Vielä 2007 tuo nimetön kirjoittaja oli Arposen arvauksen mukaan "ehkä 18-vuotias lähetti", nyt samaa arvausta sitten jo kerrotaan täällä faktana. Olet siis saanut varmistuksen kirjoittelijan henkilöllisyydestä?Martti Tapio Pelho kirjoitti:Keski-Suomesta kotoisin oleva, kesällä 1944 lähettinä toiminut veteraani, on muistellut kokemuksiaan jälkipolville kirjeessään
Apropos, hieman asian vierestä kenties, mutta onko Holapan kaikista väärennöksistä koskaan tehty kunnollista selvitystä? Hänhän on toimittanut arkistoihin muutakin materiaalia kuin pelkästään Huhtiniemeen liittyvää ja mm. Arposen ja Tikan Lappeenrannan vuoden 1918 tapahtumia käsitelleessä teoksessa Koston kevät käytetään laajalti Holapan Tapanais-aineistoa.Ilmo Kekkonen kirjoitti:Tuon artikkelin jälkeen Arponenkin on oivaltanut tulleensa pahemman kerran huijatuksi. Hän lohduttautui sillä, että se oli tapahtunut hyvässä seurassa.
Huijaukseen uskovat enää kaikkein vannoutuneimmat.
Todella yllättävää ja ehkä jopa järkyttävääkin on se tapa, jolla Ylikangas pyrkii Pelhon mainitsemassa lausunnossa kaunistelemaan karua totuutta. Ylikangas nimittäin toteaa blogissaan 27.1.2010 seuraavaa:Pelho kirjoitti:Karkuriarkistojen hävittämisten myötä karkurit muuttuivat kadonneiksi. Heidät julistettiin puolustusministeriön yhteydessä syksystä 1944 vuoteen 1965 toimineen kuolleeksijulistamistoimiston selvitysten jälkeen Helsingin raastuvanoikeuden tuomioilla kuolleiksi. Professori Heikki Ylikankaan julkisen lausunnon mukaan myös näiden Helsingin raastuvanoikeuden kuolleeksijulistamistuomioiden perusteina ja liitteinä olleet, arkistossa säilytetyt, armeijan selvitykset ovat - yllätys, yllätys - kadonneet!
Ylikankaan lausunnosta saa sellaisen käsityksen, että armeijan selvitykset eivät olisikaan kadonneet, vaan jääneet alun perin liittämättä tuomioistuimen asiakirjoihin. Pelho onneksi kertoo asian oikean laidan, jonka mukaan selvitykset ovat kyllä aikoinaan olleet mukana asiakirjoissa, mutta sitten myöhemmin kadonneet (=hävitetty). Jälleen vahva todistus siitä, kuinka arkistoja on putsattu.Valvontaosaston merkitys käy konkreettisesti ilmi, myös Helsingin raastuvanoikeuden käsittelemissä kuolleeksi julistamista koskevissa asiakirjoissa. Hyvin useissa tapauksissa oikeus vetoaa valvontaosaston lausuntoon, jonka sisältöä ei ole kuitenkaan arkistoitu.
Koska Pelhoa ei vahvoista todisteista huolimatta tunnu kukaan uskovan, on hänen itsensä syytä järjestää koekaivaus yhteen edellä mainituista kolmesta kohteesta. Tämä koekaivaus voidaan suorittaa mutkattomasti pistolapiolla ilman erityisiä järjestelyjä. Olen täysin varma, että Taavetin seudulta löytyy helposti vapaaehtoisia, jotka ilman korvausta suorittavat koekaivauksen. Jos ja kun kohteesta alkaa paljastua ruumiinosia, on aika kutsua virkavalta paikalle. Siinä on sitten vaikea enää soveltaa standardilausetta, kun luut kolisivat lapiossa.Taavetissa on yksityisellä maatutkalla varmistettu kolme kohdetta, joihin on aikalaistodistajien kertomusten mukaan kuopattu Taavetin karkurileirillä kesäkuussa 1944 ammuttuja suomalaisia rintamakarkureita.
Pelhon mukaan ilmaisu ”tai saamaan muuta asiaankuuluvaa käsittelyä” on kirjan tyylin ja sisällön suhteen täysin sopimaton. Pelho päätyykin pohtimaan, että[s]otapoliisin toimesta huomattava osa näistä miehistä pidätettiin ja lähetettiin aina Viipurin ympäristöstä ja Saimaan rannikoilta asti velvollisuudentuntoisten taistelutoverien riveihin tai saamaan muuta asiaan kuuluvaa käsittelyä.
Tässäkin suhteessa Pelhon ei missään tapauksessa pidä jäädä tuleen makaamaan ja ihmettelemään, miksi kukaan ei usko häntä. Pelhon pitäisi välittömästi ottaa yhteyttä Otavaan ja pyytää alkuperäinen käsikirjoitus nähtäväkseen. Tai vaihtoehtoisesti hänen pitäisi ottaa samassa asiassa yhteyttä K.L. Oeschin omaisiin, joita tiettävästi asuu ainakin Helsingissä. On vaikea ymmärtää miksi hän jättäisi nämä keinot käyttämättä. Eikö Taavetin verilöylyssä kuolleiden karkureiden pitäisi viimeinkin saada oikeutta?[o]lisi mielenkiintoista tietää, mitä kirjan alkuperäisessä (Otavan tai perikunnan hallussa olevassa) käsikirjoituksessa tässä kohden on kirjoitettu? Kirjassa käytetty ja julkaistu ilmaisu ei voi olla Oesch'in omaa, alkuperäistä tekstiä.
Ylikankaan kirjassa Yhden miehen jatkosota on sivulla 142. Taavetin piikkilanka-aitauksessa olleen karkulaisen muistelma, jota ei Pelhokaan ole siteerannut, vaikka se päivämääriltään ja tapahtumiltaan sopii hänen teesiinsä muuten paitsi sen seikan osalta, että kaikki piikkilangan sisältä eivät joutuneet ammutuksi. Sillä varauksella tietenkin, että kertomus on autenttinen eikä esim. huhujen esiinnostattama.Albert Ravila kirjoitti:Eräs Taavetin leirillä ollut karkuri oli ensinnäkin todennut aikalaismuistelijalle, että ”me odotamme täällä kuolemaa”. Jo pelkästään tämän voisi kuvitella riittävän todisteeksi siitä, että kaikki leirillä olleet karkurit todella ammuttiin. Mutta ei, mikään ei riitä epäilijöille ja valkopesijöille.
Lisäksi kukaan Taavetin leirillä olleista karkureista ei myöhemmin ole muistellut kohtaloaan tutkijoille. Tämä on hämmästyttävää ottaen huomioon se valtava karkurimuistelujen määrä, jonka tutkijat ovat muilta karkureilta saaneet vastaanottaa. Tämäkin seikka viittoo väkivahvasti siihen suuntaan, että Taavetin leirillä olleet karkurit todella ammuttiin.
Niinpä. Jos halutaan tulkita "linjaan lähteminen" uhkaukseksi ampua, ja vaikka kertomusta sinällään voisi pitää luotettavanakin, ei se vielä paljoa kerro siitä mitä todella tehtiin. Varmasti karkureille on uhkailtu kaikenlaista ja tarkoituksellisestikin liioiteltu huhuja ampumisista.MM kirjoitti:"Muuan upseeri tuli ja sanoi: " On vain kaksi ehtoa: lähteä linjaan tai mäkeen." "
[--]
Ylikangas on kirjassaan erikseen maininnut, etteivät tällaiset muistelut yksistään ole todistusvoimaisia.
Jos joukossa on ollut jo kenttäoikeudessa tuomittuja sotilaita, niin heidän rikoksensa on täytynyt liittyä muihin tapahtumiin kuin Neuvostoliiton suurhyökkäykseen kesäkuussa 1944. Kesti nimittäin jonkin aikaa, ennen kuin Kannaksen yhtymien kenttäoikeudet saivat istuntonsa käynnistettyä. Valtaosalla ensimmäinen istunto pidettiin vasta heinäkuun puolella. Ainoastaan kolme kenttäoikeutta ehti antaa tuomioita kesäkuussa, ja ensimmäinen istuntokin (2.D) oli vasta 20.6.1944. Mutta on tietysti mahdollista, että Viipurin lääninvankilassa on ollut muista rikoksista tuomittuja sotilaita. Heidät on sitten muiden mukana evakuoitu Viipurista, kun rintamalinja on lähestynyt kaupunkia. Siinä, että Viipurista siirrettyjen sotilaiden joukossa on ollut sekä pidätettyjä että mahdollisesti tuomittuja, ei kuitenkaan ole mielestäni mitään erityisen kummallista.S. Laitman kirjoitti:Tässä on puhuttu mm Viipurin komendantista eversti Räsäsestä ja siitä, että hän lähetti ison joukon vangittuja sotilaita Mikkeliin, lääninvankilaan kun Viipuri evakuoitiin 18.6.1944. Juhani Tasihin on mm kirjoittanut tästä. Minua on häirinnyt sellainen asia, että kukaan ei ole huomioinut sitä, että tässä joukossa oli kahteen eri kategoriaan kuuluvia miehiä. Eli osa oli pidätettyjä karkureita, jotka olivat ilmoittaneet, että he eivät enää palaa rintamalle. Sitten siinä oli sellaisia, jotka jo olivat saaneet tuomion Keo:ssa
Viittaako jokin siihen, että heihin olisi sovellettu sotaväen järjestyssääntöä? Ja millä tavoin? Ainakaan minulla ei ole tiedossa tällaisia tapauksia.S. Laitman kirjoitti:Käsitykseni on, että jälkimmäisiin ei voitu soveltaa Sotaväen järjestyssääntöä.
Sotaväen järjestyssääntö (SJ) ja sen usein mainittu 5 § on tosiaankin sisällöltään avoin. Päällikkö on säännöksen mukaan ollut tietyissä tilanteissa velvollinen käyttämään pakkokeinoa saadakseen tottelemaan sotilaat, jotka eivät halua täyttää velvollisuuttaan. Päälliköllä on niin ikään ollut velvollisuus ryhtyä ”kaikkiin käytettävissä oleviin toimenpiteisiin” järjestyksen palauttamiseksi. Tämä päällikön järjestyksenpitovelvollisuus ei myöskään ole rajattu etulinjaan tai edes sodan aikaan. SJ 5 § soveltuu siis myös rauhan ajan kasarmiolosuhteisiin. Toinen asia on sitten se, että päällikön valitsemiin (pakko)keinoihin on varmasti vaikuttanut se tilanne, jossa järjestystä on täytynyt ryhtyä palauttamaan. On mielestäni selvää, että esimerkiksi aseen käyttämiseen on ollut matalampi kynnys etulinjassa kuin kotirintamalla, rauhan ajan olosuhteista puhumattakaan.S. Laitman kirjoitti:Toisaalta ei ollut mitään kilometrirajoitusta siinä missä esimies saattoi käyttää "ankarinta aseellista pakkoa" karkuria kohtaan.
Tästä ei varsinaisesti ole foorumissa ollut kyse. Kyse on ollut siitä, että Heikki Ylikankaan aikoinaan esittämät näkemykset jatkosodan aikana ”omin asein” ammuttujen sotilaiden määrästä eivät ole olleet yhteismitallisia aikaisemman tutkimuksen kanssa. Ylikangas löysi paljon ”uusia tapauksia”, koska hänen kriteerinsä kurinpidollisesta aseenkäytöstä olivat toiset kuin aikaisemmassa tutkimuksessa. Ylikangas oli tutkimuksessaan katsonut esimiehen aseenkäyttöoikeuteen lukeutuvaksi esimerkiksi tapaukset, joissa siviilipoliisi kotirintamalla ampuu syystä tai toisesta pakenevan tai pidätystä vastustavan sotilaan. On luonnollisesti selvää, ettei tällaisella voimankäytöllä ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten joukkoja hallittiin rintamalla tai edes sotatoimialueelle. Mikään ei tietenkään estä selvittämästä ja luetteloimasta myös näitä tapauksia, mutta niiden vertaaminen rintaman aseenkäyttötapauksiin ei ole mielekästä.S. Laitman kirjoitti:Joskus on foorumissa puhuttu siitä, että pitää erottaa rintamalla tapahtuneet karkurien kiinniotot kotirintaman tapahtumista. Ikään kuin se olisi lieventävä asianhaara että karkuri on ehtinyt kauas rintaman taakse!
Viittaako jokin mielestäsi siihen, että aseenkäyttötapauksia hävettäisiin?S. Laitman kirjoitti:Jos kesällä 1944 on käytetty "ankarinta aseellista pakkoa" karkureita vastaan niin siinä ei ole mitään hävettävää.
Kysymys ei sikäli ole avoin, että me tiedämme esimiehen aseenkäyttötapauksia olleen kesällä 1944 yhteensä 12. Eri asia on sitten se, että jotkut haluavat uskoa niitä olleen enemmän. Oikeutta tähän uskoon ei heiltä voi kukaan kiistää, mutta tapahtuneiksi tosiasioiksi nämä uskomukset muuttavat vasta siinä vaiheessa, kun kerrotaan ketkä on ammuttu ja koska. Samoin aseenkäyttötapausten ”todellinen” määrä ei kasva sillä, että mukaan otetaan vuoden 1941 tapaukset ja kotirintamalla mahdollisesti tapahtuneet ampumiset. Näin voidaan toki menetellä, mutta silloin ei päädytä aseenkäyttötapausten ”todelliseen” (=oikeaan) määrään, vaan kokonaan uuteen lukuun, joka perustuu toisenlaisiin tutkimuskriteereihin. Mitenkään poissuljettua ei kuitenkaan ole, etteikö uusia aseenkäyttötapauksia voisi löytyä myös kesän 1944 osalta. Ahkera arkistotyöskentely voi tuottaa tuloksia. Tästä hyvä esimerkki on Laitmanin jokin aika sitten löytämä venäläisiä vakoojia koskeva pikaoikeusjuttu talvisodan ajalta. Kyseessä on ymmärtääkseni aikaisemmin tuntematon tapaus.S. Laitman kirjoitti:Avoin kysymys on vain paljonko näitä tapauksia on todellisuudessa ollut ja se kiinnostaa
Tätä voi pitää erittäin kannatettavana tutkimuskysymyksenä. Talvisodan karkuruutta tai ylipäätään kuripitoa ei nimittäin ole tutkimuksessa käsitykseni mukaan käytännössä lainkaan selvitetty.S. Laitman kirjoitti:Tällä hetkellä yritän kuitenkin selvittää talvisodan "valkoisia läiskiä”
Jaajaa, mutta mistä tiedät, että syy oli juuri tämä? Jos esimiehelle annettaisiin täysin rajoittamaton oikeus käyttää asetta, niin tuota oikeutta voidaan käyttää myös henk.koht. syistä. Puhumattakaan vinksahtaneista esimiehistä.laitman kirjoitti: Muuten olen sitä mieltä, että Fock toimi täysin oikein ja siinä tilanteessa ainoalla mahdollisella tavalla. Ilmatorjuntapatterin taisteluvalmius vaatii ehdotonta kuria, jotta siviiliväestöä voidaan suojella. Tämä tilanteessa, jossa vihollisen pommikoneet ovat päivän aikana hyökännet kahdesti Turkuun ja kolmas hyökkäys tulee millä hetkellä hyvänsä. Yhdyn täysin siihen, mitä Fockin asianajaja H. Falck esitti KKO:ssa " on kohtuutonta rangaista upseeria, joka on valmis vapaaehtoisena uhraamaan henkensä Suomen puolesta ja tiukassa tilanteessa tekee parhaansa kurin ylläpitämiseksi.
Riippuu kai ihan siitä, millainen tapaus on kyseessä.Albert Ravila kirjoitti:Viittaako jokin mielestäsi siihen, että aseenkäyttötapauksia hävettäisiin?S. Laitman kirjoitti:Jos kesällä 1944 on käytetty "ankarinta aseellista pakkoa" karkureita vastaan niin siinä ei ole mitään hävettävää.
Minä ymmärsin tuon Laitmanin kommentin niin, että aseenkäytössä omia sotilaita kohtaan on ylipäätään jotain hävettävää. Siis tapauksien olosuhteista riippumatta.Emma-Liisa kirjoitti:Riippuu kai ihan siitä, millainen tapaus on kyseessä.Albert Ravila kirjoitti:Viittaako jokin mielestäsi siihen, että aseenkäyttötapauksia hävettäisiin?S. Laitman kirjoitti:Jos kesällä 1944 on käytetty "ankarinta aseellista pakkoa" karkureita vastaan niin siinä ei ole mitään hävettävää.
