Waldemar Erfurthin sotapäiväkirjasta 1944

[Emma-Liisa]

Koska Mannerheim piti aikeensa vain omana tietonaan, ei voida 100 prosenttisella varmuudella sanoa, odottiko hän sopivaa tilannetta tehdä rauha (kuten Jokisipitä ja Meinander esittävät) vai uskoiko hän yhä Saksaan (kuten Suomi väittää). Molempiin tulkintoihin voi vaikutta sympatia/antipatia, joskin se selvästi nähtävissä vain Suomella

Kun tällaiselle mielestäni aivan perusteettomalle leimaamisen tielle lähdettiin, niin lyödään vastapainoksi vähän toisenlaistakin löylyä: Meinander on aikanaan työskennellyt mm. Mannerheim-museon intendenttinä. Saattaisi pianaikaa kuvitella, että siinä olisi ainakin epäsuoraa sympatiseeraamisen motiivia ihan kylliksi. Ja, sanottakoon sekin, Jokisipilänkin tulkinnat ovat tällaisen maallikon mielestä johdonmukaisen uskollisia ns. viralliselle (tai ainakin valtavirran) totuudelle. Jo hänen väitöstilaisuudessaan eräs kiivasluonteiselta vaikuttava herra tiukkasi ylimääräisenä vastaväittäjänä respondentilta, olisiko Suomi mitenkään voinut pysyä vuonna 1941 alkaneesta sodasta erillään, mihin Jokisipilä (tässä muistinvaraisesti), että kyllä sellaista tosiaankin on erittäin vaikea kuvitella.

Olen kyllä selvillä, että Meinander on työskennellyt Mannerheim-museon intendenttinä, mutta hänen näkemyksensä Mannerheimista teoksessa Suomi 1944 on asiallinen, vailla sellaista yksipuolinen kuin Juhani Suomen toiseen suuntaan.

Markku Jokisipilä tosiaan sanoo kokoomateoksessa Entäs jos...Vaihtoehtoinen Suomen historia:

Olisiko yksin jääneen puolueettomuus ollut Neuvostoliiton näkökulmasta riittävän uskottava? Olisiko Moskova, Saksan sotavoimien pakkautuessa sen rajoille niin lännessä kuin pohjoisessa, uskaltanut ottaa pienintäkään riskiä Leningradin suhteen? Ei tarvitse olla ajopuuteorian kannattaja nähdäkseen, että Suomen mahdollisuudet pysyä Saksan ja Neuvostoliiton konfliktin ulkopuolella olivat todella vähäiset. Ellei olisi lähdetty itse mukaan, olisi ajauduttu jo Saksan sotatoimien tukialueeksi tai Neuvostoliiton miehittämäksi puskurivyöhykkeeksi.

Mikä tässä oikein on vikana? Tai ainakaan, ettei vaara todella ollut olemassa niiden tietojen ja kokemusten mukaan, jotka Mannerheimilla ja Rytillä oli 1940-1? Toki jos he olisivat olleet pasifisteja tai Neuvostoliitto-mielisiä, niin he olisivat tehneet erilaisen päätöksen.

Kun ketjun teemana on Erfurthin päiväkirja, niin lainattakoon taas saksalaista jalkaväenkenraalia (4.6.1944):

"Mutta mikä nyt on edessä", hän [77-vuotisvastaanottoaan pitänyt Mannerheim] kysyi uudelleen. "Ellemme saa Saksasta lainkaan aseita, me häviämme sodan. Jos olisimme tienneet, että Saksa eräänä kauniina päivänä kieltäisi meiltä aseavun, emme olisi milloinkaan päättäneet ryhtyä sotaan. Usko Saksan voittoon, mutta myös Saksan apuun on viitoittanut meidän tiemme."

(Kursiivi lisätty)

Kaikkien "lähdekriittisten" selittelyjen sijasta voidaan olettaa, että Mannerheim totesi tässä yksinkertaisesti kummankin hyvin tunteman tosiasian. Hitlerin asettaman asevientikiellon purkamiseksi olisi riittänyt hyvin todeta, että Suomen sotilalaallinen voima muuten hyvin pian luhistuu. Kyllä saksalaiset, Mannerheimiin sydämelliset suhteet solminut Erfurth mukaan lukien, sitä paitsi tiesivät paremmin kuin hyvin Suomen Barbarossaan liittymisen taustat. Ei sitä tarvinnut heille erikseen todistella.

Mikä tuossa nyt on kummaa? On kai selvää - paitsi Juhani Putiselle - ettei Suomi olisi voinut ryhtyä sotaan ilman Suomen aseita. Samoin kuin ettei Suomi tietenkään olisi voinut aloittaa sotaa, jos liittolaisen ei olisi kuviteltu voittavan sitä (tai ainakin voittavan NL:oa).

Toisaalta Mannerheim jätti sanomatta sen, (minkä Erfurth tietenkin hyvin tiesi), että Suomi oli jo vuodesta 1943 tunnustellut rauhan mahdollisuuksia.

Kuluvana kesänä tälläkin foorumilla on purettu "pahaasisua" siitä, kuinka Normandian maihinnousu muka oli Euroopalle ja Suomelle "katastrofi". Itse pidän 70 vuoden takaisia tapahtumia järkyttävän tragedian viimeisenä näytöksenä: muistaakseni lähes 20 000 (en nyt lähde tarkistamaan) suomalaista rintamasotilasta sai vielä hengellään maksaa Suomen sotilas- ja valtiojohdon 1940 - 41 (ja keväällä 1944) tekemistä päätöksistä, jotka ehkä olivat Hitlerin Saksaan sokeasti luottava, vaikutuksiltaan karmaisevaksi osoittautunut erehdys.

Samalla logiikalla punaiset keväällä ja kesällä 1918 vain maksoivat siitä erehdyksestä, että ryhtyivät kapinaan.

En kiinnostuksen puutteessa ole perehtynyt kovinkaan hyvin sodan operaatiohistoriaan, mutta Heeresgruppe Nord sai muistaakseni jo 12. heinäkuuta 1941 alkaen vastaansa odottamatonta, raivoisaa vastarintaa Lugan linjalla. Ehkäpä ensimmäinen, välähdyksenomainen totuuden hetki koitti jo tuolloin Suomen johtomiehille. Ainakin sivussa olleen Paasikiven päiväkirjamerkinnöistä heinäkuulta 1941 kuvastuu voimakkaan hämmästyksen sävyttämä pettymys. Kuten tunnettua Heinrichsin Karjalan Armeija oli saanut vain kaksi päivää aikaisemmin käskyn hyökätä.

Apunen & Wolff kertovat Saksan sodanjohdon (pl. tietenkin Hitler) olleen tuota mieltä, mutta Suomessa ei siitä oltu selvillä.

Käsittääkseni ratakiseva hetki ei ollut luovutetun Karjalan takaisin valtaaminen (jolla oli yleinen hyväksyminen) vaan meno Itä-Karjalaan, joka tapahtui melko myöhään (joskin päiväkäsky annettiin jo sodan alussa) ja jossa ei olisi ollut mitään mieltä, jos ei olisi vielä uskottu Saksan voittoon.

Sotilaat voinevat sanoa, olisiko suunnitelmia enää voitu muuttaa. Ratkaisevaa oli kai, että ne oli aikoinaan sovittu Saksan kanssa.

Lopuksi täytyy muistuttaa, että sodassa ei ollut kysymys vain sotimisesta vaan politiikasta. Hitlerillä oli mahdollisuus käyttää hyväkseen miljoonien neuvostoliittolaisten tyytymättömyyttä, mutta rotuteoriaan uskovana hän ei sitä tehnyt, kun sen sijaan Stalin vähemmän ideologisena ei epäröinyt käytttää hyväkseenperinteistä patriotismia ja jopa uskontoa.

[nylander]

Olen kyllä selvillä, [...]

[...] ei epäröinyt käytttää hyväkseenperinteistä patriotismia ja jopa uskontoa.

Enpä viitsi ruveta perkaamaan. Kukin tulkoon maailmankatsomuksensa mukaisella uskollaan autuaaksi. Vaikkapa sitten luottaen lujasti kuin kallioon Mannerheimiin elo-syyskuun 1944 "rauhanluotsina" ja Meinanderiin pelkästään asiallisia tulkintoja tarjoavana, kaikista "yksipuolisuuksista" vapaana historiankirjoittajana.

[JariL]

Vaikkapa sitten luottaen lujasti kuin kallioon Mannerheimiin elo-syyskuun 1944 "rauhanluotsina"

Suomi on keskittynyt omassa tutkimuksessaan Mannerheimin epäröintiin rauhanprosessin eri vaiheissa. Hän on myös pyrkinyt osoittamaan, että Mannerheim ei ollut vapaa inhimillisistä tunteista eli hän esimerkiksi mietti omaa tulevaa kohtaloaan rauhan solmimisen jälkeen. Suomi osoittaa myös, että Mannerheim suhtautui ehkä vielä epäluuloisemmin Neuvostoliittoon kuin tähän asti on ymmärretty ja että tämä epäluulo vastapuolen sanan pitävyyteen toi mukanaan epäröintiä ja haaveita siitä, että ikävä todellisuus muuttuisi vähemmän ikäväksi. Näitä samoja tunteita ja ajatuksia näkyy myös muiden sota-aikaisten päättäjien toiminnassa. Heidän kohdallaan kuva ei kuitenkaan alunperinkään ole ollut yhtä "kiilotettu" kuin Mannerheimin kohdalla eikä siten ole samanlaista tarvetta ampua alas vanhoja käsityksiä kuin Mannerheimin osalta. Mannerheim oli kuitenkin se päätöksentekijä josta rauhan toteutuminen oli viime kädessä kiinni eli kyllä hän Suomenkin mukaan oli "rauhanluotsi". Hän ei vain suunistanut Suomen mukaan niin suoraan kuin on luultu vaan epäröi kurveissa ja välillä mentiin sumussa.

[nylander]

Mannerheim oli kuitenkin se päätöksentekijä josta rauhan toteutuminen oli viime kädessä kiinni eli kyllä hän Suomenkin mukaan oli "rauhanluotsi". Hän ei vain suunistanut Suomen mukaan niin suoraan kuin on luultu vaan epäröi kurveissa ja välillä mentiin sumussa.

Olen jo kerran siteerannut prof. Juhani Suomen tuoreimman asiaa koskevan tekstin (Kanava 3/2014) pääkohdat. Toistan nyt (ja tarvittaessa vastedeskin) sitaatin sellaisenaan. Voipi sitten Suomen tekstiä tuntematon halutessaan verrata sitä Agricola-foorumilla esiintyviin "tulkintoihin":

Käsitys Mannerheimista "rauhantekijänä" oli paljolti muiden luomus. Marsalkka näytteli hänelle valittua osaa silloin, kun se näytti hänen jälkikuvansa kanssa edulliselta.

- -

[Väliotsikko:] Mannerheim ei ajanut aselepoa

Mutta tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi Mannerheim ei pitänyt enää mitään kiirettä rauhankontaktin aikaansaamisella, mitä hän oli siihen asti aktiivisesti propagoinut. Itse asiassa hän halusi lykätä kaikkia ratkaisuja epämääräiseen tulevaisuuteen nähdäkseen, onnistuisiko Saksa vielä "uudessa voimanponnistuksessaan".

Aselepoon Suomen veivät ulkomaisen painostuksen edessä lopulta muut voimat kuin marsalkka, joka päättämättömänä heilui puolelta toiselle. Myöhemmän välirauhansopimuksenkin hän olisi oman tunnustuksensa mukaan ollut valmis hylkääämään, mutta ei saanut selkänojaa hallituksesta.

Joskus on väitetty, että Suomen johdattivat aselepoon samat voimat, jotka aikanaan veivät maan sotaan Saksan rinnalle. Tapahtumien kaunistelussa väite on harhaanjohtava. Siihen, että rauhan tielle ylipäätään lähdettiin askeltamaan, vaikuttivat samat voimat, jotka itse asiassa olivat olleet nostamassa Mannerheimia kansakunnan johtoon.

Niitä olivat Neuvostoliiton jyrkät ultimaatumit, joiden takana olivat myös länsiliittoutuneet; Ruotsin hallituksen painostus ja tiivis yhteenpeluu toisaalta neuvostodiplomaattien[,] toisaalta Suomen rauhanoppositon kanssa sekä viime vaiheessa tuon opposition nopeasti jyrkentynyt painostus, joka huipentui uhkaukseen välikysymyksestä.

[JariL]

Kehotan asiasta kiinnostuneita lukemaan Suomen kirjan ja vertaamaan sitä tuohon artikkeliin, niin siinä voi sitten jokainen tehdä omat tulkintansa. Kirja on minusta hyvä. Ei kannata jättää asiaa yhden artikkelin ja siitä tehdyn tulkinnan varaan

[nylander]

Kehotan asiasta kiinnostuneita lukemaan Suomen kirjan ja vertaamaan sitä tuohon artikkeliin, niin siinä voi sitten jokainen tehdä omat tulkintansa. Kirja on minusta hyvä. Ei kannata jättää asiaa yhden artikkelin ja siitä tehdyn tulkinnan varaan .

Pitänee siis päätellä: professori Suomi on ajautunut voisiko sanoa "dialektiseen" suhteeseen itsensä kanssa historiankirjoittajana.

[Emma-Liisa]

Vaikkapa sitten luottaen lujasti kuin kallioon Mannerheimiin elo-syyskuun 1944 "rauhanluotsina"

Suomi on keskittynyt omassa tutkimuksessaan Mannerheimin epäröintiin rauhanprosessin eri vaiheissa. Hän on myös pyrkinyt osoittamaan, että Mannerheim ei ollut vapaa inhimillisistä tunteista eli hän esimerkiksi mietti omaa tulevaa kohtaloaan rauhan solmimisen jälkeen. Suomi osoittaa myös, että Mannerheim suhtautui ehkä vielä epäluuloisemmin Neuvostoliittoon kuin tähän asti on ymmärretty ja että tämä epäluulo vastapuolen sanan pitävyyteen toi mukanaan epäröintiä ja haaveita siitä, että ikävä todellisuus muuttuisi vähemmän ikäväksi. Näitä samoja tunteita ja ajatuksia näkyy myös muiden sota-aikaisten päättäjien toiminnassa. Heidän kohdallaan kuva ei kuitenkaan alunperinkään ole ollut yhtä "kiilotettu" kuin Mannerheimin kohdalla eikä siten ole samanlaista tarvetta ampua alas vanhoja käsityksiä kuin Mannerheimin osalta. Mannerheim oli kuitenkin se päätöksentekijä josta rauhan toteutuminen oli viime kädessä kiinni eli kyllä hän Suomenkin mukaan oli "rauhanluotsi". Hän ei vain suunistanut Suomen mukaan niin suoraan kuin on luultu vaan epäröi kurveissa ja välillä mentiin sumussa.

Jokseenkin samaa mieltä.

En oikein ymmärrä, mitä ihmeen pahaa tuossa epäröinnissä tai viivyttelyssä oli (koska Mannerheim ei kertonut ajatuksiaan, emme tiedä kumpaa se oli)? Suomi (eikä kukaan muukaan) ole osoittanut, että rauha olisi ollut parempi tehdä jo Mannerheimin tultua presidentiksi elokuun alussa eikä vasta syyskuun alussa.

[jsn]

En oikein ymmärrä, mitä ihmeen pahaa tuossa epäröinnissä tai viivyttelyssä oli (koska Mannerheim ei kertonut ajatuksiaan, emme tiedä kumpaa se oli)? Suomi (eikä kukaan muukaan) ole osoittanut, että rauha olisi ollut parempi tehdä jo Mannerheimin tultua presidentiksi elokuun alussa eikä vasta syyskuun alussa.

Moittimisen ymmärtää vain siitä näkökulmasta, että rauha olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin, kuten vaikkapa kesällä 1941. Ideaali vaihtoehto tietenkin olisi ollut, ettei olisi ollut koko jatkosotaakaan. Tätä emme saa enää muutetuksi, eikä vuonna 1944 enää Mannerheimkaan. Rauhanteko niillä ehdoilla ja siinä tilanteessa ei ymmärrettävästi ollut kovinkaan monelle suomalaiselle helppo tai miellyttävä ratkaisu.

[Emma-Liisa]

En oikein ymmärrä, mitä ihmeen pahaa tuossa epäröinnissä tai viivyttelyssä oli (koska Mannerheim ei kertonut ajatuksiaan, emme tiedä kumpaa se oli)? Suomi (eikä kukaan muukaan) ole osoittanut, että rauha olisi ollut parempi tehdä jo Mannerheimin tultua presidentiksi elokuun alussa eikä vasta syyskuun alussa.

Moittimisen ymmärtää vain siitä näkökulmasta, että rauha olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin, kuten vaikkapa kesällä 1941.

Ja mikähän oli ollut seurausm kun Kuinka Lappi oli täynnä saksalaisia ja he olivat myös Baltiassa?

Ideaali vaihtoehto tietenkin olisi ollut, ettei olisi ollut koko jatkosotaakaan.

Jatkosota tarkoittaa sotaa, jonka Suomen johto halusi ja käytännössä aloitti. Kun puhutaan "ideaalista vaihtoehdosta" pitäisi puhua tarkemmin "Suomi olisi pyrkinyt puolueettomuuteen ja Saksa ja NL olisivat kunnioittaneet sen puolueettomuutta".

Toinen asia on, olisiko tämä ollut todennäköistä (mikä ei ole sama kuin ettei se ollut mahdollista).

Tätä emme saa enää muutetuksi, eikä vuonna 1944 enää Mannerheimkaan. Rauhanteko niillä ehdoilla ja siinä tilanteessa ei ymmärrettävästi ollut kovinkaan monelle suomalaiselle helppo tai miellyttävä ratkaisu.

Tässä on asian ydin.

On helppo jälkikäteen sanoa, että Suomi ei voinut saada parempaa rauhaa kuin Moskovan raja, mutta mitensa saada kansalaiset ymmärtämään, että 400 000 ihmisen piti taas lähteä kodeistaan, kun oma armeija oli satoja kilometrejä rajan toisella puolella, kun ei sitä ymmärätnyt eduskuntakaan? Propagandan on vaikea ruveta kesken sodan puhumaan rauhan puolesta, koska se naketaa puolustustahtoa, jota vielä voidaan tarvita.

Samaten voidaan jälkikäteen sanoa, että selvittiin kohtuullisen hyvin NL:n kanssa, mutta kuka siitä saattoi olla varma 1944?

[Emma-Liisa]

Jatkoa:

Valitettavaa mutta totta on, että historiassa maiden rajat on määrätty useimmiten sotien lopputuloksen perusteella. Sekä että sotaisia ominaisuuksia pidettiin kunniassa samoin kuin sellaisia käsitteitä kuin "oikeus". Nämä kaksi asiaa vaikuttivat monien suomalaisten käytökseen 1939-44.

Kohtuullinen tappio, joka ei kuitenkaan ollut täydellinen, oli Suomelle hyödyllinen monella tapaa:
1. ulkopoliittinen läksy opittiin kerralla, Itä-Karjalasta haaveilu loppui, sota hylättiin keinona ja pyrittiin hyviin naapurisuhtteisiin (vs. Isarel)
2. Suomesta tuli demokraattisempi maa, kun kommunistit laillistettiin

[skrjabin]

2. Suomesta tuli demokraattisempi maa, kun kommunistit laillistettiin

Toisaalta yksi poliittinen suuntaus, "fasismi", samalla taas kiellettiin, jos kohta se olikin pienempi.

[jsn]

jsn: Moittimisen ymmärtää vain siitä näkökulmasta, että rauha olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin, kuten vaikkapa kesällä 1941.

Ja mikähän oli ollut seuraus kun Kuinka Lappi oli täynnä saksalaisia ja he olivat myös Baltiassa?

Tarkoitinkin että näin moitittaessa olennaisia osia asiasta jätetään huomiotta ja keskitytään yksinomaan siihen, miten Suomea johti sotaa janoava fasistijuntta, jolle mikä tahansa rauha oli kauhistus. Näinhän asia ei tainnut olla, ei 30- eikä 40-luvunkaan osalta.

[Emma-Liisa]

Perustelu sille, miksi on mielestäni älyllisesti epärehellistä asettaa vertailu "todelliset uhrit" vs 0 uhria:

On tietenkin mahdollista , että Suomen olisi voinut käydä paremmin, mutta yhtä hyvin on mahdollista, että olisi voinut käydä huonommin. Emme voi tietää muuta kuin sen, mitä tapahtui.

Ja toimijat eivät 1944 tienneet, mitä tapahtuisi. Paitsi sen että Saksa oli häviämässä sodan, joten siitä piti irtautua ajoissa. Toisaalta oli epävarmaa, saattoiko NL:n lupauksiin luottaa vai käyttäisikö se tilannetta hyväkseen.

[JariL]

Pitänee siis päätellä: professori Suomi on ajautunut voisiko sanoa "dialektiseen" suhteeseen itsensä kanssa historiankirjoittajana.

Tulkitsen asian siten, että hän on Kanavassa lisännyt kierroksia jotta aiheesta syntyisi keskustelua. Sinällään olen samaa mieltä Suomen Kanavaan kirjoittaman artikkelin arvostelijoiden kanssa, että näin jyrkkä tulkinta ylittää hänen lähteidensä todistusvoiman tai että hän ainakin tulkitsee niitä kohteen kannalta epäedullisimalla tavalla.

[nylander]

näin jyrkkä tulkinta ylittää hänen lähteidensä todistusvoiman

Palataanpa sitten taas tämän ketjun alkuun.

Kenraali Erfurthin pvk 5.9.1944:

Lähtiessäni Tamminiemestä tuli minua saattamaan everstiluutnantti Grönvall, joka on ollut meidän saksalaisten vilpitön ystävä ja voimakas tuki. Hän keskusteli kanssani viime päivien tapahtumista, jotka ovat häntäkin voimakkaasti järkyttäneet. Hänen käsityksensä mukaan (ja hän näki syvälle syy-yhteyksiin marsalkan hänelle osooittaman luottamuksen ansiosta) Mannerheim ja Walden olivat sydämessään eduskunnan [oikeistolaisen, NL:n ehtojen hylkäämistä eduskunnassa 2.9.1944 vaatineen] vähemmistön kannalla - -.

Tai Juhani Suomi Mannerheimista (edelleen Kanava 3/2014):

Myöhemmän välirauhansopimuksenkin [19.9.] hän olisi oman tunnustuksensa mukaan ollut valmis hylkääämään, mutta ei saanut selkänojaa hallituksesta

(Sitaattien alleviivaukset lisätty.)

Minkähänlaisten lähteiden todistusvoima siis riittäisi sinulle, kun nämäkin olet "kumonnut "- mahtaisiko sellaisia ylipäätään olla kuviteltavissakaan?

Sinällään olen samaa mieltä Suomen Kanavaan kirjoittaman artikkelin arvostelijoiden kanssa

No se nyt ei ollut isokaan yllätys.