Sivu 2/3

Re: Stalin ja Suomi

Lähetetty: 07.11.16 17:41
Kirjoittaja I Palvo
nylander kirjoitti:
Ikäväkseni on kerrottava, että koko Lissabonin sopimuksen lauseke SEU 28a art 7 on minulle outo.

Mieltymyksesi tuntien oletan kuitenkin viimeksi mainitun tarkoittavan sitä, että toimittaja Lauri Nurmen tapaan olet innoissasi siitä, että Suomikin pääsee "osallistumaan", jos Venäjän ja Viron välillä kohta "rytisee". Onhan se mahdollista, että myös enemmistö suomalaisista on kanssanne yhtä lailla haltioissaan siitä, että heidänkin poikansa ja tyttärensä tai lapsenlapsensa pääsevät osoittamaan tositoimissa isänmaallista mies- ja naiskuntoaan, jos tuollainen "rytinä" todella sattuisi alkamaan.
Tässähän puhutaan v. 2009 voimaan tulleen Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitteesta, https://www.doria.fi/bitstream/handle/1 ... sequence=1 "rytinöitten" varalta, EU:n turvallisuuspolitiikasta.
Suomen tulisi Lissabonin sopimuksen nojalla olla valmis auttamaan muita EU-maita tarpeen tullen ja saada samaa apua muilta EU-jäsenvaltioilta.

"EU:n 27:stä jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon ja nämä maat ovat ilmaisseet järjestävänsä puolustuksensa Naton kautta".
Lissabonin sopimuksen yhteisvastuulauseke ( SEUT 188r ) kattaa ensisijaisesti poliisi- ja pelastusyhteistyötä, mm. terrori-iskut, suuronnettomuudet.

Olihan 1939:kin kyllä voimassa J.K.Paasikiven sanoin "kolminkertaiset sopimukset": 1932 solmittu hyökkäämättömyyssopimus voimassa vuoteen 1945. Tarton rauhansopimus ja Kansainliiton peruskirja, mutta Neuvostoliiton hyökättyä saimme osaksemme vain myötätuntoa ja NL erotettiin Kansainliitosta, joka jatkaa nykyisin YK:na.

Veikko Palvo

Re: Stalin ja Suomi

Lähetetty: 08.11.16 10:23
Kirjoittaja Emma-Liisa
nylander kirjoitti:
Emma-Liisa kirjoitti:Olen nyt lukenut kirjan.
nylander kirjoitti: Tähän ja vaikkapa "vain" Suomen alueen "hamuamiseen" (Rentola) tuntuisi sopivan huonosti samaisista Dimitrov-sitaateista löytyvät Stalinin sanat: "Emme halua Suomen aluetta. Mutta Suomen täytyy olla Neuvostoliitolle myötämielinen valtio."
Tämä kohta (kuten muutkin) täytyy asettaa yhteyksiinsä. Edellä samassa Dimitrov-sitaatissa Stalin on vannonut tappavansa loputkin suojeluskuntalaiset sen jälkeen[/i,] kun Hella Wuolijoki on tehnyt Tukholmassa ensimmäisen tunnusteluyrityksen - Stalin siis kieltäytyy edelleen tekemästä rauhaa Suomen laillisen hallituksen kanssa ja uskoo edelleen puna-armeijan valloittavan Suomen, jossa sen jälkeen pannaan toimeen "puhdistus" a la Katyn. "Emme halua Suomen aluetta" tarkoittaa, että Suomea ei ole tarkoitus liittää NL:oon vaan siitä tehdään "kansandemokratia", jolloin siellä on automaattisesti "Neuvostoliitolle myötämielinen hallitus".


Juu, asetetaan vain yhteyksiinsä. Mutta kun Rentola kirjoittaa (s. 48):

Ennen maljaa Stalin tuli vielä ennustaneeksi, millaiseen Suomeen Neuvostoliitto lopulta tyytyisi. Tavallaan ajatus toteutui vuosien jälkeen, joskin aluettakin yhä hamuttiin.


"Tavallaan ajatus toteutui vuosien jälkeen" täytyy ymmärrykseni mukaan tarkoittaa huhtikuun 1948 yya-sopimusta. Mistä siis päättelet, että Stalin hänelle ominaisella kieroudella kuitenkin tarkoitti "kansandemokratiaa"?


Koska 1) Stalin edellä puhui suojeluskuntalaisten tappamisesta 2) Rentolan sanasta "Tavallaan", joka liittyy siihen, että hänen mielestään sodan jälkeen syntyneen modus vivendin tärkeänä osatekijänä oli, että talvisota ja 1944 opetti Stalinin kunnioittamaan suomalasia ja antoi suomalaisille riittävän itsetunnon, jolla selvitä NL:n kanssa rauhan aikana. Vertauskohtananahan Rentolalla on viha, jonka puna-armeijan miehitys herätti Baltian maissa ja Itä-Euroopassa ja jonka vaikutukset näkyvät tänäänkin.

Re: Stalin ja Suomi

Lähetetty: 08.11.16 10:56
Kirjoittaja Emma-Liisa
YYA-sopimuksen kohdalla Rentola kysyy "Miksi Suomi oli niin kova pähkinä?" ja vastaa:
Tässä korostuivat sekä vuoden 1944 rauhanteko että talvisota.

Kesällä ja alkusyksystä 1944 Suomea suojasivat miehitykseltä geopoliittinen sijainti ja sotilaallinen kestävyys sekä suursodan yleistilanteen nopea muuttuminen. Suomen puolelta ratkaiseva yksittäinen toimija oli silloin Mannerheim.

Miehitykseltä säästyminen merkitsi yhteiskunnan instituutioiden, valtion ja sen voimankäytön sekä poliittisen kentän ja median poikkeuksellista jatkuvuutta. Toki muutoksia tapahtui, sikäli riittävästi että voitiin nähdä asioiden muuttuneen mutta ei niin paljon, että maa olisi suistumassa raiteiltaan. Esimerkiksi asevelisosialismin nousu johtoasemaan SDP:ssä oli Suomessa mahdollista, mutta miehityksen oloissa sellaiselle ei olisi jätetty vähintäkään tilaa, jolloin poliittinen perustilanne olisi muodostunut aivan toiseksi.

Suomessa kansan suuri enemmistö näki valtion ja yhteiskunnan ominaan (tai ainakin parempina kuin vaihtoehdot) eikä pitänyt niiden puolustamista toivottomana. Näin Suomi muistutti enemmän Ruotsia kuin sotaan hävinneellä puolella osallistuneita tai miehitetyiksi joutuneita maita, etenkin Saksan ja Neuvostoliiton välisellä tappotantereella. Tästä Mikko Majander on tiivistänyt maksiimin, että Suomesta ei tullut kansandemokratiaa, koska se oli Pohjoismaa.

Yhtä tärkeä oli talvisodan kokemus. Suomalaisten sitkeys ja kyky vastarintaan jäivät silloisten neuvostojohtajien mieleen loppuiäkseen.
Tässä kohtaa Rentola kertoo tunnetun Molotov-jutun.
Suomen johto tiesi talvisodan painon, vaikka ei maininnut sitä venäläisille, ainakaan selvin päin. Se oli tabu kuten Elsass ranskalaisille vuoden 1871 jälkeen: ei puhuta siitä koskaan, mutta ajatellaan aina. Paasikivi sanoi kotimaahansa hankkiutuvalle valvontakomission britille, että Neuvostoliitto ei pakottaisi Suomeen kommunistista hallitusta, koska sitten tarvittaisiin 30 divisioonaa pitämään maa kurissa. Elokuussa 1948 hän sanoi Hertta Kuusiselle ja kahdelle muulle SKDL:n kansanedustajalle Tsekkoslovakian tiestä, että "jos Neuvostoliitto haluaa tehdä meille sen, sen pitää ensin tappaa puoli miljoonaa suomalaista ja minut".

Paasikiven myöntyvyyspolitiikka oli välttämätöntä, kun sodassa kävi niin kuin kävi, ja mahdollista, koska kohtalainen selviytyminen kahdesta sodasta oli rakentanut riittävän itsetunnon, johon nojata. Uskallettiin olla myöntyväisiä. Ja sodan kokemus vaikutti myös toiseen suuntaan, neuvostojohtoon, joka kunnioitti Suomea toisella tavalla kuin niitä uhrin asemaan suistuneita maita, jotka eivät huonomman sijaintinsa tai kapeiden ja autoritaaristen hallitustensa vuoksi kyenneet samalla ponnella puolustamaan itseään sodassa.

Myöntyvyyden eli myssypuolueen ansiosta Stalinin saatavilla oli Suomen-sopimus, joka täytti Neuvostoliiton ehdottoman turvallisuusminimin. Mutta pelkkä myöntyvyys ei siihen vienyt, myssyjen lisäksi tarvittiin hatut, kyky vastarintaan, jota keväällä selkeimmin edustivat SDP ja potentiaalina armeija. Moskovassa voitiin nähdä, että ellei sovita Suomen vallanpitäjien kanssa ja tyydytä siihen mitä heistä saadaan puserretuksi, valtaan Helsingissä voi tulla huonompia voimia. - - vuoden 1948 tilanteessa oli hyödyksi, että molemmat aspektit olivat vaikuttamassa ja tietyssä tasapainossa.
Stalinin suhteesta SKP:hen:
Talvisota vahvisti Stalinin epäluuloja suomalaisia kommunisteja kohtaan. Hänelle jäi varmaan mieleen, miten Terijoen kanssa kävi. Stalin tuskin näki kovin kirkkaasti, että oli itse tehnyt parhaansa sen katastrofin eteen tapattamalla suomalaisten punapakolaisten pääjoukon. Syyllinen piti löytää muualta. Vaikka kommunismilla oli Suomessa vahvempi aito ja vapaaehtoinen kannatus kuin Puolassa ja Unkarissa, Stalin ei pannut kaikkia panoksiaan siihen ruutuun. Siinä mielessä hän olikin oikeilla jäljillä, että ison vihan muisto kalvoi Suomen kommunistijohdon itsetuntoa ja laimensi halua valtaan. He pelkäsivät omaa voittoaan.

Keväällä 1948 SKP oli Stalinille väline, jota käytettiin sen verran kuin tarvittiin, sitten viskattiin syrjään. Tämä ei sulje pois sitä, ettei käyttö olisi voinut jatkua pitempään, aina valtaantuloon asti, jos se olisi Moskovassa nähty välttämättömäksi.
Vaikka YYA-sopimus osoittautui pysyväksi,
on syytä päätellä, että Stalin teki sen vain toistaiseksi. Kun maaliskuun 1948 linjanmuutoksen taustalla oli kansainvälisen tilanteen nopea muuttuminen ja sen akuutti poliittinen arviointi, on loogista, että tilanteen uusi muutos ja siihen liittyvät Neuvostoliiton tarpeet voisivat uudelleen aktualisoida kansandemokratian tien myös Suomessa.

Re: Stalin ja Suomi

Lähetetty: 08.11.16 11:38
Kirjoittaja Emma-Liisa
Rentola tulkitsee, että vaikka Stalin ei 1944 saavuttanut kaikkia tavoitteitaan (vrt. rauhansopimusten luonnokset keväällä ja heinäkuussa), hän kuitenkin
näki saaneensa Suomen kontrolliin. - - Tästä eteenpäin Suomi piti hoitaa vähitellen, askel kerallaan, kulloisenkin tilanteen mukaan, mutta kontrollista se enää irtoaisi.
Kysymykseen, miksi Suomi sittenkin selvisi, Rentola vastaa:
Ensinnäkin maantiede. Kun Moskovasta katsoi kohti Saksaa, Suomi oli sivussa ja saari. Jos tätä kautta olisi päästy tankeilla Berliiniin, tätä kautta olisi tultu. Tähän liittyy Ruotsin vaikutus pelkällä olemassaolollaan ja jossain määrin myös toimillaan.

Toiseksi ajoitus. Neuvostoliiton kannalta olennaisia tekijöitä olivat lännen maihinnousu ja Puolan kysymyksen kuuma vaihe. Suomen kannalta otollista oli, että voitiin kestää kunnes Saksa oli heikentynyt niin, ettei kykenisi rankkoihin vastatoimiin. Sellainen ajankohta löytyi, mutta on liioiteltua puhua kylmäjärkisestä, harkitusta ajoittamisesta. Toimittiin pakkotilanteessa, epätoivoisina ja neuvottomina, sovitellen mielipiteitä ja haalien hupenevia resursseja ja prosessi johti kohtalaisen onnistuneeseen ajoitukseen.

Kolmanneksi kansa, sotilaat ja talvisota. Yhteiskunta oli kaukana täydellisestä ja demokratiassakin oli puutteensa, mutta pääosa kansaa koki maan puolustamisen arvoiseksi. "Jumala rakastaa tasavaltoja", niin kuin firenzeläishistorioitsija Guicciardi tiivisti, vaikka itse palveli paavia. Toisin kuin Stalin keväällä arvioi, suomalaiset olivat sittenkin riittävän samoja kuin "ennen", siis talvisodassa. - -

Ajoitukseen sisältyi se, että rauha alkoi pääosassa Suomea todella vallita yhdeksän kuukautta ennen kuin yleinen sota loppui Euroopassa. Yhdeksän kuukauden aikana ehdittiin ikään kuin väliaikaisesti ratkaista suuria kysymyksiä, ja ratkaisut jäivät voimaan. Tärkeintä oli vaalien järjestäminen ja uusi hallitus niin kauan kuin liittolaiset olivat vielä liittolaisia ja hyväksyivät prosessin.

Miehityksen ja sotimisen välttäminen omalla ydinalueella oli tulevaisuuden kannalta olennaisin tekijöitä. Siinä suhteessa Suomi oli ainutlaatuinen sotaa käyvässä Euroopassa. Se merkitsi valtion ja muiden instituutioiden säilymistä ja melkein Ruotsin veroista jatkuvuutta.
Tässä välissä Rentola puhuu siitä, miksi Itä-Karjalan suomensukuista väestöä ei karkotettu "pettureina", mikä muuten oli Stalinin tapa.
Yksi rauhaan pääsyn tavan seuraus oli siviilimenetysten vähäisyys.
2000 on vain 2 prosenttia kaatuneista sotilaista. Vain Australiassa suhdeluku on Rentolan mukaan samaa luokkaa, joten sitä ei tahdota uskota muissa maissa (Kysymys: ketkä Austaraliassa olivat siviiliuhreja - kauppalaivaston merimiehetkö?)
Jokainen tappio on tragedia läheisille, ja nuoria suomalaisia miehiä meni paljon. Mutta on luonnollisempaa, jos sellaista sanaa sopii käyttää, että sodassa kuolee sotilaita. Siviilitappioiden vähäisyyden johdosta Suomen kansaan ei jäänyt sellaista katkeruutta, minkä miehitykseen ja sotivien armeijoiden läpikulkuun liittyvä murhaaminen, raiskaaminen, ryöstely ja tuhoaminen jättivät muualle. Itä-Euroopan kansandemokratioiden legitimiteettiä oman väestön silmissä kalvoi pitkään puna-armeijan jättämä jälki. - - Te äidit ja morsiamet. Suomessa vahvin ellei katkeruus niin ainakin kaiho jäi siirtoväelle, mutta kotiseutunsa menettäneiden kohtalo oli lievä verrattuna vaikka virolaisiin ja puolalaisiin.
Rentolan mielestä Tuntemattoman sotilaan loppu
tavoittaa tämän tunneilmaston. Väestön katkeruuden maltillinen taso salli sen ulkopolitiikan, joka sodan jälkeen nähtiin välttämättömänä. On tietysti outoa etsiä Paasikiven-Kekkosen linjan perustaa sodasta, mutta oli sitä siellä, siviilitappioiden vähäisyyden lisäksi sitkeys ja menestyminen sodankäynnissä. Se antoi suomalaisille riittävän itseluottamuksen ja aiheutti venäläisissä tarpeellisen kunnioituksen.
Rentola viittaa vielä presidentti Koivistoon, jonka mielestä "Suomen idea" on "selviytyä, säilyä hengissä".
Suomen ja Saksan sodanaikaista johtamista vertaillut saksalaistutkija [Michael Jonas] havaitsi saman: suomalaisilta puuttui tyystin se itsetuhon momentti, joka Hitlerin bunkkerissa puuttui nousi yhä hallitsevammaksi tappion häämöttäessä. Suomalaisen mentaliteetin keskeinen tekijä oli valtion ja kansan säilyttäminen: ei ollut lainkaan halua ajautua itsetuhon koreografiaan. Ulkopoliittisen päätöksenteon kriteerinä oli der auf solidem politischen Realismus gründeten Staaträson, vakaaseen realismiin pohjautuva valtiojärki, niin kuin tutkija jo liioitellen tiivistää, sillä on kaikilla näissä asioissa irrationaaliset ja emotionaaliset elementtinsä. Tosin pienen valtion johtajat joutuvat pakosta niitä tukahduttamaan. Hitleriin verrattuna Mannerheim ja Tanner toki olivat kylmäpäisiä.

Re: Uudet Mannerheim-kirjat

Lähetetty: 26.11.16 11:40
Kirjoittaja Emma-Liisa
Nyt sitten lyhyesti Kimmon Rentolan kirjasta Stalin ja Suomen kohtalo 1939 1944 1948 1950, ennen kuin se täytyy palauttaa kirjastoon.

Teoksessa ei ole paljonkaan uutta verrattuna sille, joka tuntee Rentolan artikkelit (Ennen ja nyt, HAik), mutta suuren yleisön kannalta tietysti on.

Rentolan Stalin on kaksijakoinen persoona. Toisaalta hän haluaa levittää kommunismia koko maailmaan (ja siis myös Suomeen) ja silloin taipuvainen uskomaan todellisuuden sellaiseksi kuin se ideologian mukaan pitää olla. Toisaalta kun hän lyö päänsä seinään, hän pystyy havahtumaan todellisuuteen ja valitsemaan tilapäisen perääntymisen (toisin kuin Hitler, mistä hän itse huomautti), joskin perääntyminen on tilapäistä seuraavan otollinen tilaisuuden odottelua.

Rentola ei katso tapahtumia tulevaisuuden tirkistysaukosta (eli Saksan hyökkäyksestä 22.6.1941) käsin, vaan osoittaa, että M-R-sopimuksen solmimisen jälkeen Stalin uskoi, että ensimmäisen maailmansodan tilanne toistuisi ja Saksassa ja Euroopassa puhkeaisi vallankumous.

Rentola myös sitoo Stalinin Suomen-politiikan tiukasti siihen, mitä muualla tapahtuu. Suomi yritettiin ottaa (= muuttaa kommunistiseksi) otollisen tilaisuuden tullen, mutta Suomen takia ei kannattanut vaarantaa isompia etuja.

Nylander kritikoi Rentolaa siitä, että kyseessä on vain teoria. Tietenkin on. Mikä muu voisi tulla kyseeseen?

Olennaista on käsittääkseni kysyä, oliko NL sellainen valtio, että Voroshilov teki omin päin luonnoksen rauhansopimukseksi, vai onko todennäköistä, että hän oli joko saanut ohjeet Stalinilta tai ainakin oletti, että luonnos on tämän tahdon mukainen? (Asiakirja oli tehty lokakuussa 1943 ja se toimitettiin Voroshilovin komissiosta ulkoasian kansankomissariaattiin 26.6.1944.)

Rentolan kirjassa korostuu, että historiassa suunnitelmat eivät usein toteudu ja että sattumilla on suuri merkitys.

Re: Uudet Mannerheim-kirjat

Lähetetty: 26.11.16 12:15
Kirjoittaja Emma-Liisa
Kesäkuun 1944 antautumisvaatimuksen taustalla oli Rentolan mielestä kolme toisiinsa liittyvää päätöstä Moskovassa huhtikuussa:

1. Suomen-ratkaisua haettiin sotimalla. Helmikuussa puna-armeijan hyökkäyssuunnitelma suuntautui Lapin saksalaisia vastaan. Kun neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, painopiste siirtyi suomalaisjoukkoihin ja uusi suunnitelma tehtiin huhtikuussa.

2. Suomen hallituksen kanssa kieltäydyttiin keskustelemasta. Toukokuun puolivälissä Tanner pyysi Lindströmiä esittämään Semjonoville, että "jos saataisiin pitää Viipuri ja Saimaan kanava, oltaisiin heti valmiit hyökkäämään Suomessa olevia saksalaisia joukkoja vastaan. Kollontai ehdotti Tannerin kuulemista, mutta Molotovin vastaus oli nopea: Suomen hallituksen kanssa ei olla missään tekemisissä". Rentola vertaa tilannetta talvisodan aikaiseen, "joskin "Suomen johtoa ei nyt päästetty tajumaan mitä oli tekeillä", kun Kollontai "tuuditteli" Bohemania.

3. "Suomen ujuttaminen varauksitta antautumisvaatimuksen piiriin. Kun Yhdysvaltain aloitteesta laadittiin vetoomusta Saksan ns. satelliiteille, Molotov esitti kohteeksi myös Suomea, 'joka osallistuu sotaa suomalaisten puolella ja on hitleriläinen satelliitti'. Syksyn 1943 ulkoministereiden asiakirjassa Suomea ei kuvailtu näin, mikä salli tulkinnan, että ehdottoman antautumisen vaatimus ei sitä koskenut."

"Jos länsi olisi tiukannut, miksi mentiin yli Teheranin rajojen, olisi vastattu, että tarkoitettiin antautumista samassa mielessä kuin lännen omassa kielenkäytössä."

Samoin kuin Hannu Rautkallio mutta tätä mainitsematta, Rentola katsoo ratkaisevaksi USA:N "Treatment of Finland"-muistion, jossa korostettiin USA:n intressiä säilyttää Suomen yhteiskuntajärjestys, vaikkakin ymmärtäen NL:n intressiä saada ystävällismielinen naapuri.
Kremlin kannalta oli hälyttävää, että suuri läntinen liittolainen oli tosissaan tuppautumassa Suomen asiaan. Neuvostoarmeijan jyrätessä Kannaksella Harriman kertoi Vysinskille, että presidentti Roosevelt oli päättänyt luopua "ehdottoman antautumisen" käsitteen käytöstä satelliiteille suunnatussa propagandassa. Tyhmempikin olisi tajunnut, että vaatimuksesta oltiin luopumassa myös reaalisesti, ja tämä kuulija oli varsin viekas toveri.

Keskustelu käytiin neljä päivää ennen antautumisvaatimusta Suomelle. Moskovassa nähtiin, että jos haluttiin antautuminen, käsillä olivat viimeiset hetket. Säilyttääkseen vapaat kädet Neuvostoliitto jätti tässä vaiheessa järjestelmällisesti vastaamatta brittien jatkuviin tiedusteluihin Suomen ehtojen valmistelusta.


Sekä Englanti että USA korostivat talousetujaan Suomessa, mutta NL suunnitteli muistossa 2.6.1944, että se "täysin dominoisi" Suomen talouselämää ja ulkomaankauppaa, minkä edellytyksenä olisi "Suomen täysin alisteinen ja kontrolloitu poliittinen ja ulkopoliittinen asema".
Antautumisen oletettiin menevän läpi. Oletus perustui liioiteltuun kuvaan siitä horjunnasta ja sekasorrosta, minkä suurhyökkäys aiheutti Suomen johdossa.

Mielialat Helsingissä olivat synkät ja neuvottomat, mutta eivät sentään sellaiset kuin Tukholman sähkeistä saattoi lukea. Jokainen välikäsi näet muokkasi viestejä samaan suuntaan.

Re: Uudet Mannerheim-kirjat

Lähetetty: 26.11.16 12:39
Kirjoittaja nylander
Emma-Liisa kirjoitti:Nylander kritikoi Rentolaa siitä, että kyseessä on vain teoria. Tietenkin on. Mikä muu voisi tulla kyseeseen?
Mitäs meikäläinen nyt professoria "kritikoimaan". Kunhan taas kerran ihmettelin "järjen viekkautta" Suomen historiassa 1939 - 1944 sellaisena kuin Rentolankin kirjassa näyttäytyiksen: Kerta toisensa jälkeen Stalin ja Molotov & muut yrittävät vimmatusti Suomen kaappaamista, mutta aina tulee väliin jokin merkillinen deus ex machina kuin antiikin draamoissa ikään, minkä jälkeen "tyydyttiin siihen, mikä oli otettavissa" (tms.). (Vrt. esim. Unto Hämäläinen kiittävässä arviossaan HS:ssa: "Stalin lipoi kieltään mutta ei haukannut." Lukijan kielelle jää pyörimään kysymys, miksi ei jos kerran mieli niin kovasti teki.)

Teoriaa tietenkin tarvitaan, mutta jokainen Rentolan kirjan neljästä pääosion ratkaisevat teesit rakentuvat mielestäni, jos tällaiseen nyt tohtii ottaa kantaa, enemmän tai vähemmän spekulaatioille huolimatta Venäjän arkistojen runsaasta käytöstä. Esim. yya-kevät 1948: Tarvitsiko Stalin todella työkalukseen SKP:n toteuttamaan "vallankumouksen", jos eivät Suomessa muuten suostu? Maallikko luulisi, että jo pelkkä kovennettu äänensävy olisi noissa oloissa hyvin riittänyt säikäyttämään Paasikiven ja Pekkalan hallituksen pahanpäiväisesti. (Vrt. esim. Paasikiven "Laakson pohjassa" -puhe itsenäisyyspäivänä 1944: "Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikka niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan.")

Siinä olen samaa mieltä, että uutta Rentolan kirjassa on todella vähän.

PS - Miksi muuten kirjoitit Rentolan kirjasta tähän Mannerheim-ketjuun?

Re: Uudet Mannerheim-kirjat

Lähetetty: 26.11.16 12:57
Kirjoittaja Emma-Liisa
Rentola antaa kolme syytä, miksi Suomi selvisi 1944 "ilman romahdusta ja miehistystä".

1. maantiede
Kun Moskovasta katsoi kohti Saksaa, Suomi oli sivussa ja saari. Jos tätä kautta olisi päässyt tankeilla ajamana Berliiniin, tätä kautta olisi tultu. Tähän liittyy Ruotsin vaikutus pelkällä olemassaolollaan ja jossain määrin myös toiminnallaan.


2. ajoitus
Neuvostoliiton kannalta olennaisia tekijöitä olivat lännen maihinnousu ja Puolan kysymyksen kuuma vaihe. Suomen kannalta otollisinta oli, jos voitaisiin kestää kunnes Saksa olisi heikentynyt niin, ettei se enää kykenisi rankkoihin vastatoimiin. Sellainen ajankohta löytyi, mutta on liioiteltua puhua kylmäjärkisestä, harkitusta ajoittamisesta. Toimittiin pakkotilanteessa, epätoivoisina ja neuvottomina, sovitellen mielipiteitä ja haalien hupenevia resursseja, ja prosessi tuotti kohtalaisen onnistuneen ajoituksen.
3. kansa, sotilaat ja talvisota
Yhteiskunta oli kaukana täydellisestä, mutta pääosa kansaa koki maan puolustamisen arvoiseksi. - - Toisin kuin Stalin keväällä arvioi, suomalaiset olivat sittenkin riittävän samoja kuin "ennen", siis talvisodassa. - - Talvisodan kokemus vaikutti suomalaisiin yhtä vahvasti.
Rentola kertaa vanhan teesinsä, miten "väliaikaisesta tuli pysyvää", kun NL:n päähuomio oli sodan voittamisessa:
Ajoitukseen sisältyi se, että rauha alkoi pääosassa Suomessa todella vallita yhdeksän kuukautta ennen kuin sota loppui Euroopassa. Yhdeksän kuukauden aikana ehdittiin ikään kuin väliaikaisesti ratkaista suuria kysymyksiä, ja ratkaisut jäivät voimaan. Tärkeintä oli vaalien järjestäminen ja uusi hallitus niin kauan kuin liittolaiset olivat vielä liittolaisia ja hyväksyivät prosessin.


Kuten on tapana, Rentola korostaa Suomen "poikkeuksellista" sotaa ja lopputulosta, mutta syventyen konkreettisesti merkitsi:
Miehityksen ja sotimisen välttäminen omalla ydinalueella oli tulevaisuuden kannalta olennaisin tekijä. Siinä suhteessa Suomi oli ainutlaatuinen sotaa käyneessä Euroopassa. Se merkitsi valtion ja muiden instituutioiden säilymistä ja melkein Ruotsin veroista jatkuvuutta. Churchill päivitteli, että Euroopan mantereelle jää vain "murtuneiden valtioiden jätettä" tai "avuttomia kansakuntia", mutta näihin ei lukeutunut Suomi.
Rentola korostaa myös siviilimenetysten vähäisyyttä (2000), joka on niin poikkeuksellista, ettei sitä tahdo ulkomaiden sotahistorioitsijatkaan uskoa todeksi.
Siviilitappioiden vähäisyyden johdosta Suomen kansaan ei jäänyt sellaista katkeruutta, minkä miehitykseen ja sotivien armeijoiden läpikulkuun liittyvä murhaaminen, raiskaaminen, ryöstely ja tuhoaminen jättivät muualle. Itä-Euroopan kansandemokratioiden legitimiteettiä oman väestön silmissä kalvoi pitkään puna-armeijan jättämä jälki. - - Te äidit ja morsiamet. Suomessa vahvin ellei katkeruus niin ainakin kaiho jäi siirtoväelle, mutta kotiseutunsa menettäneiden kohtalo oli lievä verrattuna vaikka virolaisiin tai puolalaisiin.


Lainattuaan Tuntemattoman sotilaan loppua Rentola tekee johtopäätöksen, joka muistuttaa Max Jakobsonia:
Väestön katkeruuden maltillinen taso salli sen ulkopolitiikan, joka sodan jälkeen nähtiin välttämättömänä. On tietysti outoa etsiä Paasikiven-Kekkosen linjan perustaa sodasta, mutta se oli siellä, siviilitappioiden lisäksi sitkeys ja menestyminen sodankäynnissä. Se antoi suomalaisille riittävän itseluottamuksen ja aiheutti venäläisissä tarpeellisen kunnioituksen.
Rentola lainaa Michael Jonasin vertailua Suomen ja Saksan johdon erosta:
suomalaisilta puuttui tyystin se itsetuhon elementti, joka Hitlerin bunkkerissa nousi yhä hallitsevammaksi häviön häämöttäessä. Suomalaisen mentaliteetin keskeinen tekijä oli valtion ja kansan säilyttäminen; ei ollut lainkaan halua ajautua itsetuhon koreografiaan.

Re: Uudet Mannerheim-kirjat

Lähetetty: 26.11.16 12:59
Kirjoittaja Emma-Liisa
nylander kirjoitti: PS - Miksi muuten kirjoitit Rentolan kirjasta tähän Mannerheim-ketjuun?
Aijai, se oli erehdys. Toivottavasti nämä siirretään.

Re: Uudet Mannerheim-kirjat

Lähetetty: 26.11.16 18:58
Kirjoittaja Emma-Liisa
nylander kirjoitti: Esim. yya-kevät 1948: Tarvitsiko Stalin todella työkalukseen SKP:n toteuttamaan "vallankumouksen", jos eivät Suomessa muuten suostu? Maallikko luulisi, että jo pelkkä kovennettu äänensävy olisi noissa oloissa hyvin riittänyt säikäyttämään Paasikiven ja Pekkalan hallituksen pahanpäiväisesti. (Vrt. esim. Paasikiven "Laakson pohjassa" -puhe itsenäisyyspäivänä 1944: "Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikka niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan.")
Paasikivi ei ollut pelästytettävissä ("ensin pitää tappaa puoli miljoonaa suomalaista ja minut"), toisin kuin Tshekkoslovakian johtajat.

Suomen tilanne oli muuttunut, kun Pariisin rauhansopimus oli solmittu ja valvontakomissio poistunut maasta sekä kommunistit hävinneet vaalit ja jätetty pois hallituksesta.

Tästä alkaen Paasikivi erotti toisistaan NL:n "rationaaliset" ja "irrationaaliset" vaatimukset. Edellisiin voitiin suostua, mutta jälkimmäisiin piti sanoa ei "tuli mitä tuli". Hänellä oli tukenaan SDP ja armeija.

Kysymykseen, "miksi Suomi oli kova pähkinä", Rentola vastaa: vuoden 1944 rauhanteko ja talvisota.
Kesällä ja alkusyksystä 1944 Suomea suojasivat miehitykseltä poliittinen sijainti ja sotilaallinen kestävyys sekä suursodan yleistilanteen nopea muuttuminen. Suomen puolelta ratkaiseva yksittäinen toimija oli tuossa vaiheessa Mannerheim.

Miehitykseltä säästyminen merkitsi yhteiskunnan instituutioiden, valtion ja sen voimankäytön sekä poliittisen kentän ja media poikkeuksellista jatkuvuutta. Toki muutoksia tapahtui, sikäli riittävästi että voitiin nähdä asioiden muuttuneen, mutta ei niin paljon, että maa olisi suistunut raiteiltaan. Esimerkiksi asevelisosialismin nousu johtoasemaan SDP:ssä oli Suomessa mahdollista, mutta miehityksen oloissa sellaiselle ei olisi jätetty vähintäkään tilaa, jolloin poliittinen perustilanne olisi muodostunut aivan toiseksi.

Suomiessa kansan suuri enemmistö näki valtion ja yhteiskunnan ominaan (tai ainakin parempina kuin vaihtoehdot) eikä pitänyt niiden puolustamista toivottomana. Näin Suomi muistutti enemmän Ruotsia kuin sotaan hävinneellä puolella osallistuneita tai miehitetyksi joutuneita maita, etenkin Saksan ja Neuvostoliiton välisellä tappotantereella. Tästä Mikko Majander on tiivistänyt maksiimin, että Suomesta ei tullut kansandemokratiaa, koska se oli Pohjoismaa.

Yhtä tärkeä oli talvisodan kokemus. Suomalaisten sitkeys ja kyky vastarintaan jäivät silloisten neuvostojohtajien mieleen loppuiäksi.
Tässä välissä on tunnettu Molotov-sitaatti "itsepäisestä kansasta" ja "avoimesta haavasta" ja sen jälkeen Paasikivi-sitaatit (Suomen alistaminen vaatisi 30 divisioonaa ja "ensin tappaa puoli miljoonaa suomalaista ja minut".
Paasikiven ja muiden myöntyvyyspolitiikka oli välttämätöntä kun sodissa kävi niin kuin kävi, ja mahdollista, koska kohtalainen selviytyminen kahdesta sodasta oli rakentanut riittävän itsetunnon, johon voitiin nojata. Uskallettiin olla myöntyväisiä. Ja sodan kokemus vaikutti myös toiseen suuntaan, neuvostojohtoon, joka kunnioitti Suomea toisella tavalla kuin niitä uhrin asemaan suistuneita maita, jotka eivät huonomman sijaintinsa tai kapeiden ja autoritaaristen hallitustensa vuoksi kyenneet samalla ponnella puolustamaan itseään sodassa.

Myöntyvyyden eli myssypuolueen ansiosta Stalinilla oli saatavana Suomen-sopimus, joka täytti Neuvostoliiton ehdottoman turvallisuusminimin. Mutta pelkkä myöntyvyys ei siihen vienyt, myssyjen lisäksi tarvittiin myös hatut, kyky vastarintaan, jota keväällä 1948 selkeimmin edustivat SDP ja potentiaalinen armeija. Moskovassa voitiin nähdä, että ellei sovita Suomen vallanpitäjien kanssa ja tyydytä siihen mitä heiltä saadaan puserretuksi, valtaan Helsingissä voi tulla huonompia voimia.
Lisäksi tuli Stalinin suhde suomalaisiin kommunisteihin:
Talvisota vahvisti Stalinin epäluuloa suomalaisia kommunisteja kohtaan. Hänelle jäi varmasti mieleen, miten Terijoen hallituksen kanssa kävi. Stalin tuskin näki kovin kirkkaasti, että oli itse tehnyt parhaansa sen katastrofin eteen tapattamalla suomalaisten punapakolaisten pääjoukon. Syyllinen piti löytää muualta. Vaikka kommunismilla oli Suomessa paljon vahvempi aito ja vapaaehtoinen kannatus kuin Puolassa ja Unkarissa, Stalin ei pannut kaikkia panoksiaan siihen ruutuun. Siinä mielessä hän olikin oikeilla jäljillä, että ison vihan muisto kalvoi Suomen kommunistijohdon itsetuntoa ja laimensi halua valtaan. He pelkäsivät omaa voittoaan.

Keväällä 1948 SKP oli Stalinille väline, jota käytettiin sen verran kuin tarvittiin, sitten viskattiin syrjään. Tämä ei sulje pois sitä, ettei käyttö olisi voinut jatkua pitkään, aina valtaantuloon saakka, jos se olisi Moskovassa nähty välttämättömäksi.

Re: Stalin ja Suomi

Lähetetty: 26.11.16 19:33
Kirjoittaja nylander
Emma-Liisa kirjoitti:Suomen tilanne oli muuttunut, kun Pariisin rauhansopimus oli solmittu ja valvontakomissio poistunut maasta sekä kommunistit hävinneet vaalit ja jätetty pois hallituksesta.
Tuskin näin olennaisesti. Vaalit pidettiin vasta 1. - 2. heinäkuuta 1948. Ei niiden tulosta keväällä tiedetty. Lisäksi esim.sotakorvausaikaa oli vielä vuosia jäljellä.

Re: Stalin ja Suomi

Lähetetty: 26.11.16 21:22
Kirjoittaja Emma-Liisa
nylander kirjoitti:
Emma-Liisa kirjoitti:Suomen tilanne oli muuttunut, kun Pariisin rauhansopimus oli solmittu ja valvontakomissio poistunut maasta sekä kommunistit hävinneet vaalit ja jätetty pois hallituksesta.
Tuskin näin olennaisesti. Vaalit pidettiin vasta 1. - 2. heinäkuuta 1948. Ei niiden tulosta keväällä tiedetty. Lisäksi esim.sotakorvausaikaa oli vielä vuosia jäljellä.
Sillä tavalla olennaisesti, että "Leinon vankien" tapainen Suomen lain vastainen juttu (luovutettujen joukossa oli myös Suomen kansalaisia) ei enää ollut mahdollinen. Ja SDP kävi vaalit juuri kommunisteja vastaan ("jo riittää").

Paasikivi myös totesi päiväkirjassaan, että nyt oli otettava myös kansan mielipide huomioon (= oli mahdollista ottaa ja oli tärkeä ottaa).

Re: Stalin ja Suomi

Lähetetty: 26.11.16 21:29
Kirjoittaja Emma-Liisa
Tärkeä Stalin-sitaatti on:
Ei meillä ole kategorisia imperatiiveja. Koko kysymys palautuu [- -] vallan tasapainoon. Jos olet siinä kunnossa, iske. Ellet ole, älä ryhdy taisteluun. Me emme ryhdy taisteluun silloin kun vastustaja haluaa, vaan silloin kun se on omien etujemme mukaista.
Jonathan Haslam selittää tätä näin teoksessaan Russia's cold war:
Missä ilmeistä etua ei ollut saavutettavissa ja suhteet kärjistyivät tarpeettomasti, Stalin vetäytyi raa'asti leikistä [brutally cut his losses]. Kääntöpuolena oli kuitenkin se, ettei hän epäröinyt iskeä siellä missä vastustaja oli heikko.

Re: Stalin ja Suomi

Lähetetty: 27.11.16 08:41
Kirjoittaja jsn
Tärkeä kohta Rentolan kirjassa on se (nyt ei ole tarkkaa sivua) jossa hän viittaa Puolaan kesän 1944 osalta. Stalin keskeytti hyökkäyksen Suomessa koska ei halunnut tukea Varsovan kansannousua; tunnettuahan on että puna-armeija seurasi toimettomana liittolaistensa kukistumista aivan vierestä. Massiivinen hyökkäys Suomessa olisi herättänyt kysymyksen: miksi siellä vaan ei Puolassa ja kohti Berliiniä. Minusta tässä on varsin pätevä havainto Rentolalta.

Re: Stalin ja Suomi

Lähetetty: 27.11.16 10:54
Kirjoittaja Lemmi
jsn kirjoitti:Massiivinen hyökkäys Suomessa olisi herättänyt kysymyksen: miksi siellä vaan ei Puolassa ja kohti Berliiniä. Minusta tässä on varsin pätevä havainto Rentolalta.
Olen luullut, ettei Stalin paljon piitannut muiden mahdollisista kysymyksistä.