historioija kirjoitti: Ja onkohan aihetta alleviivata Alkion riemastusta, sillä ilmiöhän kuuluu olleen noissa porvarillisissa piireissä ainakin vapautumisen ensihuumassa yleinen? Jos suhtautuminen on yleistä, niin ketään ei voi joukosta erottaa erikseen osoiteltavaksi. On puhuttava vain yleisesti. Tietysti joukossa voi olla suunnannäyttäjiä.
historioija kirjoitti: Alkion yksityinen puuskahdus ei taida olla huutomerkin arvoinen... Hänestä ei ole tuhoajien oppi-isäksi, eikä häntä sovi muutenkaan yksin leimata.
Minulla ei nyt taas oikein taida mahtua päähän, mistä saa puhua ja mistä ei saa puhua, ja mikä on aivan kamalaa leimaamista.
Keväällä 1918 oli Alkio eduskunnan kolmanneksi suurimman puolueen keskeisiä vaikuttajia ja tuore puheenjohtaja, ei mikään pelkkä tavallinen tallaaja. Siinä mielessä hänen tuntemuksensa Helsingin valloituksen aikana ovat maininnan arvoisia, eivätkä edes mielestäni erityisen leimaavia. Totta kai ne pitää laittaa asiayhteyksiinsä, joista tässä voi todeta kaksi seikkaa.
1) Kuten tämän viestiketjun alussa jo mainittiin, Maalaislitto oli vielä myöhäissyksyllä 1917 yrittänyt tunnustella yhteistyömahdollisuuksia sosialistien kanssa, valtalain saattamiseksi voimaan eräänlaisella varhaisella kansanrintamayhteistyöllä. Se, että tilanne oli kärjistynyt vallankumoukseksi ja sisällissodaksi oli todennäköisesti nimenomaan sovittelua yrittäneelle Maalaisliitolle poikkeuksellisen katkera pala, ja sosialisteja kohtaan tunnettu kiukku sitäkin suurempi.
2) Alkiota välittömästi edeltänyt Maalaisliiton puheenjohtaja Saalasti oli kuollut Tampereella taistelujen aikana. En nyt asiaa tarkastamatta osaa sanoa, onko syytä ikinä selvitetty tai mitä tuolloin epäiltiin, eikä verkkohakukaan vastausta anna -- tässä
Turun Sanomien artikkelissa on asiasta maininta -- mutta en ihmettelisi, jos Helsingin valloituksen aikana, jolloin tapahtuma oli vielä hyvin tuore, olisi puolueessa hyvinkin saatettu epäillä, että Saalasti olisi kuollut punaisten murhaamana. Pitänee ottaa selvää, koska minua on pyydetty kirjoittamaan artikkeli noista Alkion kirjoista.
Mitä sitten tulee Pietarin kohtaloon vuonna 1919, niin se oli sillä hetkellä Suomen ulkopolitiikan ehdoton ykköskysymys. Siinä mielessä Alkion näkemys on kiintoisa, vaikka taas kerran se pitänee laittaa asiayhteyksiinsä. Erityisen jännittävää on, että se muodostaa selkeän kontrastin hänen myöhemmälle pasifismilleen.
Muuten tietysti kaupungin purkaminen ei välttämättä ole ollut tuhotöihin yllyttämistä. Ehkä kyse on ollut vain nopeutetusta desentralisaatiopolitiikasta.
