Miten Eugen Schauman haudattiin? – Kolme versiota

[Veikko Huuska]

Erään terroristin jäähyväiset.
Tuoteseloste:

Tämä on ”The Finnish Pie”. Mutta se on myös yleisinhimillinen, ajaton tarina teosta ja miehestä, joita voidaan arvioida monesta lähestymiskulmasta. Siispä leikkaamme pizzarullalla piirakasta esimerkiksi seuraavanlaiset linjat:

Teko - tarkoitus. Vapaustaistelu - salamurha. Vapaus – anarkia. Murhamies – kansallissankari. Rikos – ajoitus. Yksilön uhraus – kansan etu. Taipua – taittua. Historia – yksilö. Perhe – keisari.

Keksi lisää ulottuvuuksia!

Itse tapaus:
Tostaina, kesäkuun 16. päivänä 1904 senaatin kopisti Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin senaatin porrastasanteella Helsingissä.


Versio 1.o
Luutnantti Edvard Ellman kertoo vuonna 1934:

”Ollessani… 15 p:nä kesäkuuta 1904 eli päivää ennen Bobrikovin murhaa jälleen ampumaradalla, jouduin auttamaan Schaumania eräässä hyvin erikoislaatuisessa tehtävässä. Minun piti liikuttaa pitkän nuoran avulla ampumakuviota, johon oli kuvattu parrakas ryssä rinnan kohdalle piirrettyine sydänkuvioineen. Kun Schauman oli saanut pistoolillaan osumaan kolmasti keskelle sydäntä, poistui hän tyytyväisen näköisenä paikalta. Tiedustelin häneltä syytä tällaisen erikoislaatuisen maalitaulun käyttämisen johdosta, jolloin hän vastasi vain merkillisesti hymyillen:
- Huono vihollinen se, joka pysyy ammuttaessa paikallaan!

Päästyään asuntoonsa Schauman antoi vielä [kirjoitusvuonna 1934] elossa olevalle sisarelleen Sigrid Schaumanille 3 vihkoa kirjoittamiaan ”Runoja ja ajatelmia” ilmaisematta kuitenkaan edes tälle aikeistaan. …

Heti Bobrikovin murhan jälkeen levisi kaupungilla huhu, että ryssillä oli tarkoitus vaihtaa Schaumanin ruumis jonkun toisen kanssa ja viedä se Venäjälle ja haudata siellä tuntemattomana.

Silloin heräsi vainajan läheisessä ystäväpiirissä ajatus järjestää muutamia vahteja, jotka piiloutumalla ruumishuoneen läheisyyteen pitäisivät silmällä kaikkea epäilyttävää liikettä. Tässä tarkoituksessa hovineuvos Westzynthius soitti minulle, että saapuisin hänen asunnolleen neuvottelemaan asiasta, kehoittaen minua samalla myöskin hakemaan itselleni pari luotettavaa toveria.

Meninkin sovittuun aikaan hänen asunnolleen toverieni Ivar Degertin ja Otto Mattsonin seurassa. Täällä saimme tarkat ohjeet toimintaamme varten.

Oli toimittava äärimmäisen varovasti, sillä santarmit pitivät tarkkaa vartiota ruumishuoneen ympärillä eivätkä päästäneet ketään leikkuuhuoneen lähettyville. Illan hämyssä kävimmekin tarkastelemassa itsellemme sopivaa vartiopaikkaa. Tällöin huomasimme, että lähellä ruumishuonetta sijaitsi kaupungin varastosuojia, joiden edustalla oli kaikenlaista rojua ja niiden joukossa tyhjiä tynnyreitä, jotka olivat siksi suuria, että niihin hyvin mahtui näkymättömiin. Erääseen tällaiseen pujahdimme vuoron perään yksi kerrallaan kenenkään huomaamatta ja porasimme tynnyrin kylkeen reijän, josta saatoimme hyvin seurata tapahtumien kulkua.

Koko sen ajan, jolloin olimme vahdissa, huomasimme poliisien ja santarmien liikuskelevan edestakaisin, mutta he eivät kuitenkaan toimittaneet mitään sellaista, mikä olisi voinut antaa vahvistusta niihin huhuihin, jotka kertoivat ruumiin vaihtamisyrityksestä.

Vasta neljäntenä yönä [20.6. vastaisena yönä, VH] huomasimme jotain erikoista olevan tekeillä. Ruumishuoneen kohdalle saapui juna, jossa oli paitsi konduktöörivaunua myöskin tavallinen umpinainen tavaravaunu. Santarmien lisäksi saapui muutamia Schaumanin läheisimpiä omaisia ja sukulaisia, niiden joukossa vainajan isä ja äitipuoli ja hänen sisarensa. Junan konduktöörinä toimi, kuten jälkeenpäin kävi selville, Helsingin aseman kirjuri Enholm, joka oli tunnettu ryssänkätyri, mutta veturin kuljettajana ja lämmittäjänä toimivat sen sijaan tunnetut aktivistit Johansson ja Böök.

Nyt saimme minä ja vahdissa läsnä ollut toverini Degert tietää passissa olevalta poliisilta, että juna lähti Malmille ja että vainaja aiottiin haudata sikäläiselle hautausmaalle. Olimme hankkineet käytettäväksemme moottoripyörän, jolla ajoimme Malmille ja pääsimmekin parahiksi sinne junan porhaltaessa asemalle.

Annettujen ohjeitten mukaan seurasimme koko ajan tapahtumain kulkua. Arkku vietiin hautuumaalle, missä oli hauta kaivettu valmiiksi keskelle muuatta jalkakäytävää.

Hautaamisen jälkeen luotiin hauta umpeen ja maa tasoitettiin entiselleen, jottei olisi jäänyt jälkeäkään paikasta muistuttamaan tuon isänmaallisen nuorukaisen viimeistä lepopaikkaa.

Itse asetuin lähelle hautuumaata sijaitsevaan puuhun, kun sen sijaan toverini Degert asettui erään lähellä olevan aktivistin omistaman talon katolle. Oli sovittu edeltä käsin, että kumpikin asetti merkin, joka oli suunnattu kohti haudan paikkaa. Täten voitiin näiden merkkien avulla todeta myöhemmin, kun oli saatu lupa avata hauta, tarkalleen se paikka, mihin vainaja oli haudattu.

Oli muuten mielenkiintoista seurata myöhemmin santarmien suurta harmia, kun silloin tällöin haudan paikalle ilmestyi milloin kukkakimppu, milloin hautaseppele, joilla tahdottiin näyttää, että vainajan herättämä innostus isänmaan vapauttamiseksi sortajan ikeestä oli yhä edelleen kytemässä.

Bobrikovin murhan jälkeen maallemme koittivat taasen vähän vapaammat ajat. Seuraava kenraalikuvernööri Gerard antoi kesällä 1905 [p.o. 10.5.1906, VH] luvan siirtää Schaumanin ruumiin sukuhautaan Porvooseen.

Salaneuvos Schauman antoi minulle toimeksi haudan avaamisen, sillä minulla ja tovereillani oli tarkka tieto haudan paikasta, kuten edellisessä on esitetty.

Kirstu löydettiinkin merkkien avulla, ja oli avaustilaisuudessa läsnä salaneuvos Schauman, hänen puolisonsa, maisteri Eric von Rettig, Helsingin pitäjän nimismies – ryssien virastaan erottama – maisteri O. Holmström sekä muutamia muita.

Kun vainajan lähimmistä sukulaisista ei kukaan tahtonut katsoa vainajaa, lupasimme me Rettigin ja Holmströmin kanssa tarkastaa hänet ja todeta, että kysymyksessä oli Eugen Schauman.

Ihmeeksemme totesimme myös, että vainajan kasvot olivat säilyttäneet tarkalleen muotonsa. Otaksuimme, että kasvoihin oli sivelty jotain säilyttävää ainetta, mahdollisesti formaliiniliuosta. Todetaksemme vielä vakuuttavammin vainajan henkilöllisyyden, paljastimme hänen rintansa, jossa havaitsimme kaksi vielä verta ja visvaa tihkuvaa luodin reikää.

Siten käärimme puukirstun sinivalkoisella ja punakeltaisella lipulla ja suljimme kannen ja nostimme kirstun tarkoitusta varten tuotuun sinkkiarkkuun, jonka kansi juotettiin kiinni. Sitten vietiin kirstu Malmin asemalle, jossa ylioppilaista muodostettu laulukuoro kävi kunniatervehdyksellä ja monet kansalaisjärjestöt laskivat seppeleensä.

Seuraavana aamuna yhdistettiin ruumisvaunu ylimääräiseen junaan, joka vei vainajan ja ympäri maata kokoontuneet kansalaiset Porvooseen. Junien ja laivojen saapuessa kaupunkiin olivat siellä, samoin kuin kaikkialla matkan varrellakin liput puolitangossa. Asemalta vietiin vainajan ruumis kunniakujaa myöten hautuumaalle, jonne tuhatpäinen kansalaisjoukko oli saapunut kunnioittamaan isänmaan vapauttajan muistoa.

Hautaustilaisuudesta muodostui korkeahenkinen surujuhlatilaisuus, jossa pidettiin satoja puheita ja lausuttiin muistosanoja sekä laulettiin lopuksi valtavan isänmaallisen innostuksen sykähdyttäminä Maamme-laulu.”

Lähde:
Luutnantti Edvard Ellman: Eugen Schauman. Muistelma, teoksessa: Vapaussodan kertomuksia. Muistelmia ja kokemuksia, I. Toimitus; Erkki Räikkönen päätoimittaja, avustajakunta E.A. Fabritius, Herman Gummerus, Martti J. Mustakallio, Heikki Nurmio ja Emerik Olsoni. Kustannusliike Sanatar, Helsinki 1934.

- - -

Versio 2.0

Eino I. Parmanen kertoo vuonna 1937:

”Arkkuunpanon piti tapahtua [lauantaina 18. kesäkuuta] kello 13 Leppäsuon ruumishuoneessa. Salaneuvos Schauman oli saanut luvan olla silloin omaisineen läsnä. Nuorimmatkin lapset olivat nyt saapuneet Simsalosta sekä salaneuvoksen sisar Naimi Lundenius Pietarsaaresta ja Alma Junnelius Porvoosta, missä tämä oli käymässä Pietarista, jossa hänen miehensä oli insinöörinä Suomen valtionrautateitten palveluksessa. Ruumishuoneelle saapui myös Schaumanin anoppi, 74-vuotias Emmy Ramsay, o.s. Tham. Arkku kaunisteltiin kukilla, joita oli lähetetty hyvin runsaasti ja tuotu Schaumanin kotiin. Pappia ei tietenkään ollut, sillä eihän vielä ollut kysymyksessä hautaus. Sittenkin tilaisuus muodostui erittäin juhlalliseksi ja liikuttavaksi. - - -

Oli jo myöhä [Bobrikovin hautauspäivä, maanantai 20. päivä kesäkuuta], kello 23. Silloin soitettiin ovikelloa. Salaneuvos Schauman meni itse avaamaan. Sen takana oli komissaari Anatol Paulutzki vormupukuisena seurassaan siviilipukuisia poliiseja. Asettuen keskelle ovea Schauman esti näitten sisäänpääsyn. Silloin Palulutzki, kutsuttuaan kaksi poliisia todistajikseen ilmoitti, että senaatinkopisti Schaumanin hautaus tapahtuisi kuvernöörin määräyksestä vielä samana yönä jossakin maaseudulla. Juna lähtisi Leppäsuon ruumishuoneen edustalla olevilta raiteilta kello ½ 2 yöllä. Ainoastaan lähimmät sukulaiset saisivat tulla mukaan, mutta ei ketään muuta. Esitettyään tiedonantonsa poliisit poistuivat.

Ryhdyttiin kiireisesti valmisteluihin ja soitettiin niille sukulaisille, jotka eivät olleet saapuvilla. Pastori Ludvig Bergelsdorffia, sittemmin vuodesta 1907 Helsingin pohjoisen ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, pyydettiin suorittamaan kirkollinen hautaustoimitus. Tämä antoi heti myöntävän vastauksen, vaikkakaan tehtävä ei suinkaan ollut aivan vaaraton.

Oli valoisa ja leppoisa kesäyö. Tyhjillä kaduilla ei näkynyt edes poliiseja. Lähestyttiin Leppäsuon ruumishuonetta. Siellä oli vastassa poliiseja, ensin yksinäisiä vartiopoliiseja, sitten patrulleja. Kun tultiin hautausmaan kohdalla olevalle aukeamalle, oli siellä vielä runsaammin poliiseja. Näitten komentajana oli nuorempi poliisimestarin apulainen, luutnantti Wasili Govorov, joka oli jonkin verran juovuksissa.

Venäjää ja suomea puhuen hän esiintyi ylimielisen röyhkeästi ja karjuen. Hän sanoi hautaussaattoa liian lukuisaksi selittäen, ettei kukaan muu kuin vainajan isä saisi tulla mukaan. Salaneuvos Schauman vetosi Paulutzkiin, muta tämä ei ollut muistavinaan itse tuomansa tiedonannon sisältöä. Oli pakko kutsua esille hänen molemmat todistajansa, jotka nämäkin olivat läsnä. Nyt muut hyväksyttiin, mutta maisteri Georg Schaumanilta, vaikka hänkin oli sukulainen, kiellettiin pääsy junaan väittämällä, että hän ei ollut läheinen omainen. Kaksi poliisia kuljetti hänet pois ja häntä säilytettiin poliisilaitoksessa, kunnes hautaustoimitus oli ohi.

Pastori Bengelsdorff saapui hevosella ajaen paikalle kellon osoittaessa hiukan yli 1. Vainajan omaiset olivat poliisien ja santarmien ympäröiminä suuresti kuohuksissaan kohtelusta, jonka alaisiksi olivat joutuneet. Vähän matkan päässä häämötti hämärässä rautatiekiskoilla höyryävä veturi ja muutamia vaunuja. Ruumishuoneen edessä, jonka portti oli suljettu, oli vahdissa kaksi ratsupoliisia. Hautausmaan vahtimestari oli kutsusta saapunut paikalle hautauksessa tarvittavine hiekkalaatikkoineen ja heittolapioineen, mutta sai poliisilta töykeän käskyn poistua – häntä ei tarvittaisi.

Vihdoin oli junan lähtöaika, mutta kaikki valmistelut oli suoritettu mahdollisimman huolimattomasti. Niinpä ei ollut varattu jakkaroita, vaikkakin vaunujen porras oli korkealla. Salaneuvos Schaumanin oli sen tähden koukistettava polveaan tarjotakseen sen astuimeksi naisille kiivetessä vaunuun.

Arkku oli viety junaan liitettyyn tavaravaunuun. Sen toinen osasto täyttyi poliiseista ja etsivistä. Myös vaununosastossa, joka oli varattu vainajan omaisille, istui joitakin poliisimiehiä puhellen, nauraen ja karkeata pilaa laskien. Kaikkiaan oli junassa noin 30 poliisimiestä. Vasta junassa Bengelsdorffin onnistui saada selville, että päämääränä oli Malmin hautausmaa. Matka kului kuitenkin perin hitaasti, sillä ratamiehistöä ei ollut paikoillaan radan varrella. Pysähdyttiin sen tähden pysäkeillä ja vaihteissa lakkaamatta.

Vihdoin oltiin Malmin hautausmaalla, mutta ruumisjunan tulosta ei ollut tehty ilmoitusta. Tästä oli tietenkin seurauksena, että hautapaikkaa ei ollut valittu eikä siis hautaakaan kaivettu.

Katsastusmies nukkui, ja hänet oli herätettävä. Kun hän sitten lopultakin tuli, oli aamuaurinko jo noussut korkealle koilliselle taivaalle.

Poliisit nostivat arkun työntövaunuihin. Oli jo valoisa. Näkyi sen johdosta selvästi, että nimikilpi ja kukat oli revitty arkusta pois. Govorov komensi. Miesten työntämänä vaunut vierivät niin nopeasti eteenpäin, että omaisten oli vaikea ehtiä perässä.

Saavuttiin hautausmaan uloimpaan päähän, ns. rivihaudoille, joihin köyhiä haudattiin maksuttomasti asettamalla arkut kaksinkertaisiin riveihin päällekkkäin. Niitten kohdalle ei kuitenkaan seisahduttu, vaan mentiin lähelle metsänrajaa hautausmaan ulkoreunan kohdalle. Kantohihnoja ei ollut, vaan jostakin saatiin käsiin kolme köydenpätkää. Konstaapelit komennettiin kantamaan, mutta salaneuvos Schauman vetosi siihen, että omaisilla oli oikeus tehdä vainajalle tämä viimeinen palvelus. Eugenin nuoremmat veljet, Fredrik ja Carl Gustaf kantoivat arkkua jalkopäässä, Wolter Stenbäck ja Anna Schauman, eversti Theodor Schaumanin tytär, keskellä, isä ja eversti Schauman pääpuolessa. Lähinnä arkkua kulki paljastetuin päin pastori Bengelsdorff ja hänen perässään muut sukulaiset. Hetken vakavuus vaikutti poliiseihinkin sen, että nämä nyt kotvan aikaa olivat ääneti.

Poliisit komennettiin kaivamaan hautaa, mutta kun nämä huomasivat, että korkeintaan kaksi tahi kolme henkilöä voi yhdellä kerta olla lapioimassa, annettiin työ siviilimiesten suoritettavaksi erään paikalle saapuneen haudankaivajan johdolla. Tällöin poliisit, joutilaina ollen, alkoivat pilailunsa ja karkean leikinlaskunsa uudelleen tuntematta minkäänlaista häpeän tunnetta.

Haudan kaivamiseen kului tunnin verran.

Bengelsdorff oli hankkinut paikalle muutamia tuoleja, jotta vanhemmat pääsivät istumaan, mm. vapaaherratar Emmy Ramsay, joka korkeasta iästään huolimatta oli tullut saattamaan rakasta vainajaa.

Aamu oli jo koittanut ihanana, ja aurinko valaisi lämmittäen laajasti ympäristöä. Läheisistä metsistä kuului yhä voimakkaampana lintujen laulu. Siten Jumalan suurenmoinen luonto saattoi juhlalliseksi hautaushetken, jonka viranomaiset olivat suunnitelleet aivan toisenlaiseksi ja yöllä tapahtuvaksi.

Kun hauta oli kylliksi syvä, laskivat omaiset arkun siihen. Pastori Bengelsdoffin kehoituksesta seisoivat silloin poliisitkin paljain päin. Sitten pastori luki lyhyimmät kirkkolain määräämät hautaussanat. Kukkia siroteltiin hautaan ja kummulle laskettiin lemmmikkiseppele. Kello kävi jo kuudetta, kun vainajan omaiset palasivat kotiinsa.

Schaumanin haudalle asetettiin poliisivartio, kukat poistettiin ja hautakumpu tasoitettiin maan tasalle. Merkkiäkään ei saisi jäädä todistamaan, missä vainaja lepäsi.

Oli ymmärrettävää, että tapa, jolla viranomaiset olivat esiintyneet häväistäkseen Eugen Schaumanin muistoa, herätti mitä suurinta katkeruutta ja suuttumusta. Poliisivartiostosta huolimatta tuotiin sen tähden runsaasti seppeleitä haudalle, mutta nämäkin kukat poistettiin ja niiden laskijain nimet merkittiin muistiin. He joutuivat monenlaisiin rettelöihin, ja useita pidätettiin lyhyemmäksi tahi pitemmäksi ajaksi, mm. A.W. Nylander viikoksi. Pahemmin kävi maisteri Herman Gummeruksen, joka hänkin oli ollut haudalla seppelettä laskemassa, ja Albert Collanin. Oltuaan ensin pidätettyinä Helsingissä molemmat lähetettiin vangittuina Pietariin. Samoin kävi Eugen Schaumanin isän, salaneuvos F.W. Schaumanin, joka vangittiin kesäkuun 28. päivänä. Häntä syytettiin, että hän valmisteli väestön yllyttämistä yleiseen kapinan, ”jolla keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan nykyinen valtiojärjestys kumottaisiin ja hallitus otettaisiin pois h.m. keisarin käsistä”. Rikos, josta häntä syytettiin, oli siis erittäin raskasluontoinen. Hän joutuikin sen vuoksi paljon kärsimään.

Lähde:
Eino I. Parmanen: Taistelujen kirja. Kuvauksia itsenäisyytemme vaiheista sortovuosina. II osa. WSOY, 1937. Parmasen lähteinä mm.: Bernh. Estlander: Eugen Schauman, Helsinki 1924; Kuvauksia senaikaisista sanomalehdistä; Herman Gummerus: Aktiva kampår 1899-1910; Lennart Hohentahl: Mina relationer till Eugen Schauman.

- - -

Versio 3.o
Tekla Hultin kertoo:

1. tammikuuta 1905, uudenvuoden vastaanotto [Juhani Ahon] Aholassa:
Aamupäivällä kävimme sitten Eero Järnefeltillä, jonne myös hänen Armas-veljensä ja Jean Sibelius rouvineen saapuivat. Sibelius sanoi aikovansa kirjoitta reqviemin Eugen Schaumanin muistolle ja että tämä sävellys oli alulla. - Kunpa siitä tulisi niin valtava kuin sen aihe ansaitsee! Sehän on oleva ainoa muistomerkki, minkä voimme hänelle pystyttää!

3. joulukuuta 1905:
Iltapäivällä tein Puumalan ”naisedustajien” kanssa pyhiinvaellusretken Eugen Schaumanin haudalle. Se oli nyt kukkien ja punanauhojen kiertämien laakeriseppeleiden peittämä. Useita seppeleitä laskettiin haudalle meidänkin läsnä ollessamme. Oman seppelemme nauhoissa oli kirjoitus: ”Tuntemattomana elit. Kuolinhetkelläsi isänmaasi tunsi sinussa sankarinsa”.

Viime keväänä Schaumanin hauta vielä sijaitsi aivan yksinään hautuumaan laidassa. Nyt köyhäinhaudat jo tihein rivein sitä lähestyvät.

17. päivä kesäkuuta 1905, Eugen Schaumanin muistopäivä:
Tarkoituksemme tehdä kesäkuun 16 päivästä kansallinen muistopäivä ei valitettavasti onnistunut.

Oli sekä ikävää että ihmeteltävää, etteivät useimmat ihmiset lainkaan näkyneet muistavan päivän merkitystä. Seurauksena siitä oli, että verrattain harvoja punaisia kukkia näkyi liikkeellä. Aamulehdet eivät myöskään sisältäneet vähintäkään muistutusta ”vuosipäivästä”; Helsingfors Postenissa, jossa Flodin aamupäivällä oli luvannut painattaa ”Matkamuistelmani”, ”jos sille voisi valmistaa tilaa lehdessä”, oli joku 3 luokan viivanalainen. Flodinilla ei ollut edes Hartmanin rohkeutta tunnustaa, kun myöhemmin otin asian puheeksi, ettei hän uhkaavan virallisen koston vuoksi uskaltanut ottaa kirjoitusta lehteensä, vaan mainitsi syyksi, ettei lastu muka olut erikoisen hyvin kirjoitettu ja että koko Tellin juttuhan oli mielikuvituksen luoma.

Ellei Leo Mechelin, jolle edellisenä iltana olin lukenut tuon hyljätyn lastun, olisi maininnut sitä näppärästi kirjoitetuksi, olisin ehkä epäillyt omaa arvostelukykyäni, mutta näin ollen oli Flodinin estely liian läpikuultava.

Vain Katajanokalla Ebba Procopé tulipunaisessa puvussaan liehui lippuna. Tuskallisimman vaikutuksen teki kuitenkin minuun henkilökohtaisesti, että naiskagaalistamme, joka oli päättänyt kokoontua Eugen Schumanin haudalle, vain 4 henkilöä, itseäni lukematta, saapui rautatieasemalle ja nämäkin selittivät tuntevansa semmoista vastenmielisyyttä poliisin kanssa rettelöihin joutumista kohtaan, etteivät he voineet lähteä haudalle.

Heidän matkansa päättyi sen vuoksi Oulunkylässä tunnin pituiseen kahvikekkeriin rouva E.M:n luona, joka kuitenkin itse seurasi mukana Malmille.

En tietysti tahdo väittää, että ne, jotka eivät lähteneet Eugen Schaumanin haudalle, vaikka aikaisemmin olivat päättäneet sen tehdä, olisivat hänelle vähemmän kiitollisia hänen sankariteostaan ja vähemmän sitä ihailisivat kuin me, jotka tunsimme velvoituksen hänen kuolinpäivänään vaeltaa hänen haudalleen, mutta kuinka häpeälliseltä olisikaan tuntunut, ellei yksikään siitä kansasta, jonka pelastamiseksi hän oli uhrannut itsensä, vuoden kuluttua hänen kuolemastaan olisi uskaltanut hänen hautapaikkaansa kunnioittaa.

Minulla ainakin oli voimakas tunne, että minua tulevaisuudessa, jolloin Eugen Schaumanin kuolinpäivää tullaan julkisesti viettämään kansallisena juhlapäivänä, tuskallisesti hävettäisi, ellen olisi osoittanut kunniaa hänen muistolleen siihen aikaan, kun se saattoi tuottaa henkilökohtaista vaaraa.

Meitä oli ehkä puoli sataa henkilöä, jotka illalla klo ½8 aikaan astuimme junasta Malmin asemalla kävelläksemme sieltä jalan maantietä pitkin hautausmaalle. Joukossa olivat Adolf von Bonsdorff ja Ivar Groundstoem, kagaalin väsymättömät idealistit – Teppo Homén, joka innokkaasti hankki matkaa, on ehkä myöhästynyt sisariensa varovaisuuden vuoksi – maisteri Westerlund on varta vasten saapunut tänne kaukaisesta huvilastaan, Georg Schauman sisarineen, nuori Volter Stenbäck, Ebba Procopé y.m.

Kun nopean marssin jälkeen klo 8 ajoissa saavuimme hautausmaalle, eräs polkupyörällä ajava mies asettui portinaukkoon – porttia siinä ei ollut olemassakaan ja selitti olevansa paikan yövartija. Hän ilmoitti, että portti suljettiin klo 8 ja kielsi meitä tulemasta aitauksen sisäpuolelle. Kun emme välittäneet hänen kiellostaan, vaan menimme sisälle, hän huusi uhaten jälkeemme: ”Tämän saavat herrat kalliisti maksaa!” ja riensi polkupyörällään edellämme, kuten luulimme, kehoittamaan poliisivartiota hyökkäämään kimppuumme.

Emme kuitenkaan pelästyneet tästä, vaan riensimme haudalle, joka sijaitsee hautausmaan uloimmassa laidassa. Viranomaisten tarkoitus on luultavasti ollut tällä eristetyllä sijoituksella häväistä vainajaa, mutta seuraus on ollut päinvastainen.

Paikka on näet epäilemättä asemansa puolesta kaikkein edullisin laajalle, tasaisella hiekkanummella, siellä kun on laaja näköala ympäröivän maiseman yli vainioineen, metsineen ja kukkuloineen. Alkukesän tuoreessa vehreydessä ja laskevan auringon valossa paikka näytti oikein kauniilta. Hautakumpu oli kokonaan punaisten begonioiden peitossa ja sen ympäri kiersi keltainen reuna samanlaisia kukkia. Kukat kuuluu Solhemin puutarhuri Björn Lindberg istuttaneen, Eugen Schaumanin isänkö toimesta vai omasta aloitteestaanko, sitä en tiedä.

Kunnioittavan äänettömyyden vallitessa asetuimme hautakummun ympärille ja laskimme sille tuomamme kukkaset.. Sanaakaan ei lausuttu, mutta harras äänettömyys tulkitsi kaikkien syvän kiitollisuuden paremmin kuin ehkä puheet sen olisivat voineet tehdä. Erään seppeleen nauhoissa oli Runebergin sanat: ”Mer än lefva fann jag var att älska, mer än älska är att dö som denne”.

Kunniavartiostona näkyi olevan 6 työmiestä, joilla kaikilla oli punaiset kaulaliinat ja punainen tulppaani napinlävessä. Samat miehet olivat, kerrotaan, Eugen Schaumanin kuoltua, monta yötä vartioineet hänen hautaansa, jottei sille vain tapahtuisi mitään pahaa. He kuuluvat palvovan häntä ikään kuin pyhimystä.

Yhä jatkuvaa sortojärjestelmää muistutti meille kuitenkin vielä ryhmä poliiseja inhoittavissa ryssäläisunivormuissaan. Merkillisen hienotuntuisesti nämä kuitenkin ymmärsivät pysyä syrjässä häiritsemättä meitä millään lailla.

Kaupunkiin palattuamme söin yhdessä Ebban ja kagaalin kanssa illallisen Luodolla.

24. päivä joulukuuta 1905, jouluaatto:
Kävin aamulla yhdessä Adolf von Bonsdorffin, rouva Emma Saltzmanin ja tri Erik Krohnin kanssa viemässä Eero Järnefeltin maalaaman ja kagaalin järjestämällä rahankeräyksellä kustannetun Eugen Schaumanin muotokuvan hänen isälleen. Liikuttuneena ja kiittäen isä vastaanotti lahjan, jonka hän kuoltuaan lupasi jättää julkiseen kokoelmaan.

Kaikki pojat kutsuttiin katselemaan muotokuvaa. Vanhemmat pojat ovat hyvin veljensä näköisiä. Hauskaa on, että perhe on tyvtyväinen kuvaan, joka heistä on enemmän Eugenin näköinen kuin yksikään hänen valokuvistaan.

Järnefeltillä on ollut hyvin vaikea tehtävä, kun hän ei koskaan ole nähnyt Eugen Schaumania. Kenraali Schauman kertoi, että hän kuullessaan poikansa teosta ja kuolemasta ei oikeastaan tuntenut surua hänen poismenostaan, niin vakuutettu hän oli sen onnellisista seurauksista isänmaalle. Sama vakuutus auttoi häntä itseäänkin kestämään niitä kärsimyksiä, jotka sitten vankeudessa joutuivat hänen itsensä osaksi. Nyt hänellä oli suuri ilo nähdä, miten kansa piti hänen poikansa tekoa suuressa arvossa.

Emme viipyneet kauan tällä kunniatervehdyksellä, kenraali Schaumanilla kun oli aikomus matkustaa klo 11:n junalla poikansa haudalle.

Veljeni saapui joululomalleen Pietarista. Lakko ei ole laajentunut Pietarissa eikä tuskin suuremmaksi kasvanekaan. Posti toimii, mutta ei lennätinlaitos. Moskovassa kuuluu asema olevan vakavampi.


6. päivä tammikuuta, loppiainen 1906:
Loppiaispäivänä salaneuvos W. Schauman, Eugenin isä, kävi luonani ”kiittämässä” käynnistäni. Tällainen kunnianosoitus oli minut kokonaan masentaa! Hänen koko olemuksestaan huokuu sydämellisyyttä ja miehenkuntoa. Syntyi tietysti etupäässä puhetta Eugenin muotokuvasta ja sen näköisyydestä.

Kenraali Schauman sanoi vasta nyt ja toisten huomautusten johdosta muistaneensa, että hänen pojallaan oikeastaan oli ollut vaaleanruskeat silmät. Itse sanoi hän sanoneensa Järnefeltille, että silmät olivat siniset. Niin vähän huomiota kiinnitämme siis silmien väriin, muistamme vain niiden yleisen ilmeen.


10. päivä toukokuuta 1906:
Eugen Schaumanin tomu siirrettiin tänään hänen 31:ntenä syntymäpäivänään isän toimesta vihollisten kaivamasta haudasta Malmin hautausmaalla Porvoon hautuumaalle, jossa hänen äitinsä lepää. Niin kuin luultavasti useimmat muut, olisin minäkin pitänyt suotavampana, että vapaudensankarin tomu edelleen olisi jäänyt siihen paikkaan, joka oli saavuttanut historiallisen maineen. Mutta kun isän harras toivomus oli alusta alkaen ollut saada hänet haudatuksi äidin viereen, ei tietysti kukaan ollut oikeutettu siirtoa vastustamaan, ja samalla on tullut jokaisen kunniavelaksi osoittaa hänen tomulleen sitä kunniaa, jota kansalaiset olivat räikeän väkivallan vuoksi estetyt hänelle osoittamasta varsinaisessa hautaustilaisuudessa. Ainakin olisin minä puolestani tuntenut laiminlyöväni velvollisuuteni, ellen olisi nyt sitä täyttänyt.

Harvinaisen ihana keskikesän ilma kunnioitti aikaisesta keväästä huolimatta juhlallista toimitusta. Pyhäpäivän tunnelma vallitsi pienessä Porvoon kaupungissa. Arkipäivän aherrus oli tauonnut. Puut seisoivat hempeimmissä vihreissä kevätpukimissaan. Juhlatoimitus oli liikuttava. Vanha isä oli liikutuksen vallassa. - Olin lopulta suostunut lausumaan suomalaiset muistosanat kagaalin seppelettä laskettaessa. Vaikka kyllä tunsin itä hartainta halua lausua julki, mitä minä itse ja me kaikki kagaalin jäsenet tällä hetkellä tunsimme, pelkäsin toiselta puolen liikutuksen valtaavan minut ratkaisevalla hetkellä ja varsinkin kuullessani muiden kauniita puheita, jotka niin usein häpeäkseni saattavat minut sulamaan kyyneleihin. Säilyäkseni liikutukselta tuskin uskalsin kuunnella Adolf von Bonsdorffin puhetta. Kuulin vain hänen kauniin metallinsointuisen äänensä voimakkaasti kaikuvan ihmisjoukon yli. Sanottiin, että oma äänenikin puhuessani oli kuulunut selvemmin kuin useimpien muiden puhujien.

Kagaalin seppele oli punottu laakerinoksista sekä punaisista ja keltaisista ruusuista. (Valitettavasti eivät ruusut olleet niin hehkuvan punaisia, kuin olisimme suoneet.) Muistopuheista ja seppeleistä Nya Pressen ja Hbl. sisältävät tarkempia tietoja. Haudan kukituksen päätyttyä sain kiitollisen kädenpuristuksen vainajan isältä, jolle vain sain vastaukseksi soperretuksi ”meidän asiamme on kiittää – aina”. Vanhuksen kasvoilla oli niin liikuttava ilme. Useamman kerran olenkin nähnyt kyyneliä hänen silmissään, ensi kerran kun hän palasi Pietarissa viattomana kärsimästään vankeudesta ja meidän tervehtiessämme häntä Helsingin asemalla, toisen kerran viime jouluna, kun kävimme viemässä hänelle hänen poikansa muotokuvan ja nyt haudalla.

Kohtaamme muuten usein toisemme kadulla Katajanokalla, jossa molemmat asumme, hän Olavinlinna-nimisessä talossa.

Lähde:
Tekla Hultin: Päiväkirjani kertoo. I osa: 1899-1914, s. 73, 208, 318, 326, 378.

[historioija]

Samoja asioita ja tapahtumia nähdään ja koetaan ja sitten muistetaan aina eri tavoin.
Kuka kiinnittää huomiota mihinkin, ja jokin jää huomiotta. Tämä kaikki on varsinkin historiantutkijoiden ja -kirjoittajien hyvä muistaa.
En usko, että koko totuutta on useinkaan mahdollista koota edes monista lähteistä. Sen ei pidä estää yrittämästä, mutta tutkijan on varottava esittämästä teelmäänsä lopullisena totuutena.