkkejä. Nämä tulivat maahan jo 11.4. Niitä oli niin paljon, että ne saksalaisten käsityksen mukaan riittivät noin 1000 panssarivaunun tuhoamiseen eli yhden suurhyökkäyksen torjuntaan. Erikoista oli, että kahden kuukauden aikana aseiden käyttö ei ehtinyt suunnittelua ja koulutuksen aloittamista pidemmälle. Ne luvattiin jakaa ”tarvittaessa”. Syksystä 1943 saksalaisten käytössä olleet aseet olivat niin salaisia, että eräässä keväällä –44 upseereille pidetyssä opetustilaisuudessa ne esiteltiin vain kuvina.
Suurhyökkäyksen alkaessa aseita oli Kannaksella jossain joukossa (2.D) jo esitelty. Aseita oli tuotu varastoihin ja jaettu joukoillekin mm. 8.6.. JR 1:lle Valkeasaaressa, mutta käyttöä ei ollut opetettu. Uudet aseet jäivät taistelun ensi päivinä monin paikoin kuljetuspakkauksissa hyökkääjän käsiin.

-

Ilmo Kekkonen.
---

Mitä 11.4.1944 Suomeen tulleelle panssarinlähitorjunta-aseiden 1. erälle lopulta oikein tapahtui? Miten ja milloin ne jaettiin, jos jaettiin ja paljonko joutui suoranaisesti hukkaan tai ihan sotasaaliiksi viholliselle? Tarkasti ottaen kyseessä oli jo 2. erä saksalaisia lähitorjunta-aseita. Toki ensimäistä kertaa saatiin näitä olalta ammuttavia (nyttemmin singoiksi nimettyjä) "ps-kauhuja ja ps-nyrkkejä"

viewtopic.php?f=10&t=4242#p22275


Oikeasti 1. erä lähitorjunta-aseita tuli Suomeen jo paljon aiemmin eli 1942 syksyllä. Mitähän näille aseille mahtoi tapahtua? Niistä ei juurikaan näe sotakirjallisuudessa mainintoja.

viewtopic.php?f=10&t=4242#p22296


Suomessa oli panssarintorjuntaan tehokkaita "onteloaseita" jo vuoden 1942 syksystä alkaen. Kaikki vain tuntuu jääneen "sinetöityinä" varikoihin Päämajan salaussyistä. Itse en ole missään näkemissäni tuhansissa teoksissa havainnut yhtäkään mainintaa, että noilla vuoden 1942 syksyllä ja 1943 keväällä Suomeen saaduilla useilla tuhansilla "onteloräjähteen vaikutukseen" perustuneilla lähitorjunta-aseilla olisi tehty minkäänlaisia "tuhotöitä" vihollispanssareihin. Sen kyllä saa lukea monestakin teoksesta kuinka silloiset pst-tykit (mm. 37 K/40) olivat käyneet tehottomiksi.

Asessori, evp evl Erkki Käkelä kertoo kirjassaan Marskin panssarintuhoojat, sivuilla 353-358, uusista panssarintorjunta-aseista ja niiden tehokkaasta salaamisesta.

Suomi sai ostettua Saksasta jo loka-marraskuussa 1942 5000 kpl 37 K / 40 pst-tykkiin ns. luudanvarsikranaatteja. Lisäksi saatiin kiväärikranaatin ampumalaitteita, kiväärikranaatteja ja erikoiskiväärikranaatteja 1000+1000+1000 kappaletta. Vuoden 1943 aikana em. ampumalaitteita ja kiväärikranaatteja saatiin lisää 100+1000+1000 ja Ps-käsipanoksia m/42 665 kpl.

Nämä kaikki olivat panssarintorjuntaan tarkoitettuja tehokkaita "onteloaseita" ja kiväärikranaattienkin läpäisykyky oli pienestä koostaan huolimatta 50mm ja 60mm. Magneetilla kohteeseen tarttuva käsipanos (m/42 Hafthohlladung 3) läpäisi 140 mm. (Se tosin piti käsipelin viedä kiinni kohteeseensa, joten se ei liene ollut kovin suosittu käyttäjien keskuudessa. Ase lienee tarkoitettu lähinnä poteromiehille tai panssarien lopulliseen tuhoamiseen kasapanoksen sijasta).

Luudanvarsikranaatti m/41 eli virallisesti, 3,7 cm Stielgranate 41, oli tehokas ammus kaikkia panssareita vastaan. Tehokas ampumamatka oli noin 300m ja kantama oli 600m. Onteloammuksen paino oli 8.5 kg ja lähtönopeus 110 m/s. Läpäisykyky oli huimat 180 mm. Ainoa haitta oli tykkien putkiräjähdykset, jonka takia harjoitusammunnat oli kielletty. Samoin niitä voitiin ampua vain saksalaisilla 37 K / 40 pst-tykeillä, joten kalustoa olisi pitänyt tasata eri rintamille.

Sivulla 354 kerrotaan kuinka ase-esittelyä ja -ammuntoja
"saivat tulla seuraamaan seuraavana päivänä (kyseessä on ollut lokakuun 2. päivä 1942) vain upseerit. Aunuksen Ryhmän esikunnasta korkeintaan viisi, Aun.R:n armeijakunnista korkeintaan 10 upseeria, Ratsuväkiprikaatista kaksi ja Panssaridivisioonasta sen komentajan määräämät upseerit. Eikä siinä kaikki, Äänislinnan varuskunnan päälliköidenkin oli osallistuttava tilaisuuteen. Sen sijaan Ps.JP:n tykkikomppanioiden päälliköitä ei voitu komentaa tilaisuuteen. Majuri Rasi ja kapteeni Tuori tosin osallistuivat ase-asittelyyn. Huippusalaiseksi tarkoitetusta tilaisuudesta TK-miehet näpsivät voimainsa tunnossa runsaasti kuvia."
Sivulla 356 kerrotaan kuinka
"Tuntuu käsittämättömältä, että Päämaja terotti edelleen asian erityistä salattavuutta. Taisteluvälineistä ei saanut edes keskustella henkilöiden kanssa, jotka eivät olleet osallistuneet panssarikentällä tapahtuneeseen esittelytilaisuuteen. Saksasta tuotua materiaalia ei saanut aluksi purkaa laatikoistaan, lyijysinetit olivat siitä todisteina tarkastajille. Muutamia kymmeniä kiväärikranaatteja oli tosin varattu harjoitteluun ja niitä käytettiin vasta seuraavan vuoden puolella."
"Ps.Jp sai marraskuun aikana 1942 kiväärikranaatti m/41:n ampumalaitteita 100 kpl ja 30 mm kiväärikranaatteja 275 kpl. Lisäksi pataljoona taltioi varastoonsa 37 K/40:n varsikranaatteja 236 kpl. Seuraavan vuoden toukokuussa pataljoona otti vastaan 320 kpl 30 mm kiväärikranaatteja ja 250 kpl 37 K/40 varsikranaatteja. Toukokuun lähetys oli kokonaisuudessaan tarkoitettu taistelutoimintaa varten."
Kaikki huolella valmisteltu toiminta meni pieleen ja aseetkin taisi jäädä varikoihin sinetöityihin laatikoihinsa kun organisaatiota muutettiin ja siirryttiin Syvärille.

Sivulla 356-357:
"Lähitorjujille tarkoitetut saksalaiset lähitorjunta-aseet jätettiin aiheellisestikin sivuun, sillä ylipäällikkö käski 11. marraskuuta 1942 Taisteluosasto Laguksen perustamisesta ja joukon siirtämisestä heti Syvärinkaupungin alueelle."
Erkki Käkelä: Marskin panssarintuhoojat, WSOY 2000
Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia

Koulutus näyttää jääneen viime tippaan jopa Adof Ehrnrootin rykmentissäkin:

Savon prikaatin historiaa, sivu 319:
"9.6.illalla käski div-kom joukko-osastojen komentajat Siesjärvelle, jossa divisioonan reservi ja koulutuskeskus sijaitsivat. Siellä esiteltiin ensi kerran panssarinyrkki ja ainakin JR 7:ssä alkoi koulutus jo samana yönä niillä nyrkeillä ja kauhuilla, jotka komentaja toi palatessaan. Rykmentin tykkikomppania sai 10.6.44 klo 01.00 yhden panssarikauhun ja neljä pientä psnyrkkiä ja samana yönä klo 03.00 vietiin pskauhu ja kaksi psnyrkkiä kahden tunnin koulutuksen jälkeen Ohdan tien varteen asemiin. - "
Lähteenä Panssari -lehdessä 1956 ollut Adof Ehrnrootin itsensä laatima juttu Siiranmän panssarintorjunnasta. Se löytyy Savon prikaatin historiaa -kirjasta hieman lyhennettynä.

Väänänen Kyösti: Savon prikaatin historiaa. Savon prikaatin ja sen perinnejoukkojen vaiheita Suomen itsenäisyyden ajalla. Mikkelin sotahistoriaa muinaisuudesta nykypäivään. Savon Prikaatin kilta, 1987, 520 + 41 värill. liitekarttaa.

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Dosentti Salomaa: Mannerheim-legenda, pura ja kokoa!

Emma-Liisa kirjoitti:Haastattelussa näkyi se kummallinen historioitsijoiden piirre, että puhutaan vain omista töistä ja sitten suuresta yleisöstä, mutta ei lainkaan kirjailijoista. Heiltähän Mannerheim-dekonstruktiota löytyy, Paavo Rintalasta alkaen.

Ilmari Turja yritti Mannerheimin jalustalta pudottamista näytelmässä Päämaja, joka käsittelee juuri kesää 1944, mutta kävikin niin, että Jalmari Rinne varasti shown.

Viime vuosina on ilmestynyt jopa neljä M-romaania: Jari Tervon Troikka, Hannu Raittilan Marsalkka, Raija Orasen Metsästäjän sydän ja Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu.

Tuskinpa Turja ketään oli pudottamassa jalustaltaan. Aino Räty-Hämäläinen käy väitöskirjassaan läpi Turjan näytelmät ja Päämajassa -näytelmää käsittelee sivut 119-139.

Sivulla 139 Sanasotaa -otsikon alla kerrotaan kuinka Turja luetutti näytelmän sen kahdella roolihenkilöllä eli Airolla, näytelmän Päämajoitusmestarilla ja Stewenillä, näytelmän Brommalla. Airon kommentin kerrotaan olleen tämän: "Nyt olet pannut paperille päämajan sielun." Stewenin kommentti on julkaistu kokonaisuudesaan Turjan muistelmakirjassa Ei kukaan oo mikää, s. 135-136 ja 138-141.

Näytelmään otti laajasti kantaa ja myöskin kritisoi eversti K.J. Mikola Sotilasaikakausilehdessä 11/1966 Jatkosotamme parrasvaloissa. Ilmari Turjan "Päämajassa" -näytelmän arviointi

Räty-Hämäläisen väitöskirjassa kerrotaan myöskin Päämajassa -näytelmän syntyvaiheista, josta manitaan kuinka Viljanen, Stewen, Lehmus ja Turja tapasivat toisiaan 50-60 -lukujen vaihteessa ja keskustelivat mm. uusista sotakirjoista. Puheet kääntyi usein Päämajan tapahtumiin ja siitä näytelmän idea kuulemma vähitellen syntyi. Roolihahmoista kerrotaan mm. Markkovillan osalta kuinka siinä on piirteitä kolmesta eri sotilaasta eli Halstista, Siilasvuosta ja Kempistä. Halstin Turja lienee tuntenut kohtuullisen hyvin koskapa Suomen Kuvalehden päätoimittajana julkaisi Halstin kirjoituksia, joista eräästä niistä, Miekantuppi -päiväkäskyä koskevasta, nousi kova kiista sen kirjoittajan löytämiseksi. Tätä tapausta käsitellään näytelmässäkin.

Räty-Hämäläinen Aino Ilmari Turjan näytelmät
WSOY, 1981, 262 s., 1. painos

---

Erikoisen huvittavaa lienee yritys muodostaa Mannerheim -kuvaa, tai ylipäätään mitään muutakaan kuvaa, jonkin Jari Tervon romaanin pohjalta... :roll:

---

Kukahan tietänee kuinka monta kirjaa Mannerheimista lienee julkaistu? Itse en varsinaisesti kerää Marnnerheimia käsitteleviä kirjoja, mutta niinpä vaan niitäkin on kertynyt muutamia kymmeniä kirjoja, koskien siis Mannerheimia. Ehkä eräs erikoisin on kokoelmiini päätynyt Arktisen banaanin sarjakuvajulkaisu Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri. Siinä M ratsastaa läpi Aasian, ampuu tiikerin Intiassa ja viettää 75v päiviään Hitlerin kanssa.

Kummallista kuinka tuolta sivulta on tulpattu kirjallisuusluettelot.

http://www.mannerheim.fi/13_erity/s_kirjal.htm



Mäkelä Timo - Parkkari Jukka Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri
Arktinen banaani, 2006, 56 s., 1. painos

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”