F. Lager
Viestit: 13
Liittynyt: 01.12.11 23:35
Paikkakunta: Turku

Kansallisen historian ja politiikan suhde

Arvoisat keskustelijat,

Haluaisin esittää kysymyksiä historian kirjoituksesta ja samalla pyrkiä herättämään keskustelua historian kirjoituksen ja politiikan suhteesta.

Jos jokainen aikakausi kirjoittaa historiansa, niin näkyvätkö poliittiset voimasuhteet mitenkään? Mikä on oppisäädyn ja talouselämän suhde? Onko sellaista? Voidaanko 1970-luvulta 1990-luvulle toiminutta Korkeakoulu- ja tiedepoliittista tutkimussäätiötä pitää poliittisena organisaationa, joka edusti yhdenlaista totuutta ja levitti sitä elinkeinoelämältä saatujen taloudellisten resurssien avulla?

Minulla on sellainen mielikuva, jota voidaan pitää kapeana, että ns. ”tärkeät aiheet” (lue: kansalliset kohtalonhetket) on kirjoitettu poliittisesti silmäätekevien toimesta. Tämä on suppea mielikuva, ei jyrkkä mielipide. Silmäätekevyydellä en tässä yhteydessä viittaa esimerkiksi alan professorin titteliin. En myöskään väitä, etteikö suomalainen akateeminen historian tutkimus olisi korkeatasoista.

Nostaisin silti esiin seuraavanlaisen huomion: omalla asemalla – esimerkiksi synnynnäisellä taloudellisella riippumattomuudella – voi olla vaikutusta siihen, miten yhteiskunnallinen todellisuus ja ihmisten tarpeet ymmärretään. Vaikka tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sosiaaliset erot ovat suhteellisen pieniä, ihmisten kyky samaistua yli luokkarajojen on rajallinen. En esimerkiksi itse tiedä, millaista on olla suosittu kavaljeeri isänmaallisen klubin seurapiirissä tai jonkun pankin hallintoneuvostossa. Luultavasti suhde on molemminpuolinen.

Voidaanko anakronismin lisäksi siis puhua sosiaalisesta tulkintavaikeudesta? Tai siitä, että tutkimusaihe pyritään kirjoittamaan oman sosiaalisen aseman kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla? Esimerkiksi: ”1920-luvulla kommunistit halusivat kumota itsenäisen tasavallan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen” eikä huomioida sitä, että saatettiin taistella työläisten kansalaisoikeuksien, laillisuuden ja taloudellisten vaatimusten puolesta. Sen sijaan, että puhuttaisiin esimerkiksi SSTP:läisten vangitseminen loukanneen perustuslain säädöksiä ja kansanedustajien oikeuksia, keskitytäänkin maanalaisen SKP:n laittomiin juoniin ja pahuuttaan organisoituun työmaaterroriin. ”Kommunistithan pyrkivät aina vallankumoukseen”.

Toisaalta, onneksi muutamat meritoituneet tutkijat ovat avanneet sitä, mitä vallankumouksella on eri aikoina tarkoitettu, ja Suomessa oli aikoinaan myös kohtalaisen vahva perinne työväenliikkeen tutkimuksessa. Näin on epäilemättä monipuolistettu ja muutettu sitä kuvaa, jossa suomalainen kommunismi on pelkkä vieras yhteiskunnallinen voima ja uhka.

Esimerkiksi toiselle isänmaallisuutta voi olla progressiivisella tuloverotuksella ylläpidetty hyvinvointivaltio, toiselle kommunisminvastaisuus. Toinen on tulotasonsa vuoksi kokenut läheisemmäksi Kalevi Sorsan tai Aarne Saarisen ajatukset, toinen Matti Virkkusen ja Kyllikki Forssellin. Eri asioilla kun on eri painoarvo eri ihmisille.

Voidaanko siis puhua sosiaalisen sensitiivisyyden tarpeesta? Tai ongelmasta?

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

F. Lager kirjoitti: Esimerkiksi: ”1920-luvulla kommunistit halusivat kumota itsenäisen tasavallan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen”
Jospa ensin kertoisit, kuka noin kirjoitti ja missä? teoksessa?

Oletko perehtynyt uusiin kommunismin tutkimuksiin?

nylander
Viestit: 1356
Liittynyt: 07.06.06 20:33

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

Emma-Liisa kirjoitti:
F. Lager kirjoitti: Esimerkiksi: ”1920-luvulla kommunistit halusivat kumota itsenäisen tasavallan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen”
Jospa ensin kertoisit, kuka noin kirjoitti ja missä? teoksessa?
Puutun sivusta: Tarvitseeko tällaiselle nyt esittää mitään tarkempia Emma-Liisan tivaamia lähdeviitteitä? Nimimerkki F. Lager ilmaisi vain sen, mikä iät ja ajat ja yhä edelleenkin on ollut suomalaisen historiankirjoituksen valtavirtaukselle sanoisiko aksiomaattinen "totuus". Tauno Saarelan väitöstutkimus (1996) ja sen kronologinen, jättimäinen jatko-osa (2008) esittivät suomalaisesta varhaiskommunismin vallankumouksellisuudesta "miedonnetun" version, mutta sitäkin sinänsä arvostamani tutkija Matti Lackman ainakin varovasti kritisoi 1996 Aikakauskirjassa.

Sopii muistaa, jos joku niin vanhoja yleensä muistaa, millaisen ennennäkemättömän aggressiivisen primitiivireaktion esim. skottiprofessori Anthony Uptonin Kommunismi Suomessa sai niskaansa HAikissa 1970-luvun alussa. Nyt nämä samat tahot julistautuvat historian "voittajiksi", kun joku Sofi Oksanen on julkaissut Solzenitsynin kirjallisesti käsittämättömän sekavan ja jaarittelevan Gulagin uuden laitoksen.

skrjabin
Viestit: 778
Liittynyt: 28.09.07 21:54

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

Lackman mainitsi 1/1986 HAikissa tietystä aineiston synnyttämästä "harhasta" kommunismintutkimuksessa, eli että keskeinen aineisto, EK-Valpon arkistot, väistämättä keskittyvät liikkeen konspiratiiviseen luonteeseen. Tähän tietysti vielä lisänä se että tutkijahenkilöstö oli epäilemättä anti-bolsevistista eikä liikkeen muita ulottuvuuksia erikoisemmin haluttukaan ymmärtää. Saarela puolestaan toteaa aineistoista että paljoa mm. rahjalaiset eivät edes paperille panneet, joten eritoten sen siiven suhteen ollaan pitkälti todistajien, ja osin myyttienkin varassa. Lisänä sopassa on sitten kommunistien keskinäiset syyttelyt ja fraktioiden välinen demonisaatio. Aukkoja voisi tietysti täydentää esim. muistitietokokoelmien kautta, mutta kun painopiste on useimmiten johtotason kiemuroissa, ei niitä kovin runsaasti hyödynnetä/ole hyödynnettävissä. Varmasti jotkut Tuomisen jutut on myös painaneet liikaakin tutkimuksessa, kun paljoa muutakaan ei ollut aikanaan käytettävissä.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

nylander kirjoitti:
Emma-Liisa kirjoitti:
F. Lager kirjoitti: Esimerkiksi: ”1920-luvulla kommunistit halusivat kumota itsenäisen tasavallan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen”
Jospa ensin kertoisit, kuka noin kirjoitti ja missä? teoksessa?
Puutun sivusta: Tarvitseeko tällaiselle nyt esittää mitään tarkempia Emma-Liisan tivaamia lähdeviitteitä? Nimimerkki F. Lager ilmaisi vain sen, mikä iät ja ajat ja yhä edelleenkin on ollut suomalaisen historiankirjoituksen valtavirtaukselle sanoisiko aksiomaattinen "totuus".Tauno Saarelan väitöstutkimus (1996) ja sen kronologinen, jättimäinen jatko-osa (2008) esittivät suomalaisesta varhaiskommunismin vallankumouksellisuudesta "miedonnetun" version, mutta sitäkin sinänsä arvostamani tutkija Matti Lackman ainakin varovasti kritisoi 1996 Aikakauskirjassa.
Eikös kritiikki nimenomaan kuulu asiaan? Nimeenomaan keskustelussahan käy ilmi, mitkä uusista ajatuksista ovat kestäviä ja mitkä eivät.
nylander kirjoitti: Sopii muistaa, jos joku niin vanhoja yleensä muistaa, millaisen ennennäkemättömän aggressiivisen primitiivireaktion esim. skottiprofessori Anthony Uptonin Kommunismi Suomessa sai niskaansa HAikissa 1970-luvun alussa.
No tällä "menetelmällä" voidaan kai vedota (aikoinaan tenttimääni) teokseen Soviet foreign policy kuvaamaan nyky-Venäjän historiantutkimusta?
nylander kirjoitti: Nyt nämä samat tahot julistautuvat historian "voittajiksi", kun joku Sofi Oksanen on julkaissut Solzenitsynin kirjallisesti käsittämättömän sekavan ja jaarittelevan Gulagin uuden laitoksen.
Tämä on erinomainen "menetelmä" estämään kunnon pohdiskelua: pelko joutua "väärään seuraan". Silloin ei tarvitse pohtia esim. sitä, saako ihmisiä uhrata "tulevan onnen" nimissä, saako käskyjä täyttää ilman omaa pohdintaa jne.

Kirjallisesti teos nimenomaan on mestariteos, joka näyttää, mitä historiantutkimukselta on usein puuttunut: inhimillinen näkökulma. Ilmeisesti kaikki vain eivät kestä näin suurta kärsimystä - varsinkin kun sen joutuu kohtamaan yksilöidne tasolla?

Tiedollisella puolella on toki heikkouksia, joista suurin osa johtuu siitä, että neuvostoarkistot eivät olleet auki, joskin S:lla on myös taipumus uskoa, että takana oli suuri suunnitelma. Olosuhteet huomioon ottaen ainutlaatuinen saavutus.

Veikko Palvo
Viestit: 853
Liittynyt: 12.10.09 13:13

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

Emma-Liisa kirjoitti:
Tiedollisella puolella on toki heikkouksia, joista suurin osa johtuu siitä, että neuvostoarkistot eivät olleet auki, joskin S:lla on myös taipumus uskoa, että takana oli suuri suunnitelma. Olosuhteet huomioon ottaen ainutlaatuinen saavutus.
Olisikohan Solzhenitsyn ollut kovinkaan väärässä uskoessaan järjestelmän takana olleen ´suuren suunnitelman´, eikö ainoan ja sallitun ideologian päämääränä ollut saada luoduksi uudenlainen ihmistyyppi, neuvostoihminen?
Vanha ajattelutapa, sovok ja sitä edustavat ihmisetkin oli eliminoitava.

Länteen 1970-luvulla karkoitettu Aleksandr Aleksandrovitsh Zinovjev kirjoitti purevan ivallisesti saavutetusta tuloksesta, Homo Sovieticuksesta.
Ja Homo Sovieticus ajatteli Zinovjevin mukaan mm.:
"Kaikki mikä kuuluu kolhoosille, kuuluu minulle" ja "he teeskentelevät maksavansa meille ja me teeskentelemme tekevämme työtä."

A.A.Zinovjevin kirjoitetaan viime vuosinaan kannattaneen mm. Slobodan Miloshevicia, Radovan Karadzicia ja Ratko Mladicia.
Ja
A.Solzhenitsyn lienee Venäjälle palattuaan kannattanut NL:n jälkeen vallinnutta politiikkaa?

Veikko Palvo

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

Veikko Palvo kirjoitti:
Emma-Liisa kirjoitti:
Tiedollisella puolella on toki heikkouksia, joista suurin osa johtuu siitä, että neuvostoarkistot eivät olleet auki, joskin S:lla on myös taipumus uskoa, että takana oli suuri suunnitelma. Olosuhteet huomioon ottaen ainutlaatuinen saavutus.
Olisikohan Solzhenitsyn ollut kovinkaan väärässä uskoessaan järjestelmän takana olleen ´suuren suunnitelman´, eikö ainoan ja sallitun ideologian päämääränä ollut saada luoduksi uudenlainen ihmistyyppi, neuvostoihminen?
Vanha ajattelutapa, sovok ja sitä edustavat ihmisetkin oli eliminoitava.
Bolsevikkien sisälläkin oli erimielisyyksiä linjasta, joten ei voi lähteä siitä, että jo Lenin olisi ideoinut Stalinin vainot. Riittää että hän loi puolueen ja valtion, jossa ne olivat mahdollisia. Sitä paitsi Stalin eliminoi myös kommunisteja.

Pohjimmiltaan tässä on kyse siitä, että eivät suunnitelmat muuallakaan toteutuneet sellaisenaan, joten miksi ihmeessä NL olisi ollut poikkeus?
Viimeksi muokannut Emma-Liisa, 18.06.12 15:07. Yhteensä muokattu 3 kertaa.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

Minusta olisi tosiaan fiksuinta tarkastella jotakin nykyhistorioitsijan teosta. Otan esimerkiksi Markku Kuisman Sodasta syntyneen s. 222-

Aluksi K. toteaa, että Moskovassa 1918 perustettu SKP "oli julistanut tavoitteekseen yhteiskunnallisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin Suomessa", mitä valkoisella Suomella ja sen teollisuudella ei ollut syytä epäillä.

Sitten seuraa SKP:n liittyminen 1919 Kominterniin, joka "tähtäsi maailmanvallankumoukseen ja Neuvosto-Venäjän asemien vahvistamiseen. Taistelu kommunismia vastaan ei siten ollut Suomessa pelkästään poliittista ja luokkakantaista kampanjointia porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen ja kapitalismin puolesta. Vaakalaudalla oli myös vastavoitettu Suomen itsenäisyys: SKP:n voitto olisi ollut vääjäämättä voitto Neuvosto-Venäjälle, joka ennemmin pikemmin kuin myöhemmin olisi liittänyt suomalaisen rajaprovinssin vanhan imperiumin rajojen sisäpuolelle."

Nyt siirrytään konkretiaan: Porin Reposaaressa, Kemin Laitakarissa ja Oulun Varjakassa raivosi 1919 suuria saha- ja lautatarhapaloja, jotka "oli kaiken tämän perusteella luontevaa tulkita kommunistien kostonhimoisiksi tuholaistoimiksi. Valkoisen Suomen silmissä niiden ilmeinen tarkoitus oli heikentää puunviennillä parempiin päiviin pyrkineen Suomen taloutta ja yhteiskunnallista vakautta."

Sitten kuitenkin todetaan, että tuhopolttajia ei kuukausien etsinnöistä huolimatta löydetty, "eikä heitä ehkä ollutkaan. Palot olivat saattaneet syttyä yhtä hyvin hinaajien ja höyryveturien kipinöistä."

Porvarilista tulkintaa kuitenkin tukivat yleiseurooppalaiset tapahtumat: spartakistikapina Saksassa, mielenosoitukset ja lakot "lähes kaikissa länsivaltain kaupungeisa ja teollisuuskeskuksissa" sekä neuvostotasavalta Unkarissa.

Tästä syystä suuren satamalakon 1919 syitä etsittiin porvarillisella taholla "Moskovasta ja eikä suinkaan suomalaisista työnantajista ja alhaisista palkoista", vaikka epäilemättä "suurin osa satamatyöläisistä taisteli lakollaan parempien palkkojen ja turvatumman elämän puolesta.

Syyt joiden takia lakko oli taktisesti hyvin ajoitettu - "Amerikan elintarvikeapua rahtaavat laivat olivat juuri tulossa, ja Suomen metsäteollisuus oli saamassa vientiään pitkän tauon jälkeen käyntiin" - olivat kuitenkin samoja, joiden "lakkolaiset eivät voineet odottaa saavansa osakseen yleisen mielipiten tukea. Nälästä ja puutteesta kärsivä maa ei kohottanut hurraahuutoja nähdessään kauan odotettujen viljalaivojen joutuvan työselkkausten piiriin."

Samalla tavoin "ei tarvinnut olla yritysjohtaja tai kapitalisti" ymmärtääkseen, mitä "tiesi suomalaisille ja Suomelle", jos sovittuja lauta-, sellu- ja paperilasteja ei toimitettaisi: äsken vaivoin saavutettu luottamus suomalaisen teollisuuden toimituskykyyn romahtaisi. "Samalla toiveet talouden elpymisestä, markan vakauttamisesta, ahdistavan pulan ja iljettävän keinottelun väistymisestä ja valoisammasta tulevaisuudesta olisi saatu unohtaa pitkiksi ajoiksi."

Koska lakot sulkivat "Suomen elintärkeitä portteja ulkomaailmaan maan talouden ja koko tulevaisuuden kannalta äärimmäisen haavoittuvassa vaiheessa", niiden "kovaotteinen murtaminen poliisin, vankien, suojeluskuntalaisten ja vapaaehtoisten kansalaisten yhteisvoimin" ei "tuntunut" luonnottomalta.

Tästä kehittyi Pihakalan kaartina tunnettu lakonmurto-organisaatio.

Tämän jälkeen K. kysyy, olisiko lakoissa kyse muustakin kuin inflaation ahdistamien työläisten kamppailusta paremmista elinehdoista. Lakkojohto oli vallankumouksellista, ja "vaikka todisteita punaisen Moskovan tukirahoista ei löydettykään, kaikki tuntui puhuvan sen puolesta, että satamatyöläisten aiheellista tyytymättömyyttä yritettiin kanavoida palvelemaan SKP:n ja Neuvosto-Venäjän tavoitteita."

Uusi Suomi osui harhaan uumoillessaan lakoissa olevan kyse kapinaan nostattamisessa, vaikka ei erehtynytkään bolsevikkien lopullisesta päämäärästä. Loppukeväällä 1919 tavoite oli kuitenkin puolustuksellinen: maailmanvalloitus oli toistaiseksi epäonnistunut ja länsivaltojen tukemat valkoiset etenivät kohti Moskovaa, Itämerta hallitsi brittien laivasto. Suomessakin Mannerheim suunnitteli interventiota Pietariin ja Itä-Karjalaan sellaisen vapaaehtoiset tekivätkin hallituksen suostumuksella, oli rajakahakoita ja Suomi antoi Venäjälle jyrkän nootin.

”Tässä tilanteessa satamalakot tulivat kuin tilauksena – ja ehkä nimenomaan tilauksena – Moskovalle.” Suomessa samoin kuin Länsi-Euroopassa lakkoliikkeet ”hillitsivät porvarillisten hallitusten interventiosuunnitelmia työläisten uutta isänmaata kohtaan”. Satamalakot ”auttaisivat Pietaria ja Neuvosto-Venäjää sotilaallisesti kääntämällä Suomen huomion omiin ongelmiinsa ja vaikeuttamalla Suomea sillanpääasemanaan mahdollisten käyttävien interventiojoukkojen siirtoja ja huoltokuljetuksia.”

Käsittääkseni tekstistä käy ilmi, että Kuisma
- ei erityisesti pidä kommunismista
- jopa esittää pari spekulaatiota (esim. liittäminen Suomen Neuvosto-Venäjään)
- koska aiheena on teollisuuden näkökulma, sitä selostetaan laajasti, mutta siihen ei kritiikittömästi yhdytä
- pitää ”kansallisena etuna” että vienti alkaa vetää
- ymmärtää työläisten ahdingon ja motiivit, mutta samalla uskoo että heitä käytettiin hyväksi, joskin osa on spekulaatiota (ei todisteita, mutta syytä uskoa)
- sitoo tapahtumat kansainväliseen taustaan
- esittää luonnollisena, että työnantajat mursivat lakon (ja että tätä laajalti tuettiin), mutta myös sen että työläiset tukivat N-Venäjää interventiota vastaan

Kaiken kaikkiaan tosiasiat, tulkinnat, spekulaatiot ja omat mielipiteet on suhteellisen helppo erotta toisistaan.

Jos tarkastellaan koko kirjaa, Kuisma esittää mm., että
- teollisuus suhtautui Venäjään myönteisesti, mutta lokakuun vallankumouksen jälkeen siitä oli pakko irtautua, jottei Suomi olisi joutunut mukaan kaaokseen
- vaikka punaisten tavoitteet olivat ymmärrettäviä, Venäjän vallankumouksen aiheuttamassa taloudellisen romahduksen tilassa niitä ei ollut mahdollista nopeasti saavuttaa
- Suomi saavutti itsenäisyyden vasta, kun oli irtauduttu myös Saksasta.
- vientiteollisuudelle Saksan-suunta ei ollut edullinen, päinvastoin
- vientiteollisuus oli avainasemassa suhteiden solmimisessa länsivaltoihin
- vientiteollisuudelle ei Suomessa annettu arvoa, mutta taloudelliset realiteetit pakottivat siihen
- toisaalta oli Suomen onni, ettei teollisuuden tavoite toteutunut siinä, että metsien pääosa säilyi yksityisessä ja valtion omistuksessa, muuten Suomesta olisi tullut banaanitasavalta
- metsäteollisuus menestyi ja valtasi suuren markkinaosuuden painamalla kustannukset (ml. palkat) kilpailijoita alemmas
- Tarton neuvotteluissa teollisuuden edustajilla oli huomattava osuus, he ymmärsivät reaalipolitiikkaa paremmin kuin suomalaiset yleensä ja pitivät Petsamoa tärkeämpänä kuin Itä-Karjalaa
- ”lähes aina säälittävä sähläys vaikutti tässäkin kehityskulussa enemmän kuin kauniit aikeet ja tavoitteellinen toiminta”

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

Kuisman teoksen yksi ansio on se, että hän reippaasti vastaa Haavikon kysymykseen: "kun kansa saa vallan, kuka sen saa". kun Gutzeit ja Tornator kansallistettiin, se tarkoitti ylimpien virkamiesten kuin A. K. Cajanderin vallan vahvistamista.

"Virkamiehistön luontainen pyrkimys oman asemansa vahvistamiseen kytkeytyi näin itsestään selvästi valtioon. Vahvaa ja vaikutusvaltaista virkamiehistöä ei voinut olla ilman vahvaa valtiontaloutta ja vahvaa valtiota."

Toisaalta "Yleinen etu, kansantalouden kaasvu ja teollisuuden edistäminen muodostivat elimellisen kokonaisuuden, jonka yhtenä sivuseurauksenaan vahvisti juilkista taloutta ja tätä kautta paransi myös virkamiehistön asemaa."

PS: Yliopisto-lehdessä 6-7/2012 Kuisma lukee mahdonluvut nykymenolle: "ON kuin Maolta olisi omaksuttu organisaatioihin 'jatkuva vallankumous', Stalinilta vallankeskitys ja molempien kumousoppeja ajettu sisään yhdistämällä niitä turbokapitalismin liikkeenjohto- ja kannustinmalleihin - tosin edes tätä ei ole tehty kunnolla niin kuin Goldman Sachs osaisi."

F. Lager
Viestit: 13
Liittynyt: 01.12.11 23:35
Paikkakunta: Turku

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

Arvoisat keskustelijat,

Toivon, etteivät valvojat pilko tätä keskustelua useisiin säikeisiin. Keskustelussa voidaan tarkastella myös käytännön esimerkein historian tutkimuksen poliittisuutta ja hyvin erilaisia historiallisia tapahtumia.

Historian tutkimuksessa on ehkä mahdotonta välttää sitä, ettei tutkijan oma autobiografinen kokemusmaailma vaikuttaisi mitenkään tulkintoihin ja johtopäätöksiin. Tämä ei tarkoita relativismin hyväksymistä tieteellisenä lähtökohtana, vaan on lähinnä hyvä tiedostettava tutkijalle/lukijalle. Kun tutkija selostaa pikkutarkasti tapahtumien kulkua lähdeaineiston pohjalta, keskeiset ongelmat liittyvät huolimattomuuteen ja selostamisen mielekkyyteen. Heti kun tutkija on tekemisissä menneisyyden ihmisten tavoitteiden, tekojen ja seurausten välisen suhteen kanssa, tulkinnat ja johtopäätökset kehittyvät, kauniisti ilmaistuna, ”maailmankatsomuksellisemmiksi” .

Satuin kesäkuun alussa hakemaan Turun pääkirjastosta kesälukemista, ja lainasin varta vasten teoksia joiden kirjoittajia en liiemmin pidä aina tasapuolisuuteen tähtäävinä tutkijoina, mutta joiden tuotanto silti syystä tai toisesta (luultavasti tutkimusrahaa piisaa) muodostaa kolme viidennestä toisen tasavallan historian hyllytilasta. Sitä tuttua Rautkalliota, Seppistä, Rusia, Jakobsonia, Tarkkaa, Lehtistä jne. Edelliset ovat varmasti tehneet ahkerasti töitä lähihistorian ilmiöiden avaamiseksi suurelle yleisölle, mutta silti teoksista paistaa läpi tietty tendenssimäisyys. Heidän tuotantonsa kuva Suomesta on hyvin porvarillinen: sosiaaliset kriisit ovat ulkopuolisten johtohenkilöiden masinoimia ja ihmiset joko ystäviä tai vihollisia. Suureksi iloksi kirjaston hyllystä erottui kuitenkin Päivi Uljaan tuore väitöskirja Hyvinvointivaltion läpimurto.

Tendenssimäisyydestä nostan esimerkiksi Max Jakobsonin teoksen Vallan vaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–1992. Hän kirjoittaa sivulla 38 vuoden 1945 vaalituloksesta, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton ”legitimiteetistä” ja kolmen suuren hallituspolitiikan alusta seuraavasti: ”Miehityksen pelko loi pelon ilmapiirin, joka vinoutti vuoden 1945 eduskuntavaalien tulosten osoittamat poliittiset voimasuhteet kommunistien hyväksi. Suhteellisen pieni vähemmistö – eihän varmaan kovin moni SKDL:n äänestäjistä ollut täysin tietoinen liikkeen todellisista tarkoitusperistä – saattoi käyttää hyväkseen miehityksen pelkoa enemmistön terrorisoimiseksi… Näytelmän käsikirjoitus tuli pian tunnetuksi Itä-Euroopan maiden tapahtumien perusteella.”

Ei ole kovin tavatonta, että Vuoden 1948 Itä-Euroopan tapahtumilla perustellaan kommunistien eristämistä Ranskassa (1947), Italiassa (1947) ja Suomessa (1948). Onhan siinä olemassa lievä anakronismin ja ”vertailevan tutkimusotteen” vaara, että SKDL ja Suomi samaistetaan Itä-Euroopan kommunistipuolueisiin, poliittiseen tilanteeseen, ”salamitaktiikkaan” ja sodanjälkeiseen todellisuuteen. Suomessa SDP:n hajaannus ja puoluejohdon ”salamitaktiikka” 1930-luvun jälkipuoliskolla, talvisota, suhteellisen laajapohjainen SNS, rauhanoppositio, rintamamiesten kokemukset, wirtaslaiset sosialistit, sodanaikaisen vastarintaliikkeen puute jne. taatusti vaikuttivat SKDL:n poliittiseen perustaan. Tällaiset tekijät voidaan tietenkin sivuuttaa, jos sen kummemmin määrittelemättä ”kommunistit pyrkivät aina vallankumoukseen”.

Lisäksi Jakobson korostaa sivulla 38, että demokratiaa voidaan myös puolustaa epädemokraattisesti ja että ”Demokratian viholliset olivat voittajavaltojen, käytännössä Neuvostoliiton valvontakomission erityisessä suojeluksessa.” Teksti ei täytä kiihkottomuuden tunnusmerkkejä. Suuromistajien ja nälkäisten rintamamiesten/perheiden konflikti asutuksesta, yhteiskunnallisista uudistuksista ja maasta olikin demokratian puolustusta vihollista vastaan, jalo torjuntavoiton jatke sisäpolitiikassa. Maalaisliitto, SDP ja SKDL luonnollisesti pitivät maakysymystä esillä, ja sattumalta maareformi oli myös SKDL:n ensimmäisen edustajakokouksen keskeinen kysymys. Jakobsonin tulkinnan heikkous on siinä, ettei hän lähesty tavallisten ihmisten tarpeita, toiveita ja pelkoja. Puolueet vain vedättävät kansaa erilaisilla huokuttimilla.

Samanlainen asennoituminen tulee esiin, kun Jakobson kirjoittaa sivulla 52 vuosien 1958–1962 eduskunnan vasemmistoenemmistöisistä voimasuhteista: ”Käytännön poliittista merkitystä vasemmistoenemmistöllä ei tietenkään niissä oloissa ollut. Tannerin johtama SDP ei voinut ajatellakaan yhteistyötä kommunistien kanssa ja SKP puolestaan oli tiukasti stalinistien käsissä. Vaikka vasemmistoenemmistö ei sinänsä voinut vaikuttaa hallitusasetelmaan, kommunistien vaalivoitto aiheutti silti järkytyksen porvarillisissa piireissä. Tulosta pidettiin vakavana varoituksena siitä, mihin poliittisen elämän rikkinäisyys oli johtamassa. Vaadittiin laajapohjaista yhteistyötä kansanvaltaisten puolueiden kesken, jotta maan talous saataisiin kuntoon ja kansalaisten luottamus palautetuksi.”

Lukemalla esimerkiksi Uljaksen väitöskirjan voi tehdä täysin päinvastaisen johtopäätöksen. Käytännön poliittinen merkitys ilmeni hyvin käytännöllisinä asioina, esimerkiksi SKDL:n eduskuntaryhmän ja kansalaisliikehdinnän organisoimana jarrutuksena lapsilisien siirtoa, kireää rahapolitiikkaa ja julkisen talouden leikkauksia vastaan. Tannerin johtama SDP ei ollut mikään monoliitti, vaan jakautunut talousasioissa budjettitasapainon ja alijäämien kannattajiin. SKDL:n kannatuspohjasta Uljas kirjoittaa sivulla 178 seuraavasti: ”Kun tannerilaiset sosialidemokraatit esiintyivät voimakkaasti maataloustukia vastaan ja Maalaisliitto ajoi pääasiassa viljan hinnan korotuksia, SKDL:n äänestäminen muodosti ehkä luontevan tavan protestoida harjoitettua talouspolitiikkaa vastaan”.

Uljas tarkastelee sivulla 184 vasemmiston yhteisiä tavoitteita ja yhteistyötä: ”Vasemmiston yhteisenä visiona oli siis perinteinen joukko käytännöllisiä elämää ja elintasoa parantavia vaatimuksia, kuten sosiaalivakuutus ja viisipäiväinen työviikko. Pitkän tähtäimen tavoitteena oli sosialistinen yhteiskunta, jota myös sosialidemokraattinen puolue ohjelmissaan tavoitteli.” On virkistävää lukea sivistynyttä ja analyyttista historian kirjoitusta, jossa subjekteja eivät ole vain suuret ihmiset tai ”vain egoistisia valtapyrkimyksiä” toteuttavat virkamiehet ja poliitikot. Uljas kirjoittaa työssään siitä reaalisesta, vaikka tietysti monisuuntaisesta siteestä, mikä työväenpuolueiden ja niiden kannattajien välillä vallitsi. Ei siis puolueliitin ”juonista” kansan päänmenoksi.

Jakobsonin mainitsemina vuosina 1958–1962 tapahtui siis kehitystä ja yhteistyötä. Ensiksi SKP ja SKDL ajoivat sosiaalivakuutusta ja muita pienituloisten ihmisten elämää parantavia uudistuksia SDP:stä etäällä. Uljaksen mukaan (s. 185) Tannerin aikakauden päätyttyä ”sosialidemokraattien asenteet muuttuivat jälleen, ja vasemmistoenemmistön kauden aikana sosialidemokraatit vetivät esiin vaalimainoksissaan hyvinvointivaltiotavoitteen.”

Uljaksen työn suurin ansio on kansalaisyhteiskunnan ja puoluepolitiikan vuorovaikutuksen analyysissa. Hänen tirkistysaukkonaan työväenpuolueiden asioihin ei ole Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön ”isänmaallinen” toiminta vallankumouksen kitkemiseksi, vaan vasemmistopuolueiden side kannattajakuntansa arkisiin toiveisiin, ihanteisiin, murheisiin ja kokemuksiin. Tietysti lukevalla työläisellä voi olla myös teoreettisempia unelmia sosialistisesta yhteiskunnasta ja maailmanrauhasta.

Kiitän nimimerkki Emma-Liisaa Markku Kuisman teoksen referoimisesta. En ole kyseistä teosta lukenut, muuta Kuismaa kylläkin. Jahka olen hakenut sen kirjastosta ja lukenut, kommentoin tarkemmin. Nyt käsittelen vain referaattiasi.
Aluksi K. toteaa, että Moskovassa 1918 perustettu SKP "oli julistanut tavoitteekseen yhteiskunnallisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin Suomessa", mitä valkoisella Suomella ja sen teollisuudella ei ollut syytä epäillä.
Viittaukset ”proletariaatin diktatuuriin” ja ”yhteiskunnalliseen vallankumoukseen” ovat monitulkintaisia ja usein myös poliittisilla tarkoituksenmukaisuuksilla ladattuja käsitteitä. Kuisman kohdalla en epäile jälkimmäistä, paitsi ehkä hyvin väljässä ja inhimillisessä merkityksessä. On luontevaa ajatella, että ihmisten yhteiskunnallisten suhteiden ja vapauksien järjestely uudelleen, ihan demokraattisesti ja laillisestikin, koskettaa eri tavoin eri asemassa olevia ihmisiä. Mikäli nykylukija kuulee, että SKP:n tavoitteena oli ”proletaarin diktatuuri”, reaktio on epäilemättä kauhistunut.

Yhteiskunnallisen vallankumouksen voi ymmärtää – mikäli annan Uljaksen mahtavan teoksen vaikuttaa ajatteluuni – joukoksi tietyn suuntaisia reformeja, jotka merkitsevät tulon-, maan- ja omaisuuden uudelleenjakoa, julkista verovaroin rahoitettua turvaa sosiaalisilta riskeiltä ja esimerkiksi alempien yhteiskuntaluokkien koulutusmahdollisuuksia. Ei Suomessa vuoden 1922 Lex Kalliokaan ollut mikään läpihuutojuttu: Kansallinen Kokoomus vastusti sitä, koska reformi muutti yhteiskunnan aineellista perustaa. Ei yhteiskunnallisen vallankumouksen tarvitse juuri kauheammista asioista muodostua.

”Proletaarin diktatuuri” on vaikeampi käsite, ja vielä vaikeampaa on hahmottaa sen merkitystä 1920-luvun suomalaisille kommunisteille. Riistetyille ja alistetuille ihmisille termi ”proletaari” saattoi aikoinaan merkitä kunniallista sisältöä ja toivoa. Termin mielleyhtymä ei vielä ollut Vienanmeren kanavatyömaalla nälkäisenä laahustava vanki, "poletaari". Nähdäkseni suomalainen työväenliike ennen kevättä 1918 jakoi tuon ajan vasemmistopuolueille tyypillisen ajatuksen, että vallankumous toteutuu historiallisella vääjäämättömyydellä, kunhan tuotannolliset edellytykset ja yhteiskunnan aineellinen perusta poistavat sosiaaliset ristiriidat ja valtasuhteet vastaavat tuotantosuhteita. Teoreettista, kyllä.

Tietysti Suomen omistavaluokka ja valkoiset suhtautuivat Venäjän tapahtumiin kauhulla. Epäilemättä punaisten tavoitteisiin myös kytkettiin ulkopoliittinen ulottuvuus, koska sitähän ensimmäisen maailmansodan olosuhteet ja Suomen valtiollinen itsenäistyminen hyvin konkreettisesti olivat. Vallankumouksia ja kapinoita oli ollut Euroopassa aikaisemminkin, eikä vielä tiedetty lokakuun vallankumouksen tulevaisuutta. Neuvosto-Venäjällä oli käynnissä sisällissota ja neljätoista ulkovaltaa tekivät intervention maahan. SKP:n linjaukset, puhumattakaan niiden vaikutus Suomeen, elivät kaoottisessa todellisuudessa. Syy siihen, miksi SKP:n julkilausumiin rinnastettiin tuhon ja epäjärjestyksen kylväminen, liittyi yhteiskuntajärjestyksen, siis sosiaalisten suhteiden ja omistuksen perustan muuttamiseen. Tilanne ei ollut uusi. Omistamisen ja työn uusjako kuului vallankumouksen tavoitteisiin, eivät anarkia ja vasta saadun itsenäisyyden hävittäminen.

”Proletariaatin diktatuuri” ei kansainvälisessä mielessä tarkoittanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden alistamista Neuvosto-Venäjälle. Lokakuun vallankumouksen tarkoituksena oli aiheuttaa sysäys, jonka seurauksena Saksa, Ranska, Iso-Britannia ja Italia, siis tuotannollisesti kehittyneimmät valtiot, alkaisivat rakentaa omien sisäisten vallankumoustensa pohjalta sosialististen neuvostotasavaltojen liittoa. Maailmanvallankumouksessa ei ollut kyse vain Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteista.

Nimimerkki skrjabin nosti esiin tärkeän huomion lähdemateriaalin tuottamasta harhasta. Tauno Saarela on puolestaan todennut tutkimustraditiossa elävästä poliittisesta tendenssistä: ”Suomessa on sisällissodan peruna elänyt vahvana ajattelutapa, jolla on ollut taipumusta samastaa suomalainen kommunismi Neuvostoliittoon ja sitä kohtaan tunnettuun pelkoon. Tämän ”viholliskuvan” pauloihin joutuneille on ollut tärkeää todistella Suomessa toimineen liikkeen yhteyksiä rajan takana päämajaansa pitäneeseen SKP:hen, Kommunistiseen internationaaliin tai Moskovaan.” (Tauno Saarela, Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. SKS, Helsinki 2008, 18)

Kun jokin lakko, kapina tai mielenosoitus on kytketty NKP:n toimeksiantoon, on voitu vähätellä yhteiskunnan sisäisiä tekijöitä. Yhteiskunnalliset suhteet ovat monimutkaisia vuorovaikutuskenttiä, jotka eivät kommunismin kohdalla toimineet vain SKP–NKP-akselilla. Myös vastustaja, porvarillinen Suomi, muokkasi SKP:n ja SSTP:n suhdetta poliittiseen järjestelmään, ja Saarela kirjoittaakin, että SSTP painotti poliittisen taistelun menetelmien riippuvan vastustajan metodeista (Saarela 2008, 20).

Historian kirjoitus saa poliittisen luonteen silloin, kun tutkija kytkee ihmisten aikomukset ja tekojen seuraukset suoraviivaisesti toisiinsa. Ikään kuin kommunismi itsessään saisi aikaan valtiojärjestyksestä ja laillisesta yhteiskunnasta eristäytymistä. Sillä, että SSTP:n alueelliset ja valtakunnalliset johtohenkilöt ja kansanedustajat vangittiin elokuussa 1923, oli epäilemättä vaikutus liikkeen myöhempiin toimintamuotoihin ja SKP:n näkemyksiin porvariston suhteesta perustuslakeihin ja demokratiaan.

Saarela toteaa vielä sivulla 23 lähdemateriaalista, että ”Kun julkisista yhdistyksistä ja niiden keskusteluista ei ole yhtä paljon lähdeaineistoa kuin SKP:n organisaatiosta, kuva saattaa vääristyä siten, että SKP johtaisi kaikkea toimintaa.” Saarela myös korostaa, että poliittinen poliisi liioitteli toimien merkitystä.

Esimerkiksi Uljaan teoksesta jäi mielikuva, että SKP:n poliittinen toimikunta ennen vuoden 1958 vaaleja joutui pitkälti reagoimaan kansalaisliikehdintään, eikä missään nimessä ohjannut sitä.

Emma-Liisa referoi Kuismaa:
Koska lakot sulkivat "Suomen elintärkeitä portteja ulkomaailmaan maan talouden ja koko tulevaisuuden kannalta äärimmäisen haavoittuvassa vaiheessa", niiden "kovaotteinen murtaminen poliisin, vankien, suojeluskuntalaisten ja vapaaehtoisten kansalaisten yhteisvoimin" ei "tuntunut" luonnottomalta.
Ei varmasti tuntunut luonnottomalta vientiteollisuuden ystävien näkökulmasta. Työläiset taistelivat modernista jakopolitiikasta, jotta myös tavalliset ihmiset pääsisivät nauttimaan vientiteollisuuden hedelmistä eikä yhteiskunta jakautuisi kahtia. Vaikka vain osalta työväestöä oli riistetty perustuslaissa säädettyjä oikeuksia ja vapauksia, parempien elinolosuhteiden puolesta kamppailu oli yhteinen asia. Elinkeinoelämän nokkamiehille vallankumous epäilemättä tarkoitti kommunistien organisoimaa tihutyötä ja viennin hintakilpailukyvyn hävittämistä kotimaisilla tuotantokustannuksilla.
Kuisman teoksen yksi ansio on se, että hän reippaasti vastaa Haavikon kysymykseen: "kun kansa saa vallan, kuka sen saa". kun Gutzeit ja Tornator kansallistettiin, se tarkoitti ylimpien virkamiesten kuin A. K. Cajanderin vallan vahvistamista.
Demokratia ja parlamentarismi eivät olleet vielä kehittyneet kovin pitkälle. Virkamies- ja turvallisuuskoneisto säilyivät pitkään täysin oikeistolaisina. Käsittääkseni vasta 1960-luvun lopulla perinteinen oikeisto alkoi haastaa julkista byrokratiaa ja virkamiesvaltaa, koska piireihin nousi sosialidemokraatteja ja kansandemokraatteja. Demokratiassa vapailla vaaleilla valittu eduskunta voi säätää lakeja ja perustaa virastoja, jotka säätelevät elinkeinoelämän toimintaa. Se voi tuntua vapauden ja privilegioiden piirissä eläneistä ”holhoukselta”, virkamiesvallalta ja ”totalitaariselta”. Se on kuitenkin sitä aitoa kansanvaltaa.

Yksityisten yritysten intresseihin sitoutunut elinkeinopolitiikkaa kuulee paremmalla korvalla ”omien miesten” ehdotuksia, eikä demokraattisilla vaatimuksilla ole niin väliä. Ei ole itsestään selvyys, että kaikkina historiallisina ajanjaksoina vientiteollisuuden edut olisvat yhtä kuin koko kansantalouden etu.

Vetehinen
Viestit: 2704
Liittynyt: 18.06.07 23:35

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

Kiitokset nimimerkki F. Lagerille. Mukavaa lukea sellaista, joka pistää miettimään. Uusi näkökulma on sellainen.

jsn
Viestit: 2059
Liittynyt: 08.02.09 18:24

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

F. Lager kirjoitti:Virkamies- ja turvallisuuskoneisto säilyivät pitkään täysin oikeistolaisina. Käsittääkseni vasta 1960-luvun lopulla perinteinen oikeisto alkoi haastaa julkista byrokratiaa ja virkamiesvaltaa, koska piireihin nousi sosialidemokraatteja ja kansandemokraatteja. Demokratiassa vapailla vaaleilla valittu eduskunta voi säätää lakeja ja perustaa virastoja, jotka säätelevät elinkeinoelämän toimintaa. Se voi tuntua vapauden ja privilegioiden piirissä eläneistä ”holhoukselta”, virkamiesvallalta ja ”totalitaariselta”. Se on kuitenkin sitä aitoa kansanvaltaa.

Yksityisten yritysten intresseihin sitoutunut elinkeinopolitiikkaa kuulee paremmalla korvalla ”omien miesten” ehdotuksia, eikä demokraattisilla vaatimuksilla ole niin väliä. Ei ole itsestään selvyys, että kaikkina historiallisina ajanjaksoina vientiteollisuuden edut olisvat yhtä kuin koko kansantalouden etu.
Tietäen saavani syytteet oikeistolaisuudesta ja taantumuksellisuudesta, toteaisin silti, että ylläoleva, vaikka toki suurten linjojen osalta pitääkin paikkansa, on silti tietyllä tapaa ihannekuva historiasta ja yksinkertaistus. Byrokratian kritiikki ei nykyisinkään rajoitu ns. pääomapuolueisiin, vaikka on vasemmistosta kieltämättä vähennyt sen jälkeen kun se on saanut virkakoneistoa haltuunsa. Samaan aikaan virkakoneisto muuttui kokonaan toisenlaiseksi ja sai aivan uusia tehtäviä kuin se perinteinen, oikeistolaisesti ajatteleva.

Silti monet sosiaalidemokraatteihin luettavat korkeat virkamiehet ovat viime vuosikymmeninä ajaneet ylläkuvatun mallin kaltaista oikeistolaista politiikkaa ja keskittyneet purkamaan byrokratiaa. He ovat pyrkineet viimeistäänkin työllisyyden nimissä vahvistamaan yrittäjyyttä ja yrityssektoria, eivät kuristamaan sitä sosialismin ja luokkataistelun nimissä.

Virkamieskunnan ja yritysmaailman edut ovat aina olleet yhtä lailla eriäviä kuin yhteneviä. Muistetaanpa vaikka aikansa Sailasta, Lars Gabriel von Haartmania, joka vastusti puun ja sahatavaran viennin lisäämistä ja ajoi rautateollisuuden intressejä estäen näin huomattavaksi kasvavan elinkeinohaaran kehittymistä. Sen jälkeen kun Haartman tippui 1850-luvulla vallasta, alkoi ennennäkemätön taloudellisen vaurastumisen, kaupan ja teollisuuden kausi, vaikkakin siihen toki liittyikin monia vastenmielisiä piirteitä. Voisi myös kysyä, olisiko Suomen valtiovallan pitänyt aikanaan jättää Nokia tukematta (mihin se on panostanut vuosikymmeniä raskaasti), niin nyt ei olisi niitä irtisanomisiakaan ja tullut valtiolle kuluja ja keskittää voimat maatalouden tai teva-teollisuuden tukemiseen.

Vetehinen
Viestit: 2704
Liittynyt: 18.06.07 23:35

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

jsn kirjoitti:Virkamieskunnan ja yritysmaailman edut ovat aina olleet yhtä lailla eriäviä kuin yhteneviä. Muistetaanpa vaikka aikansa Sailasta, Lars Gabriel von Haartmania
Mielenkiintoinen lausuma siitä syystä, että virkamieskunnalla on oma etu, joka on yritysmaailman edusta poikkeava tai sama ja esimerkkinä on Sailas.

Mitä Sailaksen tapausta tarkoitat?

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

F. Lager kirjoitti: Yhteiskunnallisen vallankumouksen voi ymmärtää – mikäli annan Uljaksen mahtavan Tietysti Suomen omistavaluokka ja valkoiset suhtautuivat Venäjän tapahtumiin kauhulla.
Eikös nämäkin ole melkoisen propagandistisia nimityksiä? "Omistavaan luokkaan" sullotaan yhtä hyvin vientikapitalisti ja kartanonomistaja kuin ja perhemaatilan ja pikkukaupan omistaja.

"Valkoiset" taas käsittiv'ät yli puolet kansasta ja kapinan tultua kukistetuksi heillä oli monia erimielisyyksiä ja heitä yhdisti oikeastaan vain Neuvosto-Venäjän pelko.
F. Lager kirjoitti: Syy siihen, miksi SKP:n julkilausumiin rinnastettiin tuhon ja epäjärjestyksen kylväminen, liittyi yhteiskuntajärjestyksen, siis sosiaalisten suhteiden ja omistuksen perustan muuttamiseen. Tilanne ei ollut uusi. Omistamisen ja työn uusjako kuului vallankumouksen tavoitteisiin, eivät anarkia ja vasta saadun itsenäisyyden hävittäminen.
Tavoitteet eivät valitettavasti ole koskaan sama kuin mikä tosiasiallisesti tapahtuu.

Kuisma kirjoittaa vuosista 1917-8 todettuaan ensin ymmärryksellä työläisten vaatimukset, joiden piti korjata yhdellä rysäyksellä vuosisatojen epäkohdat, riisto ja nöyryytykset: "Ne, joiden silmiä kauniit tarkoitusperät, kovat puheet, toivo paremmasta tai vääryyksien luoma katkeruus eivät sokaisseet, näkivät myös muuta. Parempi maailma, kapitalismia kehittynempi talosujärjestelmä ja jalompi ihminen kuuluivat vielä unelmien maailmaan. Joka tapauksessa niitä oli mahdoton saavuttaa nopeasti taloudellisen romahduksen oloissa, joissa puute ja pienet palkat säilyisivät, vaikka viimeinenkin etuoikeuksistaan kiinnipitänyt kapitalisti tai tilanherra olisi saarettu ajasta ikuisuuteen."

Näinhän juuri kävi Neuvostoliitossa, jossa maatalous murskattiin ja kansan elintaso painettiin alas, jotta saatiin varat suurteollisuuden luomiseen.
Emma-Liisa referoi Kuismaa:
Koska lakot sulkivat "Suomen elintärkeitä portteja ulkomaailmaan maan talouden ja koko tulevaisuuden kannalta äärimmäisen haavoittuvassa vaiheessa", niiden "kovaotteinen murtaminen poliisin, vankien, suojeluskuntalaisten ja vapaaehtoisten kansalaisten yhteisvoimin" ei "tuntunut" luonnottomalta.
Ei varmasti tuntunut luonnottomalta vientiteollisuuden ystävien näkökulmasta. Työläiset taistelivat modernista jakopolitiikasta, jotta myös tavalliset ihmiset pääsisivät nauttimaan vientiteollisuuden hedelmistä eikä yhteiskunta jakautuisi kahtia. Vaikka vain osalta työväestöä oli riistetty perustuslaissa säädettyjä oikeuksia ja vapauksia, parempien elinolosuhteiden puolesta kamppailu oli yhteinen asia. Elinkeinoelämän nokkamiehille vallankumous epäilemättä tarkoitti kommunistien organisoimaa tihutyötä ja viennin hintakilpailukyvyn hävittämistä kotimaisilla tuotantokustannuksilla.
Voisitko kertoa, miten työläisten elinehtoja voi parantaa, jos yritys ei saa tuotteitaan myydyksi? Ja miten voi ilman hintakilpailua vallata markkinat kilpailijoilta, jos myy bulkkitavaraa?

Stalin ratkaisi tämän ongelman orjatyövoimalla, jonka takia hän saattoi dumpata hintoja, mistä mm. Suomen mestäteollisuus kärsi.
Kuisman teoksen yksi ansio on se, että hän reippaasti vastaa Haavikon kysymykseen: "kun kansa saa vallan, kuka sen saa". kun Gutzeit ja Tornator kansallistettiin, se tarkoitti ylimpien virkamiesten kuin A. K. Cajanderin vallan vahvistamista.
Demokratia ja parlamentarismi eivät olleet vielä kehittyneet kovin pitkälle. Virkamies- ja turvallisuuskoneisto säilyivät pitkään täysin oikeistolaisina.
Cajander kai edusti edistyspuolueen jäsenenä keskustaa, jonka interessit olivat erilaisia kuin oikeiston.

Tärkeintä tässä on kuitenkin nähdäkseni se, että valtion tullessa omistajaksi metsäteollisuus ei pääsyt luomaan Suomesta banaanitasavaltaa, mutta toisaalta vientioteollisuuden toimintamahdollisuuksia ei murskattu.

Vetehinen
Viestit: 2704
Liittynyt: 18.06.07 23:35

Re: Kansallisen historian ja politiikan suhde

Emma-Liisa kirjoitti:Voisitko kertoa, miten työläisten elinehtoja voi parantaa, jos yritys ei saa tuotteitaan myydyksi? Ja miten voi ilman hintakilpailua vallata markkinat kilpailijoilta, jos myy bulkkitavaraa?
Kaksi hyvää kysymystä. Molemmissa on kuitenkin asetettu ehdot, joilla Emma-Liisa ilmeisesti haluaa sulkea käytettävissä olevia mahdollisuuksia pois.

Työläisten elinoloja voi aivan hyvin parantaa, vaikka yksi tai muutama yritys ei pärjääkään kilpailussa siitä syystä, että muut yritykset pärjäävät ihan hyvin.

Toisessa kysymyksessä jos asetettu tuotteille ehto, että niiden on oltava bulkkia ja, että on kilpailtava hinnalla. Kun tuotteet ovat bulkkia, ne ovat samanlaisia kuin kaikilla muillakin. Tuotteet eivät erotu toisistaan, joten kilpailussa voittaa mm tehokkaammalla logistiikalla, tuotteen tasa-laatuisuudella ja monella muulla keinolla.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”