Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Historia vallankäytön välineenä Venäjällä

Suomen Kuvalehdessä on ilmestynyt syksyn aikana Venäjän historiapolitiikkaa käsitteleviä artikkeleita, tuorein niistä ilmestyi 15.11.2017:

Anne Kuorsalo: Venäläinen historioitsija yllättää: ”Vallanpitäjät ovat nyt heikkoja – tilanne Venäjällä ei ole hallinnassa” Vuoden 2018 presidentinvaalit muokkaavat jo nyt Venäjän kulttuurielämää, sanoo Anatoli Golubovski. (Suomen Kuvalehti, 15.11.2017)

Anne Kuorsalo haastatteli Anatoli Golubovskia lokakuussa 2017 ja hän kirjoittaa laajassa artikkelissaan Suomen Kuvalehdessä Venäjän tilanteesta ennen 2018 presidentivaaleja.

Suorsalo viittaa artikkelissa kolmeen kulttuuriskandaaliin, jotka ovat herättäneet voimakasta keskustelua Venäjällä:
KOLMESTA syksyn 2017 suuresta skandaalista yksi liittyy Aleksei Utšitelinelokuvaan Matilda. Se kuvaa viimeisen tsaarin Nikolai II:n ja tähtiballerina Matilda Kšesinskajan suhdetta.
Toinen skandaali koskee oikeusjuttua kotiarestiin laitettua kansainvälisesti arvostettua ohjaaja Kirill Serebrennikovia ja hänen kahta ryhmäänsä, Gogol-keskusta ja Sedmaja studijaa vastaan.
...
Kaiken kruunaa kulttuuriministeri Vladimir Medinskin väitöskirja, jonka hyväksymisen perumista on suositellut muun muassa historioitsijoista koostuva asiantuntijaneuvosto. Sen sijaan eri alojen edustajista koostuva valtion ylin tieteen asiantuntijaneuvosto säilytti Medinskin oppiarvon 20. lokakuuta 2017. Päätös syntyi opetus- ja tiedeministerin painostuksesta.
Golubovski on filosofian tohtori, sosiologi ja historioitsija. Hän kuuluu historiaa uudesta näkökulmasta tutkailevan ammattihistorioitsijoiden perustaman kansalaisjärjestön Volnoje istoritseškoje obštšestvon perustajiin ja johtoon. Järjestö haluaa turvata historian aseman tieteenä ja torjua sen politisoinnin ja käytön propagandana.

Suomen Kuvalehti julkaisi tiivistelmän järjestön tuoreesta raportista lokakuussa 2017. Raportin mukaan Venäjällä yritetään lujittaa historialla yhteiskuntaa, koska muuta keinoa ei ole.
Tässä pomintoja Anne Kuorsalon raporttia käsittelevästä artikkelista:

Anne Kuorsalo: Raju raportti julki Venäjällä: Menneisyyden palvonta ei enää riitä – myyttien lietsonta valmistaa sotaan. Historialla yritetään lujittaa yhteiskuntaa, koska muuta keinoa ei ole, arvostelee vaikutusvaltainen kansalaisjärjestö. (SK, 9.10.2017)
Kuorsalo kirjoittaa:
”Venäjällä on uusi yhteiskuntasopimus, jossa johto lupaa valtansa vastikkeeksi kansalaisille ylpeyden tuhatvuotisesta historiasta.
Näin repäisee raportti, jonka otsikko haastaa kysymällä, millaisen historian tarvitsee tulevaisuuden Venäjä.
Lähtökohtana analyysissa on historian muuttuminen ideologian korvikkeeksi. Samalla kunniakasta menneisyyttä ylistämällä laillistetaan ja oikeutetaan nykyisen eliitin valta.
Raportin on laatinut vuonna 2014 perustettu kansalaisjärjestö Volnoje istoritseškoje obštšestvo.”
Venäjä ei tosiaankaan ole tehnyt Saksan tavoin avoimesti tilitystä menneisyydestä. Päinvastoin. Nyt historiasta on tullut osa valtioideologiaa, kuten se oli Neuvostoliitonkin aikoina:
***
Menneisyyden palvonta alkoi raportin mukaan vuoden 2011 jälkeen. Seurauksena maata ei kehitetä asianmukaisella tulkinnalla nykyisestä eikä oikeilla arvioilla tulevasta.
Ylipäänsä keskustelua tulevaisuudesta ei käydä.
Sen sijaan historiasta on tullut poliittisesti ja aatteellisesti korvike puuttuvalle ajankohtaiselle mielipiteiden vaihdolle.
Historiasta kiisteltäessä käsitellään nykyistä ja tulevaa, koska muita tapoja analysoida vallitsevaa tilannetta ei ole.
Taas arvostetaan Stalinia ja Iivana Julmaa.

RAPORTTI havainnollistaa esimerkillä: kun ei voida suoraan vaatia Gulagin, vankileirien saariston palautusta, niin nostetaan takaisin arvostuksen kohteiksidiktaattori Josif Stalin ja Iivana Julma. Molemmille on viime kuukausien aikana pystytetty muun muassa uusia patsaita.
Menossa on kylmä kansalaissota maan menneisyydestä, päättelee raportti, jonka mukaan keskeisiä historian kipupisteitä ei ole purettu. Nyt historia on vain ”suurta” ja ”kunniakasta”, ja samalla sitä käytetään välineenä lujittaa yhteiskuntaa, koska muuta keinoa ei oikeastaan ole.
Mennyt suuruus tarjoaa edelleen kansalle mahdollisuuden pitää itseään suurena, vaikka ei eletäkään parhaita aikoja.

Historiallinen narratiivi, kertomus, oli tärkeä osa myös Neuvostoliiton ideologiaa, muistuttaa raportti. Tarinassa oli kuitenkin se ero, että Neuvostoliitolla oli myös ”suuri” nykyisyys ja tulevaisuus.”
****
Jos jotain Venäjän valtaapitävät pelkäävät niin värivallankumouksia. Siksi myöskään lokakuun vallankumouksen 100-vuotispäivää ei juurikaan ole Venäjällä noteerattu:
***
RAPORTIN lukeminen tarjoaa vastauksen myös siihen, miksi Venäjällä yritetään ohittaa suuren sosialistisen lokakuun vallankumouksen satavuotisjuhla 2017 niin pienellä huomiolla kuin mahdollista.

Kaikki vallankumouksellinen on muuttunut kielteiseksi Kremlissä pelättyjen oranssivallankumousten takia.
Oranssivallankumous tapahtui Ukrainassa 2004. Silloin presidentinvaalien toinen kierros uusittiin ja sen voittivat länsimieliset.
Venäjän propagandassa Unkarin kansannousua 1956 on jo nimitetty ensimmäiseksi oranssivallankumoukseksi. Raportti painottaa, ettei arviossa ole kyse siitä, mitä Budapestissa tapahtui, vaan sillä viitataan Kremlin nykyisiin kotimaisiin vastustajiin.

Seurauksena yhteiskunnallinen modernisaatio häipyy historiasta, sankareita eivät ole reformaattorit vaan taantumukselliset.
Tulkinnan jyrkkä muutos on tapahtunut muutamassa vuodessa: modernista on käännytty perinteiseen, edistyksestä vanhoillisuuteen.
Uustulkinta koskee niin ikään suhteita länteen.

Teesi ”Venäjä ei ole Eurooppaa” halutaan ottaa ohjeeksi kulttuurielämään, mutta linjaus on valheellista isänmaallisuutta, varoittaa raportti.
Se kiinnittää moneen kertaan huomiota siihen, miten historiasta on tullut propagandan väline manipuloitaessa tietoisuutta.
**
Kuorsalo kertoo miten raportin mukaan Stalinin ajan muistelemisessa on monia ongelmia:
Stalinin kauden uhrien muistaminen on kuin omaisi oppositioon kuuluvan maailmankatsomuksen, vinoillaan raportissa.
Neuvostoajan toisinajattelijat, dissidentit rinnastuvat nykypäivän paheksuttuihin mielenosoittajiin.

Paljon pohditaan, voidaanko Stalinin ajan sortotoimien perintöä pitää traumaattisena. Samalla muistutetaan, miten ei ole järjellistä tapaa selittää vuonna 1937 vauhtiin päässeitä vainoja. Ainoa mahdollinen tulkinta on ihmisillä tehty kokeilu.

Oudointa tässä kokeilussa oli se, että Neuvostoliitossa kansalaisten tappamisella tavoiteltiin vapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden yhteiskuntaa. Samat arvot ovat keskeisiä humanismissa ja valistuksessa.

Karu johtopäätös historian taakasta on se, että nykyistä venäläistä ei erota Stalinin vyöhykkeen eli vankilajärjestelmän väestä oikeastaan muu kuin se, että hänellä on taskussa uusin iPhone.
***
Kuorsalo tuo esille raportista kiinnostavan muotoilun: ”puolustuksellinen ekspansio
***
Uusstalinistisessa voiton kultissa sota muuttuu juhlaksi, paraatiksi ja ilotulitukseksi, voitoksi ilman surua, tunteiksi ilman ajatuksia ja uroteoiksi ilman tragediaa. Samalla Neuvostoliittoon liittyvä myönteisyys kytkeytyy paljolti juuri voittoon sodassa.
Sodat ovat Venäjän vallitsevassa historian tulkinnassa oikeutettuja, voittoisia ja puolustuksellisia. Ne kokoavat joukot piiritettyä linnoitusta johtavan ympärille. Tämän hetken sodat operoivat samalla jatkumolla kuin suuri isänmaallinen sota.
Raportin mukaan asennoitumista leimaa kielteinen solidaarisuus ja militaristinen tajunta. Meitä vastaan hyökätään, me puolustaudumme, meiltä viedään pois, me palautamme otettua.
Tätä analyysia raportti tehostaa lainaamalla oppikirjasta poimittua muotoilua puolustuksellisesta ekspansiosta, jonka nimissä Venäjä on käynyt sotia 300 vuotta ja laajentanut rajoja Kaliningradista Kuriileille.
Moinen ideologia on kuitenkin raportin mukaan sopimatonta nykyaikaan. Vahvistaakseen tuomiota se muistuttaa, miten myös talouden militarisointi vie pohjan siltä, että maan sotilaallinen potentiaali voidaan turvata.
***
MILITARISTISEN historiakäsityksen hyllyttämisen rinnalla vaaditaan suurvaltaidentiteetin romuttamista.
Venäjän imperiumia, suurvaltaa, ei enää ole, vaan suurvallan aika on ohi. Tilalle tarvitaan identiteetti ja poliittinen rakenne, joka mahdollistaa onnellisen elämän imperiumin jälkeisessä ajassa.

Historian myyttien lietsonta valmistaa hyvin sotaan ja suurvaltaidentiteetti uskomaan siihen, että ollaan vihollisten ympäröimiä. Nyt kuitenkin tarvitaan yhteistyötä ja kykyä sopia tasavertaisesti, sillä sodat ovat tämän hetken maailmassa poikkeuksia eikä niitä suinkaan toivota.
Raportti muistuttaa, että yhteiskunta kokonaisuudessaan maksaa siitä, että puuttuvan uuden historiallisen narratiivin tyhjiö täytetään vanhoilla myyteillä.

Lopullisesti viralliset historian näkemykset murskataan toteamalla, miten sakraalinen ja kritiikitön asenne historiaan tuottaa samaa asennetta suhteessa valtaan.
***
HISTORIAN ja myyttien käyttäminen propagandaan pitää lopettaa. Niiden tilalle vaaditaan tutkimuksen vapautta ja kolmas destalinisaatio. Menneisyyden oikeaan tulkintaan liittyy kyky nähdä tulevaan, korostaa raportti.
Sen kirjoittajat myöntävät, että selvityksen nimessä on provokatiivisuutta. Tavoitteena ei ole yksi oikea historiallinen tulkinta, vaan rehellinen, vapaa ja vastuullinen asenne menneeseen.
Se takaa, että myös tulevaisuudesta voidaan keskustella vapaasti.
Suorastaan vallankumouksellinen manifesti toteaa senkin, että ongelmat eivät ole kadonneet sen myötä, että Venäjän modernisaatioita on lykätty. Sen sijaan ne ovat vain syventyneet ratkaisujen siirtyessä.
Kuva
Kuva: Viipurilaiset juhlistivat voiton päivää mm. kuvauttamalla toisen maailmansodan aikaisiin sotilaspukuihin puettuja lapsiaan puhallettavan voiton päivän portin edessä. Kuva Tapio Onnela, 9.5.2017.

Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Re: Historia vallankäytön välineenä Venäjällä

Tuore esimerkki venäläisestä historiapolitiikasta:

"He löysivät sitä, mitä etsivätkin" – Yrittääkö Venäjä kirjoittaa uudelleen historiaa ja väittää Stalinin uhreja suomalaisten tappamiksi sotavangeiksi?
https://yle.fi/uutiset/3-10390554 (Yle 6.9.2018)
Kaivaukset Sandarmohssa Karjalan tasavallassa ovat loppuneet ilmoitettua aikaisemmin, ja enää niistä kertoo myllerretty pieni alue valtavan muistoalueen reunalla. Hiekkaisesta maasta on löytynyt viisi ruumista. Ne ovat nyt Venäjän tutkintakomitean hallussa.

Heti kaivausten alussa venäläisissä tiedotusvälineissä kerrottiin (siirryt toiseen palveluun), että löydetyt jäänteet olivat suomalaisen valloittajien tappamia puna-armeijan sotilaita. Perusteluna kaivausten johtaja Oleg Titberija kertoi, että oli löydetty sellaisia sotilasmantteleita, jollaisiin suomalaiset hänen mukaansa pukivat vankeja.
Harrastelijatutkijat estivät jäänteitä

On epäselvää, ketkä käytännössä suorittivat kaivaukset. Paikalliset Karhumäen Sandarmohssa ja Petroskoissa puhuvat ”pietarilaisista etsijöistä”. Se tiedetään, että Venäjän sotahistoriallinen seura (siirryt toiseen palveluun) on kaivausten tilaaja. Ja seuran takana on toimittaja Gleb Jarovoin mukaan ilmeisesti jokin turvallisuuspalvelun haara, ehkä FSB.

Jarovoi pitää epäilyttävänä, että työ oli annettu juuri sotahistorialliselle seuralle. Se ei ole tiedeyhteisö, vaan eräänlainen kansalaisjärjestö. Seura on hyvin läheisesti kytketty Venäjän valtionhallintoon, ja sitä johtaa kulttuuriministeri Vladimir Medinski.

– Seura on osa valtion propagandakoneistoa, ja sen viesti meni hyvin perille tässäkin tapauksessa, Jarovoi sanoo.

Väitteitä tuhansista tapetuista vangeista

Viesti oli, että Sandarmohssa on haudattuna suomalaisten tappamia neuvostoliittolaisia sotavankeja. Väite putkahti pintaan jo kesällä 2016, jolloin paikalliset historiantutkijat esittivät sen.

Huhumylly lähti jauhamaan, kun Venäjän valtion television sotilaskanava Zvezda teki jutun, (siirryt toiseen palveluun) jossa väitettiin suomalaisten kiduttaneen ja tappaneen tuhansia sotavankeja. Vangit olisi tuotu Karhumäen alueella sijaitsevilta vankileireiltä jatkosodan aikana.

On hyvin epätodennäköistä, että näin olisi tapahtunut. Ensinnäkin vankien leirikuolemat on kirjattu tarkkaan, eikä kuolleita ollut niin paljon. Toiseksi ei ole todennäköistä, että vankeja olisi kuljetettu tapettaviksi parinkymmenen kilometrin päähän leiristä, lähemmäksi rintamalinjaa.
Operaation takana mitä ilmeisemmin on Venäjän turvallisuuspalvelu:
Yhtä lailla moni on ihmeissään siitä, että kaivauksiin ryhdyttiin juuri nyt, kun eräs Sandarmohn alueen tutkijoista, Juri Dmitrijev on toistamiseen vangittuna epäiltynä muun muassa lapsipornon hallussapidosta.

Dmitrijevin tapausta pidetään poliittisena, ja moni ajattelee samoin kaivauksista. Niilläkin on jokin poliittinen tavoita. Gleb Jarovoikin arvelee, että näin on.

– Turvallisuuspalvelulla on jokin tavoite, jonka he tietävät. Me emme tiedä sitä, Jarovoi sanoo.

Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Re: Historia vallankäytön välineenä Venäjällä

Venäläinen etsintäryhmä esitti hurjan väitteen: ”Suomi tiesi Stalinin vainojen uhrien haudoista ja käytti niitä itse sotavankien hautaamiseen” (IS, 7.9.2018)
https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005819078.html
Venäläinen etsintäryhmä järjesti perjantaina Moskovassa tiedotustilaisuuden, jossa kerrottiin alustavia tuloksia ”Suomen teloittamien sotavankien” etsinnöistä Sandarmohissa.

Petroskoin yliopiston professori Sergei Verginin kertoi päätyneensä arkistomateriaalien perusteella ”tieteelliseen hypoteesiin”, jonka mukaan suomalaiset käyttivät nimenomaan Sandarmohia sekä tarkoituksella surmaamiensa tai muuten menehtyneiden neuvostoliittolaisten sotavankien hautaamiseen jatkosodan aikana.
**
Veriginin mukaan Suomi mitä ilmeisimmin tiesi Sandarmohissa olevista 1930-luvun neuvostovainojen joukkohaudoista, mutta vaikeni niistä tahallaan vuosina 1941–44 miehittäessään Itä-Karjalaa. Vaikeneminen selittyy hänen mukaansa sillä, että Suomi aikoi itse jäädä pitkäksi aikaa Karhumäen alueen valloittajaksi.

– Se oli osa Suur-Suomi-hanketta. Suomalaiset alkoivatkin itse haudata neuvostoliittolaisia sotavankeja sinne, koska se oli kätevä paikka, Verigin väitti.

Sandarmoh on helposti kaivettavaa hiekkamaastoa, joten Veriginin mukaan Suomi otti NKVD:n käyttämät hautapaikat käyttöönsä samaan tapaan kuin Suomi ryhtyi käyttämään Karhumäen alueella olleita neuvostoliittolaisten rakentamia vankileirejäkin Itä-Karjalan miehityksensä aikana.
**
Sotavankien surmia tutkinut Helsingin dosentti Antti Kujala pitää mahdottomana, että Suomi olisi tiennyt Stalinin vainojen joukkohaudoista jatkosodan aikana. Mikäli niistä olisi tiedetty, Suomi olisi hänen mukaansa takuuvarmasti käyttänyt tiedon hyväkseen omassa sotapropagandassaan Stalinia ja Neuvostoliittoa vastaan. Näin teki esimerkiksi Saksa teki tiedottaessaan Katynin joukkosurmasta, jossa Neuvostoliitto oli tappanut puolalaisia upseereja ja intelligentsijaa.

Yhtä lailla Kujala pitää mahdottomana, että Suomi olisi teloittanut Sandarmohissa neuvostoliittolaisia sotavankeja tai haudannut sinne jo surmansa saaneita. Kujala pitääkin venäläisen etsintäryhmän työtä poliittisena projektina, jonka johtopäätökset oli tehty jo ennen Sandarmohista ylös kaivettujen jäänteiden etsintää.

Veikko I Palvo
Viestit: 1404
Liittynyt: 04.03.13 22:09

Re: Historia vallankäytön välineenä Venäjällä

Tapio Onnela kirjoitti:
07.09.18 16:32
Venäläinen etsintäryhmä esitti hurjan väitteen: ”Suomi tiesi Stalinin vainojen uhrien haudoista ja käytti niitä itse sotavankien hautaamiseen” (IS, 7.9.2018)
https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005819078.html
Venäläinen etsintäryhmä järjesti perjantaina Moskovassa tiedotustilaisuuden, jossa kerrottiin alustavia tuloksia ”Suomen teloittamien sotavankien” etsinnöistä Sandarmohissa.
Putinin Venäjän historiaoperaatio Suomea vastaan näyttäisi toden teolla alkaneen ennen Venäjän 2018 `presidentinvaaleja.`
Stalinin tsekistien käyttämällä teloituspaikalla Sandarmohissakin, jossa nyt Venäjällä väitetään kansanmurhana haudatun elävältä venäläisiä sotavankejakin.
Ja
Professori Anatoli Malyshev kirjoitti 29.11.2019 Nezavisimoje Vojennoje Obozrenije- verkkolehdessä:

"Suomi oli Saksan ja Italian lailla fasistinen maa. SS-joukkojaan se kutsui suojeluskuntalaisiksi, mutta niiden tehtävät olivat samat kuin Saksan SS-joukoilla.
Suomen armeijan tykistö ampui 26.11.1939 Mainilan laukaukset."



Timo Vihavainen , Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Zuravljov
Varjo Suomen yllä - Stalinin salaiset kansiot , Docendo 2017 :
sivut 219 - 226.:
Sotavankien kohtalo: "Suomesta palautetut neuvostosotavangit ( 5395 ) tutkittiin ( " seulottiin" ) neljän kuukauden aikana.
Vain harvat selvisivät rangaistuksetta. Muut kärsivät rangaistuksen, joka oli vähintään rangaistusleiriä."

Berijan raportti toveri Stalinille 19.4.1940 " Vastaanotosta Vainikkalassa, säilytyksestä, kuljetuksesta... .......katsomme tarkoituksenmukaiseksi sijoittaa sotavangit NKVD:n Juzhan leirille, joka sijaitsee Ivanovon oblastissa 47 km päässä Vjaznikin rautatieasemalta.
Lisätään salaisen palvelun toimintaryhmää 50 hengen vahvuuteen ja varustetaan tarkoituksenmukaisella johdolla. Sotavankien suodatustyö suoritettaisiin kolmen kuukauden kuluessa.
SNT Liiton sisäasian kansankomissaari L.Berija 19.4.1940 Delo 580, sivut 89-92."

No. P15/26 Äärimmäisen salainen
19. huhtikuuta 1940 , Tov. Berijalle, Voroshiloville, Molotoville
mm. a/ Suomesta palanneet sotavangit Juzan NKVD:n leirille
d/ Huolehditaan salaisen palvelun toimenpiteiden huolellisesta suorittamisesta, jotta sotavankien keskuudesta löydettäisiin ulkomaisten tiedustelupalvelujen käsittelemät henkilöt, epäillyttävä ja vieras aines sekä suomalaisille vapaaehtoisesti antautuneet sekä heidät saatettaisiin oikeuden eteen."
Keskuskomitean sihteeri ( käsin ) I. Stalin
Delo 580, sivu 88.

Sisäasiainministeriön raportti 23.5.1940 sotavankiasiassa
Täysin salainen No. 2065/b
Toveri Stalinille
.".....entisiä puna-armeijan sotilaita 5277, heistä 373 henkeä päällystöä, alipäällystöä ja poliittista henkilökuntaa.
Säilytetään Juzan leirillä.
Ukrainalaisia 1368, 176 valkovenäläistä, 19 suomalaista, 173 karjalaista, 97 tataaria, 39 georgialaista, 31 komia, ja muita.
( Marginaaliin kirjoitettu käsin: Entä venäläisiä? )
Operatiiviryhmä on kuulustellut 1940 toukokuuhun mennessä 1448 entistä sotavankia.
.( mm. ) ......tataarisotavankien keskuudessa värvättiin vakoilutehtäviin ja agitoitiin taisteluun " Volgan ja Uralin valtion " muodostamisen puolesta.
....ukrainalaisten sotavankien keskuudessa harjoitettiin värväystä " ukrainalaiseen legioonaan ", jota englantilaiset ja ranskalaiset muka muodostivat Karpaattientakaisessa Ukrainassa.
( Allekirjoitus ) SNT Liiton sisäasiain kansankomissaari L. Berija.
Jako: tov. Stalinille, Molotoville, Timoshenkolle , ---- Delo 580, sivut 108 - 116

" Lavrenti Berija ilmoitti 29.7.1940 Stalinille , että Juzan leirillä Operatiivis-tsekistinen tutkijaryhmä oli paljastanut 414 henkilöä, jotka olivat lupautuneet vakoiluun Neuvostoliitossa. Syytteeseen oli asetettu 344 henkilöä ja tuomittu teloitettavaksi 232.
Tuomio oli pantu 158:n osalta täytäntöön."

Talvisodan jälkeen palaavia venäläisiä sotavankejä näytettäisiin kohdellun hyvin epäinhimillisesti ja Kremlin historiaoperaatiossa Suomea syytetään viimeksi nyt vuonna 2020 samankaltaisesta menettelystä kuin mitä NKVD kohdisti venäjänmaalaisia Talvisodan sotavankeja kohtaan ja jopa kansanmurhasta.

Suomi aloitti ja aloittaa taas Venäjän historiankirjoituksessa Talvisodan 1939 ja vanhemmat venäläiset muistelevat kai neuvostoajan historiankirjoitusta ja historiapolitiikkaa ja 40+ -vuotiaat venäläiset oppinevat " historiallisia totuuksia ", nuorimmat venäläispolvet kouluissakin?

Veikko Palvo

Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Re: Historia vallankäytön välineenä Venäjällä

Venäjän nostamasta kansanmurhasyytteestä

Ihmisten eristäminen etnisin perustein oli toisen maailmansodan aikana yleinen käytäntö. Esimerkiksi Yhdysvallat eristi leireille n. 120 000 syntyperältään japanilaista oman maansa kansalaista, koska pelkäsi näiden aiheuttamaa vaaraa. Neuvostoliitossa väestönsiirrot ja pakkotyöleirit etnisin perustein olivat normaali käytäntö jo 1920-luvulta lähtien ja ne koskivat miljoonia ihmisiä.

Suomalaisten leireillä Itä-Karjalassa kuoli niille etnisin perustein siirrettyjä ihmisiä. Elintarviketilanne oli paha Suomessa varsinkin talvella 1942. Etnisesti venäläisille annettiin pienempiä ruoka-annoksia kuin muille. Suomessa kuoli esimerkiksi laitoshoidossa olevia Suomen kansalaisia nälkään. Esim. upeita Helsinkiä-kuvia ottanut valokuvaaja Signe Brander kuoli Nikkilän mielisairaalassa. Nikkilässä noin 25% potilaista kuoli nälkätalvena 1942.

Neuvostoliitossa oli noin 2 miljoonan ”etnistä saksalaista,” joita alettiin pakkosiirtää vuoden 1941 jälkeen, koska pelättiin heidän olevan uhka. Näistä vähän päälle miljoona oli vuoteen 1942 mennessä pakkosiirretty ja viety työleireille Keski-Aasiaan ja Siperiaan.

Neuvostoliiton vaatimuksesta Jaltalla päätettiin 1944 siitä, että saksalaisia siviilejä voitaisiin siirtää pakkotyöhön ”sotakorvauksena” Neuvostoliittoon. NL:n valloittamilta alueilta vuodesta 1944 lähtien Jugoslaviasta, Unkarista, Saksasta ja Romaniasta ”internointiin” etnisiä saksalaisia pakkotyöhön Donetskin alueelle ja Uralille. Näistä 271 672:sta noin 25% (yli 66 000 kuoli) Luku venäläisen tutkijan Pavel Polianin teoksesta -Against Their Will[ ja venäläisistä lähteistä.
Saksan Punaisen ristin arvio saksalaisista siviileistä, jotka siirrettiin pakkotyöhön Venäjälle vuodelta 1964: 874,000 pakkotyöhön siirrettyä joista 341,800 kuoli. Kansanmurha?

Tilastoja ja muuta lähdetietoa esim tästä:
Forced labor of Germans in the Soviet Union

Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Re: Historia vallankäytön välineenä Venäjällä

Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva kirjoitti Helsingin Sanomissa 28.4.2020 aiheesta:

Venäjällä käynnistetty kansanmurhatutkinta herättää ihmetystä – Suomi tutki Itä-Karjalan leirien epäkohdat heti jatkosodan jälkeen
Venäjä saisi halutessaan leireihin liittyviä alkuperäisaineistoja Suomesta.

VENÄJÄN FEDERAATION tutkinta¬komitea ilmoitti viime viikolla ryhtyvänsä selvittämään neuvosto¬liittolaisten ”sota¬vankien ja slaavilaisen siviili¬väestön tuhoamista Suomen miehitys¬hallinnon perustamilla keskitys¬leireillä Karjalassa”. Rikos¬nimikkeeksi kerrottiin kansan¬murha.
Uutinen herätti ihmetystä Suomessa. Neuvostoliiton ja Suomen 19.9.1944 solmiman välirauhan¬sopimuksen artiklassa 13 oli edellytetty, että ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Sen mukaan myös toimittiin.

NEUVOSTOLIITTOON kuuluneen Itä-Karjalan valtaus kesällä 1941 oli Akateemisen Karjala-Seuran karelianististen unelmien täyttymys. Sotilaallinen yhteistyö Saksan kanssa oli tehnyt sen mahdolliseksi. Suomi liittyi mukaan myös Saksan elintilapolitiikkaan ja halusi osan tulevasta Uudesta Euroopasta. Itä-Karjalan alue, joka ei ollut koskaan kuulunut Suomeen, oli tarkoitus ottaa pysyvästi haltuun.
Saksan ulkoministeriön valtiosihteeri Ernst von Weizsäcker raportoi 10.11.1941 Suomen Berliinin-lähettilään T. M. Kivimäen kanssa käymästään keskustelusta. Hän totesi Kivimäen ehdottaneen, että kaksi miljoonaa suomensukuista asukasta siirrettäisiin muualta Neuvostoliitosta Suomen itäpuolella olevalle alueelle, joka ulottuisi Kuolan niemimaalta ja Arkangelin alueelta etelään. Sinne muuttaisi voguleita, mordvalaisia ja muita Uralin länsipuolella olevia väestöjä sekä Tverin karjalaisia. He muodostaisivat suojapuskurin itää vastaan. Vastaavasti Karjalassa oleva ei-kansallinen väestö ja Kuolan niemimaan vähempiarvoinen venäläinen väestö (”…russischen minderwertigen Elemente”) lähetettäisiin itään päin.
Itä-Karjalassa toteutettu etninen erottelu oli osa tätä politiikkaa. Siirtoleireille (aluksi keskitysleireille) suljetuista ihmisistä 98–99 prosenttia oli ei-kansallisiksi luokiteltuja, pääosin venäläisiä. Leireille sijoitettujen määrä oli korkeimmillaan huhtikuussa 1942 noin 24 000, kokonaismäärä vuosina 1941–1944 arviolta ainakin 30 000. Kansallisarkiston laatiman tietokannan mukaan leireillä kuoli 4 060 henkeä. Heistä 1 345 oli alle 15-vuotiaita lapsia.


MUUTAMA VIIKKO välirauhan solmimisen jälkeen Suomeen 5.10.1944 saapunut neuvostoliittolaisen kenraalieversti Andrei Ždanovin johtama liittoutuneiden valvontakomissio vaati suomalaisia toimimaan välittömästi, jotta sotarikoksista syytettäviä henkilöitä ryhdyttäisiin pidättämään ja tuomitsemaan välirauhansopimuksen artiklan 13 mukaisesti. Saadakseen vauhtia suomalaisiin valvontakomitea luovutti pääministeri Urho Castrénille 19.10.1944 listan 61:stä välittömästi sotarikollisina vangittavasta henkilöstä. He olivat valvontakomission tekemien selvitysten mukaan olleet vastuussa muun muassa Itä-Karjalan sotilashallinnosta.

Suomessa tämän vaatimuksen nojalla pidätettyjä on kutsuttu lista 1:n vangeiksi. Listalla olleista 15 oli palvellut Itä-Karjalan sotilashallinnossa.
Listan perusteella pidätettiin 45 henkilöä. Asian oikeudellinen käsittely ei edennyt. Huhtikuussa 1946 asiaa tiedusteltaessa valvontakomissio ilmoitti, että tärkeimmät sotarikosasiat käsiteltäisiin ensin ja vasta sitten olisi lista 1:ssä mainittujen vuoro. Kuulustelut alkoivat valvontakomission päätöksellä marraskuussa 1946, mutta ne etenivät hitaasti. Väärin tunnistetut henkilöt vapautettiin.
SUOMI ja Neuvostoliitto solmivat rauhansopimuksen Pariisissa 10.2.1947. Helmikuun 20. päivänä valvontakomissio päätti, että pidätettyinä olevista 17 tuli laskea heti vapaaksi, 16 tuli asettaa syytteeseen ja kuuden osalta jatkaa tutkimuksia.

Oikeudenkäynti käynnistyi sen jälkeen, kun kenraalimajuri Gennadi Kuprijanovin johtama komissio toimitti miehitysalueella suorittamiensa kuulemisten perusteella laaditun todistusaineiston, jossa oli yli 2 400 sivua. Aineiston todistusvoima oli heikko, sillä monet todistukset perustuivat kuulopuheisiin.

Vapausrangaistukseen tuomittiin lopulta neljätoista henkeä, kolme heistä tapoista. Pisimmän tuomion sai kapteeni, joka tuomittiin kahden käskynalaisen sotavangin taposta vankeuteen neljäksi vuodeksi ja viideksi kuukaudeksi. Liittoutuneiden valvontakomissio oli poistunut maasta syyskuussa 1947, eikä Neuvostoliitto puuttunut Suomessa annettuihin tuomioihin tai niiden täytäntöönpanoon sen jälkeen.

SOTAVANKILEIREILLÄ tapahtuneita kuolemia ja väkivaltaisuuksia suomalaiset tutkivat paljon laajemmin ja perusteellisemmin kuin liittoutuneiden valvontakomission nimeämiä 61:tä henkilöä. Kenraaliluutnantti Woldemar Hägglundin johdolla asetettiin sotavankileirien tutkimuselin, jonka toimintaa valvoi Helsingin yliopiston kanslerin Antti Tulenheimon johdolla toiminut valvojakunta. Se perehtyi vuoden 1947 alkuun mennessä yli 3 000 tapaukseen. Syytteitä esitettiin 1 400, ja niiden pohjalta käynnistettiin 910 oikeudenkäyntiä.
Noin puolet syytetyistä vapautettiin todisteiden puuttuessa. Suurin osa langetetuista tuomioista oli lieviä, mutta vielä syksyllä 1948 vankiloissa oli 98 sotarikoksista tuomittua henkilöä, joista osalle oli määrätty elinkautinen rangaistus.

Sota-ajan tapahtumat haluttiin oikeudenkäyntien päätyttyä vähitellen unohtaa niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Osin tämä toteutettiin tasavallan presidentin armahduspäätöksillä. Esimerkiksi vuonna 1951 J. K. Paasikivi armahti viisi vuotta rangaistustaan kärsineen rakennusmestarin, joka oli tuomittu elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen 34 sotavangin tahallisesta taposta.
Neuvostoliitto ei puuttunut näihinkään Suomen oikeuslaitoksen ratkaisuihin. Suomelle oli langetettu myös mittavat sotakorvaukset, joiden katsottiin vastaavan Neuvostoliiton arvioimaa aiheutettua vahinkoa.

ITÄ-KARJALAN suomalaista sotilashallintoa on Suomessa tutkittu varsin laajasti. Edellä olevat tiedot perustuvat osin jo vuonna 1987 ilmestyneeseen tutkimukseeni Vangit, vankilat, sota – Suomen vankeinhoitolaitos toisen maailmansodan aikana. Kansallisarkisto on sen jälkeen valtioneuvoston kanslian ja Suomen Akatemian rahoittamissa laajoissa hankkeissa tutkinut muun muassa sotavankikuolemia, Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisten siviilileirien kuolleisuutta, Suomen vuosina 1941–1955 suorittamia ihmisluovutuksia, inkeriläisten kohtaloita sekä suomalaisten SS-vapaaehtoisten osallistumista väkivaltaisuuksiin Ukrainassa ja Kaukasuksella. Näissä hankkeissa on julkaistu yli 20 tutkimusmonografiaa ja suuri määrä artikkeleita.
Talvi- ja jatkosodan aikana kuolleista sotavangeista ja Itä-Karjalan siviilileireillä kuolleista henkilöistä Kansallisarkisto julkaisi tietokannan, joka on vapaasti verkossa käytettävissä. Hakuohjeet ovat suomeksi, ruotsiksi, venäjäksi, englanniksi ja saksaksi.

VENÄJÄN FEDERAATION tutkintakomitean käynnistämä rikostutkinta Suomen Itä-Karjalan miehityksen aikaisista siviilien ja sotavankien surmaamisista jatkosodan aikana on perin erikoinen päätös.
Väitteet kaasukammioista ja sotavankien elävältä hautaamisista ovat absurdeja. Mitään tällaista ei tullut esiin liittoutuneiden valvontakomission selvityksissä, ei liioin suomalaisissa arkistolähteissä, muistelmissa tai Itä-Karjalan miehityksestä tehdyissä monissa tutkimuksissa.
Tiedämme hyvin, ettei komitea ole käyttänyt Kansallisarkistossa olevia Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan, Akateemisen Karjala-Seuran tai muiden organisaatioiden tai henkilöiden alkuperäisarkistoja, joista sota-ajan tapahtumat ja niiden tausta tulevat tarkimmin esiin.
Suomessa tutkimus on helppoa, sillä kaikki sota-ajan arkistot ovat avoimia. Ne ovat sekä kotimaisten että ulkomaisten tutkijoiden käytettävissä. Suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu myös, että oman historian vaikeitakin asioita uskalletaan tutkia.
Venäjän federaation tutkintakomitea ei näytä huomioineen sitä, että heti sodan jälkeen tehtiin välirauhansopimuksen artiklan 13 edellyttämät sotarikostutkimukset sekä liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta että suomalaisten omaehtoisesti toteuttamina. Niiden pohjalta langetettiin useita vapausrangaistuksia, jopa elinkautisia. Normaalin oikeuskäytännön mukaan samaa henkilöä ei samasta rikoksesta tuomita useaan kertaan.

NÄKYVÄSTI julkistettu venäläisselvitys on tutkimuksellisesti heikkotasoinen, eikä se liioin täytä ”oikeusprosessin” alkeellisiakaan vaatimuksia. Ihmetystä herättääkin, miksi tällaiseen prosessiin on ylipäätään ryhdytty – ja vielä näyttävästi sitä esitelty.
Todettakoon, että Venäjälläkin tehdään paljon kansainvälisesti korkeatasoista toisen maailmansodan aikaan kohdistuvaa historiantutkimusta. Suomen ja Venäjän välinen arkistoyhteistyö on myös ollut avointa ja hyvin toimivaa. Aineistojen ja tiedon saaminen Suomesta tai muualta ei siis varmasti olisi ollut minkäänlainen ongelma, jos komitea olisi halunnut niitä totuutta etsiessään käyttää.
Tällainen hanke on valitettavan kiusallinen niille arvostetuille ja tieteellisesti vakavasti otettaville venäläisille tutkijoille, jotka ovat syvällisesti perehtyneet näitä kysymyksiä koskeviin alkuperäislähteisiin ja kirjallisuuteen Venäjän, Suomen, Saksan, Britannian, Yhdysvaltojen ja muiden asian kannalta relevanttien maiden arkistoissa.
Räväköillä väittämillä voidaan ehkä vaikuttaa Venäjän suureen yleisöön, mutta ainakaan kansainvälisiä asiantuntijoita tällaiset ulostulot eivät vakuuta.
Jussi Nuorteva; Venäjällä käynnistetty kansanmurhatutkinta herättää ihmetystä – Suomi tutki Itä-Karjalan leirien epäkohdat heti jatkosodan jälkeen (HS, 28.4.2020)
Kirjoittaja on Kansallisarkiston pääjohtaja ja Helsingin yliopiston dosentti.

Veikko I Palvo
Viestit: 1404
Liittynyt: 04.03.13 22:09

Re: Historia vallankäytön välineenä Venäjällä

Iivan IV Julma näyttäisi aloittaneen historian käyttämisen vallankäytön välineenä ja Moskovan ja Venäjän historian kirjoituksenkin Moskovan metropoliitta Macariuksen tilaamasta Iivanan fantasiahistoriasta v. 1560, Kniga stepennaia tsarskogo rodosloviia,
https://en.wikipedia.org/wiki/Book_of_Royal_Degrees Iivanan `sukututkimuksesta´, joka loi ideologisen perustan Iivana Julman Moskovan ensimmäiseksi tsaariksi julistamiselle ja "kolmannen Rooman perilliseksi."

Iivana Julman Moskovan / Venäjän voisi kenties katsoa olleen eräänlaisen "keskuksen valtakunnan" omana aikanaan, jolloin `vallan´ määritteli miekan pituus eli Ivanin opritshnikkien alueiden terrorihallinto ehkäpä suurimmassa osassa "kolmatta Roomaa,"
joka tässä https://fr.wikipedia.org/wiki/Zemchtchina
esitetään karttanakin lainauksena venäläisestä wikistä. Ivan IV Oprichinan alueet ja vahvojen pajareiden alueiden ( zemchtchina ) jako lienee päättynyt vasta sekasorron ajan, smutan jälkeen; 1613 alkoi Romanov-tsaarien valtakausi.
Stalin piti kuulemma Iivana Julmaa esikuvanaan, `opettajanaan´, ja opritshnikit esiintyvät nimellä tsekistit.

The Growth of the Russian Bear,
http://vividmaps.com/wp-content/uploads ... Russia.jpg

"Rurikin lisäksi Iivanan esi-isiä olivat mm. Rooman keisari Augustus, jonka sanottiin antaneen tsaarille `pohjoisen osan maailmaa,
"Prussian."
Kronikkojen kuvauksiakin lienee käytetty tietolähteinä uusillekin kronikoille?
Ja "Moskovan ja Kolmannen Rooman aluetta olivat ilmeisesti alueet ja kansat, jotka on `myöhemmän ajan kartoissa´ kuvattu Mustalta mereltä Valkoiselle merelle ja Itämerelle ulottuviksi ja nyky_Venäjällä puhutaan "kaikkien slaavien asuttamista alueista", ja slaaveja on suojeltava kuulemma Venäjän ulkopuolellakin.

Onhan noita fantasiahistorioita kirjoitettu Ruotsin valtakunnassakin, mutta ne ovat jääneet oman aikakautensa kuvaajiksi ja niitä ei ole käytetty pohjustamaan valloituksia, on vain haluttu luoda muinainen suuruus ja pitkä sukuhistoria mm. Vaasa-suvulle.

Göstaf Erikson´ninkin Vaasa-suku on hänen perillistensä aikojen tuotetta ja Gustav Eriksson-nimimuotokin. Göstaf Erikssonin poika oli
jo XIV Erik , vaikka häntä edeltävät 13 "eerikkiä" eivät taidakaan olla tarkoin selvillä. On haluttu näyttää sukupuun olevan pitkä ja luotu Vaasa-sukukin. ( Herman Lindqvist, Villit Vaasat, wsoy 2018 )

Veikko Palvo

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”