Kuka saa olla historiantutkija?

[nylander]

Käsite "tietokirja" on nykyisellään liian väljä, se kattaa kaiken ei-kaunokirjallisuuden. Tieteellinen tietokirja olisi ehdottomasti kannatettava uusi luokka, mutta se edellyttäisi juuri tätä laadunvalvontaa.

Itse asiassa kuvatun kaltaista toivetta onkin jo ryhdytty toteuttamaan: Suomen ylivoimaisesti vanhin toiminnassa oleva kustannusliike on äskettäin alkanut jakaa julkaisemansa kirjat tiukasti kahteen luokkaan: "tieto-" ja toisaalta "tiedekirjoihin". Jälkimmäiset, joilla samaisen kustantajan tekstin mukaan "tarkoitetaan rajatummin vain tieteenalan ammattilaisten kirjoittamia, omaan uuteen tutkimuksen perustuvia ja ennen kaikkea toisille alan ammattilaisille suunnattuja akateemisia tutkimusteoksia", tunnistaa kanteen painetusta sertifikaatista, eräänlaisesta leikkileimasta.

Jako tullee merkittävästi selkiyttämään kunkin potentiaalisen lukijan ohjaamista juuri hänelle sopivaan erotusaitaukseen. Itsekin olen aikojen kuluessa tietämättömyyttäni mennyt tarttumaan melkoiseen joukkoon mm. perinteikkään Hist. Tutk. - sarjan niteitä, aina Soinisen ja Wirilanderin 70-luvun klassikkoteoksista lähtien. Tästedes polku kansantajuisen lukemiston luo helpottunee suuresti.

Samalla uudistus varmaankin on omiaan kääntämään kustannusalan tasaisesti laskevat myyntikäyrät uuteen nousuun.

[Emma-Liisa]

Itse asiassa kuvatun kaltaista toivetta onkin jo ryhdytty toteuttamaan: Suomen ylivoimaisesti vanhin toiminnassa oleva kustannusliike on äskettäin alkanut jakaa julkaisemansa kirjat tiukasti kahteen luokkaan: "tieto-" ja toisaalta "tiedekirjoihin". Jälkimmäiset, joilla samaisen kustantajan tekstin mukaan "tarkoitetaan rajatummin vain tieteenalan ammattilaisten kirjoittamia, omaan uuteen tutkimuksen perustuvia ja ennen kaikkea toisille alan ammattilaisille suunnattuja akateemisia tutkimusteoksia", tunnistaa kanteen painetusta sertifikaatista, eräänlaisesta leikkileimasta.

Jako tullee merkittävästi selkiyttämään kunkin potentiaalisen lukijan ohjaamista juuri hänelle sopivaan erotusaitaukseen. Itsekin olen aikojen kuluessa tietämättömyyttäni mennyt tarttumaan melkoiseen joukkoon mm. perinteikkään Hist. Tutk. - sarjan niteitä, aina Soinisen ja Wirilanderin 70-luvun klassikkoteoksista lähtien. Tästedes polku kansantajuisen lukemiston luo helpottunee suuresti.

Ironiaa?

Tieteellisiä historiantutkimuksia ei yleeensä ole vaikea lukea - poikkeuksia toki on. Toista ovat esim. kirjallisudentutkimuset, joissa termit ovat usein vaikeita ja kieli usein tarkoituksellisen koukeroista.

[Jaakko Hakkinen]

Käsite "tietokirja" on nykyisellään liian väljä, se kattaa kaiken ei-kaunokirjallisuuden. Tieteellinen tietokirja olisi ehdottomasti kannatettava uusi luokka, mutta se edellyttäisi juuri tätä laadunvalvontaa.

Itse asiassa kuvatun kaltaista toivetta onkin jo ryhdytty toteuttamaan: Suomen ylivoimaisesti vanhin toiminnassa oleva kustannusliike on äskettäin alkanut jakaa julkaisemansa kirjat tiukasti kahteen luokkaan: "tieto-" ja toisaalta "tiedekirjoihin". Jälkimmäiset, joilla samaisen kustantajan tekstin mukaan "tarkoitetaan rajatummin vain tieteenalan ammattilaisten kirjoittamia, omaan uuteen tutkimuksen perustuvia ja ennen kaikkea toisille alan ammattilaisille suunnattuja akateemisia tutkimusteoksia", tunnistaa kanteen painetusta sertifikaatista, eräänlaisesta leikkileimasta.

Tämä ei ole sitä mitä tässä ketjussa on ajettu takaa. Kirja saa toki olla kansantajuinen ja suurelle yleisölle suunnattu, mutta satunnainen ostaja ei osaa nimen perusteella erottaa, että esim. Kari Tarkiainen on vakavasti otettava historioitsija ja Jukka Nieminen rajatietohörhö.

Kuluttajan oikeus olla tulematta harhaanjohdetuksi ei siis toteudu täysimääräisesti, mikäli näiden kahden herran kirjat ovat vierekkäin samassa hyllyssä kohdassa "Tietokirjat > historia". Sertifikaatin ohella toinen keino parantaa kuluttajan asemaa olisi tehdä historiakategoriasta tarkkaan rajattu: vapaamuotoinen pohdiskelu, spekulointi ja huuhaateoriat eivät saisi kuulua tähän kategoriaan, ainoastaan tieteellisesti uskottavat teokset. Usein myös esihistoriaa sivuavat arkeologiaan ja kielitieteeseen perustuvat teokset kuulunevat luokan "historia" alle, eikä niille ole omia luokkiaan.

Kumpi sitten olisi järkevämpi ja toteutuskelpoisempi tapa, sertifikaatti vai luokittelun tiukempi rajaaminen, siitä voidaan keskustella.

[wejoja]

Aivan niin, onneksi meillä on käytettävissä myös Tiedekirja, Granum, SKS ja ehkä muutama muukin laatuopuksia julkaiseva pienkustantamo/kirjakauppa.

[Emma-Liisa]

Käsite "tietokirja" on nykyisellään liian väljä, se kattaa kaiken ei-kaunokirjallisuuden. Tieteellinen tietokirja olisi ehdottomasti kannatettava uusi luokka, mutta se edellyttäisi juuri tätä laadunvalvontaa.

Itse asiassa kuvatun kaltaista toivetta onkin jo ryhdytty toteuttamaan: Suomen ylivoimaisesti vanhin toiminnassa oleva kustannusliike on äskettäin alkanut jakaa julkaisemansa kirjat tiukasti kahteen luokkaan: "tieto-" ja toisaalta "tiedekirjoihin". Jälkimmäiset, joilla samaisen kustantajan tekstin mukaan "tarkoitetaan rajatummin vain tieteenalan ammattilaisten kirjoittamia, omaan uuteen tutkimuksen perustuvia ja ennen kaikkea toisille alan ammattilaisille suunnattuja akateemisia tutkimusteoksia", tunnistaa kanteen painetusta sertifikaatista, eräänlaisesta leikkileimasta.

Tämä ei ole sitä mitä tässä ketjussa on ajettu takaa. Kirja saa toki olla kansantajuinen ja suurelle yleisölle suunnattu, mutta satunnainen ostaja ei osaa nimen perusteella erottaa, että esim. Kari Tarkiainen on vakavasti otettava historioitsija ja Jukka Nieminen rajatietohörhö.

Kuluttajan oikeus olla tulematta harhaanjohdetuksi ei siis toteudu täysimääräisesti, mikäli näiden kahden herran kirjat ovat vierekkäin samassa hyllyssä kohdassa "Tietokirjat > historia". Sertifikaatin ohella toinen keino parantaa kuluttajan asemaa olisi tehdä historiakategoriasta tarkkaan rajattu: vapaamuotoinen pohdiskelu, spekulointi ja huuhaateoriat eivät saisi kuulua tähän kategoriaan, ainoastaan tieteellisesti uskottavat teokset. Usein myös esihistoriaa sivuavat arkeologiaan ja kielitieteeseen perustuvat teokset kuulunevat luokan "historia" alle, eikä niille ole omia luokkiaan.

Kumpi sitten olisi järkevämpi ja toteutuskelpoisempi tapa, sertifikaatti vai luokittelun tiukempi rajaaminen, siitä voidaan keskustella.

Jos vaatekauppa haluaa laittaa rinnakkain myytäväksi 19,90, 199, 499 euroa maksavat rätit, niin ei siihen ole oikeus ulkopuolisilla puuttua. Samoin kirjaupalla on täysi oikeus panna rinnakkain Remes ja Nobel-kirjailija. Kaupan tehtävähän on saada myydyksi mahdollisimman paljon.

Toki kustantajilla on laatusarjansa, kuten Keltainen kirjasto, joka kertoo, että tuntemattomaan ulkomaiseen kirjailijaan kannattaa tutustua. Mutta joskus siinäkin pettyy. Ei ole enää kriitikkoakaan, johon voisi luottaa.

Historian alalla kuluttajan täytyy nähdä jonkin verran vaivaa, aluksi esim. oppiarvo ja kustantaja kertovat jotain, samaten onko teoksessa viitteitä ja onko käytetty arkistolähteitä, millaisia arvosteluja muut historiantutkijat ja HAik antavat.

Silti on aina mahdollisuus, että joku amatööri kuten Elina Sana tuo tutkimukseen jotain uutta, vaikka ei täydellinen olisikaan. Siksi alueen "aitaaminen" ei olisi viisasta.

[Emma-Liisa]

Jatkoa:

Sen sijaan termin "historiantutkija" käytön voisi rajata.

[skrjabin]

Jatkoa:

Sen sijaan termin "historiantutkija" käytön voisi rajata.

Siinäkin olisi tietysti omat rajausongelmansa, vaikka onkin pyritty nykyään korostamaan tutkijankoulutusta tutkija-nimikkeen käytössä. Hieman pakkaa sekoittaa se, että väitöskirjaa vasta tekevät on haluttu nimetä "nuoremmiksi tutkijoiksi" vaikkei heillä siis loppuun saatettua tutkijankoulutusta olekaan. Toinen ongelma minusta on siinä, että lähialoilta ajoittain siirtyy väkeä, joilla ko. alan tutkijakoulutusta ei ole, vaan joltain muulta tieteenalalta saatu pätevyys. Lääketieteestä väitellyt on tietysti maallikko historian alalla, mutta valtio-opista väitellyt jo jossain määrin vähemmän. Tietysti harrastelijakin voi "pätevöityä" esimerkiksi julkaisemalla vertaisarvioiduissa julkaisuissa, jolloin tavallaan tulee jo osoittaneeksi tutkijan kelpuisuuttakin, mutta mitenkä se sitten noteerattaisiinkaan. Ja jonkin verran on kai niitäkin, jotka jo vuosikausia sitten ovat väitelleet mutta työskennelleet sen jälkeen aivan muissa toimissa. Pitäisikö oikeuden käyttää tutkija-nimikettä säilyä maailman tappiin asti, vai olisiko se riippuvainen aktiivisesta toiminnasta tutkimuksen alalla.

[Emma-Liisa]

Jatkoa:

Sen sijaan termin "historiantutkija" käytön voisi rajata.

Siinäkin olisi tietysti omat rajausongelmansa, vaikka onkin pyritty nykyään korostamaan tutkijankoulutusta tutkija-nimikkeen käytössä. Hieman pakkaa sekoittaa se, että väitöskirjaa vasta tekevät on haluttu nimetä "nuoremmiksi tutkijoiksi" vaikkei heillä siis loppuun saatettua tutkijankoulutusta olekaan. Toinen ongelma minusta on siinä, että lähialoilta ajoittain siirtyy väkeä, joilla ko. alan tutkijakoulutusta ei ole, vaan joltain muulta tieteenalalta saatu pätevyys. Lääketieteestä väitellyt on tietysti maallikko historian alalla, mutta valtio-opista väitellyt jo jossain määrin vähemmän. Tietysti harrastelijakin voi "pätevöityä" esimerkiksi julkaisemalla vertaisarvioiduissa julkaisuissa, jolloin tavallaan tulee jo osoittaneeksi tutkijan kelpuisuuttakin, mutta mitenkä se sitten noteerattaisiinkaan. Ja jonkin verran on kai niitäkin, jotka jo vuosikausia sitten ovat väitelleet mutta työskennelleet sen jälkeen aivan muissa toimissa. Pitäisikö oikeuden käyttää tutkija-nimikettä säilyä maailman tappiin asti, vai olisiko se riippuvainen aktiivisesta toiminnasta tutkimuksen alalla.

Ehkä riittäisi, kun kustantajan esittelytekstien laatijat ja lehtien toimittajat käyttäisivät termiä rajoitetummin.

[Jyrki Ilva]

Itse asiassa kuvatun kaltaista toivetta onkin jo ryhdytty toteuttamaan: Suomen ylivoimaisesti vanhin toiminnassa oleva kustannusliike on äskettäin alkanut jakaa julkaisemansa kirjat tiukasti kahteen luokkaan: "tieto-" ja toisaalta "tiedekirjoihin". Jälkimmäiset, joilla samaisen kustantajan tekstin mukaan "tarkoitetaan rajatummin vain tieteenalan ammattilaisten kirjoittamia, omaan uuteen tutkimuksen perustuvia ja ennen kaikkea toisille alan ammattilaisille suunnattuja akateemisia tutkimusteoksia", tunnistaa kanteen painetusta sertifikaatista, eräänlaisesta leikkileimasta.
(...)
Samalla uudistus varmaankin on omiaan kääntämään kustannusalan tasaisesti laskevat myyntikäyrät uuteen nousuun.

Jaottelun selkiyttämisessä ei ole niinkään kyse kaupallisesta logiikasta,
vaan muutospaineet ovat tulleet tieteellisen julkaisemisen puolelta.

Julkaiseminen laatukriteerit täyttävissä vertaisarvioiduissa julkaisukanavissa
on nykyään tärkeää sekä tutkijoiden meritoitumisen että yliopistojen uuden
rahoitusmallin näkökulmasta. SKS:n tekemän linjauksen päämääränä lienee
ollut vahvistaa nimenomaan noiden tieteellisten sarjojen statusta erottamalla
ne selkeästi seuran muusta julkaisutoiminnasta.

Yliopistojen uudessa rahoitusmallissa yliopistot saavat 13% rahoituksestaan
tuottamiensa tieteellisten julkaisujen perusteella. Vuodesta 2015 lähtien rahanjaossa
hyödynnetään yhtenä kriteerinä julkaisufoorumiluokitusta, ts. ainoastaan
Julkaisufoorumin luokituksessa tieteellisiksi todetuissa, laatukriteerit täyttävissä
julkaisukanavissa (tasot 1-3) ilmestyneet julkaisut noteerataan, ja tasojen 2-3
julkaisukanavissa ilmestyneitä julkaisuja arvostetaan enemmän. Samoja kriteereitä
sovelletaan todennäköisesti jatkossa moniin muihinkin tarkoituksiin.

Monografioiden osalta julkaisukanaviin pohjautuva malli ei ole kaikilta osin täysin
tyydyttävä (esim. juuri historiallisia tutkimuksia on ilmestynyt myös vakiintuneiden
tieteellisten sarjojen/kustantajien ulkopuolella), ja niinpä myös Julkaisufoorumin
puitteissa on käyty keskustelua tiettyjä kriteereitä edellyttävän laatuleiman
luomisesta niitä varten.

[Jussi Jalonen]

Hieman pakkaa sekoittaa se, että väitöskirjaa vasta tekevät on haluttu nimetä "nuoremmiksi tutkijoiksi" vaikkei heillä siis loppuun saatettua tutkijankoulutusta olekaan.

Pitänee kai korjata tätä sen verran, että valmiudet itsenäiseen tutkimustyöhön takaa maisterin tutkinto. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneelta odotetaan kykyä tehdä itsenäistä tutkimustyötä, ja maisterin tutkinto on täten tutkijan koulutus.

Korjattakoon myös se, että väitöskirjan tekijöitä nimenomaan ei ole haluttu nimetä nuoremmiksi tutkijoiksi. Tämähän olisi oikea nimitys, ja se mitä ammattijärjestöt ja Eurodoc suosittelevat. Mutta yliopistohallinnolle ja akateemisen hierarkian ylemmällä portaalla vaikuttaville vanhemmille jäärille on erittäin tärkeää kutsua väitöskirjaa laativia maistereita "koulutettaviksi" tai "opiskelijoiksi".

Syitä tähän on hankala keksiä. Tutkijaksi kutsuminen olisi paitsi oikein, niin sillä tunnustettaisiin väitöskirjaansa tekevän asema tutkimusta ammatikseen tekevänä henkilönä, ja ennen kaikkea tämän oikean nimityksen käyttäminen ei maksaisi yhtään mitään eikä ole keneltäkään pois. Johtopäätökseksi jää, että "koulutettavan" ja "opiskelijan" nimityksiä halutaan käyttää arvovaltasyistä, ja taustalla on ilmeisesti myös yliopistojen aktiivinen halu nöyryyttää ihmisiä sekä sabotoida heidän ansioluetteloaan ja mahdollisuuksiaan tulla kohdelluksi inhimillisesti työvoimahallinnon taholta.

Itsehän olen lisensiaatti, ja sitä tutkintoa onneksi ei ole ehditty vielä devalvoida, vaikka yritys kova onkin. Silloin kun olin palkkasuhteessa, yliopiston luetteloissa seisoi "tutkija", siinä missä maistereilla luki "tohtoriopiskelija" tai "tutkijakoulutettava" tai jotain muuta vastaavaa.

[skrjabin]

Pitänee kai korjata tätä sen verran, että valmiudet itsenäiseen tutkimustyöhön takaa maisterin tutkinto. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneelta odotetaan kykyä tehdä itsenäistä tutkimustyötä, ja maisterin tutkinto on täten tutkijan koulutus.

Hmm, näinkö nykyään siis on linjattu? Minä olen ymmärtänyt asian niin, että se antaa valmiudet jatko-koulutukseen ja ohjattuna heistä voi kehittyä itsenäiseen tutkimustyöhönkin kykeneviä. Mutta ehkä tämä on sitten tosiaan jo muuttunut tämä näkemys aiheesta.

Korjattakoon myös se, että väitöskirjan tekijöitä nimenomaan ei ole haluttu nimetä nuoremmiksi tutkijoiksi. Tämähän olisi oikea nimitys, ja se mitä ammattijärjestöt ja Eurodoc suosittelevat. Mutta yliopistohallinnolle ja akateemisen hierarkian ylemmällä portaalla vaikuttaville vanhemmille jäärille on erittäin tärkeää kutsua väitöskirjaa laativia maistereita "koulutettaviksi" tai "opiskelijoiksi".

Sikäli kun mm. edustamasi liitto, jonka jäsen itsekin olen, on halunnut ottaa nimikkeen "nuorempi tutkija" käyttöön, niin en näe mitään virheellistä kirjoittamassani, eli että heidät "on haluttu nimetä "nuoremmiksi tutkijoiksi"". Kaikkien "vanhojen jäärien" kantoja en tietysti tiedä, mutten ainakaan itse ole huomannut sitä kohtaan vastarintaa oman oppiaineeni piirissä, vaan noin lähtökohtaisesti kaikki jatko-opiskelijat on tupattu ottaa melko suoraan tutkijakollegoina vastaan. Mutta varmasti järjestö yms. tasolla vastarintaakin on, ja tietänet ne kuviot paremmin.

Syitä tähän on hankala keksiä. Tutkijaksi kutsuminen olisi paitsi oikein, niin sillä tunnustettaisiin väitöskirjaansa tekevän asema tutkimusta ammatikseen tekevänä henkilönä, ja ennen kaikkea tämän oikean nimityksen käyttäminen ei maksaisi yhtään mitään eikä ole keneltäkään pois. Johtopäätökseksi jää, että "koulutettavan" ja "opiskelijan" nimityksiä halutaan käyttää arvovaltasyistä, ja taustalla on ilmeisesti myös yliopistojen aktiivinen halu nöyryyttää ihmisiä sekä sabotoida heidän ansioluetteloaan ja mahdollisuuksiaan tulla kohdelluksi inhimillisesti työvoimahallinnon taholta.

No ei syitä nyt niin hankala ole keksiä. "Koulutettavan" tms. nimike on kylläkin hankala mm. työmarkkinoilla, ja hiukan alentava, kun siinä tehdään kuitenkin jo työtä, vaikkakin ohjattuna. Mutta toisaalta jos ja kun luovutaan siitä erottelusta että on olemassa maisterin tutkinnon jälkeinen tutkijankoulutus ja pätevöityminen, entisestään deflatoidaan tohtorin tutkinnon arvoa. Tohtoreista on muutenkin "ylituotantoa" ja usean vuoden työn vaativan tittelin merkitys vähenee jatkuvasti. Siten ei ainakaan minua ihmetytä jos kehityksestä ollaan hieman huolissaankin.

Tulevaisuudessa kenties pitäisi sitten alkaa kehittää habilitaatiomenettelyä laajemmaksi tms. Hieman kuvaa sekoittaa sekin, että joissain yhteydessä, kuten mm. akatemiassa, käytetään junior scholar ja senior scholar jaottelua sen mukaan kauanko väitöksestä on kulunut.

Itsehän olen lisensiaatti, ja sitä tutkintoa onneksi ei ole ehditty vielä devalvoida, vaikka yritys kova onkin. Silloin kun olin palkkasuhteessa, yliopiston luetteloissa seisoi "tutkija", siinä missä maistereilla luki "tohtoriopiskelija" tai "tutkijakoulutettava" tai jotain muuta vastaavaa.

Niin, lisensiaatti on ongelma kun sen saa hypätä välistä. Olisi aikanaan pitänyt joko poistaa koko tutkinto tai sitten laittaa kaikki se tekemään. Nykyään taitaa jo enemmistö mennä suoraan tohtoriksi.

[Jaakko Hakkinen]

Historian alalla kuluttajan täytyy nähdä jonkin verran vaivaa, aluksi esim. oppiarvo ja kustantaja kertovat jotain, samaten onko teoksessa viitteitä ja onko käytetty arkistolähteitä, millaisia arvosteluja muut historiantutkijat ja HAik antavat.

Nimenomaan satunnaisella asiakkaalla ei ole mahdollisuutta saada vaivattomasti kaikkia näitä taustatietoja. Vähintään sisäkannen esittelyssä pitäisi kertoa "historioitsija" tai "rajatietohörhö".

Silti on edelleen harhaanjohtavaa, jos huuhaata ja vakavaa historiaa myydään erottelematta samassa kategoriassa – tuskinpa kiistät tätä? Kaunokirjallisuus on eri asia, koska on mielipidekysymys, mistä kukin pitää. Kaikki eivät saa kiksejä Finlandia-palkituista kasvukertomuksista.

Silti on aina mahdollisuus, että joku amatööri kuten Elina Sana tuo tutkimukseen jotain uutta, vaikka ei täydellinen olisikaan. Siksi alueen "aitaaminen" ei olisi viisasta.

Aitaamisesta ei olekaan kyse, ainoastaan kirjan tason selvästä ilmoittamisesta.

[Panu Hoglund]

Hyvin paljon ns. hevonpaskaa voi suodattaa pois jo lukemalla esimerkiksi Suomen historiaa käsittelevän tietokirjallisuuden yksinomaan muilla kielillä kuin suomeksi. Suomeksi julkaistaan kaikenlaista amatöörien roskaa Suomen historiasta, mutta jos suomalaisen tutkijan teos on vaivauduttu kääntämään vaikkapa ruotsiksi tai saksaksi, voi lähteä siitä että kyseessä on merkittävä tutkimus. Tätä hevonkakkasuodatinta voi toki soveltaa suomalaiseen kirjallisuuteen laajemminkin. Ruotsiksi käännetään paljon suomalaista kirjallisuutta, ja voi lähteä siitä, että kaikki merkittävä on saatavissa ruotsiksi, tai tulee kohtuullisen ajan kuluessa saataville, joten suomeksi ei pidä lukea mitään.

[historioija]

Hyvin paljon ns. hevonpaskaa voi suodattaa pois jo lukemalla esimerkiksi Suomen historiaa käsittelevän tietokirjallisuuden yksinomaan muilla kielillä kuin suomeksi. Suomeksi julkaistaan kaikenlaista amatöörien roskaa Suomen historiasta, mutta jos suomalaisen tutkijan teos on vaivauduttu kääntämään vaikkapa ruotsiksi tai saksaksi, voi lähteä siitä että kyseessä on merkittävä tutkimus. Tätä hevonkakkasuodatinta voi toki soveltaa suomalaiseen kirjallisuuteen laajemminkin. Ruotsiksi käännetään paljon suomalaista kirjallisuutta, ja voi lähteä siitä, että kaikki merkittävä on saatavissa ruotsiksi, tai tulee kohtuullisen ajan kuluessa saataville, joten suomeksi ei pidä lukea mitään.

Kyllähän siinä käsitys historiasta vinoutuisi, sillä ulkomaisia kustantajia ja lukijoita kiinnostavat tietysti vain tietynlaiset aiheet ja asiat, lähinnä sensaationsävyiset ja jonkin kärjistetyn näkökulman omaavat.
Tuohan olisi sama kuin jos esimerkiksi ruotsalaiset lukisivat vain suomalaista, saksalaista jne. kirjallisuutta. Johan siitä äidinkielenkin taito kärsisi, sillä median kieli ei riitä ylläpitämään syvällistä kielentajua - jos ei suuren osan kirjallisuudestakaan.