Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Jyrki Paaskoski, Miksi Vanha Suomi yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan? (HAIK 3/2010)

05.10.10 16:24

Miksi Vanha Suomi yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan?

Dosentti Jyrki Paaskoski pohtii Vanhan Suomen suuriruhtinaskuntaan liittämisen taustaa ja problematiikkaa.

Tärkeä kysymys Aleksanteri I:n Vanhan Suomen yhdistämismotiiveista on askarruttanut Kansallisarkiston entistä pääjohtajaa Kari Tarkiaista (HAik 4/2009) ja valtiosääntöoikeuden dosentti Aki Rasilaista (HAik 2/2010). Tarkiaisen mukaan yhdistämisen päämotiivi oli filantrooppinen eli Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpoikien kehnoksi käyneen aseman korjaaminen, kun taas Rasilainen pitää filantrooppista selitystä mahdottomana ja nostaa tärkeimmäksi tekijäksi keisarin halun ulottaa Porvoon päätökset koskemaan myös Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhoissa Venäjään liitettyä Viipurin kuvernementtia eli Vanhaa Suomea.

Sekä Tarkiaisen että Rasilaisen mielestä Vanhan Suomen liittämistä suuriruhtinaskuntaan voidaan selittää yhdellä Aleksanteri I:n päämotiivilla. Todennäköisesti yhdistämistä puoltavia tekijöitä oli kuitenkin useampia. Keisarin motiivia tukevat aihetodisteet ja toisen käden lähteet ovat sen verran aukollisia, että niiden perusteella on vaikea nostaa yhtä yhdistämismotiivia ylitse jonkin toisen. Lähteitä analysoimalla voidaan kuitenkin havaita, että lahjoitusmaakysymys oli kiinnostanut keisaria jo vuosikausia ennen kuin ajatus hallinnollisoikeudellisen kokeilun ulottamisesta Vanhaan Suomeen tuli ajankohtaiseksi. Lisäksi yhdistämispäätöksen poliittinen ajankohta joulukuussa 1811 on otettava huomioon aivan kuten Rasilainen artikkelinsa lopussa korostaa.

Tarkastelen seuraavassa kaikkia kolmea eli filantrooppista, hallinnollisoikeudellista ja poliittista argumenttia. Oman tutkimushistoriani vuoksi painopisteeni on ensi sijaisesti lahjoitusmaaproblematiikassa, ja toista selitystä pohdin lähinnä Vanhan Suomen yhdistämisen merkitystä koskevan historiankirjoituksen kautta. Poliittista argumenttia käsittelen lyhyesti, koska siihen perustuvat ajatukseni ovat yleiseen tutkimuskirjallisuuteen perustuvia tulkintoja. Esittelen kuitenkin yhden uuden alueellisesti läheisen mutta ajallisesti hieman vanhemman yhdistämisesimerkin, joka voi valaista venäläisten toimia Suomen suunnalla 1809 ja 1811.

Aleksanteri I ja Vanhan Suomen lahjoitusmaat

Aikalaiset tiesivät hyvin, että Aleksanteri I suhtautui kielteisesti maaorjuuteen. Pian valtaannousunsa jälkeen 1801 hän armahti maaorjuutta kirjassaan Matka Pietarista Moskovaan (1790, suom. 2007) voimakkaasti kritisoineen ja tästä syystä Siperiaan karkoitetun A. N. Radištševin. Keisari halusi estää maaorjuuden venäläisten piirteiden leviämisen keisarikunnan ei-venäläisiin osiin, ja työ oli helpointa aloittaa niillä alueilla, jossa käytännön venäläiset piirteet eivät olleet vielä täysin vakiintuneet. Aleksanteri I:n motiivi oli eittämättä myös filantrooppinen, mutta taustalla vaikuttivat keisarikunnan yleistä hyötyä ja turvallisuutta sekä kansantalouden kehittämistä koskevat ajatukset.

Aleksanteri I aloitti uudistuspolitiikkansa 1802 ja 1804 kohdentamalla Viron ja Liivinmaan kuvernementteihin lait, jotka takasivat talonpojille tilojen perinnöllisen nautintaoikeuden ja suojan, ettei heitä myytäisi venäläiseen tapaan maaorjina ilman maata. Lakien taustalla olivat talonpoikien aseman heikentyminen ja lisääntynyt väkivalta, jotka olivat työllistäneet ylenmäärin Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegiota, Venäjän Hallitsevaa senaattia ja armeijaa 1700-luvun lopulta lähtien. Jatkossa Viron (1816) ja Liivinmaan (1819) talonpoikia koskevat uudet lait takasivat heille henkilökohtaisen vapauden. Käytännössä tämä merkitsi maaorjuuden periaatteellista purkamista, kun balttilaiset talonpojat saivat vapaan muutto- ja avioitumisoikeuden.[1]

Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpojat eivät tosin olleet maaorjia, mutta heidän asemansa oli heikentynyt kartanotalouden tehostumisen myötä aivan kuten Baltiassakin. Donataarin ja talonpoikien välisen kontrahtikäytännön yleistyminen 1770-luvulta lähtien oli tosiasiassa sulkenut kruunun pois verosuhteen määrittelystä, vaikka muodollisesti kontrahdit oli hyväksytettävä alioikeuksissa. Uudesta käytännöstä oli seurannut runsaasti monimutkaisia vuosikausiksi venähtäneitä ja usein jopa Hallitsevaan senaattiin asti päätyneitä oikeusjuttuja.

Aleksanteri I:n hallituskauden alussa arvioitiin, ettei lahjoitusmaaongelmaa saataisi pois päiväjärjestyksestä ratkaisemalla yksittäisiä oikeusjuttuja. Tarvittiin laajempi selvitys Vanhan Suomen lahjoitusmaiden maanluonnoista ja verotuksesta, minkä jälkeen harkittaisiin jatkotoimenpiteitä. Tätä varten asetettiin 1802 erityinen Tarkastuskomitea (ns. Äldre komittén), jolle tosin annettiin muitakin selvitystehtäviä. Komitea oli riitainen, eikä se saanut aikaiseksi lahjoitusmaaongelmaa selventävää eikä toteuttamiskelpoista ehdotusta. Ajallisesti rinnakkaiset Liivinmaan ja Viron esimerkit osoittavat, että talonpoikien olojen parantaminen ja nimenomaan maaorjuuden venäläisten piirteiden leviämisen estäminen oli Aleksanteri I:n keskeinen tavoite. Se oliko keisarilla jo tässä vaiheessa mielessään jonkinlainen Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpoikien oikeudet määrittävä laki, jää toistaiseksi odottamaan lisätutkimuksia.[2]

Aleksanteri I oli hyvin perillä Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpoikien tilanteesta. Keisari puuttui henkilökohtaisesti Valkjärven Veikkolan donaation oikeusjutun käsittelyyn kesäkuussa 1810 keskeyttämällä sen ja siirtämällä tapauksen tutkinnan lakikomissionsa kahdelle nuorelle juristille G. H. Hehnille ja K. W. Zimmermannille. Selvityksen tuloksena keisari antoi 10. huhtikuuta 1811 käskykirjeen, jonka mukaan Veikkolan donataari ei saanut nostaa talonpoikien veroja, ja ongelman ratkaisemiseksi oli selvitettävä lahjoitusmaan maanluonto.[3]

Hehn ja Zimmermann liittivät mietintöönsä ilmeisesti alkuperäisen toimeksiantonsa mukaisesti laajan selvityksen lahjoitusmaiden maanluonnosta ja verotuksesta. On perusteltua olettaa, että mietintö päätyi Aleksanteri I:lle tai ainakin sen ydinkohdat selostettiin hänelle, koska huhtikuun 10. päivän (1811) keisarillisessa käskykirjeessä peruutettiin Hehnin ja Zimmermannin ohjeiden mukaisesti kaksi aikaisemmin annettua lahjoitusmaaukaasia. Mietinnöstä voidaan poimia yksi paljon puhuva lainaus, joka kertoo sen, että toivomus lahjoitusmaatalonpoikien aseman pikaisesta ratkaisusta oli nostettu esiin.

Siten on siis valitettavasti pelättävä, että vanhan Suomen talonpojista, joilla persoonallisesta vapaudestaan ei enää ole muuta jäljellä kuin se oikeus, ettei heitä saa yksitellen eikä ilman maata myydä, suurin osa ennen pitkää on fyysillisesti häviävä, puhumattakaan siitä siveellisestä alentumisesta, jota niin mielivaltainen kohtelu välttämättömästi tuo mukanaan ja josta monessa paikoin tätä maata jo on liiaksikin jälkiä nähtävinä. Niin tapahtuu, ellei ajoissa ryhdytä tehokkaisiin toimiin meidän tässä kuvaamiemme onnettomuuksien ja kurjuuksien ehkäisemiseksi.[4]

Hieman ennen Veikkolan oikeusjutun keskeyttämistä keväällä 1810 G. M. Armfelt oli jättänyt valtiosihteeri M. M. Speranskin välityksellä keisarille toimitettavaksi muistionsa Apperçu de la situation actuelle de la Finlande, jossa sivuttiin myös Vanhan Suomen kysymystä. Elof Tegnérin mukaan Armfeltin saapuminen Pietariin toukokuussa 1811 oli yhtey-dessä tähän keisaria kiinnostaneeseen muistioon ja nimenomaan sen Vanhaa Suomea koskevaan osuuteen. Tapaamisessa Armfelt sai kuulla Aleksanteri I:n olevan valmis Vanhan ja Uuden Suomen yhdistämiseen ja myöntämään Viipurin kuvernementille ”saman konstituution ja samat vapauden muodot” kuin Suomen suuriruhtinaskunnalle, mikä Rasilaisen mukaan oli koko yhdistämisen päämotiivi.[5]

Kesällä ja alkusyksystä 1811 Armfelt valmisteli keisarin pyynnöstä Vanhan Suomen liittämistä keräämällä tietoja alueen hallinnosta, oikeudenhoidosta ja taloudellisista oloista. Lokakuussa 1811 hän kirjoitti mietintönsä Réflexions sur la Réunion de l’Ancienne et de la Nouvelle Finlande, jonka hän esitteli keisarille marraskuun alussa 1811.[6] Armfelt kirjoitti 5. marraskuuta 1811 tapaamisestaan keisarin kanssa puolisolleen Hedvig De la Gardielle seuraavasti:

Olen syönyt päivällistä hovissa, työskennellyt illalla keisarin kanssa, ja lopultakin saanut päätettyä vanhan ja uuden Suomen yhdistämisen, mikä on todellakin suuri saavutus ja ihmiskunnalle ei mikään pieni voitto, sillä nuo onnettomat olennot vanhassa Suomessa voivat siten toivoa saavansa takaisin yhteiskunnan turvaaman elämän (existence civile) ja päästä pois raakalaisuudestaan.”[7]

Lainauksen perusteella voidaan todeta, että ainakin Armfeltille lahjoitusmaatalonpoikien aseman parantaminen oli tärkeä yhdistämisen motiivi. Asia vaivasi häntä myös henkilökohtaisesti, sillä huhtikuussa 1812 Armfelt osti kenraalimajuri Aleksei Kopievin Hiitolan Pukinniemen donaation päästäkseen eroon yhdestä hankalimmasta venäläisestä donataarista ja yhdistämisen vastustajasta. Taloudellisesti kauppa oli järjetön, ja Armfeltin elämäkerran kirjoittaneen Carl von Bonsdorffin mukaan teko olikin lähinnä filantrooppinen.[8]

Yhdistämisen filantrooppista selitystä kannattava Matti Klinge on arvellut, että keisarin tavoitteena olisi ollut ”ehkä tuoda suomalainen järjestelmä talonpoikaisvapauksineen ihan Pietarin porteille näyteikkunaksi”. On myös mahdollista, että Pukinniemen ostoon tarvittava kauppasumma olisi tullut keisarin kassasta, joskin Klinge on myöhemmin epäillyt tätä. Armfeltin mietinnössä yhdistämistä perusteltiin tyrannimaisilla ja voitontavoittelussaan villipetomaisilla lahjoitusmaaisännillä, joita hän kutsui ”iilimadoiksi”. Todennäköisesti keisari jakoi nämä samat mielipiteet, sillä tuskinpa Armfelt olisi ilmaissut asiaa näin suorasukaisesti ilman keisarin hyväksyntää ja tukea.[9]

Valtiosihteeri Speranskilla oli tärkeä rooli yhdistämispäätöksen taustalla, sillä hän laati Armfeltin mietintöjen pohjalta valtakunnanneuvoston eri departementtien puheenjohtajista koostuvalle erikoiskomissiolle yhdistämistä puoltavan esityksen. Tavoitteena oli yhdenmukaistaa Vanhan Suomen siviililait, jotka olivat aiheuttaneet epäselvyyksiä lahjoitusmaiden maanhallintakysymyksissä, ja palauttaa alueelle ruotsalaiset veronormit, joita oli noudatettu vuoteen 1784 asti. Samalla raskaaksi käyneistä Katariina II:n alue- ja paikallishallinnon viimeisistä rippeistä voitaisiin luopua. Speranski uskoi, että yhdistämismanifestilla voitiin ratkaista monta hankalaa ongelmaa, ja samalla vastuu niiden toteutuksesta siirtyisi suuriruhtinaskunnan virkamiehille.[10]

Vanhan Suomen yhdistäminen suuriruhtinaskuntaan tarjosi Aleksanteri I:lle mahdolli-suuden ratkaista lahjoitusmaakysymys ilman erillistä lainsäädäntöä. Ulottamalla suuriruhtinaskunnassa noudatetut lait ja käytännöt Vanhaan Suomeen keisari uskoi myös lahjoi-tusmaatalonpoikien aseman kohentuvan, ja samalla hallinto- ja oikeuslaitosta tavattomasti rasittaneet lahjoitusmaariidat päättyisivät. Vanhan Suomen yhdistämistä koskevassa jälkimmäisessä, niin sanotussa Viipurin läänin järjestämisasetuksessa (19/31.12.1811) lahjoitusmaajärjestelmä oli näkyvästi esillä, mutta se määriteltiin ruotsalaisen käsitteistön kautta. Aleksanteri I:n oletus ei kuitenkaan toteutunut, ja tammikuussa 1825 eli hieman ennen kuolemaansa hän asetti erityisen lahjoitusmaakomitean, joka jätti mietintönsä Nikolai I:lle. Tuloksena oli vuoden 1826 lahjoitusmaaukaasi eli niin sanottu musta manifesti, jonka muaan talonpojat saivat pitää henkilökohtaisen vapautensa, mutta menettivät perintöoikeuden tiloihinsa ja muuttuivat lampuodeiksi.

Vanhan Suomen ”palauttajat”

Rasilainen puolestaan katsoo, että yhdistämisen päämotiivi oli Aleksanteri I:n pyrkimyksessä ulottaa kustavilaiset vuoden 1772 hallitusmuoto ja 1789 yhdistys- ja vakuuskirja Vanhaan Suomeen ja laajentaa hallituskokeilua Porvoossa toteutettujen suuntaviivojen mukaisesti tulevassa Viipurin läänissä. Rasilainen viittaa kirjoituksessaan Y. S. Yrjö-Koskiseen ja J. R. Danielson-Kalmariin, jotka molemmat näkivät Vanhan Suomen liittämi-sen ennen kaikkea ”palauttamisena” alkuperäiseen kansalliseen yhteyteensä.

Molemmat professorit arvioivat Vanhan Suomen historiaa siitä näkökulmasta, miten Venäjä oli edistänyt tai estänyt suomalaiskansallisen hengen kehittymistä ja kansakunnan kypsymistä kohti valtionmuodostusta. Vanhan Suomen kohdalla tuloksena oli pitkä luettelo kaikenlaisesta kurjuudesta, joka alkoi lahjoitusmaista ja päättyi Katariina II:n alue- ja paikallishallintouudistukseen (1784) sekä vuonna 1797 alkaneisiin väenottoihin. Kansallisen historiakäsityksen mukaan Vanha Suomi oli hyvä esimerkki siitä, että kyseessä oli ollut kansakunnan kehittymisen kannalta väärä tie. Siksi Aleksanteri I:n päätös Vanhan Suomen yhdistämisestä oli kuin taivaan lahja, jota Yrjö-Koskinen luonnehti teoksessaan Suomen kansan historia seuraavasti:

Ainoa keino, millä uutta elämänvoimaa saatettaisiin vuodattaa tähän Suomesta eronneeseen kappaleeseen, oli yhdistää se jälleen suomalaiseen emämaahan.[11]

Sortovuosien aikana 1800- ja 1900-luvun taitteessa historiantutkimuksen tehtäväksi tuli suuriruhtinaskunnan autonomisen aseman ja maantieteellisen alueen puolustaminen. Puolustustaistelun molemmat osat yhdistyivät Vanhassa Suomessa, jossa noudatetut ruotsalaiset lait ja privilegiot osoittivat sen kuulumista läntiseen sivistyspiiriin. Tutkimuksessaan Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen (1894, 1911) Danielson-Kalmari halusi Vanhan Suomen esimerkin avulla osoittaa, ettei ruotsalaisten lakien ja venäläisten käytäntöjen sekamuodosta voinut syntyä toimivaa kokonaisuutta. Tämä kehityskulku saatiin katkaistua Aleksanteri I:n yhdistämismanifestilla, jota edelsivät Sprengtportenin, Anjalan miesten ja David Alopaeuksen esitykset sekä lopulta Armfeltin ja Speranskin konkreettiset suunnitelmat. Samalla Vanha Suomi sai palvella historiallisena esimerkkinä ja ajankohtaisena todisteena siitä, että yleisvaltakunnallisen lainsäädännön ulottaminen Suomen suuriruhtinaskuntaan oli vaarallista ja johtaisi analogianomaiseen tilaan Vanhan Suomen aseman kanssa.

Vuonna 1931 ilmestyneen Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen -artikkelikokoelmansa neljännessä niteessä Danielson-Kalmari jatkoi sen taistelun kuvaamista, jonka hän oli päättänyt Viipurin läänin palauttamista (1911) käsittelevään tutkimukseensa. Nide oli omistettu ”Idän ja lännen taistelulle Karjalassa”, ja keskeisimmiksi teemoiksi Danielson-Kalmari nosti lahjoitusmaakysymyksen jatkovaiheet ja Viipurin läänin ”silpomissuunnitelmat”. Esipuheessaan Danielson-Kalmari korosti sitä, että Suomen suuri-ruhtinaskunnan (valtion) perustaminen oli ollut välttämätön edellytys Vanhan Suomen yhdistämiselle:

"Vuosikymmenet vierivät, venäläiset olot ja laitokset juurtuivat maakunnassa [Vanhassa Suomessa] yhä lujemmalle, tulevaisuuden taivas synkistyi synkistymistään. Maaorjuuden kauhut olivat jo ovella. Silloin yleiseurooppalaiset valtaseikat ja niiden yhteydessä nimenomaan myöskin Suomen kansan sisäinen kehitys johtivat Venäjään yhdistetyn, mutta omien lakiensa mukaan hallittavan Suomen valtion perustamiseen. Tämä tapaus tuotti myös Länsi-Karjalan kansalle pelastuksen. Keisari Aleksanteri I – Mikael Speranski ja Kustaa Mauri Armfelt apumiehinään – palautti Viipurin läänin muun Suomen yhteyteen, toivoen siten tekevänsä siellä vallitsevasta kurjuudesta ja sekasorrosta lopun."[12]

Samat yhdistämistulkinnat dominoivat pienin variaatioin suomalaista historiantutkimusta 1970-luvulle saakka. Arkistomiehenä Viipurissa ja Helsingissä toiminut maisteri Ragnar Rosén nosti 1938 ilmestyneessä Vanha Suomi -nimisessä artikkelissaan yhdistämisen erääksi Suomen historian merkkipaaluksi:

"On empimättä sanottava, että Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen oli suurim-pia voittoja, mitä länsimainen oikeus- ja yhteiskuntajärjestys on maassamme millonkaan saavuttanut.”[13]

Rosén painotti myös oikeustaistelun merkitystä ja yhdistämisen seurauksena syntynyttä maantieteellistä kansakokonaisuutta:

"Silloin lehti odottamatta kääntyi. – – Matkallaan Porvoon valtiopäiville ei keisari Aleksanteri, joka juuri niihin aikoihin eli elämänsä valoisimpia kausia, voinut olla huomaamatta sitä valtavaa eroa, mikä oli olemassa Vanhan ja ns. Uuden Suomen välillä, joista toista oli väkisin koetettu venäläistyttää, kun taas toinen oli saanut kehittyä länsimaisten aatteiden piirissä. Keisarin mielialoihin vaikuttivat suuresti hänen suomalaiset neuvonantajansa, ennen kaikkea Kustaa Mauri Armfelt, ja loppujen lopuksi julkaistiin kuuluisa v:n 1811 manifesti, joka jälleen liitti Suomen erossa olleet jäsenet toisiinsa. Vanhan Suomen kärsimyshistoria oli päättynyt."[14]

Suomen historian käsikirjan jälkimmäisessä niteessä (1949) poliittisen historian professori Erkki K. Osmonsalo puolestaan katsoi, että yhdistämisajatuksen alkuperä oli osittain lahjoitusmaakysymyksen ratkaisemisessa. Taustalla vaikuttivat myös venäläisten lakien ja käytäntöjen sekä ruotsalaisperäisten siviililakien yhteensovittamisesta aiheutuneet ristiriidat. Osmonsalo arvioi, että lahjoitusmaakysymys ja Vanhan Suomen yleisesti heikentynyt taloudellinen ja sosiaalinen tilanne olivat keskeisimmät syyt Aleksanteri I:n yhdistämispäätökselle. Sodanjälkeinen ilmapiiri heijastui Osmonsalon tekstissä varovaisempina sanakäänteinä, mutta sortovuosien venäläistämisargumentti näkyi edelleen selvästi.

"Näin hänessä [Aleksanteri I:ssä] syntyi ikään kuin itsestään ajatus, että Viipurin kuvernementin pelastaminen täydellisestä tuhosta tuskin oli muuten mahdollinen kuin että venäläistämispuuhat lopetettiin ja että Viipurin kuvernementissakin pantiin toimeen nyt vallatussa Suomessa voimassa oleviksi taatut kansalaisoikeudet ja oikeusjärjestys."[15]

Kaikkien näiden tulkintojen lähtökohtana oli Vanhan Suomen ”palauttaminen” entiseen kansalliseen yhteyteensä. Sekä palauttajista että asiaa jo Kustaan sodan aikana esillä pitäneistä Liikkalan ja Anjalan miehistä tehtiin sankareita, kaukokatseisia kansakokonaisuuden ja sen maantieteellisen -alueen puolustajia, jotka ymmärsivät, että suomalaiset oli pidettävä irrallaan venäläisistä vaikutteista. Tästä syystä yhdistäjien saavutukset nähtiin kulttuuritekona, joka pelasti Viipurin läänin kaikesta vieraasta ja kelvottomasta, kuten Max Engman on huomauttanut.[16]

Yhdistämistoimien seurauksena Vanhan Suomen säätyläiset joutuivat omaa lääniään koskevissa ratkaisuissa kokonaan sivuraiteelle. Heitä ei kelpuutettu uuteen läänin- eikä paikallishallintoon, ja yhtä lukuun ottamatta myös entiset kihlakunnantuomarit määrättiin lakkautuspalkalle. Rosénin sekä dosentti V. A. Nordmanin ja professori Yrjö Blomstedtin mielestä tämä oli Vanhan Suomen integroinnin kannalta ollut suuri vahinko. Suomen Sukututkimusseuran piirissä vaikuttaneen kolmikon mukaan Vanhan Suomen säätyläisten oli helpompi suhtautua kaksijakoiseen alamaisuuteensa kuin Ruotsiin tähyävien läntisten maanmiestensä. Vanhan Suomen säätyläiset olivat syntyneet Venäjän hallitsijoiden alamaisiksi eikä heidän näkökulmastaan katsottuna historia ollut totisesti Ruotsin kuninkaiden historiaa. Vanhan Suomen säätyläisten syrjäyttämisestä 1810-luvulla seurasi Blomstedtin mukaan trendi, jossa monet hakeutuivat keisarikunnan puolelle sotilasakatemioihin tai siivilioppilaitoksiin. Tutkintojen jälkeen he jäivät Venäjälle eivätkä monetkaan heistä palanneet takaisin. Muutamat Vanhan Suomen säätyläiset löysivät turvasataman kenraalikuvernöörin kansliasta ja postilaitoksesta, joissa palvelikin runsaasti sukuperältään ”vanha-suomalaisia” virkamiehiä.[17]

Rasilaisen argumentti perustuslaillisen selityksen ensisijaisuudesta osuu yksiin kansallisen koulukunnan painotusten kanssa. Vanha Suomi ja sen asukkaat oli pelastettava antamalla heille samat lait ja oikeudet kuin suuriruhtinaskunnan asukkailla jo oli. Se tarkoittiko keisari la Constitution -ilmauksella vuoden 1772 hallitusmuotoa ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjaa, on mielestäni toissijainen kysymys, ja olen näkeväni Rasilaisen olevan enemmän kiinnostunut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosien ”leomecheliniläisen” valtiosääntökeskustelun argumentaation ja painotusten ulottamisesta Vanhan Suomen yhdistämiseen.

Muita yhdistämisesimerkkejä

Olen Rasilaisen kanssa samaa mieltä siitä, että yhdistämismanifestin ajankohta on tärkeä ja se tarjoaa yhden lisäselityksen, miksi manifestia ei annettu esimerkiksi 1809 tai 1810. Vanhan Suomen yhdistämisellä oli nimittäin erityistä poliittista merkitystä juuri loppuvuodesta 1811, jolloin Venäjän ja Ranskan välit olivat kiristyneet ja niiden välinen yhteentör-mäys näytti todennäköiseltä. Suomalaisten lojaalisuus oli varmistettava ja yhdeksi keinoksi tämän tavoitteen saavuttamisessa tuli Vanhan Suomen yhdistäminen suuriruhtinaskuntaan. Samalla se asettui luontevaksi osaksi jo vuodesta 1808 alkanutta suomalaisten ”palkitsemista”, minkä Venäjän tiedeakatemian historian instituutin professori V. V. Roginski toi esiin Haminan rauhan 200-vuotiskonferenssissa syksyllä 2009 pitämässään esityksessä.[18]

Vastaavanlaisia yhdistämisiä oli nähty tai yritetty hieman ennen Vanhan Suomen liittämistä suuriruhtinaskuntaan. Napoleon oli yhdistänyt Puolan jaoissa Preussin ja Itävallan liittämät alueet Varsovan suurherttuakunnaksi, ja Aleksanteri I oli suunnitellut ulkoministeri Adam Czartoryskin kanssa vastaavaa toimenpidettä Venäjän hallinnassa olevilla puolalaisalueilla. Napoleon yritti toimia puolalaisten hyväntekijänä ja saada heidät suurherttuakunnan avulla lojaaleiksi tukijoikseen, mikä kantoikin hedelmää, kun ruhtinas J. A. Poniatowskin johdolla koottiin puolalainen armeijakunta, joka osallistui Napoleonin Venäjän-retkeen 1812. Aleksanteri I pyrki puolestaan puolalaisen ulkoministerinsä vaikuttamana keisarikunnan puolalaisalueiden kehittämiseen ja hallinnon integroimiseen.

Vuoden 1811 yhdistämispäätöksen rinnalla on kiinnostavaa tarkastella Elisabet I:n päätöstä yhdistää Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa Ruotsista liitetyt alueet Viipurin kuvernementiksi. Yhdistämistä ajanut kenraali Balthasar von Campenhausen oli hoitanut hattujen sodan aikana valloitetun Suomen alue- ja paikallishallintoa. Turun rauhan jälkeen hän ehdotti keisarinnalle saamiensa kokemusten perusteella Viipurin, Käkisalmen ja Kymikartanon provinssien yhdistämistä hallinnon ja verotuksen tehostamiseksi. Ratkaisu oli mahdollinen vain, koska Uudenkaupungin rauhan (1721) itäpuolisessa Vanhassa Suomessa oli säilytetty keskeisiltä piirteiltään ruotsalainen hallinto- ja verotusjärjestelmä päinvastoin kuin Inkerissä.

Vuoden 1744 yhdistäminen oli ennen kaikkea hallinnollinen eikä siinä heti puututtu alueilla noudatettuihin oikeudellisiin normeihin. Turun rauhansopimuksessa 1743 keisarikuntaan liitetylle Kyminkartanon provinssille oli vahvistettu oikeus käyttää ruotsalaista vuoden 1734 yleistä lakia, ja vaikka vuoden 1721 Uudenkaupungin rauha ei lakiprivilegiota Viipurin ja Käkisalmen provinsseille vahvistanutkaan, niin käytännössä näillä alueilla siirryttiin viimeistään 1730-luvun alusta lähtien noudattamaan ruotsalaisia Kristofer Baijerilaisen maanlakia (1442) ja Maunu Eerikinpojan kaupunginlakia (1357). Aivan kategorisesta rajauksesta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä vuoden 1734 lain rikoskaari määrättiin 1763 otettavaksi käyttöön myös Uudenkaupungin rauhan rajan itäpuolella. Ratkaisuun vaikutti ennen kaikkea Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegion halu saada voimaan yhdenmukainen rikoslain käytäntö Viipurin kuvernementin kaikissa osissa. Lisäksi Viipurin kuvernementissa noudatettiin ruotsalaisia veroperusteita (maa- ja henkiverot), ja lahjoitusmaiden osalta seurattiin vuoden 1728 verorevision määräyksiä, joiden mukaan kruunu sai pidättää itselleen kolmasosan lahjoitusmaiden veroista.[19]

Venäläisessä hallintotraditiossa oli toisin sanoen myönteisiä kokemuksia erillisestä suomalaisia alueita koskevasta ei-venäläisestä hallintojärjestyksestä jo paljon ennen Por-voon maapäiviä tai Vanhan Suomen yhdistämistä. Aivan kuten keisarit Aleksanteri I:stä Nikolai II:een olivat vahvistaneet suuriruhtinaskunnan erillisaseman, myös 1700-luvun Venäjän hallitsijat olivat vahvistaneet muun muassa Vanhan Suomen kaupunkien privilegiot. Esimerkiksi kaksi vuotta valtaistuimelle nousunsa jälkeen 1764 Katariina II vahvisti Viipurin kaupungin entiset Ruotsin vallan aikaiset privilegiot aivan kuten hänen edeltäjän-säkin olivat tehneet, eikä yksikään hallitsijoista pyrkinyt lakkauttamaan alueella noudatettuja ruotsalaisia lakeja.[20]

Kaikkein kriittisimmin on suhtauduttu Katariina II:n 1770- ja 1780-luvulla toteuttamaan kuvernementtihallintoreformiin, joka yhdenmukaisti koko keisarikunnan alue- ja paikallishallinnon sekä oikeudenhoidon. Järjestelmä astui Viipurin käskynhaltijakunnaksi nimetyssä kuvernementissa voimaan 1784, mutta siinäkään ei puututtu Vanhassa Suomessa noudatettuihin ruotsalaisiin lakeihin. Lisäksi Liivinmaan, Viron ja Viipurin kuvernementtien kameraali- ja oikeushallinto oli eriytetty omiin ei-venäläisiin erikoisvirastoihinsa eli Liivinmaan, Viron ja Suomen kamarikonttoriin ja oikeuskollegioon jo 1720-luvulta lähtien. Käskynhaltijahallintouudistuksessa (1784) kollegioiden valtaa siirrettiin aluehallintoon ja esimerkiksi kamarikonttorin asiat siirrettiin Viipurin kameraalihoville, joka toimi Vanhan Suomen yhdistämiseen asti. Vastaavasti samassa uudistuksessa oikeuskollegion tehtävät annettiin vetoomustuomioistuimeksi määrätyille Viipurin siviili- ja rikostribunaaleille, joiden toiminta päättyi Paavali I:n määräyksestä 1797, jolloin niiden tehtävät palautettiin Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegiolle.

Uudet näkökulmat – uudet lähteet

Yhdistämistä voidaan metodisesti tarkastella ainakin kahdesta eri näkökulmasta. Mielestäni vuoden 1811 tapahtumia, päätöksiä ja niiden syitä pitäisi ensisijaisesti lähestyä vuoteen 1811 liittyvien aineistojen ja henkilöiden kautta. Samalla on koko ajan kysyttävä, mitä voimme tietää ja mitä emme koskaan voi saada selville prosessin eri vaiheista sekä suhteutettava tiedossa olevat lähteet kokonaisuuteen ja etsittävä rinnalle uusia. Vanhan Suomen suuriruhtinaskuntaan yhdistämisen kohdalla ongelma on ollut jossain määrin siinä, ettei tutkimuksen piiriin ole tuotu uusia lähteitä, vaan keskustelu on liikkunut vanhojen ja jo tiedossa olleiden asiakirjojen uudelleen tulkinnassa. – Nykytutkimus tarvitsisi tässäkin asiassa tuekseen uusia lähteitä, joita olisi löydettävissä venäläisistä arkistoista. On varsin todennäköistä, että asiaan otti kantaa Speranskin ja amiraali P. V. Tšitšagovin lisäksi esimerkiksi valtakunnankansleri N. P. Rumjantsev.

Nojautuminen yli sata vuotta vanhan historiografian tulkintoihin ja linjanvetoihin on kokonaan toinen tutkimusmetodinsa eikä ole lainkaan selvää, että näitä kahta menetelmää voidaan hedelmällisesti yhdistää toisiinsa. Ongelmanasettelu ja tutkimustilanne on suuresti muuttunut Yrjö-Koskisen ja Danielson-Kalmarin ajoista, mikä olisi mielestäni otettava myös nykytutkimuksessa huomioon.

Kuvaavaa on ollut myös se, että suomalaisessa historiantutkimuksessa on edellä mainittua Danielson-Kalmarin Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen -kokoelman artikkeleita lukuun ottamatta pysähdytty vuosina 1812–13 toimineeseen Vanhan Suomen järjestämiskomitean selvitystyöhön. Sen sijaan siitä miten Vanhan Suomen integrointi suuriruhtinaskunnan osaksi käytännössä toteutui, on vain vähän uudempaa tutkimusta, joka sekin on jäänyt hajanaiseksi.

Viipurin läänin kuvernöörit ja suuriruhtinaskunnan senaatti eivät edenneetkään yhdistämistoimissaan niin nopeasti kuin Aleksanteri I ja Armfelt olivat alun perin edellyttäneet, koska tiellä oli lukuisia käytännön vaikeuksia. Esimerkiksi maaverojen määräämiseksi oli ensin tehtävä tarvittavat maanmittaustoimet ja isojako, ja tämä vei aikaa kruununmaiden osalta 1840-luvulle saakka. Kaupunkihallinnon kohdalla muutokset olisivat merkinneet niiden tulopohjan romahduttamista. Valtaosa kaupunkien tuloista koostui nimittäin viinaoikeuksien vuokraamisesta, eikä tätä käytäntöä suuriruhtinaskunnan puolella tunnettu. Siihen ei kuitenkaan voitu heti kajota, koska tilalle ei ollut helposti rakennettavissa korvaavaa järjestelmää. Kouluolojen osalta voidaan lyhyesti todeta, että ne olivat Vanhassa Suomessa verrattomasti edistyksellisempiä opetusohjelmineen ja tyttökouluineen kuin Uudessa Suomessa, mikä ymmärrettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin sekä tuomiokapituleissa että senaatissa.[21]

Yhdistämisen eräs keskeisimmistä motiiveista eli lahjoitusmaajärjestelmän muuttaminen jäi sekin puolitiehen niin vaikutusvaltaisten donataarien vastustuksen kuin suuriruhtinaskunnan viranomaisten passiivisuuden vuoksi. 1830-luvulla jännitys lahjoitusmailla lisääntyi häätöjen vuoksi eikä sotaväen paikalle kutsumiselta ja kuolonuhreiltakaan voitu välttyä. Hovioikeuden perustaminen Viipuriin 1839 helpotti tilannetta, mutta vasta suuriruhtinaskunnan valtiopäivien päätökset 1863 ja 1867 varata rahaa lahjoitusmaiden lunastamiseksi sitä mukaa kun niitä tuli myyntiin, avasi tien lahjoitusmaajärjestelmän purkamiselle. Sekin oli pitkä prosessi ostoneuvotteluineen, maanmittaustoimituksineen ja verollepanoineen ennen kuin talonpojille voitiin jakaa maan omistamisen takaavat perintökirjat. Prosessi lähti käyntiin 1870-luvulla ja viimeiset perintökirjat jaettiin talonpojille vasta 1920-luvulla.[22]

Vanhan Suomen ja sen jälkivaikutuksen tutkiminen ansaitsisi ilman muuta oman laajasti rahoitetun tutkimusprojektinsa, sillä meillä ei ole erillistutkimuksia esimerkiksi siitä, miten ja milloin yhdistäminen eri yhteiskunnan osa-alueilla käytännössä toteutettiin ja saatettiin päätökseen. Tähän hankkeeseen kuuluisi ilman muuta myös Vanhan Suomen yhdistämi-sen huolellinen analysoiminen. – Onkin yllättävää, että niinkin perinpohjaisesti ja monelta eri kantilta tutkitussa Suomen suuriruhtinaskunnan historiassa voi löytyä näin huomattava perustutkimuksellinen puute.

1. Juhan Kahk (1999), Baron und Bauer im Baltikum. Versuch einer historischphänomenologischen Studie zum Thema “Gutsherrschaft in den Ostseeprovinzen, 117–132. Ks. Myös Juhan Kahkin osuuksia Eesti talurahva ajalugu 1 (1992), 591–614. Maaorjuudesta luopuminen lainsäädäntöteitse toteutettiin myös Preussissa 1807.
2. Jyrki Paaskoski (1997), Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710–1826.
3. J. R. Danielson-Kalmari (1911), Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen, 75–76.
4. Danielson-Kalmari (1911), 80.
5. Elof Tegnér (1894), Gustaf Mauritz Armfelt, III, 252–260; Carl von Bonsdorff (1932), Gustaf Mauritz Armfelt, III, Levnadskildring, 106–111.
6. Handlingar rörande Viborgs läns återförening med övriga Finland 1811–1812, mk VAY 1059–1060, G. M. Armfeltin kok, KA. Ks myös Jyrki Paaskoski (1997), ’G. M. Armfelt och Gamla Finland’, HTF, 304–307.
7. ”Jag har ätit middag på hovet, arbetat med kejsarn i afton och äntel. fått desiderat om gamla och nya Finlands förening, som är ett verkel. stort opus och för mänskligheten ej en liten vinst, ty de olyckel. varelserne i gamla Finland kunna därigenom hoppas att återfå en existence civile och komma ut ur sin förfäing.” – G. M. Armfelt vaimolleen Hedvig De la Gardielle Pietarista 5.11.1811, Armfeltin kok, KA.
8. Von Bonsdorff (1932), 328–329.
9. Matti Klinge (1980), Bernadotten ja Leninin välissä, 78–80, lainaus 80. Tässä on käytetty teoksen toista painosta.
10. ”O soedenii staroj Finljandii pod odno imenovanie i odin obraz upravlenija”, Sredi že nahoditsja nekotorye bumagi M. M. Speranskogo po upravleniju Finljandiju 23.2.1812 (1811–1812), 1–33., Gosudarstvennyj Sovet, Osobyj komitet predsedatelej departementov (1810–1812), d. 15, o. 16, f. 1164, RGIA, mf NL 26, KA.
11. Yrjö Koskinen (1933), Suomen kansan historia, 685–690, lainaus 690. Tässä on käytetty teoksen kolmatta painosta.
12. J. R. Danielson-Kalmari (1931), Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen, IV, 9–10.
13. Ragnar Rosén (1938), ’Vanha Suomi’, Karjalan historiaa, Historian Aitta VIII, 154.
14. Rosén (1938), 134.
15. Erkki K. Osmonsalo (1949), Suomen historian käsikirja II, 73–76, lainaus 74.
16. Max Engman (2009), Pitkät jäähyväiset. Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen, 113–122.
17. Rosén (1938), 154–159; Ragnar Rosén (1948), ’Vanhan Suomen säätyläistö, Erään yhteiskuntaryhmän kehityksen hahmottelua’, SSSV XXXII, 23–36; V. A. Nordman (1950), ’Salaneuvos Fredric Steven (1781–1851), eräs Vanhan Suomen edustaja’, SSSV XXXIII–XXXIV, 79–145; Yrjö Blomstedt (1992), ’Vanha Suomi ja Suomen suuriruhtinaskunta’, Kahden kruunun alla, Kymijoki rajana 1743–1811, 136–141. Ks. myös Robert Schweitzer (2008), ’Die Deutschbalten und das ”Alte Finland”’, Finland, das Zarenreich und die Deutschen, Gesammelte Studien zum europäischen Nordosten, Festgabe zum 60. Geburtstag des Verfassers, 85–91.
18. V. V. Roginski (2009), Vanhan Suomen palauttaminen Venäjän näkökulmasta, esitelmä Haminan rauhan 200-vuotissymposiumissa 17.9.2009. Symposiumin esitelmät on tarkoitus julkaista, mutta tätä kirjoitettaessa ne eivät vielä olleet ilmestyneet.
19. O. Hj. Granfelt (1931), ’Rättskipningen i Gamla Finland under ryska tiden (1721–1811)’, JTF, 274–314; Jyrki Paaskoski (1993), ’Om privilegierna i Viborgs provins vid freden i Nystad 1721’, HTF, 361–388.
20. Jyrki Paaskoski (2009), Venäjän keisarikunta ja Suomen suuriruhtinaskunnan synty 1808–1820, näyttely 21.4.–17.9.2009 Kansallisarkistossa, 39. Vrt. Petri Karonen (2010), ’Tre intressanta samlingspresentationer av brytningen 1809, HTF, 219. Prof. Karonen ei artikkeliani käsittelevässä arvostelussaan ymmärtänyt sanomaani Vanhan Suomen privilegiotradition historiallisesta ja kokemusperäisestä merkityksestä ennen vuotta 1809.
21. Maanmittauksen osalta ks. Mikko Huhtamies (2008), Maan mitta, Maanmittauksen historia Suomessa 1633–2008, 229–234. Kaupunkikulttuurin osalta ks. Anu Talka – Pia Puntanen (2005), Linnoitus ja kaupunki, Lappeenrannan historia 1812–1917, 298–311. Koululaitoksen osalta ks. Maija Rajainen (1940), Vanhan Suomen koulut, I, Normaalikoulut vv. 1788–1806, Edgar Hösch (1993), ’Deutsche Pädagogen in Altfinnland an der Wende zum 19. Jahrhundert’, Finnland-Studien II, 33–61 sekä Jyrki Paaskoski (2010), ’Vanhan Suomen koululaitos’, Huo-neentaulun maailma, Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle, 160–164.
22. Vanhemmasta tutkimuksesta ks. J. R. Danielson-Kalmari (1929, 1931), Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen, II ja IV. Uudemmasta tutkimuksesta erityisesti Riikka Myllys (2005), Salmin kapina 1831, Kapinan taustat ja vaikutukset Salmin talonpoikaisyhteisöön Fedul ja Sergei Gromovin lahjoitusmaakaudelle, Lisensiaattityö Joensuun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa, sekä lahjoitusmaiden lunastushistorian lyhyt yleisesittely Jyrki Paaskoski (2004), ’Viipurin läänin lahjoitusmaiden lunastaminen’, Suomen maatalouden historia II. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle, 228–230.

***
Historiallinen Aikakauskirja

Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Aki Rasilainen, Vielä muutama näkökohta vanhan Suomen yhdistämisestä (HAik 4/2010)

14.12.10 19:52

Historiallinen Aikakauskirja 4/2010

Aki Rasilainen kommentoi Jyrki Paaskosken kirjoitusta (HAik 3/2010) ja tarkentaa omaa käsitys-tään vanhan Suomen yhdistämisestä.

Jyrki Paaskoski on valitettavalla tavalla ymmärtänyt väärin kirjoitukseni tarkoituksen, joka oli osoittaa filantrooppisen selityksen puutteita eikä korvata sitä kokonaan jollakin toisella selityksellä. Tarkiaisen käsitys ja omani eivät nimittäin ole ristiriidassa keskenään. Kirjoituksessani en ole väittänyt, että Aleksanteri I:n tarkoituksena ei olisi ollut parantaa Vanhan Suomen talonpoikien asemaa, vaan olen tähdentänyt, että Aleksanterin toiminnassa merkityksellistä on se, että hän pyrki parantamaan talonpoikien asemaa antamalla vanhan Suomen asukkaille samat perustuslailliset oikeudet kuin uuden Suomen asukkaille. Siksi en voikaan ymmärtää Paaskosken käsitystä, että la constitution -termin merkityssisältö keisarin ja suomalaisten välisessä kommunikaatiossa olisi jollakin tavalla toissijaista, koska ne oikeudet, joilla hän paransi talonpoikien asemaa, oli säädetty nimenomaan kustavilaisissa perustuslaeissa. Yhdistämisellä niiden voimassaolo ulotettiin koskemaan myös vanhan Suomen talonpoikia.

Olen kirjoituksessani epäonnistunut myös toisessa suhteessa. Paaskoski on siinä näkevinään kiinnostuksen ”1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosien ’leomecheliniläisen’ valtiosääntökeskustelun argumentaation ja painotusten ulottamisesta Vanhan Suomen yhdistämiseen”. Sanomani ei ole mennyt perille tässäkään kohden. Tarkoitukseni oli päinvastoin osoittaa la constitution -termin merkityssisältö 1800-luvun alussa ja se, että se ei poikennut oman aikamme eikä 1800-luvun lopun eikä 1900-luvun alkuvuosien käsityksistä siinä määrin ja sillä tavalla kuin ns. uuden suuntauksen tutkimuksessa on väitetty. Se tarkoitti keisarin ja suomalaisten neuvonantajien välisessä kommunikaatiossa suomalaisten oikeuksista ja hallitsijan velvollisuuksista puhuttaessa niistä säätäviä ruotsalaisia perustuslakiasiakirjoja. Tämä ei sulje pois sitä, että se jossain muussa käyttöyhteydessä saattoi toki jonkun muun käyttämänä tarkoittaa myös jotain muuta. Leo Mechelin ei esiinny kirjoituksessani.

Tarkennan kantaani vielä niin, että vaikka 1800-luvun alun perustuslakikäsitys yksityiskohdissaan poikkesi omastamme, se ei tarkoita, että tämä poikkeama olisi vallinnut kaikissa mahdollisissa suhteissa. Tällainen lähtökohtaoletus johtaa helposti virhepäätelmiin. Tyypillinen esimerkki tällaisesta virhepäätelmästä sisältyy kirjoituksessani mainittuun Keijo Korhosen väitöskirjaan. Korhonen on tutkimuksessaan alkuperäislähteitä referoidessaan jättänyt systemaattisesti mainitsematta perustuslait, vaikka lähteessä perustuslait oli mainittu tavallisista laeista erikseen. Korhosen mielestä hän saattoi näin tehdä, koska perustuslakien ja tavallisten lakien välillä ei vielä olisi tunnettu omalla ajallemme ominaista institutionaalista eroa. Korhonen on väärässä ja muun muassa tämän virheen vuoksi hänen väitöskirjansa ei ole kaikilta osiltaan luotettava. Hän ei nimittäin ole selittänyt, miksi perustuslait sitten kuitenkin lähteissä mainittiin erikseen, jos niiden ja tavallisten lakien välillä ei nähty mitään eroa. Se seikka, että perustuslait mainittiin tavallisista laeista eroavana kategoriana, osoittaa, että omallekin ajallamme ominainen institutionaalinen ero kyllä tehtiin, mutta eri asia on, että tämä ero ei välttämättä ollut täsmälleen samansisältöinen kuin nykyään. 1800-luvun alussa olemme vielä modernin perustuslakikäsityksen syntysijoilla, jossa sillä ominaiset piirteet alkavat vasta saada muotoaan.

(1)Tarkemmin tuon ajankohdan luonnonoikeudellisen ja oman aikamme positivistisen perustuslakikäsityksen eroista ja yhtäläisyyksistä artikkelissani: ”Porvoon valtiopäivät 1809: politiikkaa perustuslaeilla luonnonoikeuden ja positivismin taitteessa”, teoksessa Taistelu autonomiasta – itsevaltius vai perustuslait? (toim.) Timo Soikkanen, 243–248, Edita 2009.

Historiallinen Aikakauskirja 4/2010

Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Matti Klinge, Haminan rauha ja Viipurin läänin yhdistäminen (HAik 4/2010)

14.12.10 20:12

Historiallinen Aikakauskirja 4/2010

Professori Matti Klinge sitoo Suomen valloituksen ja uuden aseman Napoleonin ajan yleiseurooppalaiseen kehitykseen. Klinge nojaa keisari Aleksanterin monologeihin Ranskan lähettiläälle, joka painosti Venäjää oman keisarinsa intressien toteuttamiseen. Suomi oli silloinkin suurvaltapolitiikan objekti, vielä enemmän kuin myöhemmin, jolloin ”Suomi” jo oli muodostunut.

Arvostamieni tutkijakollegojen Kari Tarkiaisen ja Jyrki Paaskosken viimeaikaiset kirjoitukset Historiallisessa Aikakauskirjassa (HAik 4 / 2009 ja 3 / 2010) vaativat kannanottoani eräissä tärkeissä kohdin. Kysymys on olennaisesti siitä periaatteellisesta asiasta, että nämäkin laajakatseiset tutkijat kuvaavat Venäjän ja Suomen (Ruotsin) suhteita mielestäni liian kahdenvälisenä asiana, kuten suurin osa muitakin Venäjän ja Suomen suhteen tutkijoita. Puuttumatta tämän tutkimuksen historiografisiin aspekteihin korostan ja laajennan hieman itse aikaisemmin esittämiäni, mutta huomiotta jääneitä korostuksiani.

Jo kirjassani Idylli ja uhka (1998) ja nyt teoksessani Napoleonin varjo (2009) olen olennaisesti sitonut esitykseni Suomen valloituksesta Ranskan lähettilään raportteihin, ja myös Venäjän Pariisin-lähettilään raportteihin sekä eräisiin muihin aikaisemmin vähän käytettyihin lähteisiin. On totta, että Ranskan lähettilään kenraali Caulaincourtin (Vicenzan herttuan) raporttien julkaisu Grand Duc Nicholas Mikhailovitch: Les rélations diplomatiques de la Russie et de la France d’après les rapports des ambassadeurs d’Alexandre et de Napoléon 1808–1812 (1905–1914) on ilmeisesti hyvin harvinainen kirja; (Venäjän Pariisin-lähettilään kreivi Tolstoin raportit on myös julkaistu). Siitä näyttää meidänkin Kirjastossamme (Yliopiston Kirjasto/Kansalliskirjasto) olevan vain yksi osa, mutta ei Suomen valloituksen aikaista osaa. Edes Osmonsalo ei massiivisen yksityiskohtaisessa ja kuivakkaassa kirjassaan Suomen valloitus 1808 (1947) viittaa tähän asiakirjajulkaisuun, vaikka kyllä kreivi Tolstoin raportteihin. (Tommila oli näillä linjoilla väitöskirjassaan La Finlande dans la politique européenne en 1809–1815, mutta se käsittelee aikaa vasta Haminan rauhasta alkaen, ei sotaan johtanutta 1807–1808 periodia).

Siten on harhaanjohtavaa kuvata Haminan rauhanneuvotteluja vain ruotsalaiselta kannalta, lähinnä Skjöldebrandin laajojen muistelmien ja asiakirjajulkaisun näkökulmasta, ja uskoa, että Haminassa lähdettiin ikään kuin puhtaalta pöydältä. Kollegani eivät ole noteeranneet sitä, että keisari Aleksanteri I oli jo 4. huhtikuuta 1808 itse näyttänyt Ranskan lähettiläälle kartalta Tornionjoen keisarikuntansa tulevana rajana. Hän vetosi Napoleonin suosittelemaan ”luonnollisten rajojen” periaatteeseen; tätä aihetta ja käsitettä olen vuoden 1998 kirjassani käsitellyt laajemmin. Caulaincourt raportoi keisarin sanat: Eh bien, j’ai profité des conseils de l’empereur [Napoleon], je me suis défait de l’ennemi géographique. – – Comme le dit l’empereur, la géographie le voulait ainsi. (En prenant la carte) La rivière qui se jette dans le golfe près de Torne et qui vient du nord de la Norvège sera ma frontière actuelle.

Mielestäni voidaan siis perustellusti sanoa, että Haminan neuvottelut olivat Venäjän kannalta vain diplomaattista näytelmää, jossa ei ollut mitään aikomusta luopua keisarin etukäteen määrittämästä tavoitteesta. Olen mainitsemissani kirjoissa kuvannut asiaa laajemmin, ja muutenkin Caulaincourtin raportit antavat mielestäni ainutlaatuisen mahdollisuuden seurata asioiden kehitystä keisari Aleksanterin kannalta, sillä hän vastaanotti näihin aikoihin Ranskan lähettilään erittäin usein, ja lähettiläs raportoi keskustelut yksityiskohtaisesti omalle hallitsijalleen.

Epämääräisempi on se asia, jossa tahtoisin laajentaa Paaskosken kuvausta ”Vanhan Suomen” liittämisestä uuteen suuriruhtinaskuntaan. Jo 1975 (Bernadotten ja Leninin välissä) sidoin tämän liittämisen lahjoitusmaa- ja yleisemmin maaorjakysymykseen, vastoin sitä silloin ja myöhemminkin vallinnutta nationalistis-teleologista näkemystä, että keisari olisi halunnut ”palauttaa” Vanhan Suomen muodostaakseen ”uuden Suomen” kanssa jollakin tavoin ”oikean” (eli siis vuosien 1812–1940 tai 1944) Suomen. Tässä Paaskoski on samalla linjalla kanssani ja on nyt oivaltavasti laajentanut Vanhan Suomen siirtämisen teemaa. Hän sitoo Viipurin kuvernementin asian Viron ja Liivinmaan talonpoikien vapautusohjelmaan, kuten minäkin, mutta minä tahtoisin sitoa sen myös kysymykseen koko Venäjän maaorjuuskysymyksen ratkaisusta. Kun keisari heti ensi tapaamisessaan Armfeltin kanssa ylisti perustuslaillista hallintoa itsevaltaiseen verrattuna, hän sanoi pyrkivänsä saamaan aikaan muutoksen maissaan: d’opérer un changement dans mes états. Mitä keisari tarkoitti pluraalimuodolla mes états? Luen sen niin, että keisari tietoisena imperiuminsa eri osissa vallitsevista erilaisista maanomistusmuodoista ymmärsi, että suuri reformi oli toteutettava useiden päätösten sarjana. Muistettakoon, että Armfelt oli oleskellut pitkän kauden maanpaossa Kalugassa Sisä-Venäjällä ja että itse Venäjän olot olivat hänelle tuttuja, joten hänellä oli täydet mahdollisuudet pohtia kysymystä myös isovenäläiseltä kannalta. Siten Armfeltin sana kirjeessä puolisolleen, että Vanhan Suomen asia oli ihmiskunnalle suuri saavutus, tuntuu luonnollisemmalta, jos Vanhan Suomen ratkaisu nähdään osana suurempaa projektia.

Jälleen Caulaincourtin raportit auttavat ymmärtämään asiaa. Jo 1808 keisari puhui lähettiläälle maaorjuuskysymyksestä, keisari Paavalin aikana oli annettu kruununtiloja kiskurien nyljettäviksi – siis samanlaisia sanoja kuin Karjalan kannaksen kohdalla Armfeltin kanssa. Keisari sanoi haluavansa kohottaa kansansa ”siitä barbariasta, johon tällainen ihmiskauppa on sen alentanut”. ”Jos sivistys olisi meillä kyllin korkealla, minä poistaisin kokonaan orjuuden, maksakoon se sitten vaikka pääni.” (Laajemmin: Napoleonin varjo 2009). Eräässä toisessa yhteydessä keisari käytti samaa sanaa opérer kuin Armfeltille: Je travaille B un changement, mais je ne puis l’opérer que lentement; mon intention est de mettre tout sous un autre pied. ”Maksakoon se sitten vaikka pääni” on viittaus siihen, että aateli oli murhannut sekä keisarin isän että isoisän, jotka molemmat olivat pyrkineet heikentämään aatelin asemaa.

Kysymys on Armfeltin asemasta: haluisiko keisari puhua hänen kanssaan vain Suomen asioista, niin kuin monet tutkijat näyttävät arvelevan, vai halusiko keisari puhua paljon suuremmista asiakokonaisuuksista, joiden puitteissa Suomen asiatkin oli nähtävä ja järjestettävä. Näkemykseni mukaan keisari katsoi löytäneensä Armfeltissa Euroopan asiat laajalti tuntevan, selkeästi ajattelevan neuvonantajan, jonkalaista hänellä ei silloin muuten ollut lähellään. Myöhemmin ja jo silloin saivat sellaiset ulkomaalaissyntyiset asiantuntijadiplomaatit kuin Capodistrias, Pozzo di Borgo ja Nesselrode vaikutusvaltaisia asemia neuvonantajina.

Tähän voi liittää sen kateuden ja vihan, jota Armfeltia kohtaan myös tunnettiin. Yrjö Koskisen (Historiallinen Arkisto X) julkaisemien kenraali Kutuzovin (ei ruhtinas K.) päiväkirjaotteiden mukaan Armfelt ja Vanhan Suomen asia voitiin nähdä Venäjän hajottamisena; Armfelt oli saanut ”herttuakunnakseen” Suomen, ”tämän kaikesta Venäjän hallituksen valvonnasta itsenäisen maan”. ”Sitä kysyy mitä on tämä Armfeldin nauttima suosio, joka jottei olisi roisto on ruvennut Venäläiseksi. Miten ei nähdä että tässä vanhan Suomen yhdistämisessä uuteen hän on toteuttanut mestarinsa ja ystävänsä [Kustaa III:nnen] suuren projektin? Sitä ei nähdä, mutta minä en voi enää katsoa tätä Armfeldia. – – näen hänessä käärmeen jonka Venäjä on ottanut rinnalleen hajottaakseen itsensä (qu’il la démembre).” Mitä Kutuzov tarkoitti Kustaa III:n ”suurella projektilla” jää epäselväksi, mutta erityinen Suomi se tuskin oli.

Kirjassani Napoleonin varjo olen aikaisempaa historiakuvaa selkeämmin pyrkinyt sitomaan Suomen valloituksen ja uuden aseman Napoleonin ajan yleiseurooppalaiseen kehitykseen. Olennaisena näkemysteni avaajana ovat olleet juuri yllä mainitut keisari Aleksanterin monologit Ranskan lähettiläälle, joka puolestaan koko ajan painosti Venäjää oman keisarinsa intressien toteuttamiseen. Suomi oli silloinkin suurvaltapolitiikan objekti, vielä enemmän kuin myöhemmin, jolloin ”Suomi” jo oli muodostunut.
Matti Klinge
Historiallinen Aikakauskirja 4/2010

sisko
Viestit: 2
Liittynyt: 23.12.10 09:35

Re: Keskustelua: Matti Klinge, Haminan rauha ja Viipurin läänin yhdistäminen (HAik 4/2010)

23.12.10 09:49

Matti Klinge valaisee ”Napoleonin varjossa” hämärään jäänyttä käsitystään, että Aleksanteri I olisi keskustelussaan Armfeltin kanssa toukokuussa 1811 ilmaisemallaan aikomuksella muutoksesta hallitsemissaan valtioissa (”un changement dans mes états”) tarkoittanut maaorjien vapauttamisen aloittamista. Pidän tätä tulkintaa Klingen todisteluyrityksistä huolimatta edelleen täysin mahdottomana. Oman tulkintani mukaan keisari viittasi muutoksella Speranskin laatimaan perustuslakisuunnitelmaan. Siihen suhtautuminen oli Venäjällä nopeaa ratkaisua vaativa ajankohtaisempi kysymys kuin maaorjien vapauttaminen.

Keskusteluyhteydestä voidaan selvästi havaita, että keisarin pohdinta aikomastaan muutoksesta oli vastaus Armfeltin kysymykseen, jossa tämä oli arvellut Suomen hallinnon muusta valtakunnasta poikkeavien muotojen häiritsevän Aleksanteria. Keskustelun nimenomaisena kohteena olivat siis itsevaltiuden ja perustuslaillisen hallitustavan väliset erot ja Aleksanterin suhtautuminen niihin eikä maaorjien tai vanhan Suomen talonpoikien asema. Sinänsä ei tietenkään ole aihetta epäillä Aleksanterin noina vuosina useissa yhteyksissä esimerkiksi juuri Ranskan lähettilään kanssa vaihtaneen ajatuksia maaorjien asemasta, mutta tässä nimenomaisessa keskustelussa siitä ei ollut kysymys.

Tarkastellaanpa hieman lähemmin Klingen tapaa käyttää lähteitään, koska juuri se on hänen valaisevinta hänen tekstissään. Klingen esittelemät Ranskan lähettilään 1808 laatimat raportit eivät voi todistaa siitä, mitä Aleksanteri oli keskustelussa 1811 Armfeltin kanssa tarkoittanut. Lähettilään raporttien ja Aleksanterin tarkoituksen välillä voisi olla todistussuhde ainoastaan siinä tapauksessa, että lähettiläs olisi osallistunut tuohon keskusteluun tai saanut siitä tietoja siihen osallisilta ja raportoinut tiedoistaan keskustelun jälkeen. Mikään näistä edellytyksistä ei täyty.

Käytettävissämme on kuitenkin tuosta keskustelusta heti sen jälkeen laadittu raportti. Keskusteluun osallistunut Armfelt kirjoitti heti toukokuussa vaimolleen keisarin puhuneen hänelle ”om våra lagar och konstitution”. Klingen pohdinta Armfeltin avarakatseisesta maailmankuvasta ja otollisesta asemasta ottaa vastaan keisarin yleviä ajatuksia Venäjän maaorjien asemasta juuri tuossa keskustelussa on tarpeetonta, koska Armfeltin todistuksen mukaan keisari oli keskustelussa todellakin puhunut hänelle ainoastaan niin vaatimattomasta asiasta kuin Suomen valtiosäännöstä. Tämä raportti ei kuitenkaan jäljempänä selostettavista syistä enää puhuttele ja vakuuta nykypolven tutkijoita, vaan heidän edustamansa lähdekritiikin mukaan luotettavampaa tietoa keskustelusta voi löytyä Ranskan lähettilään kolme vuotta aikaisemmin laatimista raporteista joistakin muista Aleksanterin käymistä keskusteluista.

Klingen mukaan hänen tulkintaansa kyseisestä keskustelusta tukisi myös Armfeltin maininta kirjeessään vaimolleen siitä, että Vanhan Suomen asia oli ihmiskunnalle suuri saavutus. Lukija erehtyy tästä luulemaan, että tämä maininta sisältyisi edellä tarkoitettuun toukokuun kirjeeseen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tämä maininta on vasta marraskuussa lähetetyssä kirjeessä, jolloin Armfelt oli saanut Aleksanterin kanssa valmiiksi Vanhan Suomen yhdistämisen toteuttavat säädöstekstit ja kertoi vaimolleen mietteitään tämän johdosta. Siten tälläkään lähteellä ei ole todistussuhdetta siihen, mistä Armfeltin ja Aleksanterin välillä oli toukokuussa keskusteltu.

On tietysti ymmärrettävää, että oikealla lähdekritiikillä ei ole sijaa silloin, kun tutkijalla on tarpeeksi voimakas tahto julistaa ”näkemystään”. Klingen tapa käyttää lähteitä on ikävällä tavalla tyypillinen 1960-luvulla muodostuneen Osmo Jussilan, Keijo Korhosen ym. veljeskunnan metodille, jossa lähteitä taivutetaan todistamaan jostakin sellaisesta, mistä ne eivät voi todistaa, ja jätetään kertomatta se, mistä ne voivat todistaa. He ovat katsoneet voivansa näin tehdä siitä syystä, että heidän koko Venäjän valtakuntaa ja Eurooppaa tähyävä ”näkemyksensä” on niin paljon avarampi ja oikeutetumpi lähtökohta tutkimuksen tekemiselle kuin aikaisempien tutkijapolvien ahdaskatseiseksi väitetty kansallinen näkemys.

Klingen näkemys oman näkemyksensä oikeutuksesta onkin verraton. Hänellä on riittävän korkeaa otsaa väittää, että hän on ensimmäisenä ymmärtänyt sitoa Suomen valloituksen ja uuden aseman Napoleonin ajan yleiseurooppalaiseen kehitykseen, kun aikaisemmat tutkijapolvet ovat tyytyneet tähän alempiarvoiseen ”nationalistis-teleologiseen näkemykseen”. Huomautan kuitenkin, että U.L. Lehtosen ja Osmonsalon tutkimuksia lukenut ja niiden koko eurooppalaisen diplomatian kattavaan lähdepohjaan tutustunut ei voi yhtyä näin ylimieliseen lausuntoon.

Uudet tulkinnat eivät perustu niinkään lähteiden käytön kriittiseen arviointiin aikaisemmassa tutkimuksessa, kuin siihen, että lähdeteksteille annetaan kokonaan uudenlaisia merkityksiä. Jostakin keskeisestä lähteestä on valittu esimerkiksi yksittäinen sana ja ryhdytty spekuloimaan sen merkityksellä. Klingen metodi on tässä "mes états" -sanan kohdalla aivan sama kuin Jussilan väitöskirjassa, jossa kohteeksi oli valittu "perustuslait" Aleksanterin Porvoossa suomalaisille antamassa hallitsijanvakuutuksessa. Tuo väitöskirja tarjoaa sinänsä hyödyllistä luettavaa perustuslaki -sanan merkityshistoriasta, mutta kirjassa esitellyt aikakauden oppineiden erilaiset tavat käyttää sanaa eri yhteyksissä eivät kuitenkaan auta ymmärtämään, mitä Aleksanteri ja Speranski tahtoivat sillä suomalaisille sanoa juuri tuossa yhteydessä ottaessaan sen tuon nimenomaisen asiakirjan tekstiin.

Yksittäisen sanan merkitys jotakin tarkoitusta varten laaditussa kirjallisessa lähteessä tai jollekulle puhutussa asiassa ei määräydy sen merkityksestä joitakin muita tarkoituksia muille laadituissa teksteissä tai joillekuille muille puhutuissa asioissa, vaan se määräytyy siitä, mitä tekstin laatija tai puhuja on sanaa käyttämällä tavoitellut vuorovaikutuksessa tämän nimenomaisen tekstin tai puheen vastaanottajaan. Tämän yksinkertaisen totuuden ymmärtämiseksi emme tarvitse enemmälti käsitehistorian teoriaa.

Klingen itseymmärrys on elävä esimerkki 1960-luvulla meritoituneen sodan jälkeen kasvaneen sukupolven yhä läsnä olevasta tarpeesta tilittäytyä sodan käyneen sukupolven saavutuksiin. Niiden edessä uusi (mies)sukupolvi saattoi tuntea riittämättömyyttä ja sitä kompensoidakseen tuon sukupolven miestutkijat kääntyivät yksissä tuumin suotuisassa ulkopoliittisessa suhdanteessa sodan käyneiden opettajiensa Suomen ja Venäjän suhteita koskevia käsityksiä ja maailmankuvaa vastaan. Vielä viiden vuosikymmenen jälkeenkin Klinge luonnehtii edellisen sukupolven töitä "yksityiskohdiltaan massiivisiksi", "kuivakkaiksi", "arveluiksi". Tämän ymmärtämiseksi emme tarvitse enempää psykohistorian teoriaakaan.

Sukupolvinäkökohdan ohella sukupuolinäkökohta on relevantti. Merkille pantavaa on, että autonomian aikaa 1960-luvulla tutkineet naiset kuten Aira Kemiläinen, Pirkko Rommi tai Taimi Torvinen eivät lähteneet mukaan tähän nuorten miestutkijoiden masinoimaan hankkeeseen oppi-isiä vastaan. Tämän ymmärtämiseksi voisimme sen sijaan tarvita sukupuolihistorian teoriaa - vai mitä "veljet"?

Aki Rasilainen
OTT, VTL
valtiosääntöhistorian dosentti, Turun yliopisto

TimoAV
Viestit: 1
Liittynyt: 27.12.10 14:50

Re: Keskustelua: Matti Klinge, Haminan rauha ja Viipurin läänin yhdistäminen (HAik 4/2010)

27.12.10 14:53

En tunne keskustelun kohteena olevaa aihepiiriä, lähteistöstä puhumattakaan, mutta kiinnitin huomiota Rasilaisen seuraavaan kappaleeseen:

"Yksittäisen sanan merkitys jotakin tarkoitusta varten laaditussa kirjallisessa lähteessä tai jollekulle puhutussa asiassa ei määräydy sen merkityksestä joitakin muita tarkoituksia muille laadituissa teksteissä tai joillekuille muille puhutuissa asioissa, vaan se määräytyy siitä, mitä tekstin laatija tai puhuja on sanaa käyttämällä tavoitellut vuorovaikutuksessa tämän nimenomaisen tekstin tai puheen vastaanottajaan. Tämän yksinkertaisen totuuden ymmärtämiseksi emme tarvitse enemmälti käsitehistorian teoriaa."

En ota kiistaan sen kummemmin kantaa, kun en asiaa tunne, ja toivon myös, että kyseinen siteeraamani kappale ei esitä Rasilaisen näkemystä liian yksinkertaisessa valossa. Silti tahtoisin kysyä, tarkoittaako Rasilainen, että sanan merkitystä ei voi ymmärtää muuta kuin sen käyttökontekstistaan käsin? Eikö tämä ole vähän yksinkertaistettua?

Tietysti asiayhteys vaikuttaa sanan tai lauseen tulkintaan, eihän muuten pystyisi erottamaan esimerkiksi viestiin sisältyvää ironiaa tai huumoria. Toisaalta: ei kai keskustelijoiden intentioita voi ymmärtää muuten kuin suhteuttamalla ne laajempaan kontekstiin; heidän henkilöhistoriaansa, poliittiseen toimintaympäristöön ja ajalle tyypillisiin keskustelutapoihin, ajatuskulkuihin ja puheenaiheisiin.

Rasilaisen esittämä näkemys vaikuttaa - ainakin kärjistettynä - kehäpäättelyltä: puhujien käyttämiä sanoja arvioidaan heidän intentioidensa pohjalta, mutta samalla heidän intentioistaan tehdään johtopäätelmiä näistä samoista lähteistä käsin. Tässähän on sellainen riski, että tutkija rakentaa sinänsä koherentin järjestelmä itse määrittämistään lähtökohdista käsin.

Timo Ala-Vähälä
FM

sisko
Viestit: 2
Liittynyt: 23.12.10 09:35

Re: Keskustelua: Matti Klinge, Haminan rauha ja Viipurin läänin yhdistäminen (HAik 4/2010)

28.12.10 19:42

Kiitos kysymyksestä. Kappale liittyy siihen, miten Ranskan vallankumous sysäsi keskeisten poliittisten käsitteiden kuten "perustuslaki" merkityssisällön uudenlaiseen liikkeeseen. Käsitteellä saattoi siten aikakauden teksteissä olla erilaisia merkityksiä, joilla saatettiin viitata sekä vallankumousta edeltäneeseen luonnonoikeudelliseen traditioon että vallankumouksen jälkeiseen omalle ajallemme ominaiseen positivistiseen ajatteluun.

Kun on päätettävä, mitä käsitteellä tarkoitettiin Aleksanterin hallitsijanvakuutuksessa Porvoossa 1809, on tutkittava, mitä venäläiset kyseisellä asiakirjalla Suomessa tavoittelivat eli suomalaisten nopaa rauhoittamista lojaaleiksi alamaisiksi lupaamalla heille sellaisia etuja kuten Kustaa III:n perustuslakien säilyttämistä, ettei paluu Ruotsin yhteyteen enää houkuttelisi. Tämä ei tietenkään selviä pelkästään hallitsijanvakuutusta tarkastelemalla, vaan venäläisten Erfurtin konferenssin jälkeen muuttuneita tavoitteita Suomen suunnalla valottavat esimerkiksi juuri kyseisen konferenssin diplomaattilähteet. Tietoja Erfurtin konferenssin tapahtumista ei tosin voi löytää Matti Klingen "Napoleonin varjosta", jossa jaaritellaan sivukaupalla Napoleonin ja Goethen välisiä tyhjänpäiväisiä kohteliaisuuksia kirjallisuudesta ja jonkin astiaston kohtaloa. Olennaisesta kirjoitettua toisin sanoen konferenssin jälkeisiä tapahtumia selittävää diplomatian historiaa voi sen sijaan löytää Osmonsalon "Suomen valloituksesta 1808".

Toisin sanoen perustuslaki-sanan merkityssisällön selittävät ne poliittiset tavoitteet, joita sen käytöllä tavoiteltiin. Se siis palautuu juuri Ala-Vähälän olettamalla tavalla poliittiseen toimintaympäristöönsä. Mistään kehäpäätelmästä ei siten ole kysymys. Kappale on tiivistys Quentin Skinnerin kontribuutiosta käsitehistorian teoriaan.

Aki Rasilainen

Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Pääkirjoitus: Marko Lamberg, Puhetta vihasta (Haik 3/2011)

27.09.11 11:37

Pääkirjoitus: Marko Lamberg, Puhetta vihasta
Historiallinen Aikakauskirja 3/2011

Norjassa heinäkuussa tehdyt terroriteot eivät ole jääneet maan sisäiseksi asiaksi, vaan niiden seuraukset ja varsinkin keskustelu pommi-iskun ja joukkomurhan syistä vyöryivät tsunamin lailla suomalaiseen media- ja yhteiskuntakeskusteluun. Kun tekijän henkilöllisyys ja tausta selvisivät, selitystä alettiin hakea nopeasti ilmiöstä, jota käsitteellistää vihapuhe. Termillä ymmärretään sitä, mistä suomeksi voidaan puhua myös kansankiihotuksena, lietsontana tai yllytyksenä rikoksiin yhtä tai useampaa vähemmistöryhmää vastaan. Norjan terroritekojen tekijän nähtiin toimineen vihapuheen yllyttämänä ja hänen Internetissä julkaisemansa manifesti nähtiin osana maahanmuuttovastaista vihapuhuntaa. Useat poliitikot ja päättäjät vaativat kannanotoissaan tiukempaa suhtautumista vihapuheeseen ja sen poisjuurimista. Ruohonjuuritason keskustelussa on kuitenkin nostettu esiin myös asiaan liittyvä oleellinen seikka eli se, mitä vihapuhe loppujen lopuksi on.

Käsite kuin käsite on pohjimmiltaan ongelmallinen ja tulkinnanvarainen - termeillä on omat syntyhistoriansa ja käyttöyhteytensä. Käsitteiden sisällöt myös tapaavat muuttua aikojen saatossa. Vihapuheen käsite on ensinnäkin asetettava omaan kulttuuriseen yhteyteensä: se vaikuttaa uudissanalta ja epäilemättä se onkin nykykontekstissaan lainattu amerikanenglannista, jossa hate speech yleistyi 1900-luvun lopulla tarkoittamaan juuri johonkin ihmisryhmään kohdistuvaa aggressiivista puhetta. Mutta vihapuhe (kirjoitettuna myös wihapuhe) esiintyi jo viimeistään 1800-luvun suomen kielessä, esimerkiksi Aleksis Kiven Nummisuutareissa ja lukuisissa sanomalehtiartikkeleissa. Merkityssisältö näyttäisi olleen hivenen kepeämpi kuin nykyisin - sana tarkoitti ainakin kirjallisissa yhteyksissä lähinnä herjaamista tai panettelua.

Vihapuhe on siis uusvanha uudissana, jonka käyttöhistoria ei liene täysin katkeamaton. Se tarjoaa esimerkin käsitteestä, josta tehdään jo sanana aikaisempaa kielteisempi, kun hegemonisesta kulttuurista, 2000-luvun alun kontekstissa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen sisäisestä yhteiskunnallisesta keskustelusta, omaksutaan toiseen kieleen käsite pohtimatta käsitteen synty- ja käyttöhistoriaa. Nykykontekstissaan vihapuhe, hate speech, on yksinkertaistava käsite, joka yhdistää kaksi ihmislajille tyypillistä piirrettä: kyvyn puhua ja kyvyn tuntea aggressioita. Molemmat ovat hyvin kompleksisia ilmiöitä. Vihapuheen käsitettä voi toki yrittää käyttää neutraalisti, kuvaamaan juuri esimerkiksi yllytystä jotain kansanryhmää tai ylipäänsä moniarvoisuutta vastaan, mutta käsitettä on myös helppo käyttää väärin - sillä voi leimata monenlaisen kritiikin, ei pelkästään lainsäädännön ja yleisen moraalintajun tuomitsemia ilmiöitä, kuten rasismin tai kaikenlaisen muun diskriminoinnin.

Historia ja ikävä kyllä nykymaailmakin tarjoavat yllin kyllin esimerkkejä, tavallisesti totalitaarisista järjestelmistä tai epädemokraattisista yhteisöistä, joissa toisinajattelu ja sen mukaisen sanoman levittäminen on kriminalisoitu vallanpitäjien tavoitteiden mukaisesti. Vaiennustyön ja suoranaisen vainonkin apuvälineinä käytetään paitsi kontrolli- ja ilmiantojärjestelmiä myös käsitteitä, joilla hallitsevan ryhmän vastaista monimuotoista toimintaa pyritään luonnehtimaan - tavallisesti hyvinkin yksinkertaistaen. Vihapuheenkin käsitettä voi käyttää samaan tapaan kuin esimerkiksi käsitteitä epäisänmaallisuus, valtionvastaisuus tai epälojaalius on hyödynnetty retorisina aseina ja juridisina perusteina toisinajattelijoita ja ylipäänsä kriittistä keskustelua vaiennettaessa.

Kun vihapuhetta käsitellään ilmiönä ja käytetään käsitteenä, se tavallisesti tuomitaan. Kukaan ei ilmeisesti itse, ainakaan tosissaan, julistaudu vihapuhujaksi. Taustalta kuultaa ajatus puheen pelottavastakin vaikutuksesta: taitava puhuja saattaa kääntää puhtoisiakin mieliä auliiksi sanomalleen kuten 1930-luvun totalitaarisissa ja moniarvoisuudelle vihamielisiksi kääntyneissä valtioissa tapahtui. Suomenkin lainsäädännössä sananvapaudelle on asetettu rajoja ja yllytyksestä voidaan tuomita, ei vain teoista. Vihapuheen yksinkertaistava käsite kätkee kuitenkin alleen sen tosiseikan, että puhe ei useinkaan ole vain yksisuuntaista passiivista sanoman vastaanottamista ja sisäistämistä, vaan vuoropuhelua, johon vaikuttavat monet taustatekijät. Norjan terroriteot suunnitellut ja toteuttanut mies ei ollut taustaltaan vaahtosuinen demagogi, vaan tekoaan pitkään hiljaa ja salassa hautonut, tähänastisten tietojen valossa yhteiskunnan normien ulkopuolelle ajautunut ja kaiketi mieleltäänkin sairastunut yksilö. Häntä ja hänen kaltaisiaan ehkä pikemminkin auttaisi avoin dialogi muun yhteiskunnan kanssa - dialogi, joka ehkä saisi vihaa mielessään tuntevan ymmärtämään moniarvoisuutta ja hyväksymään sen olemassaolon.

Vihapuheen käsitteen viljely tai kansalaisten kommunikointimahdollisuuksien rajoittaminen ei kuitenkaan ole omiaan edesauttamaan muutoinkin vaikeata vuoropuhelua eikä juurimaan todellista vihapuhetta - viha osataan kyllä kätkeä, varsinkin jos moraaliseksi enemmistöksi itsensä tunteva väestönosa siihen suorastaan pakottaa, ja sitä koskeva puhunta voidaan käydä suljetuilla sivustoilla tai vaikkapa sähköisten medioiden ja kontrollijärjestelmien ulottumattomissa niin kuin Internetiä ja sosiaalisia medioita edeltävinä aikoina. Arvottavien ja leimaavien nimilappujen liimaamisen samoin kuin suoranaisen kontrollipuheen asemesta yhteiskunnissa pitäisi keskustella moniarvoisuuteen kohdistuvan suvaitsemattoman puheen ja suvaitsemattomien tekojen syistä. Mitä keskitetymmäksi ruohonjuuritason puhunnan seuraaminen halutaan, sitä helpommaksi käy sananvapauden rajoittaminen myös epädemokraattisia tarkoitusperiä silmälläpitäen.

Ongelmavyyhden hoitaminen ei ole helppoa, mutta sitä varmastikin edesauttaisi, jos länsimaiden kaltaiset edelleen vauraat yhteiskunnat välittäisivät yhä kantaa huolta hyvinvoinnin ja koulutuksen tasaisemmasta jakautumisesta niin kansallisesti kuin globaalisti ja välittäisivät kohdentaa varoja myös ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön, jonka tärkeydestä Suomessakin on muistutettu ainakin kouluampumisten jälkipuintien yhteydessä.

MARKO LAMBERG
marko.lamberg[ät]abo.fi
Historiallinen Aikakauskirja 3/2011

heehak
Viestit: 124
Liittynyt: 06.03.08 12:25

Re: Pääkirjoitus: Marko Lamberg, Puhetta vihasta (Haik 3/2011)

27.09.11 17:55

Haik kirjoitti:Pääkirjoitus: Marko Lamberg, Puhetta vihasta
Historiallinen Aikakauskirja 3/2011

Norjassa heinäkuussa tehdyt terroriteot eivät ole jääneet maan sisäiseksi asiaksi, vaan niiden seuraukset ja varsinkin keskustelu pommi-iskun ja joukkomurhan syistä vyöryivät tsunamin lailla suomalaiseen media- ja yhteiskuntakeskusteluun. Kun tekijän henkilöllisyys ja tausta selvisivät, selitystä alettiin hakea nopeasti ilmiöstä, jota käsitteellistää vihapuhe. Termillä ymmärretään sitä, mistä suomeksi voidaan puhua myös kansankiihotuksena, lietsontana tai yllytyksenä rikoksiin yhtä tai useampaa vähemmistöryhmää vastaan. Norjan terroritekojen tekijän nähtiin toimineen vihapuheen yllyttämänä ja hänen Internetissä julkaisemansa manifesti nähtiin osana maahanmuuttovastaista vihapuhuntaa. Useat poliitikot ja päättäjät vaativat kannanotoissaan tiukempaa suhtautumista vihapuheeseen ja sen poisjuurimista. Ruohonjuuritason keskustelussa on kuitenkin nostettu esiin myös asiaan liittyvä oleellinen seikka eli se, mitä vihapuhe loppujen lopuksi on.



MARKO LAMBERG
marko.lamberg[ät]abo.fi
Historiallinen Aikakauskirja 3/2011
Vihapuhe on Euroopan neuvoston ministerikomitean mukaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuviha, muukalaisviha, antisemitismi tai muunlainen viha, joka perustuu suvaitsemattomuuteen.[

Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Pääkirjoitus: Marko Lamberg: Turhan kallis demokratia? (Haik 4/2011)

08.12.11 11:38

Turhan kallis demokratia?
Historiallinen Aikakauskirja 4/2011

Kun euromaat yhteisen valuuttansa alennustilaa puidessaan päättivät antaa länsimaisen demokratian synnyinmaalle Kreikalle anteeksi puolet sen veloista, ylirajaista närkästystä tuotti Kreikan pääministerin hanke pelastus- ja säästöpaketin hyväksyttämisestä kansanäänestyksellä – se kun olisi ollut aivan liian hidasta ja tuottanut vain turhia kuluja. Kansanäänestys jäikin pitämättä. Kovaääninen närkästyspuhe peitti alleen monenlaiset kriittiset kysymykset kuten sen, miksi europäättäjät itse olivat olleet toimenpiteissään kovin verkkaisia ja miksi Euroopan pankkien taannoiset stressitestit sitä vastoin olivat näyttäneet kovin joutuisilta ja kepeiltä verrattuna esimerkiksi tapaan, jolla kulttuurilaitokset kuten yliopistot, museot, arkistot ja kirjastot arvioidaan ja auditoidaan. Ehkä humanisteilla on notkeammat polvet.

Vaikka demokratiaa ei suoranaisesti luonnehditakaan kalliiksi, käytännössä säästöjen ja kustannustehokkuuden nimissä voidaan toimia tavoilla, jotka nakertavat demokratiaa niin laajemmin yhteiskunnassa kuin työpaikoilla. Mitä isompien yksiköiden osaksi yksilö liitetään, sitä vähäisemmäksi käyvät hänen vaikuttamismahdollisuutensa. Kun työpaikka onkin enää pieni osa suurta konglomeraattia tai kun kuntapäättäjät tekevät päätöksiä, joissa sivutaan kasvukeskukseen liitetyn vähäväkisen syrjäkylän asioita, yksilön ja kokonaisten ihmisryhmienkin mielipiteet jäävät helposti huutavan ääneksi korvessa. Merkillistä kyllä tietotekniikkaa tuntuu olevan helpompi kehittää ja soveltaa hallitsemiseen ja valvomiseen kuin yhteiskunnallisen vuorovaikutteisuuden ja demokratian vahvistamiseen.

Kuluvana vuonna tarkistettiin kaksi kiintoisaa historian väitöskirjaa, jotka kummatkin käsittelevät demokratiavajeen täyttämän yhteiskunnan toimintakulttuureja ja mentaliteetteja. Marko Hakasen Vallan verkostoissa tuo esiin, miten 1600-luvun Suomessa hankittiin omaisuutta ja virkoja, yliopistoistakin, vallanpitäjiä mielistelemällä ja heidän hantlankareikseen heittäytymällä. Ulla Koskisen Hyvien miesten valtakunta paneutuu puolestaan 1500-luvun virkamiesten kielipeleihin samoin kuin siihen suureen itsenäisyyteen ja toimintavaltaan, joka paikallistason vallanpitäjillä oli. Uuden ajan alunkin yhteiskunnissa oli kieltämättä arvoja, joiden vastaisesti hyvä veli -verkostoissa meneteltiin, mutta käytännöt eivät vastanneet ihanteita.

Sinänsä mitään tähänastista ihmisyhteisöä tai yhteiskuntaa tuskin voi pitää kauttaaltaan demokraattisena. Jo ääni- ja vaalioikeuden myöntämiskriteerit samoin kuin edustuksellisen demokratian muotojen ja käytäntöjen määrittäminen riittävät tuottamaan eriäviä näkemyksiä. Mutta vaikka puhdas demokratia sinänsä ehkä jääkin ihanteeksi, on huolestuttavaa, että 2000-luvun alun länsimaissa ja Suomessakin suositaan ja otetaan käyttöön rakenteita, jotka laajentamisen asemesta kaventavat demokratiaa. Kuitenkin kyse on periaatteista, joiden toteuttamisen eteen on tehty töitä kymmenien vuosien ajan.

Yliopistoissa toteutetut yksiköiden yhdistämiset, lakkauttamiset ja uudelleennimeämiset näkyvät käytännössä eri akateemisissa yksiköissä eri tavoin, vaikka kutakuinkin kaikkialla valitetaan lisääntynyttä byrokratiaa ja epävarmuutta tulevasta. Kuitenkin kyse on erityisasiantuntijoiden hoitamista työpaikoista, joilla on hyvin suuri vastuu maan tieteellisestä osaamisesta ja sen siirtämisestä seuraaville sukupolville. Toki yliopistouudistuksen voi sanoa lisänneen autonomiaa yliopistoissa siirtäessään yliopiston hallinnon työyhteisön yläpuolelle: johdolla on nyt vapaat kädet.
Joissain yksiköissä johto voi antaa kaiken jatkua päällisin puolin entisellään ja luottaa johtamansa asiantuntijayhteisön ymmärrykseen ja kykyihin, kun taas toisaalla johtajat voivat lähteä soveltamaan firmavisioitaan hyvinkin radikaalein, itsevaltaisin ja asiattominkin ottein. Koska esimerkiksi laitos ja tiedekuntaneuvostojen rooli on käytännössä murto-osa siitä, mikä se oli ennen yliopistouudistusta eikä kollegiaalisuus toteutunut ongelmitta uudistustakaan edeltävässä yliopistossa, kaveriprofessuurien perustaminen ynnä muiden 1600-luvun akateemisesta kulttuurista tuttujen käytäntöjen ja tieteenulkoisten vaikuttimien soveltaminen on tehty kovin helpoksi niille, jotka tohtivat olla häikäilemättömiä.

Ylipäänsä yliopistouudistus ei tunnu ottavan huomioon sitä, että johtajiksi nostetut voivat tehdä virheitä tai vaikka syyllistyä väärinkäytöksiin. Kollegiaalinen demokraattinen työyhteisöllisyys ei edes pyrkinyt nostamaan ketään jalustalle valistuneeksi itsevaltiaaksi, vaan siinä järjestelmässä kaikki täydensivät toisiaan ja ongelmista puhuminen oli helpompaa – ainakin niin olisi pitänyt olla ja juuri sen periaatteen paremman toteuttamisen varaan yliopistouudistuksen olisi voinut rakentaa, jos tavoitteena siis olisi ollut demokratian vahvistaminen.

Yliopistoja kohdanneet ongelmat ovat yhteisiä kaikille kulttuurilaitoksille ja näkyvät myös julkisissa palveluissa terveydenhoitoalaa myöten. Toki voidaan kysyä, miksi yliopistojen tai muidenkaan työpaikkojen pitäisi olla johtamis- ja toimintakulttuureiltaan erilaisia kuin ”normaalityöpaikkojen”, mutta yhtä hyvin voidaan kysyä, miksi mallien täytyy tulla liike-elämästä semminkin kun markkinavetoinen liike-elämä näyttää kahlinneen koko globaalin talouden oikukkaaseen nousukausi–laskukausi–kriisi-oravanpyöräänsä. Halutaanko yliopistoihinkin johtajia ja heidän klienttiverkostojaan palvelevia optio-ohjelmia? Entä jos tiedeyhteisössä toteutettu demokratian heikennys ulotettaisiin kuntatasolle: jospa ”kuntaremontissa” ei tyydyttäisikään vain kuntaliitoksiin, vaan lähdettäisiin tulosvastuuta ja säästöjä tavoitellen rajaamaan kunnan- ja kaupunginvaltuustojen päätösvaltaa virkamiesvallan hyväksi? Tai jos valtiotasolla luovuttaisiin parlamentarismista?

Yksilöä ja ruohonjuuritasoa vaikutusvallasta vieroittavien uudistusten ja järjestelmien varjopuolena on se, että ongelmat tuskin koskaan jäävät pelkästään virheellisiä tai epäoikeudenmukaisia päätöksiä tehneiden kannettavaksi vaan ne kohtaavat myös niitä, joilla ei vaikutusvaltaa ole ollutkaan tai jotka ovat yrittäneet niitä vastustaa. Epädemokratiastakin lankeaa siis laskuja, muodossa tai toisessa koko yhteiskunnan maksettavaksi.

MARKO LAMBERG
marko.lamberg[ät]abo.fi

Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Pääkirjoitus: Marko Lamberg: Vertaisarvionnista

22.03.12 13:00

Vertaisarvionnista
Historiallinen Aikakauskirja 1/2012

Lehden julkaiseminen ja toimittaminen ovat tiimityötä. Tämän toteamiseksi tarvitsee vain vilkaista viereisen sivun sisällysluetteloa kirjoittajatietoineen ja niiden yläpuolella annettuja tietoja toimituksen ja lehden hallituksen kokoonpanosta. Sisällön tuottamiseen osallistuneita on itse asiassa enemmänkin, mutta heidän kohtalonaan on jäädä nimettömiksi, vaikka heidän roolinsa on hyvin tärkeä - tarkoitan tietysti heitä, joilta on pyydetty asiantuntijalausunto toimitukselle tarkoitettujen artikkelikäsikirjoitusten julkaisukelpoisuudesta.

Tieteellisen julkaisemisen periaatteisiin ja käytäntöihin kuuluu, että julkaisun sisältö tai ainakin sen keskeiset osat käyvät lävitse vertaisarvioinnin. Historiallinen Aikakauskirja luetuttaa tarjotut artikkelikäsikirjoitukset aina vähintään kahdella asiantuntijalla eli nk. referee-lukijalla, joille ei kerrota tekstin kirjoittajan henkilöllisyyttä eikä kirjoittaja vastavuoroisesti saa tietää lausunnonantajien henkilöllisyyttä, vaikka toimitus hänelle lausunnot omien kommenttiensa kera välittääkin. Toki tämänkokoisessa maassa alansa asiantuntijat saattavat toisinaan hoksata, kuka artikkelikäsikirjoituksen tai sitä koskevan lausunnon on kirjoittanut, mutta se ei vähennä luottamustehtävän tieteellistä arvoa.

Vertaisarvioinnin tarkoituksena on laadunvarmistus - käsiteltävien aiheiden paljouden keskellä toimitus ei aina kykene yksinänsä päättelemään, miten tärkeä tai uutta luova jokin yksittäinen artikkeli oikein on. Vertaisarviointi takaa tieteelliselle lehdelle laadukkaamman sisällön ja samalla jo prosessina vahvistaa lehden asemaa koko alansa tutkijayhteisön yhteisenä asiana ja foorumina. Tästä numerosta alkaen jokaisen Historiallisessa Aikakauskirjassa julkaistun vertaisarvioidun artikkelin lopussa on maininta, jos kirjoitus on vertaisarvioitu.

Syy siihen, että tällainen maininta tarvitaan, on se, että Historiallinen Aikakauskirja julkaisee jatkossakin kirjoituksia, joita ei ole vertaisarvioitu ja joita ei ole syytäkään vertaisarvioida. Tällaisia ovat esimerkiksi katsaukset, kolumnit, keskustelupuheenvuorot, tiedemaailman tapahtumia raottavat uutiset sekä tietysti kirja-arviot. Maininta vertaisarvioinnista selkeyttää etenkin empiirisiin lähdeaineistoihin perustuvien artikkeleiden asemaa: ne edustavat lehden sisällön tieteellisesti koetelluinta ja punnituinta antia.

Kuitenkaan vertaisarviointimaininnan puuttuminen ei tee kirjoituksesta huonompaa, vaan on todellakin olemassa erilaisia tekstejä, joilla on omat tarkoituksensa ja jotka ovat kuitenkin tärkeitä niin tieteen kannalta kuin ylipäänsä tiedollisesti. On myös muistettava, että esimerkiksi kirja-arvion kirjoittaminen on jo sinänsä eräänlaista tärkeää vertaisarviointia samoin kuin opinnäytetöiden tarkastamiset ja opponoinnit.

Vertaisarviointikäytännön merkitys on kaiken aikaa korostunut tiedemaailmassa, ja tutkijoiden julkaisuja samoin kuin tieteellisiä lehtiä ja julkaisusarjoja on luokiteltu paremmuusjärjestykseen ja erilaisiin kategorioihin. Useimpien mallien mukaan arvostetuimpia julkaisuja ovat nk. kansainvälisissä lehdissä ilmestyneet vertaisarvioidut artikkelit. Tutkijoiden julkaisuluetteloissa tärkeintä ei enää olekaan pituus, vaan ennen kaikkea se, kuinka monta ref.-merkintää siellä on ja missä kategorioissa. "Laadun määrästä" on tehty erilaisilla urapolku- ja rahanjakomalleilla yhä tärkeämpi paitsi tutkijan oman uran myös kokonaisten tiedeyksiköiden rahoituksen kannalta. Näitä täydentämään on nostettu uuden teknologian mahdollistama tieteen vaikuttavuuden seuranta, joka käytännössä tarkoittaa yksittäiseen julkaisuun tehtyjen viittauksien määrää muissa tieteellisissä julkaisuissa.

Vaikka vertaisarviointi on tärkeä ja perusteltu käytäntö, se on altis inhimillisille puutteille. Vertaisarviointia tekemään valitut asiantuntijat lähestyvät hekin aihepiiriä omasta näkökulmastaan ja tietämyksestään. Vertaisarvioinnin käsite on myös väljä, eikä kukaan jaksaa todella ottaa selvää, missä määrin kaikki tutkijoiden julkaisuluetteloihin tai yliopistojen julkaisutietokantoihin ref.-statuksen kera kirjatut julkaisut ovat todella olleet riippumattomien asiantuntijoiden tarkastettavina.

Kaikilla lehdillä ei myöskään ole mahdollisuutta eikä tarvettakaan toimia tieteenalansa johtavina foorumeina eikä ylläpitää aikaa vieviä laadunvarmistusrakenteita. Tällaisten lehtien tulevaisuus on uhanalaisin, koska niissä julkaistut artikkelit eivät tuloksellisuusmittareiden mukaan ole kovinkaan merkittävä tieteellinen saavutus - mittarit kun asetettu mittaamaan enemmän muotoseikkoja kuin itse kirjoituksen sisältöä. On oletettavaa, että tieteentekijöiden kiinnostus tällaisia foorumeita kohtaan viilenee. Alansa johtavatkin lehdet voivat kärsiä artikkelitarjonnan vähenemisestä ainakin kansallisella tasolla, koska tutkijoita paimennetaan suuntaamaan julkaisutoimintansa vielä ylemmälle portaalle, kansainvälisille foorumeille.

Tieteellisten lehtien ylläpito ei tietenkään ole itsetarkoitus, mutta jos lehtien määrä vähenee, julkaisukenttä kapenee ja tieteellinen, kulttuurillinen ja yhteiskunnallinen keskustelu ja tiedottaminen surkastuvat. Joskus on aivan paikallaan, että alansa erityisasiantuntija julkaisee jotain myös "pienellä kielellä" ja julkaisussa, joka tavoittaa vain suppeahkon yleisön - kaikki merkittävät kansainväliset julkaisufoorumit kun eivät ole kalleutensa takia kaikkien ulottuvilla.

Tiedelehtien ja lehtitietokantojen kalleuden tuottamaa tiedonlevityksen ongelmaa on toki yritetty ratkaista kehottamalla tutkijoita valitsemaan julkaisufoorumeikseen nk. open access -lehtiä eli avoimessa Internetissä ilman salasanoja tai tilaussopimuksia toimivia tiedelehtiä. Lisäksi monet yliopistot edellyttävät tutkijoidensa lähettävän julkaisuistaan sähköisen version yliopistolliseen rinnakkaisjulkaisutietokantaan. Kuitenkin myös open access -lehdet tarvitsevat perusrahoituksen kyetäkseen ilmestymään säännöllisesti ja toimiakseen tieteellisesti uskottavalla tavalla. Juuri taloudellinen kannattavuus saattaa myös estää juuri ilmestyneen julkaisun liittämisen tuoreeltaan osaksi jotain rinnakkaisjulkaisuresurssia - lehden pitää myydä aikansa ennen kuin sen sisältöä voi ryhtyä jakelemaan ilmaiseksi. Siitä syystä Historiallisessa Aikakauskirjassa julkaistut kirjoitukset voidaan liittää rinnakkaisjulkaisutietokantoihin, kun aikaisintaan vuosi on kulunut kirjoituksen ilmestymishetkestä.

Vertaisarviointi on tärkeä ja itsestään selvä osa tieteellistä laadunvarmistusta - ei sen vähempää muttei myöskään sen enempää. Tutkijoilla pitäisi olla ja varmasti onkin riittävän selvä käsitys siitä, mitä asioita missäkin yksittäisessä lehdessä tai julkaisusarjassa käsitellään ja missä heidän omat kirjoituksensa kannattaa julkaista - siis muodollisista ja kiistanalaisista ranking-listoista riippumatta. Tieteellisestä kirjoittamisesta ja julkaisutoiminnasta ei pitäisi tehdä yksiulotteista valvonnan, palkitsemisen ja rankaisemisen välinettä.

MARKO LAMBERG
marko.lamberg@abo.fi

Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Semi Purhonen 60-luvun sukupolvi, suuret ikäluokat ja "popparit" (HAik 1/2012)

22.03.12 13:23

Sosiologian dosentti Semi Purhonen kommentoi Katja-Maria Miettusen artikkelia (HAik 3/2011), joka käsitteli 1960-luvun muistelua ja sukupolven käsitteen roolia tuossa muistelussa. Miettusen tapa vertailla oman 60-lukumuistelututkimuksensa ja suurten ikäluokkien sukupolvitietoisuutta analysoineiden aiempien tutkimusten tuloksia ei ole järkevä, sillä tutkimusten tavoitteet, kohteet ja aineistot eroavat liikaa toisistaan. Se, ettei Miettunen rajoita tarkasteluaan ns. 60-luvun radikaaleihin, vaan sisällyttää analyysiinsä myös "poppareiksi" kutsumiaan muistelijoita, on Purhosen mukaan kiinnostavaa ja tärkeää, mutta "poppareiden" tulkitseminen ryhmäksi tai sukupolviyksiköksi on monessa mielessä ongelmallista.

Historiallisen Aikakauskirjan kiinnostavaan historiatietoisuus-teemanumeroon (3/2011) sisältynyt Katja-Maria Miettusen artikkeli[1] rakentui yhtäältä hyvin pitkälti niiden ajatusten ja tarkastelutavan varaan, joita olen kehitellyt aiemmin omassa väitöskirjassani ja muissa yhteyksissä.[2]Toisaalta artikkeli keskittyi kommentoimaan teosta Kenen sukupolveen kuulut? ja siihen sisältyviä tekstejäni.[3]Voinen siis olla tyytyväinen saamastani - tyypilliseen artikkelimittaan ja -formaattiin nähden mielestäni sangen poikkeuksellisesta - huomiosta ja siitä, että Miettunen näyttää olevan yhtä mieltä kanssani muun muassa yhteiskunnallisen sukupolven kehkeytymisen prosessin luonteesta 1800- ja 1900-luvulla (aina sananparsia ja yksittäisiä lähdeviittauksia myöten), sukupolvikokemuksen artikuloimisen ja sukupolven äänenä esiintymisen tärkeydestä sukupolvitietoisuuden syntyehtona sekä laajemmin sukupolvien diskursiivisesta rakentuneisuudesta, jossa julkisuudessa tuotetuilla käsityksillä ja jälkikäteen tapahtuvalla muistelulla on keskeinen sija.

Kirjoituksessaan Miettunen kommentoi Kenen sukupolveen kuulut? -kirjaa oman väitöskirjansa 60-lukua koskevan muisteluaineiston näkökulmasta.[4]Koska vertailua tehdessään Miettunen löytää edellisestä "ristiriitoja", "ongelmia" ja jopa "virheitä", on syytä selvittää muutama asia enempien väärintulkintojen välttämiseksi.

60-luku vai suuret ikäluokat tutkimuskohteena?

Keskeinen väärinkäsitys on, että Miettunen lukee Kenen sukupolveen kuulut? -teosta tutkimuksena 60-luvusta, 60-lukulaisuudesta tai "60-luvun sukupolvesta". Teoksen aihe ja empiirisen tutkimuksen kohde on kuitenkin vuosina 1945-1950 syntyneet suuret ikäluokat, mikä käy ilmi jo alaotsikostakin: suurten ikäluokkien tarina. On absurdia moittia teosta siitä, että siinä "60-luvun sukupolvi" yhdistetään "lähtökohtaisesti suuriin ikäluokkiin" (s. 344), koska teoksen tarkoituksena nimenomaan on tutkia suurten ikäluokkien sukupolvikokemuksia ja -tietoisuutta - joissa 60-luvulla ja "60-luvun radikalismilla" nyt vain sattuu olemaan keskeinen osa, erityisesti ikäluokan tietyn osan keskuudessa (jota kutsumme kirjassa "60-lukulaisiksi" tai tarkalleen ottaen "60-lukulaiseksi eliitiksi"). Jos yhdessä tutkimuksessa (tässä tapauksessa Miettusen) tarkastellaan 60-luvun muisteluita rajaamatta tarkemmin muistelijoiden ikää (tai muisteluhetkeä) ja toisessa tutkimuksessa (Purhosen) tarkastellaan tiukasti rajaten suuriin ikäluokkiin syntyneiden sukupolvitietoisuutta (yhdellä ajankohdalla), ei ole järkeä pitää Miettusen tapaan "ristiriitana" sitä, että jälkimmäisessä tutkimuksessa on päädytty rajaamaan tarkastelu tietyn ikäisiin, kun kerran tuo rajaus on koko tutkimuksen tehtävänasettelun perustana.

Vaikka Miettunen olisi tarkoittanut luonnehdintansa jonkinlaisena kehuna, Kenen sukupolveen kuulut? -teosta ei todellakaan ole siis syytä pitää "yhteenvetona suomalaisen sosiologian tämänhetkisistä '60-luvun sukupolvea' koskevista näkemyksistä" (s. 344) tai ylipäätään "suomalaista '60-luvun sukupolvea'" analysoivana tutkimuksena (s. 346). Kun Kenen sukupolveen kuulut? -kirjassa puhutaan "60-luvun sukupolvesta", termi viittaa osan 1945-1950-syntyneistä suomalaisista sukupolvi-identiteettiin,[5]eikä se ole - tietenkään - koko kuva 60-lukulaisuudesta. Kaikille on varmaan selvää, että 60-luvun "aitoina" radikaaleina yleensä pidetyt - eli juuri ne, joista Miettusen muistelijoidenkin valtaosa koostuu - olivat iältään suuria ikäluokkia vanhempia. Miettusen väitöskirjan lähdeliitteestä [6] nopeasti laskien vain noin neljännes hänen käyttämistään muistelijoista on syntynyt vuosina 1945-1950 eli tutkimusten kohteet ovat myös aineiston tasolla aivan erilaiset ja siksi vertailukelvottomat.

Tämä perusväärinkäsitys Kenen sukupolveen kuulut? -teoksen tutkimuskohteesta värittää monia Miettusen tekstin kriittisistä huomioista. Otan tässä vain muutaman esimerkin. Toisin kuin Miettunen ounastelee (s. 345), sosiologisissa tutkimuksissa ei ole vain "oletettu", että samastuminen suuriin ikäluokkiin edellyttää syntymistä tiettyinä vuosina (eli vuosina 1945-1950). Asiasta on tutkimustietoa. Tietenkin löytyy aina yksittäisiä ihmisiä, jotka samastuvat suuriin ikäluokkiin, vaikka he tosiasiassa olisivat hieman vanhempia tai nuorempia. Kokonaiskuva on kuitenkin hyvin selvä: suuret ikäluokat terminä on Suomessa institutionalisoitunut hyvin vahvasti tarkoittamaan juuri 1945-1950 syntyneitä, mikä näkyy suoraan myös sukupolvisamastumisessa. Vastaavasti Miettusen ei tarvitsisi vain arvailla, voisiko 60-lukulaisuus, ainakin jossain väljässä mielessä, olla osa identiteettiä myös joidenkin nuorempien ikäluokkien edustajille (s. 349). Totta kai. Jo Kenen sukupolveen kuulut? -kirjasta käy selville, että esimerkiksi "60-luvun sukupolveen" samastuvia on paljonkin 1950- ja 1960-luvulla syntyneiden keskuudessa.

Miettunen myös kummastelee (s. 345-346) tulkintaa, jonka mukaan ns. 60-luvun radikalismi ja myöhempi taistolaisuus voidaan käsittää jatkumoksi - mikä oli siis yksi Kenen sukupolveen kuulut? -teoksen suurten ikäluokkien "60-lukulaisten" fraktion itseymmärrystä kuvaavista empiirisistä tuloksista eikä mikään tutkijoiden ennakko-oletus tai lähtökohta. Tämäkin kysymys liittyy nähdäkseni ennen muuta aineistojen erilaiseen ikäjakaumaan: mielestäni on ymmärrettävää, että monet 60-luvun sukupolveen itsensä samastavat suurten ikäluokkien jäsenet tekevät jatkumotulkinnan, koska he itse tulivat tapahtumien keskipisteeseen eli yliopistomaailmaan suoraan radikalismin ja taistolaisuuden nivelkautena, vasta 60-luvun viimeisinä vuosina - kun taas heitä vanhemmat, pidemmän 60-luvun radikalismeineen kokeneet "aidot" 60-lukulaiset näkevät samassa kohdassa nivelen sijaan katkoksen, eivätkä tunnista 70-luvun alkua ja taistolaiskautta enää saman prosessin osaksi. Olemme siis jälleen Miettusen kanssa samaa mieltä: tosiasiassa "radikalismin ja taistolaisuuden yhdistäminen on menneisyyden yksinkertaistamista" (s. 346), aivan kuten Kenen sukupolveen kuulut? -teoksessakin vastaavin sanankääntein korostetaan.

Danny ja Jyrki boy sukupolviyksikkönä?

Miettunen esittää kriittisiä huomioita sen kautta, että muistelijat, joita hän
kutsuu "poppareiksi", "kyseenalaistavat monia tutkijoiden '60-luvun sukupolvesta' esittämiä tulkintoja" (s. 344). Miettusen mukaan "poppareiksi nimeämääni ryhmään kuuluu paitsi 60-luvun popmuusikoita myös heidän lähipiirissään toimineita, joiden muistelua yhdistää popkulttuurin muistelu. Popparit ovat muistelleet vuosikymmeniä runsaasti 1990-luvun puolivälistä lähtien, ja etenkin viime vuosina he ovat usein esiintyneet mediassa aikakauden asiantuntijoina" (s. 344).

Sinänsä on kiinnostavaa ja tärkeää, ettei Miettunen omassa 60-luvun muistelutapoja analysoivassa tutkimuksessaan rajaudu pelkästään "radikaaleihin" vaan valottaa vuosikymmenen muistelua myös toisenlaisten julkisuudessa esillä olleiden äänten ja laajemmin populaarikulttuurin kautta. Mutta miten "popparit" suhteutuvat esimerkiksi siihen Miettusen siteeraamaan minun esittämääni nähden, että "'60-lukulaiset' ovat 'ikäluokastaan ainoita (ainakin laajemmassa mitassa), jotka ovat julistautuneet sukupolveksi, esittäneet itsensä sukupolven äänenä, esittäneet olevansa sukupolvi'" (s. 347)? Miettusen mukaan näkemys on "virheellinen", koska myös popparit väittävät edustavansa sukupolvea, ja vieläpä "60-luvun sukupolvea", vasemmistolaista liikehdintää kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä huolimatta (minkä pitäisi olla mahdotonta Kenen sukupolveen kuulut? -kirjan mukaan, ja joka sekin siis Miettusen mielestä "ei pidä lainkaan paikkaansa", s. 348).

Jotta näitä "poppareiden" avulla esitettyjä kriittisiä huomioita Kenen sukupolveen kuulut? -kirjaa kohtaan voi hyväksyä, tulisi kuvatun kaltaisia poppareita - ei-vasemmistolaisia "60-luvun sukupolveen" samastuvia - siis löytyä 1945-1950 välillä syntyneiden keskuudesta "laajemmassa mitassa". Se, että "60-luvun sukupolveen" samastuminen oman tutkimukseni mukaan oli mahdotonta niille suurten ikäluokkien jäsenille, jotka pitivät oman poliittisen kantansa takia vasemmistolaista liikehdintää kielteisenä asiana, oli tuon tutkimuksen suurten ikäluokkien narratiivisen haastatteluaineiston analyysin empiirinen tulos. Keitä Miettusen "popparit" sitten ovat? Tässä nimenomaisessa asiayhteydessä Miettunen viittaa artikkelissaan (ja väitöskirjassaan) ennen muuta Ilkka Lipsaseen (Dannyyn) ja Jyrki Hämäläiseen (s. 348). Se, että Danny (s. 1942, kuten Jyrkikin) voi samastua 60-luvun sukupolveen vasemmistokarsastuksesta huolimatta, ei ole ehkä vielä kuitenkaan vedenpitävä todiste siitä, että tuollaista samastumista esiintyisi "laajemmassa mitassa" kokonaan toisen kohortin keskuudessa.

Miettunen itse kirjoittaa "poppareista" nimenomaan ryhmänä ja jopa sukupolviyksikkönä: "on vaikea ajatella heidän olevan jotain muuta kuin sukupolviyksikkö. Popparit ovat selkeästi ryhmä, joka eroaa muista 60-luvun ryhmistä, esimerkiksi juuri radikaaleista" (s. 348). "Popparien" tulkitseminen ryhmäksi on mielestäni hyvin ongelmallista, etenkin kun otetaan huomioon Miettusen muisteluaineiston heterogeenisuus muistelun ajankohdan suhteen (ja olkoonkin, että Danny, Jyrki, Kirka ja muutama muu saattoivat olla kaveruksia). Miettusen aineisto on kerätty useilta vuosikymmeniltä, [7]joskin Miettusen mukaan "popparien" muistelmia on ilmestynyt erityisen paljon 1990-luvun lopulta alkaen. Lisäksi Miettunen tuo itsekin väitöskirjassaan - toisin kuin artikkelissaan - esiin sen, että "poppareiden" kuvaama tarina 60-luvusta on paljon epäyhtenäisempi kuin "radikaaleilla", eikä sen pohjalta vuosikymmenestä "rakennu samalla tavalla kokonaiskuvaa".[8]

"Popparit" ryhmänä ja typologian valossa

Kenen sukupolveen kuulut? -kirjassa esitetään typologia, jonka mukaan 1945-1950 syntyneet suomalaiset voidaan jakaa yhtäältä koko ikäluokan elinehtoja ja peruskokemuksia yhdistävällä sukupolven "massamittaisella" tasolla ikäluokan "tavallisiin jäseniin" sekä "epäpoliittiseen eliittiin", toisaalta vain rajattua osaa koko ikäluokasta koskevalla sukupolven "mannheimilaisella" tasolla "60-lukulaiseen" eliittiin sekä heidän vastapooliinsa, radikalismia vastustaviin "anti-60-lukulaisiin". Jos "poppareiden" asemaa halutaan pohtia Miettusen tapaan tähän typologiaan nähden, on oleellista huomata, ettei tuo typologia kuvaa mitään yksiselitteisiä ryhmiä, vaan on ideaalityyppinen pelkistys sotkuisemmasta sosiaalisesta todellisuudesta. "Tyypit muodostavat ne ääripäät, joiden välille kaikki suurten ikäluokkien todelliset jäsenet voidaan sijoittaa, lähemmäs tai kauemmas kutakin tyyppiä".[9]

Miettunen siis tulkitsee "poppareita" 60-luvun radikaalien veroisena sukupolviyksikkönä "mannheimilaisella tasolla". Jos itse lähtisin sijoittamaan "poppareita" tähän nelijakoon - jos nyt tässä yhteydessä hetkeksi unohdetaan, että iso osa Miettusen popparimuistelijoistakin on suuriin ikäluokkiin ikänsä puolesta kuulumattomia eikä siten kuulu alkuperäisen typologian piiriin -, sanoisin kyllä, että he artikuloivat nimenomaan koko (laajasti ymmärretyn) 60-luvun nuorison peruskokemusta uudenlaisen nuoriso- ja pop-kulttuurin noususta vuosikymmenen mittaan. Toki he tekevät tämän aitiopaikalta, mutta sukupolviyksikköä heistä ei nähdäkseni saa tekemälläkään.

Sen sijaan, että "poppareita" yritetään kaikessa hajanaisuudessaan sovitella edustamaan yhtenä "ryhmänä" jotain nelijaon tyypeistä, olisi nähdäkseni paljon hedelmällisempää pyrkiä soveltamaan typologiaa "poppareiden" sisällä - siis pohtia, miltä osin eri "popparit" eroavat toisistaan esimerkiksi poliittisten näkökantojen mukaan, joka puolestaan määrittää heidän suhtautumistapaansa 60-luvun radikalismiin. Jo Miettusen oman väitöskirjan perusteella "poppareiden" omissa 60-lukumuisteluissa eräs keskeinen piirre oli itsen asemointi suhteessa radikalismiin, jonka lisäksi suhtautumistavoissa radikalismiin nähden oli huomattavaa variaatiota.[10] Omasta mielestäni näyttäsi siltä, että esimerkiksi Danny, Jyrki Hämäläinen tai Vexi Salmi tulevat painotuksissaan lähelle radikaaleja vastustavia anti-60-lukulaisia heitä kohtaan tuntemassaan vastenmielisyydessä (joskin heidän kertomuksensa eivät ole tältä osin esimerkiksi Dannyn tapauksessa aivan yksiselitteisiä[11]), kun taas esimerkiksi Hasse Walli, Tuomari Nurmio tai Harri Saksala ovat aivan eri maata, suhtautuen myönteisemmin vasemmistolaiseen liikehdintään nähden ja lähentyen siten selvästi radikaaleja "60-lukulaisia" (sattumaa tai ei, kaikki jälkimmäiset ovat ikänsä puolesta myös suurten ikäluokkien edustajia, toisin kuin edellinen kolmikko). Missään tapauksessa kaikkia edellä mainittuja ei mielestäni voida kuitenkaan niputtaa yhteen ja samaan "poppareiden" ryhmään.

Eräs kiinnostava kysymys, jota Miettunen ei artikkelissaan tai väitöskirjassaan ainakaan systemaattisesti mieti, on se, miksi "popparit" alkoivat yhä enemmän kirjoittaa ja julkaista 60-lukumuistelmiaan 1990-luvun loppupuolelta alkaen? Itse en pitäisi syistä vähäisimpänä niinkään banaalia kuin suoraa kaupallista intressiä. 1990-luvulla noussut 60-luvun nostalgisointi (vrt. "Mestarit lavalla" ja vastaavat "back to the sixties"-henkiset hittikonsertit, joista Miettunen itsekin väitöskirjassaan kirjoittaa[12]) osuu yksiin populaarikulttuurissa laajemminkin esiintyvän retrosyklin kanssa, jota ruokki entisestään suurten ikäluokkien 50-vuotisjuhlien viettäminen vuosikymmenen puolivälistä alkaen. Dannyn ja Jyrki Hämäläisen kaltaisten "popparien" voidaan olettaa olleen myös sen verran tarkasti perillä kohderyhmästään - 60-luvun "nuorisosta" laajassa mielessä -, että osasivat muistella pääasiassa mukavia ja oletusarvoisesti mahdollisimman monia yhdistäviä seikkoja ja parhaimmillaan vain hämärästi viitata "rauhaan ja rakkauteen", kenties jopa mielenosoituksiin, mutta ennemmin kuitenkin paheksua varsinaista radikalismia ja vasemmistolaisuutta.

Voisi siis väittää, Kenen sukupolveen kuulut? -kirjan jakoa käyttääkseni, että Miettusen popparimuistelijoiden kohderyhmänä oli ensisijassa suurten ikäluokkien "tavalliset jäsenet" - jonka lisäksi piti, jos ei sentään miellyttää, niin tulla mahdollisuuksien mukaan toimeen, myös radikaalien sekä anti-radikaalien kanssa. Siksi poliittinen ympäripyöreys. Viime kädessä Miettusen "popparit" tosin ovat nähdäkseni muistelijoita, jollaisia löytyy kohteena olevasta vuosikymmenestä riippumatta - kuten voidaan jo nuorempien "popparisukupolvien" viime vuosina ilmestyneistä muistelmistakin huomata. Näin ollen ei olekaan ihme, että Miettunen tiivistää väitöskirjassaan "radikaalien" ja "poppareiden" muisteluiden erot siten, että radikaalit muistelevat paitsi radikalismiin liittämiään ilmiöitä (rauhanliike jne.) myös radikaaliliikkeen vaihteita kuvaavia hetkiä (Vanhan valtaus jne.). "Popparit" sen sijaan muistelevat popkulttuurin ilmiöitä: "nuorisomusiikin eri suuntauksia, muotia, keikkamatkoja ja fanikulttuuria".[13] Toisin siis kuin radikaalit ainutkertaisine hetkineen, "popparit" muistelevat ilmiöitä, joita kaikkien muidenkin vuosikymmenten popparit muistelmissaan voisivat muistella - ja muistelevatkin: omaa työtään.

Kaksi tutkimusta

Miettunen kirjoittaa artikkelissaan kautta linjan tavalla, jossa vedetään selvä ero "muistelun" ja "tutkimusten" välille.[14]"Muistelua" edustaa siis Miettusen tutkimus ja "tutkimuksia" Purhosen tutkimus - ikään kuin Miettusen oma tutkimus ei olisi tutkimusta lainkaan. Itse vierastan tällaista näkemystä, jossa ainakin implisiittisesti esitetään, että tutkijalla olisi jonkinlainen pääsy suoraan "muisteluun" ilman, että tutkimusaineisto monin tavoin rajaamalla ja muilla tutkimusprosessin valinnoilla konstruoidaan kuten kaikessa tutkimuksessa. Parempi olisi vertailla kahta eri tutkimusta tutkimuksina, siis arvioida niiden lähtökohtia, tavoitteita, rajauksia, empiirisiä asetelmia ja käytettyjä metodeja. Tällöin olisi myös paremmat edellytykset käydä tieteellistä keskustelua siitä, mitkä tutkimukselliset ratkaisut ovat johtaneet tutkimusten tulosten eroihin ja yhtäläisyyksiin.
Tässä kirjoituksessa käsittelemässäni nimenomaisessa tapauksessa, kuten yllä nähtiin, nuo kaksi tutkimusta käsittelivät jo alun alkaenkin eri asioita erilaisin rajauksin ja aineistoin, minkä vuoksi tulosten vivahde-eroja ei voi pitää kovinkaan merkittävinä saati yllättävinä.
1.Katja-Maria Miettunen (2011) 'Suomalaista 60-lukua luomassa. Muisteltu menneisyys ja sukupolven rakentuminen muistelun ja tutkimuksen rajapinnalla', Historiallinen Aikakauskirja 109, 337-349.
2.Semi Purhonen (2007) Sukupolvien ongelma. Tutkielmia sukupolven käsitteestä, sukupolvitietoisuudesta ja suurista ikäluokista, Helsingin yliopisto: Sosiologian laitoksen tutkimuksia nro 251. Ks. myös esim. Semi Purhonen (2002) 'Sukupolvikäsitteen kolme ulottuvuutta: diskursiivisen dimension merkitys sukupolvitietoisuuden rakentumisessa', Sosiologia 39, 4-17.
3.Semi Purhonen, Tommi Hoikkala & J. P. Roos (toim.) (2008) Kenen sukupolveen kuulut? Suurten ikäluokkien tarina, Helsinki: Gaudeamus.
4.Katja-Maria Miettunen (2009) Menneisyys ja historiakuva. Suomalainen kuusikymmentäluku muistelijoiden rakentamana ajanjaksona, Helsinki: SKS (Bibliotheca Historica 126).
5.Kirjan neljännessä osassa, joka johdantoluvussa kerrotun mukaan on "täydentävä jälkikirjoitus kolmessa ensimmäisessä osassa kerrotulle suurten ikäluokkien tarinalle", 60-lukulaisuudesta keskustellaan tätä laajemmassa merkityksessä. Ks. Semi Purhonen (2008) 'Johdanto: suuret ikäluokat sukupolvena?', teoksessa Purhonen, Hoikkala & Roos (toim.) Kenen sukupolveen kuulut?, 28. Ei olekaan ihme, että Miettusen (s. 345) ainoa hyväksyvä viittaus Kenen sukupolveen kuulut? -kirjaan kohdistuu juuri tähän päälinjasta poikkeavaan osaan sisältyvään J.P. Roosin kirjoitukseen, koska siinä Roos todella keskustelee jotakuinkin samasta asiasta ja samalla tasolla kuin hän. Kirjan pääsisällössä ja kaikissa Miettusen kriittisesti käsittelemissä luvussa, joissa itse olen kirjoittajana (Miettunen viittaa viiteen), "60-luvun sukupolven" tai "60-lukulaisuuden" merkitys on kuitenkin eksplisiittisesti rajattu suurten ikäluokkien sisälle.
6.Miettunen (2009) 291-293.
7.Miettusen käyttämät muistelut on kerätty tarkalleen ottaen vuosilta 1970-2008, lähteiden jakautuessa hyvinkin tasaisesti koko vajaan 40 vuoden jaksolle. Ks. Miettunen (2009) 38. Kirjoitus- ja muisteluajanhetken kontekstit ovat siis eri lähteiden välillä täysin erilaisia, samoin kuin kirjoitusten oletetut yleisötkin. Herää kysymys, voiko näin heterogeenista aineistoa missään mielessä pitää sisäisesti vertailukelpoisena. Miettunen ei töissään ainakaan systemaattisesti ota huomioon muistelun kirjoitushetkeä.
8.Miettunen (2009) 15.
9.Purhonen (2008) 25.
10.Ks. esim. Miettunen (2009) 120-122, 143, 194-198, 256-257, 264.
11.Ks. esim. Miettunen (2009) 137, 196-197, 256-257.
12.Miettunen (2009) 250-251.
13.Miettunen (2009) 235.
14."Kun muisteluja ja tutkimuksia verrataan toisiinsa..." (s. 344); "Keskeinen ristiriita muistelun ja nykytutkimusten välillä syntyy siitä..." (s. 344); jne.

Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Pääkirjoitus: Marko Lamberg, Oy Siirtolapuutarha Ab (Haik 2/2012)

14.06.12 14:44

Oy Siirtolapuutarha Ab
Historiallinen Aikakauskirja 2/2012

Kesäkuukausina siirtolapuutarhoissa riittää vilskettä – tiedättehän, noissa yleishyödyllisissä laitoksissa, joissa ahkerat tarhurit viljelevät palstojaan. Siirtolapuutarhassa kasvimaailman monimuotoisuus tulee konkreettisella tavalla silmien eteen – tai ainakin tuli suureen siirtolapuutarhauudistukseen asti.

Sillä koitti hetki, jona siirtolapuutarhojen ulkopuolisessa maailmassa havahduttiin resurssien tuhlauksen käsitteeseen. Tajuttiin, että oli haaskausta ja ylenpalttisuutta kasvattaa yhdessä ja samassa siirtolapuutarhassa – vieläpä yhdellä ja samalla palstalla – eri lajikkeita ainakaan näin pienelle kansakunnalle. Tuottavampaa olisi keskittyä siten, että eri palstoilla viljeltäisiin samoja hyötykasveja tiiviissä yhteistyössä jo keskiajalla hyväksi havaitun vainioyhteistyön hengessä ja että eri siirtolapuutarhojen välille syntyisi työnjakoa päällekkäisten lajikevalintojen välttämiseksi. Niinpä yksittäisen siirtolapuutarhan piti valita esimerkiksi lantun, nauriin ja perunan väliltä ja keskittyä niistä vain yhden viljelyyn. Joissain siirtolapuutarhoissa piti leikata näistä kaikista palanen, ja palat niitattiin yhteen ja kätkettiin multaan siinä vakaassa uskossa, että Synergia-jumalan johdatuksella niistä kasvaisi kultaisia hedelmiä tuottavia puita.

Jotta tarhureiden työtaakka helpottuisi ja jotta he voisivat keskittyä tuottavuuteen kokonaisvaltaisemmin, ulkopuolinen maailma päätti kehittää siirtolapuutarhojen käytäntöjä. Kuormittavasta yhteisestä päätöksenteosta luovuttiin ja päätösvalta keskitettiin kehittäjille. Aikaisemminkin siirtolapuutarhoissa oli ollut avustavaa henkilökuntaa mm. pitämässä kirjaa palstojen käyttäjistä ja palstojen tuotosta. Nyt heidän keskeisimmäksi toimialakseen määriteltiin tarhureiden avustaminen siirtolapuutarhan kehittämistyössä ja heille rakennettiin korkea torni keskelle siirtolapuutarhaa, jotta heillä olisi sieltä käsin paljon parempi perspektiivi kokonaisuuteen kuin palstoillaan hääräävillä tarhureilla saattoi koskaan olla. Tarhaus- ja viljelysministeriön linjauksia totellen ja omiaankin lisäillen kehittäjät tehtailivat suunnitelmiaan ja tasaisin väliajoin heittelivät niitä ikkunoistaan antaen niiden leijailla tarhureiden palstoille.

Tarhureiden kannalta kehittämiseen panostaminen oli hyvä asia, koska maanparanteesta ei siten enää ollut pulaa eikä heidän itsensä tarvinnut enää kantaa vastuun taakkaa. Kuitenkin kehittäjien tornin perustusten alle oli jäänyt useita viljelyspalstoja, ja sitä vielä korotettiin ja laajennettiin kaiken aikaa, koska kehittäminen kävi sitä monimuotoisemmaksi mitä yksipuolisemmaksi tarhaus- ja viljelytoiminta muutettiin. Siirtolapuutarhasta löytyi tuskin enää kolkkaa, jota torni ei olisi varjostanut suurimman osan päivää. Maanparannettakin alkoi olla palstoilla sellaiset määrät, että täysimittaisetkaan taimet tuskin erottuivat sen alta. Jotkut tarhurit alkoivat miettiä, oliko tällaisessa siirtolapuutarhassa enää mitään järkeä.

Kehittäjien tornissa, josta siis asiat nähtiin oikeassa perspektiivissä, tirskahdeltiin hyväntahtoisesti hallintoalamaisten uskon heikkoudelle. Hyvänen aika, järkeähän oli paljonkin, koska kehittäjät juuri määrittelivät, mikä oli rationaalista. Paluuta vanhanaikaiseen siirtolapuutarhaan ei ollut; se kaikkien piti kerta kaikkiaan vain hyväksyä. Jotta tarhurit eivät suotta haaskaisi aikaansa turhaan ajattelutyöhön, heidätkin otettiin mukaan kehittämiseen. He saivat kehittäjiltä sanalistoja, joiden varassa heidän piti laatia erilaisia ja päällekkäisiä viljelytoimintakäsikirjoja. Heille järjestettiin kinkereitä, joissa kuulusteltiin, miten hyvin käsikirjojen sisällöt osattiin ulkoa. Ulkolukutaidon ohella kehittäjät tukivat tarhureiden kirjallista ilmaisua ja laskutaitoja, sillä tarhurit saivat säännöllisesti lähettää kehittäjille suunnitelmia, strategioita, niiden tarkisteita, anomuksia ja raportteja kustannus- ja tuloslaskelmineen ja senhetkisine muoti- ja uudissanoineen. Samalla kehittyivät tarhureiden tekniset taidot, sillä kehittäjät antoivat heidän käyttöönsä monenkirjavia sähköllä toimivia työkaluja yksityiskohtaisine käyttöoppaineen.

Turha sanoakin, että myös itse viljelytoimintaa tuettiin aikaisempaa tunnollisemmin tarhureiden tuntilistoja seuraten ja satomääriä pikkutarkasti monella tapaa mitaten ja punniten. Tilapäisiä apulaismittaajia haettiin ulkomailta asti. Samalla uudistettiin palkkiokäytäntöjä: enää ei ollut ratkaisevaa se, kuinka monta vuotta siirtolapuutarhassa oli uurastettu, vaan palkkiot määriteltiin naamakohtaisesti salaisissa arvioinneissa kehittäjien tornin uumenissa – näin yksilöllinen suoriutuminen tai ainakin yksilön tausta tuli aikaisempaa paremmin huomioonotetuksi. Vilpittömästä halusta panostaa yksilökeskeisyyteen ja inhimilliseen vuorovaikutukseen kertoo sekin, että siirtolapuutarhoihin perustettiin ulkomaisia käytäntöjä mukaillen niin kutsuttuja manure track -polkuja, joita pitkin ahkeriksi osoittautuneet tarhurit saattoivat siirtyä helteisemmille palstoille tekemään vielä enemmän töitä tarkemman silmälläpidon alaisuudessa – vaikka heidän hiostajansa eivät koskaan itse olleet noita uudispolkuja kulkeneet, heillä oli toki työlistoja, jotka he anteliaasti uskoivat itseään nuorempien toteutettaviksi. Aika ajoin lantut, nauriit, perunat ja yhteen niitatut hybridit pantiin paremmuusjärjestykseen, koska kaikenlainen kilpailuttaminen vahvisti yhteisöllisyyttä ja tuloksellisuutta. Osa tarhureista löysi tämän kaiken keskellä sisäisen kehittäjänsä – kaikkia kun viljelytyö ei todellisuudessa ollut koskaan kiinnostanutkaan, ja heillekin järjestyi huone kehittäjien alati korkeammasta tornista tai ainakin valtaa toisiin tarhureihin nähden.

Silloin tällöin siirtolapuutarhaan saapui vieraita ulkopuolisesta maailmasta, kuten Tarhaus- ja viljelysministeriön edustajia tai muita Päättäjiä. He toivat aina tuliaisinaan lisää kehitystoiveita ja maanparannetta sekä muutaman haravan tai kuokan tai muun työkalun – tai ainakin lupauksen sellaisista. Mutta kun arvovaltaiset vieraat olivat poistuneet lupauksineen ja siirtolapuutarhan väki noussut polviltaan, havaittiin, että työkaluvajasta oli hävinnyt vastaava määrä muita työkaluja – ne oli arvattavasti viety tuliaisiksi johonkin toiseen siirtolapuutarhaan.

Tätä kirjoitettaessa siirtolapuutarhojen kehittämistyö on kaiken nykyhistorian tavoin vielä kesken, joten on mahdollista, että tarinalla tulee olemaan vieläkin rationaalisempi loppu.

MARKO LAMBERG
marko.lamberg@abo.fi

Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Katja-Maria Miettunen, Historiatietoisuus ja sukupolvi, mistä olikaan kysymys? (Haik 2/2012)

14.06.12 14:59

Historiatietoisuus ja sukupolvi, mistä olikaan kysymys?

Semi Purhonen kritisoi kommentissaan (HAik 1/2012) historiatietoisuus-teemanumerossa julkaistua Katja-Maria Miettusen artikkelia sukupolvesta historiatietoisuuden osana (Suomalaista 60-lukua luomassa: muisteltu menneisyys ja sukupolven rakentuminen muistelun ja tutkimuksen rajapinnalla, HAik 3/2011). Filosofian tohtori Katja Maria Miettunen vastaa Purhoselle.

Semi Purhonen on tutkimuksissaan käsitellyt sukupolvitietoisuutta erityisesti suurten ikäluokkien kohdalla. Etenkin se, että artikkelissani peilaan toisiinsa Purhosen tutkimusten ja 1960-lukua koskevien muisteluiden luomaa kuvaa ”60-luvun sukupolvesta” on hänen mielestään väärin. Kuitenkin historiatietoisuuden ja historiakuvien näkökulmasta tarkasteltuna kaikki aineistot, jotka luovat menneisyyttä koskevia käsityksiä, ovat tarkasteltavissa ja myös rinnastettavissa toisiinsa; tutkimukset rakentavat menneisyyttä koskevia käsityksiä siinä missä muistelutkin. Historiakuvien näkökulmasta mikään rakennetuista kuvista ei myöskään ole toista ”oikeampi”, vaan mielenkiinto kohdistuu juuri rakennettujen ku-vien erilaisuuteen ja moninaisuuteen. Purhonen kuitenkin lukee artikkeliani omasta näkökulmastaan, mikä käy ilmi esimerkiksi siitä, että hän tulkitsee minun olevan hänen kanssaan samaa mieltä muun muassa ”sukupolvikokemuksen artikuloimisen ja sukupolven äänenä esiintymisen tärkeydestä sukupolvitietoisuuden syntyehtona”.

Purhonen ei kuitenkaan huomioi, että artikkelissani kyseenalaistan koko yhteiskunnallisen sukupolven käsitteen mielekkyyden menneisyyden todellisuutta kuvaavana käsitteenä ja tarkastelen sitä vain yhtenä tapana luoda historiatietoisuutta. En siis suinkaan väitä, että sellaisia asioita kuin ”sukupolvikokemus” olisi menneisyydessä ollut olemassa mutta väitän, että niitä voidaan rakentaa ja rakennetaan jälkikäteen erilaisissa menneisyyttä koskevissa esityksissä kuten juuri tutkimuksissa ja muisteluissa. Purhosen kritiikissä onkin pitkälti kyse siitä, että hän ei ole lukenut artikkeliani siinä kontekstissa, johon se kuuluu eli tutkimuksena historiatietoisuudesta vaan suhteessa omiin tutkimuksiinsa. Koska Purhosen kritiikin yksityiskohdat selittyvät paljolti juuri näkökulmien erilaisuudella, niihin ei ole syytä paneutua tässä sen enempää.

Purhonen kummastelee kommentissaan myös sitä, miten olen päätynyt käyttämään artikkelissani osin samaa tutkimuskirjallisuutta kuin hän omissa tutkimuksissaan. Tässä ei kuitenkaan mielestäni ole mitään omituista saati epäilyttävää, vaan samaa tematiikkaa käsittelevissä tutkimuksissa yleensä viitataan keskeisiin aiheesta aiemmin tehtyihin tutkimuksiin. Purhonen kuvaa väitöskirjassaan yhteiskunnallisen sukupolven käsitteen muotoutumisen vaiheita erityisesti historiantutkija Robert Wohlin tutkimukseen nojaten. Koska Wohl on itse tutkinut sukupolvesta 1800- ja 1900-luvun vaihteessa käytyä keskustelua, olen artikkelissani käyttänyt hänen tutkimustaan ja viitannut suoraan siihen, en tuota tutkimusta suomeksi esitelleeseen Purhoseen. Samoin olen menetellyt esimerkiksi Karl Mannheimin tutkimuksen kohdalla.

Sekä Purhonen että minä olemme tutkineet sukupolveen liittyvää tematiikkaa omista näkökulmistamme jo pidemmän aikaa. Kuitenkin kommentissaan Purhonen väittää, että artikkelini olisi rakentunut ”hyvin pitkälti” hänen vuonna 2007 julkaistussa väitöskirjassaan ja muissa yhteyksissä kehittelemiinsä ajatuksiin ja tarkastelutapaan. Näin asia ei kuitenkaan ole, koska tutkimuskohteeni on koko ajan ollut aivan toinen kuin Purhosella eli historiakuva ja historiatietoisuus. Purhonen on myös tietoinen aiemmista tutkimuksistani, koska viittaa Kenen sukupolveen kuulut? -teokseen (2008) sisältyvässä artikkelissaan pro gradu -tutkielmaani vuodelta 2004.

Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Heikki Pihlajamäki, Joustoa ja tehostusta laadun kustannuksella? (Haik 2/2012)

14.06.12 15:05

Joustoa ja tehostusta laadun kustannuksella?

Helsingin yliopiston vertailevan oikeushistorian professori Heikki Pihlajamäki arvioi professorien rekrytointiperusteita.

Vuoden 2010 yliopistouudistus vei kohti johtajavaltaista tehokkuutta, demokratian kustannuksella. Aluksi en ole itse pitänyt demokratian vähenemistä suurena ongelmana: sitä parempi, mitä useampi professori ja muu tutkija pääsee hallintotöistä kokonaan eroon. Nyt johtajavaltaisuus näyttää kuitenkin johtavan siihen, että myös professorien rekrytointi keskittyy yhä harvempiin käsiin. Suunta näyttää olevan yhä tehostetumpaan ja joustavampaan menettelyyn – ei sinänsä järin yllättävää. Tehokkuus ja joustavuus eivät sellaisenaan ole huonoja asioita, mutta mikä niissä voitetaan, saatetaan hävitä laadussa. Björn Wahlroosin metodit eivät välttämättä sovi yliopistoille.

Yliopistouudistuksen jälkeen yliopistolaki säätää professorien nimitysmenettelylle ainoastaan yleiset raamit. Yliopistot määrittelevät tarkemmat pelisäännöt johtosäännöissään. Näkökulmani perustuu kokemuksiini Helsingin yliopistosta, mutta trendi lienee jossakin määrin yleistettävissä. Ja jos ei ole vielä, kohta luultavasti on, sillä Helsingin yliopistoa seurataan näissä asioissa tarkkaan. Helsingin yliopiston johtosääntöä on nyt esitetty muutettavaksi muutamissa kohdin. Muutoksia voi joku pitää pieninä, mutta niillä on tarkoituksensa, suuntansa ja kontekstinsa, kuten säännösmuutoksilla aina.

Koko henkilöstöä – ei siis pelkästään professoreja – tulisi koskemaan säännös, jonka mukaan ”kelpoisuutta arvioitaessa otetaan huomioon myös hakijan kyky hoitaa tehtävää menestyksellisesti”. Samalla haettavaan tehtävään liittyvän ”toimintaympäristön kuvauksen” laatiminen siirtyisi valmistelutyöryhmältä dekaanille tai laitosjohtajalle. Myös kutsumenettelyn edellytyksiä väljennettäisiin. Kun kutsulle edellytetään tällä hetkellä ”erityisiä perusteluja”, uudistuksen jälkeen tavalliset perustelut riittäisivät. Kutsumenettelyn aloittamisesta päättävän dekaanin ei myöskään nykyiseen tapaan tarvitsisi kuulla tiedekuntaneuvostoa eikä oppiaineen professoreja, vaan hän voisi itse harkita, mitä tahoja haluaa kuulla.

Miten nämä muutokset edistävät johtajavaltaisuutta, tehokkuutta ja joustavuutta? ”Kyky hoitaa tehtävää menestyksellisesti” on kriteeri, joka korostaa sopivuuden ja tarkoituksenmukaisuuden merkitystä. Sopivuus on toki aina ollut mahdollista ottaa huomioon, mutta nyt sen merkitystä halutaan selvästi korostaa. Muutosehdotuksen ilmaisu vie ajatukset helposti myös tulevaisuusarvioihin: miten eri hakijat mahtaisivat menestyä työssään? Tällaisia tulevaisuuspotentiaaliin liittyviä arvioita on nähty viime aikoina yhä enemmän, muun muassa ns. tenure track -tehtävien täytöissä. Tulevaisuusarviot, joita ei tehdä tiukasti jo toteutuneiden ansioiden perusteella, edellyttäisivät kuitenkin kristallipalloa. Jos taas tulevaisuusarvio perustetaan hakijan meriitteihin, mihin sitä oikeastaan tarvitaan?

Myös mielivallan vaara on ilmeinen. Korkea yliopistovirkamies oli kysynyt selostettuihin uudistuksiin kriittisesti suhtautuvalta professorikollegalta, eikö hän luota päätöksentekijöiden ammattitaitoon. Provosoiva kysymys, mutta ei kai oikeusvaltio koskaan luota päättäjiinsä. Siksi se laatii sääntöjä, jotka ohjaavat ja rajoittavat päätöksentekoa.

Sameisiin vesiin vievät helposti myös ns. toimintaympäristön kuvaukset, joiden laadintaa halutaan siis nyt keskittää johdolle. Toimintaympäristökuvausten tarkoitus on varmasti hyvä. Ne tarjoavat lisätietoa asiantuntijoille ja kertovat, millaisessa ympäristössä professori tulee työskentelemään. Kuvausten merkitys on kuitenkin ollut hieman epäselvä siitä lähtien, kun niitä alettiin liittää hakuilmoituksiin. Kysymys on lähinnä siitä, missä määrin tiedekuntaa tai laitosta koskevan toimintakuvauksen perusteella voidaan suosia tiettyä hakijaa, joka sopii paremmin toimintaympäristössä kuvattuun profiiliin. Perinteisen hakijan oikeusturvaa korostavan ajattelun mukaan ei missään määrin, sillä kaikkien kelpoisuuteen ja ansiovertailuun vaikuttavat kriteerit pitäisi sisältyä etukäteen ilmoitettuihin kelpoisuuskriteereihin. Tällainen ajattelu taitaa valitettavasti olla kuitenkin väistymässä. Sen sijaan korostetaan työnantajan intressiä, jonka koetaan edellyttävän joustonvaraa.

Jos sopivuuden ja toimintaympäristökuvausten korostukset ovat vasta pientä hivutusta ”modernia” rekrytointia kohti, kutsumenettely on jo järeämpi ase. Uutuus se ei tietenkään enää ole, mutta nyt kutsusta tulisi entistä järeämpi inst-rumentti tiedekuntansa eduksi visioivan dekaaniin arsenaaliin. Hänen ei tarvitsisi enää kuulla välttämättä muita kuin laitosjohtajaa. Pienissä tiedekunnissa sellaisia ei edes ole.

En halua maalata liian suurta pirua seinälle. Kukaan ei varmasti suunnittele luopumista tieteellisyyden kriteereistä professorin rekrytoinneissa kokonaan. Yhtä selvää on sen sijaan, että akateemiselle johdolle halutaan nyt mandaatti valita entistä vapaammin tarjokkaista ”sopivin”. Kaavaillut muutokset ovat ongelma paitsi päätöksenteon legitimiteetin myös laadunvarmistuksen kannalta. Johdon vapaus merkitsisi askelta etäämmälle perinteisestä akateemisesta ansiovertailusta, jossa tieteelliset ansiot ovat painottuneet. Perinteisesti on arvioitu toteutuneita ansioita: ennen muuta tieteellisiä, mutta viime vuosina myös yhä enemmän pedagogisia ja hallinnollisia meriittejä. Nyt tulisi mahdolliseksi painottaa epämääräisempiä ja vaikeammin mitattavia kriteerejä. Toteutuneiden ansioiden lisäksi tulisi mahdollisuus arvioida vapaammin henkilön ”taitoja” ja professorin tulevan kotipesän etuja. Jos tällaisia epämääräisempiä arvoja korostetaan, ei samaan aikaan voida painottaa tieteellistä tai pedagogista ansioituneisuutta yhtä paljon kuin ennen. Kysymys on nollasummapelistä eli siitä, että kaikkea ei voi saada yhtä aikaa.

Miksi ihmeessä tiedekunnan tai laitoksen etuja ei saisi ottaa huomioon? Totta kai saa ja pitää, mutta edut on otettava huomioon etupainotteisesti, henkilöstösuunnitelmissa ja hakuilmoituksissa. Muutoksen kannattajat tapaavat perustella tehostamisvaatimuksia sillä, että samaan tapaan myös yliopiston ulkopuolella täytetään työpaikkoja – miksei myös meillä. Kiihkeimmät reformistit edustavat usein luonnontieteitä ja vetoavat myös kansainvälisiin esikuviin, kuten Yhdysvaltoihin. Jos kerran vapaampi rekrytointi on johtanut siellä huippuyliopistojen syntyyn, miksei se toimisi myös täällä?

Kysymys on kuitenkin myös paljon muusta kuin rekrytoinnin tavasta: esimerkiksi yliopistojen rahoituspohjasta ja tiedeyhteisöjen kokoeroista. Meidän yliopistoissamme raha ei liiku samalla tavoin kuin isoissa maissa. Pienissä piireissä myös ulkotieteelliset intressit sekoittavat helposti rekrytointiratkaisuja. Jos pätevintä ei valita, hänellä ei suinkaan ole useinkaan mahdollisuutta siirtyä ulkomaiseen yliopistoon. Läheskään kaikki tiedekunnat ja tiedealat eivät suinkaan toimi saumattomasti osina kansainvälistä rekrytointia. Kuulee myös väitettävän, että jos huippua ei saada rekrytoitua vauhdilla, tämä katoaa ulkomaille. Ehkä lääketieteessä näin on, mutta useimmissa ihmistieteissä aivokadon uhka ei ole näin välitön.

Pelkään, että on vain ajan kysymys, milloin tulevaisuusarviot, sopivuus ja tiedekunnan etu ajetaan yliopistojen johtosääntöihin ja ehkä myös yliopistolakiin korvaamaan ”vanhanaikainen”, toteutuneisiin ansioihin perustuva vertailu jollei kokonaan niin ainakin osittain. Kehitys on valitettava, mutta omista lähtökohdistaan looginen: johto tarvitsee kaikki mahdolliset instrumentit käyttöönsä kyetäkseen toteuttamaan näkemyksiään. Demokraattinen menettely ei tällaiseen sovi, hakijoiden intresseistä puhumattakaan.

Professorin rekrytointi on yliopistossa yhtä keskeinen päätös kuin toimitusjohtajan valinta firmassa: varaa epäonnistumisiin ei ole, sillä huonojen valintojen seuraukset ulottuvat laajalle ja yliopistossa lisäksi usein vuosikymmenten päähän. Huonoja rekrytointeja voidaan kuitenkin välttää viilaamalla prosessit niin luotettaviksi, että ne karsivat parhaat esiin mahdollisimman tehokkaasti. Ja ettei jäisi väärää kuvaa: en todellakaan pidä nykyistä tehtäväntäyttöä täydellisenä. Sen pahin pullonkaula on asiantuntijamenettely, jota olisi kiireesti uudistettava niin, etteivät rekrytoinnit viipyisi tolkuttomasti. Se on kuitenkin toisen messun aihe.

Semi_Purhonen
Viestit: 1
Liittynyt: 18.06.12 18:19

Re: Keskustelua: Katja-Maria Miettunen, Historiatietoisuus ja sukupolvi, mistä olikaan kysymys? (Haik 2/2012)

18.06.12 18:24

Koska ounastelen, ettei Historiallisen aikakauskirjan toimitus saati lukijakunta riemusta kiljuen toivo tämän keskustelun jatkuvan enää varsinaisen lehden sivuilla, vastaan lyhyesti Katja-Maria Miettuselle suoraan tähän alle.

Kommentoin Miettusen artikkelia juuri siksi, koska se poikkesi niin selvästi hänen aiemmista töistään (pro gradu 2004 ja väitöskirja 2009), joissa Miettunen ei ole vastaavalla tavalla keskustellut sukupolven käsitteestä. Toiseksi reagoin tietysti myös siksi, että artikkelissaan Miettunen hyvin selvästi vertailee omaa 60-lukumuisteluaineistoaan ja siitä tekemiä tulkintojaan siihen, mitä minä suurten ikäluokkien 60-lukulaisiksi itsensä samastavien sukupolvitietoisuudesta olen aiemmissa tutkimuksissani kirjoittanut. Miettunen artikkelissaan siis itse vertailee, ja tuon vertailun tuloksena vieläpä väittää löytävänsä minun tutkimuksistani ”ristiriitoja” ja ”virheitä”. Nyt vastineessaan Miettunen kuitenkin enää vain ”peilaa” ja heittäytyy merkillisen relativismin kannattajaksi, jonka mukaan kaikki käsitykset menneisyydestä ovat tasa-arvoisia ja ”rinnastettavissa toisiinsa” siitä kohtuullisen triviaalista syystä, että ne kaikki tavalla tai toisella voivat kontribuoida ihmisten historiatietoisuuden rakentumiseen. Miettusen mukaan minä olen mennyt tekemään sen virheen, että olen tulkinnut hänen artikkeliaan ”suhteessa omiin tutkimuksiini”. Uutispommi: varmaan aika harva tutkija jättää kommentoimatta tutkimuksiaan ”omasta näkökulmastaan” jos joku toinen väittää niitä virheellisiksi. Miettunen näyttää nyt vastineessaan siis itsekin myöntävän, että kysymyksessä on todella vertailukelvottomat aineistot (ja tutkimukset) – mikä oli juuri oman kommenttini pointti. Nimenomaan Miettusen artikkeli oli alun perin se, joka rakentui omenien ja appelsiinien vertailulle.

Toisin kuin Miettunen epäilee, siinä ei ole mielestäni sinänsä kummeksuttavaa, jos samoista asioista keskustelevat tutkijat käyttävät samaa lähdekirjallisuutta. Pidän kuitenkin kiinni siitä, että Miettusen artikkeli rakentui hyvin pitkälti omien aiempien kirjoitusteni pohjalle siinä esitetyn sukupolven käsitteeseen liittyvän keskustelun osalta (erit. artikkelin sivut 338–342; siis sen lisäksi, että artikkelin jälkimmäinen puolisko keskittyi yksityiskohtaisesti kommentoimaan Kenen sukupolveen kuulut -kirjaa). Miettusen mukaan näin ei voisi olla, koska ”tutkimuskohteeni on koko ajan ollut aivan toinen kuin Purhosella eli historiakuva ja historiatietoisuus”. Olen samaa mieltä – jos laskuista jätetään pois juuri tämä viimeinen artikkeli. Miettusen gradu, johon tosiaan jo aikanaan tutustuin, samoin kuin väitöskirjakin, olivat (ja ovat) informatiivisia ja alallaan varmasti ihan mainioita töitä. Niistä on kuitenkin turha hakea keskustelua sukupolven käsitteestä, sen historiasta tai muotoutumisesta, viitteitä Robert Wohlin (tai Hans Jaegerin, tai S.N. Eisenstadtin…) tutkimuksiin tai ajatusta, että ”niitä [sukupolvikokemuksia] voidaan rakentaa ja rakennetaan jälkikäteen erilaisissa menneisyyttä koskevissa esityksissä kuten juuri tutkimuksissa ja muisteluissa”. Jälkimmäisin lause on Miettusen yllä olevasta vastineesta, ja hän esittää sen tässäkin yhteydessä korostetusti omana ”väitteenään”. Tämä nähdäkseni implikoi tässä yhteydessä, että ”väitteellä” olisi joko (a) uutuusarvoa tai vähintään, että se olisi (b) poleeminen kanta minun tutkimusteni kannalta. Kysymyksessä on kuitenkin asia, jota olen omissa tutkimuksissani yrittänyt korostaa – samoin sanankääntein ja lähdeviittein – jo toistakymmentä vuotta.

Kaikesta huolimatta: hyvää kesää itse kullekin!

Semi Purhonen
sosiologian dosentti, Helsingin yliopisto

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”