Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Romaanissaan Aseveljen petos (2012) Heikki Ylikangas kuvaa virolaisten vapaehtoisten JR200:n lisäksi Suomen sotilas- ja poliittisen johdon päätöksiä 1941 ja 1944. Useimmissa tapauksissa hän toistaa teorioitaan mm. karkureisista ja 19.6.44 tiedusteluraportin merkityksestä (NL:n tavoitteet rajoitetut), mutta on jonkin verran modifioinut jälkimmäistä teoriaa: Mannerheim ensin luhistuu ja Viipurin menetyksen jälkeen odottaa jo panssareita Mikkeliin, mutta näyttelee Marttiselle toiveikasta päättäväisyyttä, joka sitten sai tehosikin ja sai tämän joukkoineen pitämään Tiehaaran. Tuo kohtaus on - ainakin fiktiona - parempi kuin elokuvan Tali-Ihantala 1944 marski.

Uudenkin perustelun Yliikangas esittää sille, että tavoitteena oli alun perin vain Viipuri: puna-armeijalle ei ole mukana vesistön ylimenoon tarvttavaa kalustoa ja sitä haalittiin vasta paikan päällä, kun menestys rohkaisi jatkamaan. Mitenkähän tämän asian kanssa oli?

Ylikangas on välillä modernisoinut henkilöiden sanastoa nykylukijaa varten. Päämajan upseerit tuskin puhuivat kansalaissodasta ja vuodesta -18, vaan heille se oli aina ja pelkästään vapaussota, ei edes vapaussota-kansalaissota kuten 60-luvun lopun oppikirjoissa.

Myös torjuntavoitto-termiä käytti vasta 1956 kenraali Oesch kirjassaan Suomen kohtalo ratkaisu Kannaksella v. 1944, mutta se alkoi yleistyä vasta 80-luvulla. "Virallinen totuushan" oli "hävitty sota ja kansanomaisemmin "Kannaksen halkijuoksu".

Ilmo Kekkonen
Viestit: 678
Liittynyt: 16.12.07 09:09

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

En ole lukenut Ylikankaan romaania. Ehkä sen tietoihin luottavat hänen tutkimuksiinsa uskovat?
Eräässä tv-haastattelussa Ylikankaan tiedot eivät mitenkään vakuuttaneet.

Leningradin rintaman tavoitteet on selvitetty luotettavasti esimerkiksi Ohto Mannisen tutkimuksessa "Miten Suomi valloitetaan". Ne määritettiin lopuksi suuunnilleen tasalle Lappeenranta-Kymijoki, jolle päästyä Suomen asevoimien tuli olla kutakuinkin tuhottu. Voimassa oli vaatimus ehdottomasta antautumisesta.

Mannerheim oli kyllä äärimmäisen pettynyt puolustuksen nopeaan murtumiseen, mutta sai hieman uskoa jo Siiranmäen taistelusta. Viipurin nopea menetys oli taas raskasa pettymys. Tietääkseni Mannerheim ei puuttunut Tienhaaran taisteluun ennen sen päättymistä torjuntaan, jolloin hän soitti Marttiselle ja ylensi tämän puhelimessä everstiksi.

Panssareita "tuntien sisällä" Mikkeliin säikkyili kai lähinnä kenraali Heinrichs. Saattoihan Mannerheimkin sitä pelätä.

Vesistökaluston puute ei todista Viipuria lopulliseksi tavoitteeksi. Joukkoja oltiin jo suuntaamassa Viipurin pohjoispuolelle. Ja ainahan votiin toivoa Viipurin siltojen säilyvän käyttökelpoisina tai nopeasti korjattavina.

"Torjuntavoitto"-termiä käytti ainakin Päämajan everstiluutnantti Usko Haahti päiväkirjassaan jo elokuussa -44. Sitä tarjoilivat myös valikoidut valistusupseerit, jotka pantiin kiertämään ja nostamaan joukkojen mielialaa. Saattaa olla, että käsite unohtui välillä, kunnes Oesch nosti sen esiin.

laitman
Viestit: 212
Liittynyt: 12.11.07 22:08

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Lyhyt vastaus Kekkoselle: Kyllä Tuompo käytti tätä termiä ( torjuntavoitto ) jo 23.6.1944, Tienhaaran taistelun jälkeen. Minun tietääkseni Mannerheim ja Heinrichs eivät ole pelänneet panssareita Mikkelin kaduilla. Eversti Bruncrona, Päämajan kommendantti sen sijaan pelkäsi ja lähetti pari miestä ( juuri 23.6.1944 )valmistelemaan Päämajan siirtämistä Virroille. Kun luutnantti Stjernschantz soitti Bruncronalle niin tämä oli vaatinut siirron kiirehtimistä "koska panssarit saattavat ajaa Mikkeliin muutaman tunnin sisällä". Heinrichs oli puuttunut asiaan ja sanonut ettei tällä asialla ole niin kova kiire, otetaan rauhallisesti. Eversti Bruncrona oli hermostunut siksi että Päämajan turvallisuus oli hänen vastuullaan.

Laitman

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Ilmo Kekkonen kirjoitti: Leningradin rintaman tavoitteet on selvitetty luotettavasti esimerkiksi Ohto Mannisen tutkimuksessa "Miten Suomi valloitetaan". Ne määritettiin lopuksi suuunnilleen tasalle Lappeenranta-Kymijoki, jolle päästyä Suomen asevoimien tuli olla kutakuinkin tuhottu.
Ylikankgas panee Paasosen tulkitsemaan, että Stalin haluaa säästää Suomen armeijan, jotta se häätää saksalaiset Lapista eikä puna-armeijalla muutenkaan riitä voimia Suomen miehittämiseen.

Perusteluna on että Kannaksella ei käytetty pihtiliikkeitä ja saarrostusta kuten saksalaisia vastaan, sekä se että puna-armeijan määrä oli vain 200 00ö.

Myöhemmin puhutaan myös siitä, että hyökkäys Itä-Karjalassa alkoi vasta myöhemmin eikä täydennyksiä sieltä Kannaksellta yritetty estää (mitähän esim. Elisenvaaran pommitus sitten oli?).
Ilmo Kekkonen kirjoitti: Voimassa oli vaatimus ehdottomasta antautumisesta.
Tämä taas oli Ylikankaan Paasosen mielestä pelkkää nöyryytystä, vastaus Suomen hallituksen paniikkisanomaan.
Viimeksi muokannut Emma-Liisa, 23.12.12 15:03. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Ilmo Kekkonen
Viestit: 678
Liittynyt: 16.12.07 09:09

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Kuten totesin, Ylikankaan romaanin tulkintoihin voivat uskoa ne, jotka luottavat hänen tutkimustuloksiinsa.

Paasosen tekemisistä on luotettavin selvitys Martti Turtolan varsin tuore elämäkerta.Sieltä ei juuri löydy tukea Ylikankaan näkemyksille.Eikä tutkimuksista muutenkaan.

Pihtiliikkeisin ja saarrostuksiin ei Kannaksella ollut tilaa.Sen ymmärtämiseen saattaa tarvita hieman sotilasasiantuntemusta. Lisäksi suomalaiset kykenivät enimmäkseen pitämään rintaman suurin piirtein ehyenä.Läpimurto esimerkiksi Siiranmäessä olisi voinut saattaa Länsi-Kannaksen joukot alttiiksi saarrostukselle.Samaan olisi johtanut läpimurto Tali-Ihantalassa tai Viipurinlahden ylimenon onnistuminen.

Miesylivoima oli aluksi noin kolminkertainen. Yhdessä suunnattoman kalusto- ja ilmaylivoiman ja aloitteen kanssa sen olisi pitänyt riittää.Siltähän aluksi näytti.Samoin Ihantalassa.

Itä-Karjalan hyökkäys siirtyi, jotta sille saatiin ilmavoimien tuki.Joukkojen siirtojen jättäminen lähes rauhaan oli suuri virhe. Kaikkea ei tulla ajatelleeksi.

Romaanihenkilön nimiin voi tietenkin panna mitä tahansa ajatuksia, jotka kirjailija sinne haluaa.Itse suhtaudun Ylikankaan tulkintoihin hyvin varoen. Hän luo niitä oman ennakkoasenteensa mukaisesti, mihin kirjailijalla tietysti on oikeus.

V Palvo
Viestit: 219
Liittynyt: 08.09.12 13:04

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Ilmo Kekkonen kirjoitti:
Miesylivoima oli aluksi noin kolminkertainen. Yhdessä suunnattoman kalusto- ja ilmaylivoiman ja aloitteen kanssa sen olisi pitänyt riittää.



Romaanihenkilön nimiin voi tietenkin panna mitä tahansa ajatuksia, jotka kirjailija sinne haluaa.Itse suhtaudun Ylikankaan tulkintoihin hyvin varoen. Hän luo niitä oman ennakkoasenteensa mukaisesti, mihin kirjailijalla tietysti on oikeus.
Sama kirjailijahan väitti Suomen "taipuneen" Moskovan rauhaan 13.3.1940 Göringin kehoituksesta ja luovuttamaan Neuvostoliitolle Moskovassa suurin piirtein samat alueet, joita puna-armeija ei suuresta miehistö- ja vielä valtavammasta kalustoylivoimastaan huolimatta pystynyt valloittamaan Talvisodassa, eikä sittemmin Jatkosodassakaan.
Neuvostoliiton välirauhan aikaisesta painostuksesta "kirjailija" ei liene esittänyt päätelmiään?
Miksiköhän
Talvisotaa, välirauhan painostusta ja Jatkosotaa pidetään useinkin täysin erillisinä, johtuisikohan se sotasyyllisoikeudenkäynnistä ja kylmän sodan aikaisesta suomalaisesta historiankirjoituksesta?
Tai
poliitikkojen puheiden historian painotuksista ja vaikenemisista?

Veikko Palvo

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Paavo Haavikon näytelmässä Airo ja Brita (1999) Mannerheim on viisas, suorastaan erehtymätön. Hän odottaa suurhyökkäystä 1944, mutta hänen strategiaansa ei ymmärretä: jos hän siirtää reservit Kannakselle, hyökkäys tuleekin Itä-Karjalassa. Siksi on odotettava siihen asti, että tiedetään mihin hyökkäys kohdistuu.

”Reservit ovat ratkaiseva asia, ei etulinja. Saksalaiset sanovat että hyökkäys menee aina lävitse, mutta sen jälkeen se on pysäytettävissä, reservien avulla.”

”Karjalan kannas suosii hyökkääjää, idästä länteen päin, mutta sitten maasto alkaa miten sanoisin ahtautua? Käydä ahtaaksi. Se alkaa taas suosia puolustajaa. Kunhan hänellä eli minulla vain on reservejä varattuna.”

”On erehdys ajaa kahta jä-nistä yhdellä koiralla. Mutta on myös erehdys ajaa yhtä jänistä niin kuin venäläiset kohti Viipuria ja alkaa ajon kiihkossaan nähdä se ensin kahte-na, sitten jo kolmena. Viipurina, Vuosalmen (sic) ja Viipurinlahtena. Kaikki yhtä houkuttelevasti kimaltevina vesinä.”

Vuosalmella Mannerheim puhuu korkean ja matalan rannan problematiikasta: ”Vihollisen puolella oleva sillanpää ei ole vihollisen puolella sillä tavalla että se olisi sen puolella ja hyödyttäisi sitä. Emme saa antaa viholliselle uskoa emmekä toivoa. Vuosalmi on kolmesta hyökkäys-suunnasta vaarallisin. Sen takana taikka edessä on suuri ja kuolemanvaa-rallinen hyökkäysura Salpausselkää pitkin Suomeen. Jos annamme nyt Vuosalmella viholliselle toivoa sillä tavalla, että vetäydymme nyt pa-rempaan ja helpompaan asemaan, saa vihollinen aiheen keskittää kaikki liikenevät voimat tähän suuntaan.”

Kun Airo sanoo: ”Tappiot ovat liian suuret Vuosalmen etelärannalla”, Mannerheim vastaa: ”Tappiolla ja häviöllä on suuri ero. Tappioilla estetään häviö. Kyse ei ole siitä mitä maksetaan vaan mitä tappioilla ostetaan.”

Kun rintama on vakiintunut, Airo ehdottaa Viipurin valtaamista. Mannerheim vastaa: ”En ole kieltänyt päämajamestaria ajattelemasta. Mutta en ole myöskään käskenyt ajatella väärää asiaa väärään aikaan.”

Ilmo Kekkonen
Viestit: 678
Liittynyt: 16.12.07 09:09

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Paavo Haavikon kuvitelmat sotahistoriasta jättävät joskus varjoonsa Ylikankaankin.Tämä koskee erityisesti Viipurin tapahtumia.

Emma-Liisan poimimat näytelmän kohdat vastaavat toisaalta osittain myös minun näkemyksiäni Marskin johtamistavasta ja ajatuksista.

Marski ei odottanut suurhyökkäystä Suomen suuntaan kesällä -44. Hän uskoi sodan ratkeavan Keski-Euroopassa. Toisaalta hänen johtamistyyliinsä kuului tehdä ratkaisut vasta tilanteen vaatiessa, ei ennakoiden, kuten yleisesikuntakoulutus olisi edellyttänyt.

Saksalainen näkemys reserveistä on aivan oikea. Samoin näkemys Kannaksen maastosta. Marski vain ei ollut valmistautunut maaston hyväksikäyttöön, vaan vaati jyrkkää torjuntaa. Niitä reservejäkään ei ollut varattuina, vaan ne olivat ihan muualla.Marski toimi tyylilleen uskollisena tilanteen mukaan - ja aina viime tingassa.

Marski itse ajoi kahta jänistä yrittäessään olla vahva kahdella suunnalla. Sotataidon eräs perussääntö on painopisteajattelu.Se oli M:lta kateissa ainakin tässä tapauksessa.Onneksi myös vastustaja hajoitti voimiaan kolmeen suuntaan Kannaksella.

Näkemys Vuosalmesta pitää myös paikkansa. Hyökkääjä tosin valitsi painopisteeksi ensin Viipurin suunnan ja sitten sen pohjoispuolen.

Miestappioilla todella ostettiin torjuntavoitto kesällä -44. Oliko hinta liian kallis, sitä voidaan miettiä.

Tietääkseni vastahyökkäystä ehdotti kenraali Pajari, ei Airo.Päämaja torjui ajatuksen.

Historian tapahtumat houkuttelevat aina jälkiviisauteen. Kokemukseni mukaan neuvoja antavat innokkaasti myös jotka ovat asioihin heikosti perehtyneet tai vailla riittävää asiantuntemusta sotilasasioissa.Sen hankkiminen onnistuu tutkijalta ja harrastajaltakin kyllä ilman sotilaskoulutustakin.
Toisaalta tietysti ne suurimmat johtamisvirheet ovat usein juuri perusteellisesti koulutettujen sotilaiden tekemiä. Niitä voidaan myös Mannerheimin osalta luetella melkoinen joukko.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Kiitokset kommenteista!

Yksi Ylikankaan kirjan hämmästyttävimmistä väitteistä on, että kesäkuussa 1941 peräti 30 000 miestä (juuri niistä 100 000:sta jotka sotien välillä Ylikankaan mukaan poliiittista syistä hylättiin mutta koulutettiin välirauhan aikana) ei olisi noudattanut liikekannallepanomääräystä. Tämä tuntuu jo sen suuruiselta joukolta, josta olisi ollut (vaikka moneen osaan olisi jakautunutkin) jonkinmoinen vaara selustassa, tosin tietenkin vasta sitten kun heillä olisi ollut aseita. Mihinkähän (jos mihinkään) luku perustuu?

Kesän 1944 päämajassa väitetään, ettei karkureiden joukossa ollut juurikaan suojeluskuntalaisia. Mitenkähän asiaa tutkittu tai edes voitu niin nopeasti tutkia, että tieto olisi ehtinyt päämajaan, kun kaikkia karkureita oli tuskin edes tavoitettu ja tutkittu?

Edelleen väitetään, ettei talvisodan aikana ollut pakokauhuja. Eikös niitä nimenomaan alkuun ollut? Ja Marjo Heiskasen uutuuskirjassa Kollaan kenttäpapin tarina isoisä Jorma Heiskanen on kirjannut päiväkirjaansa olleensa maaliskuussa pistoolin kanssa käännyttämässä karkureita takaisin rintamalle?

Ankarien rangaistuksien puolustukseksi vedotaan siihen, että puna-armeijassa ne tehosivat, ja näinhän esim. Bekin Volokololamskin valtatie asian kuvaa. Väinö Linna kuitenkin oli nimenomaan päinvastaista mieltä, sekä Tuntemattomassa että erityisesti Sotaromaanissa, jossa Viljo Koskela kuulee huhuja teloituksista ja katsoo ne mielivaltaisiksi ja upseerien maksattaneen miehillä omat erehdyksensä.

Itse asiassa Ylikankaan asenne on merkillisen kaksinainen, koska hän antaa päämajan upseerien todistella, että lakiin vetoaminen on tekopyhää, jos se johtaa isänmaan tuhoutumiseen. Sitten hän kuitenkin esittää, miten teloitukset onnistuttiin salaamaan.

Lisäys: Ylikankaan ajattelumallista seuraisi, että sekä hänen teoriansa kannattajat ja arvostelijat puhuvat itse asiassa sekundaarisesta asiasta. Jos teloitukset olivat välttämättömiä, niin miksi ne pitäisi kiistää 2000-luvulla, paitsi jos haluaisi että sota olisi päättynyt toisin?

Tosin ensin pitäisi todistaa, että teloitukset tapahtuivat. Vaikea on uskoa, että asia olisi kyetty salaamaan. Ja jossainhan ne ruumiit olisivat.
Viimeksi muokannut Emma-Liisa, 26.12.12 12:38. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Ylikangas esittää myös, että uuden lain mukaan kenttäoikeudessa kuolemantuomion saaneet valittiin poliittisin perustein, tai ainakin uhreriksi ne jotka purnaamalla olivat kyseenalaistivat upseerien arvovallan. jotta etukäteen "puhdistettaisiin" ne, jotka voisivat johtaa vallankumousta rauhan aikana.

Tässä on ainakin se heikkous, että SKP:n Suomessa olevat johtohenkilöt istuivat linnassa ja sieltä he sitten vapautuivat rauhan tultua.

Ilmo Kekkonen
Viestit: 678
Liittynyt: 16.12.07 09:09

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Noihin Emma-Liisan ihmettelyihin Ylikankaan väitteistä muutama selvennys.

Kenttäoikeuksissa tuomittiin kuolemaan vain vähintään kaksinkertaiseen karkuruuteen syyllistyneet. On vaikea edes vilkkaalla mielikuvituksella päätellä näitä pääasiassa miehistöön kuuluvia sekä armeijassa että siviilissä enimmäkseen heikosti koulutettuja sotilaita jonkun tulevan vallankumouksen johtajiksi.
Siinä voi olla perää, että esimiehet saattoivat lausunnoillaan "pelastaa" hyväksi sotilaaksi katsomansa miehen ainakin kovimmalta tuomiolta. Vastaavasti "huonon miehen" kohtalo saattoi saada esimiehen lausunnosta lopullisen sinetin.
Lisäksi on huomattava, että sotaylioikeudet lievensivät kaikki käsiteltävikseen tulleet kuolemantuomiot vankeuksiksi.

Kesällä -41 oli todella aluksi jonkin aikaa käsitys huomattavan laajasta palveluksen välttelystä. Kyse oli kuitenkin siitä, että palvelukseenastumismääräykset eivät tavoittaneet kaikkia miehiä metsä- ja linnoitustyömailla eikä sijoituspaikkoja vaihtaneita karjalaisia.
Palvelukseen kutsuttiin kaikkiaan 351 000 reserviläistä. Heistä 1 497 asetettiin kenttäoikeudessa syytteeseen palveluskutsun noudattamatta jättämisestä. Määrä on hyvin pieni.
Lisäksi jokin määrä - ehkä muutamia satoja - ns. metsäkaartilaisia jäi tavoittamatta.

Ennen sotia ei jätetty miehiä kouluttamatta poliittisista syistä, vaan terveys- ja säästösyistä.

Kesän -44 karkureissa on tietysti ollut myös suojeluskuntalaisia. Määrä on ollut vähäinen jo asennesyistäkin. Lisäksi suojeluskuntalaisia oli vain ehkä 15-20 % vahvuudesta, sotilaspoikatausta oli ehkä 30 %:lla. Tästä joukosta valittiin kuitenkin enemmistö johtajiksi ja erikoismiehiksi koulutettavista. Karkurit taas olivat enimmäkseen jalkaväen miehistöä.

Talvisodassa todella oli useita vakavia pakokauhutapauksia sodan alkuvaiheissa. Lisäksi niitä oli sodan lopulla erityisesti täydennysyksiköissä.

Rangaistukset olivat kaksiteräinen miekka. Jonkin verran ne tehosivat, mutta nostivat myös vastustushenkeä. Yleisesti voitaneen sanoa, että ne ehkä paransivat kuria, mutta laskivat mielialaa ja taistelutahtoa.Kesän -44 kuolemanrangaistukset tulivat kaiken lisäksi taistelutoimien kannalta myöhässä.
Teloituksia ei ole mitenkään kiistetty. Päinvastoin niistä käskettiin ilmoittaa joukoille.
Jälkikäteen keksityille tarinoille salatuista teloituksista on vaadittu todisteita. Niitä ei ole tullut, ei Ylikankaalta, eikä muiltakaan.

Ylikankaan väitteiden pohjana on kovin usein heikko asiantuntemus.Lisäksi hän ei ota huomioon selvimpiäkään näkemystensä vastaisia faktoja.Niitähän on riittänyt.

JariL
Viestit: 435
Liittynyt: 13.02.09 14:40

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Vesistökaluston puute ei todista Viipuria lopulliseksi tavoitteeksi. Joukkoja oltiin jo suuntaamassa Viipurin pohjoispuolelle. Ja ainahan votiin toivoa Viipurin siltojen säilyvän käyttökelpoisina tai nopeasti korjattavina.
Vesistökalustosta ei Puna-Armeijalla ollut puutetta. Kannaksella ei vain ole juurikaan sellaisia vesistöjä joiden ylittämiseen tarvittaisiin varsinaista ylimenokalustoa. Vuoksi oli merkittävin este mutta sen yli Puna-Ameija pääsi Vuosalmella ilman kummoistakaan ylimenokalustoa ja sen jälkeen pioneerit yrittivät rakentaa joen yli sillan (jonka ilmavoimat ja Stukat tuhosivat). Viipurin pohjoispuolella edessä oli Saimaan kanava, jonka ylittämiseen ei myöskään varsinaista ylimenokalustoa olisi tarvittu. Syvärillä Puna-Armeijalla oli käytettävissään niin kevyitä amfibiopanssareita kuin amfibio miehistönkuljetusajoneuvoja. Mutta siellä hyökkäys alkoikin vesistön ylityksellä.

Puna-Armeijan kaksivaiheinen hyökkäyssuunnitelma perustui käsitykseni mukaan virheelliseen käsitykseen suomalaisten puolustuskyvystä. Puna-armeija odotti suomalaisten taistelevan pääasemassa ja pyrkivän pitämään sen vastahyökkäyksin samaan tapaan kuin Mannerheimlinja pidettiin talvisodassa. Suomalaisten vahvistusten haluttiin suuntautuvan kannakselle, jolloin puna-armeijan hyökkäys Syväriltä Laatokan pohjoispuolitse motittaisi suomalaiset sinne. Tai pakottaisi vähintään perääntymään niin nopeasti, että organisoitu vastarinta olisi hyvin vaikeaa. Suunnitelman perusta romahti kun suomalaiset siirtyivätkin olosuhteiden pakosta viivytykseen ja perääntyivät puna-armeijan edellä kohti Viipuria. Näissä olosuhteissa Syvärin hyökkäyksen ajoitus toimikin suomalaisten eduksi, koska osa Laatokan pohjoispuolisista joukoista saatiin irrotetuksi ilman ongelmia ja siirretyksi Viipurin tasalle. Laatokan pohjoispuolella luovuttiin samalla jäykästä puolustuksesta ja venäläisten aloittaessa hyökkäyksensä suomalaiset alkoivat perääntyä viivytystaistelua käyden.

Edellä mainittu ei sulje pois sitä, että puna-armeija yritti kannaksella päästä läpimurtoon ja tuhota suomalaisten joukot. Taisteluhan olisi suunnitelman onnistuessa loppunut siihen.

MM
Viestit: 344
Liittynyt: 23.09.08 09:47

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Ilmo Kekkonen kirjoitti:Rangaistukset olivat kaksiteräinen miekka. Jonkin verran ne tehosivat, mutta nostivat myös vastustushenkeä. Yleisesti voitaneen sanoa, että ne ehkä paransivat kuria, mutta laskivat mielialaa ja taistelutahtoa.Kesän -44 kuolemanrangaistukset tulivat kaiken lisäksi taistelutoimien kannalta myöhässä.
Teloituksia ei ole mitenkään kiistetty. Päinvastoin niistä käskettiin ilmoittaa joukoille.
Timo J. Tuikan kirjassa Kekkosen takapiru, sivulla 400, sanotaan Hillilän tullessa syksyllä -44 elokuun 8. päivä nimitetyn rauhanhallituksen sisäministeriksi:
"Tulevia sisäisesti rauhattomia rauhan aikoja silmälläpitäen kovaa linjaa vetävä sisäministeri vaati hallituksessa lisää poliisivoimia. Suomesta kasvaakin syksyn aikana todellinen poliisivaltio muun muassa liikkuvalla poliisillaan. Viimeisillä mahdollisilla hetkillä Suomen hallitus vahvistaa kommunistien maanpetturuudesta kuolemantuomioita, joiden täytäntöönpanoa Hillilä lämpimästi kannattaa. Viikkoa myöhemmin kuolemaantuomitut olisivat säilyneet hengissä. Sisäministeri ei myöskään suvaitse kriittisessä rintamatilanteessa rintamakarkurien kohtelemista silkkihansikkain. Armoton varatuomari kannattaa häpeärangaistuksen palauttamista lansäädäntöön ja ehdottaa hallituksessa, että karkurien nimet voitaisiin painaa sanomalehtiin."
Em. ei nyt vahvista suoranaisesti vasemmistolaisten rintamakarkurien tarkoituksellista teloittamista, mutta kertoo tietynlaisen "puhdistusmentaliteetin" olemassaolosta. Tosin pitäisi selvittää noiden maanpetostapausten luonne. Tuikka ei ole liittänyt tähän lähdeviitettä.

Lisäys: Liitin tähän viitteen Ilmo Kekkosen viestiin tuon sotatapahtumiin nähden myöhäisen ajankohdan vuoksi, mikä jäi kuitenkin mainitsematta.

Albert Ravila
Viestit: 263
Liittynyt: 22.10.08 18:14

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Heikki Ylikankaan kirja Yhden miehen jatkosota julkaistiin vuonna 2009. Siinä Ylikangas vastasi aikaisemman teoksensa Romahtaako rintama (2007) nostattamaan kritiikkiin, joka kuuden kirjoittajan toimesta oli esitetty teoksessa Teloitettu totuus (2008). ”Yhden miehen jatkosodan” jälkeen ilmestyi vielä Teloitetun totuuden tekijöiden kirjoitus Historiallisessa aikakauskirjassa 3/2010. Tämän jälkeen ei kesän 1944 dramaattisista tapahtumista olekaan sitten kirjoitettu.

Ainakin minä olisin yllättynyt, jos Ylikangas olisi jättänyt viimeisen sanan ns. vastapuolelleen. Koska uusien tieteellisten argumenttien esittäminen ei ilmeisesti enää Ylikankaaltakaan onnistu, on keinoksi valittu vanhan kertaaminen fiktion avulla. Kaunokirjallisena teoksena Aseveljen petos ei mielestäni ole erityisen hyvin onnistunut. Sujuvaa kerrontaa siinä toki on, mutta muuten on pakko yhtyä Helsingin Sanomien arvioon, jonka mukaan kirjan virolaisia vapaaehtoisia käsittelevä teema jää irralliseksi ja päämajan tapahtumien varjoon. Virolaisteeman olisikin voinut jättää pois, ja keskittää tapahtumat kokonaan päämajaan. En myöskään pidä Ylikankaan tavasta käyttää muuallakin kuin dialogissa puhekielisiä ilmaisuja, kuten ”vissi” tai ”tykkänään”, joita hän viljelee myös tietokirjoissaan. Samoin Ylikankaan tapa käyttää itse keksimiään uudissanoja, kuten ”sotakalut” tai ”henkituomio”, ei mielestäni tuo teokseen taiteellista lisäarvoa. Kielen kehittäjänä Ylikangas ei tosin ole yksin. Toinen emeritusprofessori, Matti Klinge, on myös kunnostautunut tässä suhteessa. Kirjassa esiintyy myös joitakin Ilmari Turjan näytelmästä tuttuja kielikuvia, kuten luopuminen Viipurista ”miekan iskutta” sekä ”Suomen armeija taistelee taas”. Mitään yksinoikeutta ei Turjalla näihin ilmaisuihin toki ole.

Aseveljen petoksen ongelma on mielestäni kirjan lähtökohdassa; se on kirjoitettu aikaisemmin tietokirjoissa esitettyjen väitteiden kertaamiseksi. Kirjoittaja on halunnut esittää uudelleen kesää 1944 koskevat näkemyksensä, ja on sitten vaihtelevalla menestyksellä rakentanut kerrontaa näiden väitteiden ympärille. Ja väitteitä ja näkemyksiä on paljon. Epäluotettavaksi koetulle äärivasemmistolle ei uskallettu antaa asekoulutusta, kuten ylipäällikkö ehkä hieman yllättävästi toteaa parturilleen, rouva Himaselle. Heinrichsin ”ampumiskäsky” johti luonnevikaisten ja juoppojen upseerien toimesta niin lukuisiin ampumisiin, että sotaväen rikoslakia piti muuttaa paukuttelun hillitsemiseksi. Kenttäoikeudessa kuolemaantuomitut olivat vasemmistolaisia. Päämajassa oltiin myös kaukonäköisiä myöhemmän tutkimuksen suhteen. Sota-arkisto ”seulottiin” (Ylikankaan tietokirjoissaan käyttämä termi) päämajoitusmestarin aloitteesta, ja koska tutkijat tunnetusti ovat ”sidottuja kirjallisiin dokumentteihin” (tästä Ylikangas syytti kriitikkojaan), eivät armeijan kannalta kiusalliset seikat paljastu sodan jälkeenkään. Kaiken kukkuraksi on päämajoitusmestari vieläpä niin huomaavainen, että todistaa Ylikankaan teorian talvisodan rauhanteosta oikeaksi. Enempää ei voi päämajaupseerilta vaatia.

Aseveljen petos on fiktiota, eikä Ylikankaan edellä mainittujen, perättömäksi osoitettujen väitteiden pitäisikään antaa häiritä lukukokemusta. Itse en kuitenkaan voinut tätä välttää, ja viihdyinkin paremmin kirjan niiden kohtien parissa, joissa on pohdinnalle avoimia kysymyksiä. Eräs tällainen on 20.6.1944 annettu aseenkäyttöohje. Kenen aloitteesta se syntyi? Ylikangas panee sen romaanissaan Airon piikkiin, mutta epäilen ohjeen syntyneen ylipäällikön aloitteesta. Mannerheim korosti jo loppuvuodesta 1941 päällikköjen ja komentajien velvollisuutta pitää järjestystä yllä joukoissaan tarvittaessa vaikka asetta käyttämällä. Tässä suhteessa 20.6. annettu ohje ei ollut ristiriidassa ylipäällikön aikaisempien käskyjen kanssa, kuten Ylikangas on Mannerheimin laittanut lausumaan. Se, että käsky annettiin lopulta Heinrichsin nimissä, on saattanut johtua ylipäällikön haluttomuudesta tulla liitetyksi niin ikävään asiaan kuin aseenkäyttöön omia sotilaita kohtaan. Mannerheim oli, kuten tiedetään, tarkka omasta imagostaan.

Kovin pahasti pieleen ei Ylikangas välttämättä osu siinä, kun hän Airon suulla toteaa, että ”[s]ynkkä viesti annostellaan ukolle aina pala palalta, syötetään pitkässä liemessä”. Monet päämajan ongelmista vuonna 1944 juontavat todennäköisesti juurensa ylipäällikön persoonaan, hänen ikäänsä ja terveyteensä. Hän on ollut työyhteisön jäsenenä varsin vaativa, ellei jopa hankala. Hän on ollut väsynyt, kiukutteleva, kunniastaan arka sekä omannut vanhentuneet tiedot ja taidot sodankäynnin suhteen. Hänen lähimmät työtoverinsa ovat todennäköisesti ylipäällikköä, mutta myös itseään, säästääkseen toimineet toisin kuin olisivat menetelleet aktiivi-iässä olevan terveen esimiehen kanssa. Mannerheimille asiat eivät olleet pelkkiä asioita, vaan niissä oli usein mukana arvovaltaan liittyviä tekijöitä. On esimerkiksi helppo kuvitella, että painopisteen siirtäminen Itä-Karjalasta Kannakselle on ollut hänelle vaikeaa mm. siksi, että sitä ehdotettiin hänelle jo keväällä 1944 siviilien (mm. Ryti) toimesta.

Ylikangas on romaanissaan laittanut myös päämajan upseerien rouvat pohtimaan suurstrategisia kysymyksiä. Ja ehkä näin on hyvä, sillä maallikot ja muut asioita ymmärtämättömät osaavat ehkä joskus tehdä tarpeellisia ”tyhmiä kysymyksiä”. Rouva Paasonen nimittäin päätyy ihmettelemään, kuinka ”venäläiset pystyivät murskaamaan Saksan voittamattomat miljoona-armeijat, mutta eivät murtamaan suomalaisten siihen nähden suhteellisen vähävoimaista puolustusta Kannaksella”. Tämä, ja torjuntavoittoon liittyvä problematiikka ovat mielestäni mielenkiintoisimpia Ylikankaan romaanin herättämiä kysymyksiä. Mitä Neuvostoliitto lähti hyökkäyksellään 9.6.1944 hakemaan? Laskettiinko Neuvostoliitossa, että 260 000 miehellä (romaanin Paasosen arvio) Suomi voitaisiin miehittää?

Ohto Manninen on tutkinut Neuvostoliiton tavoitteita kesällä 1944 ja tullut ymmärtääkseni siihen tulokseen, että joukkojen oli tarkoitus jatkaa Kymijoki-linjalle ja siitä edelleen Helsinkiin. Tähän ei ole huomauttamista, mutta minulla on sellainen käsitys, että mainitut tavoitteet oli annettu komentajille sotilaallisesta näkökulmasta. Toisin sanoen, Suomen operaatioon oli varattu tietty aika, kalusto ja joukot. Tavoitteena oli edetä mainittujen edellytysten puitteissa niin pitkälle kuin mahdollista, ja etenemistä varten oli komentajille asetettu tavoitteet, sijainnit, joihin heidän tuli pyrkiä. Oma kysymyksensä on sitten se, mihin Stalin oli asettanut poliittiset tavoitteensa. Suomi piti vähintään irrottaa sodasta ja samalla paikata puna-armeijan kolhiintunut kunnia, mutta pitikö Suomi miehittää, ja vieläpä liittää pysyvästi osaksi Neuvostoliittoa? Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttäisi asiantuntemusta arvioida Neuvostoliiton hyökkäysvoiman riittävyyttä Suomen miehityksen suhteen. Onko realistista ajatella, että Stalin katsoi varatun voiman riittävän Suomen miehitykseen? Minulla ei tähän asiantuntemus riitä, mutta olisin ehkä taipuvainen yhtymään rouva Paasosen näkemykseen tässä. Eli jos Neuvostoliitto todella olisi tähdännyt Suomen armeijan murskaamiseen sekä maan miehitykseen ja miehitettynä pitämiseen, olisi se varannut yritykseen enemmän voimaa ja aikaa. Omasta näkökulmastani tämä kysymys jää kuitenkin toistaiseksi vastausta vaille. Ja varmaa vastausta tuskin saamme, ennen kuin Venäjän arkistot avautuvat tämänkin kysymyksen suhteen.

Neuvostoliiton tavoitteisiin liittyy olennaisesti kysymys torjuntavoitosta. Ja torjuntavoitto on asia, jolla on aina ollut kova kysyntä. Torjuntavoittoa on tarvittu heti sodan jälkeen, ja sitä tarvitaan kipeästi edelleen. Jos ajatellaan termiä käyttäneitä aikalaisia komentajia (esim. Oesch), niin heidän näkökulmastaan sen käytölle on helposti ymmärrettäviä syitä. On selvää, että Kannaksella divisioonaa, armeijakuntaa tai armeijaa komentanut upseeri päätyy pohdinnassaan siihen, että käydyt taistelut olivat nimenomaan torjuntavoitto. Jos ne eivät sitä olisi, olisi taistelu tai sota hävitty. Ja missä on sellainen upseeri, joka haluaisi myöntää hävinneensä taistelun tai sodan?

Jatkosotaan ei kuitenkaan lähdetty sillä mielellä, että Suomen rajaksi muodostuisi se, mikä se nyt on. Jatkosotaan lähdettiin, jotta Saksan tuella saataisiin talvisodassa menetetyt alueet takaisin, ns. turvalliset rajat Itä-Karjalaan, ja taisipa jollakulla olla hieman heimoaatettakin mukana. Kun rauha syksyllä 1944 tehtiin, ei näistä tavoitteista ollut jäänyt käteen mitään. Meni sekä oma että Itä-Karjala, ja päälle tulivat vielä raskaat sotakorvaukset sekä sota Lapissa entistä aseveljeä vastaan. Ei siis ole ihme, että monet aikalaiset kokivat sodan hävityksi. Miten he ja tulevat polvet sitten kestäisivät sodan aiheuttamat tappiot ja kärsimykset? Mistä saada voimavaroja ponnistaa eteenpäin? Tähän tarvitaan torjuntavoittoa ja sodan tavoitteiden päivitystä. Jotta jatkosota tappioineen ja teloituksineen kaikkineen näyttäytyisi edes jollain tavalla mielekkäältä ja kestettävältä, on sen oikeastaan pakko päättyä torjuntavoittoon. Sodassa ei enää ollutkaan kyse turvallisten rajojen hankkimisesta tai Karjalan palauttamisesta, vaan Suomen säilymisestä itsenäisenä kansakuntana. Ja tässä suhteessa meillä on suorastaan huutava tilaus sellaiselle tulkinnalle, jonka mukaan Neuvostoliitto pyrki kesällä 1944 Suomen miehitykseen ja liittämiseen Neuvostoliittoon. Ellei näin olisi, putoaisi torjuntavoitolta pohja pois, ja sitä taas emme helpolla kestäisi.

Riippumatta siitä, perustuuko torjuntavoitto historiallisesti kiistattomiin faktoihin vai ei, saavat kesän 1944 tapahtumat mielestäni joskus hieman liikaa huomiota jatkosodan hyökkäysvaiheeseen 1941 verrattuna. Armeija kävi tuolloin voitokkaita taisteluja ja kärsi kovimmat tappionsa. Karkuruuttakin esiintyi hyökkäyksen alkuvaiheessa tappioihin suhteutettuna vähän. Tästä huolimatta sodan muistelu ja erilaiset kunnianosoitukset ovat viime vuosikymmeninä pyörineet aika vahvasti Talin, Ihantalan, Tienhaaran ja Vuosalmen seuduilla. Suomen sotilaan nimimerkki ”Kari” on mielestäni syystä kiinnittänyt tähän seikkaan huomiota kolumnissaan.

Emma-Liisa kirjoitti:Mannerheim ensin luhistuu ja Viipurin menetyksen jälkeen odottaa jo panssareita Mikkeliin, mutta näyttelee Marttiselle toiveikasta päättäväisyyttä, joka sitten sai tehosikin ja sai tämän joukkoineen pitämään Tiehaaran. Tuo kohtaus on - ainakin fiktiona - parempi kuin elokuvan Tali-Ihantala 1944 marski.
Ja se ei ole vielä paljon se. Åke Lindmanin Tali-Ihantala on mielestäni yksi kaikkien aikojen huonoimmista sotaelokuvista. Se ei oikeastaan ole edes elokuva, vaan pikemminkin jonkinlainen kömpelösti näytelty dokudraama. On sääli, ettei Suomessa ilmeisestikään ole resursseja tehdä kunnon elokuvia esim. juuri kesän 1944 tapahtumista.
Emma-Liisa kirjoitti:Kesän 1944 päämajassa väitetään, ettei karkureiden joukossa ollut juurikaan suojeluskuntalaisia. Mitenkähän asiaa tutkittu tai edes voitu niin nopeasti tutkia, että tieto olisi ehtinyt päämajaan, kun kaikkia karkureita oli tuskin edes tavoitettu ja tutkittu?
Selvähän se on, ettei päämajassa voitu tietää mitään suojeluskuntalaisten osuuksista karkureista. Kirjailijan hellimään ajatukseen, jonka mukaan kesän 1944 karkuruus (ja sen rankaiseminen) olisi ollut poliittisesti motivoitunutta, mainittu tieto totta kai hyvin istuu.
Ilmo Kekkonen kirjoitti:Kesän -44 karkureissa on tietysti ollut myös suojeluskuntalaisia. Määrä on ollut vähäinen jo asennesyistäkin. Lisäksi suojeluskuntalaisia oli vain ehkä 15–20 % vahvuudesta, sotilaspoikatausta oli ehkä 30 %:lla. Tästä joukosta valittiin kuitenkin enemmistö johtajiksi ja erikoismiehiksi koulutettavista. Karkurit taas olivat enimmäkseen jalkaväen miehistöä.
Jotta voitaisiin sanoa jotain suojeluskuntalaisten osuudesta karkureiden joukossa, täytyisi ensin jonkinlaisella varmuudella tietää, mikä heidän osuutensa oli vahvuudesta. Jukka Kulomaan tutkimuksista tiedämme, että karkureiden enemmistö oli miehistöön kuuluvia sotilaita. Mutta koska miehistö oli muutenkin lukumääräisesti suurin ryhmä vahvuudesta, ei tästä vielä voida vetää mielekkäitä johtopäätöksiä eri henkilöstöryhmien karkuruuden suhteen. Tarvitaan lisäksi tietoa aliupseerien ja upseerien suhteellisesta osuudesta vahvuudessa. Tämän jälkeen voidaan selvittää, ylittääkö vai alittaako esim. aliupseerien osuus karkureista ja heidän osuutensa kokonaisvahvuudesta.
Ilmo Kekkonen kirjoitti: Kenttäoikeuksissa tuomittiin kuolemaan vain vähintään kaksinkertaiseen karkuruuteen syyllistyneet.
Tämä pitää paikkansa kahta poikkeusta lukuun ottamatta. 3.D:n kenttäoikeus tuomitsi yhden sotilaan kuolemaan kieltäytymisestä ja erään toisen sotapelkuruudesta, jolla katsottiin olleen erittäin haitallinen seuraus sotatoimille. Lisäksi teloitettiin kaksi sellaista sotilasta, jotka olivat kesällä 1944 karanneet vain kerran, mutta joilla oli tuomio karkaamisrikoksesta jatkosodan aikaisemmilta vuosilta.
Ilmo Kekkonen kirjoitti:Rangaistukset olivat kaksiteräinen miekka. Jonkin verran ne tehosivat, mutta nostivat myös vastustushenkeä. Yleisesti voitaneen sanoa, että ne ehkä paransivat kuria, mutta laskivat mielialaa ja taistelutahtoa. Kesän -44 kuolemanrangaistukset tulivat kaiken lisäksi taistelutoimien kannalta myöhässä.
Tässä suhteessa on mielestäni olennaista pohtia, mitä kurilla tarkkaan ottaen tarkoitetaan. Jos parantuneella kurilla tarkoitetaan sitä, että sotilaat eivät enää lähteneet karkuun, ei kuolemanrangaistuksilla voinut olla tähän asiaan oikeastaan mitään vaikutusta. Karkuruuden huippu osuu kesäkuulle, ja kesäkuussa tuomittiin ainoastaan yksi kuolemanrangaistus, ja sekin kieltäytymisestä. Heinäkuun puoliväliin mennessä, jolloin tilanne ainakin Kannaksella alkoi jo vähitellen rauhoittua, oli tuomittu vain kaksi kuolemanrangaistusta, molemmat 6.D:ssa. Kuolemanrangaistusten huippu osuu ajalle 22. – 24.7., jolloin tuomittiin 12 kuolemanrangaistusta, kaikki Kannaksen yhtymissä. Yhteensä heinäkuussa tuomittiin 27 kuolemanrangaistusta ja vielä elokuussa 15. (Tässä on kyse kuolemanrangaistuksista, jotka johtivat teloitukseen). Miltei kaikki kuolemanrangaistukset tuomittiin siis ajankohtana, jolloin rintamatilanne oli jo rauhoittunut, ja karkuruus hiipunut. Kuolemanrangaistusten kuria mahdollisesti parantava vaikutus olisikin selvinnyt vain siinä tapauksessa, että taistelutoiminta olisi uudelleen kiihtynyt.

Kuolemanrangaistuksilla ja teloituksilla on sen sijaan saattanut olla vaikutusta joukkojen yleiseen kuriin tai sotilaallisuuteen. Kesää 1944 koskevissa asiakirjoissa on mainintoja siitä, kuinka sotilaat suhtautuivat paikoin hieman naureskellen karkuruuteen. Samoin kenttäoikeuden tuomitsemia vapausrangaistuksia ei ilmeisestikään otettu kovin vakavasti, koska uskottiin yleiseen armahdukseen sodan jälkeen. Tämä, sekä kesäkuun hajaantumisilmiöt söivät todennäköisesti komentajien arvovaltaa. Tässä suhteessa kuolemanrangaistukset ovat ehkä tuoneet lisää ”ryhtiä” joukkoihin. Naureskelu loppui, ja komentajat pääsivät tavallaan sanomaan viimeisen sanan.

Reijo Valta
Viestit: 8
Liittynyt: 16.10.08 14:02
Viesti: Kotisivu

Re: Heikki Ylikankaan Aseveljen petos

Jorma Aaltonen on arvioinut Aseveljen petoksen uusimmassa Kaltiossa (1/13).

Suomen kaksi petosta

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”