Punaisen Tshekan suomalaiset, osa I

[Veikko Huuska]

PUNAISEN TSHEKAN SUOMALAISET, Osa I
Gyllingin Karjalan Tseka – synty ja luonne

Muuan varhainen, vähän esillä ollut lähde kertoo Punaisen Tshekan alkuvaiheista ja kehkeytymisestä sekä sen organisatioissa palvelleista suomalaisista. Maksanee vaivan esitellä tämä suhteellisen vakuuttava, mutta tavallisen harrastajan kannalta hankalahkosti tavoitettava teos.

Laajempi versio aiheesta on luettavissa US-blogistani; tilarajoituksen vuoksi karsin tästä esityksestä mm. lähemmän luettelon keskeisistä suomalaisista tsheka-toimijoista, joiden lyhyet elämäkertatiedot nähtävissä mainitussa kohteessa. http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuo ... nen-kuvaus

Georg Popoff: Tsheka (Otava 1925);

Niinkin varhain kuin 1925 ilmestyi Suomessa Otavan kustantamana Georg Popoffin teos TSHEKA – valtio valtiossa. Kokemuksia Venäjän ylimääräisestä komissionista. Kirjassa kuvatut tapaukset ”ovat poikkeuksetta tosia – kirjoittajan omia kokemuksia”, kuten hän lausuu alkulauseessa. Popovilta ilmestyi 1920-luvulla eräitä muitakin kriittisesti neuvostovaltaan suhtautuvia, ainakin osittain omaelämäkertaisia teoksia, kuten Neuvostotähden alla (1924, alk. Unter dem Sowjetstern).

Kuten alempana olevasta ilmenee, on Popoffilla – samoin kuin toisena lausujana esiintyvällä J. Sammalkorvella – ollut varsin tiiviit suhteet tiedusteluelimiin. Muutoin ei näinkin tiheää ja käytäntöjä läheltä sivuavaa tekstiä olisi kirjoittaja kyennyt laatimaan.

TSHEKA – VALTIO VALTIOSSA
Georg Popoff: [seuraa pitkähköjä otteita kirjan suomalaisittain olennaisimmista osista]

Tsheka on nykyisellä [kirj. 1925] Venäjällä vissin hallintajärjestelmän ruumiillistuma. Se näyttelee paljon huomattavampaa osaa kuin kolmesataa vuotta sitten inkvisitio Espanjassa, satakolmekymmentä vuotta sitten ”yhteishyvän komitea” Ranskassa tai jonkin aikaa sitten ”ohrana” tsaristisella Venäjällä.

Kuitenkin on edessämme se hämmästyttävä tosiasia, että huolimatta tshekan suunnattomasta vallasta useat aikalaisemme eivät tiedä mitään sen olemassaolosta. Myöskän ei ole ilmestynyt yhtään tyhjentävää, sen kaikkia toimialoja käsittävää kuvausta tästä historiassa ainutlaatuisesta laitoksesta. Tämä aukko on täytettävä, ja minä olen tarkoituksellisesti laatinut tämän kirjan jonkinlaiseksi bolshevikkien vallankumouksen ”yhteishyvän komitean” kronikaksi.

Tsheka ylläpitää sitä aasialaista henkeä, joka, yhtyneenä länsimaiseen Marxin oppiin merkilliseksi muodostumaksi, painaa nykyisin leimansa Neuvosto-Venäjän oloihin. On kyllä totta, että kommunistit ovat perineet tämän tatarilais-despoottisen poliisijärjestelmän tsaarinvallalta. (Niinpä onkin viisikymmentä prosentti kaikista tshekalaisista entisiä santarmeja ja ohrjanasankareita). Mutta juuri se tosiaasia, etteivät kommunistit ole arkailleet ottaa muuttamattomana haltuunsa tuota tsaarinvallan kirotuinta perintöä, linkoutuu järkähtämättömänä syytöksenä heitä vataan.

Kaikki, mikä Venäjän kommunismissa ja neuvostovaltion järjestyksessä on taantuvaa, barbaarista ja elämääsurmaavaa, on ruumiillistunut tshekassa.

Monista omituisuuksistaan huolimatta vanhalla Venäjällä ei milloinkaan ollut niin ilmeisen aasialaisia tunnusmerkkejä kuin nyt uudella Moskovan valtakunnalla. Ja suurelta osalta on juuri tsheka vastuussa siitä taantumuksesta, siitä aasialaistumisesta, mikä Venäjällä nykyisin on havaittavissa.

Jokaiseen, joka joutuu lähemmin kosketuksiin ”kommunistisen ohranan” kanssa, se vaikuttaa Euroopalle vihamieliseltä, tietoisesti eristäytyneeltä, salaperäisen aasialaiselta: tämän laitoksen ilmapiirissä, ”punaisten inkvisiittorien” joukossa, tuntuu aina siltä, kuin olisi joutunut joidenkin tiibettiläisten ihmemunkkien tai kiinalaisten jokiryövärien vangiksi, miesten pariin, joista ei koskaan tiedä, aikovatko he päästää ihmissaaliinsa lunnaita vastaan vapaaksi vai pitävätkö parempana uhrata vankinsa jollekin verenjanoiselle vuori- tai arojumalalle…

Tämä ”mongoolinen piirre” tshekan olemuksessa kulkee senvuoksi punaisena lankana kautta koko kertomukseni. Monesta nämä kuvaukset tuntunevat liian synkiltä ja hirveiltä, ja moni on varmaankin huomaavinaan vissin tendenssin. Se olisi erehdys. Tsheka on todellisuudessa niin pelottava, että ihmiskieli tuskin kykenee antaman oikeata käsitystä sen kauhuista, ja minä luulen, että pikemmin olen käyttänyt liian kalpeita kuin liian räikeitä värejä. Sitä paitsi luulen aikaisemmin julkaisemieni kirjoitusten, niin kuin myös viime vuonna ilmestyneen kirjani ”Unter dem Sowjetstern”, osoittaneen, että kuvauksissani uudesta Venäjästä on aina säilytetty objektiivisuus ja vältetty tendenssin sävyä.

Moskovan vallanpitäjien tärkeimpiä poliittisia saavutuksia on se, että heidän on onnistunut muokata maailman mielipidettä niin, että sille, joka yrittää huomauttaa neuvostovaltion sittenkin epäämättömistä puutteista, kaikilta tahoilta heti paiskataan vasten kasvoja sana ”antibolshevisti” ja hänet leimataan epäobjektiiviseksi ja puolueelliseksi. Aavistan, että vastaukseksi kirjaani, joka m.m. tulee paljastamaan juuri tshekan valehtelevaisuuden, seuraa Moskovasta tarmokas peruutus. Suuri aasialainen valheen taito tunnetaan siellä erinomaisen hyvin. Mutta yksin se seikka ei tietenkään saata tehdä tehtyä tekemättömäksi eikä myöskään voi estää minua totuudenmukaisesti kertomasta mitä olen elänyt ja kokenut. ”Totuus on peloittava”, sanoo Vladimir Korolenko, ”mutta se on sittenkin totuus!”.

Monet ulkomaalaiset, jotka ovat olleet Venäjällä (tai paremminkin Moskovassa), suhtautuvat peittelemättömän epäilevästi kertomuksiin tshekan kaikkivallasta ja sanovat: ”Nuo kuvaukset ovat uskomattomasti liioiteltuja. Tshekalla on tuskin minkäänlaista valtaa Venäjällä. Muukalainen voi elää siellä viikkokausia havaitsematta merkkiäkään tshekan olemassaolosta!” Viimeksi mainittuun väitteeseen saattaa ilman muuta yhtyä: tapa, millä tsheka pitää silmällä ja vakoilee ulkomaalaisia, on niin tarkoin harkittu ja näppärä, että monet (eivät kaikki) ulkomaalaiset - - sellaiset, joissa on pieni annos naivisuutta, joiden havaintokyky on hiukan puutteellinen ja jotka ovat riittävässä määrin tietämättömiä Venäjän oloista eivätkä taida tarpeeksi venäjän kieltä - - voivat todellakin elää Moskovassa viikkokausia huomaamatta merkkiäkään tshekasta. (Tunsin erään itävaltalaisen, joka oli oleskellut kuukausia Moskovassa ja kuitenkin vähän ennen kotimatkaansa kysyi joltakulta: ”Sanokaahan, missä oikeastaan ovat bolshevitskit?” Mikään ei ole mahdotonta…) Mutta on jyrkästi vastustettava väitettä, että kaikki, mitä tshekasta kerrotaan, olisi liioiteltua. Päinvastoin – ei sadaskaan osa tshekan rikoksista ole tullut tunnetuksi Venäjän ulkopuolella. Täyttä totuutta tshekasta ei koskaan tulla tuntemaan. Sillä juuri Venäjän kauheimmat tragediat tapahtuvat jättiläisvaltakunnan sisäosissa, Siperian lumisissa ja syrjäisissä kylissä, kultturittomissa ja aasialaistuneissa venäläisissä maaseutukaupungeissa, sanalla sanoen tuon onnettoman maan syvimmissä syvyyksissä, missä voi tapahtu hirvittäviä asioita maailman saamatta niistä mitään tietään. Tämä kirja [Tsheka] luonee hiukan valoa tuohon pimeyden valtakuntaan, vaikka sekin voi valaista vain heikosti, aivan liian heikosti.

On totta, että lokakuun vallankumouksen johtajat alun perin tahtoivat selvitä asiasta väkivaltaa käyttämättä. Mutta väkivalta synnyttää väkivaltaa. Jo muutamien viikojen kuluttua he uskoivat, että heidän valtansa tukemiseksi oli tarpeen perustaa erikoinen ”ylimääräinen komissioni”. Niin syntyi ”tsheka”. Kuitenkin on tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden nimessä mainittava, ettei myöskään neuvostovaltiossa ja Venäjän kommunistisessa puolueessa ole puuttunut ääniä, jotka ovat huomauttaneet, ettei sosialistisen Venäjän tarvitsisi tahrata käsiään ottamalla vastaan moisia tsaarivallan perintöosia. Tämä oli kuuluisassa ”puoluekeskustelussa ” syksyllä 1923 (monien muiden erimielisyyksien ohella) yksi niitä kiistanalaisia kysymyksiä, jotka olivat aiheuttaa ”Kommunistisen Veljeskunnan” hajaantumisen. Toiset sanoivat: ”Kieltämättä, tsaarihallituksen hirmuvalta, veri ja lika ovat takertuneet tshekaan! Mutta vaikka se olisi vieläkin inhoittavampi, ilman tshekan tukea emme voi pysyä vallassa!” Toiset vastustivat tätä katsantokantaa. Kremlin idealistitkin, niin sanottu kommunismin ”vanha kaarti”, m.m. ulkoasiain komissaari G. Tshitseherin, opetuskomissaari Lunatsharski, kolmannen internationaalin pääsihteeri Karl Radek ja monet muut, ovat aina inhoten tuominneet tshekan ja sen ohranametodit ja taistelleet urhoollisesti sen hirmuvaltaa vastaan uudella Venäjällä. Näiden henkilöiden vastavaikutus jatkuu Venäjällä vieläkin. Mutta he olivat ja ovat kaikki voimattomia Dsershinskiä ja hänen teloittajarenkejänsä vastaan. Tsheka on aina voittanut, ja kysymys sen suhteesta Kremliin on sentähden tällä hetkellä kutakuinkin samalla asteella, millä se oli alun pitäen, vuonna 1918, t.s. heti kommunistisen ohranan perustamisesta lähtien! …

Meidän mieltämme kiinnittää probleemin inhimillinen puoli ja millaisena se todellisuudessa näyttäytyy. Ja silloin riittää, kun toteaa, että tshekan perustaminen oli neuvostojohtajille kohtalokas. Hengestä, jonka he ottivat palvelukseensa, he eivät enää päässeet eroon. ”Ylimääräinen” ei enää luopunut ”ylimääräisestä” vallastaan. Se kasvoi jättiläiseksi, joka heti varjosti koko neuvostovaltion, joka imeytyi lujasti uuteen valtiolaitokseen, ja se sai aikaan, että neuvostovallasta tuli se, mikä se nyt on - - poliisivaltio, valtio, jossa epäluuloisuuden ja suvaitsemattomuuden henki on voimakkaampi kuin mikään muu ja jossa tämä tshekan henki, vaikka sitä ei voi käsin koskea, ei silmin nähdä eikä aistein tuntea, kuitenkin ahdistaa painajaisena kaikkia eläviä olentoja, levittää jättiläismäisenä kummituksena näkymättömät siipensä kaiken yli, myrkyttää hengityksellään ilman ja herättää sentähden jokaisessa vapaassa ihmisessä inhoa Venäjää kohtaan. …

On henkilöitä, jotka väittävät: ”Neuvostovalta ja tsheka ovat yhtä. Jos haluaa tehdä sopimuksia neuvostovallan kanssa, on myöskin mukauduttava tshekan olemassaoloon!” Tämä väite ei ainoastaan ole opportunisminsa vuoksi hylättävä, vaan myöskin asiallisesti väärä. Sillä läheisistä suhteistaan huolimatta neuvostovalta ja tsheka eivät ole yhtä. Tsheka on valtio neuvostovaltiossa ja lamauttaa kaikki sellaiset jälkimmäisen pyrkimykset, jotka voisivat johtaa Venäjän eurooppalaistumiseen. Ellei tshekaa olisi, olisi – siitä olen vakuutettu – paljon helpompi löytää välttävä modus vivendi, joka tekisi mahdolliseksi Venäjän neuvostovaltion ja muun porvarillisen maailman yhdyselämän ja yhteistyön. …

Luokaamme yleissilmäys Venäjän ja Euroopan nykyisiin suhteisiin: Tällä hetkellä, vuoden 1925 alkaessa, ovat melkein kaikki vallat tunnustaneet neuvostohallituksen, se on tehnyt kauppasopimuksia useiden maiden kanssa, lukuisille suuryrittäjille on myönnetty toimilupia j.n.e. Entä sitten? Onko havaittavissa Venäjän ja Euroopan kauppasuhteiden tuloksellista kehitystä ja todellista yhteistyötä? Ei vähääkään! Mutta miksi ei? Sentähden, että Venäjällä on kaksi hallitusta – toinen Kremlissä, toinen Lubjankalla. Kremlin neuvostohallituksen kanssa vallat ovat allekirjoittaneet tarkasti pykälöityjä sopimuksia, jotka ottavat huomioon kaikki mahdollisuudet. Mutta he näkyvät unohtaneen tshekan olemassaoloan, vaikka juuri se saattaa tehdä ja tosiasiallisesti tekee solmitut teoreettiset sopimukset merkityksettömiksi. Kaikista sopimuksista ja kaikista de jure –tunnustuksista huolimatta on Venäjälle menevien ja Venäjän kanssa kauppaa harjoittavien liikemiesten lukumäärä yhä kovin pieni. Miksi? Sentähden, että liikemiehet vaistoavat ihmeellisen tarkasti niiden maiden olot, joiden kanssa heitä haluttaisi ryhtyä kauppasuhteisiin. Ja Venäjän oloihin he eivät luota vähääkään. Täydellä syyllä! He vain eivät näytä tietävän, mistä heidän epäilyksensä johtuvat, vaikka vaistomaisesti arvioivatkin tilanteen oikein. Sanottakoon heille suoraan: Venäjän toinen hallitus, Kremlin rinnakkaishallitus, tsheka, on vastuussa epävarmuudesta, mahdottomuudesta harjoittaa kauppaa Venäjän kanssa. Toimittakaa tsheka pois – ja pahin este, mikä toistaiseksi ehkäisee kauppaa Venäjän kanssa, on raivattu tieltä. …

Tshekan alkuperäinen nimi oli ”Kansankomissaarien neuvoston yleisvenäläinen ylimääräinen komissioni vastavallankumousta, keinottelua ja sabotaashia vastaan taistelemista varten”. Huolimatta tästä rauhallisen teoreettisesta nimestään tämä komissioni pian levitti verisentodellisen hirmuvaltansa yli Venäjän. Tuossa tuokiossa se tuli kansanomaiseksi, ja sitä nimitettiin pian lyhyesti ”ylimääräiseksi komissioniksi”, venäjäksi ”tsherestvytshainaja komissija”. Mutta kun sekin tuntui venäläisistä liian pitkältä lausuttavaksi (tätä käsitettä mainittiin nyttemmin useammin kuin sanoja ”Jumala”, ”isä”, ”äiti” j.n.e.), otettiin vain molemmat alkukirjaimet ”tshe” ja ”ka”, liitettiin ne yhteen ja sanottiin ”tsheka”. Siitä tämä kauhea sana!:

Georg Popoff: Tsheka valtio valtiossa. Kokemuksia Venäjän ylimääräisestä komissionista. Helsinki 1925.

* * *
TSHEKAN VARHAINEN LOISTOAIKA

Tshekan bolshevikkivallan ajan ensimmäisen vaiheen toiminnasta voidaan todeta, että tsheka jo silloin, päinvastoin kuin Ranskan vallankumouksen ”yhteishyvän komitea”, pyrki teloittamaan uhrinsa salaa, kaikessa hiljaisuudessa, julkisuutta välttäen. Radek oli ainoa bolshevikki, joka vaatimattomasti ehdotti mestausten julkisuutta (mikä varmasti olisi pannut rajan tshekan mielivallalle). Hän kirjoitti vuonna 1918 ”Isvestijassa” n:o 192: ”Viiden porvarin teloittaminen, joka tapahtuisi neuvoston tuomion nojalla julkisesti tuhansien tämän teon hyväksyvien työläisten läsnä ollessa, vaikuttaisi paljon enemmän kuin viidensadan ihmisen ampuminen tshekan päätöksen nojalla ilman työläisjoukkojen osanottoa…”. Nämä ”kauniit sanat” kaikuivat kuuroille korville. Koko bolshevikkien vallankumouksen aikana – aina tähän päivään saakka [2.10.1924] – ei Venäjälllä ole tapahtunut yhtään julkista teloitusta, vaan sen sijaan on annettu Dsershinskin pyövelien mielensä mukaan riehua Lubjankan ja Gorohovajan kellariholveissa. …

Ne ihmiset, jotka epäilevät näitä kuvaksia, huomatkoot, että meillä on hallussamme neuvostovallan virallisesti vahvistamia ja julkaisemia tietoaj, josisa on kerrottu ”taistelusta sisäisellä rintamalla”, toisin sanoen tshekan ampumsita: Ukrainan tshekan päällikkö M.J. Ljazis on jo 1920 julkaissut Moskovassa valtionkustantamosta lentokirjasen, jota hän nimittää ”kansanomaiseksi katsaukseksi tshekan kaksivuotiseen toimintaan”. Tästä ”kansanomaisesta katsauksesta” saamme tietää, että vuoden 1918 viimeisellä kolmanneksella, Leninin murhayrityksen jälkeen, siis vähemmässä kuin neljässä kuukaudessa, teloitetiin Eruoopan puoleisen Venäjän kahdessakymmenessä kuvernementissa 4.500 (neljätuhattaviisisataa) ihmistä. Itsestään lienee selvää, että toveri Ljazisin luvut ovat epätäydellisiä. Venäläinen professori Maljgunoff on laskenut samanaikaiset neuvostolehdissä julkaistut teloitukset ja mainitsee kirjassaan ”Punainen terrori” luvun 5.004. Jos edelleen ottaa huomioon, etteivät sen enempää Ljazis kuin professori Maljgunoffkaan. niin kuin he itsekin huomauttavat, voi tuntea kaikkia tapauksia ja ettei Venäjällä siihen aikaan – sen kummemmin kuin muulloinkaan – ihmishenkiä erikoisen tarkasti laskettu, niin voi saada likimääräisen käsityksen asioiden todellisesta tilasta. Mestauksia ei ylipäätnäsä lainkaan laskettu vuonna 1918 eikä sitä seuraavina kahtena tai kolmena vuotena. Todistus: Moskovan kuvernementissä olevan Klinin kaupungin tsheka ilmoitta virallisessa neuvostolehdessä ammuttaneensa ”muutamia” vastavallankumouskellisia; Voroneshista tulee tieto, että seillä on teloitettu ”monta” vankia; Pietarin lehdet ilmoittavat, että Sestrosetskissa on tapahtunut ”ampumisia, kun ensin jokainen tapaus on tutkittu tarkasti” j.n.e.

Ajanjakson kuluessa syyskuusta 1918 vuoteen 1921 – teloitettujen lukumääräl ei tienkään voi tarkasti määrätä. Virallinen neuvostotilasto (myöskin M.J. Ljazis mainitussa lentokirjassa) mainitsee noin 12.000 ihmistä. Tämä luku on väärä, sillä jo yksityisissä kaupungeissa, niin kuin esimerkiksi Moskovassa, Kievissä, Harkovissa y.m., on kussakin teloitettu useita tuhansia. Lisäksi täytyy laskea lukuisien talonpoikaiskapinoiden uhrit; mainitut kapinathan usein muodostuivat oikeiksi teurastuksiksi, joita tsheka suoritti raskaalla tykistöllä, konekivääreillä, myrkkykaasuilla ja muilla sellaisilla keinoilla.

Ollessani Ufan kuvernementissä (vuonna 1922) kerrottiin minulle sangen luotettavalta taholta, että tsheka oli siellä vuonna 1919 erästä kapinaa kukistaessaan lyönyt maahan yli 10.000 talonpoikaa. Tämä yhdessä ainoassa kuvernementissä. Luovun tshekan uhrien laskemisesta. Sillä onko niitä 12.000, niin kuin bolshevikit sanovat, vai 15.000, niin kuin toiset väittävät, se on melkein yhdentekeävää, kun ajattelee sitä kauhistuttavaa systeemiä, joka vielä tänäkin päivänä jatkaa rauhaa rakastavan ja kärsivällisen kansan orjuuttamista, turmelemista ja saastuttamista.

Yksityisiä ampumisia ja vieläpä joukkoteloituksiakin hirveämpi on tuo systeemi!

Tahdon vain viitata panttivankijärjestelmään, jonka tsheka keksi vuonna 1918 tai pikemminkin on keskiajan pimeydestä nostanut esiin. Tsheka ottaa kiinni sata, kaksisataa, kolmesataa ja enemmänkin viattomia miehiä, naisia ja lapsia, sulkee heidät Lubjankan kellariholveihin selittäen heidät panttivangeiksi, s.o. heidät kaikki ammutaan, jos joku uskaltaa hyökätä jonkun neuvostojohtajan kimppuun. Äitejä ja vaimoja pidetään panttivankeina, kunnes heidän poikansa ja miehensä vapaaehtoisesti antautuvat tshekalle. Panttivankijärjestelmää tsheka pitää vielä nytkin herruutensa päätukena.

Ajanjakson [syyskuusta 1918 vuoteen 1921] luonne ei olisi selvillä, ellei muutamin sanoin kosketeltaisi tshekan silloista kauppapolitiikkaa. Kuten tunnettua oli neuvostotalouden ensimmäisinä vuosina kaikenlainen kauppa, s.o. ostaminen ja myyminen (myös elintarpeiden ja yksinkertaisimpienkin tarvikkeiden) mitä ankarimmin kielletty. Jokaisen kansalaisen oli tyydyttävä valtion päivämuonaan. Tietenkään sillä ei voinut tulla toimeen, ja tuloksena oli, että jokainen neuvostokansalainen, joka salaa osti leipäpalasen, harjoitti ”kiellettyä kauppa”. Jälleen mainio tilaisuus tshekan puuttua asioihin: kaikissa Venäjän suurkaupungeissa vilisi tuhansittain tshekan asiamiehiä, joiden erikoisena tehtävänä oli ”koetellakseen Venäjän kansan kommunistista hyvettä” provosoida ihmisiä myymään ja ostamaan! Vieläpä jokaista kaupanhaaraa varten oli erikoisia spelialisteja: muutamien tehtävänä oli vietellä surkuteltavia neuvostokansalaisia elintarpeilla, toisten jalokivillä, komansien pianoilla ja huonekaluilla j.n.e. Teeskentelemätön lukija arvatenkin kysyy: Miksi tämä kaikki? Vastaus on yksinkertainen: jotta saataisiinn lisää aiheita vangitsemisiin. Tuskin näet asianomainen neuvostokansalainen suostui provokaattorin kauppatarjoukseen, kun hänet vangittiin ja pantiin ”toistaiseksi” linnaan. Siellä häntä kuulusteltiin, kudutettiin ja rääkättiin siksi, että niin kuin tshekalaiset sanoivat: ”Ehkä häneltä voisi saada irti jotakin mielenkiintoista”… Filosofiset moskovalaiset nimittivät sellaista ”tshekan oikuksi”.. Ah, miten monet ihmiset ovat hengellään saaneet maksaa nämä ”tshekan oikut”…:

Georg Popoff: Tsheka valtio valtiossa. Kokemuksia Venäjän ylimääräsestä komissionista. Helsinki 1925.


TSHEKAN NELJÄ VAIHETTA

Tshekan neljä sesonkia. Sellaisena kuin ne tiilenpäiden kautta oppi tuntemaan Geog Popoff [Popov] jo vuoteen 1924 mennessä:

1. Tshekan ensimmäinen vaihe:
Tämä ensimmäinen ajanjakso kesti kahdeksan kuukautta, Tshekan perustamispäivästä, joulukuun 20:stä 1917, elokuun 17:een 1918, jolloin sosialisti Kannegiesser murhasi Pietarin Tshekan päällikön Uritskin. Tämän alkuvaiheen jälkeen Tshekan punainen terrori pääsi oikeaan vauhtiin, mutta olisi väärin kuvitella että organisaatio olisi tuona syntymänsä jälkeisenä kahdeksan kuukauden aikana viettänyt pitkitettyä kapalokautta. Tämän jakson uhrien, se on virallisesti teloitettujen, lukumäärä on jokseenkin tarkasti määrättävissä, koska tässä tapuksessa on sekä kommunisteiselta että antikommunistiselta taholta annettu poikkeuksellisen yhtäpitäviä tietoja: joulukuusta 1917 syyskuuhun 1918 on Pietarissa teloitettu noin yhdeksänsataa henkilöä ja jokseenkin sama määärä muualla Venäjällä.
Sellainen on bolshevikkien vallankumouksen ensimmäinen tilinpäätös.
Ammuttiin ”yksinkertaisesti” se on ”vallankumouksellisen harkinnan” perusteella, ilman että neuvostovalta mitenkään oli määritellyt kantaansa ”kuolemanrangaistuksen” probleemiin. Niinpä esimerkiksi kansankomissaariien neuvosto julkaisis tammikuun 8 p:nä 1918 käskykirjeen: ”Määrätään, että varustuksien kaivamista varten on porvareista, miehistä ja naisista, muodostettava pataljoonia, jotka toimivat puna-armeijalaisten silmälläpidon alaisina. Ne, jotka yrittävätä päästä tästä työstä, on ammuttava”. [Varhainen pakkotyön muoto liikekannallepanon nimissä, VH]. Pietarin ”Isvestijan” numerossa n:o 30 julkaistiin lisäksi määräys, jonka mukaan oli ”vastavallankumoukselliset ammuttava paikalle”. Ampuisella rangaistiin eri kaupungeisa seuraavat ”rikokset”: kaikenlainen myynti ja ostaminen, ivallinen suhtautuminen neuvostovaltaan (!), kaduilla kulkeminen kello kahdeksan jälkeen illalla, kokoontuminen kaduilla, erinäisten pakkoverojen suorittamatta jättäminen porvarien taholta j.n.e., j.n.e. Nämä seikat ovat yleisesti tunnettuja. Jo tuota aikaa koskien voidaan todeta, että Tsheka jo silloin (päinvastoin kuin Ranskan vallankumouksen ”yhteishyvän valiokunta”) pyrki teloittamaan uhrinsa salaa, kaikessa hiljaisuudessa, julkisuutta välttäen.
Radek oli ainoa bolshevikki, joka vaatimattomasti ehdotti mestausten julkisuutta (mikä varmasti olisi pannut rajan tshekan mielivallalle). Hän kirjoitti vuonna 1918 ”Isvestijassa” n:o 192: ”Viiden porvarin teloittaminen, joka taphtuisi neuvoston tuomion nojalla julkisesti tuhansien tämän teon hyväksyvien työläisten läsnä ollessa, vaikuttaisi paljon enemmän kuin viidensadan ihmisen salainen ampuminen tshekan pääöksen nojalla ilman työläisjoukkojen osanottoa…” Nämä ”kauniit sanat” kaikuivat kuuroille korville.
Koko bolshevikkien vallankumouksen aikana – aina tähän päivään saakka [kirjoitettu lokakuussa 1924] – ei Venäjällä ole tapahtunut yhtään julkista teloitusta, vaan sen sijaan on annettu Dsershinskin pyövelien mielensä mukaan riehua Lubjankan ja Gorovhovajan kellariholveissa.

2. Tshekan toinen vaihe:
Toinen ajanjakso on oikeata Tshekan loistoaikaa. Se alkoi Uritskin murhasta ja Dora Kaplanin epännistuneesta murhayrityksestä Leniniä vastaan (syyskuun 5 päivänä 1918) ja kesti kansalaissodan lopuun, suunnilleen vuodenvaihteeseen 1921-1922.
Ajanjakso voidaan sattuvimmin kuvata lauseella, joka oli ”Pravdassa” lokakuun 18 p:nä 1918: ”Tästä lähtien tunnussana: ”Kaikki valta neuvostoille!” on korvattava huudolla: ”Kaikki valta tshekalle!”
Tämä vaihe, joka kesti täydet kolme vuotta, alkoi joukkoampumisilla kostoksi Pietarin tshekan päällikön Uritskin murhasta ja Leninin murhayrityksestä; Pietarissa teloitettiin Uritskin kuoleman sovitusuhreiksi kokonaista viisisataa ihmistä muutamien päivien kuluessa, ja Moskovassa ammuttiin Leninin takia yli kolmesataa vankia.
Nämä ihmiset olivat tietenkin aivan viattomia noiden sosialistien väkivaltaisuuksien suhteen.
Sosialisti Dora Kaplanin vuoksi ammuttiin suuri joukko monarkisteja, entisiä tsaarin ministereitä, upseereita, pappeja y.m. Ammuttiin yksinkertaisesti ne, jotka siihen aikaan sattumalta olivat vangittuina – ”Leninin tähden”. Se oli ”punaisen terrorin logiikkaa”…

3. Tshekan kolmas vaihe;
Tshekan komas ajanjakso voidaan merkitä alkaneeksi helmikuun 6 p:nä 1922. Sinä päivänä tsheka ”lakkautettiin”, mutta sen tilalle syntyi heti ”Ge-Pe-U”. Tämä menettely ei ollut muuta kuin hyvin karkittua, maailman yleiselle mielipiteelle tarkoitettua ilveilyä.
Mistä johtui Tshekan teoreettinen lakkauttaminen?
Se oli seurausta niin sanotun ”uuden talouspolitiikan” vaikutuksesta, kun Moskova muutamien kuukausien ajan näytti vakavasti pyrkivän kääntymykseen. Tahdottiin käydä kauppaa ulkomaiden kanssa, saada luottoa j.n.e., ja näytti loogiselta, ettei tätä tarkoitusta voitaisi milloinkaan saavuttaa ilman pääasiallisen esteen, Tshekan, poistamista.
Ensimmäiset toimenpiteet olivat seuraavat: Dsershinski jätti Lubjankan ja rupesi kulkulaitosministeriksi, hänen tilalleen astui pakolaisasiain komissaari Unschlicht, mies, joka Moskovasa oli yleensä tunnettu ”humaaniksi” ja ”ihmisystävälliseksi”, samaan aikaan ilmestyi käskykirje, jossa kuolemanrangaistus (kuinkahan monennen kerran?) poistettiin ja määrättiin, että jokainen vangittu oli neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa kuulusteltava, että tutkimukset yksityisissä tapauksissa on saatava kahdessa kuukaudessa loppuun ja paljon muuta sellaista. Sanat ”ylimääräinen komissioni” poistettiin ja uudelle laitokselle annettiin viattomalta kajahtava nimi ”Valtiollinen poliittinen hallitus” (venäjäksi: ”Gosudartstvennoje Polititsheskoje Upravljenije”, alkukirjainten ukaan lyhennetty ”Ge-Pe-U”:ksi). Sellainen oli teoria.
Mutta käytännössä seurasi - - - ei mitään! Osoittautui, että Felix Dsershinski oli tosin tullut kulkulaitosministeriksi, mutta samalla säilyttänyt paikkansa entisen Tshekan, nyttemmin ”Ge-Pe-U”:n kollegiossa; ”humaani” ja ”ihmisystävällinen” Unschlicht muuttui heti Lubjankan kynnyksen yli astuttuaan julmaksi ja kovasydämiseksi – oikeaksi tshekalaiseksi; kuolemanrangaistusta käytettiin edelleenkin, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut; niin kuin ennenkin annettiin usiempien vankien (mistä minä itse vankilassa saatoin vakuuttautua) kitua Tshekan kellariholveissa ylipäätänsä lainkaan heitä kuulustelematta; ”tutkinnot” venyivät niin kuin ennenkin kaksi, kolme, neljä kuukuatta, niin, usein yli vuodenkin; kaikki jäi ”lakkautus”-käskykirjeen jälkeen entiselleen. Dsershinski ja Unschlicht saattoivat täydellä syyllä toistaa tsaarnaikusien ministerin Makarovin sanat vuodelta 1912 Lena-teloitusten johdosta: ”Niin oli ja niin tulee olemaan!”
Tshekan varmaa vakaumusta, että ulkomaihin vaikuttamiseksi riitti täydelleen vain Tshekan muodollinen lopettaminen ja sen tiedoksiantaminen sanomalehdissä hitustakaan ajattelematta todellista lopettamista, osoittaa se seikka, ettei edes katsottu tarpeelliseksi vaihtaa Tshekan asuinpaikkaa ja henkilökuntaa. Tässäkin jäi kaikki ennalleen: ei ainoakaan tshekalainen liikahtanut Lubjankalta!
Ainoat muutokset, mitkä siihen aikaan saatoin havaita, olivat – uudet nimikilvet Tshekan ulko- ja sisäovilla. Mutta tässäkin näkyi kyynillisyyttä ja ilveilyä: Tshekan hallituksen sisällä saattoi jakaisella ovella nähdä lipun, jolla kaunillla painokirjaimilla (Tshekalla on oma paino samoin kuin omat pesulaitokset, räätälin- ja puusepänverstaat, valokuvaamot, elävätkuvat, teatterit ja paljon muuta) loisti sen osaston nimi, joka vastaavassa huoneessa oli. Niinpä esimerkiksi: ”Tshekan salainen osasto”, ”Tshekan erikoinen osasto”, ”Tshekan operatio-osasto”, ”Tshekan vastavallankumous-osasto”, ”Tshekan esimiehistö”, ”Tshekan kollegio” j.n.e. Kirjaimet ”Tshe-Ka” tai ”Ve-Tshe-Ka” tai ”Em-Tshe-Ka” [Tsheka, Venäjän Tsheka, Moskovan Tsheka] eivät puuttuneet milloinkaan. Muutos, ainoa muutos, mikä johtui tuon häpellisen lakkauttamismääräyksen julkaisemisesta, oli seuraava: kaikkialle liimattiin ”Tshe-Ka” kirjaimien päälle pieni, valkoinen lippu, johon musteella oli kirjoitettu ”Ge-Pe-U” [GPU]. Muut nimet jäivät paikoilleen. Siten saatiin nyt lukea tshekahallituksen ovista: ”Ge-Pe-U:n salainen osasto”, ”Ge-Pe-U:n erikoinen osasto”, ”Ge-Pe-U:n operatio-osasto”, ”Ge-Pe-U:n kollegio” j.n.e. Kun vielä lisää, että liput, jotka oli liimattu ”Tshe-Ka” kirjaimien päälle, olivat sangen ohutta ja huonoa paperia ja että niiden lävitse kuultavat, lihavalla painetut kirjaimet ”Tshe-Ka” näkyivät selvemmin kin musteella kirjoitetut ”Ge-Pe-U”, niin Tshekan lakkauttamien kuva on täydellinen. Ei milloinkaan ole maailman silmien edessä näytelty häpeällisempää poliittista ilveilyä!

Tämä Tshekan kolmas ajanjakso kesti tasan yhtä kauan kuin neuvostovallan ”N.E.P.” –humukin, se on hiukan toista vuotta, jolloin koetettiin vakuuttaa maailmaa bolshevikkihallituksen ”rauhanvalmiudesta”. - Tsheka koetti sikäli sopeutua tilanteeseen, että se rupesi työskentelemään hiljaisemmin, millä en suinkaan tarkoita sanoa, että sen into ja mielivalta vähenivät. Päinvastoin – sellaisten terrorististen järjestöjen kuin ohranan ja Tshekan luonteeseen kuuluu, että ne rauhallisempina aikoina koettavat vakuuttaa leivänantajiaan olemassaolonsa välttämättömyydestä. Tuskin Tsheka oli vainunnut terrorin ja sikäli myös oman valtansa rajoittamisen mahdollisuuden, kun se kaikin keinoin rupesi sitä vastaan työskentelemään ”paljastaen” kaikkialta salaliittoja, murhayrityksiä, vastavallankumouksellisia puuhia ja muuta sellaista. Sillä oli seurauksensa: sisäpoliittisten voimien painostuksesta neuvostovalta teki syksyllä 1923 tarmokkaan käänteen uudessa talouspolitiikassa, ja silloin kohosi uusi terrorivuoksi. Nykyään [1924] ei ole epäilemistäkään, että tämä käänne johtui Tshekan ja sen lähellä olevien kommunistisen puolueen jäsenten painostuksesta.

4. Tshekan neljäs vaihe;
Sillä tavoin alkoi Tshekan neljäs ajanjakso, joka on kestänyt tähän [kirjoitettu lokakuussa 1924] saaka. Tietenkin nyt jälleen pantiin kuolemanrangaistus voimaan. Se tapahtui virallisesti maaliskuun 5 p:nä 1924, heti Leninin kuoleman jälkeen, mutta ”epävirallisesti” jo marraskuussa 1923, jolloin pantiin jälleen toimeen joukkoampumisia.
Myöskin ryhdyttiin uudelleen joukkovangitsemisiin, kotitarkastuksiin, ajojahteihin j.n.e. Näytti melkein siltä kuin Tsheka nyt olisi tahtonut ottaa korvauksen ”lempeydestään”, jota se oli osoittanut uuden talouspolitiikan aikana. Erikoisia syitä tähän Tshekan uuteen raivoamiseen ei ollut. Ainoastaan pelko, että sen ihanteellinen olo ja vaikutusvaltainen toiminta voisi loppua, aiheutti sen uuden toimeliaisuuden. Mutta silloin sattui tapaus, joka automaattisesti antoi Tshekalle taas jalansijaa, minkä se osaksi oli menettänyt ”talousajan” aikana: kommunistisessa puolueessa syntyi joulukuussa 1923 neuvostopolitiikan suunnista keskusteltaessa kriisi, joka päättyi radikaalin siiven, terroristien ja tshekan kannattajien, täydelliseen voittoon.
Nyt Tsheka oli taasen pinnalla.
Sitten sattui toisia uskomattomia asioita: Trotski joutui epäsuosioon, niin, Tsheka ei edes epäröinyt ryhtyä tämän punaisen armeijan kansanomaisen päällikön luona kotitarkastukseen (!), viimein hänet väliaikaisesti karkoitettiin Kaukaasiaan, joukko mutia neuvostojohtajia sai pakollisen ”virkaloman”, ja lopuksi – Lenin kuoli!
Kaikki tapahtumia – varsinkin Leninin kuolema – jotka pikemminkin lisäsivät kuin vähensivät Tshekan vaikutusvaltaa. Tähän tuli lisäksi, että Kreml julisti radikaalisten kommunistien voiton jälkeen tunnussanakseen: ”Kuristakaa ysityiskauppa! Antakaa uuden kauppiassäädyn maksaa pakkoveroa!”
Mikään ei ollut Tshekalle sopivampaa kuin tämä vaatimus: Alkujaanhan oli tunnussana ”taisteluun yksityiskauppaa vastaan” (joka neuvostovallan ensimmäisinä vuosina oli kokonaan kielletty) sen toiminnan vaikuttavin perussyy. Sitten kauppa vapautettiin, ja Tshekalta riistettiin siten sen tärkein työmaa. Nyt palattiin takaisin ”alkuperäiseen olotilaan”: niitä kauppiaita, jotka vuosi takaperin olivat avanneet kauppansa, hankkineet tavaravarastoja ja ansainneet vähän rahaa, kuristettiin nyt kurkusta ja kiristettiin. Tätä ryöstämistä nimitettiin Moskovassa ”punaiseksi veropolitiikaksi”. Ken ei tahtonut maksaa, joutui ”kellariin”.
Tietenkin tuhannet ja taas tuhannet neuvostokansalaiset joutuivat tämän kohtalon alaisiksi. Vankialt rakoilivat, ei tiedetty mitä tehdä näille kaikille ”punaisen veropolitiikan” uhreille. Pulassaan Tsheka tuli ajatelleeksi tsaarinhallituksen vanhojen siperialaisten karkoituspaikkojen kansoittamista: joukottain lähetettiin nyt vankeja Narymin alueella ja muihin Siperian kaukaisiin seutuihin. Innosta, jolla tämä toimenpide toteutettiin, saattoi pian huomata, ettei se ollut muuta kuin Venäjän porvariston jäännöksien järjestelmällistä sukupuuttoon hävittämistä.
”Vielä loppuun teurastamatonta” porvaristo Tsheka rupesi nyt ”teurastamaan loppuun”.
Vuosi 1924, Venäjän ”siperialainen vuosi”, on paljastanut sen tosiasian, että neuvostohallituksen sivistynyttä ja varakasta kansankerrosta vastaan suunnattu hävitysraivo on noussut uusin voimin, jatkuu keskeytymättä ja nykyään Tshekan toimesta hartaammin kuin milloinkaan ennen.:

Georg Popoff: Tsheka valtio valtiossa. Kokemuksia Venäjän ylimääräisestä komissionista. Helsinki 1925.

Miten tarkkanäköisesti Popoff erittelikään Venäjän punaisen poliittisen poliisin toiminnan elinkaaren alkuvuosien toimikentän ja toiminnan luonteen. Tiesikö ja miten hyvin Gylling tämän valtiollisen elimen laadun ja suunnan? Tähän voidaan yksioikoisesti vastata kahdella lauseella. Hän tiesi. Hän ei voinut olla tietämättä. Hänhän oli Karjalan punaisen poliittisen poliisin valvoja ja vähtäri. Se naulitseva, vangitseva kosketus suurlakon kiihkeiden öiden ajalta Helsingin kaupungissa marraskuussa 1905, minkä loihdepiiriin Gylling oli miliisijärjestelmän komissaarina tullut vihityksi, ei laskenut häntä vapaaksi, vaan piti magneettipiirissään kaikki vuodet Karjalassa ja sen jälkeenkin, kunnes koitti hetki jona hänen itsensä oli laskeuduttava kovimmasta kovimman ja pyhimmästä pyhimmän eli Lubjankan porraskongit alas aina viheliäisiin vankikoppeihin asti, sellin yksinäisyyteen, ja sieltä viimeisen komennuksen alaisena painamaan pää alas niskalaukausta varten.

xx

TSHEKAN NELJÄS VAIHE

Jo niinkin varhain kuin vuodelta 1924 on meillä käytettävissämme omakohtaisiin kokemuksiin perustuva konkreettinen ja havainnollinen ”matkakuvaus” viattoman yksilön matkasta järjestelmään. Matkasta kylmään. Matkasta tuhoavan systeemin ytimeen, tai ytimestä pois, karkoitukseen, pois, tuhoon: sillä tuho, yksilön – ja ihmisen arvon – tuho, on sen ensisijainen ja varsin näkyvä tarkoitus:

Aivan syyttömiä ihmisiä vangitaan joukottain ja tuomitaan kiristettyjen ”tunnustusten” perusteella karkoitettaviksi Uraliin.

Sadoittain heitä kuormataan kuin rupista karjaa niinsanottuihin ”Stolypinin vaunuihin” (jotka vuonna 1907 rakennettiin Stolypinin käskystä silloisia ”maankavaltajia” varten). ”Stolypinin vaunujen” likaisuus on kuvaamaton. Ruumiilliset tarpeet on suoritettava vaunuun.

Tiellä junat joka hetki suistuvat kiskoilta, akselit katkeavat ja muita samantapaisia onnettomuuksia tapahtuu, minkä vuoksi matka Jekaterinburgiin, Uralin pääkaupunkiin, aina kestää useita viikkoja. Elintarpeita eivät vangit yleensä saa lainkaan. Jokaisen on huolehdittava itsestään. Jolla ei ole rahaa, joutuu kärsimystoveriensa armeliaisuuden varaan. Jekaterinburgissa osoittautuu ”karkoitus Uraliin” valheeksi.

Jekaterinburgin tshekan päällikkö, Peshkoff, ei salli kenenkään vangitun ”vastavallankumouksellisen” asettua Uraliin.

Pitkähkön oleskelun jälkeen erikoisen eläimellisestä vankien kohtelusta tunnetussa Jekaterinburgin vankilassa (missä jo tsaarin aikana lukemattomia ihmishenkiä hävisi) lähetetään onnettomat Tura-jokea pitkin Tobolskiin. Talvella, kun Tura on jäässä, ajavat ratsastavat tshekalaiset jalkaisin kulkevia vankeja yli Siperian lumiaavikoitten. Tällä tiellä, joka on viitoitettu tsaarinajan uhrien hautaristeillä, sortuu noin kolmas osa vangeista ja menehtyy surkeasti jään ja lumen keskelle, toinen kolmasosa kuolee Tobolskissa matkan rasituksiin ja vain yksi kolmasosa jää eloon - omaksi onnettomuudekseen, sillä jonkun ajan kuluttua hekin menehtyvät Siperian helvetin kidutuksiin, ruttoon ja puutteeseen.

Tobolskista karkoitetut lähetetään Odorskin alueelle, joka on noin tuhatkolmesataa kilometriä Tobolskista.

Lumiaavikko. Odorskin kylässä on kolmekymmentä taloa ja satakunta samojeedijurttaa. On mahdotonta saada mitään työ- tai ansiomahdollisuutta. Elossa saattavat säilyä vain ne, jotka ovat voineet tuoda mukanaan lämpimiä vaatteita ja rahaa. Vielä pahemmin kuin Odorskissa ovat olot useita satoja kilometrejä toisistaan sijaitsevissa Beresovossa ja Aleksandrovossa ja varsinkin Geen kylässä, jok aon melkein Jäämeren rannalla.

Sinne lähetetään ne, joiden nopea loppu on erikoisen tärkeä ”maailman inhimillisimmällä hallitukselle”. Siellää on täydelleen ja iankaikkisesti erossa muusta maailmasta.

Eikä siinä kyllin - tsheka ei kammoa erottaa perheenjäseniä toisistaan ja lähettää heitä kaukana toisistaan sijaitseviin karkoituspaikkoihin…

Koko alueella, kaksi kertaa Saksaa suuremmalla, on vain yksi sairaala ja yksi lääkäri. Tämän ”sairaalan” olot pilkkaavat kaikkia kuvailemisyrityksiä. Kaikkea puuttuu: vankeja rokotetaan hiusneulalla; vanun sijasta käytetään hirvenkarvoja; desinfioimiseen kelpaa kotona keitetty sikuna, ”samagonka”; hampaitten vetäminen tapahtuu naulahohtimilla; leikkaukset tehdään keittiöpuukolla j.n.e. Vaikeimmat sairaudet raivoavat siellä alituisesti. Melkein yhdeksänkymmentä prosenttia kaikista vangeista sairastaa malariaa, trakoomeja, tuberkelia, isoarokkoa, nälkäkuumetta, keripukkia ja kaikenlaisia muita tauteja, joita esiintyy vain täällä ikuisen talven, ikuisen nälän ja ikuisten tuskien valtakunnassa, niin kuin erästä salaperäistä silmätautia, josta toinen puoli sairastuneista kuolee tai tulee sokeaksi.

Sitä paitsi paikalliset tshekavirkailijat pahoinpitelevät, pieksevät ja pilkkaavat näitä onnettomia, tautien runtelemia, puolikuolleita vankeja. Heidän rukouksiinsa päästä toisiin, suotuisempiin seutuihin vastaa Tobolskin tshekan päällikkö Kusnetsoff kieltävästi ja perustellee kieltoaan: ”Juuri näiden Federatiivisen Neuvostotasavallan reuna-alueiden sivistäminen on erikoisen suotavaa”.:

Ivan Savin, kirjailija, 1924 omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa kuvauksessaan.
xx

TULOS. TÄMÄ. VÄLIVAIHE.
”Punaisessa terrorissa”, joka eli loistoaikaansa vuodesta 1918 vuoteen 1922 [tämä on kirjoitettu 1925, VH], tapahtui tietenkin vaihteluita riippuen poliittisista päiväntapahtumista, kansalaissodan eri asteista: terrorin aallot nousivat ja laskivat. Niinpä esimerkiski kuolemanrangaistus poistettiin helmikuussa 1919, toukokuun 24 p:nä 1919 se jälleen pantiin toimeen, tammikuun 15 p:nä poistettiin jälleen, j.n.e. Jätän mainitsematta nämä ”veripunaiset” ja ”ruusunpunaiset” vivahdukset - jo senkin vuoksi, että tsheka kuolemanrangaistuksen poistamisen ja palauttamisen väliaikoinakin on tarpeen mukaan huolettomasti teloittanut, käytäntö, jonka Kungurin tshekan päällikkö, toveri Golgin, on ytimekkäästi esittänyt tammikuun 22 p:nä 1919 Uralin alueen kommunistisessa komiteassa: ”Ketään ampuaksemme emme tarvitse todistuksia, emmekä kuulusteluja, emmekä epäluuloja. Kun pidämme jonkun ampumista tarkoituksenmukaisena, niin ammumme hänet! Siinä kaikki!” Julkistakoon tässä myös seuraava selityksiä kaipaamaton ”Ve-Tshe-Kan” [Venäjän valtiollinen turvallisuuspoliisi] kiertokirje, jonka se huhtikuun 15 p:nä 1920 lähetti maaseudun tshekahallituksille: ”Viitaten kuolemanrangaistuksen poistamiseen määrää tshekan esimiehistö teidät viemään viipymättä kaikki kuolemaantuomitut henkilöt niille alueille, joilla sotatila vallitsee, koska kuolemanrangaistusta koskeva kiertokirje ei koske näitä alueita”.

xx
Miten pian kaikki tapahtui?

Helsingissä toukokuulla 1925 päivätyssä yhteenvedossa J. Sammalkorpi kertoo:

Puna-armeija rekryteerasi ahkerasti asekelpoisten punapakolaisten keskuudessa sekä riveihinsä että upseerikursseilleen, viimemainituille jopa siinä määrin, että lentäjä Verner Lehtimäki kesällä v. 1919 valitteli eräässä yksityisessä keskustelussa Mannerille, että ”nykyisin tehdään pakolla upseereja yösokeista ja puolikuuroistakin”. Kaikkia ei kuitenkaan saatu kursseille mahtumaan, ja jälelle jääneet otti siipiensä suojaan tsheka. (Myöhemmin on kuitenkin meikäläisistä harva se tshekalainen käynyt punaupseerikurssin ja toiselta puolen on melkein jokainen punaupseeri ollut tavalla tai toisella tshekan kanssa yhteydessä, niin että vain poikkeustapauksissa voidaan suomalaisen tshekalaisen ja punaupseerin välille vetää selvä rajaviiva). Samalla ryhtyi tsheka yhdessä Kommunistisen Internationalen salaisen operativiosaston (Sekretno-operativnaja tshastj kominterna) ja vallankumouksellisen sotaneuvoston vakoiluhallinnon (Rasvjedupra revvojensovieta) kanssa mitä tehokkaimmin tukemaan Suomen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean alkamaa vakoilu- ja kiihoitustoimintaa Suomessa.

Suomalaiset tshekalaiset Pohjoisessa Kommuunissa.

Suomalaisten tshekalaisten loistoaika n.k. Pohjoisessa Kommuunissa (Pohjois-Venäjä, Pietari pääkaupunkina) oli vuosina 1919-1920, jolloin melkein yksinomaan suomalaisten käsissä oli ”vastavakoilu” Pietarissa ja Inkerinmaalla sekä Itä-Karjalassa. Jukka Rahja –vainajan luoma ja johtama Suomalainen Sotilasjärjestö oli nimellisesti S.K.P:n Keskuskomitean alainen, mutta tosiasiallisesti tshekan yksi – vieläpä hyvin tärkeä – osasto. Näiden rivien kirjoittaja vangittiin kesällä 1919 Pietarissa. Vangitsemismääräyksessä oli Jukka Rahjan allekirjoitus, mutta pidätyksen toimitti erään lättiläisen matruusin johtama komennuskunta Gorohowaja 2:sta. Kuten näkyy, ulottui Rahjan määräämisvalta tshekan päämajaa myöten. Sotilasjärjestö hoiti samalla kaiken Suomeen kohdistuvan, tshekan ulkomaiselle osastolle kuuluvan toiminnan muodot: määräsi komennukset salaisille asiamiehille, järjesti näille Venäjän ja Suomen puolen etapit ja hoiti kaikki yhteydet ”maanalaisiin” Suomessa.

Pahimmin sai näinä vuosina poloinen Inkerinmaa tuta suomalaisten tshekalaisten hirmuvaltaa. ”Oikealla sektorilla”, s.o. Laatokan puoleisella osalla Karjalan Kannasta, hallitsi viipurilainen Allan Höglund diktaattorivaltuuksin. Kun suurin osa Pohjois-Inkerin asekelpoisista miehistä oli paennut Suomeen, oli hänen tyydyttävä sitä innokkaammin vangitsemaan ja kuulustelemaan yli-ikäisiä ukkoja, naisia ja lapsia. Kuulustelusta palasi moni nuori inkeriläisneitonen turvonnein poskin ja ruumis sinelmillä, ellei esimerkiksi ollut kyennyt tyydyttävästi tekemään selkoa, mihin oli joutunut talon vastavallankumouksellinen hevonen, jonka joku tshekan salainen asiamies oli ilmoittanut jonain pimeänä yönä lähteneen Suomeen. (Kirjoittajan tiedossa tällaisesta kuulustelusta on konkreettinen tapaus ”vastavallankumouksellisine hevosineen”, mutta koska asianomaisen inkeriläistyttären on onnistunut pysyä hengissä näin kauan, lienee varovaisinta olla tässäkään yhteydessä nimiä mainitsematta).

Valkeasaaren suunnalla vallitsi kuuluisa Kokko esikuntineen. Entisenä painijana ei hänkään kammonnut fyysillisiä otteita taistellessaan vastavallankumousta vastaan nälän ja köyhyyden näännyttämissä ”porvarillisissa” inkeriläiskylissä. Ennen katkerasti vihaamiltaan kasakoilta oli Kokko omaksunut nagaikan tapaisen piiskan, jonka kansa vangit ylen usein saivat tehdä tuttavuutta.

Totuus vaatii kuitenkin lisäämään, että Kokko yhtä usein kuritti omia alaisiaan. Tappelut Kokon ja ”esikunnan” välillä, jolloin aseina käytettiin tuoleja ja muita kansalle kuuluvaa yhteistä irtainta omaisuutta, kuuluivat päiväjärjestykseen.

Pitkin rajamaantietä kulki Laatokan ja Suomenlahden väliä suomalaisia lentäviä tshekan osastoja. Tällaisen osaston ilmestyminen kylään tiesi uusia vangitsemisia, pakko-ottoja, hevosten takavarikoimisia j.n.e. Talonpojat sulkeutuivat taloihinsa ja varoivat näyttäytymästä maanteillä, vaikka tärkeämmätkin asiat olisivat sitä vaatineet, sillä jokainen vastaantulija pysäytettiin ja tutkittiin, eikä tarvittu paljon epäilyksen häivettä, että tämä liikkui luvattomilla asioilla – ja mikä ei olisi ollut luvatonta Neuvosto-Venäjällä vuosina 1919-1920! – kun hän jo sai lähteä lentävän osaston mukana palatakseen kotiin vasta kuukausien, kenties vuosienkin kuluttua, jos palasi enää milloinkaan.

Kaikesta vangitsemisraivosta ja kuulustelujen yhteydessä harjoitetuista raakuuksista huolimatta on myönnettävä, että suomalaisten thekalaisten valta-aikana Inkerissä vain verraten harvoja heidän pidättämiään inkeriläisiä ammuttiin. Tavallisesti seurasi vangitulle muutaman kuukauden tutkintovankeus, jonka päätyttyä syytetty päästettiin kotikyläänsä tshekan julkisten tai näitä vielä lukuisampien salaisten agenttien silmälläpidon alaiseksi. Muutamien kuukausien, väliin vain jonkin päivän, kuluttua seurasi uusi pidätys, sama tutkintovankeus, vapauttaminen j.n.e. Pohjois-Inkeristä saattoi jo v. 1920 keskivaiheilla tavata perheitä, joiden jäsenistä joku oli parin vuoden aikana istunut toistakymmentä kertaa tshekan tutkittavana. ”Vaarallisemmat” perheenjäsenet oli suljettu keskitysleireihin, mikä kymmeneksi vuodeksi, mikä epämääräiseksi ajaksi.

Nimellisesti oli näinä vuosina yli tsheka-institutio Kannaksella 55. divisionan erikoisosasto (Osobyj otdiel) Schuwalovossa. Sen päällikkö ja useimmat kuulustelijoista olivat venäläisiä. Mutta sielläkin oli suurin osa palveluskunnasta ja alemmista agenteista suomalaisia. Jonakin kauniina kesäpäivänä voi erikoisosaston portailla tavata päivää paistattamasta kymmenkunta suomalaista esikaupunkityyppiä leveine housunlahkeineen, toisia taas – suojeluskuntapuvuissa, siis joko Suomesta saapuneina tai sinne lähteviä agentteja, tyyppejä, joissa paria kolmea vuotta aikaisemmin poliisin, saati santarmin, mainitseminen olisi aiheuttanut ärrältä soivan vihanpurkauksen, mutta jotka nyt nähtävällä mielihyvällä tekivät santarmi- ja provokatiopalveluksia maailman suurimmalle ohranalaitokselle. Täytyy ihmetellä sitä nopeutta ja helppoutta, millä suomalaiset vallankumoukselliset olivat eläytyneet uuden isäntänsä, tshekan, systeemeihin, joista Popoffin ”Tsheka” kaikessa suuressa totuudenmukaisuudessaan antaa niin järkyttävän kuvan.

Ymmärrettävistä syistä ei suomalaisen sotilasjärjestön hallitseva asema tshekan eri toiminta-aloilla suurestikaan miellyttänyt venäläisiä tshekalaisia, joille valtakysymys on aina ollut varsin arka niin hyvin pienissä kuin suurissakin Venäjän sisäpoliittisissa kysymyksissä. Hankauksia sattui tuon tuostakin, varsinkin äskenmainitun Kokon sektorilla. Tähän tuli lisäksi oppositio muutamien suomalaisten kapinajohtajien ja heidän ympärilleen ryhmittyneiden pakolaissuuntien taholta. vuosina 1918-20 oli Jukka Rahja sotilasjärjestöineen tosiasiallisesti keskittänyt käsiinsä kaiken vallan Venäjällä asuvien suomalaisten hengen ja omaisuuden yli. Ja hän käytteli tätä valtaansa vähääkään häikäilemättä. Sorahtelevin ärrin lausutut kiroukset sinkoilivat tarpeen tullen vasten sellaisenkin kapinajohtajan naamaa, joka entisten, ehkä jo vuosikymmenien aikana Suomessa saavutettujen, ansioiden nojalla saattoi havitella itselleen muutakin kuin sotilasjärjestön – s.o. Rahjan tai tämän apulaisen Eero Kalskeen – käskyläisen osaa. Keskuskomitea, joka nimellisesti oli korkein instanssi Suomea ja suomalaisia koskevissa kysymyksissä, oli täysin Rahjan johdettavissa.

Oppositio ryhmittyi vähitellen Voitto Elorannan ympärille. Ristiriidat punapakolaisten omassa leirissä kehittyivät edelleen, kunnes ne lopulta kulminoituivat tunnetuissa murhissa ”Kuusisen klubilla” 31.8.1920, jolloin Jukka Rahja ja puolisenkymmentä tämän kannattajaa sai surmansa. Eloranta ammuttiin myöhemmin Moskovassa, mutta emme erehtyne väittäessämme, että moni huomattava suomalainen kommunisti, joka julkisesti esiintyi häntä syyttäen ja tuomiten, oli syvimmässä sydämessään hänelle kiitollinen ja huoahti helpotuksesta tunnettuaan sotilasjärjestön otteen omasta niskastaan hellinneen.

Rahjan mukana kuoli myöskin suomalaisen tshekan suuruus Pietarissa ja Inkerinmaalla. Sotilasjärjestö jatkoi tosin toimintaansa Jukka Rahja –vainajan vanhemman veljen Eino Rahjan ja Eero Kalskeen johdolla, mutta se mahtiasema, mikä järjestöllä oli ollut nuoremman veljen eläessä, menetettiin vähitellen. Vuonna 1921 otti Pohjois-Inkerissä vallan käsiinsä etevä lättiläinen tshekalainen Paegle, joka tosin säilytti Suomen vastaisella rajalla sijaitsevien useiden rajavartio- ja tiedustelu”punktien” päällikköinä ja toimihenkilöinä sekä erinäisten ”kommuunain” (”Kommuuna” rajaseudulla – kommunistien periaatteiden mukaan hoidettu, yhdestä tai useammasta takavarikoidusta tilasta muodostettu talous, jonka virallisena tehtävänä on maanviljelyksen edistäminen, epävirallisena vakoiluyhteyksien ylläpito ja salakuljetus) johtajina suomalaisiakin tshekalaisia, mutta ei suonut näille määräämisvaltaa ja otti ohjeensa suoraan venäläiseltä tshekalta tai vallankumouksellisen sotaneuvoston tiedusteluosastolta. Suomalaisen sotilasjärjestön tehtäviksi jäivät vain vakoilu- ja kiihoitusagenttien komennukset Suomeen sekä muutamat vastavakoilutoiminnat puhtaasti suomalaissyntyisen väestön keskuudessa Venäjällä. Lopulta sotilasjärjestö kokonaan lakkautettiin ja sen tehtävät jaettiin S.K.P:n keskuskomitean ja kominternin ”suomenmaalaisen jaoston” kesken.

Suomalaisten osuus tshekan toimintaan ei kuitenkaan lakannut yhdessä suomalaisen sotilasjärjestön kanssa.

Suomalaiset tshekalaiset Itä-Karjalassa

Kun Tarton rauhansopimuksen jälkeen [p.o. juuri neuvottelujen alla, tarkoituksella, VH] perustettiin Karjalan Kommuuni – ”Gyllingin valtakunta”, alkoi sinne virrata suomalaisia punapakolaisia Venäjän maan kaikilta ääriltä. Huolimatta aikaisemmasta veljeilystä venäläisten kanssa ei entinen punakaartilainen sittenkään oikein tahtonut sopeutua venäläiseen ympäristöön. Karjalan Kommuuni oli jo olevinaan puolittain omaa, puolittain suomalaista, vaikka sen ”itsenäisyys” suurimmalta osalta supistuikin nimeen.

Semminkin Itä-Karjalan viimeisen kansannousun jälkeen tarjoutui sinne asettuneille suomalaisille nuorille miehille laaja ja kiitollinen työala paikallisessa tshekassa, joka sekä henkilölukunsa että työnsä laajuuden puolesta suunnattomasti paisui. Petroskoin tsheka on vuodesta 1922 lähtien keskittänyt itseensä huomattavan osan Suomessa harjoitetusta kiihoitus- ja vakoilutoiminnasta, samalla kuin se yleisten tsheka-metodien mukaan harrastaa paikallisen karjalaisen kansan kasvattamista kuuliaisuuteen työläis- ja talonpoikaishallintoa kohtaan.

PETROSKOIN TSHEKA 1920-LUVUN ALKUVUOSINA

Seuraavasta luettelosta saa suomalainen lukija vähäisen aavistuksen Petroskoin tshekan työalojen suunnattomasta laajuudesta ja sen sisäisestä järjestelystä. Jättäen vähäpätöiset mainitsematta luettelemme tässä seuraavat alaosastot:

1.) Yleinen osasto, jonka kautta kulkevat kaikki asiapaperit: posti, käännöstyöt, päiväkäskyt, määräykset, selostukset, tutkintopöytäkirjat y.m.

2.) Komendantuuri, joka toimittaa vangitsemiset, hoitaa pidätettyjen passitukset ja pitää huolta vahtipalveluksesta.

3.) Tutkinto-osasto, joka toimittaa pidätettyjen alustavat kuulustelut.

4.) Informatio-osasto, joka hankkii tiedot kaikista virastoissa, työlaitoksissa, y.m. palvelevista henkilöistä, heidän toiminnastaan, luotettavuudestaan, poliittisista suhteistaan j.n.e. Tältä osastolta saa tehtävänsä yleisen osaston välityksellä.

5.) Agenttuuriosasto, jonka toimena on määrättyjen henkilöiden valvonta, uusien salaisten tiedottajien värvääminen j.n.e.

6.) Sensuuriosaston tehtävät ovat itsestään selvät, valtuudet postisensuurin y.m. suhteen rajattomat.

7.) Erikoisosasto (Osobyj otdiel) taistelee sotilasrikoksia vastaan käyttäen samoja urkkijametodeja, joita agentuuriosasto käyttää siviilivästön keskuudessa.

8.) Taloudellisen osaston tehtävänä on taistella yksinomaan taloudellisella alalla tapahtuvia ”rikoksia” vastaan. Osastolla on salaiset agenttinsa jokaisen suuremman, ja pienemmänkin, liikeyrityksen henkilökunnassa.

9.) 1:nen spesiaaliosasto pitää huolen tshekan sisäisestä elämästä, suorittaa tutkimuksia omien toimitsijain puolelta tapahtuneissa rikkomuksissa, jota varten urkkijat värvätään oman henkilökunnan keskuudesta y.m. (”Tshekan tsheka”).

10.) 2:nen spesiaaliosasto on puhtaasti uskonnollisia virtauksia vastaan taisteleva elin.

11.) 3:s spesiaaliosasto kontrolloi puoluetoimitsijain työtä, josta se aina määräaikojen kuluttua laatii raportit.

12.) Sissiliikkeitä (banditismia) vastaan taisteleva erikoisosasto tutkii Suomesta palanneet karjalaiset pakolaiset, urkkii näiltä tietoja Suomen oloista, tänne vielä jääneistä pakolaisista j.n.e. Epäjärjestyksien sattuessa on osastolla mitä laajimmat valtuudet ryhtyä niitä tukahduttamaan, sen käytettävänä on sotilasosastoja G.P.U:n joukoista ja on sillä oikeus langettaa kenttätuomioita.

13.) Vastavakoiluosasto on tshekan salaisimpia ja sijaitsee se erillään tshekan muista osastoista jossain n.k. konspiratiivisessa huoneustossa, sekä lopuksi

14.) Ulkomaan osasto, joka Petroskoin tshekassa merkitsee jokseenkin samaa kuin Suomen osasto, vaikka sen tehtävänä onkin hoitaa vakoiluyhteyksiä myöskin Ruotsiin ja Norjaan.

Molemmat viimemainitut osastot – sekä Vastavakoiluosasto (Kontr-rasvjedovateljnoje otdielenie – ”K.R.O.”) että Ulkomaan osasto (Inostrannoje otdielenie – ”I.N.O.”) – ovat meidän kannaltamme tshekan tärkeimmät. Niiden palveluksessa on suunnaton määrä henkilökuntaa, agentteja ja tiedottajia Venäjällä, Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.

Vuodesta 1921 puoliväliin vuotta 1922 toimi Suomen osaston päällikkönä Venäjällä syntynyt suomalainen punapäällikkö Aleksander Kopponen. Hänen erottuaan tuli samaan toimeen kannakselainen Edvard Henttonen (Valtonen), jonka hallituskausi kuitenkin päättyi tshekan pikkupäälliköille ominaiseen katastrofiin: Henttonen lähetettiin Solowetskin luostari-vankilaan miettimään maailman kunnian katoavaisuutta. Henttonen oli hoitanut osastonsa tilejä omien kirjanpitosysteemiensä mukaan ja harjoittanut salakuljetusta liian tuottoisesti herättäen siten kilpailijoissaan kateutta. Henttosen jälkeen tuli Suomen osaston päälliköksi helsinkiläinen Emil Söderlund, jolla edellisten rinnalla oli se etu, että hän, paitsi suomea ja venäjää, osaa myöskin ruotsia.:

Helsingissä toukokuulla 1925, J. Sammalkorpi: Tsheka ja Suomi, artikkeli, julkaistu teoksessa: Georg Popoff: Tsheka valtio valtiossa. Kokemuksia Venäjän ylimääräisestä komissionista. Otava, 1925.

[skrjabin]

"Punaisen terrorin logiikkaa" pohtiessa olisi kai syytä jossain määrin huomioida myös valkoisen terrorin osuus ja vaikutus tshekan syntyyn ja menetelmiin; Kornilovhan mm. väitetysti piti terroria avaimena voittoon sisällissodassa. Valkoisesta terrorista vaan valitettavan huonosti tuntuu olevan tietoa saatavilla, ja kuvaukset tuppaavat usein olemaan yhtä epä-objektiivisia kuin punaisen terrorinkin osalta.

[Veikko Huuska]

Kahden valtasuunnan taistellessa ihanne tietysti on molempien toimintalogiikan ja järjestelmien täydellinen valaisu, mutta kuten toteatkin sellaiseen ihannetilaan ei monestikaan ole mahdollisuuksia. Niinpä vajavuuksien maailmassa monesti joudutaan tyytymään sen tiedon esiintuontiin ja kääntelyyn, joka on käsien ulottuvilla. Sinänsä ihmettelen, että tällaisen kokonaiskuvauksen puute tällä lohkolla on näinkin ilmeinen, mutta ymmärretään nyt näitä historiallisia estoja ja sitten arkistojen saatavuuden asialle aiheuttamaa haittaa.
Yleisenä havaintoja noista 1920-1970 -luvuilla ilmestyneistä vallankumousta vaihtelevasti puolin tai toisin kuvanneista teoksista, keskittyivät ne sitten organisaatioiden aktiviteetteihin tai yksittäisten eri tasoilla elämäänsä eläneiden ihmisten vaiheisiin, olen todennut, että niin roimia kuvauksia kuin monet lähteet sisältävätkin, useimmiten todellisuus on hyvinkin ankaruudessaan saavuttanut kuvausten tason tai jopa ylittänyt sen, noin niin kuin raakuudessa ja julmuudessa. Mutta toisaalta: kieltämättä erilaista propagandaakin esiintyy.

[V Palvo]

"Punaisen terrorin logiikkaa" pohtiessa olisi kai syytä jossain määrin huomioida myös valkoisen terrorin osuus ja vaikutus tshekan syntyyn ja menetelmiin; Kornilovhan mm. väitetysti piti terroria avaimena voittoon sisällissodassa. Valkoisesta terrorista vaan valitettavan huonosti tuntuu olevan tietoa saatavilla, ja kuvaukset tuppaavat usein olemaan yhtä epä-objektiivisia kuin punaisen terrorinkin osalta.

Bolsevikkijohtajista mm. Lenin oli Sveitsissä, Trotski Amerikassa, Stalin Siperiassa jne. Helmikuun vallankumouksen aikaan ja sosialisti Kerenski johti väliaikaista hallitusta.
Väliaikaisen hallituksen tunnustivat USA, Ranska, Britannia, Italia mutta eivät Leninin johtamat bolsevikit - yrittivät vallankaappausta heinäkuussa 1917.
Ja
Kornilov yritti vallankaappausta elokuussa paeten Etelä-Venäjälle, jossa kuoli keväällä 1918 pitäen ehkä terroria avaimena voittoon alkaneessa Venäjän sisällissodassa, samoin näyttävät ajatelleen bolshevikitkin "sisäisellä rintamallaan".
Bolsevikkien lokakuun 1917 vallankaappaus oli onnistunut muuttuen myöhemmin Lokakuun suureksi vallankumoukseksi.
Ja
olisikohan Venäjän sisällissodan "sisäinen rintama" ollut vähintäinkin yhtä merkittävä kuin punaisten ja valkoisten väliset rintamat? Venäläisten oli pakko valita puolensa ja molemmat osapuolet kuulemma nimittivät taisteluihin haluttomia ja terroria metsiin paenneita "vihreiksi."

Georg Popoffin Tshekan ilmestyessä suomeksi 1925 Tarton rauhansopimuksen mukainen Edvard Gyllingin autonominen Karjalan Työkansan kommuuni on ollut jo
autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, Neuvostoliittokin oli perustettu.
Ja
Solzhenitsynin "vankileirien äidiksi" nimittämä Solovetskin punaisen terrorin jatkuessa, Belomorsk- kanavatyökin lienee ollut ensimmäinen suuri sosialistinen työsaavutus. Auvo Kostiainen kirjoittaa http://www.genealogia.fi/emi/art/article255e.htm OGPUn tilastojen mukaan Itä-Karjalassa pidätetyn 1930 - 1955 noin 20 000 henkilöä, heistä vuosina 1937-1938
10939 henk., E.Gylling erotettiin 1935 ja pidätettiin 1937, ammuttiin.
Valtionterrorin
voinee katsoa jatkuneen 1930-luvullakin, vaikka Stalinin voisi katsoa turvanneen poliittisen asemansa jo 1930-luv. alun puhdistuksissaan?

Veikko Palvo

[Niitä sun näitä]

Katsokaahan tuota GULAG -leirikarttaa. Kun muistaa jokin päivä sitten tullutta dokumenttia Stalinin kanavasta, niin jokainen voi tuosta kartasta verrata kuinka leiriverkosto sijoittuukin "sopiville paikoille" senkin työmaan suhteen. Osaakohan joku kääntää nuo eri symboleita, (kolmio, ympyrä ja neliö) tarkoittavat tekstit?

http://uhreja.onego.ru/kartta.html

UHREJA teloitettujen suomalaisten ja karjalaisten nimiluettelo

NIMIHAKU

http://uhreja.onego.ru/




Tässäkin kirjassa on kuvauksia Tshekan otteista ja menetelmistä:

Punainen painajainen, kuvia ja kokemuksia Neuvostomaasta


Melkoisen tuoreeltaan kirjoitettu leirikuvaus eli Boris Cederholmin kirja, Punainen painajainen. Solovetskin leiristä päästyään Cederholm kirjoitti kirjansa.

Boris Cederholmin kirja, Punainen painajainen, kertoo mm. kyseisestä Solovetskin leiristä. Ottaen huomioon kirjan ilmestymisajankohdan, niin kyllä Suomessakin on täytynyt olla melkoisen tuoretta tietoa tapahtumista NL:sta, siis Naapurin Leireistä.

Cederholm Boris: Punainen painajainen, kuvia ja kokemuksia Neuvostomaasta
Wsoy , 1929, 324 s., 1. painos


Kirjaa löytyy divareista ihan satunnaisesti ja kohtuuhintaan.

http://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=822274


Tuossa Kaltio -lehden linkissä on perusteellinen juttu aiheeseen liittyen ja lopussa on hyvä lähdeluettelo.

VALKEA MERI, MUSTA HISTORIA

Pasi Pikkupeura

Vienanmerellä – venäläisittäin Valkealla merellä – on synkkä historia. Sieltä alkoi levitä ”Solovetskin syöpä”, vankileirien saaristo, Gulag.

Lehtiarkisto > Kaltio 2/2011 > Valkea meri, musta historia

http://www.kaltio.fi/lehtiarkisto/kalti ... kupeura211


Tuollakin oli aiheesta juttua:

Gulag. Vankileirien saaristo

viewtopic.php?f=10&t=4361

[skrjabin]

Osaakohan joku kääntää nuo eri symboleita, (kolmio, ympyrä ja neliö) tarkoittavat tekstit?

http://uhreja.onego.ru/kartta.html

Ylin merkintä tarkoittaa leirikeskusta, seuraava työkolonnaa, ja alin työsiirtolaa.

[V Palvo]

kartasta verrata kuinka leiriverkosto sijoittuukin "sopiville paikoille" senkin työmaan suhteen. Osaakohan joku kääntää nuo eri symboleita, (kolmio, ympyrä ja neliö) tarkoittavat tekstit?

http://uhreja.onego.ru/kartta.html

Miltähän vuodelta tuo kartta lienee? E.Gyllingin Työkansan kommuunin aikaankin ennen vuoden 1923 lopun nimenmuutosta mm. Solovetsk alaleireineen on ollut käytössä ja samoin Kholodomor Arkangelin suunnalla.
Mutta
monikohan Suomesta paenneista on esim. Toivo Vähän tavoin ollut tshekistikin? Vähä
on ollut Toivo Antikaisen mukana punapäällikkönä ja Vähä / Ivan Mihailovitsh Petrov mainitaan myös JR126:n komentajana 1940 adjutanttinaan Valter Valli.
Oleg Tihonov Petroskoissa
on kirjoittanut Ivan Petrov´sta kirjan Svidetel, Karelija 1990 ja Tihonovin kirjan mukaan Vähä/Petrov olisi ollut Tshekan rajavartiostossa, jäi eläkkeelle KGB-everstinä.

"mm. Permissä Felix Ravelin kokosi 1918 lopulla suomalaisista komppanian Tshekalle, laajeni myöhemmin pataljoonaksi ja lähetettiin rintamalle."
Markku Salomaa, Suomalaisrykmentit Venäjän kansalaissodassa, Sotahistoriallinen aikakausikirja 12. 1993

Olisikohan kyse ollut kartalla pienimmillään hyvinkin pienen bolsevikkien tukialueen "sisäinen rintama"? Olen lukenut Tshekan joukkojen vahvuuden olleen NL:a perustettaessa 7- 800 000, lukumäärä osoittanee sekin "sisäisen rintaman" olemassaolon?
M.Salomaa
kirj. "SKP:n Keskuskomitean päättäneen 26.11.1918 asevelvollisuudesta ja SKP:n sotilasjärjestö julisti kutsunnat alkaneiksi." "Sotilasjärjestön johtajana oli Eino Rahja ja sihteerinä Kullervo Manner."
Esim. kutsunnat Aunuksessa ja Petroskoissa järjest. 26- 31.12.1918.
Mutta
vaikka SKP:n julistuksessa "kutsunnan ja käskyn laiminlyöjiä uhattiin tultavan katsomaan työtätekevän luokan kansainvälisen vallankumouksen vastustajiksi ja heihin suhtauduttavan sen mukaisesti", kutsunnat epäonnistuivat.
Ilmoittautuneet
lienevät olleet Suomesta paenneita, SKP järjesti aseet, varustuksen ja ennenkaikkea muonituksen. Pietarissa jo aiemmin asuneilla suomalaisilla ruoanhankinta lienee ollut
tyydyttävä, sillä "Useimmat Pietarin suomalaiset ( ei-pakolaisia ) eivät noudattaneet kutsuntakäskyä pyrkien jopa sabotoimaan sitä."
Kutsunnat
Pietarin alueella epäonnistuivat laajemminkin ja Puolustusneuvoston puheenjohtaja V.Lenin ja Vallankumouksellisen sotaneuvoston puheenjohtajan sijainen Efraim Skljanski julkaisivat ultimaatumin:
"Jotka eivät ilmoittaudu 7 vrk:n sisällä ovat työväen kavaltajia ja tuomitaan ankariin rangaistuksiin aina ampumiseen saakka."
SKP:n sotilasjärjestö julkaisi ultimaatumin 18.5.1919.
Puolensa oli jokaisen pakko valita, jos valinnanvaraa oli.
Pietarin pun. sot.piirin
keskeisen joukon, 7A:n sotilasjohtajana mm. oli ent. tsaarinkenraali N.V.Henriksson
5.12.1918 - 27.1.1919, joka "syksyllä 1920 palasi Suomeen, ilmeisesti salaa."
"SKP:n
Sotilasjärjestö nimitti suomalais- Rykmenttien ja Pataljoonien komissaarit ja Komppanioiden poliittiset ohjaajat, ( koulutti polit.johtoa ) ja ylemmät esikunnat nimittivät sotilasjohdon."
Joukko-osastojen vahvuus lienee vaihdellut, Rykmentti saattoi olla vaikkapa 1000:n vahvuinen ja täydennysmiehet lienevät olleet venäläisiäkin, osana kenties jo joukkoa
koottaessa?
Mutta millainenkohan raja lienee ollut tshekistin ja punapäällikön välillä vai saattoikohan sama henkilö olla Vähä / Petrovin tavoin molemmissa tehtävissä?
----------
----------
Kronstadtilaisen Eino Rahjan kirjoitetaan olleen samanaikaisesti Venäjän VSdTP-puolueen bolsevikkisiiven ja SKP:n jäsen ja tsekisti.
SKP:n sotilasjärjestön johtajana Eino Rahjan sanotaan useinkin johtaneen punaupseerikoulua, mutta tuossa koulussa koulutettiin myöskin "politrukkeja".
Ja
tuskinpa "SKP:n koulussa" on ollut erillisiä sotilaallisia ja poliittisia "opintosuuntia" tuolloisissa oloissa ja olisivakohan tshekistitkään saaneet tehtäviinsä koulutusta?

Veikko Palvo

[V Palvo]

Sotahist. aikakausikirja 12. / 1993 kirj. Venäjän VSdTP-puolueen bolsevikkijäsenten jo ennen vuotta 1905 Adolf Taimen ( ent. Wastén ) ja Aleksander Wasténin veljeksistä.
Pietarilainen bolsevikki Aleksander Vastén
( Surka tai Saska Vasten )
on heinäkuussa 1918 ollut Sorokassa evakuoimassa sotatarvikevarastoja ja on lähettänyt yli 10 junalastillistista tarvikkeita etelään sekä räjäyttänyt ja polttanut Sorokkaa (Belomorskia.) Surka/ Saska Vastenin panssarijunan miehistövahvuus on ollut 4-50 ja A.Vasténin osasto on Karhumäessä vahvistettu ja täydennetty 1. Suomalaiseksi Tarkka- ampujaRykmentiksi, komentaja *ja* komissaari A.Wasten.
SKP:n Sotilasjärjestön kutsunnat Aunuksessa ja Petroskoissa järjestettiin 12.1918.

Kuinkahan
paljon Ranskan ja Iso-Britannian Tsaari-Venäjälle ja Kerenskin hallitukselle toimittamia sotatarvikkeita bolsevikit ovat saaneet käyttöönsä ja paljonkohan sotatarviketoimituksia Pohjois-Venäjälle on kaikkiaan ollut?

Nimenmuutos 4.1.1919 164. Suomalaiseksi tarkk.amp. R:ksi, vahvuus 1003 henkilöä ja helmikuussa 1919 R.:n komissaariksi on nimitetty Johannes Heikkonen. Myöskin Anton Uotinen, Antti Markkanen ja Aleksi Tuorila ovat olleet R.:n komissaareina, poliittisina päälliköinä.
1. P.:n komentajana on ollut Sven Viking Sevélius
2. P.:n komentajana Eyolf Georg Matsson ja komissaarina Toivo Antikainen ja 164. Rykmentin Tykistöosaston päällikkönä Thure Waldemar Juhonpoika Lehén komissaarinaan Väinö Rautio.
Rykmentin kasöörina Emil Louhikko.

"Rykmentti kärsi suurta mieshukkaa Petroskoin Suollusmäellä Aunuksen retkikunnan vastaisissa taisteluissa ja
ratkaisevaa oli 1.div.komissaari Eino Rahjan johtama maihinnousu Viteleeseen
27.6.1919 klo 05.00 aamulla.

Elokuussa 1919 JR 164:n nimi on muutettu 6. suomalaiseksi Jv. Rykmentiksi komentajanaan käytännössä komissaari Eino Rahja ja JR 6.:n 2. P.:n komentaja Eyolf Matsson sekä Pataljoonan komissaari Toivo Antikainen.

Veikko Huuskan kirjoituksessa Edvard Gyllingin Työkansan kommuunin Tshekan osastoja nimetään 14 kpl ja ne näyttäisivät olleen Gyllingin kommuunin keskeisin hallintojärjestelmä.
Ovatkohan Työkansan kommuunin tshekistit olleet suomalaisia vai venäläisiä ja onko miehityksessä tapahtunut muutoksia Tshekan nimen muututtua GPU / OGPUksi NL:n perustamisen jälkeen?
Ja
Adolf Taimi ja Toivo Antikainen lienevät olleet OGPUn Suomeen lähettämiä?

A.Taimi jäi kiinni 1928 ja Toivo Antikainen Yrjö Leinon luota 7.11.1934 ja he olivat vankilassa turvassa Stalinin vainoiltakin, luovutettiin 3.5.1940 Neuvostoliittoon Molotovin vaatimuksesta.
T.Antikaisen oikeudenkäynti sai aikaiseksi
http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentut ... oikeus.htm Ihmisoikeuksien Liitonkin perustamisen 1934.

Veikko Palvo

[V Palvo]

Rahjan mukana kuoli myöskin suomalaisen tshekan suuruus Pietarissa ja Inkerinmaalla. Sotilasjärjestö jatkoi tosin toimintaansa Jukka Rahja –vainajan vanhemman veljen Eino Rahjan ja Eero Kalskeen johdolla, mutta se mahtiasema,

Suomalaiset tshekalaiset Itä-Karjalassa

Eikö käsite *suomalainen* tarkoita nimenomaan Suomen kansalaista ja käsite
Suomen kansalaisuus oli olemassa myöskin suuriruhtinaskunnan aikana.
Engman 1995, s. 23 - 25.:
"Kansalaisuuskäsite kehittyi Venäjällä suhteellisen myöhään. Vielä 1800-luvun lopussa sitä ei tunnettu. Sortovuosina Suomen kansalaisuudesta käytiin intensiivistä keskustelua kun Suomessa asuvien venäläisten oikeuksien laajentamista kaavailtiin."

Useinkin kirjoitetaan "pietarinsuomalaisesta", "venäjänsuomalaisesta poliitikosta" jne.
Esim. 1899 VSdTP-puolueeseen liittyneen ´vanhan bolsevikin´ Aleksandr Vasiljevitsh Schottmannin http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_Schottmann isoisä oli muuttanut Pietariin jo 1860-luvulla.
Ja
tsekisti Eino Abramovitsh Rahja oli syntynyt Kronstadtissa ja liittyi bolsevikkeihin 1903, vuotta aikaisemmin VSdTPn bolsevikkisiipeen oli liittynyt mm. Adolf Taimi.

Eino Rahja ja A. Shotman järjestivät Leninin paon Suomeen heinäkuun 1917 epäonnistuneen kaappausyrityksen jälkeen ja samoin Leninin paluun Pietariin.
Höyryveturi nro 293.:n kuljettajana oli Pietarissa syntynyt ( kuoli Petroskoissa )
Hugo Jalava.
Millainen ja kuinka suuri vaikutus Aleksandr Shotmanilla ja Eino Rahjalla lienee Suomessa ollutkaan, mutta voiko heitä kutsua suomalaisiksi?
Ainakaan
tuo suuriruhtinaskunnan suomalainen- käsite ei näytä käsittävän näitäkään venäläisiä?

Veikko Palvo

[skrjabin]

Eikö käsite *suomalainen* tarkoita nimenomaan Suomen kansalaista ja käsite
Suomen kansalaisuus oli olemassa myöskin suuriruhtinaskunnan aikana.

Sillä voidaan tarkoittaa sekä kansalaisuutta että kansallisuutta. Venäjällä tsaarinvallan aikaan tehtiin vain yksi väestönlaskenta, 1897, ja siinä mm. jaoteltiin väestö myös kansallisuuden perusteella äidinkielen ollessa määrittävänä tekijänä. Laskennan mukaan Venäjällä asui reilu 140 000 suomalaista.

[V Palvo]

Eikö käsite *suomalainen* tarkoita nimenomaan Suomen kansalaista ja käsite
Suomen kansalaisuus oli olemassa myöskin suuriruhtinaskunnan aikana.

Sillä voidaan tarkoittaa sekä kansalaisuutta että kansallisuutta. Venäjällä tsaarinvallan aikaan tehtiin vain yksi väestönlaskenta, 1897, ja siinä mm. jaoteltiin väestö myös kansallisuuden perusteella äidinkielen ollessa määrittävänä tekijänä. Laskennan mukaan Venäjällä asui reilu 140 000 suomalaista.

Venäjä, Demoscope, weekly, eng. mukaan on St. Petersburgin kuvernementissä 1897
väestönlaskennassa äidinkielensä suomeksi kyselykaavakkeessa ilmoittaneita ollut
60 891 miestä ja 69552 naista, yhteensä 130 413 henkilöä.
Suomen suuriruhtinaskunta ei kuulunut Venäjän imperiumin 1895- 1897 väestölaskennan piiriin.
Ja
nuo 140 000 lienevät myös jääneet Venäjälle?
Pakolaisia Venäjältä sanotaan Suomessa olleen eniten vuonna 1922 Kronstadtista, Aunuksesta ja myöhemmin emigranteiksi kutsuttuja venäläisiä - yht. 33 500 henkilöä.
Paluumuuttajista näytettäisiin kirjoitettavan vain Aunuksesta ja Vienan Karjalasta tulleiden osalta?

Veikko Palvo

[V Palvo]

Eero Elfvengren - Einar P. Laidinen, Vakoilua itärajan takana, Minerva 2012
E.Laidinen kirjoittaa
"Aunuksen kuvernementin neuvoston ryhtyneen 26.10.1917 perustamaan paikallisia valtionelimiä."
Bolsevikkineuvostoja on ilmeisestikin perustettu, mutta "Vaikea tilanne Karjalassa johti muutamiin kapinoihin. Aunus kapinoi 11.kesäkuuta 1918 ja 4.7.-18 syttyi Vytegrassa kapina. Keväällä ja kesällä 1918 levottomuuksia oli Petroskoin ja Puutoisen kihlakunnissa, sekä joulukuussa 1918 Porajärven, Vieljärven ja Riipuskalan kihlakunnissa. Tammikuussa 1919 Puutoinen kapinoi jälleen. Touko- kesäkuussa kapinat alkoivat Rimskojen kylässä, Sungun ja Tolvojan kihlakunnissa."
Kapinat
olivat tietystikin bolsevikkineuvostoja vastaan.

"Petrogradista lähetettiin Petroskoihin Matvej Timonen järjestääkseen paikallisen kuvernementin toimeenpanevan komitean toiminnan.
Istorija Karelii s drevneishih vremen do nashih dnei, s. 368."
"Huhtikuun 19. 1918
pidettiin Aunuksen kuvernementin toimeenpanevan komitean istunto, asetettiin komissio jäseninään Proskurjakov, Matvej Timonen, Jelpedinskij, Nikitin ja Abramov."
"Aunuksen Tshekan eli Gubtshekan kollegion ensimmäinen istunto pidettiin 25.4.1918 ja I.V.Jelpedinskijistä tuli Gubtshekan puheenjohtaja."
"Syyskuussa 1918
N-Venäjän johtohenkilöt perustivat kolme keskitysleiriä. Aunuksen kuvernementin Gubtshekan alainen keskitysleiri aloitti toimintansa 2-3.1920, kirj. E.Laidinen, komissaari Kirilkinistä tuli sen komendantti 13.3. Leiri sijaitsi Aunuksen Henkisen seminaarin rakennuksessa nykyisten Gogolin ja Antikaisen katujen risteyksessä."

"Karjalan Työkansan Kommuuni ( KTK ) perustettiin 8.6.1920 ja kommuunin johto oli
.....puhemiehistöllä, johon kuuluivat P.F.Anohin, V.T.Gurjev, E.A.Gylling, O.K.Kanter ja V.M.Kudzijev.
Puhemiehistön puheenjohtaja P.F.Anohin."

Gubtshekalla riitti paikallisten kapinoita kukistettaviksi ja viimeisin näyttäisi olleen
1921 - 1922, noin 3000 paikallista metsäsissiä hallinnoi kolmasosaa KTK:n alueesta ja
Suomesta tulleita sanotaan lisäksi olleen suurimmillaan noin 500.
Britit
Muurmannin ja Dvinan suunnilta vetäytyivät pois 1919 kesällä ja syksyllä ja saman suunnan valkoiset venäläiset voimat hajosivat, aikaisemminkaan valkovenäläisillä ei näyttäisi olleen Pohjois-Venäjällä mainittavaa bolsevikkien vastaista toimintaa?

Veikko Palvo