MOT ja Mannerheim 23.9.2013

[Martti Tapio Pelho]

Yleisradion MOT-toimitus esitti 23.9. dokumentin marsalkka Mannerheimin roolista sotilasjohtajana ja hänen vaietuista virheistään.

Ohjelman käsikirjoituksen lopussa on lainaus kenraaliluutnantti Eric Heinrichs’ilta.

Kenraaliluutnantti Erik Heinrichshan toimi jatkosodan aikana Suomen armeijan yleisesikunnan päällikkönä. Hän oli marsalkan tärkein sotilaspoliittinen avustaja. Mannerheimia käsittelevän kirjansa loppupuolella hän jättää jälkipolville ylimmän sodanjohdon toimintaympäristöön liittyvän ohjeen.

”Liioiteltuna voitaneen pitää väitettä, että ylipäällikön lähinnä oleva käsi oli kokonaan eliminoitu. Niin ei ollut laita. Mutta kenties tuon käden ulottuvuus oli liian rajoitettu tai käsi itse oli liian heikko. Sen seikan arvioiminen ei kuitenkaan kuulu tämän kirjoittajalle. Paikallaan sen sijaan olisi, että siitä suoritettaisiin puolueeton, perusteellinen tutkimus.”

"Tätä tutkimusta on nyt odotettu kohta 70 vuotta", muistuttaa kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo ohjelman lopussa.

Agricolan lukuisissa kirjoituksissani olen tuonut julki omien tutkimusteni havaintoja Kannaksen kesäkuun 1944 puna-armeijan massiivisen “yllätyshyökkäyksen” aiheuttamaa katastrofia ja Mannerheimin 20.6.1944 paniikin keskellä rintamakarkuruuden suitsemiseksi ja kurin palauttamiseksi antaman laittoman karkureiden ampumiskäskyn todennäköisiä ja todellisia seurauksia Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saarissa.

Joskopa nyt tunnettujen kenraaliluutnanttien aloitteiteiden siivittäminä ja julkisella tutkimusrahoituksella myös kadonneiden suomalaisten rintamakarkureiden kohtalot ja selustassa ammuttujen karkureiden väitettyjen joukkohautapaikojen todelliset tutkimiset tuovat uutta valoa sotahistoriamme kesäkuun 1944 vaiettuihin tapahtumiin ja laittomiin omien sotilaitten hengenriistoihin (murhiin).

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Veikko I Palvo]

Yleisradion MOT-toimitus esitti 23.9. dokumentin marsalkka Mannerheimin roolista sotilasjohtajana ja hänen vaietuista virheistään

Karl Lennart Oesch suoritti Ranskan sotakorkeakoulun 1924 - 1926 ja nimitettiin
kenraalimajuriksi ja Yleisesikunnan päälliköksi 1930 alkaen.
Oesch oli puolustusministerinäkin Mäntsälän kapinan aikaan - peräti 12 pv Sunilan hallituksessa. Ylennys kenraaliluutnantiksi 1936 ja syksyllä 1939 nimitys Päämajan
Yleisesikunnan päälliköksi, Mannerheimin lähimmäksi apulaiseksi.
Mutta sivuuttiko Mannerheim Oeschin lähimpänä apulaisenaan?

Rannikkoryhmän komentajaksi Viipurinlahdellekin nimitettiin kenr. Wallenius ja tämän juututtua Haminan upseerikerholle, Oesch nimitettiin Rannikkoryhmän komentajaksi helmikuussa 1940. Jatkosodassa kenr.ltn Oeschin IV AK motitti Viipurin lähistöllä kesällä 1941 kolme neuvostodivisioonaa.
Normandian maihinnousu alkoi 6.6.1944 ja Stalinin länsiliittoutuneille lupaama "kevennyshyökkäys" itärintamalla Kannaksella tykistövalmistelulla 9.6.1944 ja hyökkäys Laatokan Karjalassa muutama päivä myöhemmin.

Mannerheim komensi Aunuksen ryhmän komenta kenr.ltn. Oeschin Kannaksen komentajaksi samaan aikaan taemman VT-linjan murtuessa 14.6.1944 ja kävi henkilökohtaisesti luovuttamassa Oeschille Mannerheim-ristin 26.6.1944.
Mannerheim näyttäisi osanneen valita oikean kenraalin komentajaksi Kannakselle?

Mutta kenr.ltn Oeschistä halutaan muistaa lähinnä vain hänen *kyseenalainen* sotavankeihin liittyvä tuomionsa sodan jälkeen 1946? Ja kenr.ltn Oeschia ei näytettäisi syytettävän viime vuosien aikaisessa tutkimushankkeessakaan, joka käynnisti keskustelun salaa ammutuista rintamakarkureista?

Veikko Palvo

[Emma-Liisa]

Ohjelman käsikirjoituksen lopussa on lainaus kenraaliluutnantti Eric Heinrichs’ilta.

Kenraaliluutnantti Erik Heinrichshan toimi jatkosodan aikana Suomen armeijan yleisesikunnan päällikkönä. Hän oli marsalkan tärkein sotilaspoliittinen avustaja. Mannerheimia käsittelevän kirjansa loppupuolella hän jättää jälkipolville ylimmän sodanjohdon toimintaympäristöön liittyvän ohjeen.

”Liioiteltuna voitaneen pitää väitettä, että ylipäällikön lähinnä oleva käsi oli kokonaan eliminoitu. Niin ei ollut laita. Mutta kenties tuon käden ulottuvuus oli liian rajoitettu tai käsi itse oli liian heikko. Sen seikan arvioiminen ei kuitenkaan kuulu tämän kirjoittajalle. Paikallaan sen sijaan olisi, että siitä suoritettaisiin puolueeton, perusteellinen tutkimus.”

"Tätä tutkimusta on nyt odotettu kohta 70 vuotta", muistuttaa kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo ohjelman lopussa.

Heinrichs tarkoittaa päämajan toimintaa ja erityisesti yleisesikunnan päällikön roolia, jota hän itse hoiti. Jos oikein muistan, Heinrichsin jäämistöön sisältyi aiheesta materiaalia.

[historioija]

Ohjelman käsikirjoituksen lopussa on lainaus kenraaliluutnantti Eric Heinrichs’ilta.

Kenraaliluutnantti Erik Heinrichshan toimi jatkosodan aikana Suomen armeijan yleisesikunnan päällikkönä. Hän oli marsalkan tärkein sotilaspoliittinen avustaja. Mannerheimia käsittelevän kirjansa loppupuolella hän jättää jälkipolville ylimmän sodanjohdon toimintaympäristöön liittyvän ohjeen.

”Liioiteltuna voitaneen pitää väitettä, että ylipäällikön lähinnä oleva käsi oli kokonaan eliminoitu. Niin ei ollut laita. Mutta kenties tuon käden ulottuvuus oli liian rajoitettu tai käsi itse oli liian heikko. Sen seikan arvioiminen ei kuitenkaan kuulu tämän kirjoittajalle. Paikallaan sen sijaan olisi, että siitä suoritettaisiin puolueeton, perusteellinen tutkimus.”

"Tätä tutkimusta on nyt odotettu kohta 70 vuotta", muistuttaa kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo ohjelman lopussa.

Heinrichs tarkoittaa päämajan toimintaa ja erityisesti yleisesikunnan päällikön roolia, jota hän itse hoiti. Jos oikein muistan, Heinrichsin jäämistöön sisältyi aiheesta materiaalia.

Päämaja on jo tieteellisen tutkimuksen, myös puolueettoman ja perusteellisen tavoittamattomissa. Ehkä olen turhan vaativa, mutta en yleensäkään osaa antaa suurtakaan painoarvoa edes paneutuvalle tutkimustyölle. Tulokset ovat minusta liian epävarmoja.
Ylipäälliköstä ja hänen esikunnastaan jääneet tiedot ja muistot ovat erityisen ongelmallisia, sillä päämaja on ollut erityislaatuinen ympäristö. Emme edes enää ymmärrä sen ilmapiiriä ja hienovaraisia menettelytapoja, emmekä sen jäsenten toimintaedellytyksiä.

[Emma-Liisa]

Päämaja on jo tieteellisen tutkimuksen, myös puolueettoman ja perusteellisen tavoittamattomissa. Ehkä olen turhan vaativa, mutta en yleensäkään osaa antaa suurtakaan painoarvoa edes paneutuvalle tutkimustyölle. Tulokset ovat minusta liian epävarmoja.
Ylipäälliköstä ja hänen esikunnastaan jääneet tiedot ja muistot ovat erityisen ongelmallisia, sillä päämaja on ollut erityislaatuinen ympäristö. Emme edes enää ymmärrä sen ilmapiiriä ja hienovaraisia menettelytapoja, emmekä sen jäsenten toimintaedellytyksiä.

Voi voi. Se ettei kenties saavuetta täydellistä tulosta, ei ole mikään syy olla yrittämättä. Onhan Hitlerin ja Stalinin johtamistapaakin tutkittu ja niissä sentään on "esteenä" tutkijalle vieras ideologia.

Kyse ei ole ilmapiiristä vaan siitä, että esikunnan kollegiaalinen käsittelytapa hylättiin ja vain Mannerheimilla oli kaikki tieto.

PS. Uudessa Kanavassa on Kimmo Rentolan artikkeli Kekkosen johtamistavasta.

[historioija]

Päämaja on jo tieteellisen tutkimuksen, myös puolueettoman ja perusteellisen tavoittamattomissa. Ehkä olen turhan vaativa, mutta en yleensäkään osaa antaa suurtakaan painoarvoa edes paneutuvalle tutkimustyölle. Tulokset ovat minusta liian epävarmoja.
Ylipäälliköstä ja hänen esikunnastaan jääneet tiedot ja muistot ovat erityisen ongelmallisia, sillä päämaja on ollut erityislaatuinen ympäristö. Emme edes enää ymmärrä sen ilmapiiriä ja hienovaraisia menettelytapoja, emmekä sen jäsenten toimintaedellytyksiä.

Voi voi. Se ettei kenties saavuetta täydellistä tulosta, ei ole mikään syy olla yrittämättä. Onhan Hitlerin ja Stalinin johtamistapaakin tutkittu ja niissä sentään on "esteenä" tutkijalle vieras ideologia.

Kyse ei ole ilmapiiristä vaan siitä, että esikunnan kollegiaalinen käsittelytapa hylättiin ja vain Mannerheimilla oli kaikki tieto.

PS. Uudessa Kanavassa on Kimmo Rentolan artikkeli Kekkosen johtamistavasta.

Minä vain oletan jo lähtökohtaisesti, että näissä tutkimuksissa ei voi päästä kovin täsmällisiin tuloksiin eikä niinsanotusti lähelle Kremliä, Tamminiemeä yms. erikoislaatuisia paikkoja.

[Emma-Liisa]

Minä vain oletan jo lähtökohtaisesti, että näissä tutkimuksissa ei voi päästä kovin täsmällisiin tuloksiin eikä niinsanotusti lähelle Kremliä, Tamminiemeä yms. erikoislaatuisia paikkoja.

Niinpä niin. Eräs ruotsalainen oletti "lähtökohtaisesti" 1915, ettei Suomesta voi koskaan tulla itsenäistä.

[historioija]

Minä vain oletan jo lähtökohtaisesti, että näissä tutkimuksissa ei voi päästä kovin täsmällisiin tuloksiin eikä niinsanotusti lähelle Kremliä, Tamminiemeä yms. erikoislaatuisia paikkoja.

Niinpä niin. Eräs ruotsalainen oletti "lähtökohtaisesti" 1915, ettei Suomesta voi koskaan tulla itsenäistä.

Tulevaisuuden ennustaminen onkin tunnetusti vielä vaikeampaa kuin menneisyyden.

[Albert Ravila]

Päämaja on jo tieteellisen tutkimuksen, myös puolueettoman ja perusteellisen tavoittamattomissa.

Ei ole.

Ylipäälliköstä ja hänen esikunnastaan jääneet tiedot ja muistot ovat erityisen ongelmallisia, sillä päämaja on ollut erityislaatuinen ympäristö. Emme edes enää ymmärrä sen ilmapiiriä ja hienovaraisia menettelytapoja, emmekä sen jäsenten toimintaedellytyksiä.

Kyllä me ymmärrämme. "Historioijan" näkemyksestä tulee mieleen Juholan, Paulaharjun ja Strömbergin teos Päämajan hukatut kuukaudet. Siinä todetaan mm., että "[j]oka ei itse ole päämajassa palvellut, älköön yrittäkö sen sisimmästä kirjoittaa".

Ehkä olen turhan vaativa, mutta en yleensäkään osaa antaa suurtakaan painoarvoa edes paneutuvalle tutkimustyölle. Tulokset ovat minusta liian epävarmoja.

Tämä on kyllä varsin lohduton näkökulma.

[Emma-Liisa]

Ylipäälliköstä ja hänen esikunnastaan jääneet tiedot ja muistot ovat erityisen ongelmallisia, sillä päämaja on ollut erityislaatuinen ympäristö. Emme edes enää ymmärrä sen ilmapiiriä ja hienovaraisia menettelytapoja, emmekä sen jäsenten toimintaedellytyksiä.

Kyllä me ymmärrämme. "Historioijan" näkemyksestä tulee mieleen Juholan, Paulaharjun ja Strömbergin teos Päämajan hukatut kuukaudet. Siinä todetaan mm., että "[j]oka ei itse ole päämajassa palvellut, älköön yrittäkö sen sisimmästä kirjoittaa".

Tällä periaatteella natseista voisi kirjoittaa vain natsi eikä antiikin Roomasta voisi kirjoittaa kukaan.

Voisi esittää päinvastaisen väitteen: tutkimus voi oivaltaa paljon sellaista mitä osanottajat eivät itse ole ymmärtäneet ja/tai jonka he ovat torjuneet mielestään.

Ehkä olen turhan vaativa, mutta en yleensäkään osaa antaa suurtakaan painoarvoa edes paneutuvalle tutkimustyölle. Tulokset ovat minusta liian epävarmoja. [/quoote]
Tämä on kyllä varsin lohduton näkökulma.

Jos Hstorioija käsittelisi samalla tavoin esim. rakennuksia, hän päätyisi silhen tuloksee, että on liian epävarmaa, voiko sellaiseen mennä sisään, kun ei ole varma, romahtaako katto. Todennäköisesti hän kuitenkin menee moneenkin rakennukseen, koska käytännön kokemus on soittanut, että useimiten katto ei romahda.

Sama juttu tutkimuksen kanssa. Täydellistä tietoa ei voi koskaan saada, mutta epätäydellinenkin tieto (jota korjataan kun tulee uutta tietoa) on parempi kuin ei lainkaan tietoa tai oikeammin pelkkä arvailu jota Historioija harrastaa.

[historioija]

Ylipäälliköstä ja hänen esikunnastaan jääneet tiedot ja muistot ovat erityisen ongelmallisia, sillä päämaja on ollut erityislaatuinen ympäristö. Emme edes enää ymmärrä sen ilmapiiriä ja hienovaraisia menettelytapoja, emmekä sen jäsenten toimintaedellytyksiä.

Kyllä me ymmärrämme. "Historioijan" näkemyksestä tulee mieleen Juholan, Paulaharjun ja Strömbergin teos Päämajan hukatut kuukaudet. Siinä todetaan mm., että "[j]oka ei itse ole päämajassa palvellut, älköön yrittäkö sen sisimmästä kirjoittaa".

Tällä periaatteella natseista voisi kirjoittaa vain natsi eikä antiikin Roomasta voisi kirjoittaa kukaan.

Voisi esittää päinvastaisen väitteen: tutkimus voi oivaltaa paljon sellaista mitä osanottajat eivät itse ole ymmärtäneet ja/tai jonka he ovat torjuneet mielestään.

Ehkä olen turhan vaativa, mutta en yleensäkään osaa antaa suurtakaan painoarvoa edes paneutuvalle tutkimustyölle. Tulokset ovat minusta liian epävarmoja. [/quoote]
Tämä on kyllä varsin lohduton näkökulma.

Jos Hstorioija käsittelisi samalla tavoin esim. rakennuksia, hän päätyisi silhen tuloksee, että on liian epävarmaa, voiko sellaiseen mennä sisään, kun ei ole varma, romahtaako katto. Todennäköisesti hän kuitenkin menee moneenkin rakennukseen, koska käytännön kokemus on soittanut, että useimiten katto ei romahda.

Sama juttu tutkimuksen kanssa. Täydellistä tietoa ei voi koskaan saada, mutta epätäydellinenkin tieto (jota korjataan kun tulee uutta tietoa) on parempi kuin ei lainkaan tietoa tai oikeammin pelkkä arvailu jota Historioija harrastaa.

En halua kärjistää asioita, vaan ymmärrän, että nämä ovat hyvin monimutkaisia asioita, joista ei niistäkään voi päästä selkeisiin tuloksiin. Mutta tosiaan ajattelen, että historiassa joudutaan aina enemmän tai vähemmän arvailemaan, koska itse ilmiöihin ei enää pääse kiinni. On tyydyttävä siihen, mitä niistä on jäänyt jäljelle. Menneen ymmärtäminenkin on meidän oloissamme jo epämääräistä. No, jos halutaankin katsoa menneisyyttä nykyajan mittapuin... Asioiden tutkiminen toki vähentää arvailun tarvetta.

Mitä tästä näkökannasta seuraa? Ainakin sitä, että ei aina kannata kiistellä tutkimustulosten paremmuudesta ja oikeellisuudesta. Onhan usein kysymys pelkistä tutkijoiden makuasioista, arvostuksista ja arvioinneista.

Olen kyllä sitä mieltä, että pitäisi tutkia lähdeaineiston määrän ja laadun vaikutusta tutkimustuloksiin. Onhan historiantutkimuksessa aina kysymys otannasta, joka sitä paitsi on vinoutunut joihinkin suuntiin eli lähderyhmiin.

[Emma-Liisa]

Mitä tästä näkökannasta seuraa? Ainakin sitä, että ei aina kannata kiistellä tutkimustulosten paremmuudesta ja oikeellisuudesta. Onhan usein kysymys pelkistä tutkijoiden makuasioista, arvostuksista ja arvioinneista.

Siitä, ettei kukaan ihminen voi saavuttaa totuutta, ei seuraa, että tutkijoiden tulokset olisivat samanarvoisia. On olemassa uutta luovaa, normaalia ja huonoa tutkimusta. Ja myös valheita ja vääristelyä.

[jsn]

Mutta tosiaan ajattelen, että historiassa joudutaan aina enemmän tai vähemmän arvailemaan, koska itse ilmiöihin ei enää pääse kiinni. On tyydyttävä siihen, mitä niistä on jäänyt jäljelle.

Juuri tätä tekee historiantutkimus, joka päättelee erinäisiä asioita näiden epätäydellisten jälkien perusteella. Se ei koskaan tavoita koko ilmiötä, mutta tutkimuksen laadun ratkaisee ennen kaikkea se, mitä täsmällisempää kysymystä selvitetään ja kuinka hyvin tähän pystytään aukollisen materiaalin avulla vastaamaan. Eivät ne ole vain makuasioita, vaikka makuasiat tietenkin vaikuttavat siihen, mitä tutkitaan. Saman materiaalin perusteella toki voi tehdä hyvin erilaisia johtopäätöksiä, mutta silloin yleensä tutkitaan asiaa eri näkökulmasta.

Vielä 1990-luvun alussa monet veteraanit sanoivat, ettei sotaa voi (eikä saa) tutkia sellainen joka ei ole itse sotaa kokenut. Toisaalta varsin harva koki tuolloin sekä rivimiehen, komentoportaan tai päämajan todellisuuden ja oli vielä henkilökohtaisesti läsnä kaikissa tilanteissa ja paikoissa. Tavoittiko joku näistä sitten sen jotenkin paremmin kuin pääosin kirjallisia lähteitä availeva, mutta ajan ja paikan rajoituksiista vapaa historiantutkija?

Minusta tuntuu että pyrit nyt toistamaan tätä samaa nihilismiä joka ainoan keskustelunaiheen yhteydessä.

[historioija]

Mutta tosiaan ajattelen, että historiassa joudutaan aina enemmän tai vähemmän arvailemaan, koska itse ilmiöihin ei enää pääse kiinni. On tyydyttävä siihen, mitä niistä on jäänyt jäljelle.

Juuri tätä tekee historiantutkimus, joka päättelee erinäisiä asioita näiden epätäydellisten jälkien perusteella. Se ei koskaan tavoita koko ilmiötä, mutta tutkimuksen laadun ratkaisee ennen kaikkea se, mitä täsmällisempää kysymystä selvitetään ja kuinka hyvin tähän pystytään aukollisen materiaalin avulla vastaamaan. Eivät ne ole vain makuasioita, vaikka makuasiat tietenkin vaikuttavat siihen, mitä tutkitaan. Saman materiaalin perusteella toki voi tehdä hyvin erilaisia johtopäätöksiä, mutta silloin yleensä tutkitaan asiaa eri näkökulmasta.

Vielä 1990-luvun alussa monet veteraanit sanoivat, ettei sotaa voi (eikä saa) tutkia sellainen joka ei ole itse sotaa kokenut. Toisaalta varsin harva koki tuolloin sekä rivimiehen, komentoportaan tai päämajan todellisuuden ja oli vielä henkilökohtaisesti läsnä kaikissa tilanteissa ja paikoissa. Tavoittiko joku näistä sitten sen jotenkin paremmin kuin pääosin kirjallisia lähteitä availeva, mutta ajan ja paikan rajoituksiista vapaa historiantutkija?

Minusta tuntuu että pyrit nyt toistamaan tätä samaa nihilismiä joka ainoan keskustelunaiheen yhteydessä.

Niinpähän on tullut tehdyksi. Mutta minusta tuo historiatiedon suhteellisuus on realismia, jota historiaan vihkiytyneet eivät - ymmärrettävistä syistä - ole täysin tajunneet tai ainakaan halunneet hyväksyä.
Jos on vankka usko omaan asiaansa, niin voi ottaa minun nihilismini pelkkänä palstantäytteenä. Mutta olisihan se jotakin, jos joku minua tässä kykenevämpi ryhtyisi tosissaan arvioimaan historiatieteen olemusta ja merkitystä sekä kehittymismahdollisuuksia, eikä vain toistaisi ennen opittua. Eivät mitkään opit ole lukkoonlyötyä totuutta.
En ole juurikaan seurannut historiakeskustelua tämän palastan ulkopuolella. Ajatukset ovat siis uskoakseni omiani. Mutta en yhtään epäile, että monenlaisia näkemyksiä ja ajatuksia on ehditty esittää ja ottaa varteen, vakavamminkin otettavia kuin minun, nyttemmin pelkäksi kotiseudun historian harrastajaksi ja kaikenlaisten historiakirjojen (ahkeraksi) lukijaksi taantuneen.

[jsn]

Mutta minusta tuo historiatiedon suhteellisuus on realismia, jota historiaan vihkiytyneet eivät - ymmärrettävistä syistä - ole täysin tajunneet tai ainakaan halunneet hyväksyä.
Jos on vankka usko omaan asiaansa, niin voi ottaa minun nihilismini pelkkänä palstantäytteenä. Mutta olisihan se jotakin, jos joku minua tässä kykenevämpi ryhtyisi tosissaan arvioimaan historiatieteen olemusta ja merkitystä sekä kehittymismahdollisuuksia, eikä vain toistaisi ennen opittua. Eivät mitkään opit ole lukkoonlyötyä totuutta.

Olet erehtynyt sikäli, että kokenut historioitsija kyllä tiedostaa em. rajoitukset menneisyyden selvittämisessä. Keskeinen osa tutkimustyötä on lähdekritiikki. Sen yhteydessä pohditaan aina juuri näitä ongelmia. Voi olla ettei asiaa pueta sanoiksi tarpeeksi usein, koska se on niin itsestäänselvä, jolloin myös harrastajasta voi tuntua, ettei sitä ensinkään huomioida.

Jokaisessa tieteessä on samoja kaavamaisuusongelmia, eivätkä kaikki tieteenharjoittajat ole suuria metodisia innovaattoreita. Tämä ei silti minusta välttämättä horjuta koko tieteenalan perusteita tai siitä tyystin arvotonta tai hyödytöntä. Aina voi esittää perusteltua kritiikkiä, asiapohjalta, lähteisiin tai kirjallisuuteen tutustumalla. Jos haluat pohtia yleisemmin koko historian tutkimisen olemusta ja mielekkyyttä niin minusta siitä voisi avata oman ketjun.