Emma-Liisa,
Eikös nämäkin ole melkoisen propagandistisia nimityksiä? "Omistavaan luokkaan" sullotaan yhtä hyvin vientikapitalisti ja kartanonomistaja kuin ja perhemaatilan ja pikkukaupan omistaja.
Suomi oli tuolloin luokkayhteiskunta, ottamatta tässä kantaa siihen, onko se sitä edelleen. Yhteiskuntaluokka ja sen johdannaistermit ovat hyödyllisiä käsitteitä historian tutkimuksessa ja yhteiskunnallisten suhteiden käsittämisessä. Puhe omistavista ja omistamattomista luokista ei ole propagandaa, varsinkaan 1910- ja 1920-lukujen Suomen kohdalla.
Luokkarakennetutkimus jakaa ihmiset luokkiin ja mittaa omaisuuden, tulojen, työn itsenäisyyden ja sosiaalisen liikkuvuuden jakaumia. Kun luokkateorioita sovelletaan historian tutkimuksessa, perusajatuksena on että yhteiskunnan luokkajaosta seuraa eturistiriitoja, järjestäytymistä ja kamppailu valtiovallasta.
Taloudellinen asema on sekä objektiivinen olosuhde että koettua todellisuutta. Omistamattomat ihmiset, jotka muodostivat vielä 1910-luvulla selvän enemmistön väestöstä, olivat herrojen alaista työväkeä, renkejä, piikoja ja apulaisia. Maanomistus erotti talonpojat torppareista, muonamiehistä, loisista ja itsellisistä. Torpparin taloudellinen asema riippui torpan tuotosta ja sopimuksesta, ja torpparin irtosanomista helpotettiin vuonna 1909 maanvuokra-asetuksella.
Paikallisyhteisöjen valtarakenteen huipulla oli suurtilallisten ja virkamiesten verkosto. Kunnallista valtaa käyttivät veroluvun mukaan varakkaat edustajat. Kirkonkokouksissa valta oli sidottu maiden tai kiinteistöjen omistamiseen. Vain omistamaton luokka äänesti sen ajan Suomen suurinta puoluetta, SDP:tä.
Syksyn 1918 torpparilaki ja jo mainitsemani vuoden 1922 Lex Kallio muuttivat nimenomaan luokkasuhteita. Suomalainen vasemmistoradikalismi oli etääntynyt Kominternin maaliskuun 1919 perustamiskongressin tilannearviosta ja SSTP:n toiminta sopeutui porvarillisen demokratian puitteisiin. Vallankumousta ”organisoimaan” palannut O. W. Kuusinen ilmoitti elokuussa 1919 SKP:n keskuskomitealle, ettei maassa ollut mitään edellytyksiä vallankumoukselle.
Voisitko kertoa, miten työläisten elinehtoja voi parantaa, jos yritys ei saa tuotteitaan myydyksi? Ja miten voi ilman hintakilpailua vallata markkinat kilpailijoilta, jos myy bulkkitavaraa?
Vastaukseni rajoittuu nyt kyseisen historiallisen ongelman taustaan. Ongelmana tietysti oli, ettei tulonsaajaryhmillä ollut instituutioita kompromisseille. Siksi ei tunnettu sopimuksia tuottavuuskehityksen mukaisesta palkkauksesta tai olosuhteiden vuoksi sovitusta palkkamaltista. Suomen teollisuuden mobilisoiminen vuonna 1915 siirsi elinkeinopoliittista päätösvaltaa sotilasviranomaisille ja lakot kiellettiin. Osake-, kiinteistö- ja valuuttakeinottelijat saivat melko rauhassa kasvattaa tulojaan vuosina 1914–1919. Sen sijaan työläisille palkkojen ja hintojen kehitys oli epäedullista, samalla kun teollisuustuotannon bruttoarvo kaksinkertaistui ja hintojen nousu siirsi rahavirtoja palkansaajilta omistajille. Tästä syystä marraskuussa 1917 ja tammikuussa 1918 lakkoiltiin. Elämä ja ruoka kallistuivat ja taustalla oli hyviä ulkoparlamentaarisia kokemuksia vuosilta 1905–1906.
Otan tähän väliin taas esimerkkejä historian ja politiikan ajoittain häilyvästä suhteesta.
Lueskelin eilisiltana Jouko Vahtolan teosta
Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin (Suuri Suomalainen Kirjakerho, Helsinki 2003). En malta olla lainaamatta muutamia kohtia sisällissodan valkoisen osapuolen tavoitteista, 1920-luvun kommunismista ja Lapuan liikkeen synnystä. Sivulla 206 Vahtola kirjoittaa sisällissodan osapuolten tavoitteista mielestäni melko yksipuoliseen sävyyn: ”Päävastustaja oli sosiaalidemokraattinen puolueenjohto, joka punakaartien avulla oli ryhtynyt yrittämään `väkivaltaista vallankaappausta` venäläisen sotaväen avulla. Sota oli Mannerheimin joukoille vapaussota, jolla turvattiin itsenäisyys ja valtiollinen vapaus. Jo alun alkaen oli valkoisille selvää, että sotaa joudutaan käymään pääosin kansalaissotana vallankumoukseen ja kapinaan nousseita omia kansalaisia, punaisia, vastaan. Tällöinkin sodittiin itsenäisyyden ja vapauden, jo saavutetun demokraattisen järjestyksen säilyttämisen puolesta.”
Oliko näin? Itsestään selvästi sodittiin demokraattisen järjestelmän säilyttämisen puolesta ja kansanvaltuuskunta ajoi maahan diktatuuria ja miehitysvaltaa? Eikö Mannerheimin suhde Suomen valtiolliseen itsenäisyyteen ollut vähintäänkin epäselvä kesään 1919 asti?
Vahtola jatkaa sisällissodan jälkeisestä tilanteesta sivulla 263 seuraavasti: ”Yhteiskunnan kumoukseen pyrkivä puolue ei tietenkään saanut lupaa toimia Suomessa julkisesti, mutta se toimi maan alla ja pyrki soluttautumaan sekä vasemmistopuolueisiin että ammattiyhdistysliikkeeseen. Tannerin johtama sosialidemokratia piti alusta lähtien tiukan rajan kommunisteihin ja sulki kerta toisensa jälkeen radikaalit puolueen ulkopuolelle estäen kommunistisen vyörytyksen. Sillä oli keskeinen merkitys kommunismin pitämiseksi aisoissa nuoren itsenäisen Suomen historiassa.” Mitä ihmettä on ”vyörytys”? Olisiko ”aisoissa pitämisen” lisäksi voitu harkita integraatiota? Vahtola tarkastelee, ymmärtää ja selittää sivutolkulla oikeiston näköalojen sävyeroja ja taustaa, mutta laitavasemmiston osaksi jää vain historian tyly tuomion. Mielestäni tällöin korostuu historian kirjoituksen poliittisuus: tutkija haluaa – joko inhimillisistä tai voimakkaammin ”maailmankatsomuksellisista” syistä – ymmärtää tiettyjä poliittisia osapuolia toisia enemmän.
Lukemalla eteenpäin paljastuvat vasemmiston tarkoitusperät: perinteisen yhteiskuntajärjestyksen kumoaminen ja ristiriitojen lietsominen. Sivulla 310 Vahtola kirjoittaa, että SDP:tä ”radikalisoi kilpailuasema toisen vasemmistopuolueen, kommunistien vuonna 1920 perustaman Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kanssa, joka sai poliittiset oikeudet, vaikka sen tiedettiin toimivan Moskovan ja sieltä käsin Suomessa maanalaisesti toimivan Suomen Kommunistisen Puolueen talutusnuorassa ja pyrkivän Suomen poliittisen järjestelmän kukistamiseen.” Mitä tässä yhteydessä merkitsee poliittisen järjestelmän kukistaminen? Kun tarkastelee yhteiskuntahistoriaa taaksepäin, niin kymmenen vuoden välein tapahtuu demokraattisesti päätettyjä ”järjestelmän kukistumisia”. Valtiollinen elämä ei ole luonteeltaan staattista. Vahtolan tekstistä jää kuva, ettei kommunismia kitketty riittävän tehokkaasti. Antautuuko Vahtola liiaksi silloisen oikeiston rakentamalle julkisuuskuvalle ja tuntemuksille?
Juha Siltalan mukaan kaksikymmentälukulaisten tulkintoja värittivät ”valkoisen Suomen” maailmanselitykset, joiden mukaan esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen voittoisat lakot nähtiin ”valtakunnan itsenäisyyttä vastaan tähdätyksi sabotaasiteoiksi.” Samoin työmaaterrorin käsite laajennettiin koskemaan yleisesti koko taloudellista työväenliikettä. Vaikka Kominternin VI kongressissa vuonna 1928 maailman kommunistipuolueita ohjeistettiin kiihdyttämään luokkataistelua, SKP oli Siltalan mukaan ”pahoin halvaantunut”. (ks. Juha Siltala, Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Otava, Helsinki 1985)
Oikeistoradikalismin noususta Vahtola kirjoittaa sivulla 311, että kommunistien ”yhä räikeämmäksi käyvä toiminta” herätti Etelä-Pohjanmaalla Lapuanliikkeen.
Toiminnan räikeydestä ja yhteiskunnallisesta voimasta on myös lievempiä näkemyksiä.
Lackman kirjoittaa
Ratakatu 12 -teoksessa (WSOY 2009, toim. Matti Simola) sivulla 214, että ”Vaikka Riekki oli jo 1926 todennut, että kommunismi oli vain `pieni lainsäädäntökysymys` ja myöhemmin 1930, että kommunismi `ei tarvitsisi nyt kuin armonpiston` toimittajat eivät uskoneet häntä vaan propagandaa. STK oli perustanut jo 1920-kuvun alussa ”Kansalais-Tietotoimiston”, joka oli levittänyt vuosittain 125–280 uuden kapinan puhkeamisella mässäileviä artikkeleja viidelletoista sanomalehdelle.” Tällaisia asioita ei voida sivuuttaa, kun arvioidaan kommunismin vaaraa 1920-luvulla.
SKP:n ohjelma hylkäsi parlamentarismin
Perinteisen työväenliikkeen toimintamuodot ja periaatteet hylättiin. Ongelmana on kuitenkin se, miten ohjelmaa proletariaatin diktatuurista tulisi tulkita. Mikä merkitys kyseisellä SKP:n dokumentilla oli suomalaiselle kommunismille? Tauno Saarela mainitsee artikkelissaan
Suomalaisen kommunismin vallankumous (Työväentutkimuksen vuosikirja 2009, 58), että tukintoihin SKP:n tavoitteista ovat vaikuttaneet nimenomaan sisällissodan voittajat, jotka ”omia toimiaan legitimoidakseen loivat vaarallisen vihollisen.” Työväestön kansalaisoikeuksien turvaaminen oli suomalaisen kommunismin keskeinen teema, joka ”nostettiin esille erityisesti vaalikampanjoissa sekä joukkopidätysten ja oikeudenkäyntien aikana.” (Saarela 2009, 60)
SKP:n ohjelmaa on arvioitava sen pohjalta, missä ja milloin se kirjoitettiin. Saarela luettelee väitöskirjassaan
Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923 (KSL, 1997) syitä, miksi eduskuntakeskeinen linja hylättiin. Tärkein on kai se, että ”Suomalaisten punapakolaisten perustama Suomalainen kommunistinen puolue oli vuodet 1918–1920 vahvasti kiinni Neuvosto-Venäjällä syntyneissä kysymyksissä.” (Saarela 1997, 100)
Ei oikeistokaan suhtautunut parlamentarismiin mitenkään yksimielisen hyväksyvästi, vaan ”porvarilliset ryhmittymät olivat sitoutuneet enemmän tai vähemmän autoritaariseen näkemykseen maan hallitsemisesta.” Samalla ”Valtaosa suomalaisen kommunismin pyrkimyksistä edistää vallankumousta tapahtui porvarillisen demokratian periaatteiden puitteissa.” (Saarela 2009, 61–62)
On toki luultavaa, että ilman vuoden 1918 tapahtumia työnantajilla ja työntekijöillä olisi ollut parempi valmius neuvotella. Ja tietenkin työntekijöiden asema olisi ollut vahvempi ja työnantajien suojeluskunnan ym. takia vahvempi. Puhumattakaan että vuosisadan alkukymmeninä ei olisi keskitytty niin paljon Venäjän-suhteisiin vaan sisäisiin uudistuksiin (esim. Svinhufvud piti eduskunnan puhemiehenä avajaisissa puheen, jonka takia eduskunta hajotettiin useaan kertaan).
STK kieltäytyi vielä kesäkuussa 1943 neuvottelemasta työmarkkinasäännöistä palkansaajien kanssa, koska SAK:lla oli säännöissään niin kutsuttu ”sosialisoimispykälä” (esim. Tapio Bergholm, Sopimusyhteiskunnan synty I. Otava, Helsinki 2005, 31). Kyse oli jälleen sekä palkoista, haluttomuudesta edistää työehtosopimuksia, yhteiskunnallisesta vallasta että kommunismin pelosta.
Jo Kennan huomautti (Russia and the West under Lenin and Stalin), että interventiota korostettiin NL:n historiankirjoituksessa huomattavasti enemmän kuin sen tosiasiallinen merkitys oli. Psykologisesti se tietysti oli ymmärrettävää.
Interventiot ja sisällissota olivat vain osatekijöitä, jotka on hyvä muistaa. Sitä tarkoitin huomautuksellani. Henkilökohtainen kokemukseni on, että V. I. Lenin ja kommunismiin/sosialismiin "sisäänrakennetut" epäkohdat tulevat ihmisillä ensimmäisenä ja lähes ainoina tekijöinä mieleen.
Palaan vielä referaattiin Kuisman kirjasta:
Koska lakot sulkivat "Suomen elintärkeitä portteja ulkomaailmaan maan talouden ja koko tulevaisuuden kannalta äärimmäisen haavoittuvassa vaiheessa", niiden "kovaotteinen murtaminen poliisin, vankien, suojeluskuntalaisten ja vapaaehtoisten kansalaisten yhteisvoimin" ei "tuntunut" luonnottomalta.
Tästä kehittyi Pihakalan kaartina tunnettu lakonmurto-organisaatio.
Tämän jälkeen K. kysyy, olisiko lakoissa kyse muustakin kuin inflaation ahdistamien työläisten kamppailusta paremmista elinehdoista. Lakkojohto oli vallankumouksellista, ja "vaikka todisteita punaisen Moskovan tukirahoista ei löydettykään, kaikki tuntui puhuvan sen puolesta, että satamatyöläisten aiheellista tyytymättömyyttä yritettiin kanavoida palvelemaan SKP:n ja Neuvosto-Venäjän tavoitteita.
Pihkalan kaartin kehittymisessä oli kyse myös ”valkoisen Suomen” tirkistysaukosta. Saarela mainitsee viholliskuvien kahlinneen kansalaissodan voittajia. Se helpotti Suomessa toimineiden vasemmistolaisten kytkemistä Neuvosto-Venäjään ja SKP:hen sekä ”näkyi myös suomalaisten porvarillisten ryhmien asenteessa työväenliikkeen ulkoparlamentaariseen toimintaan”. (Saarela 1997, 23) Oikeiston ja työnantajien asennoituminen lakkoihin perustui välittömien yhteiskunnallisten intressien lisäksi pelkoon (jos niitä voidaan täysin erottaa). Saarela esittääkin, että ”kansalaissodan jälkeisessä Suomessa pelko kansannousun toistumisesta sai sodan voittajat liioittelemaan häviäjien puheita ja kannanottoja sekä polkemaan monia keskeisiä kansalaisoikeuksia. Puheen tulkitseminen rikolliseksi teoksi kavensi oikeuksia ratkaisevasti ja esti heitä huomaamasta, että julkisen toiminnan salliminen myös sitoisi vasemmistolaisia vallitsevaan järjestelmään.” (Saarela 1997, 163) Tämä huomio poikkeaa esimerkiksi Vahtolan selostuksesta sekä muista tulkinnoista, joissa kommunismi on aina vieras ja pelottava, anarkiaan ja tuhon kylvämiseen pyrkivä raakalaisvoima.
