Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten

Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten
Väliaikaisen hallituksen pääministerin suhteista Suomeen. Lyhyt kurssi.

PROLOGI

Historia järjestää joskus kummallisia suhteita. Kun I maailmansota pitkittyi, Venäjän keisarikunta joutui yhä pahempaan myllerrykseen. Maaliskuun vallankumouksen 1917 jälkeen valtion johtokollegioon, ja myöhemmin saman vuoden heinäkuussa pääministeriksi nousi keskustavasemmistolainen, sosiaalivallankumouksellisia edustanut Aleksandr Fjodorovits Kerenski (1881-1970). Marraskuussa vallan otti bolshevistinen ryhmittymä, ja silloin Venäjän johtoon astui äärivasemmistolainen Vladimir Iljits Lenin (1870-1924). Politiikassa ja historiassa nämä miehet, Kerenski ja Lenin, edustivat vastakkaisia voimia ja heillä oli erilaiset tavoitteet. Heillä on kuitenkin yllättäviä yhteisiä tekijöitä.

Molemmat olivat syntyneet uneliaassa Volgan pienkaupungissa, Simbirskissä. Kerenskin isä Fjodor Kerenski toimi siellä lukion rehtorina ja opetti aikanaan Vladimir Uljanovia – tulevaa Leniniä. Kirjoittipa tälle myönteisen suosituskirjeenkin jatko-opintoihin hakeutumista varten.

Aikanaan Leninillä sanottiin olleen erityissuhde Suomeen. Eräät puhuivat samaa Stalinista. Ainakin Leninin suhteen tämä pitänee paikkansa. Olihan hän useaan kertaan Suomessa kätkettynä täkäläisten luotettujen huomassa. - Aivan yllättävää ei ole, että myöskin Leninin edeltäjänä Venäjän valtionpäämiehenä toimineella Aleksandr Fjodorovits Kerenskillä oli hänelläkin aivan erityinen suhde Suomeen.

KERENSKI JA SUOMI

Noin 15.3.1916 Helsinki;
”Kerenskin terveys alkoi rakoilla hänen sairastuttuaan kesäkuussa 1915 munuaistuberkuloosiin. Maaliskuun puolivälissä 1916 professori Ali Krogius poisti Helsingin kirurgisessa sairaalassa tehdyssä leikkauksessa Kerenskiltä sairaan munuaisen. Terve munuainen säästyi, ja Kerenski eli ongelmitta korkeaan ikään saakka. Leikkauksen takia Kerenskillä oli sairaslomaa seitsemän kuukautta [lokakuulle 1916]. Hän vietti siitä suuren osan tohtori Einar Runebergin johtamassa Bad Grankullan sanatoriossa Kauniaisissa. Sinne hän palasi useita kertoja jälkeenpäinkin.”.
Kansallisbiografia: Hannu Immonen: Kerenski-elämäkerta.

20.12.1916 Ollilan lepokoti + kesä 1917 Pietari;
Kustannusmies Matti Suurpää esittelee muistelmissaan Isaac Baabelin, tuon ”Punaisen ratsuväen” kirjoittajan, pienen Suomi-kuvan, vuonna 1923 julkaistun parisivuisen novellin ”Viiva ja väri”, taustalla olevaa tosielämää. Novellissa kerrotaan novellin minän, joka saattaa olla Baabel itse, kahdesta tapaamisesta Aleksandr Kerenskin kanssa. Tapaaminen sattui Suomessa, Ollilan lepokodissa 20.12.1916. Toisen kerran hän näkee Kerenskin puoli vuotta myöhemmin eli kesällä 1917 Pietarissa – maaliskuun vallankumous on jo tapahtunut. Babelilla on ilmavia välähdyksiä Suomesta. Rakastuneen miehen on helppo nähdä kauneutta ympärillään, tämän ymmärsi sotakirjailija Babel, niinpä kertoja puhkeaa venäläiseen ylistyslauluun: ”Kymmenen kilometrin päässä meistä [Kauniaisista] säteilivät Helsingin siniset graniitit. Oi Helsinki, sydämeni rakastettu. Oi taivas, joka virtaa Esplanadin yli ja kaikkoaa kuin lintu”. ”Siniset graniitit” – siinä ne ovat venäläiseen silmään osuva peruskallion aines (joista vain uneksitaan Venäjällä), ja vielä siniset: varhainen upea Suomi-kuva.

Matti Suurpää vertauttaa Babelin näyt Venäjän vuoden 1914 Baedeckerin matkaoppaassa esiintyvän Helsinki-kuvauksen: ”Kaupunki näyttää modernilta, joissain suhteissa se tuo mieleen pikemminkin Amerikan kuin Euroopan. Monet vuoden 1900 jälkeen pystytetyt graniittiset rakennukset näyttävät kiitettävästi tavoittelevan tyylin omaperäisyyttä”. Kirjoittaja tarkoittaa kansallisesti värittyneen korkeatasoisen jugendtin tuotteita, Sonckia ja kumppaneita.

Ja Babel huomaa tuon toisenkin suomalaisuuden ydinelementin: metsät, männyt. Matti Suurpää hahmottaa näin: ”Ollilan [siis oletetun Kauniaisten kylpylän] talvi oli kaunis. Novellin minäkertoja puhuu lumotusta puistosta, sanoinkuvaamattomasta suomalaisesta metsästä, kosken jäätyneistä ruusunpunaisista rannoista. Babel: ”Mäntyjen punertavissa rungoissa on lunta. Rakeinen kimallus myllertää hangessa”.”

Novellin tapahtumahetkellä Babel on parissakymmenissä, Kerenski vanhempi, mutta kuitenkin vasta kolmenkymmenviiden, suurten näkyjen mies, mutta ehkä jo jotenkin luopunut, kuitenkin kuohuvissa oloissa nouseva suurvallan johtoon kohta. Miehen flegmaattisuuteen, tai sanotaanko stoalaisuuteen, taisi antaa aineksia se, että hän vuodesta 1915 poti munuaistuberkuloosia, melko tappavaa tautia, joka vei häneltä työkyvyn ja elämänhalun. Ystävien toimesta hänet saatiin Suomeen hoitoon helmikuussa 1916, Bad Grankullaan, jossa tohtori Einar Runeberg Suurpään mukaan ohjasi hänet tri Frans Krogeriuksen* operoitavaksi. Maaliskuussa 1916 tehdyn leikkauksen jälkeen hän palasi Kauniaisiin toipumaan, ja viipyi siellä toukokuun puoliväliin, palasi vielä kesällä pariksi kuukaudeksi, rakastui vaimonsa serkkuun, Helsingissä koulunsa käyneeseen upseerin tytär Elena Baranovskajaan., yritti eroa vaimostaan, turhaan. Joulun 1916 Kerenski vietti, jälleen, parisen viikkoa, Kauniaisissa, Elenan kanssa, Olga-vaimo lasten kanssa muualla. Kerenski poistui Suomesta 4.1.1917. Maaliskuun vallankumoukseen oli aikaa kymmenen viikkoa.

Kerenski sanoo kertojalle, että tämän jumalaiseksi ylistämä maailmaa hahmottava viiva on ”yhtä alhaalla kuin todellisuus - - Miksi minun pitäisi erottaa pilvet täällä suomalaistsuhnojen taivaalla, kun näen temmeltävän valtameren pääni päällä? Mitä minä teen viivoilla kun minulla kerran on värit? Koko maailma on minulle jättiläismäinen teatteri jonka katsomossa minä yksin olen vailla kiikaria”. Samoihin resignoituneisiin, jotenkin antautumista ilmentäviin kättenlevityksiin päättyy myös Babelin oma, Punaisen ratsuväen reaalipohjaa tallentava sotapäiväkirja: ”Olen väsynyt. Ja äkkiä olen yksinäinen, elämä virtaa ohitseni, ja mitä se tarkoittaa”. - Matti Suurpää: Kuljin missä kuljin. Matkoja huoneissani, kirjaelämämuistelmat, Otava 2008.
*) Kansallisbiografian Kerenski –nimiartikkelissa kirurgin nimeksi mainitaan professori Ali Krogerius.
* * *

6.3.1917 Pietari;
Kun maaliskuun alussa saatiin kuulla, että Pietarissa oli havaittu ilmassa jännitystä ja odotusta, lähetettiin pari edustajaa ottamaan asioista selvää. He tapasivat Kerenskin ja ”kadettien puheenjohtajan”, ulkoministeri Miljukovin 6. maaliskuuta, mutta tilanteen muutoksista ei näilläkään vielä ollut tarkkaa tietoa. Pertti Luntinen: Vapauden toiveet keväällä 1917; teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917-1920, s. 149.
* * *

16.3.1917 Helsinki;
”Lopullisesti kuri romahti laivastossa maaliskuun 16. päivän iltana. Vallankumousta juhlivat matruusit nostivat omavaltaisesti punaiset lyhdyt laivojen mastoihin, huusivat uraata ja ampuivat ilmaan yhteislaukauksia. Yrittäessään palauttaa järjestystä päällystö joutui miesten raivon kohteeksi. ..Kaikkiaan Helsingissä surmattiin 38 laivaston upseeria. ..Kapinan puhkeamisiltana [Itämeren laivaston komentaja vara-amiraali] Nepenin raportoi [Helsingistä] päämajaan lakonisesti: ”Itämeren laivastoa taisteluyhtymänä ei enää ole olemassa”. Vallankumouksen suuren nimen, Kerenskin, Pietarista käsin matruusien edustajien kanssa käymät puhelinkeskustelut eivät pystyneet rauhoittamaan kiihtymystä. Oikeusministeri Kerenski mainitsi samana päivänä henkilökohtaisesti ottaneensa vastaan [keisari Nikolai II luopumismanifestin jälkeen] suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitsilta luopumisasiakirjan, mikä merkitsi ”vapaan Venäjän” syntymistä. Sitä ei saanut vaarantaa mellakoilla, joita saksalaiset voisivat käyttää hyväkseen. Vasta nyt siis Helsingissä saatiin tietää Mihailin luopuneen kruunusta.” Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi, s. 19-20.
* * *

28.-29.3.1917 Helsinki;
”Itämeren laivaston matruusien ja Suomen väestön solidaarisuuden varmistamiseen tähtäsi oikeusministeri Kerenskin Helsinkiin maaliskuun lopussa tekemä vierailu. Kumpikin tavoite jäi saavuttamatta huolimatta Kerenskin vuolassanaisesta retoriikasta, seppeleenlaskusta Runebergin patsaalle ja senaatin varapuheenjohtajan, Oskari Tokoin, suutelusta Työväentalon juhlasalin puhujalavalla ”Venäjän ja Suomen kansojen ikuisen liiton” merkiksi.

Sotalaivoilla pidettyjä kokouksia matruusit häiritsivät tekemällä vieraalle kiusallisia kysymyksiä ja Työväentalolla O.W. Kuusinen mainitsi suomalaisten olevan tosin iloisia autonomiasta, mutta se oli jo vanha ja kaipasi laajentamista.

Seuraavana päivänä Kerenskille jätettiin Edvard Gyllingin, O.W. Kuusisen ja Karl H. Wiikin laatima muistio, jossa epävirallisesti tiedusteltiin väliaikaisen hallituksen aikomuksia Suomen itsehallinnon edelleenkehittämisestä. Tavoitteeksi promemoriassa asetettiin Suomen täydellinen sisäinen itsenäisyys, minkä lisäksi Suomella tuli olla venäjästä riippumaton korkeimman vallan haltija. Puolustuksesta päättäminen oli Suomen sisäinen asia eikä Venäjä saisi rauhan aikana pitää sotaväkeä maassa.” Polvinen: emt. s. 33-34.

”Työväentalolla Kerenski jatkoi, että vallankumouksen avulla hankittua vapautta oli puolustettava, koska Saksan kapitalismi, Euroopan demokratian vihollinen, uhkasi sekä Suomen että Venäjän vapautta. Tsaarin kukistuttua jääkäriliike suuntautui Venäjän vallankumousta vastaan, mutta väliaikainen hallitus myöntäisi osallisille armahduksen, jos he luopuisivat hankkeesta [vaihtaisivat puolta]… Suomalaiset kuuntelivat lupauksia mielellään, mutta eivät olleet kuulevinaan, että ehtona oli sotaan osallistuminen.” Pertti Luntinen: etm. 156.

Lisäksi herrat Kuusinen, Gylling ja Wiik pitivät välttämättömänä Suomen erikoisaseman turvaamista kansainvälisellä takuusopimuksella. Muistion kirjoittajat tähdensivät myös sitä, että koska kumousliike oli vasta alussa, olisi entistä läheisempi yhteistyö Venäjän ja Suomen sosialidemokraattien välillä suotava.
Arvo Ylärakkola: Edvard Gylling. Itä-Karjalan suomalainen rakentaja. Otava, 1976.; O.W.Kuusisen paperit, Syyttäjän arkisto, Kansallisarkisto. – Muistion laatijat tähdensivät, ettei tämä vähäisimmässäkään määrin merkinnyt epäluottamusta Venäjällä nyt vallassa olevaa hallitusta ja Kerenskin persoonaa kohtaan, joiden Suomi-ystävällisyydestä oli jo saatu monia todisteita – ei vähiten maaliskuun manifestin muodossa.
Puoluesuhteiden häiriöttömyyden nimissä K.H. Wiik toimitti memorandumin jäljennöksen ”luottamuksellisesti” myös bolshevikeille, korostaen samalla voimakkaasti kysymyksen olevan sisäisestä itsenäisyydestä. –
* * *

28.-29.3.1917 Helsinki;
K. Ruuskanen kertoo:
”Heti Venäjän [maaliskuun] vallankumouksen ensimmäisten melskeitten hiukan asetuttua kutsui Kerenski sähkösanomalla suomalaisen lääkärinsä, tohtori Einar Runebergin Pietariin ja pyysi tätä välittämään hänelle yhteyden suomalaisiin aktivisteihin.

[Kerenskillä oli vuoden 1905 vallankumouksen ajoilta tuttavuussuhteita suomalaisiin aktivisteihin, joita hän sitten huhtikuussa 1917 tapasi Bad Grankullassa.]

Suomeen palattuaan olikin tohtori Runeberg puhunut asiasta valtioneuvos Edvard Hjeltille ja tohtori W Zilliacukselle, mutta heistä edellinen oli vastannut vältellen ja jälkimmäinen varovaisuussyistä kieltänyt tuntevansakaan aktivisteja.

Vähän myöhemmin [tämä ajoittuu maaliskuun lopulle, VH] Kerenski itse saapui Helsinkiin tunnustelemaan tilannetta ja keskustelemaan aktivistien kanssa suomalaisten poliittisten vankien kohtalosta. Hän pyysi tohtori Runebergia kutsumaan joitakin edustavia aktivisteja neuvotteluun kenraalikuvernööri Stahovitshin luo. Runeberg asettui taas yhteyteen Hjeltin kanssa. Tämä kieltäytyi sekä itse tulemasta että välittämästä kutsua aktivisteille. Hän kuitenkin ilmoitti jo omasta aloitteestaan lähettäneensä vävynsä, tohtori Werner Cajanuksen Ruotsiin neuvottelemaan siellä olevan tohtori Kai Donnerin kanssa samasta asiasta, josta Kerenski halusi puhua. Aktiivinen komitea, joka tässä tapauksessa olisi ollut pätevin esiintymään järjestyneen aktivistiliikkeen puolesta, oli sen jäseniin kohdistuneiden santarmietsiskelyjen vuoksi hajonnut. Sen yksityisiä jäseniä oli kylläkin pääkaupungissa, mutta tuntui hyvin luultavalta, että he, jos heille asiasta olisi puhuttukin, eivät olisi neuvottelukutsua noudattaneet.

Tällöin aktivistiylioppilaiden muodostaman ja sittemmin osakuntien täydentämän ja vahvistaman Ylioppilaiden Poliittisen Valtuuskunnan jäsen maisteri Erik Grotenfelt, saatuaan tohtori Runebergilta kuulla asiasta, tarjoutui esittämään mainitulle valtuuskunnalle, että se lähettäisi edustajansa Kerenskin haluamaan neuvotteluun. Kohtaaminen järjestettiinkin. Ylioppilaiden puolesta oli läsnä vankikysymystä varten asetettu nelimiehinen valtuuskunta, johon minäkin [Ruuskanen] kuuluin, vaikkakaan en erään minulle uskotun tehtävän vuoksi voinut olla tässä kohtauksessa mukana [valitettavasti Ruuskanen ei kerro tapaamisen aikaa eikä paikkaa, VH].

Kerenski huomautti ylioppilaitten edustajille, että suomalaisia valtiollisia vankeja ei voitu rinnastaa muihin poliittisiin vankeihin, koska he olivat toimineet vihollisen kansa ei vain tsaaria, vaan myös valtakuntaa vastaan. Ja hän lisäsi, että kun sota edelleen jatku, oltaisiin pakotetut uudelleen pidättämään erehdyksessä vapautetut suomalaiset aktivistit. Kerenski lupasi kuitenkin, että heitä ei erikoisesti etsittäisi, jos he itse eivät tulisi aivan viranomaisten ulottuville. [Lukuisa määrä aktivisteja ja muita poliittisia vankeja, myös suomalaisia, oli vapautettu Pietarissa ja muualla heti kohta vallankumoushuuman alkuvaiheissa, ja seuranneina viikkoina. VH].”

Seuraavaksi K. Ruuskanen kertoo, molempien puolten olleen tyytyväinen tähän, ja jatkaa Kerenskin motiiveista:
”Kerenski halusi ehkä vielä silloin [oikeusministerinä, maaliskuussa 1917] täysin vilpittömässä mielessä toimittaa turvaan vangit, mutta hyvin luultavaa on, että hän tällä menettelyllään tarkoitti hankkia itselleen aktivistien myötätunnon ja luottamuksen. Ylioppilaat olivat jo ennen spalernajalaisten Suomeen saapumistakin saaneet tietää kenraalikuvernöörin sijaisen Lipskin ja tämän apulaisen Korffin antamasta määräyksestä vangita heidät uudelleen. Tämän johdosta oli jo ryhdytty toimenpiteisiin. Minun tehtäväkseni oli tullut erään ylioppilasneitosen kanssa, jonka nimen valitettavasti olen jo unohtanut, matkustaa Riihimäelle spalernajalaisia vastaan heidän saapuessaan [junalla] Pietarista ja hajoittaa heidät ennen Helsinkiin saapumista, jossa heitä asemalla odotti monituhatlukuinen riemuitseva kansanjoukkoj ja pidättämään komennettu aseistettu meriväkiosasto. Nyt tehtiin Kerenskin varoituksesta se johtopäätös, että oli varovaisinta koettaa toimittaa spalernajalaiset Ruotsin rajan taa.
K. Ruuskanen: Kerenskin puheilla, 1934.
* * *

8.4.1917 Helsinki - Pietari – Helsinki;
Ministerivaltiosihteeri Carl Enckell kertoo:
[Carl Enckell nimitettiin Suomen ministerivaltiosihteeriksi 8.4.1917, samaan aikaan kun Eduskunta vietti istuntokauden avajaisia. Heti juhlallisuuksien jälkeen Enckell suuntasi Pietariin, ja vallankumouksen jälkeisissä oloissa otti mukaansa eduskunnan puhemiehen, Kullervo Mannerin puheen toimittaakseen sen tiedoksi väliaikaiselle hallitukselle.]

Heti junan saavuttua Pietarin Suomenasemalle, paikallinen suomalainen asemapäällikkö tuli kysymään häneltä, milloin tämä matkustaa takaisin Helsinkiin. Tuolloinen oikeusministeri Aleksandr Kerenski oli ilmoittanut haluavansa yksityisasioissa matkustaa pääsiäiseksi Suomeen, mutta hänellä ei ollut käytettävissään salonkivaunua, jollaista ministerin asema edellytti. Enckell ilmoitti aikomuksensa olevan matkustaa vielä samana iltana Suomeen, joten asemapäällikkö ehdotti että oikeusministeri saisi matkustaa ministerivaltiosihteerin salonkivaunussa.

Enckell odotti sovittuna aikana Pietarin suomalaisen aseman keisarillisessa vastaanottohuoneessa. Kerenski saapui, tapahtui esittely ja Enckell ilmoitti mielihyvin vievänsä ministerin vaunussaan Suomeen. Enckellin huomio kiinnittyi Kerenskin ”erikoiseen ulkoasuun”: ”hänellä oli yllään pieni pahanpäiväinen palttoo, ja hänen kauluksensa oli likainen ja partansa ajamaton.” Ilmeistä oli, että kolmisen viikkoa toimineen väliaikaisen hallituksen ainoa sosialistiedustaja halusi esiintyä kansanomaisesti, tavalla joka oli ”ansio kansan silmissä”. Ulkoasun poikkeavuutta korosti korrektin Enckellin oman figuurin lisäksi hänen kerallaan olevien henkikuriiriensa, Stoltin ja Sinovjevin, komea pukeutuminen: virkaunivormut, joihin kuului kaunis sininen virkalakki.

Muutaman sanan vaihdettuaan herra päättivät siirtyä heti salonkivaunuun. Kuriirit kulkivat edellä avaamassa tietä. Asemalla hyöri tavaton määrä sotaväkeä ja ”kaikenlaista joutavaa väkeä”. Yhtäkkiä seuruetta vastaan tuli vanha nainen punainen liina hartioillaan, ja huusi kovalla äänellä:
”Ahaa, Kerenski!”
Samalla hän tarttui Kerenskin käsikoukkuun ja alkoi marssia hänen kanssaan, mistä oli seurauksena, että koko asemaväki liittyi seurueeseen saattamaan kuuluisaa miestä, Enckell kertoo. - Jos Kerenskin tarkoitus oli poistua vallankumouspääkaupungista vaivihkaa ja huomiota herättämättä, aie ei onnistunut.

Junassa Enckell käytti tilaisuutta hyväkseen ja jätti Kerenskille eduskunnan puhemiehen Kullervo Mannerin eduskunnan avajaisissa pitämän puheen. Kerenski hikeentyi ja tokaisi:
”On ennenkuulumatonta, että eduskunnan puhemies ei ole lausunut yhtään kiitollisuuden sanaa Venäjää kohtaan, vaikka väliaikaisen hallituksen julistuksella olemme järjestäneet Suomen asiat erilliselle pohjalle”.

Pahastuneena Kerenski uhosi vielä: ”Minä olin päättänyt huomenna tulla eduskuntaan, mutta nyt en minä menekään sinne!” Näin sanottuaan hän vetäytyi yöpuulle. Aamulla Enckell yritti lepytellä häntä ja neuvoi kuitenkin menemään sinne. Näin Enckell: - Suomi suhtautuu Teihin suurella myötätunnolla ja täällä toivotaan, että Teidän kauttanne tulee paljon tapahtumaan siihen suuntana, mitä hallituksen manifestissa on luvattu!

Kerenski vastasi: No, minä tulen katsomaan!

Enckell paljastaa Kerenskin matkan perustarkoituksen: ”Kerenskin matka oli kokonaan yksityisluontoinen. Hän saapui nimittäin hoitamaan terveyttään. Tohtori Einar Runeberg oli aikoinaan pelastanut hänen henkensä, sillä hän oli hyvin vaikeissa olosuhteissa leikannut hänen munuaisensa. Nyt saapui Kerenski yksityislääkärinsä hoitoon Grankullaan, jonne hän asettui asumaan. [Helsingin ] Asemalla oli tohtorinna Runeberg häntä vastassa ja otti hänet hoivaansa”.
Carl Enckell: Karenskin lounaskutsut, 1934.
* * *

9.4.1917 Helsinki;
Kerenski vastasi sosialistien kirjelmään kenraalikuvernööri M.A. Stahovitsin apulaisen, paroni S.A. Korffin välityksellä ilmoittaen ”hyväksyvänsä periaatteessa siinä esitetyt näkökohdat kansainvälistä garantiaa [turvatakuita] lukuun ottamatta. Venäläiset eivät ymmärtäisi sitä, vaan tuntisivat itsensä loukatuiksi. He olivat jo antaneet kaiken ja nyt vaadittiin vain lisää.

Mitä arvoa takeilla sitä paitsi olisi? [Yhä jatkuvan suur-]Sodan aikana ei yhtään mitään ja myöhemminkin oli turha kuvitella Saksan tai Englannin aloittavan uutta sotaa niiden ylläpitämiseksi. Suomalaisten oli tajuttava, että jos heille annettaisiin näin paljon, silloin alkaisivat muutkin vähemmistökansallisuudet kuten ukrainalaiset, tataarit ym. esittää vaatimuksia, joita taas isovenäläisten oli vaikea käsittää. Luottamuksellisesti Kerenski vakuutti henkilökohtaisesti ymmärtävänsä suomalaisten kannan, mutta vallitsevissa oloissa sillä ei ollut toteutumisen mahdollisuuksia. Kun Korff samassa tilaisuudessa oli maininnut väliaikaisen hallituksen vastustavan myös […] senaatin valtuuksien laajennusehdotusta, Edvard Gylling neuvottelusta poistuttaessa totesi K.H. Wiikille olevansa vakuuttunut konfliktin puhkeamisesta Venäjän [väliaikaisen] hallituksen kanssa. Ennustus osui oikeaan. … Suomen senaatin täytyi olla selvillä siitä, ettei väliaikainen hallitus halunnut loukata Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen oikeutta yksinään päättää valtakunnan ja sen alueosien tulevasta oikeussuhteesta. [Kadettien puheenjohtajan, professori Miljukovin lisäksi] Samaa mieltä olivat duuman valtuutettu Gutskov, Kerenski ja Korff. Duuman jäsen Protopopov puolestaan piti senaatin ehdotusta ”iskuna väliaikaisen hallituksen selkään takaapäin”.”. Polvinen: emt. s. 35-36.
* * *

10.-15.4.1917 Helsinki – Kauniainen;
K. Ruuskanen kertoo:
Huhtikuun alkupuoliskolla Kerenski saapui taas Suomeen levätäkseen viikon verran incognito Grankullan parantolassa. Aktivistiylioppilaat, jotka olivat kuulleet, että Kerenski edelleen halusi ylläpitää suhteita aktivisteihin, päättivät asettua uudelleen hänen kanssaan yhteyteen.

Varsinkin maisteri Erik Grotenfelt oli tehokkaasti vaikuttanut tämän päätöksen syntymiseen. Kun Ylioppilaitten Poliittinen Valtuuskunta oli todennut kohtaamisen suotavuuden ja hyväksynyt sen motiivit, valittiin nelimiehinen lähetystö, johon jäseniksi tulivat tohtori Yrjö Kajava, maisteri Erik Grotenfelt sekä ylioppilaat Vilho Setälä ja allekirjoittanut. Ensi työkseen valmisti lähetystö kirjallisen memorandumin, joka jätettäisiin Kerenskille suullisen keskustelun vahvistukseksi. Tämän memorandumin käänsi ranskaksi tohtori Oiva Tallgren, joka ei kylläkään hyväksynyt asiakirjan sisältöä, mutta ei silti kieltäytynyt käännöstyötä suorittamasta.

Tohtori Runeberg taipui järjestämään kohtauksen, vaikka hän lääkärinä sitä vastustikin, sillä hän tahtoi että Kerenski olisi ainakin yhden viikon ajan täydellisesti levännyt. Huhtikuun 10 ja 15 päivien välisenä aikana, - tarkkaa päivämäärää en ole tullut merkinneeksi muistiin - lähdimme sitten kaikki lähetystön jäsenet Grankullan sanatorioon. Tohtori Runebergin suuressa, väreiltään ja sisustukseltaan hermoja rauhoittavassa kirjasto-työhuoneessa pidimme ensin lyhyehkön neuvottelun tohtorin kanssa, joka oli luvannut toimia tulkkinamme. Kerenski osasi venäjän ohella auttavasti ranskaa ja englantia, mutta meistä ei kukaan taitanut välttävästikään mitään noista kielistä, joten tulkin välitys oli tarpeen”.

K. Ruuskanen kuvaa tapaamisesta seuraavasti:
”Kun Kerenskille oli ilmoitettu lähetystön saapumisesta, kuului hetkisen kuluttua nopeita lyhyitä askeleita eteishallista, joka yhdisti tohtorin yksityisasunnon sanatorion muuhun osaan, ja huoneesta astui tuo merkillinen mies.

Hänen liikkeensä tekivät tavallaan reippaan, joskin hieman hermostuneen kiirehtivän vaikutuksen, mutta hänen ilmeessään oli jotain väsähtäneen tapaista. Ääni oli rauhallinen, mutta hiljainen.

Tervehdittyämme istuuduimme mukavasti kodikkaaseen nurkkaukseen. Kun tohtori Runeberg oli vaatinut, että supistaisimme sanottavamme mahdollisimman vähiin, kävimme pidemmittä valmisteluitta suoraan asiaan. Sanoimme hyvin tuntevamme sen suuren työn, jonka ministeri oli duumassa Suomen hyväksi tehnyt, ja ilmitoimme Suomen nuorison puolesta syvän kiitollisuutemme siitä. Lausuimme myös iloitsevamme siitä, että meillä nyt oli henkilökohtaisesti tilaisuus esittää uuden Venäjän hallituksen jäsenelle Suomen nuorison toiveet, ja sanoimme uskovamme, että voimme tehdä sen täydellä luottamuksella ja että ministeri meitä ymmärtäisi.

Sanoimme käsityksemme olevan, että suunnitellussa Venäjän tasavaltojen liitossa Suomi geopoliittisen, kansallisen, sivistyksellisen, yhteiskunnallisen, valtiollisen ja historiallisen erikoisuutensa vuoksi joutuisi erimielisyyksien sattuessa olemaan erittäin vaikeassa asemassa ”lyhyemmällä vipuvarrella” ja että niin ollen täydellinen itsenäisyys olisi Suomelle ainoa onnellinen ratkaisu.

Ja juuri tähän päämäärään ilmoitimme ylioppilaiden kaikin keinoin pyrkivän. Edelläselostetun sisältöinen oli Kerenskille jättämämme memorandumikin, jonka jäljennös ikävä kyllä on toistaiseksi teillä tietymättömillä.

Esittämämme johdosta sai Kerenski aiheen kysyä, ketä me edustimme sekä millaiset ja kuinka laajat piirit olivat takanamme.

Selostimme senvuoksi Ylioppilaitten Poliittisen Valtuuskunnan synnyn ja sanoimme olevamme vakuutettuja siitä, että toimme nyt esille ei ainoastaan ylioppilaitten, vaan koko kansan enemmistön toiveet.

Kerenski vastasi, että hän ymmärsi meitä täydellisesti, mutta että meidän ei pitäisi katsella asioita ainoastaan omalta kannaltamme, vaan ottaa myöskin huomioon suuret periaatteet, ”les grands principes”, niin kuin hänen sanansa kuuluivat. Näillä suurilla periaatteilla hän tarkoitti ilmeisesti vallankumouksen uusia, luovia periaatteita, jotka piti asettaa kansallisten näkökohtien yläpuolelle.

Kysymykseemme, miten väliaikainen hallitus tulee suhtautumaan Suomen itsenäisyys-pyrkimykseen, vastasi Kerenski olevansa kansojen itsemääräämisoikeuden puoltaja, mutta että erikoisesti tähän kysymykseen ei hän eikä koko väliaikainen hallituskaan ole pätevä antamaan vastausta. Sen voisi ratkaista vasta perustava kansalliskokous.

Tiedusteluumme, milloin kansalliskokous kutsutaan koolle, vastasi hän vältelle ja selitellen syitä, joiden vuoksi sen piti lykkäytyä siksi, kunnes yleinen tilanne olisi luonut sille tarpeelliset edellytykset.

Vetoavassa muodossa tiedustelimme sitten, tulisiko Kerenski perustavassa kansalliskokouksessa puoltamaan Suomen riippumattomuutta. Syntyi hetken hiljaisuus ja meistä näytti siltä kuin olisi Kerenski koettanut päästä suoraa vastausta antamasta. Grotenfelt, jka puoleltamme käytti useimmat puheenvuorot, ei kuitenkaan hellittänyt ennen kuin Kerenski lopulta myönsi, että hän tulee sen kyllä tekemään.

Lopuksi pyysimme saada tietää, oliko Kerenskillä mitään sitä vastaan, että käynnistämme annettaisiin tieto julkisuuteen. Tällöin näytti ministeri pelästyvän. Hän pyysi pyytämällä, että julkisuudessa ei ainakaan Suomen riippumattomuudesta mitään puhuttaisi.

Tuleva Venäjä, sanoi hän, tulee saamaan liittovaltion tai valtioliiton muodon, luultavimmin edellisen, ja jos asian nykyisellä asteella ruvettiin puhumaan ja Suomen pyrkimyksistä kuulisivat virolaiset, lättiläiset ja muut kansallisuudet, alkaisivat ne ennen aikojaan esittää samanlaisia vaatimuksia, ja vallankumouksen suuri asia, joka nyt vaati kaikki voimat ja kaikkien yksimielisyyden, olisi menetetty.

Minkäänlaista lupausta ei Kerenski kuitenkaan vaatinut, emmekä mekään puolestamme sellaista antaneet. Täydessä sovinnossa hyvästelimme ja palasimme takaisin Helsinkiin. Kävimme senjälkeen valtioneuvos Edvard Hjeltin luona kysymässä hänen mielipidettään siitä, julkaisisimmeko lehdissä Kerenskille jättämämme memorandumin. Hänen neuvonsa oli kieltävä.

Aktivistiylioppilaat olivat täten kuitenkin ensimmäisinä lausuneet julki – mikä juuri olikin käynnin tärkeimpiä tarkoituksia ja motiiveja – ja esittäneet avoimesti Venäjän hallituksen edustajalle ajatuksen, jonka läheinen aktivistitoverini ja ystäväni A.H. Saastamoinen samanaikaisesti kuopiolaisessa Savotar-lehdessä olleessa kirjoituksessaan julkaisi: viikkoa myöhemmin kuultiin se eduskunnassakin, kun Tokoi 20 päivänä huhtikuuta piti tunnetun puheensa lausuen ajatuksen, jonka P.E. Svinhufvud elokuun 19 päivänä pidetyssä vaaleja valmistelevassa itsenäisyysmiesten kokouksessa toi esille seuraavin sanoin: ”Vapauden vaatimus on vuoden kuluessa kasvanut ja vakiintunut niin, ettei mikään muu vaalitunnus kuin Suomen täysi riippumattomuus voi tulla kysymykseenkään”.
K. Ruuskanen: Kerenskin puheilla, 1934.
[Huomautus 1: Vertaa edellä Gyllingin-Kuusisen-Wiikin memorandum Kerenskille 29.3.1917.;
Huomautus 2: K. Ruuskasen muistelus on laadittu vuonna 1935. Nyt kun 77 vuotta on kirjoitusajankohdasta vierähtänyt, valittaen joudutaan yhä toteamaan että kyseinen ”aktivistiylioppilaiden memorandumi” on edelleen ”teillä tietymättömillä”. Mahtaisiko löytyä Venäjän väliaikaisen hallituksen arkistokokonaisuuden kätköistä?]
* * *

14.4.1917 Helsinki;
Ylioppilaat ilmaisivat Venäjän oikeusministerille Kerenskille 14.4.1917 jättämässään kirjelmässä jatkavansa politiikkaa, jonka tavoitteena oli Suomen täysi riippumattomuus. Venäläisille yhteistyöhaluttomien suomalaisten kanta oli katkera pala. Heidän asenteensa kiristyi. Kerenski toi jo kyllin selvästi ilmi, miten uusi Venäjä suhtautui aktivistien ja ylioppilaiden toiveisiin. ”Suomi itsenäisenä valtakuntana olisi alinomaisena vaarana Pietarille, ja suomalaisten vaatimuksiin suostuminen nostaisi samanlaisia vaatimuksia muidenkin, Venäjän alueella asuvien vieraiden kansallisuuksien puolelta”. Uusi kenraalikuvernööri M.A. Stahovits leimasi jääkärit ”epäluotettavaksi väestöainekseksi” ja uhkasi heistä syytetoimin, mikäli he uskaltaisivat palata kotimaahansa. Matti Lackman: Suomen vai Saksan puolesta. Otava, 2000.
* * *

16.4.1917 Helsinki – Pietari;
Ministerivaltiosihteeri Carl Enckell:
”..matkustaessani 16 p:nä huhtikuuta taasen Pietariin oli minulla nytkin tilaisuus saada Kerenski matkaseurakseni. Hän oli noudattanut aikaisempaa suunnitelmaansa ja käynyt eduskunnassa, josa hän oli pitänyt puheenkin. Seurauksen oli, että myötätunto häntä kohtaan senjohdosta vain lisääntyi. Sitä todisti myös salonkivaunukin, joka oli täynnään Kerenskille osoitettuja kukkia. Ne olivat Grankullan rouvien lähettämiä, jotka olivat edeltä käsin kuulleet Kerenskin matkasta. He olivat pitäneet Kerenskistä vielä hellempää huolta, nimittäin olivat ostaneet hänelle kalossit. Muutenkin oli Kerenskissä tapahtunut muutamassa päivässä suuri muutos, sillä hän oli nyt puhdas ja siisteissä pukimissa”.

Junamatkan aikana tapahtui:
”Keskustelimme Kerenskin kanssa Suomen asioista varsin yksityiskohtaisesti, ja minä saatoin huomata, että hänen suhtautumisensa oli nyt muuttunut paljon ystävällisemmäksi. Matkan varrella tuli meistä hyviä ystäviä ja minä otin Pietarin asemalle saavuttuani huolehtiakseni kukkien lähettämisestä hänen kotiinsa”.

Kerenski myös kutsui Enckellin tervehdyskäynnille luokseen. Enckell käytti tilaisuutta hyväkseen muutaman päivän kuluttua. Hän oli saanut tehtäväkseen esittää Venäjän väliaikaiselle hallitukselle hyväksyttäväksi Lex Tulenheimon, joka sisälsi eräitä tärkeitä lakimääräyksiä Suomen oikeuksista. Sen läpimeno näytti tökkivän, mutta ministerivaltiosihteeri päätti käyttää uutta ystävyyttä hyväkseen ratkaisuun pääsemiseksi. Carl Enckell: Kerenskin lounaskutsut, 1934.
* * *

20.4.1917 Pietari;
Enckellin ilmoitettua halustaan tulla esittelemään Lex Tulenheimoa, Kerenski kutsui hänet lounaalle. Enckell oli toivonut saavansa neuvotella Kerenskin kanssa virkahuoneen rauhassa, mutta nyt odotti paljon rauhattomampi tilanne:

”Kun tulin perille, sain ensimmäiseksi todeta, että en ollut suinkaan ainoa lounasvieras. Ruokasalissa oli pitkä pöytä, jossa istui ainakin 20 vierasta, jotka olivat Kerenskin yksityisiä ja poliittisia ystäviä. Pöydän toisessa päässä istui Kerenski itse ja toisessa istui hänen rouvansa [Olga Baranovskaja (1886-1975)].

Minulle annettiin kunniapaikka Kerenskin oikealla puolella. Hänen vasemmalla puolellaan istui Vera Finger, joka oli yksi Aleksanteri II:n murhaajista. Hän oli tullut Siperiasta äskettäin ja oli nyt kutsuttu niinikään lounaalle”.

Ministerivaltiosihteeri Enckellin aikeet menivät mönkään: ”Lounaan aikana ei tietysti puhuttu mitään politiikasta, mutta sen sijaan kyllä kaikista muista asioista. Kiinnitin huomiota erikoisesti Kerenskin ruokajärjestykseen, sillä hänelle tarjottiin koko ajan aivan toisia ruokia kuin meille muille. Hänen terveytensä oli nimittäin hyvin heikko, ja hän näytti jo silloin olevan varsin hermostunut. Hänen vatsalleen sallittua ruokaa olivat kuitenkin nähtävästi munat, joita hän suurella ruokahalulla söi”.
Enckell: Karenskin lounaskutsut, 1934.
* * *

29.4.-2.5.1917 Pietari;
”Huhtikuun lopussa Edvard Gylling, Matti Turkia, K.H. Wiik ja Evert Huttunen matkustivat sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän ja puoluetoimikunnan edustajina Pietariin ottamaan selvää venäläisten toverien kannasta. Menshevikeistä suomalaisille ei ollut suurtakaan iloa. Nämä osoittautuivat täysin tietämättömiksi suuriruhtinaskunnan asemaan liittyvästä problematiikasta ihmetellen mm. miksi suomalaiset eivät aikoneet ottaa osaa Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen työskentelyyn. Turkia esitti tällöin lyhyen katsauksen Suomen historiaan luonnehtien samalla senaatin ehdotusta, joka parhaillaan oli väliaikaisen hallituksen tarkastettavana. […] Harkittuaan asiaa menshevikit lupasivat periaatteessa kannattaa Suomen itsemääräämisoikeutta. Saman vastauksen antoivat sosiaalivallankumoukselliset ja Plehanovin pieni ”Jedinstvo”-ryhmä. Suomalaiset eivät voineet olla huomaamatta myötätunnon jäävän kovin platoniseksi. Mitään aktiivisia toimenpiteitä ei näiltä suunnilta ollut syytä toivoa ainakaan ennen kansalliskokousta.

Sitä tärkeämmiksi osoittautuivat bolshevikkien kanssa 2.5.1917 käydyt neuvottelut, joista laadittu pöytäkirja on Neuvostoliitossa julkaistu [Moskova 1958]. […] Voidakseen ryhtyä avoimeen taisteluun he [Turkia ja Huttunen] pyysivät nyt bolshevikkien apua. Turkia paljasti näille myöskin Kerenskin paroni Korffin välityksellä suomalaisille sosialisteille ilmoittaman ”luottamuksellisen” mielipiteen maan itsehallinnon järjestelystä. Leninin mielestä tämä oli syytä saattaa julkisuuteen, minkä suomalaiset sitten myös tekivät.” Polvinen: emt. s. 62-63. Myös: Helsingin Izvestija 2.6.1917.
* * *

18.5.1917 Pietari;
Toukokuun 18. päivänä hallitus vihdoin uusittiin. Ulkoministeri Miljukov ja armeijan kurittomuuteen tuskastunut sotaministeri Gutskov väistyivät syrjään. Edellisen tehtävät otti vastaan aikaisempi finanssiministeri Terestsenko, kun taas Kerenski itse ryhtyi sotaministeriksi. Hallituspohjaa laajennettiin ottamalla mukaan vasemmistopuolueiden, sosiaalivallankumouksellisten (”esserrien; SR) ja menshevikkien, edustajia. Polvinen: emt., s. 60.
* * *

24.5.1917 Helsinki;
Karenski Helsingissä jälleen;
”Vuoden 1917 kevätkuukausina Venäjän vallankumousprosessi edistyi keskeytymätöntä vauhtia. Armeijan kurin höltymisen ohella sen tunnusomaisiin piirteisiin kuuluivat teollisuustyöväestön alati radikalisoituvat vaatimukset, jotka kohdistuivat ensin korkeampiin palkkoihin sekä sittemmin tuotannon ja tuotteiden markkinoinnin valvontaan. […] Pääministeri ruhtinas Lvov joutui jo huhtikuussa 1917 alistuneesti toteamaan hallituksen ”lastuksi, jota vallankumouksen hyökyaalto kuljetti mukanaan”.

Pelastavaksi aallonmurtajaksi valittiin, kuten niin monesti ennenkin vastaavassa tilanteessa, ulkopolitiikka. Valtakunnan sisäinen hajoamisprosessi oli saatava pysähtymään sotilaallisten menestysten avulla vihollista vastaan rintamalla. Niin sanotun Kerenskin offensiivin valmistelut pantiin toukokuussa 1917 käyntiin kaikkien hallituspuolueiden yhteisin ponnistuksin.

Sotaministeri Kerenski henkilökohtaisesti teki kiertomatkoja rintamille yrittäen leimuavin puhein kohottaa laskenutta taisteluhenkeä ja innostaa sotaan väsyneet joukot yrittämään kaikkensa.

Matkansa varrella Kerenski vieraili toukokuun lopussa Helsingissä puhuen täkäläisille matruuseille ja sotilaille. Samalla suomalaiset saivat osakseen selkeäsanaisen varoituksen: ”Venäjä on voimakas, jalomielinen ja suuri. Silti meidän (venäläisten) on oltava varovaisia, koska Venäjän miesten avointa mieltä tahdotaan usein käyttää väärin pelissä ja (ääntä korottaen) täällä Suomessa meidän on erityisesti oltava varovaisia, sillä jalomielisyyttämme ja hyväntahtoisuuttamme eivät ainoastaan saksalaiset käsitä heikkoudeksi ja voimattomuudeksi… Älköön kukaan ajatelko, että Venäjän vallankumouksellinen kansa olisi vanhaa keisarikuntaa heikompi ja ettei sitä tarvitsisi ottaa huomioon”.”. Polvinen: emt. s. 84-85; Työmies 25.5.1917.
* * *

”Kerenski tähdensi toukokuun lopulla, että Venäjän oli oltava Suomen suhteen varovainen, koska Saksa oli erottautumispyrkimysten takana. Hän katsoi suomalaisten vaatimusten korkeimman vallan siirrosta Suomen valtioelimille merkitsevän vallankaappausta, joka normaalioloissa merkitsisi sotaa. Kerenskin kanta oli Pietarissa hallituksen piirissä tiukentunut Helsingin-matkan ajasta”. Pertti Luntinen: emt. 166.
* * *

Kesä-heinäkuun vaihde ja 20.7.1917 Pietari;
”Kesä-heinäkuun vaihteessa liikkui huhuja, joiden mukaan konservatiiviset liberaaliset piirit aikoivat käyttää Kerenskin offensiivin alkumenestyksiä hyväkseen ratkaisevan iskun antamiseksi vasemmistolle, mikä entisestään lisäsi levottomuutta.

Iltapäivällä 15.7.1917 Pietarin varuskunnan lähetystö saapui Ksesinskajan palatsiin vaatimaan bolshevikkipuolueen keskuskomitealta käskyä aseelliseen nousuun väliaikaista hallitusta vastaan… Näin pitkälle menevään toimintaan puolue ei kuitenkaan ollut halukas… levottomuuksien puhjetessa Lenin itse vietti lomaa Suomessa läheisen ystävänsä V.D. Bonts-Brujevitsin luona Mustamäessä, mistä hän tiedon saatuaan joutui kiireimmän kaupalla lähtemään Pietariin… Väliaikainen hallitus onnistui kuitenkin irrottamaan rintamalta luotettavia joukko-osastoja päästen muutamia vuorokausia kestäneiden katutaistelujen jälkeen tilanteen herraksi. Bolshevikit lyötiin ja 20. heinäkuuta mennessä…

Heinäkuun kriisin aikana pääministeri, ruhtinas Lvov ja hänen hallituksensa kadettiministerit jättivät paikkansa. Ohjaksiin tarttui uusi pääministeri A.F. Kerenski sosiaalivallankumouksellisista ja menshevikeistä koostuvine ministeriöineen. Polvinen: emt. 88-89.
* * *

14.7.1917 Helsinki;
”Eniten sosialisteille oli hyötyä sotaväestä työtaistelujen yhteydessä. Tärkeimpänä niistä on pidettävä Helsingissä 14. heinäkuuta 1917 järjestettyä suurmielenosoitusta yleisen 8 tunnin työaikalain sekä uusien kunnallislakien läpiviemiseksi.

Tällöin Helsingin Volna-lehdessä painattamassaan kehotuksessa sosialistinen järjestelytoimikunta virallisesti pyysi matruuseja ja sotilaita avuksi painostamaan eduskuntaa. Yrityksen organisaattoreina esiintyivät ennen muuta O.W. Kuusinen ja Adolf Taimi. Aseistetut joukot tunkeutuivat sisälle parlamenttirakennukseen uhkaillen kansanedustajia, kunnes lait oli hyväksytty.

Menettely herätti vastalauseita myös eräiden oikeistososiaalidemokraattien taholta. Porvarillisten puolueiden käännyttyä asiassa kenraalikuvernööri Stahovitsin puoleen tämän oli helppo selviytyä pälkähästä viittaamalla Volnassa julkaistuun kehotukseen. Suomalaisten oli turha valittaa hänelle matruuseista ja sotilaista, joita h e i t s e olivat pyytäneet sekaantumaan asioihin. Kerenski, jolle tapahtumasta oli ilmoitettu, asettui samalle kannalle.” Polvinen: emt. s. 70-71.
* * *

”[Bolshevikki]Kapinan nujertamisen aikoihin 18. heinäkuuta Helsingissä äänestettiin valtalaista; 21. heinäkuuta väliaikainen hallitus järjestettiin uudelleen Kerenskin johdolla. Venäläisen politiikan virtaus kävi hetken aikaa oikealle. Porvarilliset palasivat elokuun alussa hallitukseen, uusi ylipäällikkö Lev Kornilov ryhtyi palauttamaan kuria rintamajoukkoihin, ja poliisi jahtasi bolshevikkeja, joita sanottiin saksalaisten agenteiksi, Lenin joutui menemään piiloon, ensin Kannakselle, sitten suomalaisten sosialistien avustuksella Lahden kautta Helsinkiin ja vihdoin lokakuussa Viipuriin… Kenraalikuvernööri Mihail Stahovits oli jo aikaisemmin sanomalehtihaastattelussa sanonut, että hän ei voinut hyväksyä Suomen yltiönationalismia, koska Suomelle kuului itsehallinto vain sisäisissä asioissa”. Pertti Luntinen: emt. 182.
* * *

25.7.1917 Helsinki;
Kun eduskunta 25.7.1917 hyväksyi valtalain, kaikki senaattorit Serlachiusta lukuun ottamatta jättivät samana päivänä eroanomuksensa väliaikaiselle hallitukselle, joka kuitenkin kehotti asianomaisia kuitenkin toistaiseksi pysymään toimissaan.

Jo 31.7. väliaikainen hallitus antoi manifestin eduskunnan hajottamisesta ja uusien vaalien toimittamisesta 1.-2.10.1917. Väliaikainen hallitus, joka oli saanut tarpeekseen suomalaisten itsenäisyyspolitiikasta, päätti nyt panna kovan kovaa vastaan. Se tiesi, että suomalaisten mielipiteet olivat jakautuneet kahtia valtalain suhteen. Ajatus nykyisen sosialidemokraattienemmistöisen eduskunnan hajottamisesta löysi tukea porvarillisten leiristä, ja esimerkiksi ministerivaltiosihteeri Carl Enckell omasta puolestaan neuvoi pääministeriksi kohonnutta [ystäväänsä, vertaa edellä Enckellin matkakertomus] Kerenskiä hajottamaan eduskunnan. Jaakko Paavolainen: Väinö Tanner, osa 2.
* * *

31.7.1917 Helsinki;
”Tunnusomaisena aktivisteihin kuulumattoman porvarillisen tahon asennoitumiselle voidaan pitää eduskunnan hajotusta tyydytyksellä tervehtineen professori K.J. Ståhlbergin lausuntoa:

”Viimeinkin saadaan loppumaan tämä yhtämittainen skandaali ja sosialistien vehkeily bolshevikkien kanssa”.

Muistelmissaan Carl Enckell tähdentää voimakkaasti omaa osuuttaan väliaikaisen hallituksen ratkaisun muotoutumisessa. Kokonaistilanteen huomioon ottaen tuntuu kuitenkin todennäköiseltä, että bolshevikeista saamaansa voitto juhliva Kerenski olisi luopunut käyttämästä hyväkseen tilaisuutta näiden suomalaisten liittolaisten ojentamiseen. Sitä vaati jo hallituksen arvovalta. Yksipuolista välirikkoa ei ilman muuta voinut jättää sillensä ja hyväksyä tapahtuneeksi tosiasiaksi”. Polvinen: emt. 92-93.

Tätä vasemmistoenemmistöisen eduskunnan hajottamista Kerenskin hallituksen määräyksestä ja senaatin porvarillisten jäsenten ”myötämielisyydellä” Edvard Gylling piti käännekohtana, minkä jälkeen kehitys lähti vasemmiston piirissä vyörymään väistämättömästi kohti väkivaltaista ratkaisua. Max Jakobson: Väkivallan vuodet I, sivu 53.
* * *

10.9.1917 Pietari;
”Helsingissä pelättiin Venäjän vallankumouksen jäävän käyttämättä hyväksi sellaisten etujen saavuttamiseksi, joita Venäjällä mahdollisesti valtaan nouseva taantumushallitus olisi voinut pitää peruuttamattomina tosiseikkoina. Tällöin syntyi ehdotus sellaisten entisten hallitsijan oikeuksien siirtämisestä senaatille, jotka väliaikainen hallitus ilman eduskunnan myötävaikutusta voisi ratkaista, koska hallitsijalla oli ollut oikeus henkilökohtaisella tahdonilmaisullaan perustuslakia muuttamatta siirtää mainitut valtuudet jollekin toiselle suomalaiselle valtioelimelle. Näiden joukkoon kuului oikeus antaa hallinnollisia asetuksia, päättää virastojen perustamisesta ja lakkauttamisesta, virkamiesten nimityksistä jne. Hankkeen takana oli senaatti [jonka jäsenyyden sosialidemokraatit olivat jo elokuussa jättäytyneet, lukuun ottamatta Matti Paasivuorta ja Väinö Tanner, jotka olivat pysyneet paikoillaan, kunnes väliaikainen hallitus 6.9.1917 virallisesti myönsi heidän pyytämänsä eron] vt. varapuheenjohtaja E.N. Setälän pyytäessä ministerivaltiosihteeri Enckelliä tiedustelemaan siitä väliaikaisen hallituksen mielipidettä.

Pääministeri Kerenski suhtautui suunnitelmaan positiivisesti. Näin voitaisiin ennen vaaleja sopivasti osoittaa hallituksen suopeamielisyys Suomen ”oikeutettuja”, itsehallinnon laajentamista koskevia pyrkimyksiä kohtaan.

Senaatin virallinen ehdotus saapui Pietariin parahiksi syyskuun 10. päivänä 1917 Kornilovin ollessa juuri marssimassa kohti pääkaupunkia. Kerenskillä oli siten yllin kyllin muuta ajateltavaa.

Vasta kello 11 illalla sitkeä Enckell onnistui Talvipalatsissa tavoittamaan loppuun väsyneen pääministerin, joka heikolla äänellä kysyi, mitä suomalainen oikeastaan halusi. Viimeksi mainittu ryhtyi laajasti esittelemään tärkeänä pitämäänsä manifestiehdotusta, minkä hän asian joutuisan käsittelyn helpottamiseksi oli kansliassaan monistuttanut niin, että kukin hallituksen jäsen aikaa hukkaamatta voisi saada oman kappaleensa.

Kerenksi vastasi huokaisten: ”Ei kukaan väliltä sitä lukea”. Hän oli vakuuttunut siitä, että Kornilovin kapina johtaisi sisällissotaan.

Seuraavana päivänä suomalaiset saivat ottaa vastaan Kerenskin allekirjoittaman manifestin, joka toimitettiin heti Helsinkiin julkaistavaksi. Niin kauan kuin monarkkinen valtiomuoto pysyi Suomessa muodollisesti voimassa (heinäkuuhun 1919) senaatti ja valtionhoitaja hallitsivat maata tämän manifestin mukaan. Syyskuun 1917 olosuhteissa sitä ei luonnollisestikaan pidetty tyydyttävänä, vaan luonteeltaan täysin väliaikaisena”. Polvinen: emt. 96-97.
* * *

Noin 15.9.1917 Pietari;
”Syyskuun puolivälissä senaattorit E.N. Setälä ja Allan Serlachius neuvottelivat Pietarissa pääministeri Kerenskin kanssa Suomen elintarvetilanteesta. Neuvottelussa käsiteltiin myös venäläisen sotaväen tekemiä rikoksia ja pohdittiin mahdollisesti sitä, voitaisiinko venäläiset joukot kokonaan poistaa Suomesta. Neuvottelujen päätyttyä Kerenski lähetti Helsinkiin sähkeen, jossa hän vaati sotaväkeä viipymättä lopettamaan väkivaltaisuudet. Senaatti puolestaan vastasi lokakuussa kaikille kaupungeille ja maalaiskunnille, jotka olivat anoneet venäläisten joukkojen poistamista, ettei niiden anomuksiin voitu suostua, koska ”sotaväki oli sijoitettu maahan strategisista syistä”.” Pertti Luntinen: emt. 262.
* * *

1917 – 1927 Kerenskin hahmo;
Eisensteinin klassinen mykkäelokuva Lokakuu, joka valmistui Stalinin kaudella 1927, loi Krenskistä naurettavan diletantin ja narsistin muotokuvan. John Zerzan on muistellut yhteistä katselukokemusta Kerenskin kanssa:
Katsoessaan Lokakuuta Kerenski kiihtyi kovasti ja muutoinkin ”vaikutti siltä, että hän eli varsin intensiivisesti nuo päivät jälleen uudelleen”. Zerzan mukaan Kerenski joutui erityisesti raivon valtaan kun näyttelijä – joka oli huomiota herättävän näköinen – esitti täydellisen epäpätevää ja omaan napaan tuijottavaa narsistia ja pilailua vallankäytöllä. Elokuvan Kerenski oli puettu huippuräätälin muotoilemaan näennäis-sotilaalliseen uniformuun, varustettu täydellisiin nahkahansikkaisiin ja ratsupiiskaan. Loputonta puhetta Talvipalatsin työhuoneessa, taustalla Napoleonin patsas ja riikinkukon hahmo. Melko halpahintaista tyypittelyä, kieltämättä.

Todellisuudessa nuori Kerenski näyttäytyi yhdenlaisena demagogina Hän muutatti hallituksensa Talvipalatsiin, käyttäen sen ruokasalia kokoushuoneena ja sallien kuvattavan itsensä keisarin aiemmin käyttämän valtavan työpöydän ääressä. Hän matkusti eri puolilla maata keisarillisessa salonkivaunussa ja nukkui keisari Aleksander III:n vuoteessa, - tosin ei vaimonsa kanssa, vaan rakastajattarensa. Tämä oli Lilya B., Kerenskin Olga-vaimon serkun, erään armeijaupseerin puoliso. Kerenski oli tavannut hänet vuotta aikaisemmin Helsingissä, jossa hänelle oli suoritettu vaikea operaatio. Kerenskin 13-vuotta kestänyt avioliitto oli tosiasiallisesti ohi, mutta Olga ei antanut lupaa eropapereiden tekoon. Hoover Archive; Kerensky matter. [Tässä tarkoitetaan epäilemättä alussa mainittua vaimon serkun puolisoa, Elena Baranovskajaa, VH]
* * *

2.10.1917 Helsinki;
Suomen alueen armeijan, laivaston ja työläisten neuvostojen edustajakokous 22.-27.9.1917 muodosti koordinoivan toimeenpanoelimen, aluekomitean, joka päätti 2.10.1917, ettei ”ainoatakaan väliaikaisen hallituksen tai sen alaisen viranomaisen antamaa käskyä pantaisi toimeen ilman aluekomitean suostumusta”. Saman päätöksen teki Tsentrobalt. Käytännössä nämä ratkaisut merkitsivät Suomen irtautumista [Keranskin] väliaikaisen hallituksen käskyvallasta”. Polvinen: emt. 104-105.
* * *

8.10.1917 Helsinki;
”Bolshevikeille oli tärkeätä säilyttää ”kompaktina massana” Pietarin ja sen lähiympäristön vallankumoukselliset varuskunnat, minkä puolesta heidän lehdistönsä ryhtyi ankaraan propagandakampanjaan hallitusta vastaan… Lenin itse kirjoitti piilopaikastaan [hän oli siirtynyt 30.9. Helsingistä Viipuriin ollakseen lähempänä Pietaria valmiusasemissa] 8.10.1917 Suomen aluekomitean puheenjohtajalle I.T. Smilgalle: ”…Näyttää siltä, että ainoat yhtymät, jotka voimme t ä y s i n pitää käsissämme ja jotka pystyvät esittämään todella tärkeätä sotilaallista osaa, ovat Suomeen sijoitetut joukot ja Itämeren laivasto”. Smilgan oli päättäväisesti irtauduttava kaikesta rutiininomaisesta askartelusta ja keskitettävä koko huomionsa joukkojen ja laivaston valmentamiseen nousuun Kerenskiä vastaan.

Propagandatyötä oli tehostettava myös kasakoiden keskuudessa. ”On selvää, ettemme missään tapauksessa voi sallia joukkojen siirtämistä pois Suomesta”. Mieluummin oli annettava tilanteen kehittyä avoimeksi konfliktiksi.” Polvinen: emt. 105-106.
* * *

18.10.1917 Pietari;
”Bolshevikkien propaganda ei jäänyt tuloksettomaksi. Väliaikaisen hallituksen suunnitelmat täkäläisten [Suomessa olevien] joukkojen lähettämisestä rintamalle ajautuivat karille. Lokakuun alussa Pohjois-rintaman komentajan kenraali Tseremisovin oli viimein avoimesti myönnettävä sotaministeri Verhovskille, etteivät suuriruhtinaskuntaan sijoitetut osastot enää olleet hänen käskyvallassaan.

Kerenskin vaatimukset [kenraali Tseremisoville 17.10.1917] ”Suomen [bolshevistisen] aluekomitean rikollisen toiminnan likvidoimisesta ja järjestyksen täydellisestä palauttamisesta” kaikuivat näissä olosuhteissa jo kuuroille korville.

Kenraali Tsermisovin todistuksen vahvisti tavallaan Jukka Rahja bolshevikkipuolueen keskuskomiteassa 18.10.1917 raportoidessaan vallan keskittyneen täysin aluekomitean käsiin. Joukkojen keskuudessa vallitsi voittopuolisesti bolshevikkiystävällinen mieliala. Väliaikaisella hallituksella ei ollut Suomessa enää käytännöllisesti katsoen mitään sanomista.” Polvinen: emt. 106.

Kommentti:
Voidaan siis täydellä syyllä sanoa, että Suomessa tapahtui vallansiirto eli tosiasiallinen vallankumous 18.10.1917. Tässä 18. päivän ”lokakuun vallankumouksessa” Kerenskin väliaikainen hallitus menetti valtansa ja vallan otti haltuunsa Helsingissä toimiva sotilaiden ja työläisten bolshevistinen elin, aluekomitea. Aluekomitean johtajana toimi latvialaistyntyinen ylioppilas Ivan Tenisovits Smilga. Smilga lienee Suomen ylimmän vallan haltijoista vähiten tunnettu. [VH]

Ivan Tenisovits Smilgan henkilötietoja;
Smilga liittyi bolshevikkeihin 1907. Oli vangittuna useaan otteeseen vallankumouksellisesta toiminnasta vuosien 1907-1917 välisenä aikana. Venäjän bolshevikkipuolueen VI kongressi 9.8.1917 Pietarissa nimesi keskuskomitean jäsenen Smilgan Suomen aluepiirin päälliköksi. Suomen alueen armeijan, laivaston ja työläisten neuvostojen edustajakokous Helsingissä 22.-27.9.1917 valitsi koordinoivan toimeenpanoelimen, aluekomitean, puheenjohtajaksi Ivan Smilgan, joka toimi tehtävässä maaliskuuhun 1918 saakka. Bolshevikkipuolueen keskuskomitean jäsen 1917-1920 sekä 1915-1927. Puna-armeijan poliittisen osaston ensimmäinen päällikkö. Erotettiin puolueesta trotskilaisena ja katosi Stalinin puhdistuksissa 1938.
* * *

18.10.1917 Pietari;
”Lokakuun 1917 vallankumousta suunnittelevat venäläiset bolshevikit pitivät tärkeänä, että suomalaiset sosialidemokraatit pystyisivät tarvittaessa estämään Kerenskille uskollisten joukkojen kuljetukset Suomesta Pietariin. Koska siirtojen estäminen ei käynyt päinsä ilman aseita, bolshevikkien johtama Suomen aluekomitea päätti 18. lokakuuta hankkia suomalaisille työläisille kiväärejä Tulan ja Siestarjoen asetehtailta”. Pertti Luntinen: emt. 339.
* * *

2.11.1917 Helsinki – Pietari;
”Samana päivänä, jolloin [lokakuun hajotusvaaleissa valittu uusi] eduskunta kokoontui, 2.11.1917 Enckell neuvotteli Pietarissa Suomen korkeimman vallan käytöstä suositellen väliaikaiselle hallitukselle keisarin valtaoikeuksien siirtoa Suomen eduskunnan valitsemalle valtionhoitajalle.

Ehdotus ei miellyttänyt pääministeri Kerenskiä, joka oli erittäin tyytymätön. Lvovin hallituksen entinen kulkulaitosministeri N.V. Nekrasov, joka syyskuussa 1917 oli seurannut epäkiitolliseen virkaansa kyllästynyttä Stahovitsia kenraalikuvernöörinä, ja Korff pitivät omasta puolestaan jopa valtalakia Venäjän kannalta ”pienempänä pahana”. Siihen palaaminen oli kuitenkin lainopillisen neuvottelukunnan mielestä mahdotonta Suomen sosialistien ”epäluotettavuuden” takia – puhumattakaan moraali- ja arvovaltasyistä. Valtionhoitajahanke kariutui lopullisesti maalaisliittoon sen nähdessä mieluummin vallan siirtyvän eduskunnalle.

Kenraalikuvernööri Nekrasovin porvarillisten puolueiden kanssa [Helsingissä] käymien sitkeiden neuvottelujen tuloksena päädyttiin vihdoin kompromissiin. Väliaikainen hallitus antaisi manifestin, jolla se määrätyin varauksin luopuisi senaatin talousosaston hyväksi korkeimman vallan käyttämisestä Suomessa.

Illalla 7.11.1917 kenraalikuvernööri Nekrasov ja ministerivaltiosihteeri Enckell lähtivät yöjunassa Pietariin asian lopullista esittelyä varten. Aamulla Valkeasaaressa matkamiehet kuulivat Nevan kaupungista kantautuneen tyrmistyttävän uutisen. Väliaikaista hallitusta ei enää ollut olemassa.” Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi, 99-100.
* * *

7.11.1917 Pietari, vallankaappaus;
Aamupäivällä 7.11.1917 hallituksella oli hallussaan enää Talvipalatsi ympäristöineen. Uskollisina pysyneet joukot rajoittuivat harvalukuisiin upseerioppilasmuodostelmiin ja yhteen naispataljoonaan.

Voimia tarvittiin kipeästi lisää. Kerenskin avunpyynnöt kävivät yhä hysteerisemmiksi. Mohilevin päämaja sai häneltä puhelimitse käskyn luotettavien kasakkajoukkojen lähettämisestä kiireimmän kaupalla Pietariin. Näihin kuului Suomeen sijoitetut 5. kubanilainen kasakkadivisioona ja 43. Donin kasakkarykmentti. Käsky välitettiin edelleen Viipuriin.

Muutamaa tuntia myöhemmin saatiin 42. AK:n komentajan kenraali Nadeznyin lakoninen vastaus: ”Yhä sekavammaksi käyvissä oloissa ei kasakkajoukkojen lähettäminen Pietariin ole mahdollista.” Todellisuudessa Viipurin varuskunta oli kieltäytynyt sallimasta kasakoiden lähettämistä pääkaupunkiin… Tosiasiaksi osoittautui, ettei väliaikainen hallitus saanut Suomesta avukseen yhtään ainoaa miestä…

Maan alkaessa yhä enemmän polttaa Kerenskin jalkojen alla hän puolilta päivin 7.10.1917 vähin äänin luiskahti USA:n lipulla varustetussa autossa saartoketjun lävitse ”hankkimaan apuvoimia Pohjoisrintamalta”. [Tietojen mukaan Kerenski anasti ystävänsä Renaultin ja jatkoi USA:n lähetystön diplomaattiautolla, jonka keulilla liehuivat tähtiliput.]

Nevaan nousseen panssariristeilijä Avroran avattua illalla tulen [harjoitusammuksilla] Talvipalatsia vastaan bolshevikkijoukot ja punakaartit ryhtyivät Antonov-Ovsejenkon johdolla rynnäkköön. Vastarinta oli heikkoa ja keskiyön jälkeen se murtui lopullisesti. Kuuluisan malakiittisalon viereiseen pieneen huoneeseen paenneet ministerit vangittiin ja kuljetettiin Pietari-Paavalin linnakkeeseen. Junkkerit ja naispataljoona riisuttiin aseista ja lähetettiin takaisin kasarmeihinsa.

Väliaikaisen hallituksen taru oli päättynyt.” Polvinen: emt. 110-111.
* * *

9.11.1917 Pihkova;
”Sekasortoisen valtakunnan johtoon ryhtyneen [bolshevikki]hallituksen työkenttä oli suorastaan mittaamaton. Toistaiseksi sen valta rajoittui Pietariin ja lähiympäristöön.

Kerenski oli paennut Pihkovaan. Pohjoisrintaman kenraaleissa ”suunsoittaja-advokaatin” [Kerenskin] vetoomukset eivät saaneet vastakaikua. Poikkeuksena oli kasakkakenraali Krasnov, joka huolimatta oikeistolaisesta ja monarkistisista mielipiteistään lupasi Kerenskille tukensa. Kasakat valtasivat 9.11.1917 Hatsinan ja tunkeutuivat seuraavana päivänä Tsarskoje Seloon. Pietarissa junkkerit nousivat kapinaan käyden kiivaita katutaisteluja Smolna kannattavien joukkojen ja punakaartilaisten kanssa. Kysymys vallankumouksen selustasta, Suomesta, saatavasta avusta tuli nyt ajankohtaiseksi”. Polvinen: emt. 114.
* * *

11.11.1917 Pihkova-Hatsina-Helsinki;
”Kerenski puolestaan yritti myös saada tukea pohjoisesta.

Pohjoisen rintaman komentaja, kenraali Tseremisov joutui 11.11.1917 ilmoittamaan Pihkovasta [Keranskille], ettei Suomesta voitu irrottaa voimia taisteluun väliaikaisen hallituksen puolesta. Joukot olivat täysin bolshevisoituneita. Ainoa poikkeus oli 43. Donin kasakkarykmentti. Senkin lähettäminen oli mahdotonta Suomen varuskunnissa yleisesti vallitsevan mielialan vuoksi. Sitä paitsi yhteydet suuriruhtinaskuntaan olivat jo useita päiviä olleet katkenneina. Vallitsevissa oloissa ei liioin pystytty ehkäisemään bolshevikkien joukkojenkuljetuksia Suomesta Pietariin.

Kerenski ja Krasnov eivät saanet sanottavaa apua muualtakaan. Kasakat, joiden moraalia jo Kornilovin fiasko oli horjuttanut, alkoivat purnata selittäen etteivät he yksinään ilman jalkaväen tukea lähtisi Pietarin miljoonakaupunkia vastaan. Junkkerien kapina siellä oli kukistettu yhdessä päivässä. Juuri kaupungin ulkopuolella, Pulkovon harjanteilla, Krasnov lyötiin 12.11.1917 ja toiveikas offensiivi kääntyi perääntymiseksi. Kasakoitten murina muuttui nyt avoimeksi kapinaksi. Krasnoville he ilmoittivat saaneensa tarpeekseen.

Hatsinan palatsissa majaileva Kerenski vangittaisiin, luovutettaisiin bolshevikeille ja sitten lähdettäisiin kotiin Donille.

Ennakkovaroituksen saatuaan entinen pääministeri pakeni suin päin autolla Lugan suuntaan jättäen vihdoin sopivalla metsätaipaleella jäähyväiset avustajilleen.

Hypätessään maantieojan ylitse puiden pimentoon Aleksandr Kerenski katosi samalla myös historian näyttämöltä.

Pietaria hallitsivat bolshevikit”. Polvinen: emt 115-116.
* * *

25.1.1918 Helsinki;
Wolter Stenbäck kertoo:
”Tammikuussa 1918 saapui luokseni Pietarista eräs vanha tuttavani tiedustelemaan, olisiko Kerenskillä mahdollisuuksia paeta Suomen kautta Ruotsiin.

Neuvottelun tuloksena oli se, että perjantaina 25 p:nä tammikuuta, siis paria kolmea päivä ennen kapinan alkamista Kerenski saapui luokseni Helsinkiin.

Matka Pietarista oli sujunut kommelluksitta, sillä Kerenskin oli onnistunut muuttaa ulkomuotonsa aivan tuntemattomaksi ja väärennettyjä passejahan oli siihen aikaan helposti saatavissa.

Seuraavana päivänä oli minulla aikomuksena jatkaa yhdessä hänen kanssaan matkaa pohjoiseen tuttujen etappien kautta Ruotsin puolelle, mutta kaupungilla liikkui silloin jo toinen toistaan hurjempia huhuja alkavasta kapinasta, joten katsoimme parhaaksi ensin tarkastella tilannetta.

Soitin arkkitehti Carl Frankenhauserille, joka omisti Kullon kartanon Porvoon lähistöllä ja tiedustelin häneltä turvapaikkaa vieraalleni, ja hän lupasi ottaa Kerenskin suojaansa siksi, kunnes tulisi sopiva tilaisuus lähettää hänet ulkomaille.

Saavuimmekin Kullon kartanoon sunnuntaina 27 p:nä tammikuuta yhdennellätoista hetkellä, sillä seuraavana päivänä olikin jo junaliikenne pysähdyksissä. Minulla oli aikomuksena palata takaisin Helsinkiin, mutta liikenteen seisahtumisen vuoksi jouduinkin oleskelemaan maalla kolmisen kuukautta.

Paitsi Kerenskiä ja minua kokoontui vähitellen mainittuun kartanoon useita muitakin henkilöitä. Kerenskin henkilöllisyydestä eivät muut paitsi kartanon omistaja rouvineen ja allekirjoittanut olleet tietoisia. Oli luonnollista, että usein syntyi varsin huvittavia kohtauksia, sillä kyseltiinhän usein Kerenskiltä, jonka tiedettiin olevan venäläinen pakolainen, tiesikö hän, oliko niissä lukuisissa legendoissa perää, jotka liittyivät Kerenskin nimen ympärille. Niinikään tiedusteltiin häneltä, oliko siinä perää, että Kerenski oli matkustanut Englantiin ja pistänyt mennessään huomattavan määrän valtion kassarahoja taskuunsa. Tähän selitti Kerenski, että sikäli kuin hän tuntee asioita, ei Kerenski ollut kavaltanut lähtiessään rahoja, mutta Kerenskin pako Englantiin saattoi olla hyvinkin mahdollista. Nämä huhut Kerenskin Englantiin paosta olivat Venäjän sosialivallankumoukselliset tahallaan bolshevikkien eksyttämiseksi panneet liikkeelle.

Kun oleskelu mainitulla maatilalla punaisten Keravalta käsin tapahtuneen etenemisen vuoksi kävi arveluttavaksi, päätimme siirtää Kerenskin kartanonomistaja Boijen omistamaan Illbyn kartanoon, joka sijaitsi noin 2 peninkulmaa Porvoosta itään. Täällä Kerenski viipyi vain pari päivää, sillä sielläkin alkoi maa polttaa hänen jalkojensa alla. Lopuksi päätimme lähettää hänet kotiini Helsinkiin, jossa hän venäjänkielen taitoisena ei herättänyt punaisissa mitään epäluuloja.

Täällä hän oleskeli jonkun aikaa, mutta kun hän huomasi, että Suomen vapaussota kävi yhä kiivaammaksi, niin hän päätti vielä kerran koettaa paeta Arkangelin kautta ulkomaille.

Maaliskuun alussa [1918] Kerenski matkustikin Pietariin ja sieltä edelleen Arkangeliin, josta hän luultavasti englantilaisten avulla pakeni Englantiin ja siirtyi myöhemmin Pariisiin.
Wolter Stenbäck: Kerenski Suomessa. 1934.
* * *
Viimeksi muokannut Veikko Huuska, 28.11.12 17:03. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten

Veikko Huuska kirjoitti:Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten
Väliaikaisen hallituksen pääministerin suhteista Suomeen. Lyhyt kurssi.
Jätin vain tuon alun, koska kirjoittamani viesti ei tullut oikein esille jonkin lähetyksen aikana sattuneen katkon tms. takia. Itse viesti jäi pois ja vain koko Huuskan teksti tuli turhana tuplana eli lainauksena. Siispä pois vaan.
Viimeksi muokannut Niitä sun näitä, 26.11.12 13:24. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten

Äskeinen kommentti näyttää jääneen piiloon ja lähetyksen jälkeen tuli virheilmoitus: Tilapäinen katko serverissä johon yritit ottaa yhteyttä tms...

Kerta kiellon päälle pätee naistenkin kanssa touhutessa... sori jos tulee tuplana:

Mitäpä Huuska tietäisi kertoa meille Kerenskin pakomatkasta? Onko totta, että hän pakeni Suomen kautta Norjaan tai Muurmanskiin ja sieltä sitten englantilaisten hoteissa ulkomaille?

Eräs tuttavani kertoo isänsä sukulaismiehen, olikohan peräti tämän tuttavani isän setä, olleen silloin rajavartijana niillä seuduin kun Kerenskin pororaito tuli Suomen puolelle Venäjältä. Hänellä oli tarinaa melkoisesti tuosta Kerenskin "läpikulkumatkasta" kohti pohjoista ja Muurmanskia.

Tällainen juttu on tullut joskus vastaani:

Kerenski Suomessa Martin muistelmat - msmese

http://e-lvuonnala.net/96
Kerenski oli Venäjän ulkoministeri silloin 1917. Kun Venäjällä oli vallankumous, niin lähti karkumatkalle. Yritti Suomesta ja Kuolajärveltä päin käyvä Kantalahden pankista hopea- ja kultavarantojaan, mutta ei saanut niitä irti. Sai vain takaa-ajajat kannoilleen. Kuitenki se kerkesi olla Kuolajärvessä Kaira-Ollissa yötä, se koko seurue. Sitten se sai kuitenkin ”saaliin” täältä kirkonkylästä. Valtasi vaimon Pekka Salmijärveltä ja vei saaliinsa Ameriikkaan. Kävi se Märkäjärvelläkin. Alaluusuan Jaana muisti sen seurueen, joka kävi heillä kahvilla. Ja on semmonenki tarina, kun olen liikkunut kentälle jääneiden etsintähommissa ja on tullut siitä puhetta, että se hopea- ja kultavaranto olisi Tolvantojärvessä eli kipattu sinne.

Tällainenkin juttu löytyy:

http://suku.genealogia.fi/archive/index ... 10728.html
Itse Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri Aleksandr Kerenski meni Kuolajärven ja Kantalahden kautta Norjaan maanpakoon Venäjän bolsevistisen vallankumouksen jälkeen. Kerenski seurueineen oli yöpynyt Laitilan talossa Alakurtilla.

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten

Kiitos, mielenkiintoisia paikallismuistoja. Näitä ehkä voisi löytyä enemmänkin. Ainakin netin anglo-saksisilla sivuilla kerrotaan, että Kerenski seilasi joulukuu 1917 - kesäkuu 1918 -välisenä aikana useamman kerran ainakin akselilla Moskova-Pietari-Helsinki. Luotan melko vahvasti tuohon aktivisti Wolter Stenbäckin kertomaan matkaan: mikään ei tietysti todista, että se olisi ollut Kerenskin ainut maanalainen matka Suomeen...
Tekstirajoitteen vuoksi jouduin perustekstissä leikkaamaan Kerenskin vaiheita joulu-kesäkuulla, joten laitanpa ne tähän jatkoksi, mikäli tekstitila vain hyväksyy;

Kesäkuu 1918 Venäjä - ;
Kesäkussa 1918 Kerenski – serbialaiseksi upseeriksi sonnustautuneena – jätti Venäjän imperiumin käydäkseen länsi-Euroopassa neuvotteluja sotilaallisesta interventiosta bolshevikkivaltaa vastaan. Hän asettui Ranskaan, jossa jatkoi venäläisten pakolaisten keskuudessa jatkuvien skismojen keskellä harjoitettua antibolshevistista taistelua ja vehkeilyjä. Lähde: Prominent Russians: Aleksandr Kerensky.

Krenski muutti Suomeen, joka aikaisemmin kuului osana keisarilliseen Venäjään. Hän oleskeli siellä maanalaisena. Koska Suomi oli itsenäistynyt bolshevikit eivät kyenneet pidättämään häntä. Hän hakeutui toukokuussa 1918 Lontooseen. Maailmansodan päätyttyä hän oleskeli Ranskassa pitäen boslhevikkihallitusta kritisoivia puheita ja kirjoituksia. Hän julkaisi venäjänkielistä Dni-lehteä, joka ilmestyi Pariisissa ja Berliinissä. Kerenski kritisoi myös natseja, erityisesti 23.8.1939 solmitun Molotov-Ribbentrop –sopimuksen jälkeen. Wiki.

1930-luvun alussa Pariisissa;
Lydia Ellen ”Nelle” Tritton (1899-1946), australialaissyntyinen journalisti ja julkkis, muutti 1925 Lontooseen, ja avioitui 1928 venäläisen laulajan Nikolai Aleksandr Nadejinen kanssa. Nikolai ja Nelle erosivat 1936.

Kolmikymmenluvun alkuvuosina Nelle kohtasi maanpaossa Pariisissa asuvan Kerenskin, jonka yksityissihteeriksi hän ryhtyi. Nelle rakastui työnantajaansa, joka kertoman mukaan ei ensin vastannut tämän tunteisiin. Maalis-heinäkuussa 1939 Nelle vieraili Australiassa työmatkalla. Tällöin Kerenski houkutteli hänet muuttamaan Yhdysvaltoihin ja menemään kanssaan naimisiin. Kerenskin avioero Olgasta astui voimaan 29.6.1939. Aleksander Kerenski ja Nelle Tritton-Nadejine avioituivat Pennsylvaniassa 20.8.1939. Vihkiäisistä kirjoitettiin että avioliittoon menivät ”monokkelia ja kävelykeppiä käyttävä mies sekä sievä vaaleaverikkö”.

Muutamaa kuukautta myöhemmin, joulukuussa 1939, suomalaiset valtiojohtajat pohtivat Talvisodan shokeeraamina vastaiskua Stalinin toteuttamalle ”Terijoen nukkehallitukselle”. Tässä mielessä Mannerheimin ja kumppanien mieleen tuli kaksi vanhaa Venäjän mahtitekijää, jotka maanpaossa Yhdysvalloissa olivat täysin tietämättömiä Suomen aatoksista: Trotski ja Kerenski. Olen kirjoittanut tästä hankkeesta artikkelin, joka on löydettävissä netistä, joten siitä ei enempää tässä yhteydessä.

EPILOGI

Syksy 1952 USA;
Max Jakobson kertoo:
Kun syksyllä 1952 kiersin Yhdysvaltoja Uuden Suomen kirjeenvaihtajana, kohtasin Kalifornian Hoover-instituutissa lyhyen mutta vantteran pystytukkaisen herrasmiehen, joka pyristi kättäni ja sanoi kuuluvalla äänellä nimensä: Kerenski.

Kokemus oli hätkähdyttävä. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että edessäni oli todella se Kerenski, joka Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministerinä oli vuonna 1917muutaman kuukauden ajan esittänyt merkittävää roolia Suomen itsenäisyyteen johtaneissa vaiheissa.

Aleksandr Kerenski, joka oli tavatessamme 71-vuotias, oli paennut Venäjältä bolshevikkien vallankaappauksen jälkeen, ensin Lontooseen ja Pariisiin, sitten Yhdysvaltoihin, missä hän oli saanut Hoover-instituutissa tutkijan paikan voidakseen kirjoittaa muistelmansa. Ne ilmestyivät englannin kielellä 1965.*

Yritin johdattaa keskusteluamme ajankohtaisiin kysymyksiin kuten Neuvostoliiton politiikkaan, Suomen asemaan jne., mutta Kerenski eli yhä vain vuodessa 1917. Sana ”jos” toistui tämän tästä hänen puheessaan: Jos hänen varoituksiaan bolshevikkien salaliitosta olisi uskottu… Jos Venäjän läntiset liittolaiset olisivat toimineet tarmokkaammin… Jos Lenin olisi saatu ajoissa oikeuden eteen maanpetossyytteistä…

Riippuiko Venäjän kohtalo todella yhdestä miehestä? Laaja todistusaineisto, joka tutkijoilla nyt on käytettävissään, tukee Leo Trotskin väitettä, että ellei Lenin olisi päässyt Zurichistä Pietariin keväällä 1917, vallankaappausta ei olisi suoritettu. Ennen hänen tuloaan bolshevikkispuolueen johtajat, mm. Stalin, neuvottelivat yhteistyöstä menshevikkien kanssa. Vielä hänen paluunsa jälkeenkin vallankaappaushanke kohtasi puolueen johdon keskuudessa arvostelua. Kamenev ja Zinovjev vastustivat sitä loppuun asti.

Kerenski joka tapauksessa uskoi, että Lenin olisi hävinnyt pelin, jos hänen yhteistoimintansa saksalaisten kanssa olisi voitu ajoissa todista. Volkogonov** on kirjassaan samaa mieltä. Syyteaineistoa oli jo keväällä 1917 saatu runsaasti kootuksi, ja myöhemmin ovat saksalaiset asiakirjat osoittaneet, että Saksa rahoitti bolshevikkien toimintaa ennen vallankaappausta ja sen jälkeenkin. Mutta Leniniä ei saatu oikeuden eteen – hän piileskeli Suomessa.
Max Jakobson: Väkivallan vuodet I, sivu 77.
*) Alexandr Kerenski: Russia and History´s Turning Point, 1965.
**) Dmitri Volkogonov: Lenin, 1994.
Viimeksi muokannut Veikko Huuska, 28.11.12 17:04. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten

Tässä linkki Stanford Magazinen juttuun vuodelta 2001, jossa pakomatkasta:

http://alumni.stanford.edu/get/page/mag ... e_id=38883

Kerenskin oma versio teoksessa Katastrofi, vuodelta 1927:
Esim. luku XVII Gatchina;
http://www.marxists.org/reference/archi ... e/ch18.htm

V Palvo
Viestit: 219
Liittynyt: 08.09.12 13:04

Re: Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten

Veikko Huuska kirjoitti:
Kerenskin oma versio teoksessa Katastrofi, vuodelta 1927:
Esim. luku XVII Gatchina;
http://www.marxists.org/reference/archi ... e/ch18.htm
Kerenski kirjoittaa tuossa Pulkovon kukkuloiden ensimmäisestä taistelusta marraskuun 1917 alussa sanoen kenr.ltn Pjotr Krasnovilla http://en.wikipedia.org/wiki/Pyotr_Krasnov olleen 6- 700 kasakkaa ja bolsevikkien vahvuudeksi Kerenski sanoo 12 - 15 000.
Se
toinen Pulkovon taisteluhan käytiin kenraali Judenitshia vastaan lokakuussa 1919 .Vetäytyminen alkoi marraskuun 1919 alussa ja komissaari Eino Rahjankin sanotaan kunnostautuneen panssarintorjunnassa - olisikohan ollut niita NL:n oppikirjojen aikaisia sankaritaruja.

Kerenski puolestaan näyttää NL:n aikaisessa historiankirjoituksessa olleen anti-sankari, joka vehkeili kenr.ltn Lavr Kornilovin kanssakin elokuussa 1917
"Kornilov affairsissa". Kenr. Lavr Kornilov näyttää päässeen pakenemaan Etelä- Venäjälle kokoamaan bolsevikkien vastaisen sotavoiman.
SR-, Sosiaalivallankumouspuolueen pääministeri Kerenski kuvattiin turhamaiseksi näyttelijäksi ja teeskentelijäksi, sekä horjuvaksi päätöksissään.
Ja
vuosisadan alkupuolen puolueet Tsaari-Venäjällä kuvattiin avuttomiksi vallankumouskehityksessä ja voimattomiksi vastustamaan bolsevikkejä.
Miten lienee, vallanhan on sanottu tuolloin olleen Pietarin katuojassa kenen tahansa poimittavissa?

Venäjän hist. kirjoituksessa 1991 jälkeen Kerenski olikin kannattanut tasavallan ja monipuoluejärjestelmän kehittymistä ja vastuullista sodan jatkamista.
Mutta
millaista ja kuinka merkittävää SR- / Sosiaalivallankumouspuolueen kannatus on Väliaikaisen hallituksen aikana ja Kerenskin jälkeenkin ollut Venäjän Karjalassa?

Veikko Palvo

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten

Suomelle oma armeija kesällä 1917?

Aivan oma, erityinen juttunsa tässä yhteydessä on se, että sekä Miljukov että Kerenski esittivät toukokuussa 1917 - kun väliaikaisen hallituksen suhtautuminen Suomeen oli vielä suopeaa - suomalaisille mahdollisuutta perustaa oma armeija. Edellytyksenä oli tietenkin uskollisuudenvakuutus isäntämaalle, joka äärimmäisessä mielessä olisi tietenkin tarkoittanut valmiutta vähintään mahdollistaa suomalaisten vapaaehtoisten värväys Venäjän armeijaan itärintamalle. Maksimivaihtoehto olisi ollut muodostettavan Suomen armeijan joukko-osastojen laajempimittainen komentaminen vaikeuksissa olevan emämaan itärintaman paikkaukseen.

Miljukovin ja Kerenskin avaus hautautui kesän 1917 vuolaana edenneisiin kuohuihin. Mielenkiintoista sinänsä on pohtia, miten armeija-hanke olisi edennyt jos sen ehdoista olisi päästy sopuun. Ainakin tuolla armeijalla - tai sen tyngällä - olisi väistämättä ollut oma roolinsa syksyn 1917 aina vain tihemmäksi käyneessä yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kuka tai mikä olisi armeijaa johtanut, miten se olisi vaikuttanut onnettoman prosessin muotoutumiseen: hillinnyt, rauhoittanut vai kiihdyttänyt..?

Tarpeetonta muistuttaa, että Mannerheim teki omalta osaltaan yksityistä projektiaan suomalaisten saamiseksi itärintamalle. Hän perusteli sitä melko perinteisin lojaalisuusperustein: olemalla Venäjän vaikeana aikana uskollisia, myös isäntä on meitä kohtaan lojaali..

V Palvo
Viestit: 219
Liittynyt: 08.09.12 13:04

Re: Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten

Veikko Huuska kirjoitti:Suomelle oma armeija kesällä 1917?

Tarpeetonta muistuttaa, että Mannerheim teki omalta osaltaan yksityistä projektiaan suomalaisten saamiseksi itärintamalle. Hän perusteli sitä melko perinteisin lojaalisuusperustein: olemalla Venäjän vaikeana aikana uskollisia, myös isäntä on meitä kohtaan lojaali..
Miten Mannerheim sieltä Odessasta tuota yksityistä projektiaan sieltä Odessasta käsin hoitikaan ja Kerenskin väliaikaisen hallituksen itärintaman hyökkäysyrityskin tehtiin samoihin aikoihin?

Leninin neuvosto aloitti Brest- Litovskissa rauhanneuvottelut Saksan kanssa joulukuussa 1917. Sopimus allekirjoitettiin 3.3.1918, mutta milloinkahan Brest-Litovskin neuvottelut olivat tiedossa Suomessa?
Ja
eikö keisarin Saksa oikeastaan tunnustanut Brest-Litovskissa Leninin neuvoston Venäjän hallitukseksi hyväksyessään sen rauhanneuvotteluiden osapuoleksi?

Mannerheimin tullessa joulukuun 1917 puolivälissä Helsinkiin Suomi oli jo julistautunut itsenäiseksi ja Svinhufvudin 1. hallitus oli aloittanut 27.11.1918 ja hallitusohjelma oli julkaistu http://valtioneuvosto.fi/tietoa-valtion ... vud/fi.jsp Helsingin Sanomissa.

Veikko Palvo

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten

Mannerheimin operointi suomalaisten rekrytoimiseksi Venäjän armeijaan ajoittui vuoteen 1916 - pahoittelen epätarkkaa rinnastutani.

Tästä sinänsä mielenkiintoisesta episodista on melko vähän kirjoitettu, ja sen motiiveita pohdittu.

Kirjoitin siitä 15.11.2008 Agricolassa;
"Runsaslukuinen Mannerheim-kirjallisuus on jättänyt vähäiselle huomiolle kenraali Gustaf Mannerheimin aktiivisen osuuden suomalaisten sotilaiden rekrytointiyrityksissä. Monen muunkin suomalaisen kuin jääkärin tai aktivistin oli myöhemmin vaikea sulattaa sitä, että Mannerheim vielä vuonna 1916 Suomessa käydessään tunnusteli mahdollisuuksia saada huomattava joukko, kenties peräti neljännesmiljoona suomalaista, liittymään vapaaehtoisena keisarillisen Venäjän armeijaan. Tästä tunnustelumatkasta mainitsee mm. kenraali Maexmontan muistelmissaan 1929. Asiaa selostaa myös professori Stig Jägerskiöld teoksessaan Gustaf Mannerheim 1906-1917. Samoin sitä korostaa muistelmissaan Paavo Susitaival, tunnettu aktivisti."
viewtopic.php?t=1882&p=8985

V Palvo
Viestit: 219
Liittynyt: 08.09.12 13:04

Re: Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten

Veikko Huuska kirjoitti:Mannerheimin operointi suomalaisten rekrytoimiseksi Venäjän armeijaan ajoittui vuoteen 1916 - pahoittelen epätarkkaa rinnastutani.

Tästä sinänsä mielenkiintoisesta episodista on melko vähän kirjoitettu, ja sen motiiveita pohdittu.
"Vuosi 1915 oli merkinnyt katastrofia Venäjän armeijalle, kirjoittaa Tuomas Hoppu väitöskirjassaan Historian unohtamat, Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914 - 1918. SKS 2005 , sivut 56 - 57.
Mutta
"Venäjän armeijalla ei ollut 1915, 1916 välitöntä täydennystarvetta, armeijalla ei ollut edes kiväärejä kaikille rintamasotilailleen, saati sitten koulutettaville uusille rekryyteille." "Rintamakomentajana Mannerheim oli tästä hyvin tietoinen, kirj. T.Hoppu, hänen ehdotuksensa on nähtävä hapuilevana paluuna aikaisemmin esittämiinsä ajatuksiin: Suomen oma etu vaati vapaaehtoisten lähettämistä Venäjän armeijaan."

Kirjeessä sisarelleen 23.4.1915 Mannerheim kirjoitti:
"Vaikka se vaatisi uhreja, pitäisi Suomen välttämättä tulla mukaan tähän jättiläiskamppailuun muutamalla kymmenellä tuhannella miehellä. Jos tällainen tilanne päästetään käsistä, tehdään minun nähdäkseni korjaamaton virhe."
( Jägerskiöld 1965, 330- 331 )
Ja
tullessaan 2.1916 lomalle Suomeen Mannerheim tapasi ev. Nikolai Mexmontanin.
Mexmontan oli aktivistien
Sotilaskomitean (Militärkomitten ) jäsen, olisikohan Mannerheim tiennyt sen tuolloin?

"Mannerheim perusteli esitystään juuri Suomen velvollisuudella osoittaa lojaalisuuttaan Venäjää kohtaan ehdottaen, että Mexmontan asettuisi 200 000 miehen vahvuisen suomalaisen vapaaehtoisarmeijan perustamishankkeen johtoon."
"Mexmontan
piti hanketta mahdottomana ja samanlaisen kieltävän vastauksen Mannerheim sai myös muilta henkilöiltä, joiden puoleen hän asiassa kääntyi."
( Mexmontan 1929, 8-9 )
"Mexmontanin kuvaus asiasta osoittaa, ettei Mannerheim enää pyrkinyt pontevasti ajamaan asiaa."
Ja
samanlaiseen johtopäätökseen tuli myös kenraalikuvernööri Seyn, kirjeessään sisäministeri Protopopoville 29.11.1916 Seyn totesi, että ei ollut mitään syytä uskoa vapaaehtoisuuden menestymiseen, varsinkin kun 2000 - 3000 suomalaista oli vapaaehtoisesti liittynyt Saksan armeijaan. Venäjän armeijaan oli Seynin mukaan värväytynyt vain 544 vapaaehtoista.

Kenr.kuv. Seynillä näyttäisi olleen tiedossa vapaaehtoishankkeita Venäjän armeijaan moniltakin tahoilta esitettyinä?
Olikohan
Mannerheim tuolloin tietoinen Suomesta Saksaan lähteneistä vapaaehtoisista?
Venäjän
vallankumouskin lienee tullut monille aikalaisille yllätyksenä ja yrittihän Kerenskin väliaikainen hallitus jatkaa sotaakin.

Veikko Palvo

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”