Sota-arkiston toimistopäällikkö, everstiluutnantti Anssi Vuorenmaa, lähetti aikoinaan kirjeen Lappeenrantalaisen päätoimittaja Martti Meuroselle. Kirje on julkaistu vuonna 2005 “Teloitetut” –kirjassa.
Vuorenmaa opetti meitä seuraavasti:
“Käytettävissäni olevat tietolähteet varsin yksimielisesti toteavat, että Mannerheim visusti varoi panemasta nimeään paperiin, joka myöhemmin tulisi kompromettoimaan häntä. Ja kuolemantuomion toimeenpanon käskeminen on juuri tälläinen asia.”
Vuoden 1919 rikoslain ja vuoden 1941 tuomioistuinlain säädösten perusteella Mannerheimin valtuuttama rintamakarkureihin ja kieltäytyjiin kohdistettu teloituskäsky 20.6.1944 oli ristiriidassa silloisen oikeutemme eli lakiemme kanssa. Käskyn voidaan katsoa selvästi rikkoneen lakeja eli olleen oikeudelliselta luonteeltaan laiton.
Se, mitä 20.6.1944 annettuun käskyyn sisältyvä aseellinen pakottaminen tarkoitti, oli heti epäselvää myös niille, jotka joutuivat käskyä soveltamaan käytäntöön.
Jo seuraavana aamuna 21.6.1944 IV armeijakunnasta tiedusteltiin Mikkelin päämajasta tarkempaa tietoa siitä, mitä käskyn aseellinen pakottaminen sen laatijoiden mukaan oikeasti tarkoitti?
Kapteeni Rolf Franck vastasi heti kysyjille:
“Käskyn tarkoituksena on, että kaikki HTK 1:een toimitetut karkurit, jotka ilmoittavat palaavansa yksiköihinsä, on kuulusteluja suorittamatta niihin toimitettava, kun sen sijaan ne, jotka kieltäytyvät yksiköihinsä palaamasta, on ammuttava.”
“Kuulusteluja suorittamatta” merkitsee sitä, että Lappeenrantaan ja sen ympäristöön kesäkuussa 1944 koottujen tuhansien karkurien kuulustelujen ja seulontojen dokumentaatiot kiellettiin. Päämajan kiellon seurauksena kieltäytyjät ja heidän teloituksensa selustassa jäivät luetteloimatta ja dokumentoimatta.
Kapteeni Erkki Partanen, lakimies päämajan järjestelyosastolta, valisti 21.6.1944 kysyjiä puhelimitse:
“Käskyn tarkoituksena on, että palveluksesta kieltäytyvät karkurit on ammuttava.”
Sotatuomari Paavo Alkio on selventänyt meille upseerin aseenkäyttö- ja hengenriisto-oikeuden luonnetta ja rajoja päiväkirjassaan 12.12.1941 seuraavasti:
“Upseeri toimii tuollaisessa tapauksessa ajaessaan tahtoaan pakkokeinoin läpi, pakkotilanteessa, jossa laki oikeuttaa hänet menettelemään siten. Jos hän ei käytä oikeuttaan rikoksen tapahtuessa, ei hänellä ole oikeutta käyttää väkivaltaa enää rikoksen tapahtumisen jälkeen, sillä laki ei anna upseerille oikeutta kostaa rikoksesta eikä rangaista siitä, vaan tämä oikeus kuuluu tuomioistuimelle.”
20.6.1944 käskyllä siirrettiin lakiin perustuvaa upseerin aseenkäyttö- ja hengenriisto-oikeutta laittomasti rintamalta selustaan henkilötäydennyskeskusten upseereille.
Päämajan kapteenin Erkki Partasen muistelmien mukaan sotaväenrikoslain koventamisesitys eduskunnalle valmistui hänen työpöydällään muutamassa tunnissa 29.6.1944 ja esitys kirjattiin eduskunnassa pikavauhtia laiksi niin, että presidentti vahvisti lain jo 4.7. tulevaksi voimaan 5.7. alkaen.
Salamavauhtia eduskunnassa heinäkuun alussa 1944 “yksimielisesti” ilman tosiasiallista käsittelyä kirjatut sotaväen rikoslain kovennukset lavensivat karkureiden kuolemanrangaistusten soveltamista selustaan mutteivät tuoreet säädöksetkään laillistaneet takautuvasti jo kesäkuussa 1944 selustassa toimeenpantuja tuhansien karkureiden ja kieltäytyjien teloituksia.
Vuoden 1919 hallitusmuoto eli silloinen perustuslakimme yksiselitteisesti kielsi laintasoisista säädöksistä alemmilla sotilaskäskyillä tapahtuvan tuomiovallan perustamisen ja sen siirrot selustaan.
Kun karkureiden teloituskäskyn 20.6.1944 voidaan perustellusti katsoa olleen laiton, tästä seuraa, että toimet, jotka tehtiin laittoman käskyn nojalla kesäkuussa 1944 Lappeenrannassa ja muuallakin, olivat ja ovat laittomia.
Joka harkiten mutta laittomasti riistää ihmisen hengen, syyllistyy rikosoikeudellisessa luokittelussa murhaan, joka ei kesäkuussa 1944 Lappeenrannassa ja Taavetissa voimassa olleen rikoslain eikä nykyisenkään lain mukaan vanhene koskaan. Näitä rikoksia koskeva valtion vahingonkorvausvastuu on myös vanhentumatonta.
Kerrottu antaa uskottavat ja painavat perustelut sille miksi armeijan kesäkuussa 1944 toimeenpanemista laittomista toimista ei ole raportoitu koskaan oikeusviranomaisille, omaisille tai eduskunnalle.
Suomen armeijalle - kuten kaikille muillekin armeejoille yleensäkin - on ollut ylivoimaisen vaikeata hyväksyä ja selvittää kesän 1944 rintamakarkuruuden mittasuhteita ja teloitettujen karkureiden todellisia määriä.
Eduskunnan arkiston asiakirjoista selviää karkureiden ampumisten ja teloitusten olleen esillä vuosina 1945-48 eduskunnassa ja sen perustuslakivaliokunnassa sekä eduskunnan lukuisissa asiaa selvitelleissä toimikunnissa ja komiteoissa. Selvittelyjä, tutkimuksia ja syyllisten rangaisemista vaatimat nimenomaan vasemmiston kansanedustajat.
Mutta kaikki nämä eduskunnan selvittelyhankkeet törmäsivät kivenkovaan muurin, jota ei osattu tai haluttu silloin ylittää: puolustusvoimain ja pääesikunnan silloisten vastaavien kenraalien vastustukseen.
Kenraalit, joko kokonaan jättivät vastaamatta eduskunnan yksilöityihin kyseilyihin tai antoivat tietoisesti puutteellisia tai valheellisia tietoja rintamakarkuruuden mittasuhteista ja ammuttujen karkureiden määristä.
Asiaa tutkinut Jukka Lindstedt (1999, s.188-189) todistaa meille asiasta näin:
“Asiakirjojen perusteella jää arvoitukseksi, miksi näiden laskelmien perusteella perustuslakivaliokunnalle lähti virheellinen esitys. Sen mukaan lain muutoksen jälkeen karkureille tuomittiin 45 kuolemanrangaistusta, joista 26 pantiin täytäntöön. Kaikkiaan 31 kuolemantuomiota ja 20 teloitusta jäi ilmoittamatta, vaikka jo kesällä 1944 laadituista laskelmista ja diaareista olisi heti voinut nähdä ainakin sen, että eduskunnalle ilmoitettu teloitusten määrä on liian pieni.”
Huomattakoon, että Lindstedt kirjoittaa rikoslain koventamisen 5.7.1944 jälkeisestä ajasta. Kenraalimme vaikenivat omassa asiassaan ja kieltäytyivät antamasta eduskunnalle sen pyytämiä selvityksiä ennen rikoslain koventamista 5.7.1944 kesäkuussa 1944 selustassa Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saarissa toimeenpannuista ampumista ja teloituksista.
Poiketen Lindstedistä, armeijan johdon toimien motiivi ei jää maallikollekaan arvailujen varaan, vaan on varsin selvä ja uskottava: Päämaja lähti kesäkuussa 1944 laittomuuden tielle karkuruuden kitkemisessään.
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia