"Suur-Suomen unelma ja unohdus"

[nylander]

Jenni Kirveellä on muutenkin taipumusta ylitulkintaan, esimerkkinä Rumassa sodassa "tieto", että Haanpää ampui itseään talvisodan lopussa, mistä ei ole mitään todisteita. Vaikka se toki mahdollista onkin, niin näin vakavaa asiaa ei saisi esittää vain lonkalta

Jos ei muistini nyt vallan petä, niin viime vuonna ilmestyneessä Matti Salmisen kirjassa Pentti Haanpään tarina ei tällaisesta käteensä ampumisesta puhuta mitään. Salminen näyttää kuitenkin penkoneen lähteet hyvin perusteellisesti, ja vaikka hän tuntuukin jakavan Haanpään maailmankatsomuksen, kerronta vaikuttaa hyvin realistiselta ja kaunistelemattomalta. Esimerkkinä Haanpään surkea "hukkuminen" matalaan rantaveteen syksyisellä järvellä 1955 vahvassa humalatilassa.

[Emma-Liisa]

Jenni Kirveellä on muutenkin taipumusta ylitulkintaan, esimerkkinä Rumassa sodassa "tieto", että Haanpää ampui itseään talvisodan lopussa, mistä ei ole mitään todisteita. Vaikka se toki mahdollista onkin, niin näin vakavaa asiaa ei saisi esittää vain lonkalta

Jos ei muistini nyt vallan petä, niin viime vuonna ilmestyneessä Matti Salmisen kirjassa Pentti Haanpään tarina ei tällaisesta käteensä ampumisesta puhuta mitään. Salminen näyttää kuitenkin penkoneen lähteet hyvin perusteellisesti, ja vaikka hän tuntuukin jakavan Haanpään maailmankatsomuksen, kerronta vaikuttaa hyvin realistiselta ja kaunistelemattomalta. Esimerkkinä Haanpään "hukkuminen" matalaan rantaveteen syksyisellä järvellä 1955 vahvassa humalatilassa.

Aiemman Haanpää-tutkijan Vesa Karosen kirjan perusteella haavoittuminen käteen talvisodan lopussaon sinänsä totta.

Itse ampumista vastaan puhuu kuitenkin se, ettei Haanpää itse koskaan sanonut haavoittumista tahalliseksi, ettei häntä siitä rangaistu ja että hän jatkosodan aikana kävi tapaamassa talvisodan aikaista esimiestään, jonka kanssa oli ilmeisesti hyvissä väleissä.

Se tietysti pitää paikkansa, että Haanpää kirjeissään arvosteli Suomen ulkopolitiikkaa ja kannatti myönnytyksiä sekä ennen että jälkeen talvisodan katsoen että niillä olisi päästy vähemmällä. Mitään erityistä sotainnostusta ei Korpisodassa ole, ainoastaan reviiriajattelua tyyliin "mitä teki täällä vieras ihminen". Ja eiköhän näiden asioiden pitäisi olla pääasioita?

[Emma-Liisa]

Jenni Kirveellä on muutenkin taipumusta ylitulkintaan, esimerkkinä Rumassa sodassa "tieto", että Haanpää ampui itseään talvisodan lopussa, mistä ei ole mitään todisteita. Vaikka se toki mahdollista onkin, niin näin vakavaa asiaa ei saisi esittää vain lonkalta

Jos ei muistini nyt vallan petä, niin viime vuonna ilmestyneessä Matti Salmisen kirjassa Pentti Haanpään tarina ei tällaisesta käteensä ampumisesta puhuta mitään. Salminen näyttää kuitenkin penkoneen lähteet hyvin perusteellisesti, ja vaikka hän tuntuukin jakavan Haanpään maailmankatsomuksen, kerronta vaikuttaa hyvin realistiselta ja kaunistelemattomalta. Esimerkkinä Haanpään "hukkuminen" matalaan rantaveteen syksyisellä järvellä 1955 vahvassa humalatilassa.

Aiemman Haanpää-tutkijan Vesa Karosen kirjan perusteella haavoittuminen käteen talvisodan lopussaon sinänsä totta.

Itse ampumista vastaan puhuu kuitenkin se, ettei Haanpää itse koskaan sanonut haavoittumista tahalliseksi, ettei häntä siitä rangaistu ja että hän jatkosodan aikana kävi tapaamassa talvisodan aikaista esimiestään, jonka kanssa oli ilmeisesti hyvissä väleissä.

Se tietysti pitää paikkansa, että Haanpää kirjeissään arvosteli Suomen ulkopolitiikkaa ja kannatti myönnytyksiä sekä ennen että jälkeen talvisodan katsoen että niillä olisi päästy vähemmällä. Mitään erityistä sotainnostusta ei Korpisodassa ole, ainoastaan reviiriajattelua tyyliin "mitä teki täällä vieras ihminen". Ja eiköhän näiden asioiden pitäisi olla pääasioita?

[Emma-Liisa]

Sari Näre on kertonut omasta taustastaan Kirkko ja kaupunki -lehdessä: hän näki lapsena unia pommituksesta ja uskoo, että sen johtuneen siitä, että isä oli työskennellyt sotilaspoikana ilmatorjunnassa, vaikka isä ei koskaan puhunutkaan kokemuksistaan.

Äiti jäi sotaorvoksi, ja kun tämän äitikin kuoli, hänet sisaruksensa sijoitettiin eri perheisiin ja heiltä vietiin myös omaisuus.

www.kirkkojakaupunki.fi/artikkelit/sodan-jaljet

Luonnollisesti tällaiset kokemukset jättävat jäljet jopa sodan jälkeen syntyneisiin, ja tällaisia tapauksia lienee Suomessa paljonkin.

Sinänsä totta on myös, kuten Näre sanoi Studio55:n haastattelussa, että kipeät kokemukset ovat jääneet sankaripuheen varjoon.

Se, mitä vastustan, on Näreen tapa yleistää. Kaikissa perheissä ei vaiettu eivätkä vanhemmat olleet armottomia.

Eniten epäilen sitä, että kaikki Suomen perhe-ja työelämän ongelmat pannaan sodan syyksi. Tuskin sotakokemukset ovat aiheuttaneet eniten traumoja juuri Suomessa.

[Emma-Liisa]

Kummallista on, että Jenni Kirves esittää Elsa Enäjärvi-Haavion vain miehelleen neuvoja tuputtavana vaimona ja suurperheen propagoijana, vaikka Elsa oli väitellyt kansanrunoudesta ja teki koko ajan omaa tutkimustyötään kotona (samalla kun ohjasi palvelijoita), sekä lisäksi osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun, esim. kirjoittamalla Suomen kuvalehteen väestökysymyksestä heti talvisodan rauhan jälkeen.

Kirves myös paheksuu eversti Wolf H. Halstin vanhoillista asennetta vaimonsa työskentelyyn sotasairaalassa. Minäkin kannatan naisten työntekoa, mutta eikö tässä tapauksessa (kun Kirves on Näreen kansssa muualla korostanut, miten lapset jäivät sota-aikana henkisesti heitteille) voi ymmärtää myös, että myös neljän lapsen kotiäitinä voi tehdä tärkeää työtä, varsinkin kun isä on poissa?

[Emma-Liisa]

Sinänsä pidän tärkeänä, että sodasta kerrottaessa ääneen pääsevät mahdollisimman erilaiset kokemukset. Esimerkiksi olin Tapio Rautavaran varhaisemman elämäkerran perusteella selvillä siitä, että hän harkitsi kieltäytymistä, kun mentiin vanhan rajan yli ja äiti sai hänet muuttamaan mielensä. Pari vuotta sitten luin Rautavarasta lehtijutun, josta hämmästyksekseni tämä episodi oli siivittu pois - ilmeisesti jotta Ruatavaara saatiin vaivatta sopimaan "kansallisen ikonin" osaan.

Jotenkin tuntuu, että 60-luvun lopulla ja 70-lubulla sodasta oli julkisuudessa esillä paljon monipuolisempi kuva kuin nykyään. Yksi ansio kuuluu Matti Kurjensaarelle, joka teoksessaan Veljeni merellä myrskyävällä esitteli niin suojeluskuntaidealisti Erkki Palolammen kuin vankilassa istuneet vasemmistolaiset kulttuurihenkilöt Raoul Palmgrenin ja Jarno Pennasen.

Toki saattaa pitää paikkansa Krigeruksen kritiikki, että Kurjensaarta on liikaa käytetty lähteenä esim. AKS:stä muistamatta, että hän vatusti sitä.

Myös kokoomateos Ilon ja aatteen vuodet tarjosi melkoisen monipuolisen kattauksen kulttuurihenkilöiden kokemuksista 30-luvulla ja sota-aikana. Siinä nälyi myös miten oleellista oli, mihin sukupolveen oli syntynyt. (Teokseen verrattuna Näre poimi esim. Jussi Talven kokemuksia melkoisen valikoidusti.)

Puhumattakaan sitten Paavo Rintalan kaksiosaisesta suurromaanista Nahkapeitturien linjalla, joka on suotta jäänyt unohduksiin, jossa Kumelan perhe perustuu Rintalan vaimon perheeseen (isä Tahko Pihkala). Itsenäinen jatko-osa kertoo ensin miten sodasta selvittiin tai ei selvitty, ja sitten Kekkosen myöhäiskauden henkisestä krapulasta (Jukka Tarkan tarkoitushakuinen Rintala-lainaus teoksessa Karhun kainalossa antoi kirjailijasta melkoisen yksipuolisen kuvan.)

[nylander]

Toki saattaa pitää paikkansa Krigeruksen kritiikki, että Kurjensaarta on liikaa käytetty lähteenä esim. AKS:stä muistamatta, että hän vatusti sitä.

Onko sitten sekään oikein, että jotain liikettä tarkastellaan sen omien toimijoiden ja heidän myöhempien henkisten seuraajiensa itseymmärryksen tasolla?

1930-luvun nuori Kurjensaari oli henkeen ja vereen ståhlbergilainen, toimi jonkin aikaa mm. edistyspuolueen vasemmistosiiven lehden Nykypäivän päätoimittajana, nimesi itsensä "kulttuuriradikaaliksi", kannatti ainakin hengessään iverseniläistä rauhanliikettä ja ihmisoikeuksia jne. Kaikenlaiset Imperium Fennicumit hän varmasti olisi kironnut, jos rauhan miehenä ylipäätään kirosi mitään.

Itse sain Krogeruksen kirjasta käsityksen, että Kurjensaaren edustama aatemaailma, joka ainakin osaksi toteutui sotien ahjosta ulos tulleessa Suomessa muutamaksi ohikiitäväksi vuosikymmeneksi, hänen mielestään edustaa samanlaista "alhaisuutta", josta Tynni Koskenniemen ylistämänä runoili kesällä 1945.

[Emma-Liisa]

Toki saattaa pitää paikkansa Krigeruksen kritiikki, että Kurjensaarta on liikaa käytetty lähteenä esim. AKS:stä muistamatta, että hän vatusti sitä.

Onko sitten sekään oikein, että jotain liikettä tarkastellaan sen omien toimijoiden ja heidän myöhempien henkisten seuraajiensa itseymmärryksen tasolla?

No eipä tietenkään. Tarkoitin vain, että helposti käy niin, että joku iskevä sanonta menee niin mieleen, että sitä kierrätetään sen jälkeen loputtomasti. Aina pitäisi muistaa lähdekritiikki.

[Emma-Liisa]

Matti Kuusi näkyy Krogeruksen mukaan ärtyneen kovasti Raoul Palmgrenin nimimerkillä 30-luvun kuvat kirjoittamasta omaelämäkerrallisesta romaanista. Kuusen mielestä Palmgrenin olisi pitänyt edes jälkikäteen ymmärtää vastustajaansa eli AKS:ää.

Olen tästä ihan eri mieltä. 30-luvun kuvat täyttää tarkoituksena juuri siinä, että sen näkökulma on 30-luvun vasemmistointellektuellien. Teos on romaanina huono, suorastaan malliesimerkki siitä miten romaania ei pitäisi kirjoittaa (ennen kaikea yrittää kertoa jokainen käänne omassa ja muiden vasemmistointellektuellien ajattelussa, ja ilmeisesti mukana on jokaikinen nainen, johon päähenkilö on joskus vilkuillut). Mutta juuri tämä yksityiskohtaisuus on ajankuvana ansio, kunhan muistaa ottaa huomioon päähenkilön tietyn narsismin.

[Emma-Liisa]

Itse sain Krogeruksen kirjasta käsityksen, että Kurjensaaren edustama aatemaailma, joka ainakin osaksi toteutui sotien ahjosta ulos tulleessa Suomessa muutamaksi ohikiitäväksi vuosikymmeneksi, hänen mielestään edustaa samanlaista "alhaisuutta", josta Tynni Koskenniemen ylistämänä runoili kesällä 1945.

Ei kai Krogerus edes maininnut Kurjensaarta tuossa yhteydessä? Myöhemmin Kuusi toki tölväisi Kurjensaaren (muistaakseni jotenkin näin) "harmittomia muistoja ajasta, jolloin hän vielä eli".

Mitä "alhaisuuteen" tulee, niin on kai ymmärrettävää, ettei kovin kauniilta näyttänyt, kun joku muutti mielipiteitään vain pelon takia tai siksi että saisi hyvän viran uudessa järjestelmässä.

Toinen asia sitten on, että esim. Koskenniemi ei Häikiön elämäkerran mukaan edes ottanut huomioon sitä, että joku olisi voinut muuttaa mieltään vakaumuksesta, todettuaan olleensa väärässä.

Mitä Tynniin tulee, niin eiköhän ole turha enää kiivailla 40-luvun asioista, joissa Seppälöiden elämäkerran mukana oli tuolloinkin kyse ideologian lisäksi monesta muusta asiasta, kuten esim. siitä että runoilijoiden aviomiehet ja rakastetut yrittivät haukkumalla vastapuolta nostaa omiensa arvoa.

Kaj Chydenuskin on säveltänyt CD:n Tynniä, ja kuten jo aiemmin olen tainnut mainita, runo Suomen mantu (joka aikoinana luettiin porvarillis-isänmaalliseksi) soveltuisi hyvin proletaareillekin.

[nylander]

Ei kai Krogerus edes maininnut Kurjensaarta tuossa yhteydessä?

En väittänytkään. Puhuin yleisesti kahdesta aivan erilaisesta maailmankatsomuksesta. Suotavaa olisi, että tutkijat jo nykyään pystyisivät käsittelemään niitä ilman omakohtaisia kannanottoja.

Mitä "alhaisuuteen" tulee, niin on kai ymmärrettävää, ettei kovin kauniilta näyttänyt, kun joku muutti mielipiteitään vain pelon takia tai siksi että saisi hyvän viran uudessa järjestelmäss

Niin, Tynnin ei runosta ei käy ilmi, mitä hän tarkkaan ottaen tarkoitti. Koskenniemi viittasi kiitoskirjeessään syyskuun 1944 "katastrofiin". Jospa heidän, Koskenniemen ja Tynnin, katsannossaan "alhaisia" olivatkin kaikki ne, joille tuo "katastrofi" antoi elämisen oikeuden ja mielipiteenvapauden sodanjälkeisessä Suomessa - tai ainakin heidän edusmiehiään ja -naisiaan uudessa parlamentissa ja Paasikiven hallituksissa.

[Emma-Liisa]

Mitä "alhaisuuteen" tulee, niin on kai ymmärrettävää, ettei kovin kauniilta näyttänyt, kun joku muutti mielipiteitään vain pelon takia tai siksi että saisi hyvän viran uudessa järjestelmäss

Niin, Tynnin ei runosta ei käy ilmi, mitä hän tarkkaan ottaen tarkoitti. Koskenniemi viittasi kiitoskirjeessään syyskuun 1944 "katastrofiin". Jospa heidän, Koskenniemen ja Tynnin, katsannossaan "alhaisia" olivatkin kaikki ne, joille tuo "katastrofi" antoi elämisen oikeuden ja mielipiteenvapauden sodanjälkeisessä Suomessa.

Minä tarkoitin Kuusen kertomusta Väinö Kaukosesta. Mutta kuten sanoin, tuskin "isänmaalliset" ymmärsivät, että ihminen saattoi mielenmuutoksessaan olla myös ihan vilpitön tai että hän vasta nyt uskalsi sanoa, mitä ajatteli.

Jälkikäteen on selvää, että syksyn 1944 ratkaisut vahvistivat Suomea. Mutta voi kai ymmärtää myös, että esim. joku neuvostosotavankeja hoitanut lotta loukkaantui, kun häntä kutsuttiin "fasistiksi"? Tuskin hän ymmärsi, mitä kaikkea "alhaisuutta" sanoja oli saattanut sota-aikana joutua kestämään.

[Trilisser]

syyskuun 1944 "katastrofiin". Jospa heidän, Koskenniemen ja Tynnin, katsannossaan "alhaisia" olivatkin kaikki ne, joille tuo "katastrofi" antoi elämisen oikeuden ja mielipiteenvapauden sodanjälkeisessä Suomessa - tai ainakin heidän edusmiehiään ja -naisiaan uudessa parlamentissa ja Paasikiven hallituksissa.

Faktisestihan se oli katastrofi. Sehän on johtanut yhteiskuntaan, jossa sitä rapauttavat voimat ovat paremmassa asemassa kuin sitä rakentavat voimat. Se on tuhonnut kansanvallan mm. mitätöimällä presidentin valtaoikeudet, poistamalla määräenemmistöpäätökset ja tekemällä perustuslaista eduskunnan orjan. Se on tuhonnut vallan kolmijaon (pahimmillaan nyky-Suomessa on vallan yksijako, kun eduskunta päättää oman toimintansa laillisuudesta hallituksen säestäessä vieressä). Sananvapauttakin se on turmellut (ennen sotaa lehdistössä sai ilmaista mielipiteensä paljon vapaammin kuin nykyisin).

[Emma-Liisa]

syyskuun 1944 "katastrofiin". Jospa heidän, Koskenniemen ja Tynnin, katsannossaan "alhaisia" olivatkin kaikki ne, joille tuo "katastrofi" antoi elämisen oikeuden ja mielipiteenvapauden sodanjälkeisessä Suomessa - tai ainakin heidän edusmiehiään ja -naisiaan uudessa parlamentissa ja Paasikiven hallituksissa.

Faktisestihan se oli katastrofi. Sehän on johtanut yhteiskuntaan, jossa sitä rapauttavat voimat ovat paremmassa asemassa kuin sitä rakentavat voimat. Se on tuhonnut kansanvallan mm. mitätöimällä presidentin valtaoikeudet, poistamalla määräenemmistöpäätökset ja tekemällä perustuslaista eduskunnan orjan. Se on tuhonnut vallan kolmijaon (pahimmillaan nyky-Suomessa on vallan yksijako, kun eduskunta päättää oman toimintansa laillisuudesta hallituksen säestäessä vieressä). Sananvapauttakin se on turmellut (ennen sotaa lehdistössä sai ilmaista mielipiteensä paljon vapaammin kuin nykyisin).

Epäilemättä Trillisierillä kaltaisineen oli ennen sotaa suurempi sanavapaus. Tätä(kin) asiaa on kuitenkin tarkasteltava yleisemmästä kuin oman ryhmän näkökulmasta.

Muuten kommentti osoittaa, että Trissilierin päässä ovat asiat sekaisin. Miten ihmeessä jatkosodan häviäminen muka oli syy siihen, että kylmän sodan ja NL:n kukistumisen jälkeen presidentin valtaoikeuksia supistettiin? Ja milloin määräenemmistöpäätökset muka on kumottu?

[Emma-Liisa]

(Luin Krogeruksen kirjasta huhtikuussa 400 sivua eli noin puolet ja sitten keskeytin jahnailevan esitystavan vuoksi, mikä erityisesti ilmeni vaikkapa Kuusen lapsuusiän hengentuotteiden ja toisaalta Tyrjän lehden piinallisen yksityiskohtaisena esittelynä. Ehkäpä vielä jatkan kirjan loppuun,ennen kuin se täytyy palauttaa.)

Jahnaileva? Verrattuna Matti Klingen muistelmiin Krogerus on suorastaan pikakäsittelijä. Olisihan Kuusestakin saanut vaikka 3 x 800 sivua, aineistoa on sen verran runsaasti.

Vihje tulevaisuutta varten: kannattaa lukea ensin kiinnostavimmat kohdat joko sisällysluettelon tai hakemiston perusteella ja vasta sitten aloittaa lukeminen alusta loppuun ja - silloinkin voi harpata tylsät kohdat yli.

Tänään tuli Tuglas-seuran Elo-lehti 3/2014, jossa Jouko Grönholm keskittyi Kuusen toimimtaan Suomen ja Viron kulttuurisuhteiden edistäjänä. Jo ennen Kekkosen maineikasta Viron-matkaa Kuusi sanoi 1958: "Virolaisuus elää, jos se elää, vain Virossa". Hän rakensi suhteita virolaisiin kollegoihin, mikä johti mm. itämerensuomalaisten sananparsien yhteisjulkaisuun. Hän ehdotti 1973 Tarton yliopistossa työskennelleen venäläisen semiootikko Juri Lotmanin teoksen suomentamista WSOY:lle.

Tästä on syytä muistuttaa, kun eilinen Saska Saarikosken presidentti Ilveksen haastatelu Hesarissa antoi vallan yksipuolisen kuvan suomalaisten suhtautumisesta virolaisiin.