Sain nyt kirjastosta Matti Klingen päiväkirjan
Pinaatti ja Saint-Simon, jossa hän s. 93-103 käsittelee
Juhani Suomen Mannerheim - viimeinen kortti? Ydinkohdat:
- Suomella on kaksi suurta linjaa: Mannerheimin ja Suomen johtavien piirien epävarmuus ja hapuilu ja toisaalta Ruotsin painostus ja merkitys. MK: 1) Mannerheimin piti seurata Viron rintamaa joka oli Suomen kannalta ratkaisevan tärkeä, mutta ”jota Suomi ei ymmärrä kuvata”. 2) Kansan, poliitikkojen ja armeijan piti tottua raskaan rauhan ja uuden rajan ajatukseen sekä sotilaallisen suhteellisen tappion myöntämiseen, mikä ei tapahtunut hetkessä.
- Suomen ”vindikatiivinen, melkein alhainen tendenssi Mannerheimin merkityksen ja henkilön mustaamiseksi. Rauhan rakentaminen kuvataan Ruotsin ja ’rauhanopposition’ aikaansaannokseksi. Viivytyksen välttämättömyydelle kotimaan yleisön ja armeijan silmissä ei Suomelta riitä ymmärtämystä.”
- ”kirja osoittaa, miten pitkälle päästään traditionalis-poliittisen diplomaattisen historian metodilla”. Metodin ratkaiseva heikkous on ”kanonisesta oikeudesta periytyvä sääntö, ettei oikeusprosessiin saa tuoda asiakirjojen ulkopuolisia tietoja eikä todistuksia”. Historiantutkimuksessa ”on tuotava esiin muita mahdollisia ymmärtämisen, päättelyn, kontekstin avulla, tietenkinkin on erotettava selvästi se käsitys joka voidaan tietää varmasti siitä johon päästään päättelemällä.”
- ”kirjan suurin heikkous on psykologisen, ymmärtävän, ja moraalisen aspektin täydellinen puute, Mannerheimin ja muidenkin luonteesta on annettu paitsi yksipuolinen myös yleensä puolueellisen pahantahtoinen kuva. Tekijä ei ole katsonut asioita Mannerheimin, vaan ainoastaan muiden, lähinnä poliitikkojen, kannalta ja näiden kriitillisten havaintojen näkökulmasta.”
- Suomi ei ole ajatellut sellaisia käsitteitä kuin velvollisuus ja velvollisuudentunto eikä tunne aristokratian tai upseerin eetosta, moraalisia ihanteita ja traditioita. Käyttää sanaa ylevä pejoratiivisesti. Ei tunne Mannerheimin ja tämän ikäluokan monarkistista ajattelua. Ei ymmärrä mitä merkitsi olla kaartinupseeri.
- yleishistoriallinen avuttomuus: Enckellin veljeksistä vääriä tietoja, JS ei anna mitään arvoa näiden kansainvälisille ja neuvottelukokemuksia.
- toistaa ainakin pari kertaakaksi aikalaisluonnehdintaa Mannerheimista: 1) Eljas Erkko: Mannerheim ”pysyy ryssänä”. 2) Paasikivi tähdensi Mannerheimin kunnianhimoa ja kansansuosion tavoittelua. MK: Jälkimaailma voi nähdä molemmat asiat positiivina. JS ei analysoi eikä käsittele niitä lähdekriittisesti. 1) Mannerheimin venäläistausta auttoi tätä arvioimaan NL:n strategisia tavoitteita. 2) Paasikivi oli itse hyvin kunnianhimoinen, samoin Kekkonen – eikä kunnianhimossa sinänsä olekaan mitään pahaa. Kansansuosion avulla voi kansan suostuttaa vaikeisiin asioihin.
- suhde Mannerheimiin ylenkatseellinen. Ei yritäkään katsoa asioita Mannerheimin kannalta. Ei käytä lähdekritiikkiä arvioidakseen materiaalinsa luonnetta, esim. sitä että joillakuilla oli suurempi intressi panna muistiin kielteisiä kuin muilla. Näitä erityisesti poliitikot, sotilaat vähemmän vaikka Mannerheim oli presidenttinäkin ennen muuta ylipäällikkö. ”Lähipiiri näkee aina selvemmin ihmisen rajoitukset eikä ikään kuin muista toistaa selviöinä pidettyjä positiivisia asioita.
- toistaa jatkuvasti Mannerheimin ikää, terveydentilaa, kiukunpuuskia. Ei tunne ”empatiaa yksinäisen, kuolemanpelosta kärsivän vanhuksen vaikealle elämälle jatkuvan paineen alaisena. Ei näe marsalkan inhimillisiä puolia, osanottoa sotaleskien ja orpojen kohtaloihin, huolta jatkuvista rintaman kaatumistilastoista, joita hän koko ajan seurasi.”
- Venäjän armeijassa päällystön ja miehistön suhde läheisempi kuin Saksan armeijassa, jonka simputuskulttuurin jääkärit toivat Suomeen.
- JS on itse terve ja reipas, joten mieleen ei juolahda, että Mannerheimin ”pitkät illat grogilasin ääressä liittyivät selvästi yksinäisyyden ja kuoleman pelon pitämiseen loitolla.” Liian monet ja turhilta tuntuvat junamatkat Mikkelin ja Helsingin välillä jonkinlaista pakoa?
- kirjan perusteella JS ei näytä tuntevan Mannerheimin henkilöhistoriaa eikä suuria vaikeuksia lapsuuden kohtaloista alkaen. Ei kiinnosta ihmisenä muuten kuin ivaavan asenteellisuuden kohteena. Siksi upseerius, sukutausta, lojaalisuus ja velvollisuudentunto aivan vieraita.
- vähättelevien tai asenteellisten verbien käyttö: ”Mannerheim ei koskaan mene tai kävele tai sano, vaan aina astelee, askeltaa, kiukuttelee, uhoaa, pauhaa ja niin edespäin.”
- JS ei tunne empatiaa Mannerheimia kohtaan, sen sijaan kritisoi tätä empatian puutteesta esim. kenraali Waldenin sairastuttua – ymmärtämättä ettei Waldenin kaltainen vanhan koulun mies kaivannut osanottoa tai surkuttelua, joka JS pitää oikeana käytöksenä.
- ylenkatseellisuus saa groteskeja muotoja kun JS kuvaa Mannerheimin sotilasuraa: ei ollut kadetti, ei jääkäri, ei sotakorkeakoulua, ei kenttäkokemusta, ei halunnut yleisesikuntatyöskentelyä. MK: tultuaan erotetuksi Haminan kadettikoulusta Mannerheim opiskeli kadettikoulua paljon kuuluisammassa ratsuväkikoulussa Pietarissa ja kenraalimajurina 1913 Ranskassa Saumurin sotilasakatemiassa. Osallistui Venäjän-Japanin sotaa, vaativissa komentotehtävissä maailmansotiin, 1918, talvi- ja jatkosota. Lisäksi tiedusteluretki Aasiaan josta raportti, laaja sotahistoriallinen lukeneisuus, jatkuva seurustelu korkeimman sotilasjohdon piirissä. Myös muut ajan sodanjohtajat (Stalin, Hitler, Churchill, de Gaulle) keskittivät vallan itselleen, tärkein syy kilpailevien ja intigroivien kenraalien kurissa pitäminen. Ei yksioikoista reseptiä sodan ja politiikan johtamiseen, tulokset ratkaisevat.
- Ei aseta kertomusta yleisten ajantapausten kontekstiin.
- Osoittaa mikä poliittisen historian traditiossa heikointa: kriittisyys ja luovuus katoaa heti kun mennään asiakirjadokumentaation ulkopuolelle. Konstruoi Mannerheimin toiminnalle yleisselityksen: eli ja toimi vain jälkimainetta varten. ”Eikö Mannerheimilla - ja Kekkosella – todellakaan ollut syytä ymmärtää itsekin, että hän todella oli korvaamaton, ’viimeinen kortti’ tai ’viimeinen patruuna’? Hän sanoi itse että hän on – ainoa Suomen Marsalkka. Juuri se ilmaisi hänen asemansa sekä kotimaassa että ulkomaihin, marsalkka Staliniinkin, päin. Se oli velvoitus, hänen täytyi kestää mahdollisimman kauan ja taata Suomen asema.”
- ei ymmärrä että ”oleminen (da Sein tai Dasein) on itsessään akti, ’toimintaa’ ja nimenomaan että se voi tärkeimmillään olla ei toimivaa.” Vrt. sairaanakin Kekkonen takasi olemassaolollaan Suomen idänsuhteet.
Klinge on käsitellyt Mannerheimia jo saman teoksen sivuilla 56-69. Hän aloittaa Snellmanin luonnehdinnasta Kustaa III:sta: "Kuningas piti lähimpänsäkin "pimeydessä", jos isänmaan etu sitä vaati, ja hän kuoli perustelematta ja puolustamatta menettelyään
muutoin kuin tuloksella, siis sillä mihin salaiset ratkaisut johtivat. Siihen 'Kustaa oli kyllin suuri valtiomies'. Kyse oli vuoden 1788 sodan aloittamisesta."
Klingen mielestä sama koskee Mannerheimin "virhettä" Kannaksella kesällä 1944. Vain Paavo Haavikko on käsitellyt, mikä oli Mannerheimin tarkoitus.
Kesäkuun alussa Suomen armeija seisoi voittamattomana Kannaksella ja Itä-Karjalassa ja saksalaiset olivat pohjoisessa NL:n puolella rajaa. Kuitenkin rauha oli tehtävä ja pian, vaihdettava ajoissa puolta jotta vältyttäisiin NL:n jyrkiltä toimenpiteiltä ja siltä mitä tapahtui Romaniassa ja Unkarissa.
Suurena ongelman oli saada kansa ja armeija hyväksymään rauhansopimus, joka merkitsi aluemenetyksiä, siis tappion tunnustamista vaikka sotilaallista tappiota ei ollut kärsitty.
"Tällaisen rauhansopimuksen solmiminen oli kuitenkin mahdotonta, koska voittamattoman armeijan saaminen perääntymään ja kansan suostuminen moniin raskaisiin menetyksiin oli kerta kaikkiaan liian vaikeaa." Uhkana sotilaskapinat, Saksan interventio pohjoisesta ja Baltian suunnalta. "Ainoa mahdollisuus oli kärsiä sellainen tappio, joka tekisi rauhansopimukseen suostumisen mahdolliseksi."
Klinge siis olettaa Mannerheimin ymmärtäneen, että ennemmin tai myöhemmin olisi kärsittävä tappio, mieluummin ennemmin koska myöhemmin liittoutuneiden voitettua näiden vaatimukset olisivat kovemmat. Tappion tapa oli tietysti arvoitus.
Loppujen lopuksi tappio sitten kärsittiin "oikein" eli perääntymällä sopivasti ja taistelemalla urhoollisesti.
Mannerheim "saattoi ajatella", että NL tyytyisi vuoden 1940 rajoihin, kuten oli tyytynyt talvisodassakin, vaikka olisi voinut vaatia silloin enemmänkin. Suomalaiset itsekeskeisesti ajattelevat, että NL:n tarkoituksena oli Suomen voittaminen, vaikka
oikea tarkoitus oli Saksan voittaminen ja siten Suomen irrottaminen Saksasta ja saksalaisten karkottamien Suomesta.
Jos Mannerheim ajatteli näin, siis että sotilaallinen (osa)tappio oli välttämätön mielialojen kannalta, hän ei voinut paljastaa sitä kenellekään. Jouduttaisiin menettämään paljon miehiä. Mutta niin tapahtuisi sodan loppuvaiheessa joka tapauksessa.
Lopputulos, utgången, osoittautui oikeaksi. Mannerheim pani koko arvovaltansa peliin mahdollisen sotilaskapinan ja siviilivastarinnan estämiseksi suostumalla viimein presidentiksi ja tekemällä rauhan.
Klinge myöntää ettei hänen skenaariotaan voi todistaa asiakirjalähtein, minkä takia "asiakirjoihin yksipuolisesti sitoutuneet historioitsijat eivät voi sitä ymmärtää." Tämä on Klingen mielestä poliittisen historian vallitsevan linjan suurin puute.
