Suomettumisen syövereissä

[V Palvo]

Jukka Seppinen, Suomettumisen syövereissä, wsoy 2011 kirj. s. 421-422.:
"Suomettumisprosessi
oli vakava henkisen itsenäisyyden rapautumisprosessi totalitaarisen Neuvostoliiton järjestelmän hyväksi." "Poliittinen ( jätän puolueet mainitsematta ) tausta on tutkijakunnassa ollut yleistä, tutkimus ei ole vapaata, vaan heillä on ollut tarve todistaa kritiikittömästi ystävyyspolitiikan edullisuus Suomelle."

"Tieteellisyys kärsi poliittisen tarkoitushakuisuuden hyväksi, koska tulkintojen painotus oli etukäteen selvää." "On täytynyt urasyistä suuntautua siten, että Suomi olisi 1930-luvulla lähestynyt Saksaa....."
Pentti Stranius Suomettumisen syövereissä-arvostelussaan
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja- ... hp?id=1900 sanoo ettei J.Seppisen kirja tuo päivänvaloon kovinkaan paljon uutta verrattuna
Timo Vihavaisen, Kansakunta rähmällään, suomettumisen lyhyt historia, Otava 1991.
Jukka Seppinen
kirj. s.422.: "Nousevat ja tulevat tutkijapolvet eivät ole yksinomaan vinosuuntausta edistäneen, tarkoitushakuisen tekstimassan armoilla. Tietenkin alkuperäisaineisto on olemassa ja sen perusteellisen ja systemaattisen tutkimuksen seurauksena vinosuuntauksia on ollut mahdollista oikaista."
Ja
"Wikileaksin kautta on kuultu presidentti Putinin todenneen jo joulukuussa 2000 Haloselle, että Stalinin hyökkäys Suomeen oli virhe ja että Neuvostoliitolla ei ollut tarvetta puolustautua."
Timo Vihavainen
kirj. sivu 248 alk.: Suomettumisen hiipumisesta- otsikolla vuonna 1991, kuinkahan pitkälle hiipuminen on edennyt?
Jukka Seppinen katsoo ( s. 557 ) "suomettuneisuuden ajalla erittäin kielteiseksi leimatun Läntisen sotilasliiton näkyvän 2011 **arkuutena** NATO- jäsenyydestä puhuttaessa."

Veikko Palvo

[V Palvo]

J.Seppinen kirjoittaa Suomettumisen syövereissä-tutkimuksensa alussa otsikolla
Finis Finlandiaesta suomettumiseen:
"Venäjän
Suomen politiikka 1800-lopulla ja 1900-luvuilla on kiteytynyt monta kertaa Suomen tuhoamisajatukseen ja toteuttamisyrityksiin. Routavuodet kärjistyivät duuman oikeistossa, jossa valtakunnanduuman jäsen, mustasotnialainen Vladimir Purishkevitsh kiteytti tavoitteet kuuluisaan huudahdukseen Finis Finlandiae, "Suomen loppu."
Stalin
toteutti 1939 hyökkäyksellä Finis Finlandiae-politiikan bolsevistista ilmentymää Purishkevitshin pyrkimyksiä pahempanakin, "Stalin tarkoitti myös suomalaisten fyysistä eliminointia."
Ja
"1954 alkaen syntyi uusi uhka, kun Stalinin Komintern-politiikka ja erityisesti sen kansanrintamastrategia herätettiin henkiin. Brezhnevin kaudella erityisesti 1964 alkaen Suomessa."
-------------------"Venäjän sisäinen romahdus on pelastanut Suomen 1900-luvulla kaksi kertaa. Näin kävi vuosina 1917 ja 1991.
Ne ovat olleet vaikeasti ennakoitavia asioita."

Vuoden 1917 vallankumouksessa ja bolsevikkien vallankaappauksessa osa suuriruhtinaskuntalaisista liittyi selvästikin bolsevikkien riveihin osaksi Venäjän kansalaissotaa.
J.Seppinen s. 374. "Neuvostoliitossa oli nähty elokuussa 1991 M. Gorbatshovin syrjäyttäminen ja vallanvaihdos...Kuva Boris Jeltsinistä panssarivaunulla jäi monien mieliin."
Suomen hallitus päätti antaa eduskunnalle ulkopoliittisen selonteon 29.11.1991.
"Selonteko
lähti perusolettamuksesta, että Neuvostoliitto säilyisi, vaikka sillä oli elinaikaa enää tasan kuukausi."
Meillähän on usein puhuttu Suomen olevan Venäjän olosuhteiden ja poliittisen kehityksen asiantuntija, mutta tuota asiantuntemusta ei näyttäisi olleen kovinkaan suuressa määrin 1917 eikä 1991 ?

Veikko Palvo

[V Palvo]

Suojeluskuntien ylimääräinen edustajakokous pidettiin välirauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen Tuusulan päällystökoululla 29.9.1944. Kotijoukkojen komentaja kenr.ltn. Lauri Malmberg avasi tilaisuuden:
"Totuus on...,
että erinäiset piirit Venäjällä eritoten Zhdanovin ryhmäkunta erikoisesti vihaa Suomea. [ Venäjän ] kommunismi on panslavismin ja imperialismin etiketti."
"Malmberg
uskoi, ettei Venäjä liittolaistensa ja Ruotsin mielipiteen vuoksi toistaiseksi käytä sotilaallista voimaa Suomen nujertamiseksi vaan koettaisi vaikuttaa sisältäpäin
*henkisin keinoin*."

"Zhdanov jäi odottamaan. Sitä paitsi puna-armeijalla ei olisi ollut käytettävissä niitä 15 - 20 divisioonaa, jotka sissisota ja miehitys olisi Suomeen sitonut."
"Zhdanov
puuttui kysymykseen myös keskustelussaan kulkulaitosministeri Eero A. Wuoren kanssa."
s. 297 - 299
Kauko I. Rumpunen Risto Alapuron toimitt. Raja railona, wsoy 1998

"Henkisiä keinoja" edusti mm. Helsingissä päämajaansa pitänyt Neuvostoliiton rauhanneuvoston World Peace Council´n ( WPC ) jäsenjärjestö Suomen rauhanpuolustajat ja skp-skdl puolestaan oli Suomen rauhanneuvoston jäsen.

Suomen rauhanpuolustajien
edeltäjiä olivat 1920 perustettu Suomen Rauhanliitto, puheenjohtaja vuodesta 1925 alkaen prof. Felix C. H. Iversen sai Stalinin rauhanpalkinnon 1954.
Ja
1923 perust. radikaalimpi asevelvollisuuden poistamistakin vaativa http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Ant ... nen_liitto Suomen Antimilitaristinen Liitto, jonka puheenjohtajana oli 1924 alkaen kutsunnoista kieltäytynyt Arndt Pekurinen. Pekurinen vapautettiin 1.1932 "täysin palvelleena
II lk:n työvelvollisena" Lex Pekurisen perusteella.
Talvisodan alussa Pekurinen kieltäytyi jälleen, ehdonalaiseen 10.1941 ja lähetettiin rintamalle jossa totaalikieltäytymisensä jälkeen teloitettiin.

Jukka Seppisen Suomettumisen syövereissä, wsoy 2011
s. 79-85.:
"Suomen Rauhanpuolustajat http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_rauhanpuolustajat toimi suoraan NKP:n ja KGB:n kauko- ohjauksessa....tehtävää hoiti pitkään kgb:n Mihail Kotov, joka kävi mm. 1965 Rauhanpuolustajien seminaarissa Kiljavan ammattiyhdistysopistolla."

Kirjailijanakin
tunnettu Paavo Rintala oli Rauhanpuolustajien puheenjohtajana 1969 - 1984 edustaen teoksissaan ilmeisestikin "uutta sotahistoriaakin"?
Inarinjärveen
putosi 28.12.1984 Neuvostoliiton ampuma risteilyohjus ja http://yle.fi/kampanjat/inarinohjus/ ohjus oli osana Suomi-NL -risteilyohjuskeskustelua. Suomalaiset olivat aiemmin vakuuttaneet NL:lle pystyvänsä ampumaan 80 - 90 %:a risteilyohjuksista alas Etelä-Suomen ilmatilassa
( mahdollisine ydinkärkineen? ).
Neuvostoliiton
risteilyohjuksen putoamisen Inarinjärveen ilmoitti Suomelle Norja, siellä oli havaittu tuo ohjus. Suomen puolustusvoimat etsi turhaan joulukuun lumituiskussa ohjusta.
Ja "poromies Aslak" sattui myöhemmin neuvosto-ohjuksen putoamispaikalle ja poimi jonkin pellinpalankin mukaansa. Mutta poromies tuumi porojen olevan tärkeämpiä ja vei pellinpalasen viikkoa myöhemmin rajavartiostolle.
Sukeltajia
järjestettiin ohjusta nostamaan ja tieto oli vuotanut myös julkisuuteen ja paikalle saapui suurehko joukko ulkomaisiakin lehtimiehiä. Ja Lapin matkailukeskuksen nopean toiminnan seurauksena joulupukkikin.
Helsingissä
NL:n suurlähettiläs ilmoitti, ettei neuvosto-ohjuksen putoaminen Inarinjärveen aiheuttaisi Suomelle "ulkopoliittisia ongelmia"!
Kansan uutisissa
21.9.2012 Jouko Huru kirjoittaa hänkin risteilyohjuksista http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kot ... arusteluun" ja "strategisesta asevarustelusta."

"Rauhanpuolustajat
saattoivat kirjoittaa Neuvostoliiton aseteollisuuden tekevän rauhantyötä:
´Erinomaisten aseiden, joita me valmistamme, asettaminen rauhanpuolustajien käsiin, meidän kansanarmeijamme käsiin, se on oikeata rauhantyötä."
"Väkivalta kuului luokkataisteluun."
Ja "Pasifismi oli kommunismin kannalta monella lailla ongelmallista, sillä marxismi- leninismi ei ollut millään muotoa pasifistinen aatesuunta, vaan päinvastoin se katsoi olevan olemassa *oikeita* ja *vääriä* sotia.
Oikea sota
oli tietystikin luokkataistelua, joka oli useinkin ´kylmää sotaa´, NATOn ja Lännen vastaista anti-amerikkalaisuutta.
Ja
Neuvostoliitossa kansanrintama-strategian toteuttaminen käynnistyi uudelleen heti Stalinin kuoleman jälkeen NKP 20. puoluekokouksessaan 1956, mutta
SKP oli tehnyt asiasta päätöksen jo vuonna 1954, kirj. J. Seppinen.
Mutta
eikö SKDL:kin skp:n peitejärjestönä ollut Zhdanovin luoma kansanrintama-aie?

Veikko Palvo

[V Palvo]

Jukka Seppinen kirjoittaa Suomettumisen syövereissä, WsoyPro 2011 siv. 421. alkaen
otsikolla Suomettuminen ja poliittisen historian tutkimus:
"Suomettuminen
oli vakava henkisen itsenäisyyden rapautumisprosessi totalitaarisen Neuvostoliiton järjestelmän hyväksi....se johti vinosuuntauksiin Neuvostoliiton hyväksi tutkijoiden tulkinnoissa."
"Suomettumisprosessi nosti tutkijakentästä valtaan henkilöitä, jotka olivat alttiita taipumaan vähintään neuvostopropagandan teesien ylikorostamiseen...ja siksi poliittisen historian tuotantorakenne vinoutui ja alkoi eriytyä erityisesti 1900-luvun osalta eri vaiheiden todellisuudesta."

Missähän
määrin Kylmän sodan aikainen historiankirjoitus Suomessa muokkasi menneisyyttä sopivaksi virallisen idänpolitiikan ja päivän poliittisiin tarpeisiin?
Ja
Straniuksen Suomettumisen syövereissä -kirja-arvostelun otsikkona on: Jatkuuko suomettuminen yhä?
Toistuvatko "yya-ajan historian totuudet" joidenkin nykytutkimustenkin lähdetietoina?
s.425.:
Suomessa vallitsi keskitetty oppikirjojen hyväksymismenettely, lähihistoriaa opiskeltiin mm. oppikirjasta Historia ja me 8 ( Weilin & Göös, 1977 ) ja "siinä väitettiin mm. Tsekkoslovakian kriisin 1968 ratkenneen ´rauhallisesti´", NL:n oloja ylistettiin ja DDR:stä, Kuubasta ja Kiinasta piirtyi todellisuudelle vieras, ihaileva kuva Neuvostoliiton tavoin."
Paasikiven
ylistyssanat Stalinille tuodaan hist. oppikirjassa esille ( ei Stalinin terroria ) ja
länsimaiden halveksiminen
ulottui erityisesti USA:n leimaamiseen köyhäksi, rikolliseksi huumemaaksi muiden ongelmiensa ohella. "NATO oli tietystikin kielteinen instituutio."

Lieneekö
yksinomaan koulussa historiankirjoista opittua, että yhä vieläkin länsimaista esitetään samankaltaisia poliitikkojenkin kannannanottoja? Vaikka valtaosa ja merkittävimmät EU-maat kuuluvat NATOonkin?
Venäjän
historian oppikirjoja, opetusfilmejä, historiankirjoitusta näytettäisiin EU-Suomessa seurattavan mediassakin varsin tarkasti ja vastaavaa
EU- maiden opetuksen ja historianseurantaa ei näyttäisi EU-Suomessa juuri esiintyvän?

Veikko Palvo

[Gerson]

Suomettuminen on myös vakavalla tavalla vaurioittanut suomalaista historiantutkimusta ja tämä vaurio ei suinkaan poistunut Neuvostoliiton romahdettua. Putinin otteen kiristyttyä Venäjällä suomalaisten syyllistäminen mm. viime sotiin on jatkunut ja jopa voimistunut 2000-luvulla. Lisäksi historiantutkimuksessa alkaa jo nyt näkyä seuraukset siitä kun osa tutkijoista ei suorita edes asepalvelusta jolloin

1. Heiltä puuttuu henkilökohtainen kokemus aseellisen maanpuolustuksen ja suomalaisten suuren enemmistön "syvistä tunnoista" (peruspasifistinen lähestymistapa lähes kaikkeen)

2. Ideologinen pohjavire, jota he eivät myönnä ja eivät ehkä itsestään edes kykene tunnistamaan. Niinpä jokainen pienikin lähdeviite, kuten Oula Silvennoisen tapauksessa, johtaa usein aivan tolkuttomiin väitteisiin ja teorioihin. Juuri nuorin sukupolvi on myös taipuvainen hurahtamaan mm. Heikki Ylikankaan lähdekritiikittömiin tulkintoihin vuoden 1944 tapahtumista.

3. Suomen puolustusvoimien kautta historian olemassa olleen integraatiopyrkimyksen havaitsemattajättäminen. Nuori suomettumista jatkanut tutkijapolvi näkee hämmästyttävällä tavalla asevoimien historian vain luokkarajoja jakavana, ei niitä poistavana instituutiona.

4. 1920- ja 1930-luvun Suomen demokraattisen perusluonteen kiistäminen ja väitös jopa "äärioikeistolaisesta Suomesta" ennen vuotta 1945. Tämä näkemys jos mikä on juuri suomettumisen seuraus.

[Emma-Liisa]

1. Heiltä puuttuu henkilökohtainen kokemus aseellisen maanpuolustuksen ja suomalaisten suuren enemmistön "syvistä tunnoista" (peruspasifistinen lähestymistapa lähes kaikkeen) [/quote ]

Millähän lailla asevelvollisuuden suorittaminen muka auttaa poliittisen historian tutkimusta?

Historiantutkimuksen tarkoitus ei koskaan voi olla kerrata ihmisten "syviä tuntoja", koska aivan riippumatta siitä mitä ideologista suuntaa ne edustavat, ne perustuvat vain omiin rajoitettuihin kokemuksiin ja ajan propagandaan.

2. Ideologinen pohjavire, jota he eivät myönnä ja eivät ehkä itsestään edes kykene tunnistamaan. Niinpä jokainen pienikin lähdeviite, kuten Oula Silvennoisen tapauksessa, johtaa usein aivan tolkuttomiin väitteisiin ja teorioihin. Juuri nuorin sukupolvi on myös taipuvainen hurahtamaan mm. Heikki Ylikankaan lähdekritiikittömiin tulkintoihin vuoden 1944 tapahtumista.[/quote ]

Nuorempi sukupolvi tunnustaa yleensä kiitettävästi heti alkuun "ideologisen pohjavireensä", vanhempi sukupolvi uskoo sinisilmäisesti ettei heillä sellaista ole, vaikka kaikilla tietenkin on.

Mitä Silvennoiseen tulee, niin häntä ei voi syyttää siitä, että muut lähteet on hävitetty. Hän on ansiokkaasti myös verrannut Saksan käytöstä Suomessa ja muissa maissa, kun vanhemmat tutkikat ovat kritiikittömästi lähteneet oletuksesta, että Saksa teki täällä poikkeuksen.

3. Suomen puolustusvoimien kautta historian olemassa olleen integraatiopyrkimyksen havaitsemattajättäminen. Nuori suomettumista jatkanut tutkijapolvi näkee hämmästyttävällä tavalla asevoimien historian vain luokkarajoja jakavana, ei niitä poistavana instituutiona.

Ketähän tarkoitat?

Ville Kivimäen kirjoitukset ja Juha Mälkin teos Herrat, jätkät ja sotataito eivät taida olla tuttuja?

4. 1920- ja 1930-luvun Suomen demokraattisen perusluonteen kiistäminen ja väitös jopa "äärioikeistolaisesta Suomesta" ennen vuotta 1945. Tämä näkemys jos mikä on juuri suomettumisen seuraus.

Nohnoh. Ei taida olla tuttu esim. Raoul Palmgrenin tuotanto?

[Emma-Liisa]

Suomettuminen on myös vakavalla tavalla vaurioittanut suomalaista historiantutkimusta ja tämä vaurio ei suinkaan poistunut Neuvostoliiton romahdettua. Putinin otteen kiristyttyä Venäjällä suomalaisten syyllistäminen mm. viime sotiin on jatkunut ja jopa voimistunut 2000-luvulla.

Nuoremman polven vaikutteet ovat yleiseurooppalaisia ja -länsimaisia, jossa vanhakantainen suhtautuminen sotaan on ollut menneisyyttä jo kauan sitten. Tästä asenteesta voi toki olla eri mieltä, mutta suomettuneeksi sitä on virheellista väittää.

[Veikko I Palvo]

Suomettumisesta näyttää tulleen kestokäsite suuren ja pienen rajanaapurin välejä kuvaamaan Formosan salmellakin. Prof. Bruce Gilley kirjoittaa 2010 Kiinan ja Taiwanin väleistä otsikolla: Not so dire strates - How the finlandization of Taiwan benefits US security.
Ja s.6. suomettumis-termin historiasta: Käsite sai alkunsa 1948 yya-sopimuksesta, jossa Suomi sitoutui olemaan liittymättä NL:n vastaiseen liittoutumaan ja olemaan toimimatta vastoin Neuvostoliiton etuja.
NL puolestaan antoi Suomen ylläpitää demokraattisen järjestelmänsä.
B.Gilley näyttää suosittelevan sovittelupolitiikkaa Kiinan ja Taiwanin kesken sanoen Taiwanilla säilyvän USAn turvallisuustakuut.
B. Gilley
kirjoittaa 2010 suomettumisajan myönnytyksistäkin, pienen "aktiivisesta ja periaatteellisesta puolueettomuudesta", sekä suuren naapurin psykologisesta uhasta.
Mutta
Taipei Times´ssa Nat Bellocchi kirj. 18.1.2010 Gilleyn suomettamisen olevan väärää ja http://www.taipeitimes.com/News/editori ... 2003463745 ettei Suomella 1948 "pistooli ohimollaaan ollut juuri valinnanvaraa" Stalinin esittämälle yya-sopimukselle.
Suomella ei liene ollutkaan valinnanvaraa, mutta pitääköhän Bruce Gilleyn 2010 kirjoituksessa esitetty presidentti Urho Kekkosen saama tunnustus USA:ssakin
"malttia ja lujuutta" osoittaneena johtajana paikkansa?
B.Gilley ei esiintyne kirjoituksessaan niinkään historioitsijana sanoen Taiwanilla 2010 ja 1940-luvun Suomella olevan yhtäläisyyksiä?

Veikko Palvo

[Tapio Onnela]

Jukka Tarkka kirjoitti tästä Suomen Kuvalehdessä (Makean kuoren alla, Suomen Kuvalehti 20/2013 (17.5.2013)
ja totesi mm:

Suomettumisessa oli kuitenkin vivahteita ja syvyyttä. Hempeä pintakiilto peitti sen kovan ytimen.
- Sodasta jäänyt katkeruus peitettiin puheeseen ystävyydestä.
- Luottamusta vakuuteltiin, koska vallalla oli epäluulo.
- Kommentoitiin myönteisesti niitäkin asioita, joita vastustettiin.
- Vannottiin yya- uskollisuutta, mutta varauduttiin puolustautumaan myös pakkoapua vastaan.
- Puhuttiin idänsuhteista, mutta rakennettiin suhteet länteen.
- Avattiin sotilas- ja poliisitiedustelun yhteistyökanavat Natoon yya:sta välittämättä.
- 500 kommunistista puolueaktiivia opiskeli Moskovan puoluekouluissa, 2 500 tieteen ja yhteiskunnan asiantuntijaa Yhdysvaltain yliopistoissa.

Makean kuoren alla, Jukka Tarkan verkkosivut ja Suomen Kuvalehti 20/2013 (17.5.2013)

[Jussi Jalonen]

Meikäläiseltä on jäänyt tämä ketju aikaisemmin huomiotta, joten myös nimimerkin "Gerson" eittämätön laatuviesti on samaten mennyt tutkan alapuolelta. Pakkohan tähän on jotain sanoa.

Suomettuminen on myös vakavalla tavalla vaurioittanut suomalaista historiantutkimusta ja tämä vaurio ei suinkaan poistunut Neuvostoliiton romahdettua. Putinin otteen kiristyttyä Venäjällä suomalaisten syyllistäminen mm. viime sotiin on jatkunut ja jopa voimistunut 2000-luvulla. Lisäksi historiantutkimuksessa alkaa jo nyt näkyä seuraukset siitä kun osa tutkijoista ei suorita edes asepalvelusta.

En ole eläissäni tavannut ainuttakaan historiantutkijaa, joka olisi käynyt siviilipalveluksen tai saanut vapautuksen. Viimeisen virkkeen on siis pakko viitata siihen hirvittävään tosiasiaan, että nykyään myös naisetkin päästetään tutkimaan sotahistoriaa.

Toisaalta heidän tutkimusaiheensa liittyvät hyvin usein sellaisiin aiheisiin kuin vaikkapa kotirintama, sodanaikainen äitiys, punakaartin naissotilaat tai etenkin Lotta Svärd-yhdistys. En nyt oikein tiedä, miten miespuolinen intin käynyt henkilö tutkisi näitä asioita sitten jotenkin paremmin jonkin ylivertaisen kokemuksensa perusteella. Esimerkiksi minä en ole koskaan lähettänyt synnyttämiäni poikia rintamalle, en ole ikinä palvellut punakaartissa susinarttuna, enkä ole kuulunut Lotta-järjestöön.

1. Heiltä puuttuu henkilökohtainen kokemus aseellisen maanpuolustuksen ja suomalaisten suuren enemmistön "syvistä tunnoista" (peruspasifistinen lähestymistapa lähes kaikkeen)

Ai jaa.

Juuri nuorin sukupolvi on myös taipuvainen hurahtamaan mm. Heikki Ylikankaan lähdekritiikittömiin tulkintoihin vuoden 1944 tapahtumista.

Mitäs helkkarin horinaa tämä nyt oikein on? Nuorempi tutkijasukupolvi oli aika lailla yksimielisesti Ylikankaan tulkintoja vastaan, varsinkin sen jälkeen kun emeritusproffa oli haukkunut Tapio Nurmisen pataluhaksi ad hominem -saatesanoin.

3. Suomen puolustusvoimien kautta historian olemassa olleen integraatiopyrkimyksen havaitsemattajättäminen. Nuori suomettumista jatkanut tutkijapolvi näkee hämmästyttävällä tavalla asevoimien historian vain luokkarajoja jakavana, ei niitä poistavana instituutiona.

Kerro nyt ihmeessä mikä se "nuori suomettumista jatkanut tutkijapolvi" oikein on? Tuon kirjoitetun perusteella on ainakin selvää, että kukaan viime aikoina väitelleistä sotahistorian tutkijoista ei siihen kuulu.

4. 1920- ja 1930-luvun Suomen demokraattisen perusluonteen kiistäminen ja väitös jopa "äärioikeistolaisesta Suomesta" ennen vuotta 1945.

Lähdeviitteitä kehiin, nimimerkkimies.


(Päivitys: yksi "en"-sana näemmä unohtunut virkkeen keskeltä.)

[Emma-Liisa]

[Makean kuoren alla, Jukka Tarkan verkkosivut ja Suomen Kuvalehti 20/2013 (17.5.2013)

Ei kovin mielenkiintoinen, paitsi esimerkkinä historian moralisoinnista ja käytöstä politiikan välineenä.

Esimerkiksi 1970-luvun "uuden ulkopolitiikakn" kannattajista (Jaakko Blomberg, Jaakko Kalela ja Paavo Lipponen) todetaan: "Kun liputus Neuvoastoliiton puolesta ei tuottanut tulosta, he vetivät salkoon sinivalkoiset värit ja etenevät sillä tiellä pitkälle."

Luulisi että historioitsija keksisi parempiakin syitä sekä alkuperäisiin että muuttuneeseen mielipiteisiin kuin akselin epäisänmaallisuus - isänmaalliusuus sekä oman edun tavoittelun.

Jostain syystä esimerkkien joukosta puuttuvat ne, jotka neuvostoystävyydestä kaikkein eniten hyötyivät eli ns. punaiset vuorineuvokset. Samaten jostain syystä Tarkalle ei tule mieleen kysyä, miksi monet niistä oikeistolaisista, jotka niin keikaroivat sillä, etteivät menneet mukaan suomettumiseen, eivät näe mitään syytä puuttua Kiinan ihmisoikeustilanteeseen - kas, kauppa on loppujen lopuksi heille tärkein.

Matti Virtanen kirjoittaa Fennomanian perillisisssä (s. 348), että taistolaisten nuorten avainkokemus oli Tshekkoslovakian miehitys. Kun surten ikäluokkien enemistö ratkaisi asian niin, että "on paras ottaa lusikka kauniiseen käteen ja olla hiljaa", nuortaistolaiset veivät tämän "positiiviseen' äärimmäisyyteen: Suomen pelastaa vain
täydellinen ja avoin lojaalisuus Neuvostoliitolle. Tshekkoslovakia paljasti, että 60-lukulaisten luottamus Kekkoseen oli pettävää, koska hänen valtansa pysyvyys riippuu viime kädessä Neuvostoliitosta ja sen johtajasta, Brezhnevistä."

Nuortaistollaiset "samaistuivat hyökkääjään, mutta erityisellä tavalla. Miehityksen hyväksyminen ei tarkoittanut asettumista uhria vastaan - vaan pikemmin päinvastoin: taustalla oli Suomen historian tuoma syvä kollektiivinen pelko siitä, että seuraava saattaisi olla Suomi." Niinpä samatuttiin "arvaamattomaan ja nyt väkivaltaan valmiiseen Neuvostoliittoon. Olemalla maksimaalisen nöyrä ja kuulainen ankaran emovaltion edessä saattoi parhaiten pitää neuvostopanssarit loitolla."

[Emma-Liisa]

- 500 kommunistista puolueaktiivia opiskeli Moskovan puoluekouluissa, 2 500 tieteen ja yhteiskunnan asiantuntijaa Yhdysvaltain yliopistoissa.

Makean kuoren alla, Jukka Tarkan verkkosivut ja Suomen Kuvalehti 20/2013 (17.5.2013)[/quote]

Tarkka unohtaa, että monet vasemmistolaiset vaikutteet tulivat Suomeen lännestä, mukaan lukien Yhdysvallat.

[Emma-Liisa]

Lisäksi historiantutkimuksessa alkaa jo nyt näkyä seuraukset siitä kun osa tutkijoista ei suorita edes asepalvelusta.

Käsittääkseni monissa muissa näin on. Tarkoittaako tämä, että ko. henkilö on jotenkin epäkelpo tutkimaan sotahistoriaa?

Mutta eikö toisaalta voisi sanoa, että sotaan osallistuneiden (ml. propaganda) olisi pitänyt jäävätä itsensä?

[F. Lager]

Gersonille,

Suomettuminen on myös vakavalla tavalla vaurioittanut suomalaista historiantutkimusta ja tämä vaurio ei suinkaan poistunut Neuvostoliiton romahdettua.

Lähdeviitteitä ja konkretiaa, kiitos.

1920- ja 1930-luvun Suomen demokraattisen perusluonteen kiistäminen ja väitös jopa "äärioikeistolaisesta Suomesta" ennen vuotta 1945. Tämä näkemys jos mikä on juuri suomettumisen seuraus.

Vaikkei ensimmäisen tasavallan Suomi kehittynytkään varsinaisesti äärioikeistolaiseksi, parlamentaarisen demokratian ja sivistysvaltion kriteerit täyttyivät vajavaisesti. ”Valkoinen Suomi”, jollaiseksi ensimmäistä tasavaltaa voidaan varauksellisesti luonnehtia, ei tunnustanut suomalaista kommunismia tai sisällissodan punaista kokemusta itsenäisen tasavallan osiksi.

Kun jonkin maan valtioelämää luonnehditaan äärioikeistolaiseksi, se tehdään tiettyjen (tietysti rajallisten) kriteerien valossa. Toisille Turun hovioikeuden kesällä 1924 vasemmistososialisteille langettamat valtiorikostuomiot osoittivat oikeusvaltion loukkauksista, toisille kyse oli (tällakin palstalla erään nimimerkin alleviivaamista) ”ruiskeista punatautia” vastaan ja varallisuusoikeuksien puolustamisesta.

1920-luvun kuluessa maahan muodostui tilanne, jossa työväenliike taisteli porvarillisen demokratian julistamien oikeuksien puolesta laittomuutta ja vapauksien riistoa vastaan. Merkittävältä osalta väestöä rajattiin kansalaisoikeudet ja mahdollisuus vaikuttaa laillisesti yhteiskuntajärjestyksen kehitykseen. He saivat osakseen mielivaltaa ja laittomuutta, eivätkä valtiopäiväjärjestyksen määräykset suojelleet edes kaikkien kansanedustajien oikeuksia.

Toki Suomi säilyi verrattain demokraattisena - riippuu silti mihin maihin vertaa.

Joka tapauksessa, suomalaiselle kommunismille jäi vahva kokemus, ettei oikeisto noudattanut porvarillisen demokratian julkilausuttuja periaatteita ja sivistysvaltion ihanteita.

Tasapainoisissa ja tieteellisissä historiantulkinnoissa huomioidaan nämä olosuhteet, eikä kyse oli mistään ”suomettumisesta”.

[Emma-Liisa]

1920-luvun kuluessa maahan muodostui tilanne, jossa työväenliike taisteli porvarillisen demokratian julistamien oikeuksien puolesta laittomuutta ja vapauksien riistoa vastaan. Merkittävältä osalta väestöä rajattiin kansalaisoikeudet ja mahdollisuus vaikuttaa laillisesti yhteiskuntajärjestyksen kehitykseen. He saivat osakseen mielivaltaa ja laittomuutta, eivätkä valtiopäiväjärjestyksen määräykset suojelleet edes kaikkien kansanedustajien oikeuksia.

Epäilemättä on totta, että porvarilisen demokratian periaatteista, perusoikeuksista ja jopa laiesta ei piitattu. Toisaalta Tauno Saarela kirjoittaa tutkimuksessaan Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923-1930, että SKP kuitenkin "tarkoitti kansalaisoikeuksia vaatiessaan lähinnä omia oikeuksiaan ja selitti supistavansa valtaan päästyään porvariston oikeuksia."

Samaten Matti Virtanen kirjoittaa Fennomanian perillisissä, että
sekä vuoden 1918 voittajissa ja häviäjissä oli radikaaleja ja eheyttäjiä.

Valkoisella puolella "eheyttäjät halusivat sallia hävineen puolen toiminnan, jos he luopuvat aseellisen vallankumouksen tavoittelusta ja hyväksyvät demokratian pelisäännöt - radikaalit eivät."

Punaisella puolella eheyttäjät "alkoivat pitää aseellista vallankumousyritystä poliittisena erehdyksenä ja hyväksyivät toiminnan rajaamisen demokratian pelisäännöin käytävään polittiseen kilpailuun - radikaalit eivät."

"Kummankin puolen eheyttäjille demokratua nousi väkisin keskeiseksi arvoksi, koska demokratian idea on vastavuoroisuus. Samojen pelisääntöjen piti koskea niin voittajia kuin voitettuja: jos me sitoudumme siihen, että te saatte vapaasti toimia, teidän on sitouduttava siihen, että myös me saaamme tehdä samoin."

Kummallakaan puolella edes eheyttäjien perusymmärrys ei "ulottunut vastapuolen radikaaleihin, koska vastavuoroisuuuden ideaa eivät sen paremmin valkoiset kuin kuin punaisetkaan radikaalit hyvksyneet. Radikaaleille ainoa ratkaisu oli vastapuolen täydellinen nujertaminen."