Ukraina

[jsn]

Mainio tuo yksinäinen Hitler pinkissä univormussa! Kun vielä käsivarsinauhassakin olisi vaaleanpunainen kolmio...

Luulisi Venäjän propagandakoneiston resursseilla ja pienelläkin photoshop-osaamisella saatavan hiukan parempaa tulosta. Posteri on ulkoasua myöten halpa, räikeä ja mauton - herättää vahvan epäilyksen ylimielisestä kohteen aliarvioimisesta.

[Tapio Onnela]

Traagisinta tässä on se, että tätä on media Venäjällä täynnä ja se tuntuu uppoavan kansaan oikein hyvin.

[Kari Hintsala]

Traagisinta tässä on se, että tätä on media Venäjällä täynnä ja se tuntuu uppoavan kansaan oikein hyvin.

Eiköhän kauheinta tuossa ole se, että "hyvänä" esitetään marssivat sotilasrivistöt. Ettei kuitenkin olisi Ukrainan false flag -operaatio?

[Heikki Jansson]

Huomasin tuossa että valtiotieteen maisteri Noora Kotilainen, visuaaliseen kulttuuriin ja poliittiseen kuvastoon keskittyvä yhteiskuntatieteilijä, on laatinut melko seikkaperäisen ja terävän analyysin Ukrainan kriisin kirvoittamista trendeistä suomalaisessa NATO-keskustelussa. VTM Kotilainen on julkaissut analyysinsä politiikasta.fi-sivustolla.

VTM Noora Kotilaisen mielestä:

Ukrainan tilanne ja nimenomaan Venäjän toiminta Ukrainan kohdalla ovat viime viikkoina nostattaneet kiihtynyttä keskustelua Suomessa. Ukrainan kriisi ja Venäjän toiminta kansainvälisen järjestelmän näkökulmasta ovat pelottavuutensa ja traagisuutensa lisäksi käänteentekeviä ja voisivat tarjota paljon kansainvälistä politiikkaa tarkasteleville

Kotilainen kuitenkin toteaa, että:

Suomalainen keskustelu on kuitenkin harmittavan usein kääntynyt tilanteen analyyttisesta purkamisesta turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, joka on pyrkinyt vanhoihin, totuttuihin ja ummehtuneisiin uomiinsa. Keskustelu on asemoitunut tuttuun tyyliin historiamme, Venäjä-pelon, Nato-jäsenyyden sekä länsijohtoisen kansainvälisen järjestelmän pysyvyyden ja kiistämättömyyden ympärille.

Viime aikojen suomalaisessa keskustelussa voi nähdä Venäjän uhkaa korostavan, ja sotilaallista liittoutumista kannattavan niin kutsutun realistisen koulukunnan argumentaation kovasti vahvistuneen. Tämä äänekäs ryhmä suhtautuu maailmanjärjestykseen normatiivisesti ja on huolissaan kansainvälisen järjestelmän liukumisesta poispäin läntisestä hegemoniasta.

Kotilainen, joka työskentelee Ulkopoliittisessa instituutissa vierailevana tutkijana ja valmistelee Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselle väitöskirjaa sotien ja kriisien kuvaston muutoksesta. Kotilaisen kannanotto on myös kannanotto historiallisten vertausten puutteellisuuteen.

Otsikolla "Historialliset analogiat vilisevät ja ontuvat" Kotilainen nimittäin toteaa seuraavaa:

Ukrainan kriisin analysoimisessa on käytetty ennennäkemättömän paljon erilaisia historiallisia analogioita. Venäjän toimia on milloin verrattu ensimmäisen maailmansodan syntyasetelmiin, milloin Hitlerin Saksan aluevaateisiin ennen toisen maailmansodan syttymistä, milloin Prahan kevään tukahduttamiseen neuvostopanssarein vuonna 1968. Myös Krimin sotaan (1853-1856) on aika ajoin viitattu, ilmeisesti ainakin osittain sen vuoksi, että sodan nimessä toistuu sana, joka nytkin on kaikkien huulilla. Suomalaisessa keskustelussa talvisota on noussut pakonomaiseksi analogiaksi, koska silloin – aivan kuten nyt Ukrainassa – Venäjä vaati Suomelta alueita ja lopulta hyökkäsi. Talvisodassa me jäimme (myytin mukaan) yksin, koska emme olleet ehtineet liittoutua vahvemman kanssa.

Keskeisin on kuitenkin analogia kylmän sodan asetelmien paluusta. Venäjä on muuttunut näissä lausunnoissa uudestaan Neuvostoliitoksi ja läntinen blokki puolestaan pahaa patoavaksi ”vapaaksi maailmaksi”.

Kotilainen tiivistää tämän ajatuksensa seuraavasti:

Historiallisten vertausten suosion selitys on varmastikin se, että niiden kautta hahmotettuna monimutkaiset ja pelottavat asiat näyttävät selkeiltä: nyt me tiedämme, miten meidän olisi pitänyt toimia.

Keskustelun ytimessä onkin ollut ajatus siitä, että jos nyt toimimme niin kuin emme aiemmin toimineet, voimme välttää katastrofin.

Näiden kommenttien jälkeen Kotilainen pureutuu varsinaiseen aiheeseensa. Otsikolla Nato ja fantasia Venäjän hyökkäyksestä Kotilainen huomauttaa, että meillä käydyssä keskustelussa kuvitellaan että Venäjän hyökkäyksen kohteena olisikin Suomi - ja sen jälkeen unohdetaan koko Ukraina, jonka merkitys siis redusoituu aasinsillaksi varsinaiseen aiheeseen, fantasiaan Suomesta, joka joutuu Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Kotilainen nimittäin kirjoittaa:

Kun Suomessa keskustellaan Ukrainasta, ei täällä oikeasti keskustella Ukrainasta vaan kuvitellaan Suomi Ukrainan tilanteeseen ja aletaan puhua turvallisuuspolitiikastamme. Tällöin keskiöön nousee ärisevän ja muskeleitaan pullistelevan Venäjän uhka Suomelle – ei Ukrainan tilanteen vaikutus maailmanpolitiikkaan – ja samalla tietysti se ikuinen kansallinen kiistakapulamme, Nato-jäsenyys. Ukrainan kriisin sytyttyä useat suomalaiset poliitikot, turvallisuus- ja kansainvälisen politiikan asiantuntijat sekä sotilashenkilöt ovat kilvan kiirehtineet ottamaan kantaa Nato-jäsenyyden puolesta. Pelko joko Venäjän suorasta sotilaallisesta uhasta maallemme tai ainakin Venäjän tulevista voimakkaista painostustoimista Suomea kohtaan ovat olleet Natoa puolustavien argumenttien keskiössä.

Keskustelusta voi jopa aistia, että Ukrainan tilanne on antanut pitkästä aikaa mahdollisuuden fantasioida ajatuksella Venäjän hyökkäyksestä maamme kimppuun. Venäjän myyttisen hyökkäyksen pienen mutta sitkeän ja ovelan maamme kimppuun voi nähdä yhtenä kansallisen identiteettimme keskeisimmistä pilareista. Tämän huomaa varsinkin kansallisten juhlapäivien aikaan: itsenäisyytemme ja olemassaolomme on edelleen voitto Venäjästä, tai no, ainakin sen hyökkäyksen torjunta. Voittomme ei ole rauha ja toimiva yhteiskunta vaan konfliktiin keskittyvä torjuntavoitto ”vainolaisesta”. Ukrainan kriisin nostettua Venäjän lännen näkökulmasta maailmanpoliittisella pelilaudalla roistomaisesti käyttäytyväksi pelaajaksi, Suomessa voidaan taas vapautuneemmin pyöritellä fantasmagoriaa Venäjän sotilaallisesta hyökkäyksestä ja nostaa Nato pöydälle.

Tämän jälkeen Kotilainen jatkaa analyysiaan otsikolla Pelko yksinjäämisestä vai halu liittyä ”hyvisten klubiin”? kirjoittamalla näin:

Historian kipukohdista kumpuava ja Suomen menneisyyden taustaa vastaan erittäin toimiva populistinen argumentti keskustelussa onkin, että ilman Natoa Suomi jää turvatta ja yksin Venäjän kynsiin. Venäjän uhkaa ja yksinjäämisen pelkoa on helppo käyttää ”kansan syviin riveihin” uppoavana argumenttina. Todellisuudessa Natoa aggressiivisesti puolustavan eliitin halun liittoutua voi kuitenkin nähdä liittyvän muuhun kuin siihen, mihin sen julkisissa kannanotoissa suoraan kerrotaan liittyvän.
...
Suurin osa kansasta kun ei ole niin kovin kiinnostunutta siitä, mihin pöytiin Suomen turvallisuuspolitiikan asiantuntijat, päätöksentekijät ja puolustuksen ammattilaiset pääsevät.

Lopuksi Kotilainen ottaa kantaa kansainvälisen yhteisön toiminnan ehtoihin. Hänen näkemyksensä mukaan:

Länsi – Yhdysvallat, EU ja Nato – ei voi välttämättä loputtomiin sanella, kuinka kansainvälinen yhteisö toimii. Voi olla että ”kansainvälinen yhteisö” pitäisi tosiaan alkaa käsittää kansainvälisenä yhteisönä, jossa sananvaltaa on muillakin kuin lännellä ja länsimielisillä äänenpainoilla. Se saattaa olla rankkaa meille, jotka olemme tottuneet olemaan aina oikeassa. Mutta on hankala nähdä tilanteeseen muuta ratkaisua kuin aito dialogi myös niiden kanssa, jotka eivät näe asioita samalla tavalla kuin me.

Lopuksi Kotilainen lopettaa analyysinsa seuraavaan:

Onko sotilaallinen liittoutumattomuus sittenkään niin pelottava ja mahdoton ajatus tulevaisuuden maailmassa, jossa valta on yhä enemmän jakautunut maailman ja arvot eri tavalla hahmottavien pelaajien kesken? Näyttää siltä, että tulevaisuuden maailmassa ei suinkaan tarvittaisi lisää sotilaallisella voimalla vahvistettuja raja-aitoja eri tavoin maailmaa hahmottavien tahojen välille, vaan pikemminkin tahoja, jotka pystyisivät keskustelemaan asioista avoimesti ja pyrkisivät ymmärtämään myös omista näkökulmista poikkeavia katsomuksia. Varsinkin konfliktin reuna-alueilla.

VTM Noora Kotilaisen koko artikkeli ja terävä laajahko analyysi on tutustuttavissa täällä.

Semmottii...

[Heikki Jansson]

What are Russia's real motivations in Ukraine? We need to understand them

Russia's role has been the most debated aspect of the Ukrainian crisis, but Russia's motivations remain under-examined. The worst analyses assume that this is just how Russia behaves, as if it were naturally more aggressive and rule-breaking than other states. This is a deeply unhelpful mistake.

Näin aloittaa The Guardian-lehden poliittinen analyytikko Ruth Deyermond
lehden 27 huhtikuuta 2014 päivätyn analyysinsa Ukrainan tilanteesta. Olen itse sanonut samasta ilmiöstä, jonka Deyermond näin mainitsee, että usein meillä ainakin näkyy oletuksena olevan, että Venäjän ylimmän poliittisen johdon - ja tarvittaessa vähän alemmankin - ravinto on peräisin Pahan lähteestä. Silloin Venäjän politiikkakin on aina Pahasta, ja aivan erityisesti se on sitä Lännen hyviksille. Muut selitykset käyvät tällöin tarpeettomiksi.

The Guardianissa Deyermond jatkaa kommentoimalla sitä, mihin Venäjän käsitys itsestään suurvaltana perustuu:

One of the most important things at stake for Russia in Ukraine is its sense of itself as one of the world's great powers. Russia's identity is tied up with the idea of its great power status. With a narrow economic base, a declining population and continuing security troubles inside its borders, it doesn't look either as secure as other established, powerful states or as economically dynamic as the rising powers. As a result, its great power status rests on three things in particular: permanent membership of the United Nations security council; its nuclear arsenal; and its position as the dominant state in its region, that of the former Soviet Union.

Since the turn of the century all three have come under pressure from the US and its European allies. Military intervention in Kosovo and Iraq, along with the 2008 recognition of Kosovo as an independent state, undermined the UN security council and the legal framework connected to it. American missile defence plans, with bases originally planned in Poland and the Czech Republic, seemed to threaten Russia's nuclear capability. Finally, the George W Bush administration's push to have Georgia and Ukraine admitted to Nato in 2008 posed a serious challenge to Russia's position in the region and, from the perspective of the Russian government, to Russian state security. In 2013, a similar threat to Russian influence appeared with the proposed signing of EU association agreements with several states, including Ukraine.

As in Georgia in 2008, Russia has used political and military means to halt the inclusion of Ukraine into a western institution. The 2008 Georgian war and the recognition of Georgia's breakaway regions of Abkhazia and South Ossetia as independent blocked the possibility of Georgian Nato membership. In 2014, the absorption of Crimea and the activities of the Russian armed forces mean a territorially intact Ukraine cannot hope to move closer to the EU, while Nato membership is even more remote. As a significant bonus, the expulsion of Ukrainian forces from Crimea and continued influence in Abkhazia have given Russia effective control over a large area of the Black Sea, which it has always regarded as a strategically vital area.

Interpretations of the Ukrainian crisis as engineered by Russia to enable a neo-imperialist land-grab, though understandable in places with a long and unhappy history in relation to Russia such as Poland and Georgia, are mistaken. Russia has never seemed keen to bear the political or economic costs of reacquiring other ex-Soviet states when it can achieve its regional objectives through other instruments.

Naulattuaan täten ne kolme kohtaa, joissa Venäjä tuntee asemansa suurvaltana uhatuksi (tai, pikemminkin, nakerretuksi) eli 1) YK:.n turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen merkityksen väheneminen, 2) Venäjän asema johtavana ydinasevaltiona eli Naton Venäjä-piiritys sekä 3) Venäjän dominoivan roolin omalla alueellaan väheneminen, Deyermond jatkaa:

Russia's role in the origins of the crisis was differently motivated – attempting to prevent the irrecoverable loss of its most important neighbour to western institutions, it appears to have persuaded the Yanukovych government to pull back from closer ties to the EU. In doing so, it triggered the protests which brought down the Ukrainian government and presented a far more immediate and severe threat to its interests in Ukraine – a radically pro-western, anti-Russian government. Russian actions in Ukraine have been, and continue to be, an attempt to salvage its position in a crisis it helped to create but did not want.

For those in the US and Europe who fear an escalation of the crisis, this should be both positive and negative. The positive aspect is that far from being driven by a crazed, Hitler-like quest for European domination, the objectives of the Putin government appear to be both limited and rational: the protection of its regional security interests and great power status. Escalation of the crisis is precisely what needs to be avoided for this to succeed, which is why Russia appears open to a negotiated resolution.

Syy ei ole siis että Putinia ajaisi jokin mielenvikainen, Hitler-tyyppinen halu Euroopan dominoimiseen, pitkällä siitä. Putinin vaikuttimet ovat sekä rajalliset että rationaalit, katsoo Deyermond. Samalla tämä syy on Lännen kannalta sekä positiivista että negatiivista: positiivista se on Lännen kannalta sikäli, että Venäjä on myönnytyshaluinen koska myönnytykset ovat sen kannalta välttämättömiä sen suurvalta-asemansa turvaamiseksi mutta samalla myös koska se on yhtä välttämätöntä sen alueellisen dominoivan aseman varmistamiseksi. Samalla ne tosin ovat Lännen kannalle kielteisiä, koska oli saavutettu raja, jota ei voinut enää ylittää kun Länsi päätti tunnustaa koko Ukrainan edustajaksi enintään Länsi-Ukrainan väestöä - ja sitäkin vain ontuvasti - edustavan hallinnon. Liian paljon oli Venäjän kannalta pelissä:

The negative aspect for the US and its European partners is that sanctions and other possible punishments are likely to be ineffective, because they are trivial compared with the stakes for Russia in Ukraine. Attempted military coercion of Russia by the US is unthinkable, so an accommodation with Russia appears necessary – something the Obama administration is pragmatic enough to be prepared for.

The Ukrainian crisis is primarily a domestic one and its resolution will depend on Ukrainians themselves. But Russia's role is also key to resolving the crisis. Engaging effectively with Russia will require an understanding of what is at stake in Ukraine – Russia's status and identity.

Semmottii...

[jsn]

On hyvä Heikki Jansson, että olet laittanut lainauksesi riittävän pitkinä. Oma tulkintasi Deyermondin artikkelista on kuitenkin häkellyttävän valikoiva. Oleelliset asiat nimittäin ovat lähes kautta linjan alleviivaustesi vieressä, eivät niiden alla:

Russia's identity is tied up with the idea of its great power status. With a narrow economic base, a declining population and continuing security troubles inside its borders, it doesn't look either as secure as other established, powerful states or as economically dynamic as the rising powers.

Venäjän suurvaltapotentiaali on väistämättä rajallinen ja suppea, aivan kuten sen taloudellinen potentiaalikin. Asiat voisivat olla toisinkin, jos Venäjä olisi ovien sulkemisen sijaan avannut talouttaan. Saksa yritti 1930-luvulla vastustaa globalisaatiota, vaikkakin onnistumisen mahdollisuudet olivat pienet. Nykypäivän Venäjään verrattuna sillä oli kuitenkin huomattavasti enemmän mahdollisuuksia.

2) Venäjän asema johtavana ydinasevaltiona eli Naton Venäjä-piiritys

.

Jo kylmän sodan vuosina Yhdysvalloilla oli ehdoton ylivoima ydinaseissa ja mahdollisuus tuhota nykyisen Venäjän alue. Tähän "piiritykseen" ei tarvittu eikä tarvita Venäjän reuna-alueita, koska ohjusten kantamat ovat jo kauan olleet sen verran pitkät. Sen sijaan ajatus lännen hyökkäyksestä Venäjälle konventionaalisin asein on täysin absurdi. Sellaisia resursseja ei länsivalloilla ole, vaikka ne yhdistäisivät ja keskittäisivät kaikki voimansa. Kukaan eurooppalainen ei enää kaipaa itselleen elintilaa idästä, vaikka venäläiset 2000-luvulla ovat aika ajoin näin väittäneet.

Russia's role in the origins of the crisis was differently motivated – attempting to prevent the irrecoverable loss of its most important neighbour to western institutions, it appears to have persuaded the Yanukovych government to pull back from closer ties to the EU. In doing so, it triggered the protests which brought down the Ukrainian government and presented a far more immediate and severe threat to its interests in Ukraine – a radically pro-western, anti-Russian government. Russian actions in Ukraine have been, and continue to be, an attempt to salvage its position in a crisis it helped to create but did not want.

Tämä on täsmälleen totta. Venäjä käynnisti mielenosoitukset painostamalla Janukovichia yllättäen perumaan jo valmiiksi neuvotellun sopimuksen, josta objektiivisesti arvioituna ei voinut olla mitään haittaa Ukrainalle eikä myöskään Venäjälle. Sen sijaan runsaasti nimenomaan taloudellista hyötyä. Siis järjetön toimenpide millä tahansa mittapuulla arvioituna. Venäjästä ei ole EU:n taloudelliseksi kilpailijaksi eikä se kykene tarjoamaan uskottavaa vaihtoehtoa. Ei ydinaseilla voi rakentaa mitään tulliliittoa tai talousyhteisöä jos potentiaalia ei ole. Sopimuksessa ei ollut kyse edes Ukrainan EU-jäsenyydestä eikä missään nimessä NATO-jäsenyydestä. Äkkitoimillaan Venäjä käynnisti Ukrainan kriisin ja ajoi Janukovichin mahdottoman tilanteen eteen ja lopulta hylkäsi hänet. Puheet fasisteista ovat olleet pelkkää sumutusta alusta loppuun.

The Ukrainian crisis is primarily a domestic one and its resolution will depend on Ukrainians themselves. But Russia's role is also key to resolving the crisis.

Ratkaisun avaimet ovat nimenomaan Moskovassa ja toissijaisesti Kiovassa, eivät toki lännessä. Venäjä on vaiennut silloin kun sen olisi pitänyt puhua ja osoittanut kaikin tavoin ettei se halua rauhanomaista ratkaisua. Samalla se on koko ajan vain vaikeuttanut omaa asemaansa. Tätä voidaan ymmärtää mutta vaikea kai on kenenkään tarjota tähän apua jos sellaista ei haluta vastaanottaa.

[Emma-Liisa]

Heikki Janssonin lainaama artikkeli on tosiaan hyvä, koska se on analyyttinen.

Russia's identity is tied up with the idea of its great power status. With a narrow economic base, a declining population and continuing security troubles inside its borders, it doesn't look either as secure as other established, powerful states or as economically dynamic as the rising powers.

Venäjän suurvaltapotentiaali on väistämättä rajallinen ja suppea, aivan kuten sen taloudellinen potentiaalikin. Asiat voisivat olla toisinkin, jos Venäjä olisi ovien sulkemisen sijaan avannut talouttaan. Saksa yritti 1930-luvulla vastustaa globalisaatiota, vaikkakin onnistumisen mahdollisuudet olivat pienet. Nykypäivän Venäjään verrattuna sillä oli kuitenkin huomattavasti enemmän mahdollisuuksia.

Vertauskohdaksi voisi ottaa myös Britannian, joka sodan jälkeen menetti imperiuminsa. Se kuitenkin onnistui korvaamaan "suuruuden" luomalla kansalaisille hyvinvointivaltion.

Yksi Venäjän ongelmista on, että se on monikansallinen valtio, jota siitä syystä uhkaa hajoamisen vaara. Tähän on vastattu (kuten tsaarin ajan lopulla) suosimalla venäläisiä, sen lisäksi että hallinto on autoritaarista.

2) Venäjän asema johtavana ydinasevaltiona eli Naton Venäjä-piiritys

.

Jo kylmän sodan vuosina Yhdysvalloilla oli ehdoton ylivoima ydinaseissa ja mahdollisuus tuhota nykyisen Venäjän alue. Tähän "piiritykseen" ei tarvittu eikä tarvita Venäjän reuna-alueita, koska ohjusten kantamat ovat jo kauan olleet sen verran pitkät. Sen sijaan ajatus lännen hyökkäyksestä Venäjälle konventionaalisin asein on täysin absurdi. Sellaisia resursseja ei länsivalloilla ole, vaikka ne yhdistäisivät ja keskittäisivät kaikki voimansa. Kukaan eurooppalainen ei enää kaipaa itselleen elintilaa idästä, vaikka venäläiset 2000-luvulla ovat aika ajoin näin väittäneet.

Absurdi tai ei, niin venäläisillä on alitajunnassa Peipsijärvi, Pultava, Napoleon ja Hitler (toki tätä muistoa on aktiivisesti myös kasvatettu). Meidän suomalaisten kai pitäisi tätä viimeisinä ihmetellä, kun monien mailmankuva on näköjään jäänyt Kollalle ja Siiranmäkeen.

Silti tekee mieli kysyä, onko Venäjä on unohtanut, että nouseva mahti on nimenomaan Kiina, josta ehkä 50-100 vuoden kuluttua väkeä haluaa muuttaa Siperiaan...EU:ssahan muutosuunta on päinvastainen.

[Emma-Liisa]

Yhtä historiallista vertailua ei kai ole käytetty: Nikolai I kukisti kapinoita, jotta ne eivät leviäisi Venäjälle.

Ja Suomessa opittiin olemaan hiljaa, mistä sitten Aleksanteri II:n aikana hyödyttiin...

[Klaus Lindgren]

Heikki Janssonin esittelemä artikkeli vaikuttaa tosiaan erinomaiselta analyysilta siitä, miten Venäjällä nähdään asiat. Mutta on syytä muistaa, että se, miten joku jonkin asian näkee, ei ole suinkaan sama asia kuin se, miten se asia lopulta on. Jos nyt siis Vladimir Putin pelkäsi NATON perustavan tukikohtansa Sevastopoliin, ei se suinkaan merkitse sitä, että Ukraina olisi ollut liittymässä NATOon tai antavan satamansa sen käyttöön. Samaan tapaan se, että venäläiset ovat tunteneet Ukrainan olevan kuitenkin jollain tapaa osa Venäjää, ei ollenkaan merkitse sitä, että ukrainalaiset kokisivat olevansa venäläisiä. Se ei merkitse edes sitä, että Ukrainan venäläisten enemmistö haluaisi liittyä Venäjään. Janssonin lainauksista käy myös ilmi syitä siihen, miksi Venäjällä ja jostain syystä myös monilla muun maailman tarkkailijoilla on ollut vaikeuksia ymmärtää sitä, että ukrainalaiset ovat ihan oikea itsenäinen kansakunta ja Ukraina on ihan oikea suvereeni valtio.

Tästä tulee mieleen varsin haettu rinnastus, joka kuitenkin tukee Heikki Janssonin toisia, Talvisodasta esittelemiä ajatuksia: se, että Stalin pelkäsi vuonna 1939 Suomen ajautuvan Saksan sylin, lienee tosiasia. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että Suomi olisi ollut hakeutumassa Saksan liittolaiseksi. Sen sijaan voi hyvinkin olla, että Stalin sai oman pelkonsa toteutumaan juuri varautumalla siihen. Uskon kuitenkin, ettei Ukrainan kohdalla ihan näin hassusti pääse käymään.

[Martti Tapio Pelho]

Jsn kirjoittaa:

“Äkkitoimillaan Venäjä käynnisti Ukrainan kriisin ja ajoi Janukovichin mahdottoman tilanteen eteen ja lopulta hylkäsi hänet. Puheet fasisteista ovat olleet pelkkää sumutusta alusta loppuun.”

Kiovassa useita kuukausia paikalla olleen Ylen toimittaja Marja Mannisen mukaan Kiovan Maidenilla hallitusta vastaan nousivat ensiksi opiskelijat ja tavallinen rahvas. Sitten tulivat yhdysvaltalaiset ja heidän jälkeensa vasta kolmen oppositiopuolueen ukrainalainen väki.

Presidentti Viktor Janukovitsh sopi helmikuussa EU:n ja kolmen läntisen maan edustajien ja Venäjän tuella kolmen oppositiojohtajien kanssa vallansiirtosopimuksen, jota ei koskaan toteutettu. Toimeenpantiin CIA:n vanhan standardikaava nro 1 mukainen laiton vallankaappaus.

Oikeudellisesti - siis oikeudellisesti- Janukovitsh on edelleen Ukrainan perustuslain mukaan valittu laillinen presidentti ja armeijan ylipäällikkö.

Kiovassa 25.2. tuoreiden hallituskaappareiden kanssa neuvotellut Viron ulkoministeri Urmas Paet kauhisteli tunnetussa puhelintallenteessa 26.2. EU:lle etteivät kaaparit halua käynnistää Kiovan joukkomurhista rikostutkintaa ja että kaappareilla on musta menneisyys.

Miten musta, Tapio Onnela?

Yhdysvaltojen johdolla käydyissä Ukrainan salaisissa “hallitusneuvotteluissa” syyttäjänvirka annettiin Svoboda-puolueen miehelle. Miksi?

Ulkoministeri Erkki Tuomioja käyttää tuoreessa lausunnossaan verbin passiivimuota kun hän ei halua ilmaista kenen tekemisistä on puhuu. Tekijää ei ilmaista sanomisissa kun aihe on herkkä:

“Tuomioja muistuttaa, että vaaleista on aikanaan sovittu jo helmikuussa erotetun presidentin Viktor Janukovytšin kanssa ja ne sisältyivät myös Genevessä ennen pääsiäistä tehtyyn sopimukseen Ukrainan kriisin liennyttämiseksi.”

Joku on siis erottanut vaaleilla valitun presidentin Ukrainassa. Mutta kuka ja miten? Laillisesti vaiko laittomasti?

Sitä Erkkimme ei halua lausunnossaan arvioida. Siksi Erkin sanomisissa ovat verbit on passiivissa, siis ilman subjektia eli tekijää.

Valkoisentalon pressipäällikkö Jay Carney venytti lausunnossaan Ukrainan presidentin erottamisperustetta varsin erikoisesti kun erottamiseksi riitti Carneyn mukaan se, että presidentti Viktor Janukovitsh ei ollut enää tavattavissa työpaikallaan tai asunnollaan Kiovassa.

Sillä mitä, Ukrainan perustuslaissa on säädetty laillisesta presidentin erottamisprosessista tuomioistuimessa ja uuden valinnasta, ei ollut tälle presidentti Obaman propagandistille väliä.

Jos Janukovitsh olisi jäänyt Kiovaan, olisi hän nyt vainaa.

Kun Janukovitsh on elossa eikä ole ilmeisesti kovin sairaskaan, niin on mahdollista, että kansainvälinen tuomioistuin ottaa käsiteltäväkseen Yhdysvaltojen hallituksen ja CIA:n Ukrainan lailliseen hallitukseen kohdistamat toimet, vallankaappauksen ja presidentin erottamisprosessin legitimiteetin (tai laittomuuden).

Valuuttarahasto IMF julkisti 30.4. tiedotteen Ukrainalle myöntämästään 18 miljardin dollarin lainpaketista.

Lainan saajaksi tiedotteessa mainitaan "Ukrainan viranomaiset". Tämä muotoilu toistuu tiedotteessa kahdeksan kertaa. Ukrainan vt. hallitusta tai vt. presidenttiä tai parlamenttia tiedotteessa ei mainita kertaakaan. Miksi?

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
ANDALUSIA

[jsn]

Venäjän ulkoministeriön eilen julkistamassa Ukrainaa marraskuusta maaliskuuhun käsittelemässä ihmisoikeusraportissa, jossa on paljon erilaisia vahvistamattomia väitteitä. Sävy on melko poleeminen.

http://www.mid.ru/bdomp/ns-dgpch.nsf/03 ... e_book.pdf

Kiinnostavaa, että yksi toistuvista ihmisoikeusloukkauksista on Leninin patsaiden kaataminen Ukrainan eri kaupungeissa. Itselleni on uutta, että myös patsailla on ihmisoikeudet.

Siinä myös tuomitaan valtion puuttuminen toisen valtion sisäisiin asioihin. Tällaista tapahtui MID:n mukaan, kun eri EU-maiden kansanedustajat ja poliitikot vierailivat Maidanin mielenosoittajien luona.

Lisäksi Ukrainassa vallankumouksen jälkeen on loukattu ajattelun ja mielipiteen vapautta, maaliskuussa erityisesti Odessassa ja Krimillä.

Esim. sivulla 50 puhutaan Donbassin "protestiliikkeestä", jonka nimi on "Donbassin kansanmiliisi". Kuulostaa rauhanomaiselta liikkeeltä.

Juutalais- ja venäläisvainot myös tuodaan esiin etnisenä sortona. Uskonvaino kohdistuu Moskovan alaiseen ortodoksikirkkoon. Venäläiseen kulttuuriin kohdistuu sortotoimia varsinkin Itä-Ukrainassa ja niiden tavoitteena on venäläisyyden juuriminen pois.

Loppupäätelmänä tästä kaikesta on, että Ukrana on ekstremististen ja uusnatsisisten voimien vallassa, joita tukevat USA ja Euroopan unioni, joiden tuen ansiosta rauhalliset protestit muuttuivat väkivaltaiseksi kapinaliikkeeksi. Tätä todistellaan mm. toisen maailmansodan aikaisilla valokuvilla.

[kpj]

Lisäksi Ukrainassa vallankumouksen jälkeen on loukattu ajattelun ja mielipiteen vapautta, maaliskuussa erityisesti Odessassa ja Krimillä.

On toki merkille pantavaa että ("jsn":n selostuksen mukaan) Moskova ei mainitse Verhovna Radan tilapäisenemmistön helmikuussa 2014 ensi töikseen yrittämää vuoden 2012 kielilain kumoamista.

Vuoden 2012 kielilaki ei suinkaan edes suonut venäjän kielelle valtakunnallisen kielen
asemaa, vaan alueellisen kielen rajallisia oikeuksia - eli täysin toisin kuin sivistyneissä kaksi- tai monikielisissä maissa.

Tiedänhän minäkin, että venäjän tämänhetkinen asema Ukrainassa (esim. Kievissä) on käytännössä vahva. Tämä ei vähennä helmikuisen Rada-päätöksen pahansuopaisuutta.

Vt. presidentti Turtshynov, jonka omasta (siis "ei-fasistisesta") puolueesta mainitsemani räikeä ihmisoikeusloukkaus oli lähtöisin, joutui naapurimaiden painostuksesta perääntymään pahansuopaisesta ja Ukrainan kansallista yhtenäisyyttä uhkaavasta laista.

Kas kun ei tätä mainita! Mikäli jsn:n selostus on todenperäinen, vaikuttaisi siltä että Kreml ei olisi uhkausta edes huomannut.

[jsn]

On toki merkille pantavaa että ("jsn":n selostuksen mukaan) Moskova ei mainitse Verhovna Radan tilapäisenemmistön helmikuussa 2014 ensi töikseen yrittämää vuoden 2012 kielilain kumoamista.

Kyllä se mainitaan raportissa muutamaan otteeseen, jos sitä tarkoitat. Se ei kuitenkaan ole Moskovan argumenteissa kovin keskeisellä sijalla. Tämä sikäli ymmärrettävää, että vastaavia oikeuksia ei haluta Venäjän alueellisille vähemmistöille.

Vuoden 2012 kielilaki ei suinkaan edes suonut venäjän kielelle valtakunnallisen kielen asemaa, vaan alueellisen kielen rajallisia oikeuksia - eli täysin toisin kuin sivistyneissä kaksi- tai monikielisissä maissa.

Kuten jo kerran aiemmin on tullut todettua, alueellinen vähemmistökieli ja virallinen valtiokieli ovat kaksi eri asiaa eikä niitä pitäisi sekoittaa keskenään. "Kaksi- ja monikielinen maa" on huomattavan epämääräinen käsite. Käytännössä mikä hyvänsä maa on monikielinen, koska sellaista ei valtiota jossa kaikilla olisi yksi ja sama äidinkieli tuskin on olemassa. Pohjois-Koreasta en ole varma.

Euroopan neuvoston alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva peruskirja vuodelta 1992 määrittelee alueellisen tai vähemmistökielen sellaiseksi, jota valtion määrätyllä alueella perinteisesti käyttää ryhmä valtion kansalaisia, joka on muihin nähden numeerisesti pienempi ja jonka kieli poikkeaa valtion virallisesta kielestä tai -kielistä. Maahanmuuttajien kieliä tai murteita peruskirja ei koske.

Lisäksi alueellisen tai vähemmistökielen alue on sellainen alue, jossa ko. kieltä käyttää sellainen määrä ihmisiä, että tämä edellyttää erilaisia suojaavia ja tukevia toimenpiteitä. Ei-alueelliset kielet taas ovat sellaisia, jotka poikkeavat valtion väestön käyttämistä kielistä mutta joita käyttävät ko. valtion kansalaiset, mutta joita ei voida identifioida mihinkään tiettyyn alueeseen.

Alueellisille vähemmistökielile tulee peruskirjan mukaan taata oikeus omakieliseen opetukseen vanhempien niin halutessa ja hyväksyä tällaisella kielellä laadittuja asiakirjoja sekä taata että alueelliset viranomaiset osaavat käyttää ko. kieltä. Samoin siinä edellytetään tämänkielisen median turvaaminen. Tämä ei todellakaan ole sama asia kuin valtion virallinen kieli.

Virallisen aseman saaneita vähemmistökieliä on useimmissa EU-maissa, mutta myös miltei kaikissa on valtakunnallinen virallinen kieli. Iso-Britanniassa ei ole virallista valtakunnallista kieltä, mutta alueellisia vähemmistökieliä kyllä. Ko. maassa voi muodollisesti käyttää virallisissa yhteyksissä mitä tahansa kieltä vaikka käytännössä englannilla on jokseenkin hallitseva asema. Venäjän asema Ukrainassa on aiemmin hieman muistuttanut tätä.

[Ilmo Kekkonen]

Näin IS tänään 6.5. 2014:
"Venäjän presidentin asettaman ihmisoikeusneuvoston sivuilta löytyy dokumentti, jossa käytännössä tunnustetaan Krimin kansanäänestyksen tulosten vääristely.
Sivuilla olevan raportin mukaan Sevastopolin kaupungissa suurin osa kannatti todellisuudessa Venäjään liittymistä, ja äänestykseen otti osaa jopa 50-80 prosenttia kaupungin äänestysikäisistä asukkaista. Sevastopol on erillinen hallinnollinen yksikkö, joten siksi se käsiteltiin liittymisenkin yhteydessä omana subjektinaan.

Sen sijaan muualla Krimillä eli Krimin autonomisessa tasavallassa äänestysaktiivisuuden arvellaan olleen todellisuudessa vain 30-50 prosenttia. Ja heistä Venäjään liittymistä kannatti arvioiden mukaan todellisuudessa noin 50-60 prosenttia.

Luvut perustuvat arvioihin, jotka ihmisoikeusneuvoston asiantuntijat ovat tehneet Krimillä keräämiensä haastattelujen perusteella.

Näin ollen kaikkein synkeimmän version mukaan saadaan luvut, jonka mukaan äänestysaktiivisuus olisi ollut Krimin niemimaalla Sevastopolia lukuun ottamatta ehkä vain 30 prosenttia. Ja jos heistä vain puolet olisi kannattanut Venäjään liittymistä, niin se tarkoittaisi, että vain 15 prosenttia niemimaan äänestysikäisistä ratkaisi lopulta vaalien tuloksen.
Luvut voidaan lukea eri tavoin

Raportin arvioissa on suuri vaihteluväli, joten luvut voidaan lukea toki myös optimistisen kaavan mukaan. Näin Krimin autonomian äänestysaktiivisuus olisi voinut olla noin 50 prosenttia, ja heistä jopa noin 60 prosenttia olisi kannattanut Venäjään liittymistä."

Optimistisen tulkinnan mukaan voidaan siis katsoa äänestäjien enemmistön EHKÄ kannattaneen liittymistä. Silti määrä olisi vain noin 30 % väestöstä.
Entä jos äänestys olisi tapahtunut ns. normaalin käytännön mukaan?

Venäjän toimille tuntuu löytyvän ajan myötä enemmän kannattajia kuin kriisin alkuvaiheessa näytti.

Itse arvioin alussa Venäjän häviävän propagandasodan, tapahtui muuten mitä tahansa.
Nyt tilanne näyttää tasaantuneen ja Venäjälle löytyy puoltajia. Ei ole ollut aina kehumista läntisessäkään tiedonvälityksessä.

[kpj]

jsn!

Totean vain, että sinä selostatkin juuri sitä kielilakia (2012) jonka fasistien vahvistama tilapäisenemmistö yritti - pahansuopaisesti - mitätöida.

Molemmat kai sentään pidämme sitä arvokkaampana kuin 23. helmikuuta 2014 kaappausoloissa junailtua (ja sittemmin peruttua).

Hienoa, että mahdollisimman moni taho - venäläiset tietenkin etunenässä - löi nyrkkiä pöytään.