Ylikangas syyttää blogissaan Tuomiojaa yhden totuuden suosijaksi

[historioija]

...karkurit oli palautettava järjestykseen "tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen.

Kyllähän ampumalla järjestykseen sai, mutta ei näistäkään sotilaista kuitenkaan ollut enää rintamalla hyötyä. Järkeä oli vain ampumisella uhkaamisesta, jossa vakuutena pystyi esittämään joitakin jo ammutun.

[Emma-Liisa]

http://yle.fi/uutiset/arkistot_vaikenev ... na/7058916

Uutinenen sisälsi paitsi ns. kansanihmisten muisteloita myös arvostetun tutkijan, valtiot. tri ja eversti Pekka Visurin arvion:

Hiljattain jatkosodan ratkaisuvaiheista kirjan "Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat" julkaissut valtiotieteen tohtori Pekka Visuri pitää täysin mahdollisena sitä, että teloitettuja karkureita olisi haudattu kotikonnuilleen rintamalla kaatuneina.

- Se on ilman muuta mahdollista. Tiedettiin myös tapauksia, joissa joku ampui itsensä, mutta papereihin tapaus merkittiin "taistelussa kaatuneena", Visuri kertaa

Niin että tiedä häntä sitten, kuka kenenkin totuuden teloitti, voisi maallikkona aprikoida.

Kaikkihan on mahdollista, esim. se että Stalinilla oli kaikenlaisia suunnitelmia. Mutta "mahdollisuus" ei vielä riitä, pitää olla todisteita.

Molemmat haastatellut kertoivat mitä olivat kuulleet isältään eli kyseessä on toisen käden tieto. Kertomukset pitäisi analysoida tarkemmin. Ensikuulemalta teloituskertomus tuntuu painavammalta kuin hautaamiskertomus.

[Emma-Liisa]

Kukaan ei ollut todistamassa, kun puna-armeija teloitti omia sotilaitaan vuodesta 1941 vuoteen 1945.

Miten niin ei ollut, kun kyseessä oli yleinen käytöntö, jota ei mitenlään edes salattu? Myös jälkeenpäin keinoa pidettiin oikeutettuna ja hyväksyttynä, mikä ilmenee Bekin romaanista Volokololamskin valtatie, jota Matti Kurjensaari 50-luvulla vertaili Linnan Tuntemattoman täysin erilaiseen suhtautumiseen.

Kurjensaari ei mitenkään tuominnut puna-armeijan käytäntöä, vaan totesi sen todistavan että venäläinen mentalitetti erosi suomalaisesta. Voisi ehkä lisätä, etteihän sitä tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos vihollinen olisi päässyt yhtä lähelle Helsinkiä kuin Moskovaa.

Muistelen myös lukeneeni määrän, joka teloitettiin Stalingradin taistelusssa.

[nylander]

Kaikkihan on mahdollista, esim. se että Stalinilla oli kaikenlaisia suunnitelmia. Mutta "mahdollisuus" ei vielä riitä, pitää olla todisteita.

Molemmat haastatellut kertoivat mitä olivat kuulleet isältään eli kyseessä on toisen käden tieto. Kertomukset pitäisi analysoida tarkemmin. Ensikuulemalta teloituskertomus tuntuu painavammalta kuin hautaamiskertomus

Siis minähän en viestissäni yrittänyt todistaa mitään - kaikkein vähiten haastateltujen ihmisten korviin tulleisiin kuulopuheisiin nojaten. Itselläni ei ole minkäänlaista sotahistoriallista kompetenssia ottaa asiaan kantaa.

Sen sijaan olen vuodesta 2007 aivan pääpiirteittäin seurannut asiasta käytyä ns. keskustelua, jossa ovat esiintyneet luvut 63 ja n. 250 (vai onko edellisen osalta jo tuoreempaa arvoa?). Samaten olen saanut käsityksen, että asia on jo lopullisesti ratkaistu tyyliin Roma locuta - causa finita. Ja joka muuta väittää, niin pallo jalkaan ja ikuiseen häpeään.

Nyt astuu asiaa koskevalle foorumille valtiot. tri Pekka Visuri. Hän vaikuttaa hyvin luotettavalta tutkijalta; sain loppuvuonna lukemastani kirjasta Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat erittäin hyvän kuvan. Tulkitsen Visurin Ylelle antamaa haastattelulausuntoa niin, että hän avaa uudestaan juuri mahdollisuuden ikkunan siihen, minkä ehdottomasti, jos vähänkään ymmärrän, piti olla case closed. Näin, vaikka osapuolten käsitysten välistä klappia ei koskaan tultaisi "kuromaan kiinni".

Todettakoon vielä, että en erityisemmin toivo tulevaisuudessa pystyttävän osoittamaan sitä tai tätä. Minua yksittäisenä kansalaisena vain sattuu kiinnostamaan se kohtelu, jonka yksi kaikkein huomattavimmista elossa olevista suomalaisista historiantutkijoista kuluneiden vuosien aikana on saanut osakseen.

[historioija]

Kaikkihan on mahdollista, esim. se että Stalinilla oli kaikenlaisia suunnitelmia. Mutta "mahdollisuus" ei vielä riitä, pitää olla todisteita.

Molemmat haastatellut kertoivat mitä olivat kuulleet isältään eli kyseessä on toisen käden tieto. Kertomukset pitäisi analysoida tarkemmin. Ensikuulemalta teloituskertomus tuntuu painavammalta kuin hautaamiskertomus

Siis minähän en viestissäni yrittänyt todistaa mitään - kaikkein vähiten haastateltujen ihmisten korviin tulleisiin kuulopuheisiin nojaten. Itselläni ei ole minkäänlaista sotahistoriallista kompetenssia ottaa asiaan kantaa.

Sen sijaan olen vuodesta 2007 aivan pääpiirteittäin seurannut asiasta käytyä ns. keskustelua, jossa ovat esiintyneet luvut 63 ja n. 250 (vai onko edellisen osalta jo tuoreempaa arvoa?). Samaten olen saanut käsityksen, että asia on jo lopullisesti ratkaistu tyyliin Roma locuta - causa finita. Ja joka muuta väittää, niin pallo jalkaan ja ikuiseen häpeään.

Nyt astuu asiaa koskevalle foorumille valtiot. tri Pekka Visuri. Hän vaikuttaa hyvin luotettavalta tutkijalta; sain loppuvuonna lukemastani kirjasta Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat erittäin hyvän kuvan. Tulkitsen Visurin Ylelle antamaa haastattelulausuntoa niin, että hän avaa uudestaan juuri mahdollisuuden ikkunan siihen, minkä ehdottomasti, jos vähänkään ymmärrän, piti olla case closed. Näin, vaikka osapuolten käsitysten välistä klappia ei koskaan tultaisi "kuromaan kiinni".

Todettakoon vielä, että en erityisemmin toivo tulevaisuudessa pystyttävän osoittamaan sitä tai tätä. Minua yksittäisenä kansalaisena vain sattuu kiinnostamaan se kohtelu, jonka yksi kaikkein huomattavimmista elossa olevista suomalaisista historiantutkijoista kuluneiden vuosien aikana on saanut osakseen.

Niin, kohtelu... Voihan ainakin olla sitä mieltä, että jossakin tutkimuksessa tai teoksesssa mennään päätelmissä käytettävissä olevien lähteiden pohjalta liian pitkälle tai ollaan liian varma. Tutkija siis voi kohdella tosiasioita liian piittaamattomasti.

Visurin arvelu näin herkässä ongelmassa on varomaton, jos hänellä oli esittää perusteeksi vain yksi itsemurhatapaus. Eihän teloitusta ja itsemurhaa edes voi rinnastaa. Haudattiinko sairauksiin ja onnettomuuksiin kuolleitakaan sankarihautaan?

Ensin pitäisi kyseiselle mahdollisuudelle saada näyttöä. Ja eikös teloituskertomuksiin yleensä kuulu hautaaminen paikalle? Tietysti ruumiita on voitu myöhemmin jälkien peittämiseksi voitu kaivaa uudelleen siin ja lähettää kotiseudulle. Mutta tästäkin luulisi jääneen joitakin muisteluja.

P.S. Mutta Visuri ei taida puhua nimenomaan sankarihaudoista? Minusta tuntuu luonnolliselta, että omaiset saivat halutessaan vainajansa kotipaikkakunnan hautausmaahan, tavanomaiseen hautaan. Mutta heillä on silloin täytynyt olla tieto omaisensa kohtalon laadusta.

[Albert Ravila]

Sen sijaan olen vuodesta 2007 aivan pääpiirteittäin seurannut asiasta käytyä ns. keskustelua, jossa ovat esiintyneet luvut 63 ja n. 250 (vai onko edellisen osalta jo tuoreempaa arvoa?). Samaten olen saanut käsityksen, että asia on jo lopullisesti ratkaistu tyyliin Roma locuta - causa finita. Ja joka muuta väittää, niin pallo jalkaan ja ikuiseen häpeään.

Olen itsekin tätä keskustelua seurannut ja tällä forumilla sitä harrastanut. Nettikeskustelijat ovat oma lukunsa, mutta kesän 1944 tapahtumia tutkimuksen keinoin tarkastelleet eivät ole koskaan lausuneet, että asia olisi jotenkin lopullisesti ratkaistu tai suljettu. Puhumattakaan, että aikaisempaa tutkimusta kriittisesti lähestyville pitäisi panna pallo jalkaan ja julistaa ikuiseen häpeään.

Kyse on koko ajan ollut siitä, että ammuttujen/teloitettujen määrää kasvattamaan pyrkivien perustelut eivät ole kestäneet kriittistä tarkastelua. Kukaan kesän 1944 tapahtumiin perehtynyt tutkija ei siis ole yrittänyt estää uusia avauksia ja/tai uusien lähteiden esittelemistä. Mutta, kuten jokainen ymmärtää, on uusia tulkintoja esittävien tahojen alistuttava siihen, että näihin tulkintoihin kohdistetaan kritiikkiä. Siis aivan samoin, kuin ns. virallisiin lukuihin on kohdistettu kritiikkiä.

Nyt astuu asiaa koskevalle foorumille valtiot. tri Pekka Visuri. Hän vaikuttaa hyvin luotettavalta tutkijalta; sain loppuvuonna lukemastani kirjasta Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat erittäin hyvän kuvan. Tulkitsen Visurin Ylelle antamaa haastattelulausuntoa niin, että hän avaa uudestaan juuri mahdollisuuden ikkunan siihen, minkä ehdottomasti, jos vähänkään ymmärrän, piti olla case closed. Näin, vaikka osapuolten käsitysten välistä klappia ei koskaan tultaisi "kuromaan kiinni".

Ei Visuri voi sitä ikkunaa avata, koska sitä ei ole koskaan kukaan sulkenutkaan. Historiantutkimuksen luonteeseen nimittäin kuuluu, että aikaisemmat näkemykset voidaan kiistää uusilla tulkinnoilla, jotka usein nojaavat eivät ainoastaan uudenlaiseen ajatteluun, vaan myös uuteen lähdemateriaaliin. Visuri sanoi ainoastaan sen, minkä oikeastaan kuka tahansa jatkosodan historiaan vähänkin perehtynyt normaalilla järjellä varustettu henkilö voi todeta: sodan aikana on voinut sattua sellaista, josta ei ole jäänyt merkintää asiakirjoihin. Tässä suhteessa Visurin TV-lausunnossa ei ole mitään erikoista ja uutta. Kokonaan toinen juttu on sitten se, onko hänellä mahdollisesti jotain sellaista uutta tietoa, jonka perusteella voisimme korjata käsitystämme jatkosodan aikana ammuttujen karkureiden määrästä. Koska Visuri ei käsittääkseni ole jatkosotaa juurikaan tutkinut, eikä varsinkaan siihen liittyviä sotilaskurinpitoon liittyviä kysymyksiä, en usko hänellä aivan lähiaikoina olevan tarjota uutta konkreettista materiaalia ko. kysymyksen osalta. Tähän mennessä Visuri on todennut vain sen, että minkä me kaikki olemme koko ajan tienneet: on mahdollista, että jatkosodan aikana on ammuttu enemmän karkureita, kuin mitä tällä hetkellä on tiedossa.

Todettakoon vielä, että en erityisemmin toivo tulevaisuudessa pystyttävän osoittamaan sitä tai tätä. Minua yksittäisenä kansalaisena vain sattuu kiinnostamaan se kohtelu, jonka yksi kaikkein huomattavimmista elossa olevista suomalaisista historiantutkijoista kuluneiden vuosien aikana on saanut osakseen.

Yksi oman historiaharrastukseni suurimpia pettymyksiä on ollut se tapa, millä yksi kaikkein huomattavimmista elossa olevista suomalaisista historiantutkijoista jotakin vuosia sitten käsitteli kesän 1944 tapahtumia kahdessa kirjassaan. En olisi ikinä voinut kuvitella, että aikaisemmin suuresti arvostamani tutkija putoaa tasossaan niin alas, kuin saatoin hänen kirjoistaan lukea. Eikä kyse ollut vain siitä, että hän oli joissakin aivan keskeisissä kysymyksissä pihalla kuin lumiukko, vaan myös siitä tavasta, miten hän "vastaanotti" kritiikkiä ja kävi keskustelua. Erityisesti ko. tutkijan jälkimmäinen kirja paljastaa paljon tämän herran persoonallisuudesta. Voi sitä kiukun määrää!

[historioija]

---
Yksi oman historiaharrastukseni suurimpia pettymyksiä on ollut se tapa, millä yksi kaikkein huomattavimmista elossa olevista suomalaisista historiantutkijoista jotakin vuosia sitten käsitteli kesän 1944 tapahtumia kahdessa kirjassaan. En olisi ikinä voinut kuvitella, että aikaisemmin suuresti arvostamani tutkija putoaa tasossaan niin alas, kuin saatoin hänen kirjoistaan lukea. Eikä kyse ollut vain siitä, että hän oli joissakin aivan keskeisissä kysymyksissä pihalla kuin lumiukko, vaan myös siitä tavasta, miten hän "vastaanotti" kritiikkiä ja kävi keskustelua. Erityisesti ko. tutkijan jälkimmäinen kirja paljastaa paljon tämän herran persoonallisuudesta. Voi sitä kiukun määrää!

Psykologisoinpa taas vähän. Eikö ole normaalia, että tutkija puurtaa vuosia yksinäisessä kammiossaan jonkin suppean kysymyksen kimpussa? Hän ei asiasta juuri keskustele kenenkään kanssa, ei ainakaan sellaisen kanssa, joka voisi ongelmasta jotakin todellista sanoa. Tutkijalle kasvaa ja kiteytyy - ehkä se oli hänellä jo työhön tarttuessaan - tietty totuus. Kaikki näyttää nyt niin selvältä, tästä tulee tieteellinen löydös, joka tuo hänelle uutta kunniaa.
Uupuneena mutta tyytyväisenä tutkija viimein julkistaa tuloksensa, jotka tulevat osaltaan muuttamaan historiankirjoitusta. Mutta karvas yllätys: tietämättömät arvostelijat kehtaavat nousta omista koloistaan puolustamaan vanhaa, kestämätöntä totuutta... Ja millä äänellä, kiukkuinen epäusko yrittää horjuttaa tutkijamme uutta näkemystä. Onko hänen taas aseteltava palaset uuteen järjestykseen mielessään? Ei, vaan on noustava taistoon totuuden puolesta! Ja niin tutkija tekee ja kestää periksiantamatta hamaan tulevaisuudeteen, vaikka taisto välillä laantuukin.

[Albert Ravila]

Oma käsitykseni on, että tutkijat kyllä konsultoivat kollegojaan. Luetuttavat käsikirjoituksia toisilla, testaavat ajatuksiaan ja kyselevät mielipiteitä. On vaikea sanoa, missä määrin nyt kysymyksessä oleva kuuluisa ja paljon mainetta niittänyt tutkija on tällaista toimintaa harrastanut. Epäilen, ettei välttämättä paljoakaan. Hän on mitä ilmeisimmin ainakin oman käsityksensä mukaan noussut jo siihen tutkijaluokkaan, jossa toisten neuvoja ei kaivata. Pelkään myös, että tutkimuksen taustalla on saattanut vaikuttaa samanlainen tekijä kuin Urpo Viinikan surullisenkuuluisassa (pika)oikeudenkäynnissä: tulos on ollut ennakolta selvä. Silloin ei muiden neuvoja kaivata.

Voi hyvin käydä niin, että keskustelu kesän 1944 tapahtumista ja ampumisista käynnistyy uudelleen "juhlavuoden" kunniaksi. Yle Uutisten asiaa koskeva juttu 31.1. viittoo mielestäni siihen suuntaan, ettei uutiskynnys aiheen suhteen ole välttämättä kovinkaan korkealla. Sikäli kun uusia tietoja tulee, täytyy toivoa, että tiedotusvälineiden edustajilla tulee nyt olemaan, toisin kuin joitakin vuosia sitten, malttia ja rohkeutta suhtautua niihin asiaankuuluvalla kriittisyydellä. Myös silloin, kun tutkija vaikuttaa sinänsä hyvin luotettavilta. Jos tutkijalta esimerkiksi kysytään, oliko Heinrichsin 20.6.1944 antama ns. ampumiskäsky laiton, ei vastaukseksi tule riittämään, että "Oli". Ei, vaikka tutkija olisikin valtiotieteen tohtori ja juuri kirjoittanut tasokkaan ja mielenkiintoisen kirjan ylipäälliköstä ja presidentistä.

[Emma-Liisa]

Psykologisoinpa taas vähän. Eikö ole normaalia, että tutkija puurtaa vuosia yksinäisessä kammiossaan jonkin suppean kysymyksen kimpussa? Hän ei asiasta juuri keskustele kenenkään kanssa, ei ainakaan sellaisen kanssa, joka voisi ongelmasta jotakin todellista sanoa. Tutkijalle kasvaa ja kiteytyy - ehkä se oli hänellä jo työhön tarttuessaan - tietty totuus. Kaikki näyttää nyt niin selvältä, tästä tulee tieteellinen löydös, joka tuo hänelle uutta kunniaa.

Sinun kannattaisi lukea esim. väitöskirjojen kiitos-osuudet.

[historioija]

Psykologisoinpa taas vähän. Eikö ole normaalia, että tutkija puurtaa vuosia yksinäisessä kammiossaan jonkin suppean kysymyksen kimpussa? Hän ei asiasta juuri keskustele kenenkään kanssa, ei ainakaan sellaisen kanssa, joka voisi ongelmasta jotakin todellista sanoa. Tutkijalle kasvaa ja kiteytyy - ehkä se oli hänellä jo työhön tarttuessaan - tietty totuus. Kaikki näyttää nyt niin selvältä, tästä tulee tieteellinen löydös, joka tuo hänelle uutta kunniaa.

Sinun kannattaisi lukea esim. väitöskirjojen kiitos-osuudet.

Eivätkös kiitokset ole enimmäkseen muodollisuuksia. Ne siis kuuluvat asiaan ja kiitosrimpsun puuttuminen herättäisi epäilyjä ties mistä, koska se kuuluu asiaan.
Kiitetäänhän perhettäkin, vaikka vaikka sen suoranaisesti tieteellinen panos saattaa olla olematon.
Pikku kuvaukseni on, kuten tyylistäkin voi päätellä, yliampuva. Mutta tosiaan on viisainta kohdata kritiikkiä jo luomisvaiheessa, jolloin ajatukset pysyvät realistisilla raiteilla. Toisaalta radikaalejakin ajatuksia pitäisi voida tulla esiin, vaikka niiden todistusperusta ei kaikki vakuuttaisikaan. Mutta kritiikki ohjaisi tutkijaa esittämään löytönsä toistaiseksi enemmän mahdollisuutena tai eräänä tutkimuslinjana, ei uutena tai edes rinnakkaisena totuutena.
Tämä kaikki on tietysti sinulle, Emma-Liisa, taas itsestäänselvää. Mutta pitäähän minunkin jotakin kirjoitella.

[jsn]

Nimimerkki historioijan tietoisuudesta näyttää puuttuvan tyystin se, että ainakin väitöskirjavaiheessa olevat tutkijat tapaavat julkaista (heidät jopa velvoitetaan tähän) artikkeleita ja pitää esitelmiä koti- ja ulkomaisissa konferensseissa, joissa on tilaisuus käydä keskustelua ennen lopullisen monografian muotoutumista, jolloin ne heikoimmalla pohjalla olevat teesit yleensä tulevat jo hylätyiksi tai paremmin perustelluiksi.

Muutenkin kontaktit kollegoihin lienevät todellisia ja tarpeellisia. Ne kiitokset käsikirjoituksen lukemisesta ja kommentoinnista pitänevät kyllä pääsääntöisesti paikkansa. Jos joku ei ole saanut kollegoiltaan tukea, niin silloin voi kyllä jättää kiitokset pois. Moni, kuten esim. minä, jätän kiitoslistat yleensä lukematta ja hyppään mieluummin asiaan.

Työ vaatii yleensä melko paljon aikaa myös virka-ajan ulkopuolella, joka on aina perheeltä pois, joten perheen tuki on ensiarvoisen tärkeää ja ansaitsee kiitoksissa paikkansa. Jotkut taas eivät halua mainita julkisuudessa perhettään tai sitten heillä ei ole sellaista.

Jokainen joka kirjoittaa vähän enemmän kuin pelkkää sähköpostia on varmasti kiitollinen jos edes joku on kiinnostunut lopputuloksesta ja tällä on siitä jotakin järkevää sanottavaa. Kustantamot eivät nykyisin enää satsaa oikolukuun, joten tekstiin voi jäädä tarpeettomia virheitä ilman tarkkaa ulkopuolista silmää. Myös valmiin teoksen mahdollisia arvosteluja alan julkaisuissa luetaan tekijäpuolella varmasti innokkaasti.

Käsitys kammioon lukkiutuneesta tutkijasta sopinee lähinnä eräisiin emerituksiin joiden käsitys omasta asemastaan on hämärtynyt ja joiden jokaiselle teokselle on heti kustantaja valmiina, oli argumentaation taso sitten mitä hyvänsä.

[historioija]

Nimimerkki historioijan tietoisuudesta näyttää puuttuvan tyystin se, että ainakin väitöskirjavaiheessa olevat tutkijat tapaavat julkaista (heidät jopa velvoitetaan tähän) artikkeleita ja pitää esitelmiä koti- ja ulkomaisissa konferensseissa, joissa on tilaisuus käydä keskustelua ennen lopullisen monografian muotoutumista, jolloin ne heikoimmalla pohjalla olevat teesit yleensä tulevat jo hylätyiksi tai paremmin perustelluiksi.

Muutenkin kontaktit kollegoihin lienevät todellisia ja tarpeellisia. Ne kiitokset käsikirjoituksen lukemisesta ja kommentoinnista pitänevät kyllä pääsääntöisesti paikkansa. Jos joku ei ole saanut kollegoiltaan tukea, niin silloin voi kyllä jättää kiitokset pois. Moni, kuten esim. minä, jätän kiitoslistat yleensä lukematta ja hyppään mieluummin asiaan.

Työ vaatii yleensä melko paljon aikaa myös virka-ajan ulkopuolella, joka on aina perheeltä pois, joten perheen tuki on ensiarvoisen tärkeää ja ansaitsee kiitoksissa paikkansa. Jotkut taas eivät halua mainita julkisuudessa perhettään tai sitten heillä ei ole sellaista.

Jokainen joka kirjoittaa vähän enemmän kuin pelkkää sähköpostia on varmasti kiitollinen jos edes joku on kiinnostunut lopputuloksesta ja tällä on siitä jotakin järkevää sanottavaa. Kustantamot eivät nykyisin enää satsaa oikolukuun, joten tekstiin voi jäädä tarpeettomia virheitä ilman tarkkaa ulkopuolista silmää. Myös valmiin teoksen mahdollisia arvosteluja alan julkaisuissa luetaan tekijäpuolella varmasti innokkaasti.

Käsitys kammioon lukkiutuneesta tutkijasta sopinee lähinnä eräisiin emerituksiin joiden käsitys omasta asemastaan on hämärtynyt ja joiden jokaiselle teokselle on heti kustantaja valmiina, oli argumentaation taso sitten mitä hyvänsä.

Niinpä, emerituksistahan ja heidän panoksestaan tämä keskustelu on kummunnut.

Mitä tulee kiitoksiin, niin tarkastelin asiaa vain siltä kannalta, mitä ne ehkä kertovat tieteellisestä vuorovaikutuksesta ja kritiikistä tutkimuksen valmisteluvaiheessa. Toki minustakin saa sen ohessa kiitellä vaikka seinänaapureita työrauhan suomisesta.

[jsn]

Mitä tulee kiitoksiin, niin tarkastelin asiaa vain siltä kannalta, mitä ne ehkä kertovat tieteellisestä vuorovaikutuksesta ja kritiikistä tutkimuksen valmisteluvaiheessa. Toki minustakin saa sen ohessa kiitellä vaikka seinänaapureita työrauhan suomisesta.

Miksei näinkin, kiitososuushan on yleensä se kaikkein henkilökohtaisin osa.

Kyllä kai "kiitokset asiantuntevista kommenteista" ovat edelleen jokin osoitin sille, että tieteellisempää keskustelua sisällöstä on käyty. Vilkaista ehkä kannattaa emeritusten esipuheita sillä silmällä, keitä niissä kiitetään - vai kiitetäänkö ketään. Mutta on kyllä nuoremmankin polven historioitsijoita, joilta nöyrät kiitokset tyystin puuttuvat. Voi tietysti olla niin, ettei ole ollut mitään mistä kiittää. Se kertoo joko korkeasta osaamisesta tai huomattavasta egosta tai sitten näiden molempien yhdistelmästä.

[Emma-Liisa]

Sinun kannattaisi lukea esim. väitöskirjojen kiitos-osuudet.

Eivätkös kiitokset ole enimmäkseen muodollisuuksia.

Riippunee ihmisen luonteesta. Jos on sydän, on kiitollinen pienestäkin avusta. Jos ei ole, ei ole kiitollinen vaikka toinen olisi uhrannut auttamiseen paljon aikaa ja vaivaa.

Toki kiitollisuuden osoittamisesta on hyötyäkin: silloin saa helpommin apua vastakin. Kukaan tuskin pärjää yksin tai ainakin toisen avulla säästää aikaa ja vaivaa.

[historioija]

Sinun kannattaisi lukea esim. väitöskirjojen kiitos-osuudet.

Eivätkös kiitokset ole enimmäkseen muodollisuuksia.

Riippunee ihmisen luonteesta. Jos on sydän, on kiitollinen pienestäkin avusta. Jos ei ole, ei ole kiitollinen vaikka toinen olisi uhrannut auttamiseen paljon aikaa ja vaivaa.

Toki kiitollisuuden osoittamisesta on hyötyäkin: silloin saa helpommin apua vastakin. Kukaan tuskin pärjää yksin tai ainakin toisen avulla säästää aikaa ja vaivaa.

Tarkoitan sitä, että tutkija ei normaalisti saa eikä juuri tarvitsekaan sellaista apua, josta asianomaisia ei jo olisi kiitetty palkan muodossa. Mutta kyllähän esimerkiksi siitä, jos on voinut keskustella hedelmällisesti tutkimusongelmistaan jonkun kanssa, kannattaa kiittää. Todellisesta vastikkeettomasta avusta siis kuuluu aidosti kiittää, muu on minusta sitä muodollisuutta. Siihen kuuluu myös esimerkiksi arkistojen henkilökuntien työ, vaikka se olisi runsastakin, jos se kuuluu niiden velvollisuuksiin. Toisaalta palvelualttius voi vaihdella suurestikin ja olla jopa kiinni näistä kiittelyistä.

En siis suinkaan pidä kiitosten runsautta minään korjausta vaativana ongelmana. Parempi toki liian paljonkin kuin liian vähän.