Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Terjoshkin – Tereshkin – ”Tervonen”, mies joka valvoi

07.07.15 14:11

”…aina välttämätön V.P. Terjoshkin” (Kimmo Rentolan ilmaus)
*
Mies, joka tunsi Suomen asian paremmin kuin omat taskunsa.
*
Terjoshkin, V.P,
NKVD-läinen Suomi-spesialisti,
Tunnettiin myös nimellä Tereshkin, Terijoen hallituksen poliittinen upseeri ”Tervonen”, joka kuulusteli Sorokassa suomalaisia sotavankeja Talvisodan aikana. (Esiintyy myös muodossa Terjoshkin). Tämä on tarina tuntemattomasta poliittisesta toimihenkilöstä, joita ilman mikään järjestelmä ei toimi.

*
Suomen Kommunistisen puolueen XI edustajakokous, Helsinki 29.5.-2.6.1957.
Avaamme 450-sivuisen puoluekokouspöytäkirjan ja sivulta 17 silmiimme osuus valokuva, jonka kuvateksti on näin kuuluva:
”Kokouksen väliajalla seurusteltiin kansainvälisyyden merkeissä. Vasemmalta Tereshkin ja Kozlov Neuvostoliitosta, Wand Shou-tao Kiinasta ja pääsihteeri Ville Pessi.”
Mielenkiintoista kättelykuvassa on se, että Tereshkinistä näkyy vasemmalla vain vyö ja hieman takkia. (mietin jo, oliko rajaus tarkoituksella suoritettu juuri noin, eikö Tereshkiniä haluttu esitellä tarkemmin…)


Sivulta 285 löydämme hyvinvoivan näköisen Tereshkinin. Kuvateksti on näin kuuluva:
”Neuvostoliiton valtuuskunnan suomea puhuva jäsen Tereshkin antautui mielellään keskusteluun suomalaisten kanssa silloin kuin kokousaika suinkin salli.” -


Siinä meillä on V.P. Tereshkin, mieltäkiinnittävään keskusteluun ”antautuneena”.
Mustapukuisella toveri Tereshinillä on puhuttavaa, ja hänellä on ottelias kuulijakunta, kuten ruumiinkielikin kertoo.
Katso kuvat; https://picasaweb.google.com/1136798014 ... Terjoshkin#
*
Kimmo Rentola on koonnut Terjoskin/Tereshkin/Tervonen –nimillä meillä tunnetun poliittisen toimihenkilön CV:n
Terjoskin, Vladimir Petrov (s. 1903).
Puoluemies. Karjalainen politrukkina Kuusisen armeijassa (”Tervonen”). Suomessa 1944-1945 ja katkoksin vuoteen 1947 Zdanovin avustajana ja sihteerinä, eversti.
Sihteerinä Kominformin kokouksissa 1947 ja 1948.
Moskovassa Zdanovin sihteeristön päällikkönä, 1948 NKP:n kansainvälisen osaston apulaispäällikkönä, vastuualueena Pohjoismaat,
Ville Pessin lähin ohjaaja koko 1950-luvun.
Eläkkeelle 1963, seuraaja Aleksei Beljakov.
*
Jukka Seppisen Neuvostovakoilu Suomessa 1917-1991 (s. 208);
SKP piti XII edustajakokouksensa 15.-18.4.1960 Helsingin Kulttuuritalolla. Perusjärjestöjen edustajia oli 278. Kaikkiaan kutsuttuja oli noin 1100. Ulkomaisia valtuuskuntia oli kolmetoista, ensimmäisenä tietenkin Neuvostoliiton valtuuskunta. Sitä johti NKP:n puhemiehistön sihteeristön jäsen L.I. Breznev. Tämä oli merkittävä seikka. Hrustsevin vastaisen opposition kärkihahmoihin kuulunut tiukan linjan vallankumousmies oli mukana. Mukana oli myös Leningradin kaupunkikomitean ensimmäinen sihteeri G.I. Popov ja NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston apulaispäällikkö V.P. Terjoskin.

Nyt keskitymme tutkailemaan: Mikä mies oli V.P. Terjoskin?
*
Eräät neuvostoliittolaiset ulkomaantiedustelun ja puolueyhteistyön toimihenkilöt ovat saavuttaneet alan piireissä suppeahkon piirin sisällä lähes legendaarisen maineen, vaikka ns. suuri yleisö ei olekaan heistä koskaan mitään kuullut. Yksi tällaisista poliittisen työn sankari eittävättä oli V.P. Terjoshkin, jonka tunnetusta työurasta Suomessa ja suomalaisten keskuudessa olen koonnut seuraavana luettavissa olevan perin vajavaisen ja fragmentaarisuudessaan turhankin impressionisten henkilökuvan. Kompilaation jokaisen tekstikatkelman jäljessä on maininta lähteestä, joista keskeisin on Kimmo Rentolan teokset.
*
Terijoen hallitus 1939

Jonkin verran on keskusteltu myös siitä, kuka päätti Terijoen hallituksen asettamisesta.
Tässä suhteessa aikalaiskäsitys on tutkimuksen edetessä vahvistunut: päätöksen teki neuvostojohto, tarkemmin sanottuna Salin, lähinnä Molotovin avustamana. Yhä uudet todisteet viittaavat samaan suuntaan. Molotov viimeisteli omakätisesti SKP:n keskuskomitean ja kansanhallituksen julistuksen samoin kuin Kuusisen ja neuvostohallituksen ystävyyssopimuksen tekstit. Sodan syttymispäivänä (30.11.1939) Molotov selosti Saksan lähettiläälle Schulenburgille Suomen uutta hallitusta, joka tähtäsi ystävällisiin suhteisiin myös Saksan kanssa. Molotov korosti, että kysymyksessä ei ollut neuvostotyyppinen, vaan luonteeltaan demokraattinen hallitus, joka suostui takaamaan Leningradin turvallisuuden. Vasta seuraavana päivänä Neuvostoliitossa julkistettiin sensaatiomainen uutinen siepatusta radiosanomasta, jonka mukaan joukko suomalaisia vasemmistopuolueita ja kapinaan nousseita sotilaita oli Terijoen kaupungissa Itä-Suomessa perustanut Suomen kansanhallituksen. …
Hallituksen muodostamispaikka näyttää olleen Kominternin toimisto [Moskovassa], jonka yhteydessä sijaitsi suomalaisten kommunistien aikoinaan mittavan organisaation viimeinen vähäinen jäänne. Siellä laadittiin tarpeelliset julistukset a haalittiin kokoon poliittiset ministerit. …
Kominternin huipputasoa kansanhallituksessa edusti pää- ja ulkoministeri Kuusinen. Hänen entinen vävynsä, sisäministeri Tuure Lehén, oli Kominternin entinen sotilasasiantuntija, joka hankki leipänsä järjestöä lähellä olleessa kustannusliikkeessä. Valistusministeri Inkeri Lehtinen toimi Kominternissa suomalaisasiain referenttinä sekä Gottwaldin alaisena että kaaderiosastolla. Finanssiministeri Mauritz Rosenberg, entinen suomalainen kansanedustaa ja Kuusisen lisäksi hallituksen ainoa Suomessa jossain määrin tunnettu jäsen, oli Kominternin kielenkääntäjä, jo sairaseläkkeellä. Ehkä hänenkin apuaan tarvittiin, kun yhteydet Tukholmaan syksyllä 1939 vilkastuivat. Runoilijasta maatalousministeriksi ylennetty Armas Äikiä oli Nuor-Kominternin (KIM) työntekijä.

Kaksi ministeriä tuli tämän perusjoukon ulkopuolelta. Karjalan asioiden ministeriksi tuli Paavo Prokkonen (oikeastaan Pavel Prokofjev). Puolustusministeriksi määrättiin divisioonankomentaja Akseli Anttila, joka oli 11. marraskuuta määrätty muodostamaan puna-armeijan 106. divisioona. Siitä tuli nyt kansanhallituksen armeijan runko, 1. armeijakunta, jota säästettiin taisteluista miehitystehtäviin. Suunnitellusta tehtävästä huolimatta kansanarmeijaa ei saatu eikä haluttukaan dominoivasti suomalaiseksi, vaan sen riveissä oli Suomen-suomalaisten lisäksi runsaasti inkeriläisiä, karjalaisia, varsinkin venäläistyneitä suomensukuisia ja paljon puhtaita venäläisiäkin, monet tosin suomalaistetulla nimellä.

Kansanarmeijan poliittisissa ja tiedustelutehtävissä kouliintui Suomen asioihin nkvd-läinen ryhmä, jonka hoitoon siirtyivät monet aikaisemmin SKP:n tontille katsotut tehtävät. Monet heistä toimivat sittemmin Suomen ja Neuvostoliitton suhteiden tärkeinä välimiehinä, kuten V.P. Tereshkin (armeijakunnan poliittisen osaston päällikkönä nimellä Tervonen) ja Ivan Pakkanen, jotka sodan jälkeen ilmestyivät Suomeen everstiluutnantteina valvontakomissiossa. Pakkasta on epäilty Kekkosen ensimmäiseksi ”kotiryssäksi”; Zhdanovia avustanut Tereshkin oli mukana vielä noottikriisissä [1961].
[Lähdeviitteessä Rentola täydentää:
Tereshkin osallistui NKP:n ja SKP:n johdon tapaamiseen elokuussa 1961; Juho Pakkasesta kytkentä: Mäntsälän Hirvihaarassa pidätettiin 4.2.1940 vastikään laskuvarjolla pudotettu vakoilija Juho Pietarinpoika Pakkanen, joka ilmoitti syntyneensä 30.5.1911 Inkerin Tervolassa ja kertoi vuolaasti taustastaan ja Kuusisen armeijasta. Avoimeksi täytyy jättää, mikä oli miehen suhde rintaman toisella puolella vaikuttaneeseen Ivan P. Pakkaseen.]
Lähde: Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY, 1994. s. 171-172.
*
Jatkosota, syksy 1941, Pärmin pataljoona Antikainen ja sotavankien kuulustelut

Neljän päivän kuluttua Osasto Pärmi [osin poliittisista vangeista muodostettu pataljoona] purettiin Suojoen asemalle Itä-Karjalaan. Etulinjaan siirryttiin saman tein, Mundjärven maastoon, jossa käytiin ankaria, liikkuvia taisteluja. Niissä junanvaunuissa liikkui laajin ja kokenein kommunistinen organisaatio koko Suur-Suomen alueella. Pitkän matkan ajan väiteltiin ja toisteltiin ristiriitaisia huhuja siitä, mikä oli oikea puoluelinja rintamalle saavuttaessa. Pitikö pyrkiä puna-armeijan puolelle vai ei? Kummallekin vaihtoehdolle löytyi kannattajia. …

Taistelutilanteessa [Ikaalisten Läykkäästä kotoisin oleva maalari] Lauri Hietamäki esitti Reino Kosuselle, että otettaisiin konepistoolit ja ammuttaisin upseerit. Koska Kosunen ei tuntenut miestä, hän kysyi puolueen linjaa [puolueorganisaation johtomiehiin kuuluvalta Väinö] Laitiselta, joka kielsi, katsoen ettei ”se ole tällä kertaa sopivaa”. Yksi upseeri tuli kuitenkin ammutuksi ja toinen katosi.

Syyskuun 19. päivään mennessä entisistä turvasäilöläisistä [”pärmiläisistä”] puuttui 86 miestä, siis noin kolmannes vahvuudesta. Viisi oli kaatunut, 16 haavoittunut ja kahdeksan muuten loukkaantunut tai sairaita. Koska puna-armeijan puolella kirjattiin 53 loikkaria, neljä miestä katosi. …

Puna-armeijan puolelle siirtyneiden [pärmiläisten] käytön selvittäminen auttaa ymmärtämään, millaisena Neuvostoliitossa nähtiin suomalaisten kommunistien tehtävä ja mikä oli Suomen-politiikkaa harjoittaneiden organisaatioiden arvojärjestys.
*
Alustavien kuulustelujen jälkeen puna-armeijan poliittiset upseerit toimittivat loikkareiden nimiluettelon Kominterniin, jossa Toivo Antikainen tunnisti monta miestä. Hän kiiruhti paikan päälle selvittämään tilannetta. Loikkarit vietiin ensin Petroskoihin, jossa Kuusinen kävi heitä tervehtimässä, ja sieltä edelleen leirille Karhumäkeen. Sinne saapui Antikainen, joka kuulusteli miehet ja valikoi joukosta puolueen jäsenet tai muuten luotettavat toverit. Tämä ryhmä siirrettiin 1. lokakuuta 1941 Sorokkaan (Belomorsk). Siellä järjestettiin myös neuvottelu, jossa Kuusinen, Antikainen, Lehén, Taimi, Aksel Anttila, Karjalan puoluejohtaja Gennadi Kuprijanov, propagandapäällikkö Josef Sykiäinen ja aina välttämätön V.P. Terjoshkin pohtivat loikkausten jatkon ja laajentamisen mahdollisuuksia. Sitä varten perustettiin suomalaisille rintamamiehille tarkoitettu lehti Sotilaan ääni, jonka päätoimittajaksi nimitettiin everstiluutnantti Tuure Lehén.

[Lähdeviite: Lehénin lisäksi lehden toimituksessa työskentelivät Tauno Nuutinen, Juho Laitinen, Saimi Hellman, Jonne Kuivala – oululainen entinen Vapauden ja Punaisen Karjalan toimittaja, Veli Leino ja entinen teatterimies Sulo Tuorila]
Ei riittävästi oivallettu pärmiläissotilaiden poikkeuksellisuutta, vaan nähtiin samoja mahdollisuuksia myös tavallisten suomalaisten rintamamiesten parissa. Lokakuuhun 1943 mennessä kaikista muista Suomen armeijan yksiköistä todettiin vihollisen puolelle karanneiksi kuitenkin yhteensä vain 65 miestä eli vain hiukan enemmän kuin yksin pärmiläisiä.
*
Näiden järjestelyjen jälkeen Antikaisella oli kiire Moskovaan, jossa tehtäisiin päätökset yliloikkareiden käytöstä. Lähteissään hän sanoi valikoimalleen joukolle arvoitukselliset sanat, jotka jäivät soimaan miesten mieliin: ”Olkaa pojat suomalaisia.”
Antikainen lähti Sorokasta junalla Arkangeliin ja sieltä edelleen 4. lokakuuta 1941 kuljetuskoneella kohti Moskovaa. Pian lähdön jälkeen kone syöksyi maahan ja kaikki matkustaja saivat surmansa. Toivo Antikainen haudattiin hiljaisesti pienelle Kegostrovin paikkakunnalle eikä kuolemasta ilmoitettu julkisesti. Kominternissa Dimitrov tuli kertomaan [suomussalmelaiselle kommunistille, Kominternin työntekijälle Aarne] Hulkkoselle, että Antikainen tuhoutunut. Tapauksesta ei saanut kertoa kenellekään. Hulkkonen sai lähteä Karjalaan pärmiläisten jatkoselvittelyä varten. …
Kun Kuusinen kuuli Antikaisen kuolemasta, hän itki.
[Lähdeviite; O.W. Kuusisen puolison Marina Amiragovan tämän kertonut 1992 Peter von Baghille ja Liisa Linsiölle, jotka tekivät tv-dokumenttia Kuusisesta.]
Lähde: Rentola: emt. s. 362-365.
*
Vuoden 1945 eduskuntavaalien tulos ja Yrjö Leinon suunnitelma

Aluksi aikomuksena oli koota SKDL:n rungon ympärille … blokki eri puolueista. Ilmeisesti julkisuudessa esitetty ”demokraattisen kansanallituksen” tunnus tarkoitti juuri tällaista ministeristöä. Hertta Kuusinen ja Ville Pessi selostivat heti lopullisen vaalituloksen selvittyä Zhdanoville, että SKDL:n ryhmän lisäksi lukuun voitiin ottaa sosialidemokraattien listoilta valitut 15 opposition edustaja, 8-10 ruotsalaista, 7-10 maalaisliittolaista ja pari edistysmielistäkin.

Pääministeriksi voitaisiin sada Paasikiveä radikaalimpi ja päättäväisempi henkilö, sillä vaalien jälkeen Mannerheim oli Eero A. Wuorelle luvannut väistyä presidentin paikalta. Zhdanov huomautti, että esitetty laskelma ei vielä riittänyt eduskunnan enemmistöön. Selvää kuitenkin oli, että ilman SKDL:ää hallitusta ei voitaisi muodostaa; demokraattien piti Zhdanovin mielestä saada ainakin ulko-, puolustus- ja sisäministerin paikat. Muuten asia jäi toistaiseksi auki.

Eero A. Wuoren viestin pohjalta kehittyi seuraavien päivien aikana hanke, joka tuli Zhdanovin tietoon nimellä ”Leinon suunnitelma”. Hän ei sitä hyväksynyt, vaan kutsui 28. maaliskuuta 1945 puheilleen poikkeuksellisesti yhdessä Hertta Kuusisen, Ville Pessin ja Yrjö Leinon, jotta kaikki kolme kuulisivat omin korvin hänen mielipiteensä ja toimisivat sen mukaan.

Zhdanovin mukaan ”Leinon suunnitelma” oli seuraava. Wuori, joka 1944 oli ehdottanut Mannerheimia presidentiksi, menisi nyt uudelleen marsalkan puheille ja ehdottaisi, että hän väistyisi tasavallan päämiehen paikalta sairautensa ja korkean iän vuoksi. Jos Mannerheim vastustelisi, Wuoren pitäisi uhata häntä demokraattisten voimien kampanjalla. Ellei sekään tuottaisi tulosta, vaan Mannerheim vetoaisi kansaan ja eduskuntaan, silloin SKDL:n pitäisi käynnistää kampanja marsalkkaa vastaan. Jos taas Mannerheim suostuisi lähtemään ehdotuksen mukaisesti, presidentiksi nostettaisiin Paasikivi ja pääministeriksi etsittäisiin toinen ihminen.

Sodan aikana Leino oli ottanut linjansa vapausradiosta, ja mahdollisesti lähtökohta nytkin oli siellä, radioissa luettu Kominternin seuraajalehden artikkeli Suomen vaaleista. Kirjoittaja (nimellä N. Baltiiski) hyökkäsi jyrkästi Mannerheimia vastaan, koska häntä ympäröi fasistinen klikki. Asialla oli Otto Kuusinen, joka näin ehkä pyrki vastaamaan tyttärensä kirjeeseen.

Nyt Leino joutui huomaamaan, ettei pitänyt uskoa kaikkea mitä radiosta kuuli. Zhdanov oli jo tavannut hänet kahden kesken ja epäillyt suunnitelman viisautta. …
Saatuaan [Zhdanovin] monologin jälkeen viimein suunvuoron Leino puolusti ”meidän suunnitelmaamme” ja täsmensi ensin, ettei suinkaan ajanut Mannerheimin syrjäyttämistä siinä muodossa, että se vaikeuttaisi Zhdanovin mainitsemien tehtävien toteuttamista. Päinvastoin, bloki olisi paljon helpompi koota Mannerheimin erottua, kun kaikkien tiedossa olisi, että SKDL pakotti marsalkan väistymään, vieläpä valvontakomission tuella. Se vaikuttaisi horjuvin aineksiin, sillä sekä maalaisliiton että sosialidemokraattien ryhmässä oli kymmenkunta kansandemokraattien raivokasta vastustajaa, suuri väliryhmä ja noin kolmannes yhteistyön kannattajia.
Tämän analyysin Leino sanoi tehneensä Kekkosen kanssa.
*
Presidentin suuren nimitysvallan vuoksi valtiokoneistoon voitaisiin vakavasti pureutua vasta Mannerheimin lähdettyä. Nimityksissä sen paremmin kuin sotasyyllisyysasiassa Paasikivi ei uskaltaisi nousta Mannerheimia vastaan.
Mannerheim vaikuttaisi myös uuden hallituksen kokoonpanoon, sillä viime kädessä hän sen nimitti. Myös se mahdollisuus piti ottaa lukuun, että Mannerheim voisi erota omasta aloitteesta tai kuolla.

Mannerheimin kuolema ei Zhdanovin mielestä kuulunut politiikan piiriin. Ja jos hän kuolisi SKDL:n ja valvontakomission painostuksen alaisena, syntyisi varsin ikäviä huhuja. …

Zhdanov kehotti aloittamaan neuvottelut ensin sosialidemokraattien kanssa ja jättämään oven auki maalaisliiton suuntaan; Kekkosen kanssa voisi tunnustella.
”Ymmärrän ja yhdyn Teidän perusteluihinne”, Leino sai viimein suustaan. Venäläisen kirjurin (aina tarpeellisen V.P. Terjoshkinin) muistiossa se on juuri näin, töksähtäen ja äkillistä kannanmuutosta mitenkään perustelematta. Ehkä se todella meni niin. Keskustelun kallistuessa lopuilleen Leinolle tuli ehkä kiire mukautua, ettei asia jäisi riidanalaiseksi. Zhdanovin kanta oli Pessin ja Kuusisen tiedossa eli se ajettaisiin joka tapauksessa lävitse SKP:n johdossa, ja jos Leino edelleen haraisi vastaan, hänen asemansa heikkenisi.

Hertta Kuusisen ja Ville Pessin poistuttua Leino jäi vielä [Zhdanovin luokse] ja kertoi suunnitelman taustan. …
Nyt Leino kysyi Zhdanovilta, mitä Paasikivelle pitäisi vastata.
Andrei Aleksandrovitsh neuvoi, ettei Leino paljastaisi suunnitelmaansa, vaan välttäisi vastaamasta vetoamalla kysymyksen vakavuuteen ja harkinnan välttämättömyyteen. Olisi myös aiheellista asettaa vastakysymys ja tiedustella Paasikiven henkilökohtaista mielipidettä.

Yrjö Leino teki työtä käskettyä. Aprillipäivänä [1.4.1945] hän tapasi uudelleen Paasikiven, joka poti sängyssä influenssaa. Leino kertoi, että hän ja Cay Sundström olivat SKDL:n edustajina jo ryhtynet neuvottelemaan sosialidemokraattien kanssa yhteistoiminnasta eduskunnassa ja yhteisestä ohjelmasta. Presidenttiasiasta Leino sanoi, että ”kun Mannerheim oli vienyt Suomen pois sodasta, on hän sen kautta hankkinut sellaisia ansioita, että hänet olisi jätettävä kokonaan syrjään. Riippuu hänestä itsestään, mitä hän tekee. Asia menee muuten liian vaikeaksi.”
Tämä ja kommunistiministerin talouspoliittinen maltillisuus hellyttivät Paasikiveltä huomautuksen, että ”Leino on hyvä mies, hänen kanssaan tulee kyllä toimeen.” …
*
Euroopan ensimmäisenä rauhanpäivänä 10. toukokuuta 1945 Leino raportoi Zhdanoville tavanomaiseen tapaan hallituksen asioista; kiinnostuksen kohteena oli valtiokoneiston puhdistus. Ville Pessi tiedusteli varovasti poliittisen linjan jyrkentämisen mahdollisuuksista nyt sodan päätyttyä. Eikö sotasyyllisiä voisi idättää, niin kuin Tanskassa ja Norjassa? Entä vuonna 1918 ja sen jälkeen Neuvosto-Venäjälle paenneet punaiset? Zhdanov katsoi heidän asemansa lainsäädännöllisen selventämisen toivottavaksi, mutta ei muuten tarttunut Pessin vihjauksiin. …
Lopuksi Zhdanov pääsi varsinaiseen asiaansa ja kysyi, mitä linjaa kommunistit noudattivat Suomen ja Neuvostoliiton keskinäissuhteissa. Kysymyksen taustalla oli näiden kahden maan välisen sotilassopimuksen ajatus, jonka Moskova viritti uudelleen heti Euroopan sodan päättyessä. …

SKP:n johtaja eivät ymmärtäneet, mihin Zhdanov tähtäsi, vaan Yrjö Leino vastaasi yleisemmällä tasolla:
”että kommunistien yleisenä pyrkimyksenä oli Suomen liittäminen Neuvostoliittoon. Näillä näkymin kuitenkin suhtaudumme siihen, että Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita rakennettaisiin liiton pohjalta mallina Neuvostoliiton, Puolan, Tshekkoslovakian ja Jugoslavian suhteet. Tov. Leino katsoo, että eduskunnan ja hallituksen nykyisellä kokoonpanolla sellaisen linjan toteuttaminen on täysin mahdollista.” …
Hätkähdyttävintä Leinon vastauksessa on maininta Suomen liittämisestä Neuvostoliittoon. Miten sitä pitäisi tulkita? Katsoisin, että lauseeseen vaikutti ensinnäkin maailmansodan voitonhuuma, joka nosti näköpiiriin kommunistien perimmäisetkin tavoitteet, maailmanvallankumouksen. Kerrotaan myös tshekkien Klement Gottwaldin kyselleen samassa hengessä Stalinilta mahdollisuutta liittyä Neuvostoliittoon. Toiseksi Leinon vastaukseen vaikutti se, että luultavasti hän tiesi (ellei suoraan niin vaimonsa Hertta Kuusisen kautta), että neuvostojohto oli 1940-1941 salaisesti ajanut Suomen liittämistä Neuvostoliittoon, mihin oli viitattu Otto Kuusisen ohjeissa tyttärelleen. Nyt Leino vastasi varautumalla siihen, että tämä tavoite oli jälleen nousemassa esiin. Pidettyään varansa hän toi oman käsityksensä esiin vastauksensa jälkiosassa, jossa hahmoteltiin Suomelle kansandemokratian asemaa.
Vaikka Leinon oma tavoite oli itsenäinen kansandemokraattinen Suomi, vastaus osoittaa, ellei sitä muuten ole tullut osoitetuksi, että Yrjö Leino ei ollut Suomen itsenäisyyden luotettava puolustaja, vaan hän olisi siitä luopunut, jos neuvostojohto olisi sellaista edellyttänyt ja valta asiassa olisi ollut hänellä.

[Lähdeviitteessä Rentola toteaa:
Zhdanovilla ei ollut tiedossaan SKP:n piirissä esitetty epäily Leinon toimimisesta [sodan aikana] valtiollisen poliisin avustajana, koska sitä koskeva keskustelu käytiin vasat vuotta myöhemmin 4.4.1946; Leinon kaksoisagenttiudesta lue lisää mm. Martta Koskista koskevasta blogistani, VH]
Lähde: Rentola: emt s. 525-529.
*
Niin hylkää herra

Talvella 1948 Stalin paini mm. Saksankysymyksen ym. kimpussa. Suomessa eduskuntavaalit painoivat päälle, kommunistien kannatuspohjan kaventuminen huoletti, vaikeuttihan se puolustusliittoa koskevan aloitteen etenemistä. Venäläiset arvioivat, että ”vain itse presidentin Moskovan-matka auttaisi umpikujasta”. Stalin nimitti kenraaliluutnantti Savonenkon pikavauhdilla Suomen uudeksi lähettilääksi ja ohjeisti hänet toimintasuunnitelmalla, jossa painostuskeinoina mainittiin ”sotarikolliset” (tarkoittaa sotaansyyllisten prosessia) ja taloussuhteet. Samalla Savonenkon tuli kaikin mahdollisin voimin tukea SKDL:n ”vaikutuksen vahvistamista Suomen valtiokoneistossa” ja auttaa vaalikamppailussa.

Toisin sanoen: valtiosopimus (YYA) ajettaisiin läpi, ja samalla kommunistien piti heti siirtyä offensiiviin. Yrjö Leino ja hänen puolisonsa Hertta Kuusienen kutsuttiin paikan päälle, Moskovaan, kuulemaan opastus.

Leinon ja Kuusisen lisäksi myös pääsihteeri Ville Pessi tilattiin kuulemaan isännän ääntä. Näin Leino ei voisi tulkita uusia ohjeita mieleisellään tavalla; vielä ei ollut täyttä varmuutta siitä, kummalle Hertta Kuusien tiukan tullen olisi solidaarinen, miehelleen vai puolueelle. Olisi se pitänyt arvata. Isäntien puolella asia ei uskottu vain Zhdanoville, joka oli ”kunnon mies, mutta vähän hyvänahkainen”, niin kuin Molotov muisteli. Puhuttelua tuli varmistamaan Georgi Malenkov, ”eikä suinkaan hillityllä tavalla”. Hän oli jälleen päättämässä SKP:n asioista, ja entistä vahvempana.
Tämän ilmeisesti 9. tammikuuta 1948 käydyn keskustelun muistiota ei ole Zhdanovin eikä NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston papereissa. Leino on kuitenkin muistellut läksytystä, joka kohdistui ennen kaikkea häneen. Neuvostotapaan linjanmuutos nimittäin edellytti henkilömuutoksia; NKP:n keskuskomitean nimissä Yrjö Leino määrättiin pois SKP:n puoluejohdosta ja Suomen sisäministerin paikalta. Kyllä Malenkov häntä haukkuessaan tiesi potkivansa myös Zhdanovia; sama kuvio näkyi myöhemmin Neuvostoliiton ja Kiinan välirikon alkuvaiheissa kun Moskova moitti
Tiranaa, vaikka oikea osoite oli idempänä.

Zhdanov ei voinut auttaa entistä suojattiaan, mutta pois lähteissä hänen sihteerinsä Terjoskin sentään tarjosi kättä:

”Hyvästi, toveri Leino!”

Lähde: Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 194-1958 - NKP, 21-23, 25-27. (Otava, 1997)
*
Terjoskin – myyttinen mies

SKP:n johtajat halusivat suoraan Stalinin puheille kahdesta syystä. Oma hätä oli suuri, eikä toisaalta ollut tarkkaa tietoa, kenelle Suomi kuului isännän alapuolella. Zhdanov oli jo kokonaan syrjässä. Hänen viimeiseksi toimekseen jäi Titon julistaminen pannaan; sitten hänet politbyroon päätöksellä passitettiin lääkärien suosittelemalle kahden kuukauden lomalle, jolta hän ei enää palannut. Viimeisen kerran hän kävi isännän luona heinäkuun 13. päivän vastaisena yönä. Samassa yhteydessä perutettiin nyt Malenkovin valvontaan uudenniminen keskuskomitean kansainvälinen osasto, OVS, jonka päälliköksi nimitettiin Mihail Suslov ja varalle Boris Ponomarjov. Nämä miehet olivat SKP:n tärkeitä päätöksentekijöitä seuraavien vuosien ajan. Kun Zhdanov kuoli elokuun viimeisenä 1948, vain 52-vuotiaana, Stalinin seuraajaehdokkaiksi jäivät Malenkov ja Berija. Johtotähden sammuminen jätti SKP:hen epävarmuuden siitä, missä määrin hänen ohjeensa olivat voimassa.

Sikäli Zhdanovin perinne jatkui että NKP(b):n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla Suomen sai vastuulleen Vladimir Petrovits Terjoskin, valvontakomission eversti ja Zhdanovinpääavustaja. Hänellä oli saman tason selviytymiskyky kuin O.V. Kuusisella.
Uudessa virassaan Terjoskin kesti zhdanovilaisten tuhon (1949), Stalinin viimeiset oikut (1952), Berijan ja hänen piirinsä teloittamisen (1953), Malenkovin jo verettömän syrjäyttämisen (1955) ja ns. puoluevastaisen ryhmän jutun (1957) ja ohjaili SKP:tä sekä ahtaimman stalinismin että jyrkimmän destalinisoinnin lävitse aina 60-luvulle, jolloin seuraajaksi nimitettiin Aleksei Beljakov. Kestävyyden syytä voi arvailla. Ehkä hän ei leimautunut ryhmäkuntiin, vaan omaksui asiantuntijan roolin; ehkä sinne mahtui yksi karjalaismies, joka ei sylkenyt lasiin.

SKP:n toimitsijoiden parissa Terjoskin sai ajan mittaan myyttisen maineen. Kun ei tiedetty Pessin raportoinnin tarkkuutta, ihmeteltiin, miten hän hallitsi puolueen asiat paremmin kuin monet sen johtohenkilöt ja tiesi yksityiskohtia piirien ja paikkakuntien tilanteesta.

Miehen tausta oli tuntematon; hän oli sitä polvea joka nousi suuren terrorin vuoksi. Leppeänpulskan miehen huhuiltiin nuoren oleskelleen Suomessa pitkän ja järjestäneen ja järjestäneen jatkosodassa Suomeen suuntautunutta tiedustelua ja sabotaasia Murmanskin lähellä desanttien kokoamiskeskuksessa, jossa oli ollut myös eräitä tunnettuja suomalaisia kommunisteja. Sanottiin juuri hänen paljastaneen ”Suomen vastavakoilun” agentin, jolloin erään koneen miehistö pysäytettiin kesken matkavalmistelujen ja kokoamiskeskuksen johtaja teloitettiin heti. Myöhemmin ammuttiin vielä kaksi teknikkoa ja kolme huoltomiestä. Luultavasti liioittelua, mutta miehen painoarvoa kuvaa, että tällaista kuiskuteltiin.

[Lähdeviitteessä Rentola viittaa mm. vuodelta 1957 olevaan ilmoitukseen. Ilmoituksessa ei ole Terjoskinin nimeä, mutta selvien tuntomerkkien lisäksi miehen todettiin osallistuneen SKP:n puoluekokoukseen 197. Silloin esittämänsä diplomaattipassin mukaan Terjoskin oli syntynyt 22.7.1903. Rentola mainitsee keskustelleensa eräiden Terjoskinin tunteneiden kanssa.

– Huom.: Katso Huuskan kuvalinkki: Terjoskin/Tereshkin SKP:n puoluekokouksessa 1957]
Ville Pessin ja Aimo Aaltosen (Moskovan) vierailun taustaksi Terjoskin laati Susloville selvityksen SKP:n politiikasta ja varsinkin virheistä, tietenkin mainitsematta, että monet nyt ”virheiksi” tulkitut olivat aikoinaan olleet Zhdanovin määräyksiä.
Evp-everstin [Terjoskin] mielestä Fagerholm oli ”yksi Tannerin aktiivisimmista seuraajista” ja ministereistä Aleksi Aaltonen ja Emil Skog Neuvostoliiton ja demokraattisen leirin vihamiehiä. Hallitus raivasi tietä vanhalle taantumukselliselle sisäpolitiikalle ja neuvostovastaiselle ulkopolitiikalle, minkä todisti aie lakkauttaa [punainen] Valpo. Ulkopoliittisesti [Fagerholmin] hallitus julistuksistaan huolimatta suuntautui selvästi länteen, Yhdysvaltoihin, Englantiin ja Skandinaviaan. Sitä todistivat amerikkalaisen senaattorin esitys sodanaikaisten lainojen anteeksiannosta ja kauppasopimus Saksan läntisen talousalueen Bizonian kanssa. Suomea vietiin ”sotaa edeltäneen seikkailupolitiikan tielle”. …
Vuoden 1948 eduskuntavaalien vaalitappion syitä arvioidessaan Terjoskin toisti Zhdanovin keväisen kritiikin: omien voimien aliarviointia, taantumuksen yliarviointia, liikaa luottamista Neuvostoliiton apuun. SKP:n johto ei ottanut vastuulleen puhtaasti sisäisiäkään kysymyksiä, ja milloin NKP(b) antoi neuvonsa, sitä noudatettiin heikosti. SKP tunnusti kyllä kansallistamisen ja maareformin ohjelmiensa vähäisen radikaalisuuden ja konkreettisuuden, mutta ei korjannut asiaa ja kulki siksi käytännössä maalaisliiton talutusnuorassa. SKP:n johdon päättämättömyys, rajoittuneisuus ja periaatteettomuus näkyivät myös toimettomuutena Leinon asiassa. Vaikka Leino ei ministerinä noudattanut puoluelinjaa eikä informoinut puoluetta, paikkaa ei otettu pois, vaan miestä siedettiin. …

SKP:n asema oli siis vaikeutunut, mutta toisaalta se oli edelleen vakava poliittinen voima, joka Terjoskinin mielestä nauti työväenluokan enemmistön kannatusta. Se pystyi estämään taantumuksen aikeet ja jopa etenemään maansa demokraattisessa uudelleenmuokkauksessa (pereobrazovanie). Piti vain luopua entisistä erehdyksistä ja nojautua omiin sisäisiin voimiin ja joukkoliikkeeseen, jonka tunnukset pitäisi valita työtätekevien konkreettisista tarpeista.

Stalinin puheille SKP:n johtajat eivät päässeet (1948). Vähän ennen kuolemaansa O.V. Kuusinen kertoi, että Stalin oli niin suuttunut Suomen kommunistien kyvyttömyydestä estää hallituksen vaihdos 1948, että oli vakuuttanut heidän ”saavan tulla siitä lähtien toimeen omin voiminsa”. Ei ole tietoa, ottiko edes Suslov vastaan. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että SKP:n johtajat saivat Terjoskinin moitteet ja kehotuksen tehostaa taistelua Fagerholmin hallitusta vastaan. Moskovassa päätettiin myös käynnistää Suomen hallituksen kaato-operaatio, tosin hyvin varovainen. Suomen valtiojohtoa ei haluttu provosoida, kuten osoittaa tyly ja post festum annettu vastaus SKP:n pyyntöön saada O. V. Kuusinen pääpuhujaksi puolueen 30-vuotisjuhlille [elo-syyskuussa 1948].
Lähde: Rentola: NKP, s. 64-67.
*
Fagerholmin hallitusta kammetaan..

Hertta Kuusinen pääsi varmistumaan Kremlin kannasta [miten asennoitua F:n hallituksen jatkamiseen, kun ei se kaatunutkaan] koukatessaan Varsovaan Moskovan kautta. Hän tapasi 14. joulukuuta 1948 Terjoskinin joka nyt raportoi Malenkoville.
Viitaten tuomaansa Pessin kirjeeseen Hertta Kuusinen kertoi, että SKP pyysi yhä NKP(b):n neuvo oikeasta taktiikasta. Yhä selvempää oli, että Fagerholm ei nopeasti kaatuisi pelkästään sisäisillä voimilla ja sisäpoliittisiin kysymyksiin. Hallituksen nopean kukistumisen (padenie) takaisi vain ulkoinen painostus ulkopoliittisissa kysymyksissä. Maalaisliitosta oli ilmoitettu, etteivät he olleet kommunistien kanssa samaa mieltä yhdestäkään sisäpoliittisesta kysymyksestä, johon hallitus voitaisiin kaataa. Yhteinen kieli voitiin löytää vain jos eduskuntaan tulisi suurempi ulkopoliittinen kysymys.
Terjoskin ei huolinut mustaa pekkaa vaan kysyi, halusivatko agraarit välttää vakavan riidan SDP:n kanssa, toivoen hallituksen kaatuvan Neuvostoliiton painostukseen, jolloin he voisivat sanoa, ettei hallitus ollut sisäpoliittisesti huono, mutta se ei miellyttänyt Moskovaa. Taisi karjalaismiehessä olla poliitikon vikaa. Kuusinen myönsi ,että näin asia oli. Vaikka Kekkonen oli Nuvostoliitolle jo selvästi mieluisampi kuin SDP, Moskovalla ei ollut kiire auttaa häntä valtaan, vaan repäistä tilanteen avulla railo maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien väliin. Voi pohtia, millaiseksi naapurisuhteiden rekenne olisi muodostunut, jos Suomessa olisi heti kesällä 1948 voitu päästä maalaisliiton ja SDP:n hallitusrunkoon. Kahden kansanvaltaisen puolueen välien tulehtuminen vähemmistöhallitusten vaiheessa toi kylmän sodan rintamajaon ainutlaatuisella tavalla Suomen sisäpolitiikkaan.
Lähde: Rentola: NKP, 76-77.
*
Kekkonen tapasi Savonenkon 4.9.1948. Kekkonen oli täyttänyt 48 vuotta edellisenä päivänä. Tulkkina toimi 2. lähetystöneuvos I. Pakkonen (suomeksi Pakkanen). Kekkosen muistiinpanoihin tapaaminen on merkitty, mutta ei ilmeisesti sen sisältöä; Juhani Suomen johtopäätöksen mukaan siellä ”tuskin voitiin olla sivuamatta” neuvostolehtien aloittamaa hallituskritiikkiä.
*
Pohjolan suunta

Norjan kytkeytymistä länteen [Naton jäsenyys] ei Moskova ilmeisesti katsonut voivansa enää estä, varsinkin kun omat vaikutuskanavat maan sisällä olivat hennot, ystävyysseura hajoamien partaalla Prahan ja Helsingin kevään 1948 tapahtumien vuoksi ja kommunistipuolue halvautunut. Sen riitojen sovitteluun Moskovalla oli huomattava ja akuutti intressi, kuten näkyi Terjoskinin keskustelusta Hertta Kuusisen kanssa. SKP toimi norjalaisten puolueriidassa välittäjänä ja NKP:n sanansaattajana, mutta laihoin tuloksin. Samalla Neuvostoliitto pyrki suomalaisten avulla estämään kommunistien skandinaavisen yhteistyön, itä norjalaiset ja tanskalaiset yhä ajoivat.

Myös Ruotsin kommunistien johtaja Sven Linderot tunsi siihen vetoa ja tiedusteli Tejoskinin kantaa. ”Henkilökohtaisena mielipiteenään” Terjoskin katsoi SKP:n kannan perustelluksi. Hankinko asiasta NKP:n virallisen kannan? Linderot tiesi, ettei Terjoskinin kaltaisilla miehillä ollut henkilökohtaista mielipidettä, ja sanoi asian olevan muutenkin selvä, hankkikaa virallinen kanta jos haluatte.
Moskovassa ei kannatettu minkäänlaista pohjoismaista yhteistyötä, ei edes kommuistien.

Lähde: Rentola: NKP, s. 78-79.
*
Kimmo Rentola toteaa teoksessaan Vallankumouksen aave (2005) vielä seuraavat Terjoskinin työelämän vaiheet:
Päätettyään toimensa Helsingissä Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajana eli Suomen ”korkeimpana käskijänä”, niin kuin Paasikivi asemaa luonnehti, Zdanov ..sai Moskovassa päätehtäväkseen kulttuurielämän kurinpalautuksen. Hänen sihteeristönsä päällikkönä ja Aleksei Beljakovin esimiehenä toimi karjalainen eversti, suomenpuhuja V.P. Terjoskin.
Zdanovin äkkiä kuoltua elokuussa 1948 monia hänen lähipiiriinsä kuuluneita kohtasi tuho kilpailijoiden masinoimassa ”Leningradin jutussa”. Terjoskin kuitenkin säästyi ja eteni NKP:n keskuskomitean kansainväliselle osastolle ja sen varajohtajaksi, tehtävänään muun muassa SKP:n pääsihteerin Ville Pessin käsiohjaus. Korkealle nimitetyt vetivät usein häntänä perässään omia miehiään, ja niin myös Beljakov päätyi pyörittelemään saman osaston paperinivaskoja. Siinä ei tarvittu luovaa ajattelua, sillä Stalinin viimeisinä vuosina piti varoa jokaista harha-askelta, hoitaa vain rutiinit ja tehdä mitä käskettiin. …
Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkkonen 1970. Otava, 2005. s. 208.
Vielä linkki kuviin; https://picasaweb.google.com/1136798014 ... Terjoshkin#
*
Rinnakkaismies Ivan ”Juho” Pakkanen
”Aina välttämättömän V.P. Terjoshkinin” eräänlainen rinnakkaismies on puna-armeijan poliittinen työntekijä Ivan Juho Pakkanen:
Kuten Rentola edellä kertoi, Kuusisen kansanarmeijan poliittisissa ja tiedustelutehtävissä kouliintui Suomen asioihin nkvd-läinen ryhmä, jonka hoitoon siirtyivät monet aikaisemmin SKP:n tontille katsotut tehtävät. Monet heistä toimivat sittemmin Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden tärkeinä välimiehinä, kuten V.P. Tereshkin (armeijakunnan poliittisen osaston päällikkönä nimellä Tervonen) ja Ivan Pakkanen, jotka sodan jälkeen ilmestyivät Suomeen everstiluutnantteina valvontakomissiossa.
Juho Pakkasta on epäilty Kekkosen ensimmäiseksi ”kotiryssäksi”; Zhdanovia avustanut Tereskin oli mukana vielä noottikriisissä 1961.
*
Rentola kokoaa Pakkasen CV:n tähän muotoon;
Pakkanen Juho (Pakkonen, Ivan Petrov).
Tiedustelumies. Inkeriläinen, koulutukseltaan opettaja, Tuuterin pitäjän Pakkasen kylästä. Jatkosodan aikana kuulusteli suomalaisia sotavankeja ja värväili tiedustelijoiksi. Suomessa1944-1949 ensin Liittoutuneiden valvontakomissiossa (LKV) yliluutnanttina, sitten lähetystössä 2. sihteerinä. Hoiti inkeriläispalautuksia, puhutteli värvättäviä toimi lähettilään ja asianhoitajan tulkkina.
Esimerkki värväyksestä;
Mäkinen, Pentti Henrik, s. 112 Jämsä. Pidätettiin Neuvostoliitosta palautettuna (1955). Majuri Pakkanen värväsi sotavankina 1944, vakoilukoulutusta Parandovossa. Tunnusti suorittaneensa vakoilutehtäviä 1944-1945, osittain yhteydessä päämajan valvontaosastoon. Meni 1952 ajan yli peläten kavallusten paljastumista; joutui vankileirille vakoilijan. Vaikka päämajan valvontaoston miehet välttivät kertomasta osuuttaan, Mäkinen jäi Suomessa tuomitsematta (8.8.1955).
*
Itse politiikkaa:

Arabian lakon lokakuussa 1948 jälkeisessä vaiheessa;
Neuvostodiplomaatit saivat havaita, että kriisitilanteessa maalaisliittolaiset eivät halunneet hyökätä hallituksen kimppuun. Fjodorov, Sysojev ja Juho Pakkanen tapasivat 21. lokakuuta 1948 Kekkosen ja Niukkasen. Sukselaista ei enää huolittu mukaan. Maalaisliiton johtomiehet lupailivat kolmen suuren ja ruotsalaisten hallitusta ja halusivat vaalivoittajina johtavan aseman. Härskiin tyyliinsä Niukkanen väitti vaalivoiton tulleen siksi, että maalaisliitto niin sinnikkäästi kampanjoi Pekkalan hallituksen ulkopolitiikan ja neuvostoystävyyden puolesta. Kyllä diplomaatit tiesivät, että kolhoosikauhua siellä oli kylvetty jos jotakin. Pääministeriksi Niukkanen tarjosi Kekkosta, jolla oli eduskunnan puhemiehenä paikka trampoliinilla.
Lähde: Rentola: Niin kylmää että polttaa (Helsinki, 1997). s. 73-74, 637, 651.
*
Fasismia Suomessa?

Luoteisen rintamasuunnan neutraloinnin mahdollisuutta ryhdyttiin Moskovassa pohtimaan Korean sodan uhkaavimmassa vaiheessa syksyllä 1950. Kielteinen suhtautuminen Pohjolan puolueettomuushankkeisiin havaittiin virheeksi. Uutta linjaa valmisteltaessa tilattiin Ville Pessiltä laaja paperi ”Suomi pohjoismaisessa yhteistyössä”, jonka tarkoitus oli palvella paikallisen kommunistipuolueen kannanottona, kun Moskovassa päätettiin politiikasta. Neuvostonäkemykset oli ennakoitu paperia laadittaessa.

Muistiossa luettiin myös Ruotsi käytännössä Nato-maihin, joskaan se ei liittynyt virallisesti jäseneksi, mihin nähtiin kaksi syytä, materialistinen (puolet kivihiilestä tuli Puolasta) ja reaalipoliittinen (intressi säilyttää status quo Suomessa). Kun pohjoismaat tekivät erilaiset turvallisuusratkaisut, olisi luullut yhteistyön heikentyvän, mutta toisin kävi: Fagerholmin mielestä viiden veljeksen ei tarvinnut olla tismalleen samanlaisia. Näin Suomessa uhmattiin Neuvostoliiton varoituksia Norjan Nato-jäsenyyden seurauksista.

Rankinta muistiossa oli arvio sosiaalidemokratiasta. Spekuloituaan sosiaalidemokraattien (Suomessa Unto Varjosen) ja Yhdysvaltain vakoilun yhteistyöllä muistion laatija esitti yhteenvetonsa: ”Sosiaalidemokratia ehkäisee kaikki työväenluokan taholta tulevat hyökkäykset kapitalismia vastaan, palkkioksi kapitalismi antaa sosiaalidemokraattisen hallituksen hallita”. Suomessa fagerholmilaiset ja vientikapitalistit näkivät pohjoismaisessa tasapainotilassa (Norja ja Tanska Natossa, Ruotsi puolueeton ja Suomi YYA:ssa) ”keinon voittaa aikaa ja raivata tie fasismille”. Pohjoismaisella yhteistyöllä luotiin tasapaino työn ja pääoman välille samoin kuin Suomen ja Neuvostoliiton välille, ”kunnes tästä tasapainotilanteesta voidaan luopua”.
Niin siinä luki: tie fasismille. Oltiin palaamassa Kominternin 1928 lanseeraamaan teoriaan sosiaalidemokratiasta sosialifasismina. Sillä oli ollut osuutensa sellaiseenkin katastrofiin kuin Hitlerin valtaannousuun. Siihen aikaan sosialifasismin teoriaa oli rummutettu estoitta, mutta tämänkertainen linjanmuutos tapahtui kypsän, jopa ylikypsän stalinismin vallitessa ja aivan vaivihkaa. SKP:n tulevaisuuden kannalta salaamisesta oli se hyöty, että rivikommunistit eivät saaneet tietää, miten synkästi johtajat todella arvioivat toista työväenpuoluetta, eivätkä sosiaalidemokraatit saaneet propagandaansa herkullista polttoainetta.

Kyseessä ei ollut satunnainen heitto, sillä teema toistui V.P. Fetisovin arviossa kesän 1951 vaaleista. Nimelliseltä asemaltaan Fetisov oli vain attasea, mutta lähettilään tulkkina pikalla, jolle sijoitettiin hyvävainuinen ja arvostelukykyinen tiedusteluvirkailija; hänen edeltäjänsä oli Ivan (Juho) Pakkanen ja seuraajansa Albert Akulov.
Lähde: Rentola: NKP, 160-161.
*
Kokoan tähän tiivistelmän Rentolan kansanhallitushankkeen kartoituksesta (KJS, 1997);
Kansanhallituksen toinen kokous pidettiin vasta kolmen viikon kuluttua, 21. joulukuuta 1939, jolloin Stalin täytti 60 vuotta. ”Suomen kansan suurelle ystävälle ja vapauttajalle” toivotettiin terveyttä hänen murskatessaan Suomen kansan vapautuksen esteet, joista herkkävainuisesti mainittiin muun muassa ”plutokratia”. Käsite oli lainattu natseilta ja merkitsi länsimielistä harvainvaltaa. Seuraavana päivänä pidettiin kansanhallituksen kolmas a viimeinen istunto, jossa hyväksyttiin Tuure Lehénin kirjoittama kansanarmeijan sotilasvalan sanamuoto. Se vannotettiin armeijakunnan miehillä, joilta samalla kerättiin 5775 allekirjoitusta tervehdykseen generalissimukselle. Nämä seremonialliset toimet jäivät hallituksen ainoiksi kirjatuiksi päätöksiksi.

Kahdesta viimeisestä kokouksesta puuttui Karjalan asioiden ministeri Prokofjev-Prokkonen, joka kierteli ´Itä-Suomessa´ organisoimassa kansankomiteoita uuden hallituksen tueksi. Puna-armeija eteni hitaasti eikä valloitetulle Suomen alueelle jäänyt juurikaan siviiliväestöä, joten jouluun mennessä oli muodostettu vasta seitsemän kansankomiteaa. …

Prokofjevin toimialue ei kuitenkaan rajoittunut vallattuun alueeseen, sillä jonkin aikaa Neuvostoliiton puolella yritettiin elää ikään kuin aluevaihdossa sovittu laaja Itä-Karjalan alue oltaisiin todella liittämässä Suomeen. NKP(b):n aluekomitea ryhtyi siellä kiireesti järjestämään virkailijoilleen kolmen kuukauden kursseja suomen kielessä, mikä tuotti vaikeuksia, kun suomen kieli oli pyritty tyystin hävittämään. Jos Kuusinen olisi Suomessa päässyt valtaan, bolshevikkipuolueen aluekomitean hallitsema `Itä-Suomi´ olisi helposti laahausankkurina vetänyt Suomen kansanvaltaisen tasavallan Neuvostoliiton yhteyteen, vaikka se ei alkuperäisiin aikomuksiin kuulunutkaan.

Myös valistusministeri Inkeri Lehtinen oli aktiivinen. Terijoen hallituksen jälkeenjääneissä papereissa on hänen kirjoittamansa `instruktioluonnos` kommunistien toiminnasta ”valkoisten vallasta vapautuvilla alueilla”. Otsikko oli komean leniniläinen: ”Mistä on alettava”. Valitettavasti aivan alusta, koska kansanhallituksen kannatus oli vähäinen ja suomalaisväestö halutonta sitä tukemaan. Elleivät kansanhallituksen jäsenet etukäteen arvanneet Suomen kansan suhtautumista sotaan ja heidän hankkeeseensa, se valkeni pian, kun sota meni miten meni, valloitettujen kylien väestö oli usein yrmeää ja sotavangit kertoivat tilanteesta kuulusteluissa, joihin ministerit Lehén ja Äikiä ottivat vuodenvaihteen jälkeen tiiviisti osaa. Niinpä Inkeri Lehtisen instruktioluonnoksessa, jota Kuusinen korjaili, lähtökohtana oli kansankomiteoiden perustamisen vaivalloisuus.

[Jatkan sotavankien kuulustelutapahtumista sen verran, että kuten toisaalla olen suhteellisen primääreihin kertomuslähteisiin tukeutuen, em. kolmikko, troikka, osallistui tammikuun puolivälissä Kannaksella loikanneen espanjankävijä-kommunisti Paavo Pajusen prosessiin, jossa pettynyt Pajunen kohtasi päämäärän. Kaikki tunsivat jollain henkilökohtaisella tasolla Paavon. VH]

Niitä [kansankomiteoita] oli kuitenkin pakko saada pystyyn. Oli toimittava mahdollisimman nopeasti ja turvattava heti paikallisen työväenyhdistyksen kannatus puhdistamalla se ”tannerilaisista valkoisen vallan kätyreistä”. Sosialidemokraattinen työväenyhdistys piti muuttaa `työväen yhteisrintamajärjestöksi`, jota kommunistit johtaisivat. Sen jälkeen piti nopeasti julkisella kuulutuksella kutsua kaikki työtätekevät kansanrintaman perustavaan kokoukseen, jossa piti tuomita entinen hallitusvalta ja sen käymä sota ja hyväksyä kansanhallitus. …

…Kansanrintamakomiteaan piti perustavassa kokouksessa nimettyjen lisäksi ottaa kommunistipuolueen, työväenyhdistyksen, ammattiosastojen ja pienviljelijäpuolueen edustajat, samoin kuin pienviljelijäin liiton, jos sen osasto puhdistautuisi ”Tannerin – Harvalan koplan kätyreistä”, kuten Kuusinen tarkensi. Järjestöjen lisäedustajat olivat vielä yksi puskuri yleiskokouksen arvaamattomuuden varalta. Kun komitea viimein olisi pystyssä, se hoitaisi väliaikaista hallintoa.

Inkeri Lehtisen paperi oli ensimmäisiä yrityksiä konkreettisessa tilanteessa hahmotta valtionperustamista puna-armeijan valtaamalla alueella Vakavammin samojen kysymysten eteen jouduttiin toisen maailmansodan loppuvaiheessa Itä-Euroopassa, mutta siellä kommunistien kannatus oli yleensä korkeampi ja into suurempi kuin Suomessa talvisodan aikana. Lisäksi poliittinen yleisasetelma oli aivan erilainen, sillä toisen maailmansodan loppupuolella harjoitettiin jälleen kansanrintamapolitiikkaa ja oli halua ja edellytyksiä rakentaa laajapohjaisia liittoumia. Tavisodan aikana ns. päälinja oli ahtaimmillaan, ja siksi Lehtisen paperi edellytti sosialidemokratian hävittämistä heti alkuvaiheessa.

Kansankomiteoiden perustamisen kuvaus Lehtisen paperissa tuo mieleen Charles Tillyn vertauksen valtion perustamisen ja järjestäytyneen rikollisuuden yhtymäkohdista. Mafiavertaus sopii tietenkin jossain määrin kaikkiin valtioihin, mutta osuvasti myös Suomen kansanvaltaiseen tasavaltaan. Toisaalta Lehtisen paperista ei voi kovin pitkälle päätellä, miten asiat olisivat todella menneet, jos sota olisi sujunut puna-armeijansuunnitelmien mukaisesti. Paperi jäi luonnokseksi. Olosuhteet ja poliittinen tilanne olisi vallatussa Suomessa muuttuneet ja kansanhallituksen pohjaa olisi pyritty laajentamaan; nähtäväksi olisi jäänyt sen onnistuminen.
Tulevan valistustyön tekijöiksi haalittiin Leningradiin parisenkymmentä henkiin jäänyttä suomalaista kommunistia, joista nimekkäin oli Aura Kiiskinen, hänkin bolshevikkipuolueesta erotettu. Ammattilaisia joukossa edusti lähinnä kirjeenvaihtaja Kalle Summanen; lisäksi oli pari kirjastonhoitajan huomaamattomassa tehtävässä selvinnyttä, kuten Kaisa Luoto, joka oli ollut vaikeuksissa kirjeenvaihdosta miehensä Huvi Luotosen kanssa. Valtaosa tuli suoraan ruumiillisesta työstä, esimerkiksi suksitehtaalainen Väinö Vartiainen, joka oli lokakuun alussa yllättäen päästetty vankileiriltä. Ryhmää johti Lehén, mutta opetusta ei annettu, vaan luettiin ainoastaan hänen kääntämäänsä NKP(b):n historiaa, josta nyt viimein saattoi nauttia suomeksi.
[Lähdeviitteessa Rentola kertoo: Väinö Vartiainen (s. 187), kivesmies ja emigranttikommunisti, jäi syksyllä 1941 NKVD:n määräyksestä Petroskoihin, joutui siellä pian suomalaisten vangiksi ja päätyi Kuopioon. Häntä kuulusteli Päämajan valvontaosaston VII AK:n alaosasto 17.11.1941 sekä Valtiollisen poliisin Kuopion osasto puhutteli vielä 25.7.1943, jolloin Vartiainen kertoi, että OWK:n poika Esa Kuusinen olisi kieltäytynyt kansanhallituksen palveluksesta, mutta ”tässä esitettyjen tietojen valossa se tuntuu huhupuheelta”, kommentoi Rentola]

Silloin kansanhallituksen toiminta oli jo raukeamassa. Se näyttää laantuneen heti kun neuvostohallitus ilmoitti Tukholman kautta 29. tammikuuta 1940 valmiutensa neuvotella rauhasta Rytin hallituksen kanssa. Silloin kansankomiteoiden lukumäärä oli puserrettu viiteentoista; raporttien mukaan Prokkosen oli onnistunut varjella ne kovin monen lehmän omistajilta ja muilta kulakeilta.

Talvisodan jälkeen esittämässään selostuksessa Molotov kertoi Suomen hallituksen tiedustelleen rauhanehtoja Ruotsin kautta helmikuun alussa. Hänen kertomansa mukaan neuvostohallitus kääntyi silloin Suomen kansanhallituksen puoleen, ja ”verenvuodatuksen lopettamiseksi ja Suomen kansan aseman helpottamiseksi” kansanhallitus asettui kannattamaan rauhaa Helsingin hallituksen kanssa Rauhansopimuksen solmimisen yhteydessä ”Kansanhallitus otti esille kysymyksen toimintansa lakkauttamisesta, minkä se tekikin”. Molotovin kuvaus on katsottava jälkikäteen kehitetyksi selitykseksi niille, jotka ihmettelivät kansanhallituksen katoamista. Tosiasioita vastaavaa kuvauksessa oli käänteen ajoitus helmikuun alkuun.
Sotavankeja puhuteltiin vielä koko helmikuun; aivan kuun lopussa Antti Hyvönen ja Ivan Juho Pakkanen löysivät reserviluutnantin jonka mielestä sotaa ei enää kannattanut jatkaa. Hän oli tamperelainen sosialidemokraatti Orvo Peitsalo, Osuusliike Voiman konttoripäällikkö, joka arvosteli aktiiviupseerien suhtautumista reserviläisiin. Kaiken kaikkiaan sotavankien kuulustelut ja värväysyritykset tuottivat laihan tuloksen; kansanhallituksen kannattajia oli todella vaikea löytää.

[Lähdeviite; Kansanhallituksen kuulustelijapareina liikkuivat Iivo Linko eli Antti Hyvönen ja Ivan Juho Pakkanen sekä toisaalta Lehén ja Äikiä, minkä lisäksi mapissa ”Otteita rintamakirjeistä ja sotavankien kuulustelupöytäkirjoja” on puna-armeijan puna-armeijan pataljoonankomissaarien lähettämiä pöytäkirjoja. Erityishuomio kuulusteluissa kiinnitettiin sosialidemokraatteihin.]

Vaikka Terijoen hallituksen perustajina mainittiin myös kapinaan nousseet suomalaiset sotilaat, sellaisia ei pystytty esittämään. Sotavankien joukosta ei kapinallisia löytynyt. Parin ensimmäisen sotaviikon aikana rintaman ylitti omasta aloitteestaan useita suomalaisia vasemmistolaisia sotilaita, mutta heitä ei puna-armeijan puolella otettu vastaan tervetulleina kapinallisina liittolaisina, vaan he joutuivat kuulusteluihin vakoilijoiksi epäiltyinä eikä kansanhallituksen edustajia päästetty puheisiin heidän kanssaan.

Espanjan tasavallan armeijassa taistellut toveriseuralainen Paavo Pajunen meni 14. joulukuuta 1939 hiihtopartion johtajana rintaman yli. Toinen yliloikkari, ässärykmenttiläinen Paavo Haapalahti näki hänet Systerbäckin leirillä. Muiden vankien tapaan Pajunen kävi useaan otteeseen kuulusteluissa; yleensä hän oli niistä palatessaan iloinen, ”mutta eräänä päivänä synkkä ja sanaton”. Kolmen päivän kuluttua Pajunen vietiin pois eikä hänestä kuultu sen koommin. Haapalahti suostui kuulustelijansa ehdotukseen lähteä tiedustelijana takaisin Suomen puolelle, mutta Pajusen kohdalla niin ei ilmeisesti syystä tai toisesta käynyt.

[Tapahtumista Systerbäckin leirillä ks. Selostus karkaamisesta vihollisen puolelle ja sotapetoksesta pidätettyjen Kalervo Kallenpoika Sulan ja Paavo Tapio Haapalahden kuulustelupöytäkirja, 14.2.1940; Haapalahden kertoman mukaan Systerbäckin leirillä oli 67 suomalaista, joista 16 tai 18 suostui Kuusisen armeijaan; Haapalahti kertoi havainnoistaan muistelmissaan Muistikuvia elämäni varrelta, KSL 1992;
Lisää Paavo Haapalahden kohtalosta kertoo Jukka Lindstedt teoksessaan Kuolemaan tuomitut (Helsinki, 1999);

Talvisodan jälkeen aluksi kuolemaan ja sitten elinkautiseen kuritushuonevankeuteen tuomitun Paavo Haapalahden muistikuva jatkosodan alkuajoilta kuvannee hyvin tunnelmia: pelko siitä, että ehkä kuolemantuomio pannaankin täytäntöön, tuli mieleen. ”…se uusi sota alkoi, sehän oli semmoista vähän noin niin kuin voiton riemua, että jos siinä innossa..(Paavo Haapalahden haastattelu 6.5.1993). Muistelmissaan Haapalahti kertoi kuulusteluissa käytetyistä otteista, mm. pidätettyjen kuljettamisesta silmät sidottuina, joskaan varsinaisia kuulusteluja ei näin menetellen pidetty. Oikeudenkäytön perusteista; Karkaamisesta vihollisen puolelle ja sotapetoksesta kuolemaan tuomitun Paavo Haapalahden jutun asiakirjoissa on jossakin ylemmässä oikeusasteessa laadittu useamman sivun arvio tutkinnan ja näytön heikkoudesta.; Haapalahti koki itse tuomioistuimen olleen asiallinen, hän mm. kertoo saaneensa tavata oikeusavustajansa ennen oikeudenkäyntiä, mikä kaikkien kohdalla ei toteutunut, mutta syyttäjän käyttäytyneen solvaavasti. Jatkosodan rauhansopimuksen ”myötämielisyyspykälän” nojalla monet vangitut saivat korvauksia, mutta Talvisodan aikana pidätetyt jäivät niitä vaille, kuten Haapalahti, joka arvioi hylkäävää korvauspäätöstään: ”Olin liian aikaisin vastustanut sotaa. … Olihan minulla niitä vankilavuosia 4 vuotta ja 9 kuukautta. Ei niitä korvausvuosia monellakaan näin paljoa ollut”.]

Hrustshevin suojasään aikana SKP yritti selvittää hänen kohtaloaan, mutta mitään tietoja ei saatu. Silloin Aarne Hulkkonen muisti, että talvisodan aikana Leningradissa häneltä oli kysytty Pajusesta. Hän ei muistanut miestä, mutta kertomansa mukaan arveli rehelliseksi. Enempää asiasta ei kuulunut. Hulkkonen uskoi, ”että niissä olosuhteissa luonnollinen epäluuloisuus Suomesta rintamatilanteessa saapuneisiin ihmisiin nähden johti P:n tuhoutumiseen”. Hulkkonen itse oli onnekseen tullut rajan yli jo lokakuussa, kun poliisit hakivat häntä Suomussalmella. Hänkin joutui pitkään istumaan NKVD:n vankina, mutta kun hän oli oleskellut Neuvostoliitossa jo aikaisemmin, luotettavuus pystyttiin viimein takaamaan.

[Aarne Hulkkonen (1903-1993), suomussalmelainen kommunisti, Kominternin työntekijä]
[Lähdeviitteessä; Suomalaisten rintamamiesten parissa kyllä puhuttiin, että erään rintaman yli tulleen ja tuhotun puna-armeijan partion miesten joukossa oli ollut muuan, joka kaatuneita tarkastettaessa havaittiin yhä eläväksi. Mies arveltiin Pajuseksi ja ammuttiin siihen. Varsinaiset näytöt kuitenkin puuttuvat, joten tapaus täytynee arvioida rintaman kulkupuheeksi, tosin mahdollisuudeksi, jota ei voi sulkea poiskaan. ]
Lähde: Rentola, emt. s. 173-177.
*
Tässä lisätietoja Juho Pakkasen elämäkerrasta:
”PAKKANEN, Juho, s. 1907 Aropakkasissa, Skuornitsan seurakunnassa talonpoikaisperheeseen. Opettaja ja suomen kielen kääntäjä.
Valmistuttuaan Hatsinan opettajaopistosta Pakkanen toimi opettajana Skuornitsan työläisnuorisokoulussa ja jatkoi opintoja Herzenin pedagogisessa instituutissa. Sieltä hänet värvättiin sotapalvelukseen, jossa yleni everstiluutnantiksi ja puna-armeijan päähallinnon kuraattoriksi Karjalan rintamalla.
Sodan jälkeen hän oli Suomessa toimineen liittoutuneiden valvontakomission ja sen johtajana A. Zhdanovin neuvonantajana ja tulkkina sekä myös Neuvostoliiton ulkoministerin V. Molotovin tulkkina Pariisin rauhanneuvotteluissa, jossa allekirjoitettiin mm. rauhansopimus Suomen kanssa.
Myöhemmin Pakkanen oli Neuvostoliiton lähetystösihteerinä Helsingissä ja Stalinin tulkkina YYA-sopimuksen allekirjoittamistilaisuudessa (1948).
Hänet erotettiin liiallisen alkoholin käytön takia lähetystöstä ja puolueesta.
Pakkanen sai kääntäjän toimen vuonna 1952 Karelfintagin (Karjalan tiedotuslaitoksen) toimistosta, jossa työskenteli elämänsä loppuun. Hän suomensi paitsi poliittista aiheistoa myös useita neuvostoliittolaisia elokuvia.”

Lähde: Inkeriläiset. Kuka kukin on? (Tekijät; Juho Mullonen Petroskoista, Aleksei Krjukov Pietarista ja Suomesta Pekka Wikberg ja Helena Miettinen, joka toimi teoksen vastaavana toimittajana.)
http://www.inkeri.com/kukakukinon.pdf
*
Viimeksi muokannut Veikko Huuska, 07.07.15 19:34. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Terjoshkin – Tereshkin – ”Tervonen”, mies joka valvoi

07.07.15 19:17

Urho Kekkonen piti Stalinin kuoltua 5.3.1953 "liikuttuneen" radiopuheen, jonka sävy herättää yhä tänäänkin jonkinasteista kummastusta.

UK oli läsnä Stalinin hautajaisissa 8.3.1953.
Hän teki sieltä varsin mielenkiintoiset muistiinpanot, jotka tallennan kokonaisuudessaan tähän. Jutun lopussa tulee varsinainen syy täyttää palstaa tässä kohdin: Kekkonen havaitsee hautajaisväen joukossa SKP:n pääsihteeri Ville Pessin, - sekä Terjosinin...; tokihan Zhdanovin entinen tulkki, ja myös generalissimusta YYA-allekirjoittajaisissa huhtikuussa 1948 tulkannut Terjoshin oli mestarinsa jättäjäisissä. Kekkonen kertoo sen kiintoisan havainnollisesti, yhtäaikaisesti, olihan - kuten edellä Rentolan kertoo - Terjoshin Ville Pessin "ohjaaja":

"Gottwald oli punanaamainen kaveri, pyyhkieli salissa oltaessa hikeä ja poltteli piippua.
Diplomaattikunta seisoi puolikorokkeella. Pessi samassa. Pessi oli saatossa, mukana näytti tulevan Terjoshin, Zhdanovin vanha tulkki. Stalin n. 1 1/2 m. suuruisella korokkeella salissa. Seppeleitä: ministerineuvoston kolme, meidän vieressä, Kremlin seinämässä. Kaikki puolitoista m korkeita laitteita. Presidentin seppele!"


*

Mutta tässä siis koko muistiinpano;

"Muistiinpanoja Stalinin hautajaisista 8.3.1953
https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11434/...

8/3 Kotov ilmoitti olevansa autoineen minun käytettävissäni. Hän kertoi, että ulkoministeriössä on mieli ollut surullinen, itkeneitä silmiä näkyy kaikkialla Stalinin kuoleman vuoksi. Sundström kertoi, että maassa oli tavallisen kansan parissa mieliala hyvin levoton: mitä tulee. Arvatenkin poliittisia levottomuuksia ja sisäisiä taisteluita. Kun viipymättä tuli tieto hallitusjärjestelyistä mieliala helpottui ja rauhoittui. Kun Ruotsin läh. Sohlman kävi 10/3 luonani, hän kertoi samaa. Että 5 henkeä olisi tallattu surujonoissa! Kielletty liikkumasta kaupungilla! Kun hallitusta koskeva deklaraatio annettiin, oli perustelu: jotta estettäisiin hajaantuminen ja paniikki. Paniikki-sanan käyttämistä kaikki ihmettelevät. Sohlman sanoo, että helpotus kun M[alenkov] eikä Berija.

9/3 minut vietiin Ammattiliittojen talolle, jossa piti olla 8.50. Jouduin odottamaan presidentin huoneessa lähelle 10. Siellä olivat Gottwald, Togliatti, Nenni ja joitakuita venäläisiä. Sieltä tuli Schernic, Vorosilov, Lebedev, Bulganin.
Klo 9.45 haettiin meidät saliin, jossa Stalinin arkku. Diplomaattikunta seisoi ulommassa renkaassa. Meidät sijoitettiin keskellä salia olleen vierasjoukon sivuun. Soittokunta ja kuoro esittivät musiikkia. Ennen 10 tuli ensin Malenkov sitten hallituksen keskeisimmät miehet arkun sivuille ja samalla joukko marsalkkoja Budjonnyi etunenässä arkun eteen. Stalinin kunniamerkit, jotka oli punaisella silkkikankaalla, ojennettiin marsalkoille ja kenraaleille, jotka arkun edessä kantoivat niitä saatossa. Budjonnyi, Suvorov yms. Sitten seppeleet. Sitten arkku Malenkov ensimmäisenä + Berija. Ulkona tykkilaveteille. Saattojoukon eturivissä Malenkov + muut. Suuri saattojoukko, ainakin pari-kolmesataa henkeä. Jäin jälkijoukkoon. Suomalaiset vielä jäljempänä. Huomasin että Togliatti oli myös jälkijoukossa. Torilla minut haettiin etupäähän. Kotov ohjaili minua torilla etenemään ja kun dignitäärit arkun ohi nousivat mausoleumin katolle, Kotov ohjasi minut myös sinne. Tervehdin Molotovia hänen taitse mennessäni ja jouduin taka-alalle Negrin, Duclosin, Grotenwohlin taa. Molotov vaikutti rauhattomalta ja ehkä hieman hermostuneelta. Oli hermostuneisuuttaan unohtanut ainakin silmälasikotelon. Puhui ilman silmälaseja. Malenkovin puhe hillitty, Sohlmanin [mukaan] hillitympi kuin yksikään hänen läsnäollessaan kuulemansa puhe. "Sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan." Leninin ja Stalinin termi: kapital ja kom. järjestelmä ja rauhallinen kilpailu. Rauha. M:llä hyvä ääni ja rauhallinen painokas esittämistapa. Berijalla heikko ääni. Yksikään sotilas ei puhunut.

Klo 12.00 kannettiin arkku mausoleumiin. Tshou-En-lai yksi kantajista, luultavasti ainoa ulkopuolinen. Ilmeisesti omaisia, jotka seisoivat arkun vieressä, kuljimme arkun ja heidän välistään. Ehkä Svetlana, tumma kapeakasvoinen nainen + lapsi, Vasili, kenraalinpuvussa. Tulimme taas katolle paraatin ajaksi. Marsalkkakunta oikealla asennossa, olin sen takana. Budjonnyi, Sokolovski, Malinovski, Govorov, Konjev, Meretshkov, jotka tunsin. M. tervehti [Suomen Moskovan lähettilästä Åke] Gartzia, joka ei tuntenut häntä. M. sanoi nimensä, silloin G. häntä tervehti. G. ei tunnu osaavan venäjää. Kun maastovaunut kulkivat, veti Sokolovski Grotenwohlin lähemmäksi ja sanoi hänelle korvaan: Volkswagen, jonka G. kertoi Ulbrichtille. Ei hymyilty.
Gottwald oli punanaamainen kaveri, pyyhkieli salissa oltaessa hikeä ja poltteli piippua.
Diplomaattikunta seisoi puolikorokkeella. Pessi samassa. Pessi oli saatossa, mukana näytti tulevan Terjoshin, Zhdanovin vanha tulkki. Stalin n. 1 1/2 m. suuruisella korokkeella salissa. Seppeleitä: ministerineuvoston kolme, meidän vieressä, Kremlin seinämässä. Kaikki puolitoista m korkeita laitteita. Presidentin seppele!"

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Terjoshkin – Tereshkin – ”Tervonen”, mies joka valvoi

26.09.15 20:10

Vielä kuvassa mukana vuonna 1960:

Tutut kasvot miesjoukossa: V.P. Terjoshkin.
15.4.1960-18.4.1960
Aihe: SKP:n 12.edustajakokous Kulttuuritalossa; Neuvostoliiton valtuuskunta rautatieasemalla vastaanottajineen, vas. Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean pääsihteeri Leonid I. Brezhnev, V.P.Terjoshkin, Hertta Kuusinen ja Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteeri Ville Pessi.
Kuvalähde: KA/arjenhistoria.fi; http://arjenhistoria.fi/actions/imagein ... s_advs%3D3

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”