Taavetin karkurileirin karkureiden kohtalot?

[Albert Ravila]

Erikoista tässä Häkkisen tapauksessa on se, että Ehrnroothin JR 7 oli vaihdettu lepoon jo 11.7. alkaen. JR 7 siirrettiin Oravakydön koillispuoliseen maastoon järjestettäväksi ja täydennettäväksi. Kyseessä olikin siis jo "takalinjan tapahtumat" kun Häkkinen ammuttiin.

Nämä ampumiset olivat itseasiassa melkeinpä kaikki "takalinjan tapahtumia". Ainoastaan Ps.D:ssa sattunut ampuminen on ilmeisesti etulinjaan ja suoranaiseen taistelutilanteeseen liittynyt tapaus. Ja toki näitä ampumisia on voitava tarkastella kriittisesti. Voidaan esimerkiksi kysyä, oliko JR 7:n tilanne sellainen, että Häkkinen oli kurin kannalta välttämätöntä "saattaa järjestykseen" asetta käyttäen. Luulen, että sotaväen järjestyssäännön 5 §:ää kirjoitettaessa on ensisijaisesti pidetty silmällä akuutteja taistelutilanteita, jossa joukon kuri ja järjestys on vaarassa murtua. Ampumisten laillisuuden arviointi on sitten mutkikkaampi juttu. SJ 5 §:een ei liity mitään esitöitä, kuten nykypäivän lainsäädäntöön. Samoin jatkosotaa edeltäviä oikeustapauksia ei tiettävästi ole, tosin en tästä ole varma. Sama taitaa koskea SRL 38 § 5-kohtaa. Aikalaisilla ja meillä on siis kohtuullisen vähän apuneuvoja säännöksien tulkintaan. Sodan jälkeen oli kuitenkin eräitä oikeudenkäyntejä, joissa käsiteltiin näitä ampumistapaksia KKO:ta myöten. Laittomuuksia ei todettu tapahtuneen, mutta kuten Jukka Lindstedt on todennut, voidaan päätöksiä ehkä pitää syytetyille "suopeina". Rauhan aikana istuneiden oikeuksien jäsenten kynnys tuomita sodan ajan olosuhteissa aseenkäyttöohjeita noudattaneita upseereja on saattanut olla korkealla.

[Vetehinen]

Erikoista tässä Häkkisen tapauksessa on se, että Ehrnroothin JR 7 oli vaihdettu lepoon jo 11.7. alkaen. JR 7 siirrettiin Oravakydön koillispuoliseen maastoon järjestettäväksi ja täydennettäväksi. Kyseessä olikin siis jo "takalinjan tapahtumat" kun Häkkinen ammuttiin.

Ohoh. Tuo tieto poikkeaa aikaisemmasta palstalla esitetystä.

Todettakoon, että Häkkinen kieltäytyi sekä yksikössään että rykmentin komentajan edessä lähtemästä etulinjaan. Tällöin rykmentin komentaja eversti Adolf Ehrnroot määräsi Häkkisen ammuttavaksi ilmoittaen siitä myös divisioonan sotatuomarille.

Huomasin tuossa toisenkin poikkeavuuden. Ensin Ehrnroot "ilmoitti" ampumismääräyksestään ja myöhemmissä kirjoituksissa "neuvotteli" ja vasta sitten määräsi teloituksen:

Sillä perusteella "Aatu" määrsi hänet teloitettavaksi neuvoteltuaan ensin sotatuomarin kanssa.

[Martti Tapio Pelho]

Veikko Erkkilän vuonna 1997 julkaistussa kirjassa “Vaiettu sota” on mielenkiintoinen valojuova myös tähän avaamaani Taavetin karkurileirin karkureiden kohtaloja pohtivaan keskusteluun.

Erkkilän dokumenttikirjassa kerrotaan poliisien tai nimismiesten suhtautumisesta rajaseudun siviiliväestöön ja myöhemmin neuvostoliittolaisten partisaaniosastojen murhaamia siviilejä koskeviin esitutkintavelvotteisiinsa.

Neuvostoliittolaiset partisaaniosastothan tekivät jatkosodan vuosina 1941-44 Itä- ja Pohjois-Suomessa (Kuhmon, Kuusamon, Lieksan, Liperin, Sallan, Savukosken, Sodankylän ja Suomussalmen kuntien alueilla) 45 iskua ja murhasivat iskuissaan 181 siviiliä.

Joidenkin partisaani-iskuissa kadonneiden kohtalot ovat edelleen avoimina.

Valtionsyyttäjä määritti aikoinaan nämä laittomat siviilien hengenriistot murhiksi ja määräsi esitutkinnan.

Eduskunta hyväksyi vuoden 2003 syksyllä voimaan tulleen partisaanien uhrien kertakorvauslain ja vuonna 2004 vuoden 2005 alusta voimaan tulleen partisaanien uhrien ja sota-aikana karjankuljetukseen osallistuneiden miesten kuntoutuslain.

Erkkilän kirjassa kerrotaan erään nimismiehen perustelleen kieltäytymistään sota-aikaiseksi epäilemänsä vainajan tutkimisesta sillä seikalla, että sota-aikaisten vainajien tutkiminen on kiellettyä.

Kirjassa ei pohdita tarkemmin sitä, kuka moisen pysyvän kiellon esitutkintaviranomaiselle (poliisi) on voinut antaa ja millä laillisella perusteella?

Kirjassa kuvatussa tilanteessa on ollut kyseessä mitä ilmeisemmin armeijan poliisille antamasta pysyväiskiellosta olla tutkimatta sota-aikaisia “raatoja”.

Kun Taavetin joukkohaudoista tehtiin aikoinaan ilmoituksia ja toimitettiin haudoista poimittuja luita myös Lappeenrannan poliisilaitokselle, poliisin, siis esitutkintaviranomaisen, vakiovastaus oli luiden toimittajille “ettei kuulu meille” tai “ovat selvästi eläinten luita”.

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2005 Lappeenrannan poliisilla ei ollut harrastusta taavettilaisen kansalaisen poliisille kertoman joukkohaudan luiden tutkimuksiin.

Syksyllä 1971 Lappeenrannan poliisilaitoksen komisaarit kehottivat työmiehiä "potkimaan luut takaisin kuoppaan ja peittämään haudan" kun työmiehet ilmoittivat poliisille löytäneensä 10 vainajan joukkohaudan Lappeenrannan keskustasta entiseltä armeijan alueelta.

Toisaalla Lappeenrannan poliisi ilmoitti joukkohaudasta julkisuuteen tiedon, jonka mukaan poliisi on siirtänyt työmiesten löytämän joukkohaudan vainajien jäämistöt “Lappeenrannan ev.lut. seurakunnan multiin” kuten poliisi asian ilmoitti.

TV2 toimittaja Reijo Portaankorva selvitti asiaa vuonna 2004.

Lappeenrannan poliisin Portaankorvalle antaman tiedon mukaan poliisin arkistosta ei löydy merkintöjä siitä, että poliisi olisi toiminut ilmoituksensa mukaisesti ja tyhjentänyt joukkohautapaikan.

Lappeenrannan ev.lut.seurakunta ilmoitti Portaankorvan selvityspyyntöön ettei heidänkään arkistosta tai hautapaikkarekisteristä löydy mainintaa, jonka mukaan kyseisestä joukkohaudasta nostetut vainajien jäämistöt poliisi olisi toimittanut seurakunnalle tai sen hautausmaalle.

Lappeenrannan kaupunki suoritti 19.12.2005 “koekaivauksen” edellä kerrotussa, jo vuonna 1971 löytyneessä, armeijalle kuuluneessa, joukkohautapaikassa.

Kaivannosta poimitut luut (6 kpl) toimitettiin poliisille.

Poliisi julkisti 13.3.2006 “tutkimustuloksen”, jonka mukaan kaivannosta poimitut luut kuuluvat kahdelle nuorelle miehelle mutta luista ei pystytä määrittämään vainajien kuolinajankohtaa tai syytä, miten luut ovat kaivantoon joutuneet.

Poliisi ei ole toistaiseksi julkistanut käyttämänsä laborotorion nimeä tai vahvistusta laboratorion luututkimuksissa käyttämistä testausmenetelmistä.

Luiden tutkimusmenetelmistä olisi selvinnyt heti syy, miksi entisen armeijan alueen joukkohaudan nuorten miesten kuolinajankohtaa ei haluttu tutkia ja määrittää Lappeenrannan kaupungin tutkimuspyynnössään 19.12.2005 poliisille esittämään kolmeen oletusarvoon (ennen 1918, 1918 tai 1944).

Leicesterin yliopiston laboratorio pystyi syksyllä 2012 selvittämään kaupungin sosiaaliviraston parkkipaikan alta löydetyn yli 500 vuotta vanhan vainajan kuolinajankohdan varsin tarkasti hiilikuitutesteillä ja myöhemmin varmistamaan kuningas Richard III:n 17-polven sukulaisten syljestä ja vainajan luista otetuilla dna-testeillä, että vainaja todella on Englannin kuningas Richard III.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Niitä sun näitä]

Nämä ampumiset olivat itseasiassa melkeinpä kaikki "takalinjan tapahtumia".

Kuten sotamies Hyttikin. Sitä ei juuri ollakaan tällä palstalla isommasti käsitelty.

viewtopic.php?f=10&t=943&p=4676&hilit=hytti#p4674

Luettuani useimmat kirjallisuudessa olevasta materiaalista tähän Hytin tapaukseen liittyen, en voi olla ihmettelemättä sitä oikeudessa todistajina olleiden "valehtelijoiden määrää". Tällä siis tarkoitan niitä todistajia, joiden kertomukset ohitettiin tai mitätöitiin oikeuskäsittelyssä. Liisanantista (ja sotapappi Ano Kauppisesta ?) alkaen. Sotilaskunnia tuntuu olevan asia ylitse muiden...

S.O.L:n kohtaloksi koitui lopulta kissan ampuminen... se miten kaikki tapahtui, selviää tuolta linkistä!

http://www.klubi.biz/sotavangit/perus.php?id=124


Jussi Kuoppalan Sotapapit -kirja kertoo Hytin tapauksen

Jussi Kuoppala: Sotapapit, Kirjapaja, 1976, 175 s.

Yksikön papin nimi oli Ano Kauppinen ja koko hänen kertomansa sotajuttu on otsikoitu Rikkaiden kokemusten aika. Sivut 61-68 kirjassa Sotapapit. Kirja sisältää 28 eri sotilaspapin kertomusta heidän sotareissuistaan.

Sivut 65-67 käsittelee sotamies Hytin ampumista elokuussa 1944.

"Kovassa taistelun tuoksinassa eräs pataljoona tai osa siitä joutui pakokauhun valtaan. Pataljoonan komentajana oli majuri S. O. Lindgren, sittemmin everstiluutnantti ja pakenevien joukossa mm. sotamies Eemil Hytti. Kun taistelu oli hiljentynyt, komentajan lähetti Olavi Liisanantti sai tehtävän ilmoittaa palaamisesta takaisin vitjaan. Kaikki muut paitsi Eemil Hytti menivät. Tämä oli jo kerinnyt panna sökörömpsänsä tulelle ja lupasi mennä heti sökönsä juotuaan. Komentajan käskystä tämä mies haettiin komentajan eteen, ja siinä tapahtui se, mitä ei olisi saanut koskaan tapahtua. S. O. Lindgren ampui miestä vatsaan, ja kun mies vielä sen jälkeen rukoili armoa, sitä ei tullut, vaan komentaja ampui kuolettavasti päähän. Takana todistajina seisoivat luutnantti Jussi Grönholm ja alikersantti Olavi Liisanantti. Lähettini sai komentajalta tehtävän kätkeä tuon ruumiin risukasaan. Lähetini tuli kauhuissaan luokseni ja kertoi tapauksen. Nyt alkoi minun vuoroni ja tarvitsin sitä rohkeutta, jonka olin kuin lahjana saanut juhannusyönä 1942.

Ruumis haettiin yön pimeydessä purilailla pois vihollispartioiden ahdistellessa. Yön miettimisen jälkeen tein viralliset ilmoitukset ja esitin myös toivomuksen, että ruumis haudattaisiin sankarihautaan. Näin ei kuitenkaan tehty, en tiedä miksi, vaan hänen jäännöksensä on viety Lappeenrannan siviilihautausmaahan. Tekoa ei hyväksynyt kukaan. Minun tehtäväkseni tuli lähteä prikaatin komentajan, eversti Ekmanin luokse. Menin ja pyysin häntä siirtämään S. O. Lindgrenin muihin tehtäviin. Jouduin käymään kaksikin kertaa. Vuorokauden kuluttua hän ilmoitti minulle, että S. O. Lindgren on siirretty Ilomantsin koulutuskeskukseen. Näin tämä asia oli ratkaistu, mutta nyt alkoikin ikään kuin kolmas vaihe.

Pääsin siviiliin ja jouduin UUMAJAN kaupunkiin sielunhoitotyöhön suomalaisten keskuuteen. Sinne minulle tuntematon fil.tri. Elfving kirjoitti kirjeen. Hän oli kuullut Vallilassa tapauksesta ja kysyi monen muun asian ohella: -Minkä rangaistuksen pitäisitte sopivana S. O. Lindgrenille? - En toivo mitään rangaistusta, vaan Eemil Hytin lapsille ja vaimolle eläkkeen mistä kautta tahansa. Tästä alkoikin pari vuosikymmentä kestänyt prosessi S. O. Lindgreniä vastaan. Erittäinkin tuomari Turja toimi aktiivisesti Uuden Kuvalehden avulla. Eläkettä lapset ja puoliso saivat aina joskus, toisinaan eivät. Tästä ei allekirjoittaneella ole tarkkoja tietoja. Saman komentajan kanssa Linnosvuo joutui siviilissä vaikeuksiin jopa niin pitkälle, että hänen olympialaisiin pääsynsä oli vaarassa. Turja lähetti jälleen miehensä minun luokseni ja yhteisvoimin toimittaessa. Linnnosvuon maine palautui. Hän pääsi olympialaisiin ja ampuikin kultaa. Lounela on myöhemmin kirjoittanut tästä ampumisesta näytelmän >>Mies joka ampui kissan>>. Lindgrenin aseet kalisivat näin edellisen lisäksi Linnosvuota vastaan ja naapurin kissojen menoksi. Turja on kirjoittanut toisen näytelmän, joka on esitetty Kansallisteatterissa. (Sotamiehen kunnia, 1971, HUOM. tämä lisäys on kirjoittajan tekemä)

S. O. Lindgren oli erinomainen sotilas. Sellaisena häntä ei kukaan ei kai arvostele, mutta tiedän myös sen, että kukaan ei hyväksy Hytin ampumista. Kun näin kerroin tapauksen S. O. Lindgren, tein sen kahdestakin syystä. Ensiksikin siksi, että totuus tuotaisiin esille sellaisena kuin se on. Toiseksi siksi, että papin ja nimenomaan sotilaspapin tehtävä on puuttua samalla tavalla asioihin epäoikeudenmukaisuuden korjaamiseksi kohdistukoot toimenpiteet sitten kehen tahansa. S. O. Lindgren ei kai itsekään ole hyväksynyt tekojaan, koskapa hän yritti sovittaa tekonsa itsemurhalla ampumalla päänsä murskaksi muutama vuosi sitten."

[Martti Tapio Pelho]

Albert Ravila esitti meille 12.4. seuraavan perättömän väitteen:

“Sodan jälkeen oli kuitenkin eräitä oikeudenkäyntejä, joissa käsiteltiin näitä ampumistapaksia KKO:ta myöten. Laittomuuksia ei todettu tapahtuneen.”

3.7.1944 tuotiin JR 35:n komentajan eversti S.E. Laaksosen eteen 6. divisioonan komentajan kenraali Vihman määräyksestä viisi karkuria ja heidän mukana Vihman käsky, jonka mukaan karkurit on ammuttava.

Eversti Laaksonen määräsi komppanianpäällikön Sulo Harrolan huolehtimaan Vihman käskyn toimeenpanosta.

Harola teki työtä käskettyä ja ammututti karkurit “takamaastossa”.

Sodan jälkeen kahden ammutun, Reino Kulmalan ja Kaarlo Mäkilän, omaiset veivät ampumiset sotaylioikeuden ja korkeimman oikeuden arvioitaviksi ja ratkaistaviksi.

Sotaylioikeus ja korkein oikeus katsoivat molemmat ratkaisuissaan Vihman määräämien karkureiden ampumisten olleen lainvastaisia.

Tulkinta, jonka mukaan Albert Ravila ei olisi ollut tietoinen Kulmalan ja Mäkilän laittomia ampumisia koskevista sotaylioikeuden ja korkeimman oikeuden tunnetuista lopullisista ratkaisuista, ei ole oikein uskottava.

Oletan tietokirjailija Albert Ravila-Niemisen kirjoittavan nyt meille harkitusti potaskaa eli valehtelevan.

Mihin me oikein kyseistä evp. upseeria tarvitsemme tässä keskustelussa kun käytös on edellä kerrottua eli ala-arvoista, arvoisat toverit-sensorit Tapio Onnela ja Klaus Lindgren?

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Emma-Liisa]

Erkkilän kirjassa kerrotaan erään nimismiehen perustelleen kieltäytymistään sota-aikaiseksi epäilemänsä vainajan tutkimisesta sillä seikalla, että sota-aikaisten vainajien tutkiminen on kiellettyä.

Kirjassa ei pohdita tarkemmin sitä, kuka moisen pysyvän kiellon esitutkintaviranomaiselle (poliisi) on voinut antaa ja millä laillisella perusteella?

Kirjassa kuvatussa tilanteessa on ollut kyseessä mitä ilmeisemmin armeijan poliisille antamasta pysyväiskiellosta olla tutkimatta sota-aikaisia “raatoja”.

Pelho voisi opetella ihailemaltaan Ylikankaalta sellaisen periaatteen, että käy läpi kaikki mahdolliset selitykset, eikä heti ala tarjoilla itselleen mieluista "mitä ilmeisimpänä".

Eihän nimismiehen lausumasta käy ilmi edes, oliko mainittu kielto (jos sellaista ylipäänsä oli olemassa) annettu sodan aikana vai sen jälkeen.

[Ilmo Kekkonen]

Niitä sun näitä kirjoitti:Erikoista tässä Häkkisen tapauksessa on se, että Ehrnroothin JR 7 oli vaihdettu lepoon jo 11.7. alkaen. JR 7 siirrettiin Oravakydön koillispuoliseen maastoon järjestettäväksi ja täydennettäväksi. Kyseessä olikin siis jo "takalinjan tapahtumat" kun Häkkinen ammuttiin.

Kyllä minä tuon lepoon siirtymisen olen tiennyt.Sehän mahdollisti komentajan puuttumisen myös näihin kurikysymyksiin.Rintamavastuun aikana oli jonkin verran muutakin tekemistä.
Häkkinen tuomittiin KO:ssa 10.7. rykmentin ollessa vielä linjassa. Hänen lähettämisnesä yksikköön saattoi johtua siitä, että vankeustuomio oli mahdollista sovittaa palvelusvelvollisuudella, jos mies siihen suostui.Siinä oli tietysti kaatumisen ja haavoittumisen vaara.

Ilmo Kekkonen kirjoitti:Todettakoon, että Häkkinen kieltäytyi sekä yksikössään että rykmentin komentajan edessä lähtemästä etulinjaan. Tällöin rykmentin komentaja eversti Adolf Ehrnroot määräsi Häkkisen ammuttavaksi ilmoittaen siitä myös divisioonan sotatuomarille.

Näin asia on kuvattu TT-44:ssä, jota Vetehinen ei ilmeisesti tunne, kuten ei asiaa muutenkaan.Etulinjaan lähtemisen halukkuutta voidaan kysyä, vaikka ei rintamavastuussa ollakaan.

Huomasin tuossa toisenkin poikkeavuuden. Ensin Ehrnroot "ilmoitti" ampumismääräyksestään ja myöhemmissä kirjoituksissa "neuvotteli" ja vasta sitten määräsi teloituksen:

Kun puhelimessa keskustellaan, niin kaiketi sitä voi sanoa myös neuvotteluksi.

Kun Vetehinen taivastelee upseerien puuttumista kenttäoikeuden tuomioihin, niin kysyisin, montako kertaa esimerkiksi AE sen teki? Tietääkö Vetehinen ylipäänsä montako JR 7:n miestä tuomittiin kenttäoikeudessa?

Valtakunnallisesti tuomittiin sotapelkuruudesta vankilaan noin 4 000 miestä. Moneenko tuomioon upseerit puuttuivat, Vetehinen?

[Albert Ravila]

Kun Vetehinen taivastelee upseerien puuttumista kenttäoikeuden tuomioihin, niin kysyisin, montako kertaa esimerkiksi AE sen teki? Tietääkö Vetehinen ylipäänsä montako JR 7:n miestä tuomittiin kenttäoikeudessa?

Tämän suhteen edelleen paikallaan todeta, ettei Ehrnrooth Häkkisen tapauksessa, eikä tiettävästi kenenkään muunkaan tapauksessa, puuttunut kenttäoikeuden tuomioon. Häkkisen kenttäoikeudessa saama tuomio sotapelkuruudesta ja hänen kuripidolliseeen ampumiseensa johtanut kieltäytyminen ovat kaksi eri asiaa. On tietysti mahdollista, että Häkkisen ”historia” on vaikuttanut Ehrnroothin päätökseen. Kovia otteita on ehkä ollut helpompi soveltaa sotilaaseen, joka jo oli pelkuruudesta tuomittu.

[laitman]

Koska Hytin tapaus oli esillä, niin minun täytyy kertoa pienen yksityiskohdan: Vakka-Suomen suojeluskuntapiirin kenttäpappi lähetti leskelle Iida Hytille, joka oli evakossa Uudessakaupungissa, ilmoituksen tapahtuneesta. Pastori Mäntylä yksiköstä 5442 lähetti ilmoituksen kyseiselle kenttäpapille, jossa kerrottiin mitä oli tapahtunut. Mutta kun suojeluskuntapiirin kenttäpappi lähetti tämän ilmoituksen eteenpäin leskelle, hän oli muotoillut asian aivan toisenlaiseksi. Ilmoituksesta sai sellaisen käsityksen, että joku KeO, tai vastaava, oli tuominnut Hytin kuolemaan ja pataljoonan komentaja oli pannut tuomion täytäntöön. Kenttäpappi lisäsi vielä "Hytti on rangaistuksensa täysin ansainnut!"

[Albert Ravila]

Hieman kaunistelevaa puhetapaa käytti myös Adolf Ehrnrooth ilmoittaessaan Häkkisen ampumisesta JR 7:n miehille. Ehrnrooth totesi mm., että ”lmoitin asiasta divisioonan sotatuomarille tiedoittaen, että olen määrännyt stm. Häkkisen ammuttavaksi. Sotatuomari ilmoitti, että tuomio on pantava täytäntöön”. Ilmaisuilla ”tuomio” ja ”pantava täytäntöön” on todennäköisesti haluttu liittää komentajan tekemään ampumispäätökseen oikeudenkäyntiin kuuluvia elementtejä.

[Martti Tapio Pelho]

En ole suorittanut lainopillista ylempää enkä alempaakaan korkeakoulututkintoa mutta lautamiesurallani jouduin ottamaan tuomioistuimen maallikkotuomarina kantaa erilaisiin laittomiin, toisen kansalaisen suorittamiin toisen kansalaisen, hengenriistoihin.

Samalla jouduin ottamaan kantaa siihen, onko raskauttava näyttö rikoksesta riittävä ja kussakin tapauksessa vielä erikseen siihen, onko teko rangaistava tavallisena vai törkeänä kuolemantuottamuksena, tappona vaiko murhana?

Olen itse aprikoinut heinäkuussa 1944 ammutun sotamies Pentti Häkkisen ja elokuussa 1944 ammutun Eemil Hytin tapauksia.

Saattoivatko omaiset tai syyttäjä koskaan näita kahta ampumista tuomioistuinten arvioitaviksi ja ratkaistaviksi?

Olisiko heillä (omaisilla) ollut heti sotien jälkeen tosiasiallinen mahdollisuus saada Suomessa riippumatonta ja puolueetonta tuomioistuinprosessia varten maksutonta oikeusapua valtiota vastaan nostetussa vahingonkorvausjutussa, jos tai kun omat rahkeet eivät olisi riittäneet lakimiehen palkkojen maksuun?

Tuskin.

Poliisilla tai syyttäjillä ei ole ollut Suomessa 69 vuoteen halukkuutta viranpuolesta kyseenalaistaa armeijan esimiesupseerien määräämiä tai suorittamia omien sotilaiden ampumisia.

Jos jämeriin toimiin onkin joskus ryhdytty, niin silloinkin on onnistuttu löytämään vain vanha ortodoksinen kalmisto - armeijan oman maatutkailun avustuksella!

Siviilipuolen esitutkintaviranomaiset ovat lähteneet jo 69 vuotta siitä, että silloisissa armeijavetoisissa oikeusprosesseissa "koko totuus" on tullut asianmukaisesti jo kertaalleen ja lopullisesti selvitetyksi.

Näin hyvin erilaisissa tilanteissa rintamalla, rintaman takamaastossa tai kauempana selustassa asetta omia rivimiehiä vastaan käytelleiden upseerien virkatoimia, “kostaa rikoksesta”, ei ole toistaiseksi esitutkittu tai syyteharkittu murhina puolueettomissa ja riippumattomissa tuomioistuimissa.

Mielestäni Pentti Häkkisen ja Eemil Hytin 69 vuotta sitten kesällä 1944 tapahtuneissa Suomen valtion edustajien suorittamissa ampumisissa on kysymys selvästi silloisten säädösten mukaan laittomista hengenriistoista ja oikeudellisessa katsonnassa myös murharikoksista.

Kuten tunnettua, valtion edustajan suorittama murharikos ja sitä koskeva valtion vahingonkorvausvelvollisuus ei vanhene Suomessakaan koskaan - ei kesällä 1944 voimassa olleen rikoslain eikä nykyisenkään rikolain mukaan.

Sattuvasti tänä vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta Kyllikki Saaren raa’asta murhasta. Sen esitutkinta on yhä vireillä ja kesken. Murharikos kun ei koskaan vanhene.

Mielestäni virallisen syyttäjän tulisi arvoida Pentti Häkkisen ja Eemil Hytin ampumiset kuten syyttäjä (ja eduskunta) toimivat partisaani-iskuissa murhattujen ja heidän omaisten laillisen oikeuden suhteen 60 vuoden viivellä.

Syyttäjällä on viranpuolesta velvollisuus ajaa valtiota vastaan syytteet Pentti Häkkisen ja Eemil Hytin omaisten laillisen vahingonkorvausoikeuden toteuttamiseksi ja korvausten maksamiseksi laillisine viivästyskorvauksineen tuomioistuimen ratkaisuilla.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Albert Ravila]

En ole suorittanut lainopillista ylempää enkä alempaakaan korkeakoulututkintoa mutta lautamiesurallani jouduin ottamaan tuomioistuimen maallikkotuomarina kantaa erilaisiin laittomiin, toisen kansalaisen suorittamiin toisen kansalaisen, hengenriistoihin.

Tämä todennäköisesti yksi merkittävä syy siihen, miksi lautamiesten käyttöä käräjäoikeuksissa halutaan vähentää.

[Martti Tapio Pelho]

Agricolan keskusteluissa on jo toisaalla tuotu julki ja kuvattu sitä tavatonta kiirettä, jolla sotaväen rikoslain kovennukset kesäkuun 1944 lopulla valmisteltiin päämajassa, käsiteltiin ja kirjattiin eduskunnassa ja sen valiokunnissa sekä miten uusi kovennettu laki astui tasavallan presidentin allekirjoituksin voimaan 4.7.1944.

Lainmuutoksesta annettiin tarkka selostus päämajasta jo 30.6. kenttäoikeuksien puheenjohtajille ja päämajan komentotoimistolle. Lain astumisesta voimaan luvattiin tiedottaa sähkösanomilla.

Tavaton, erittäin tavatonta kiirettä pidettiin mutta mikä on ollut tämän kiireen tosiasiallinen syy tai syyt?

Ilmo Kekkonen, Albert Ravila-Nieminen, Jukka Kulomaa ja Jukka Lindsteds ovat kiistäneet Heikki Ylikangaan perusarkumentin, jonka mukaan rikoslain kovennushankkeen välitön toimeenpaneva syy olisi ollut kenraali Vihman 29.6. ammuttamat 20 karkuria.

Heidän perustelujensa mukaan Vihman ilmoittamaa 20 karkurin ampumista ei ole koskaan tapahtunut vaan kyseessä olisi ollut Vihman “pelottelu”.

Toisaalla Ylikangas korostaa myös sitä, että karkureiden suorat ampumiset ilman oikeudenkäyntejä olivat päämajan 20.6.1944 käskyn ja komentajien omien käskyjen 20.-23.6.seurauksena muodostuneet hälyttävän yleisiksi muuallakin kuin Vihman 6. divisioonassa ja selustassa.

Mielestäni on perusteltua olettaa, että Taavetin karkurileirillä aikavälillä 22.6.-29.6.1944, siis viikon aikana, suoritetut karkureiden mielivaltaiset ja laittomat ampumiset ovat todistaneet päämajalle, että päämajan oman, Heinrichs’in nimissä 20.6 antaman karkureiden käsittely- ja ampumiskäskyn, toimeenpano oli karannut kontrollista.

Päämajaa ei näytä Ylikankaan mukaan huolestuttaneen yksin karkureiden suorien ampumisten määrä vaan ampumisten ilmeinen laittomuus ja niiden tuleminen yleisempään tietoisuuteen.

Ylikangas mainitsee erikseen vielä kotijoukkojen esikunnan omalle päällystölleen ja etsintäpartioille antaman käskyn toimia karkurijahdissa “kenttäoikeudet ohittaen” eli määräys aseitten käyttöön karkuruutta ja karkureita kohta myös selustassa jo kiinniottotilanteissa.

Suur-Saimaan suojelukuntapiirin komentaja ev.ltn S. Söderbergin 21.6.1944 “laillisuuden” ohituskäskyssä määrätään,

“että kaikki rintamalinjojen takana kiinnisaadut sotilaskarkurit on viipymättä, asettamatta heitä skp:n kenttäoikeudessa syytteeseen, skp:n toimesta luovutettava lähimmälle asemakomennuskunnalle, joka toimittaa karkurit edelleen oman yhtymänsä, henkilötäydennyskeskuksen taikka ellei henkilötäydennyskeskusta saada selville, HTK 1:den yhteydessä toimivalle elimelle.”

Myöhemmin elokuussa 1944, karkuritilanteen perusteellisesti muututtua, IV AK:n esikunta antoi 17.8 hallinnollisen toimistonsa päällikön Eero Rautapään nimissä määräyksen, jonka mukaan ennen 30.6 suoritetut karkureiden ampumiset on jätettävä lähemmin selvittämättä. Näin mm. Taavetin karkurileirin karkureiden laittomat ampumiset aikavälillä 22.-29.6. yritettiin jättää pimentoon dokumentoimattomina.

Martti Pelho
suuhygiensti
Fuengirola
Andalusia

[Ilmo Kekkonen]

Ilmo Kekkonen, Albert Ravila-Nieminen, Jukka Kulomaa ja Jukka Lindsteds ovat kiistäneet Heikki Ylikangaan perusarkumentin, jonka mukaan rikoslain kovennushankkeen välitön toimeenpaneva syy olisi ollut kenraali Vihman 29.6. ammuttamat 20 karkuria. Heidän perustelujensa mukaan Vihman ilmoittamaa 20 karkurin ampumista ei ole koskaan tapahtunut vaan kyseessä olisi ollut Vihman “pelottelu”. Toisaalla Ylikangas korostaa myös sitä, että karkureiden suorat ampumiset ilman oikeudenkäyntejä olivat päämajan 20.4.1944 käskyn ja komentajien omien käskyjen 20.-23.6.seurauksena muodostuneet hälyttävän yleisiksi muuallakin kuin Vihman 6. divisioonassa ja selustassa.

Todellakin! Vihman ilmoitus 20 selustassa ammutusta karkurista on ilmeisesti kovapuheisen kenraalin pelottelua vankipataljoonalleen. Todisteita ei ole löytynyt. Vihma ei ole tällaisia ammuttamista käskenyt. Hänen toimensa on tarkkaan tutkittu ja tiedossa.Hän ei koskaan peitellyt mitään tekemisiään.
Päämaja ei ole antanut käskyä karkureista 20.4.1944.
Ilman oikeudenkäyntiä on ammuttu kesällä -44 eri syistä yhteensä 12 sotilasta, näistä neljä 6.D:ssa.Määrä on pieni.Sitä ei Päämajan kapteeni Partasen muistivirhe muuta miksikään. Hänen itse pitämänsä tilasto kertoo aivan muuta.

Rikoslain koventamisen perussyy oli, että joukkoihin palautetut karkurit lähtivät uudelleen.Kenraalit valittivat tästä ja vaativat riittävää pelotetta estämään uudet karkaamiset. Näin säädettiin pikavauhtia kovennus, joka mahdollisti tietyin edellytyksin kenttäoikeudet langettamaan välittömästi toimeenpantavan kuolemantuomion.Tällä nimenomaan haluttiin myös estää esimiesten joutuminen tuomioistuimen asemaan.Sitä ei kukaan halunnut, mistä parhaiten todistaa aseenkäyttötapausten vähäisyys. Aseella uhkaamista kyllä tapahtui.

Myöhemmin elokuussa 1944, karkuritilanteen perusteellisesti muututtua, IV AK:n esikunta antoi 17.8 hallinnollisen toimistonsa päällikön Eero Rautapään nimissä määräyksen, jonka mukaan ennen 30.6 suoritetut karkureiden ampumiset on jätettävä lähemmin selvittämättä. Näin mm. Taavetin karkurileirin karkureiden laittomat ampumiset aikavälillä 22.-29.6. yritettiin jättää pimentoon dokumentoimattomina.

Rautapää ilmoitti siis karkurien tarkemman jatkotutkimisen tarpeettomaksi. Ampumisia hän ei maininnut.

Taavetin "karkurileirin" ampumiset ovat Pelhon keksintöä.

Ylikankaaseen vetoaminen on järjetöntä. Hänen väitteensä on todettu perättömiksi maan parhaiden asiantuntijoiden tutkimuksissa, joiden tulokset on julkaistu kirjassa "Teloitettu totuus - kesä 1944".Sen tietoja ei kukaan tutkija ole kumonnut.

Ylikangas ja Pelho eivät ole - eikä kukaan muukaan - kyenneet osoittamaan kesällä -44 tapahtuneeksi ainoatakaan väittämäänsä karkurin tai kieltäytyjän teloitusta tai ampumista.

Pelholla taitaa olla ennätys ( muistaakseni) tuhannen ammutun väitteellä. Hänen asiantuntemustaan kuvaa se, ettei hän osannut etsiä tiedostosta kieltäytymisestä ammutun Pentti Häkkisen tietoja.
Pelhon ansioihin kuuluu myös Jarmo Niemisen ja Albert Ravilan väittäminen yhdeksi henkilöksi.Albert Ravila lienee nikki, mutta Nieminen hän ei ole.

Muistelen Pelhon kehuneen aiemmassa keskustelussa, miten tuomarinvala velvoittaa häntä hakemaan totuutta. Käsittääkseni vala velvoittaa myös olemaan rehellinen totuutta etsittäessä. Nyt Pelho perustaa kovin usein väitteensä omiin kuvitelmiinsa, vääriin tietoihin, heikkoon asiantuntemukseen, henkilökohtaiseen vihamielisyyteen tosiasioiden esittäjiä kohtaan, kaunaan lähes kaikkia mahdollisia organisaatioita vastaan sekä lukuisiin tutkimuksen kumoamiin väitteisiin kesän -44 tapahtumista.

Olisi mielenkiintoista nähdä keskustelussa joku, joka omalla nimellään ja argumentteihin nojautuen tukisi Pelhon väitteitä.

[Martti Tapio Pelho]

Kapteeni Eero Rautapään selvityksessä IV AK:n poiminnasta ajanjaksolla 1.-7.7.1944 mainitaan 6. divisioonassa saadun kiinni 11 sellaista miestä, jotka ovat esimiesten tulkintojen mukaan syyllistyneet sotaväen rikoslain 5.7. 1944 kovennuksen jälkeen toistamiseen karkaamiseen.

Kahden heistä ilmoitetaan tulleen tuomituksi kenttäoikeuden tuoreen sotaväen rikoslain kovennuksella kuolemaan ja teloitetun.

Neljä heistä kerrotaan kuitenkin ammutun ilman oikeudenkäyntiä ja puolustusta esimiehen päätöksellä “joukon edessä heidän kieltäytyessä palaamasta etulinjaan.”

Tunnemme ammuttujen esimiesten subjektiivisiin ja tarkoitushakuisiin selvityksiin perustuvat armeijan nykyiset tulkinnat näiden neljän ampumisen perusteista mutta emme sitä, mitä mieltä itse ampumisuhanalaiset miehet olivat esimiestensä asiakirjoihin kirjaamasta syystä “kieltäytyminen palaamasta etulinjaan” tai “rikospaikasta”?

Ilmeisesti nämäkin neljä esimiesten määräämää ampumista suoritettiin “kostona rikoksesta” päämajan 20.6.1944 yksin Heinrichs’in nimissä antaman (kenttäoikeuksilta ja kaikilta muiltakin oikeusviranomaisilta salatun) karkureiden käsittelyjä ja ampumisia koskevan käskyn toimeenpanona.

Oikeudellisessa katsonnassa Heinrichs’in käsky 20.6.1944 on ollut silloista oikeutta rikkova eli laiton. Näin tähän laittomaan käskyyn perustuvat neljän karkurin ampumiset ovat edelleen silloisen rikoslain tarkoittamia valtion edustajan suorittamia laittomia hengenriistoja eli vanhenemattomia murhia.

Se tosiasia, että näiden neljän ampumisen tueksi on esitetty ja edelleen voidaan esittää sinäänsä painavia tarkoituksenmukaisuusperusteita, ei poista näiden ampumisten selvää lakia rikkovaa luonnetta sekä rivisotamiehellekin heinäkuussa 1944 kuulunutta laillista oikeutta elämään ja oikeutta asialliseen puolustukseen.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia