Patsas kertoo myönteisestä kulttuuritahdosta, Turun Sanomat 29.7.2012 03:30
Oli ikävää lukea Turun Sanomissa 22.7. Matti Jokisen ja Heikki Hakalan negatiivisuutta henkivät kirjoitukset Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin tapaamisen kunniaksi pystytettävästä patsaasta. Eniten hämmästytti kirjoitusten asenteellisuus, joka nousi siitä, että Venäjän pääkonsulinvirasto on ollut aloitteellinen asiassa.
Turun tapaaminen on tärkein valtiollinen tapahtuma Turun monisatavuotisessa historiassa. Suomessa sen kanssa kansainvälisestä merkittävyydestä voi kilpailla vain vuoden 1975 ETY-kokous. On hyvin ymmärrettävää, että Venäjä haluaa muistaa Turun tätä tapaamista juhliessaan tänä vuonna monin tavoin niin sanotun isänmaallisen sodan 200-vuotisjuhlaa.
Keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin neuvottelut Turussa elokuussa 1812 olivat merkittäviä koko Euroopan tulevaisuuden kannalta. Ne vahvistivat Ruotsin liittymisen Napoleonin vastaiseen liittokuntaan, Suomen pysymisen Venäjän autonomisena suuriruhtinaskuntana ja Norjan liittämisen Ruotsiin. Pohjoismaiden historia sai elokuussa 1812 Turussa uuden suunnan.
Venäjä saattoi Turussa sovitun salaisen sopimuksen ansiosta siirtää suurimman osan joukoistaan Suomesta Baltiaan taistelemaan ranskalaisia vastaan. Napoleonin suuri armeija sai vakavan sivustauhan, mikä osaltaan pakotti sen vetäytymään Moskovasta ja Venäjältä. Eurooppalainen suursota päättyi Pariisin valtaukseen 1814 ja Wienin kongressiin. Ruotsissa vuoden 1812 politiikasta muodostui ulkopolitiikan johtava doktriini seuraaviksi kahdeksi vuosisadaksi.
Enemmän kuin Venäjän kiinnostus Turun tapaamista kohtaan minua ihmetyttää se, ettei Turku itse ollut ajoissa aloitteellinen vuoden 1812 muistamisessa. Valmistelut aloitettiin viime tingassa. Hyvän loppukirin ansiosta elokuun lopuksi on kuitenkin luvassa hauska ja kiinnostava kulttuuritapahtuma Aurajoen varrelle ja kaupunginkirjaston ympäristöön. Siitä suuri kiitos kaupungille ja lukuisille tapahtumien valmisteluun osallistuneille organisaatioille ja yksityishenkilöille.
Patsaat ja muistomerkit ovat tärkeä osa historiallisten tapahtumien muistamista. Kun pintaa raaputtaa, huomaa, että käytännöt ovat hyvinkin kansainvälisiä. Ranska lahjoitti Yhdysvalloille Vapaudenpatsaan, Tarton keskustassa on Ruotsin lahjoittama Kustaa II Aadolfin patsas, Suomen Kaartille on pystytetty muistomerkki Bulgarian Gornyi Dubnjakin kylään, ja suomalaisten jääkärien muistomerkki Saksan Hohenlockstedtissa muistuttaa tuhansien nuorukaisten uskosta itsenäisyysunelmaan. Ensimmäisen maailmansodan entiset vihollismaat ovat Länsi-Euroopassa pystyttäneet suurtaisteluille yhteisiä muistomerkkejä aivan viime vuosina.
On totta, että venäläiset paikallisviranomaiset eivät aina ole suhtautuneet myönteisesti suomalaisten muistomerkkien vaalimiseen Suomeen ennen kuuluneilla alueilla. Se on surullista ja valitettavaa. Hakalan ajatus ”kielteisestä vastavuoroisuudesta” – jos ette te, niin emme sitten mekään – ei silti varmasti parantaisi tilannetta. Uskon enemmän myönteisten esimerkkien voimaan. Ne kertovat oikeasta kulttuuritahdosta.
Venäjän ja venäläisten asenteista puhuttaessa on syytä tuoda esiin myös myönteiset esimerkit. Mikael Agricolan hautamuistomerkin uudelleen rakentaminen Karjalankannaksen Kuolemanjärvellä toteutettiin yksityisellä venäläisellä rahoituksella. Turussa toimiva Mikael Agricola -seura onnistui myös hyvässä yhteistyössä Viipurin kaupungin kanssa pystyttämään uudelleen Mikael Agricolan patsaan Viipuriin. Muitakin ilahduttavia esimerkkejä sekä suomalaisten että venäläisten kannalta tärkeiden hankkeiden toteuttamisesta voisi esittää.
Jussi Nuorteva, Pääjohtaja, valtionarkistonhoitaja, dosentti
Patsas kertoo myönteisestä kulttuuritahdosta (TS, 29.7.2012)
