Petter Tikka kirjoitti:Kaikki tämä juontaa juurensa siitä kun USA:n ulkoministeri James Bakerin vuonna 1991 sopi NL:n pääsihteeri Mihail Gorbatshovin kanssa ettei Nato laajentuisi itään ”tuumakaan”.
Petter Tikka kirjoitti:Nato oli sen jälkeen useaan otteeseen laajentunut itään. Tämä tapahtui ensin vuonna 1998 jolloin Tsekki, Unkari ja Romania hyväksyttiin Naton jäseniksi
Petter Tikka kirjoitti: Naton laajentumista voidaan sanoa olevan Lännen aggressiota itään. Mitään vastaavaa ei Venäjän osalta ole edes näköpiirissä.
Tästä väittämästäsi Putinin "ajattelusta" puuttuu monia seikkoja kuten nyt vaikkapa ajatus Novorossijasta ja Venäjän johtama Euraasian talousalue (johon tuntuu olevan vaikea saada jäseniä muuten kuin uhkaamalla väkivallalla)Petter Tikka kirjoitti:Venäjä joutui tapatuneen tosiasian eteen. Se ei vippaskonsteja hyväksynyt vaan oletti että Nato oi jälleen kerran rikkonut sopimuksia. Se reagoi ilmeisesti selkäytimellään ja päätti itse ottaa haltuunsa sen, mitä Nato vippaskonsteillaan havitteli, nimittäin Sevastopolin laivastotukikohdan. Enää ei Nato petoksillaan menestyisi, luulisin että Putin ajatteli.
Tästä "lupauksesta", jota Venäjä hyödyntää sotapropagandassaa puhuttiin jo aiemmin ja sehän on osoitettu tahalliseksi väärinkäsityksesi:
***
Onneksi meillä on historiantutkimusta, joka on selvittänyt näitä asioita vähän tarkemmin. Väite "lupauksesta" ei pidä paikkaansa.
The Ulkopolist julkaisussa Matti Pesu kirjoittaa otsikolla: Pettikö länsi lupauksensa?
17.8.2015
Olennainen pointti jutussa on se, että tuota ”lupausta", ettei Nato "laajenisi tuumaakaan" on käytetty väärin. Kyse ei tuossa lainatussa keskustelussa ollut Natosta vaan Itä-Saksasta ja Saksan yhdistymisestä. Myöskään mitään sopimuksia ei solmittu (Tuolloinhan Itä-Saksassa oli satoja tuhansia venäläisiä sotilaita.)Venäjä on sekä presidentti Putinin (1 & 2) kuin myös entisen presidentin, nykyisen pääministeri Dmitri Medvedevin suilla syyttänyt länttä valehtelusta. Heidän mukaansa länsi petti Venäjälle kylmän sodan lopulla antamansa lupaukset, jossa Moskovalle vannottiin, että Nato ei tulevaisuudessa laajenisi itään. Valehteluväite onkin keskeinen osa Venäjän paljon puhuttua informaatiovaikuttamista, jossa vastuuta nykyisestä vastakkainasettelusta ja Ukrainan sodasta vyörytetään lännen niskoille. Venäjän väite on saanut tukea myös arvovaltaisten länsilehtien sivuilla (mm. Foreign Affairs), ja se on keskeinen argumentti Venäjän narratiivia toistavissa ”vaihtoehtomedioissa”. Esimerkiksi Nato on reagoinut väitteisiin pitämällä niitä myytteinä, kuten myös eri asiantuntijatahot ovat tehneet. Myös itse Mihail Gorbatshov on jälkikäteen pyörtänyt aiempia puheitaan ja sanonut, että moista lupausta ei annettu.
Hänen johtopäätöksensä asiassa on:
”Kuten tekstissä on tullut ilmi, historiantutkimus ei tue väitettä, että Gorbatshoville olisi luvattu mitään Itä-Euroopan maiden Nato-suhteeseen liittyvää. Vuoden 1990 alkupuolella käydyt keskustelut koskivat vain Saksaa, ja Neuvostoliitto lopulta hyväksyi yhdistyneen Saksan jäsenyyden Natossa.”
”Gorbatshov oli tunnetusti kielteinen ajatukselle Saksasta Naton jäsenenä, ja Baker toisti Genscherin ajatuksen siitä, ettei Naton sotilaallista läsnäoloa levitettäisi Itä-Saksaan, eikä se täten laajenisi ”tuumaakaan itään”. Baker ei missään kohtaa tosin tarjonnut mitään Natoon liittyviä myönnytyksiä Moskovalle sen suotuisuuden takaamiseksi suhteessa Saksan yhdistymiseen. Keskustelut olivatkin luonteeltaan spekulatiivisia. Kirjallisia sopimuksia ei laadittu, eikä niitä edes Moskovan toimesta pyydetty.”
”Nato-kysymys ei ollut ajankohtainen eikä hänellä ollut vielä varsinaista visiota Saksan tulevaisuudesta. Tilannetta tulisi tarkkailla, ja kaikki vaihtoehdot pitää pöydällä. Yhtä kaikki, Bakerin vierailulla keskusteltiin vain Saksan-kysymyksestä, ei muista Varsovan liiton maista, eikä sitoumuksia annettu.”
”” Kohlin Moskovan-vierailun keskustelut käytiin samalla spekulatiivisella tasolla, eikä visiitin aikana tehty minkäänlaisia sopimuksia.
” Heinäkuussa Kohl matkusti kuuluisalle vierailulleen Moskovaan ja Gorbatshovin kotiseuduille Stavropoliin, jossa Gorbatshov hyväksyi Itä-Saksan väliaikaisen erityisstatuksen ja yhdistyneen Saksan täysvaltaisen Nato-jäsenyyden. Gorbatshovin kannanmuodostusta Länsi-Saksalle suotuisaan suuntaan auttoivat keskeisesti Saksan taloudellinen avokätisyys ja Kohlin luottamuksellista yhteistyötä heijastavat signaalit sekä lupaukset lännen muuttuvasta politiikasta tulevaisuudessa.”
Pesun mukaan Venäjä käy nyt todella vaarallista peliä vääristelemällä totuutta:”Gorbatshov siis hyväksyi yhdistyneen Saksan Nato-jäsenyyden. Marraskuussa 1990 Neuvostoliitto oli itse hyväksymässä Pariisissa Uuden Euroopan peruskirjaa, jossa vahvistettiin sen valtioiden vapaus valita omat liittonsa. Naton seuraavassa huippukokouksessa kesällä 1990 oli jo julistettu, että Neuvostoliitto ei enää ollut uhka, ja liittokunta lupasi pidättäytyä aloitteellisesta voimankäytöstä.”
Venäjän totuutta vääristävällä historiantulkinnalla on riskinsä. Historioitsija Christopher Clark ja jo mainittu Kristina Spohr ovat argumentoineet Venäjän aktiivisesti unohtavan, mitä sen edeltäjä Neuvostoliitto kylmän sodan lopulla oikein hyväksyi. Tällä se on legitimoinut omaa politiikkansa Krimin suhteen ja jopa arvostellut Saksan jälleenyhdistymistä. Samalla myös se kyseenalaistaa kylmän sodan lopussa tehtyjä sopimusratkaisuja, jotka ovat toimineet perusteina viime vuosikymmenien rauhaisalle elolle Euroopassa.