Sivu 1/1

Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 19.11.14 23:10
Kirjoittaja nylander
Tulin kolmisen viikkoa sitten lukeneeksi Mirkka Lappalaisen teoksen Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632 (Siltala 2014). Ajattelin kirjoittaa joitakin vaikutelmiani tänään Tieto-Finlandialla palkitusta kirjasta, koska joudun kohdakkoin palauttamaan lukemani kappaleen kirjastoon ja nyt käsillä on tilaisuus vielä tarkistaa kirjasta muutamia kohtia tässä muuten muistinvaraisessa mielipiteessäni.

Todettakoon oitis, että minunkin mielestäni kyseessä on historiateos, joka kaikilta osin, sekä kiintoisan sisältönsä että tuoreen ja ilmaisuvoimaisen kielensä, takia on Tieto-Finlandiansa täysin ansainnut. Tämäntyyppistä vanhempien vuosisatojen historiaa ei meille ns. suureen yleisöön kuuluville ole liiemmälti tarjolla verrattuna "pienen poliittisen (lähi)historiamme hartaaseen kaluamiseen", kuten prof. Klinge on joskus asian ilmaissut. Aivan kaikessa en kuitenkaan lukijana yhdy esim. dos. Heikki Hellmanin haltioituneisiin palkitsemisperusteisiin:
Pohjolan leijona on tietokirja, joka imaisee mukaansa ja auttaa ymmärtämään, mistä olemme tulleet ja keitä olemme, toteaa Hellman valintaperusteluissaan
Siksi seuraavaat näkökohdat:

Mirkka Lappalaisen kirjan punaisena lankana kulkee kirjan alkuosassa tai oikeammin valtaosassa kirjaa Ruotsin valtakunnassa 1500- ja 1600-luvun taitteessa käyty moniaalle haaroittunut valtataistelu. Lappalainen tuntuu kiintyneen tähän jo Susimessussa paljon käsittelemäänsä aihepiiriin, koskapa noin kaksi kolmannesta kirjasta pääteemana kulkee Sigismundin ja vallananastaja-usurpaattori Kaarle IX:n kuoleman jälkeen 1611 hyvin nuorena valtaistuimelle nousseen Kustaa II A(a)dolfin välinen jännite, joka oikeastaan jatkui kummankin kuolinvuoteen 1632 saakka. Tässä mielessä Lappalaisen kuvaus tuntuu lukijasta todella kirjoitetun piinallisenkin yksityiskohtaisessa "Sveriges historia är dess konungars"-hengessä. Tekijän mukaan tässä E. G. Geijerin 1800-luvun puolimaissa esittämässä (ilmeisesti kuitenkin hieman konstruoidussa) lausahduksessa "piileekin totuus". Samaten aateli tuntuu monin kohdin kirjoittajan silmäterältä sekä saamansa tekstimäärän että kuvauksen myötämielisyyden osalta. Esim. "uskolliselle" Arvid Tönnesonille (Wildeman) on omistettu kokonainen pitkä pääluku. Ymmärrän toki 1600-luvun lähdeaineiston rajoitukset. Ymmärrän senkin, että puheena olevan valtataistelun jatkumiseen on aikaisemmassa kirjallisuudessa ehkä kiinnitetty liian vähän huomiota. Sekin on perusteltua, että uudet sukupolvet ja ikäluokat "sosiaalistetaan" näihin jo melko kaukaisen menneisyyden paljolti unohduksiin painuneisiin teemoihin, kun niitä lukiossakaan ei nyttemmin enää ole "aikaa" käsitellä. Silti jäin kirjan alkuosia lukiessani kysymään: missä on Lappalaisen alaotsikon lupaama "Suomi"? Se kyllä välähtää kohdittain lyhyesti näkyviin mutta useimmiten vain kadotakseen "suuren historian" jylinään. Vaikkapa aikakauden materiaalisesta kulttuurista ja mentaliteeteista olisi mielellään lukenut, kun kyseessä on taitava kirjoittaja. Tosin Peter Englund on monissa kirjoissaan jo paljolti tyhjentänyt viimeksi mainittua aihepiiriä. (Sivumennen: Jääneekö Englundin suunniteltu Erik Dahlbergh -trilogia iäksi vajaaksi? Ainakin Jörn Donner kertoo parin vuoden takaisessa Mammutissaan Ruotsin akatemian pysyvän sihteerin tuntevan itsensä nykyään "eunukiksi", joka ei enää koe kykenevänsä saamaan paperille mitään suurisuuntaisempaa.)

Eräs asia, joka ainakin itseäni harmistuttaa näissä tutkijoiden kirjoittamissa ns. populaarihistorioissa on menneisyyskuvan esittäminen jotenkin eheänä ja ristiriidattomana, eikä Lappalaisen nyt puheena oleva kirja tässä asiassa tee poikkeusta. Kuitenkin nykyään korostetaan usein, että kaikki menneisyyskäsitykset ovat vain tulkintoja eikä lopullisia totuuksia ole. Kirjan lähdeluettelon mukaan Ruotswissa näkyy vuonna 2007 ilmestyneen Sverker Oredssonin kirjoittama, ilmeisesti tuorein elämäkesta Kustaa II A(a)dolfista. Olisi ollut kiintoisaa lukea, miten historiakuva kuninkaasta on muuttunut sitten Nils Ahnlundin vuonna 1932 ilmestyneen klassikkoteksen Gustav Adolf den Store - vai onko se ylipäätään olennaisesti muuttunut. Tuskinpa me varsinaiseen populukseen kuuluvat lukijat niin kovasti säikähtäisimme, vaikka populaariesitysten kerronta ei aina olisikaan siloiteltu niin kovin "kansantajuiseksi". Ja miksi Suomen 1500-luvun kriisin yhteydessä keskeinen linnaleiri määritellään, niin ainakin ymmärrän, samaan tapaan kuin Anneli Mäkelä(-Alitalo) sen aikanaan polemiikissa Ylikankaan kanssa teki ja sivuutetaan täysin Heikki Ylikankaan yhtä lailla perusteltu kanta? Tilaa olisi kyllä tiivistämällä löytynyt, koskapa kirjan teksti on suurikokoista, rivivälit harvoja ja kunkin luvun loppuun on jätetty huomattava taittojäännös eli tyhjä tila ellei koko sivu.

Oikeastaan oma mielenkiintoni todella vasta heräsikin kirjan viimeisen vajaan kolmanneksen alkaessa. Siinä Lappalainen siirtyy käsittelemään sitä, miten valtakunnan itäpuolisko kuninkaan vallan ja koko Ruotsin valtakunnan konsolidoituessa todella kytkettiin "suurvallan" (Klinge pitää koko termiä perusteettomana mahtailuna) valjaisiin. Seuraavanlaiset kohdat ovat minusta Lappalaisen kirjan ehdottomasti parasta antia:
Suomen historian yksi tärkeimmistä murroskausista on 1620-luvun taite. Silloin valtakunnan itäinen puolisko jätti taakseen ajan, jolloin pimeää maata hallitsi virkamiesten mielivalta ja aatelisten ja ratsusotilaiden väkivalta. Linnoitusten ja miekkamiesten Suomesta tehtiin muutamassa vuodessa elimellinen osa Ruotsin nousevan suurvallan ylhäältä ohjattua valtiojärjestelmää. Suomi pyydystettiin keskusvallan alaisuuteen verkolla, joka oli nerokkaasti suuunniteltu ja kattoi niin hallinnon, talouselämän, kirkolliset asiat ja oikeudenhoidon. 1620-luvun puoliväliin mennessä vanhat rakenteet oli purettu ja vanhan maailman toimintatavat jätetty taakse. Muutos oli nopea ja peruuttamaton.
Ihailtavan selkeää ja lukijassa oivalluksia herättävää historiankirjoitusta. Kaikki tämähän on kyllä jo viimeistään puoli vuosisataa sitten tutkittua asiaa. Vanhemmat ikäluokat saivat kuitenkin ainakin vielä 1970-luvulla kyllästymiseen asti tenttikirjoista lukea ja luennoillakin kuulla 1500-luvun Suomen "erityisasemasta", Suomen aatelin "erityiskatsomuksista" yms., jotka alkava 1600-luku sitten tuhosi. Uskottavahan se silloin oli. Otin edellä olevan pitkähkön sitaatin mukaan näytteeksi siitä, kuinka Lappalaisen teksti puhkaisee entisaikojen nationalistisen ja "kansallisidealistisen" ummehtuneisuuden tuoreella ja asiallisella näkökulmallaan. - Henkilökohtaisesti ilahduin, kun Lappalainen kirjansa loppuosien hallintohistoriajaksossa marssitti esiin laajoin esittelyin vanhan tutun nuoruuteni tenttikirjasta, Suomen 1600-luvun kenraalikuvernöörien sarjan aloittaneen Nils Bielken.

Mirkka Lappalaiselle on nuorehkosta iästään hiuolimatta suorastaan satanut kirjoistaan erilaisia tunnustuspalkintoja. Yksi syy varmaankin on se, että Lappalainen todella osaa kirjoittaa kiehtovasti (jos kohta paikoin valtiollisesta historiasta junnaavastikin). Seuraavassa näyte Lappalaisen impressionistisista kynästä lähteneistä tuokiokuvista mielestäni parhaimmillaan:
Pohjolan nuoren leijonan valtakunta oli laaja. Se oli valon ja pimeyden maa, harvaanasuttu erämaa, jonka repaleisia kalliorantoja yhdisti meri. Valtakunnan itäisessä osassa levisivät suot ja metsät, joiden keskeltä pilkistivät pienet kylät ja pellot. Salakasket piiloutuivat korpien kätköön. Hallitsijan valta ulottui vain synkkiin linnoihin ja rannikon pieniin kaupunkeihin. Teitä oli vähän, eivätkä ne juuri olleet ratsupolkuja kummempia. Syksyisin ja talvisin maata peitti pimeys, jota kuu, tähdet ja revontulet valaisivat.
Paikoin kirjan kieliasu olisi vaatinut huolellisempaa otetta: Erään päivälehden arvostelija valitteli omaa"pienuuttaan" kun tohti huomauttaa, että Lappalainen on johdonmukaisesti kirjoittanut keisarin kuulun sotapäällikön Albrecht von Wallensteinin nimen muodossa "Wallerstein". Arvostelijan mukaan vika oli kirjan kustannustoimittajan. Puolestani olen sitä mieltä, että tarkkuutta kirjoitusasuissa on voitava edellyttää myös itse tämän tason historioitsijalta. Samaten jäin kummeksumaan, miksi muutoin latinankielisiä ilmaisuja 1600-luku-aiheisessa kirjassaan syystäkin viljelevä tekijä toistuvasti kirjoittaa "ingognito" (pro inkognito tai, alkukielillä, incognito).

Ja vielä asiasisällöstä. Lappalainen kirjoittaa 1600-luvun alkukymmenten hallintouudistuksia käsitellessään:
Suomen kirkkoa johti Turun piispa aina vuoteen 1618 asti. Silloin toteutettiin hiippakuntajako, jossa kirkko jaettiin Turun ja Viipurin hiippakuntiin.
.
Omaan mieleeni on painunut jo ensimmäiseltä Suomen historian peruskurssilta (ellei sitten jo lukiossa), että Kustaa Vaasa erotti 1544 Itä-Suomen omaksi Viipurin hiippakunnakseen ensimmäisenä piispanaan Paulus Juusten. Mahdollisesti ymmärrän Lappalaisen tekstin näiltä osin jotenkin väärin, sillä tuntuisi vaikealta olettaa Ruotsin valtakunnan esimodernin ajan vuosisatoihin erikoistuneen Suomen ja Skandinavian historian dosentin näin keskeisessä asiassa erehtyneenkään.

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 20.11.14 11:26
Kirjoittaja Emma-Liisa
Erinomaista, Nylander! Sinulla on sana hallussani, joten sinun kannattaisi ruveta kirjoittamaan arvosteluja.

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 20.11.14 11:45
Kirjoittaja nylander
Kiitos, Emma-Liisa, vaikka tuossa nyt ei olisi tottakaan edes siteeksi. Mukavaa, että tälle foorumille kirjoittaa ystävällismielisiäkin, poliittisista ym. aggressioista vapaita henkilöitä - huolimatta ajoittaisista mielipide-eroista. :)

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 21.11.14 23:23
Kirjoittaja yucca
nylander kirjoitti: Ja vielä asiasisällöstä. Lappalainen kirjoittaa 1600-luvun alkukymmenten hallintouudistuksia käsitellessään:
Suomen kirkkoa johti Turun piispa aina vuoteen 1618 asti. Silloin toteutettiin hiippakuntajako, jossa kirkko jaettiin Turun ja Viipurin hiippakuntiin.
.
Omaan mieleeni on painunut jo ensimmäiseltä Suomen historian peruskurssilta (ellei sitten jo lukiossa), että Kustaa Vaasa erotti 1544 Itä-Suomen omaksi Viipurin hiippakunnakseen ensimmäisenä piispanaan Paulus Juusten.
Viipurin hiippakunta perustettiin 1554 (siis 10 vuotta myöhemmin kuin muistat), ensimmäisenä piispana Paavali Juusteen, jonka etunimi nykyisin usein epäsuomalaistetaan asuun ”Paulus” vastoin historiallista perinnettä.

Hiippakunta kuitenkin lakkautettiin jo 1578 ja perustettiin uudellen 1618.
Mahdollisesti ymmärrän Lappalaisen tekstin näiltä osin jotenkin väärin, sillä tuntuisi vaikealta olettaa Ruotsin valtakunnan esimodernin ajan vuosisatoihin erikoistuneen Suomen ja Skandinavian historian dosentin näin keskeisessä asiassa erehtyneenkään.
En osaa sanoa, onko kyse Lappalaisen huolimattomuudesta vai tarkoituksellisesta oikaisemisesta. Muodollisesti ei ole väärin sanoa, että kirkko jaettiin kahteen hiippakuntaan, vaikka se olisi ollut aiemminkin jaettuna. Sen sijaan lause ”Suomen kirkkoa johti Turun piispa aina vuoteen 1618 asti” vaikuttaa hiukan oudolta. Hiukan outona voisi kyllä pitää myös ilmausta ”Suomen kirkko”, koska kysehän oli Ruotsin kirkon yhdestä hiippakunnasta. (Jos Savo joskus itsenäistyisi, niin puhuttaisiinkohan esimerkiksi 1900-luvun Kuopion hiippakunnasta ”Savon kirkkona”?)

Ehkä Lappalaisella on tietoa tai näkemystä siitä, että vuosien 1554–1578 Viipurin hiippakunta ei jotenkin ollut toimiva, merkittävä, itsenäinen suhteessa Turun hiippakuntaan tms.

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 22.11.14 00:53
Kirjoittaja nylander
Olematta perehtynyt minkäänmaailman historialliseen hiippakuntahallintoon pitänee sentään jotain vastata:
yucca kirjoitti:Viipurin hiippakunta perustettiin 1554 (siis 10 vuotta myöhemmin kuin muistat)
Kyllä, minulla on tekstissäni kymmenen vuotta liian varhainen vuosiluku. Olisi pitänyt muistaa siitäkin, että Agricola ja Juusten asetettiin virkaansa samana vuonna, ja Agricolahan tunnetusti "pääsi" piispaksi (Kustaa Vaasan termillä "ordinariukseksi") vasta kuninkaan viimeisenä elinvuosikymmenenä.
yucca kirjoitti:Paavali Juusteen, jonka etunimi nykyisin usein epäsuomalaistetaan asuun ”Paulus” vastoin historiallista perinnettä.
Tähän ei ole olemassa minkäänlaista "oikeaa" vaihtoehtoa. Se viittaamasi historiallinen perinne tuskin ulottuu kauemmas kuin 1800-luvun fennomaniaan. Itse pidän tyylikkäämpänä ja ja ennen muuta historiallisesti perustellumpana niiden aikakauden ja aihepiirin spesialistien (esim. Simo Heininen, Tuomas M. S. Lehtonen jne.) omaksumaa käytäntöä,, jonka mukaan kirjoitetaan esim. juuri Paulus Juusten. Mutta jos jotkut yhäkin haluavat puhua aitosuomalaisessa hengessä "Paavaleista", "Taneleista" (Juslenius), "Anteista" (Chydenius) ym., niin siitä vain.
yucca kirjoitti:Hiippakunta kuitenkin lakkautettiin jo 1578 ja perustettiin uudellen 1618.

En osaa sanoa, onko kyse Lappalaisen huolimattomuudesta vai tarkoituksellisesta oikaisemisesta. Muodollisesti ei ole väärin sanoa, että kirkko jaettiin kahteen hiippakuntaan, vaikka se olisi ollut aiemminkin jaettuna.
Ja kuitenkin Itä-Suomen historian erikoistuntija prof. Kimmo Katajala nimenomaan kirjoittaa Viipurin läänin historian osassa III (2010):
Koko lopun 1500-lukua Viipurin hiippakunta oli toki olemassa. Hiippakunnan paipisto esiintyi omana ryhmänään ainakin 1600-luvun alun valtiopäivillä ja hiippakunnan sinetti painettiin päätösten alle.
(Katajala itse muuten arvosteli Lappalaisen kirjan Hesarissa jo hyvän aikaa sitten.)
yucca kirjoitti:Ehkä Lappalaisella on tietoa tai näkemystä siitä, että vuosien 1554–1578 Viipurin hiippakunta ei jotenkin ollut toimiva, merkittävä, itsenäinen suhteessa Turun hiippakuntaan tms.
Esim. vuosina 1568 - 1578 Viipurin hiippakunnalla oli oma, virassa toimiva piispa, Ericus Matthei Härkäpää.

Olen siis edelleen sillä kannalla, että Lappalaisen olisi pitänyt näin perusluonteisessa, laajalle yleisölle suunnatussa kirjassa ehdottomasti kertoa julki myös mahdolliset erityistietonsa ja -näkemyksensä. Emmehän me lukijat muuten koskaan pääse selville asioiden oikeasta laidasta, jos tutkijat panttaavat tiedon itsellään.

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 22.11.14 11:21
Kirjoittaja Tapio Onnela
Poistin ketjusta otsikon alle kuulumattomat viestit. Nimimerkki "historioija" voisi pysyä ketjun otsikon mukaisessa asiassa.

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 22.11.14 11:47
Kirjoittaja Jussi Jalonen
nylander kirjoitti: Erään päivälehden arvostelija valitteli omaa"pienuuttaan" kun tohti huomauttaa, että Lappalainen on johdonmukaisesti kirjoittanut keisarin kuulun sotapäällikön Albrecht von Wallensteinin nimen muodossa "Wallerstein". Arvostelijan mukaan vika oli kirjan kustannustoimittajan. Puolestani olen sitä mieltä, että tarkkuutta kirjoitusasuissa on voitava edellyttää myös itse tämän tason historioitsijalta.

Historiallisista kirjoitusasuista kun on tässä ketjussa ollut puhetta, niin pakko varmaan todeta, että Wallensteinin nimikin kirjoitettiin parilla eri tavalla. Tosin tuo kirjassa esiintynyt on kaiketikin lyöntivirheen seurausta.

nylander kirjoitti: Mutta jos jotkut yhäkin haluavat puhua aitosuomalaisessa hengessä "Paavaleista", "Taneleista" (Juslenius), "Anteista" (Chydenius) ym., niin siitä vain.

Kuninkaallisten nimistäkin on väännetty kättä, mutta näköjään Kustaa Aadolf on edelleen suosituksen mukaan Kustaa Aadolf.

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 22.11.14 12:16
Kirjoittaja nylander
Jussi Jalonen kirjoitti:Historiallisista kirjoitusasuista kun on tässä ketjussa ollut puhetta, niin pakko varmaan todeta, että Wallensteinin nimikin kirjoitettiin parilla eri tavalla. Tosin tuo kirjassa esiintynyt on kaiketikin lyöntivirheen seurausta.
Lappalaisen kirjassa Wallenstein mainitaan tosin useita kertoja ja joka kerta muodossa "Wallerstein" - ja näin vieläpä henkilöhakemistossakin.
Jussi Jalonen kirjoitti:Kuninkaallisten nimistäkin on väännetty kättä, mutta näköjään Kustaa Aadolf on edelleen suosituksen mukaan Kustaa Aadolf
Kotimaisten kielten keskuksen kanta on tietenkin varteenotettava. Toisaalta olen jo melko pitkään ollut havaitsevinani suomenkielisessä historiakirjallisuudessa suuntausta kirjoittaa ruotsalaiset hallitsijanimet ilman sikäläisittäin "luonnotonta" pitkää vokaalia, jos ruotsin- ja suomenkieliset nimiasut muilta osin ovat identtisiä. Meikäläinen on paljolti niiden murujen varassa, joita ns. auktoritatiivisten henkilöiden pöydältä sattuu tippumaan: niinpä esim. Ruotsin-ajan ja erityisesti 1600-luvun tuntija prof. Jussi T. Lappalainen käyttää Kansallisbiografian artikkelissaan yksinomaan muotoa "Kustaa II Adolf".

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 22.11.14 15:47
Kirjoittaja yucca
nylander kirjoitti: Lappalaisen kirjassa Wallenstein mainitaan tosin useita kertoja ja joka kerta muodossa "Wallerstein" - ja näin vieläpä henkilöhakemistossakin.
Siinä tapauksessa se lienee tulkittava kirjoittajan erehdykseksi. Sellaista sattuu. Kauan sitten minä kirjoitin Erastotheneesta ja olin aivan varma asun oikeellisuudesta, mutta kummasti vain asiaa tarkistaessani jouduin myöntämään, että oikea asu on Eratosthenes. Jotenkin vain ihmisen mieleen saattaa jäädä kirjoitusasusta varma käsitys, joka onkin väärä.

Toki voisi osoittaa sormella myös kustannustoimittajaa. Epäilen kuitenkin, että kustannustoimittajat on rationalisoitu pois. Jonkun tehtävänimikkeenä saattaa edelleen olla ”kustannustoimittaja”, mutta tuskin työhön enää kuuluu toimittamista kuin satunnaisesti. Kirjoittajien kannattaa lähteä siitä, että ei heidän tekstiään kukaan tarkista, ennen kuin se kohtaa lukijat.

Tekevälle sattuu. On suurien linjojen ihmisiä, jotka eivät viitsi, osaa tai ehdi huolehtia yksityiskohdista. Tässä voi olla kyse siitä. Toisaalta ei voi mitään sillä, että on myös (monia) ihmisiä, jotka ajattelevat ”joka on vähässä väärä, se on paljossakin väärä”. Siksi huippuasiantuntijan, joka ei osaa olla huolellinen kieliasussa, kannattaisi tarkistuttaa tekstinsä.
Jussi Jalonen kirjoitti:Kuninkaallisten nimistäkin on väännetty kättä, mutta näköjään Kustaa Aadolf on edelleen suosituksen mukaan Kustaa Aadolf
Kotimaisten kielten keskuksen kanta on tietenkin varteenotettava.
Kyse ei ole (vain) Kotuksen, vaan suomen kielen lautakunnan kannanotosta. Tämä tekee kannanoton arvovaltaisemmaksi, joskaan ei järkevämmäksi. Tässä en viittaa perinnäisten nimien kuten ”Kustaa II Aadolf” säilyttämiseen, vaan siihen järjettömään linjaan, että esimerkiksi Espanjan Filip-kuninkaita kutsutaan eri nimillä sen mukaan, ovatko he tulleet valtaan ennen vai jälkeen jonkin kannanoton. Tietääkseni missään muussa maassa ei harrasteta moista sekalinjaa, eikä vieraiden hallitsijoiden nimien mukauttamista omaan kieleen edes koeta ongelmaiksi.
Toisaalta olen jo melko pitkään ollut havaitsevinani suomenkielisessä historiakirjallisuudessa suuntausta kirjoittaa ruotsalaiset hallitsijanimet ilman sikäläisittäin "luonnotonta" pitkää vokaalia, jos ruotsin- ja suomenkieliset nimiasut muilta osin ovat identtisiä. – – esim. Ruotsin-ajan ja erityisesti 1600-luvun tuntija prof. Jussi T. Lappalainen käyttää Kansallisbiografian artikkelissaan yksinomaan muotoa "Kustaa II Adolf".
Tuollainen muoto on erityisen sekamuotoinen. Jos kirjoitetaan ”Adolf” ruotsin mukaan, miksi sitten ”Kustaa” eikä ”Gustav” tai (ajan kirjoitusasun mukaan?) ”Gustaf”?

Historioitsijat saattavat nykyisin käyttää alkuperäisiä tai sellaisiksi uskomiaan asuja henkilönnimistä, joista on vanhastaan käytetty suomeen mukautunutta muotoa. Mitään selvää linjaa ei ole, vaan jotkut menevät ”alkuperäisten” asujen käytössä pitemmälle kuin toiset, esimerkiksi kirjoittava ”Gustav Erikssonista”, kun tarkoittavat Kustaa Vaasaa. Ja ”alkuperäisten” nimiasujen käytön nimissä saatetaan käyttää sellaisia, jotka eivät varmasti ole alkuperäisiä, esimerkiksi käyttää latinisoitua asua ”Paulus” henkilöstä, jonka alkuperäinen etunimi on ollut ruotsin- tai suomenkielinen ”Paul” tai ”Paavali”.

Todellinen tarkoitus lienee erottautua rahvaan kielestä. Mitään erityisen sivistynyttä menettelyssä ei ole, se kun nollaa oman maan ja oman kielen historian jonkin sellaisen periaatteen vuoksi, jollaista sivistysmaissa ei juuri noteerata. Samalla tietysti erotaan historiankirjoituksen perinteestä ilman järkevää syytä.

Epäilemättä moni seuraa sellaista linjaa vain noudattaakseen isompien esimerkkiä.

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 22.11.14 17:51
Kirjoittaja nylander
Pitäisi varmaan olla ihan otettu, kun tällaisen maallikkokansalaisen eräänä myöhäisiltana lukukokemuksensa perusteella kokoon raapustama viesti on kuluvana viikonvaihteena saanut osakseen noinkin huomattavia kommenttipuheenvuoroja eri tahoilta. Toisaalta mielen pohjalle jäi kytemään epäilyn kipene, etten vain olisi tullut niinsanotusti sohaisseeksi. Haluamatta olla julkea totean senkin, että tähän nimenomaiseen tapaukseen assosioituu mielessäni Lauri Viidan Moreenista muutettavat perin pohjin muuttaen kohta, jossa tontinomistaja tokaisee tölliään rustaavaa Niemisen Iisakkia tarkoittaen jotenkin niin, että "nyt taisikin tulla Pispalaan sellainen mies [siis: nainen], jota Luojakin auttaa".
yucca kirjoitti:Epäilemättä moni seuraa sellaista linjaa vain noudattaakseen isompien esimerkkiä.
Niin no, jostain se esimerkki ja osviitta yhtä kaikki on otettava - mistä sitten? Kuluneena syksynä ilmestyi Taru Kolehmaisen kirjoittama Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. Siitä näkyy hyvin selvästi, että mitään absoluuttisia kiintopisteitä ei puheena olevassa asiassa ole. Käsitykset heilahtelevat puoleen ja toiseen aikojen saatossa. Minusta Tuomas M. S. Lehtonen on kirjoittanut viisiosaisen Suomen kulttuurihistorian (2002 - 2004) ensimmäisen niteen alkuun erittäin hyvän katsauksen aiheeseen. Hän, mielestäni aivan oikein, välttää kaikenlaisia kategorisia kannanottoja:
- -Nimien kirjoittaminen on näiden erilaisten historiallisten kerrostumien takia aina epäjohdonmukaista. Pelkästään lähteissä esiintyneet muodot ovat nykylukijalle useimmiten tuntemattomia myöhempien muunnelmien tultua yleisiksi. Toisaalta muunnelmat ovat taas usein tarkoitushakuisia ja virheellisiä: on haluttu antaa kuva suomalaisesta menneisyydestä ja vääntää nimet sen mukaisiksi. Tässä teoksessa epäjohdonmukaisuutta on jatkettu, vaikka pyrkimyksenä on ollut palauttaa nimet lähemmäs alkuperäistä muotoaan - -.
yucca kirjoitti:On suurien linjojen ihmisiä, jotka eivät viitsi, osaa tai ehdi huolehtia yksityiskohdista. Tässä voi olla kyse siitä. Toisaalta ei voi mitään sillä, että on myös (monia) ihmisiä, jotka ajattelevat ”joka on vähässä väärä, se on paljossakin väärä”.
Edelliseen liittyen: joskus näkyy otettavan kantaa näinkin tarkasti:
(olen pahoillani, jos laitoin siihen ranskankieliseen sanaan väärän aksentin).
Minä en. Kirjoitusasun virheellisyys on hyödyllinen signaali.

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 22.11.14 21:32
Kirjoittaja Jussi Jalonen
nylander kirjoitti: Ja miksi Suomen 1500-luvun kriisin yhteydessä keskeinen linnaleiri määritellään, niin ainakin ymmärrän, samaan tapaan kuin Anneli Mäkelä(-Alitalo) sen aikanaan polemiikissa Ylikankaan kanssa teki ja sivuutetaan täysin Heikki Ylikankaan yhtä lailla perusteltu kanta?
Piti kysymäni, että mitenkäs Lappalainen käsitteli tämän saman aiheen "Susimessussa"? En ole lukenut kumpaakaan opusta, mutta tuli vain mieleen että kai se linnaleiri-asia olisi jo tullut siinä aiemmassakin teoksessa esille.

Re: Lukijan vaikutelmia vuoden 2014 Tieto-Finlandian voittajateoksesta

Lähetetty: 22.11.14 22:12
Kirjoittaja nylander
Jussi Jalonen kirjoitti:Piti kysymäni, että mitenkäs Lappalainen käsitteli tämän saman aiheen "Susimessussa"? En ole lukenut kumpaakaan opusta, mutta tuli vain mieleen että kai se linnaleiri-asia olisi jo tullut siinä aiemmassakin teoksessa esille
Aivan varmasti tulikin, mutta nyt ei kapasiteetti riitä sen muistamiseen, kun lukemisesta on kulunut viisi vuotta enkä koskaan hankkinut kirjaa itselleni. Olettaisin, että Lappalaisen tuolloinen näkemys oli sama kuin nyt Pohjolan leijonassa:
Linnaleiri oli sotaväen majoitus- ja elatusjärjestelmä, jossa sotajoukot määrättiin asumaan talonpoikaiskyliin. [Jne.]