Sivu 1/1

Natsi-Saksan viimeisiltä ajoilta

Lähetetty: 03.11.16 15:34
Kirjoittaja Emma-Liisa

Koska olemme jo käsitelleet Natsi-Saksan syntyä, avaan uuden ketjun koskemaan Natsi-Saksan viimeisiä aikoja, noin Stalingradista alkaen.

Aluksi pari blogimerkintää, jotka koskevat Irja Sallan teoksia. Rakkautta raunioilla ja hävityksen keskellä kuvaavat Sallan oleskelua Saksassa vuoden 1943 jälkipuoliskolla. Irja Salla oli Taju Sallisen kirjailijanimi. Helsingin kaupunginteatterissa on tulossa ensi-iltaan näytelmä Taju, joka käsittelee nimihenkilön suhdetta isäänsä, taiteilija Tyko Salliseen.

https://sotaromaanit.wordpress.com/2016 ... -keskella/

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi ... jatar.html

Re: Natsi-Saksan viimeisiltä ajoilta

Lähetetty: 04.11.16 07:03
Kirjoittaja historioija
No niin, Tyko Sallisen tuoretta elämäkertaa, Tuula Karjalaisen kirjoittamaa, viikko sitten kirjaston uutuuskirjatelineestä selaillessani huomasin kuvauksen "Irja Sallan" uhkarohkeasta matkasta totaalista sotaa käyvään Saksaan ja hänen siitä kertovista kirjoistaan. Kirjat löytyivät suoraan hyllystä. En ole raatsinut niin mielenkiintoisia teoksia vielä lukea, vaan olen säästellyt kokemusta. Edellisen kirjan sanottiin painottuvan matkaromansseihin, mutta jälkimmäisen enemmän asiaan. Kuvailen sitten vaikutelmiani tässä ketjussa.

Re: Natsi-Saksan viimeisiltä ajoilta

Lähetetty: 08.11.16 06:55
Kirjoittaja historioija
Taju Sallinen (Irja Salla) näyttää olleen 31-vuotiaana Saksassa jollakin Suomesta stipendillä rahoitetulla opintomatkalla. Hän matkusti heinäkuun 5. päivänä 1943 laivalla Stettiniin. Vaiheikkaan retken jälkeen hän näyttäisi palanneen tammikuun puolimaissa seuravan vuoden puolella. Matkamuistelmissaan hän valittaa sitä, että sotaolosuhteet eivät mahdollistaneet varsinaista opiskelua. Asuminen oli monesti sitä ja tätä, koska hotellit tahtoivat olla täynnä pommituksissa kotinsa menettäneitä. Nälkäkin ja siitä johtuva heikkous vaivasi, koska ruoka oli kallista ja elintarvikekortit ulkomaalaisella vähissä. Hyväntahtoiset ihmiset onneksi tarjosivat kuulemma kauniille matkalaiselle ruoanlisää, joskus näköjään tietyin odotuksinkin. Mutta rahantuloakin Suomesta pommitukset haittasivat.

Sallinen kiersi valtakuntaa junalla lähinnä etelässä (Wieniä ja Prahaa myöten) ja lännessä (Luxemburgissa asti). München toimi jonkinalisena tukikohtana. Vierautensa ja irrallisuutensa vuoksi hän pääsi saksalaisten kanssa tekemisiin oikeastaan vain maja- ja ruokailupaikoissaan sekä junissa. Tämän vuoksi hän matkakertomuksessaan korostuvat pommitusuhrit ja varsinkin erimaalaiset (pakko)työläiset.

Saksalaisten elämä oli jo vuoden 1943 loppupuolella lähes totaalisesti sodan leimaamaa, varsinkin suurissa kaupungeissa. Miesten poissaolo ja heidän lopullinen menettämisensä tuntui koko yhteiskunnassa. Tästä Sallinen sai makua, kun hänen ensimmäiselle matkasuhteelleen Wernerille Italiaan lähettämänsä kirjeet eivät saaneet vastakaikua ja tulivat aikanaan takaisin lakonisella maininnalla "Gefallen für Grossdeutschland" ("Kaatunut Suur-Saksan puolesta"). Lähimmäksi sota tuli niin saksalaisille kuin Sallisellekin länsiliittoutuneiden kiihtyvissä pommituksissa. Matkalaisemme sai ensituntuman jo asiaan jo matkansa kolmantena päivänä Kölnistä tulevan kanssamatkustajan kertomuksista, joissa oli järkyttävää uutta Suomesta tulevalle. Ennestään tietämättömälle kauhistuttavia kertomuksia kodittomina kuljeksivilta kokijoilta riitti (esim. Rakkautta raunioilla s. 65). Nehän ovat meille nykypolvelle tuttuja historiankirjoista.

Omiakin kokemuksia karttui, sillä matkalainen joutui syksymmällä käymään useinkin pommisuojissa, mikä epäilemättä oli hänelle tuttua jo Helsingistä. Mutta: "Huh - rytinä oli valtava - ja keinuimme myös. En minä ollut arvannut pommituksia mokomiksi. Tunsin todellista koti-ikävää omiin pommituksiin." (Rakkautta raunioilla s. 203). Näin ennen Helsingin helmikuuta 1944... Lopulta Sallinen joutui hengenvaaraan osan pommisuojasta sortuessa. (Hävityksen keskellä s. 32-35).

Natsihallinnon todellisuus ei tule kirjoista välittömästi tai ainakaan kovin selvästi esille. Sallinen ei nähtävästi joutunut sen kanssa varsinaisiin tekemisiin, mutta jotakin hän siitä ja saksalaisten tuolloisesta suuhtautumisesta siihen kuuli ja saattoi päätellä. "Ne" tekevät mitä tahtovat, eivät meiltä kysy. Ja kukapa uskaltaa vastustaa. On lapsia, on sukulaisia. Jo joku vastustaa, aikoo tehdä jotakin - tahtoo kieltäytyä sodasta, heti kymmenen joutuu kärsimään. Lopetetaan sota, ei enää mennä sotaan, kieltäydytään - näin ajatellaan, mutta tehdä ei voi - heti ovat "ne" kimpussa. On sodittava, vaikka kukaan ei tahtoisi. Sellaista on. (Hävityksen keskellä, s. 114).

Ihmiset pelkäsivät puhua keskenään ajatuksistaan sodasta ja hallinnostaan, mutta Sallisen tapaisen vieraan kanssa he olivat avoimempia: Paljon meiltä vaaditaan - ja minkä tähden? (Hävityksen keskellä, s. 6) Korkein johtajakin oli menettänyt sädekehänsä: "Hän" sanoi, että sota kestää muutaman viikon. "Hän" sanoi, että m e tahdomme sotaa. Hyvä "hänen" on puhua, sillä hänellä on turvallinen pommisuojansa ja tarpeeksi ruokaa, eivätkä hänen lapsensa ole vaarassa..." (Hävityksen keskellä s. 24-25)

Epäilemättä oli syytä olla varovainen. Suomalainen sisu ulkomaisten pakkotyöläisten puolesta sai eräässä tilanteessa puhumaan sivu suunsa:
Puheeni keskeytyi toverien [ravintolaseurueen] kauhistuneisiin ilmeisiin ja eleisiin. He laittoivat ranteensa ristikkäin ja vetivät kuvaavan viivan kaulansa poikki. Säikähdin ja vaikenin. (Hävityksen keskellä s. 25). Pakkotyöläisillä oli esittää kohtalokkaita esimerkkejä suorapuheisuuden seurauksista.

Miten saksalaiset sitten kestivät tämän pakollisen kurjuuden:
En ole rauhallinen enkä rauhaton. Olen apaattinen. Mitään muuta ei voi olla. Ei käy päinsä olla ajatteleva ja tunteva ihminen. Ihmisyys riisuutuu meistä kaikista vähitellen kokonaan pois - meistä tulee primitiivisiä alkuolentoja., läimiä, siten jaksamme edelleen, sillä elää me kuitenkin tahdomme. Kaikesta huolimatta! Mutta tunteminen, ajatteleminen, muistaminen, sitä me emme tahdo, emmekä nykyisin tarvitse. (Hävityksen keskellä, s. 31)

Juutalaisväestön asema oli tietysti toisella tapaa vielä pahempi. Matkamuistelmien ainoa maininta heistä koskee ensinnäkin rautatieasemien ovien kylttejä "Juden verboten" ("Juutalaisilta pääsy kielletty"). Myymälöissä juutalaisilla oli tiety ajat ostosten suorittamiseen. Heitä eli vielä "vapaina" Saksassakin, mutta vähenevässä määrin. Sallinenkin muistaa nähneensä juutalaisia vain kerran. Vartioidut miehet olivat repaleisin vaattein ja parta ajamattomana menossa vartioituna keskitysleiriin, Theresienstadtiin (ei vielä vuonna 1943 ollut kansainvälinen "näyteikkuna"). Kaikilla oli keltainen tähti rinnassa. Sallinen ei ymmärtänyt, miksi miehet kaikesta huolimatta lauloivat ja nauroivat, emmekä mekään nykyajan ihmiset pysty asettumaan heidän asemaansa.

Valtaväestön vallitsevista tunnelmista matkalainen aisti tällaista:
Kaikkialla on kuitenkin epävarmuutta --- Mutta saksalaiset eivät puhu enää voitosta, ei ainakaan enemmistö tunnu puhuvan siitä. Sotilaat lähtiessään rintamalle puhuvat työstä, joka on tehtävä, kävipä miten kävi. Itärintamalle lähtevät sotilaat hyvästelevät sensävyiesti, että nyt tavattiin viimeinen kerta. Sieltä ei ole enää paluuta. Mutta mennä täytyy. (Hävityksen keskellä s. 43)

Irja Sallan kirjaparista sanoisin, että se käy historiallista näkökulmaa etsivälle lukijalle pian pitkästyttäväksi ja väsyttäväksi, sillä kirjailija tarkkailee tuntemuksiaan ja ajatuksiaan sekä varsinkin kuvaa matkansa ihmissuhteita kovin tarkasti ja loogisuutta arvostamatta. Faktan osuus jää vähemmälle, matkalainen ei ilmeisesti jaksanut siihen opiskeluosuuteen paneutuakaan, kuten alussa todettiin. Tietyltä, sanoisiko ihmistuntemukselliselta ja myös kirjalliselta kannalta teos ilmeisesti on ansiokas.

Re: Natsi-Saksan viimeisiltä ajoilta

Lähetetty: 08.11.16 08:37
Kirjoittaja Derkku
Emma-Liisa kirjoitti:
Koska olemme jo käsitelleet Natsi-Saksan syntyä, avaan uuden ketjun koskemaan Natsi-Saksan viimeisiä aikoja, noin Stalingradista alkaen.

Aluksi pari blogimerkintää, jotka koskevat Irja Sallan teoksia. Rakkautta raunioilla ja hävityksen keskellä kuvaavat Sallan oleskelua Saksassa vuoden 1943 jälkipuoliskolla. Irja Salla oli Taju Sallisen kirjailijanimi. Helsingin kaupunginteatterissa on tulossa ensi-iltaan näytelmä Taju, joka käsittelee nimihenkilön suhdetta isäänsä, taiteilija Tyko Salliseen.

https://sotaromaanit.wordpress.com/2016 ... -keskella/

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi ... jatar.html
Kiitos kirjavinkistä! Vaikutti erittäin mielenkiintoiselta teosparilta. Naisnäkökulma on myös mielenkiintoinen lisä, jota näin miehenä on ehkä osannut oppia arvostamaan vasta viime vuosina. Mitenkään teokseen liittymättä mieleeni tuli aikoja sitten lukemani Tuulikki Korpelan "Seitsemän vuotta sotaisessa Japanissa" joka kertoo 1939 Japaniin lähetyssaarnaajan vaimona muuttaneen ja sodan vuoksi vuoteen 1946 asti jäämään joutuneen naisen kokemuksista toisessa akselivallassa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuulikki_Korpinen

"Seitsemän vuotta sotaisessa Japanissa", 472s, WSOY 1949.

Re: Natsi-Saksan viimeisiltä ajoilta

Lähetetty: 08.11.16 10:14
Kirjoittaja Emma-Liisa
Derkku kirjoitti: Kiitos kirjavinkistä!
Ei kestä. Tässä toinen: Irja Lounajan Rakas syntipukki. Minun saksalainen sotani (WSOY 2002). Alkuosa on kirjeitä Suomeen, loppuosa päiväkirjaa.

Lounaja lähti Saksaan töihin 1943 ja myös opiskeli. Hän ehti olla töissä myös amerikkalaisten palveluksessa ennen kuin palasi Suomeen vuoden 1947 lopussa.

Re: Natsi-Saksan viimeisiltä ajoilta

Lähetetty: 08.11.16 11:54
Kirjoittaja historioija
Irja Sallan matkakirjoista tuli yhä selvemmin mieleen, että länsiliitoutuneet erehtyivät Saksan siviiliväestöä terrorisoidessaan. Briteille se oli osaksi tunneperäistä kostoa. Mutta jos he ja amerikkalaiset uskoivat, että terrori aiheuttaisi kapinan, he ilmeisesti eivät demokratiassa eläneinä ymmärtäneet, miten murtumaton totalitaarinen ote voi olla. Natsit näet käyttivät hyväkseen ihmisten kiintyvyys- ja muitakin riippuvuussuhteita. Oma vastarinta tiesi turmiota myös läheisille. Monikaan ei sellaista vastuuta pystynyt ottamaan, vain fanaattiset ja ymmärtämättömät. Laaja ja organisoitu kapina olisi vaatinut aloitteentekijöitä - joihin ja joiden läheisiin olisi pakkovalta alkuunsa iskenyt - ja myös julkisuutta. Jälkimmäinenhän oli natsivallan yksinomaisuutta, eikä ulkomaiden kautta tiedottaminen olisi sekään riittävän hyvin toiminut.