Oppikirjojen ennakkotarkastus pitää palauttaa tietojen oikeellisuuden varmistamiseksi

Kyllä
40%
2
Ei
60%
3
 
Ääniä yhteensä: 5
Avatar
Jouko Heyno
Viestit: 842
Liittynyt: 30.11.05 11:26

Yhteiskuntaoppi koluissa

09.05.07 16:17

Koska alla esitettyä arviointia ei eri syistä julkaistu arvosteluosiossa, esitän sen päätoimittaja Onnelan kehotuksesta tässä.

Historianopettajan tehtäviin kuuluu oleellisesti myös yhteiskuntaoppi, jonka osuutta on lisätty. Seurauksena on ollut uusien oppikirjojen julkaisutulva, ja kiire olla ensimmäisenä näkyy ainakin Tammen Kaleidoskooppi 9:ssä, jota arviointi koskee. Ongelmana niin historian kuin yhteiskuntaopin oppipkirjoissa on kiireen lisäksi nykyisin mitä ilmeisimmin se, ettei edes opettajakunta ole valmis julkisesti esittämään protestiaan kirjojen tasosta. Toki opettaja korjaa asiavirheet, jos ehtii ja huomaa ne kaikki, mutta toisaalta moinen on utopiaa, toisaalta se ei ole opettajan, vaan kustannustoimittajan tehtävä.

Siis Kaleidoskooppia kansalle:

Peruskoulun opetussuunnitelmaan kuuluu pakollisena yhteiskuntaoppi, jonka opettaminen on jätetty historian oppiaineen hoidettavaksi. Tammen uusi oppikirja, tammikuussa 2007 julkistettu Kaleidoskooppi 9, herättää kysymyksiä opetuksen päämäärästä ja tasosta. Toki on niin, että viimekädessä vastuu on opettajalla, ei kirjalla – jo pelkästään kirjavalinnan pohjalta – mutta on selvää, ettei opettajallakaan riitä aina sen enempää intoa kuin aikaakaan aivan kaikkeen. Tammen viritelmä yhteiskuntaopin oppikirjaksi on valaiseva näyte ylipäätään koulujen oppikirjojen nykytasosta ja luo eittämättä tilauksen keskustelulle oppikirjojen ennakkotarkastuksen tuomisesta takaisin koulukulttuuriimme. Olihan sen poistaminen aikoinaan selkeä virhe, mikä pitäisi viimein tunnustaa. Oppikirjojen tarkastushan valvoi sitä, että oppikirjat vastasivat oppiennätystavoitteita ja opetussuunnitelman sisältöä sekä sitä, ettei niissä ollut asiavirheitä. Tähän toinen esimerkki, toisesta kirjasta: Turun Norssissa, joka siis kouluttaa opettajia oppilaiden ohella, on käytössä historian oppikirjana teos nimeltä "Muutoksen maailma". Historiaa on "elävöitetty" runsaalla karttamateriaalilla. Teoksessa ei ole yhtään, siis yhtään, oikein piirrettyä karttaa, vaan jokaisessa on pienempiä tai - usein - suurempia virheitä. Esimerkiksi 1900-luvun alun etnistä tilannetta kuvaavan kartan mukaan juutalaisväestöä ei ollut Saksassa, Ranskassa tai vaikkapa Italiassa.


Oppikirja on laadittu ajankohtaisten pedagogisten periaatteiden pohjalta, sen kuvitus on runsasta ja antaa virikkeitä kunkin luvun lopussa olevien ”tutki ja mieti” –tehtävien suorittamiseen. Kuvien lisäksi leipätekstiä jakaa samojen periaatteiden mukaisesti, ja siksi osin häiritsevästi ajatuksen katkaisten, ”Leelian lepotuoli” –kirjeet ja tietoiskutyyppiset lokerot. Kirjassa "Leelian lepotuoli"on niiden esitettyjen kirjeruutujen kuvitteellinen otsikointi, joita tarjotaan opetuksen empatiaosan käyttöön.

Oppikirjaa sävyttää oleellisimmin kuitenkin huolimaton toteutus ja selkeät asiavirheet sekä ”poliittisesti korrektin” yhteiskunnallisen ajattelun syöttäminen lapsille, joista suurimmalle osalle koulussa saatu yhteiskunnallinen opetus jää ainoaksi ja siis pysyväksi käsitykseksi. Tosiasiat ja tutkimus jäävätkin lapsipuolen asemaan, kun lapsista tehdään asiat ”oikein” ymmärtäviä aikuisia kansalaisia – siis tosiasiat, jotka koskevat esitettäviä asioita, samoin tietysti juuri niihin liittyvä tutkimus. Esimerkkejä alla.

Kirjaa rasittavat selkeät asiavirheet, mm. ajatus toimeentulotuen harkinnanvaraisuudesta, Grönlannin sijainti Euroopassa tai vaikkapa kuvaus euron syntyprosessista. Esimerkiksi vaikkapa EKP:n syntyä koskeva - se päätettiin jo Maastrichtin sopimuksessa 1993. jne. Suomi ei todellakaan ole maailman pohjoisin maa, edes Islannin rinnalla. Uskomaton väite Suomen sijainnista löytyy sivulta 10. Asian olisi voinut tarkistaa mistä tahansa geografisesta tutkimuksesta (lue: kartasta). Samoin väite liikennevakuutuksen pakollisuudesta kaikille ajoneuvoille on virheellinen - esim. polkupyörä, joka sentään lie ajoneuvo, ei moista tarvitse – kuten myös väite eläkkeiden maksamisesta yhteiskunnan varoin on selkeästi väärä – ainakin itse maksan omaa eläkettäni palkkakuitin perusteella, ja työeläkkeeni maksaa (toivottavasti) tulevaisuudessa yksityinen vakuutuslaitos.

Edelleen nykyisin lähes aivopesun omaisesti propagoitavaa yrittämistä koskevassa osioissa esitetty konkurssiin asettamisen edellytys on täysin väärä. Kirja esittää, että yritys tulee hakea konkurssiin, kun velat ylittävät varallisuuden.Voimassa olevan osakeyhtiölain mukaan yritys kuitenkin tulee hakea konkurssiin jo, kun pääomasta on jäljella alle kolmannes. Tämän pitäisi olla tekijöiden tiedossa. Jos ei ole, on merkillistä, miten he, opettajia kun ovat, voivat asiaa opettaa. Nopea keino tarkistaa asia olisi ollut www.finlex.fi

Myös suomalaisen yhteiskunnan historia on täynnä virheitä, esimerkkinä vaikkapa pakolaisten tulo maahamme. S. 25: "Ensimmäisiä pakolaisia tuli Suomeen 1970-luvun alussa Chilestä ja vähän myöhemmin Vietnamista..." Väitehän on täysin metsässä. Tosin kirja mainitsee, kuin ohimennen, Venäjän vallankumouksen jälkeen saapuneet tai ”tosiasia”, ettei romaneilla ollut maaomaisuutta. Tulihan Suomeen esim. toisen maailmansodan aikana pakolaisia Saksasta, ennen sotaa Venäjältä jne., ja toki romaneilla oli suuriakin maatiloja Kannaksella ja muualla Itä-Suomessa. Tässä vain osa kirjan karkeista asiavirheistä, jotka kaikki olisi voitu välttää vain tarkistamalla asia vaikkapa lähteistä. Muiden muassa teos "Holokaustilta pelastetut" olisi ollut hyvä lähde. Myös muuta tutkimusta Suomen historiasta on saatavilla runsaasti. Karjalan mustalaisista maanviljelijöinä on myös runsaasti aineistoa.

Myös teoksen asennekasvatusosuus on lievästi sanoen eriskummallinen. Euroopan unionin ylistäminen ja sen tuomien muutosten tärkeyden korostaminen ylittää kohtuuden rajat. Esimerkiksi s.100 Unionin kalleutta koskevasta kritiikistä: "Syytökset kertovat siitä, että kansalaiset kokevat unionin etäiseksi ja byrokraattiseksi." Kyse ei ole kuitenkaan minkään tasoisista "syytöksistä", joka sinänsä on asenteellinen ilmaisu, vaan paikkansapitävistä toteamuksista. Keskustelua ei käydä siitä, pitävätkö esitetyt väitteet paikkansa vaan siitä, pitääkö niin olla vai ei.

Se, että Unionin alueella voi tehdä töitä ilman työlupaa, on suurimmalle osalle suomalaisista ”etu”, jolla ei ole mitään merkitystä. Suurin osa suomalaisista on edelleen Suomessa töissä tai työttömänä, joten suurimmalle osalle "etu" on todellakin yhdentekevä. Lisäksi suomalainen sai ennenkin työluvan aina, kun työpaikka oli tiedossa. Jos tuo "etu" tarkoittaa sitä, että on hienoa päästä työttömäksi työnhakijaksi ulkomaille, on oppisisältö tältä osin vähintäänkin kummallinen. Asian toistaminen ja vetoaminen muiden oppikirjojen samasisältöiseen esitykseen ei tee esityksestä totta, joten työlupa-asian esiin tuominen näin on lasten selkeää harhaanjohtamista.

Työttömyyden, talouskasvun ja EU:n suhteen merkitys Suomelle ja suomalaisille onkin yksi kirjan manipulatiivisimmista osioista. Päinvastoin, kuin kirja väittää, talouskasvu ei ole laskenut työttömyyttä Suomessa, vaan Suomen Pankin taannoisen tutkimuksen mukaan maassa on edelleen päivänä X noin 470.000 työtöntä, suunnilleen sama määrä kuin Lipposen hallituksen luvatessa työttömyyden ”puolittuvan”. Kirjassa olisikin ollut ehkö paikallaan tarkastella lyhyetsi työttömyystilastoinnin perusteita.

Myös kansantalouden huoltosuhteen idea on 1800-luvun maatalousyhteiskunnan tasolta; modernissa yhteiskunnassa se, kuinka moni tekee, ei määrää huoltosuhdetta, vaan se, kuinka paljon tehdään. Suuntaus onkin, että mahdollisimman harva joutuu tekemään työtä, mutta tuottaa mahdollisimman paljon. Ulkomaisen työvoiman ”tarve” onkin selkeästi ristiriidassa ”kansainvälisen kouluttautumisen”, ts. työpaikan hakemiseen ulkomailta valmistautumisen ja siihen valmentautumisen kanssa. Tilastojen käyttöä koskevassa osassa olisikin kannattanut käyttää aikaa työllisyystilastojen tarkasteluun nuorisorikollisuuden merkityksen vähättelyn sijasta.

Vähättelystä esim: "Tyypillisiä alle 18 vuotiaiden tekemiä rikoksia ovat näpistely, varastelu (ei siis varkaudet, vaan varastelu, joka on vähättelevä ilmaus - aihän ammattimaista pankkirosvoakaan esitetä "varastelijana") ja omaisuuden tahallinen vahingoittaminen". Tämä siis leipätekstiä. Kuin ohimennen - taas - esitetään kuitenkin, että "ryöstö" rikosnimikkeen alle mahtuu 29% teoista eo. ryhmässä. Tähän olisin vielä halunnut lisätä - jälleen yhden - asiavirheen kommentoinnin: Kirja toteaa s. 107 että "Jokainen on velvollinen ilmoittamaan rikoksesta poliisille." Näin nimeno maan _ei_ ole, vaan lain mukaan ilmoitusvelvollisuus koskee vain ja ainoastaan tietoa _suunnitteilla olevasta_ _ törkeästä_ rikoksesta. Samainen finlex.fi olisi ketonut tämänkin tekijöille, kun se kerran oli heille tuntematonta. Sama koskee termin "rikos" määrittelyä; rikos on vain teko, joka on sanktioitu rikoslaissa. Liikennerikkomukset eivät siis ole rikoksia lain tarkoittamassa merkityksessä.

Samoin monetaristis-libertaanisen markkinatalouden paremmuuden esittäminen annettuna, kritiikittömästi, nostaa kriittisen ja asiansa osaavan historianopettajan niskakarvat pystyyn. Hyvä esimerkki tästä sivun 135 otsikointi: "Työ on hyvinvoinnin perusta". Ristiriitaa, joka vallitsee kirjan esittämien vuosityöajan muutoksen ja elintason kasvun välillä ei käsitellä. "Työ" toistuu terminä peräkkäin usealla sivulla peräkkäin, ja kumpi mahtaa jäädä keskeisesti mieleen, leipäteksti vai otsikko? Juuri perusidean korostaminenhan on otsikoinnin tarkoitus oppikirjassa. Samaan ryhmään kuuluu verotuksen aiheuttamien "ongelmien" esittely mainitun neomonetarismin valossa - työnteko ei ole kannattavaa verotuksen takia (vaikka vero-osuus on juuri osa sitä palkkaa, joka saadaan esim. lasten koulutuksessa, terveydenhuollossa jne.) Listaa voisi jatkaa.

Opettajan onkin vaikeampi puuttua teoksen manipulatiiviseen luonteeseen kuin lukuisiin selkeisiin asiavirheisiin. Teos esittää esim. inflaation kategorisen kielteisenä ilmiönä, vaikka juuri palkkainflaatio on ollut koko suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan keskeinen moottori ja luoja. Toki on aikuiselle selvää, että rahan ylitarjonta luo työpaikkoja, koska siihen kohdistuvat tavoitteet voidaan toteuttaa vain myymällä asiakkaille enemmän, ts. tuottamalla lisää. Historia osoittaa, että talouspoliittisen, siis palkkainflaation, tulos on kulutuksen kasvu – rahat kannattaa törsätä ”tänään”, koska huomenna samalla summalla saa vähemmän. Rahan arvon laskua ei voi kompensoida eikä sitä koskaan ole kompensoitu pelkällä hintojen korottamisella. Teos sotkeekin sujuvasti inflaation ja tavaran vähyyden. Sen sijaan deflaation vaarat on kuitattu ohimennen, yhdellä kappaleella.

Yhteiskuntamme perusrakenteen, demokratian, osalta kirjan teksti on yhtä heppoista. Koko käsite jätetään vallan kolmijako-opin varaan, mutta ei kerrota, että moisesta ”epäparlamentaarisuudesta” Suomessa luovuttiin lopullisesti perustuslakiuudistuksen ja EU-jäsenyyden yhteydessä. Ottamatta kantaa siihen, oliko muutos hyvä vai huono, ja kenen kannalta, on painotettava, että kerrottiin asioita mille luokkatasolle tahansa, pitäisi tietojen ainakin olla paikkansapitäviä. Perustuslakiuudistushan yhdisti lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan, kun Valtioneuvosto irroitettiin presidentin toimialueestaa ja siirrettiin eduskunnan yksinomaiseen valvontaan.

Kaleidoskooppi ottaa myös selkeästi kantaa suomalaisen yhteiskunnan nykytilaan, kantaansa sen kummemmin perustelematta: verotus on pahasta, kuntien talous ruvella ja niitä on liikaa, valtiontalous taas kunnossa. Moinen jako jättää huomiotta, ja siis ymmärtämättä, täydellisesti suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteen, kunnallisen itsehallinnon perusteet ja kansalaisen ja valtiovallan suhteen. ”Jostain kumman syystä” myös verotuksella maksettujen palvelujen kulutusluonne jätetään huomiotta.

Yksityistämisen ja julkisten palvelujen ulkoistamisen ”edut” eivät jää lukijalle, siis murrosikäiselle oppilaalle, epäselviksi. Mustan huumorin kukkaseksi kirjaan on päässyt globalisaation autuutta kuvastavat Perloksen noin 2.000 suomalaista työntekijää. Perloshan tunnetusti lopettaa tuotantotoimintansa Suomessa ja siirtää sen muualle. Se, että juuri Perlos on esimerkkinä ja sen toiminnan siirtyminen ulkomaille osuvat kirjan kanssa yksiin, on tietysti puhdasta sattumaa. Sama tilanne olisi voinut osua minkä tahansa ”kansainvälistyvän” yrityksen kohdalle – kuinka paljon vaikkapa Nokialta onkaan siitynyt tuotantoa ulkomaille?

Kirjan rakenne on suunniteltu opetusta varten, joten lukujen jaottelu on kannanotto opetuksen järjestämiseen. Itse kirjan kannalta on kuitenkin merkillistä, että vaikka lopussa on esitetty tärkeä asiasanasto, siinä ei ole viittauksia tekstisivuille, mikä olisi helpottanut oppilaan mahdollisuuksia hyödyntää sitä. Kielivirheistä ja –kummallisuuksista kannattanee mainita muutama erikoisuus: Vierassanojen turhalla käytöllä on ilmeisesti pyrittyä ”akatemisoimaan” ja ”ajankohtaistamaan” tekstiä. Niinpä tiedotusvälineiden sijasta puhutaan, suoraan sanoen junttimaisesti, ”medioista” (”media” on jo monikko!) ja esitetään, että ”mediat ovat rakentaneet Internetiin vaalikoneita”. Lisäksi: Mitä internet, joka siis on yksi medium, on rakentanut? (ainoa kirjoitusvirhe – koska se on systemaattinen – johon haluan tässä puuttua: ”internet”, tietoverkko, ei ole erisnimi sen enempää kuin tieverkko, kalaverkko tai rataverkko. Lainaus kirjasta on kuitenkin jätetty sellaiseksi, kuin se teoksessa on - virheineen.

Myös ”hikipaja”, raaka käännöslaina, on otettu käyttöön. Kielitieteellistä perustietoa olisi kannattanut myös hankkia sanan ”romani” etymologian kohdalla – se siis ei tule ”kansainvälisestä romanikielen (mikä ihme on ”kansainvälinen romanikieli”?) sanasta rom, joka tarkoittaa ihmistä” vaan sanskritin sanasta roma, joka tarkoittaa ali-ihmistä, kastijärjestelmän ulkopuolista, ja on siis selkeän pejoratiivinen. ”Ihminen” on mustalaiskielellä ”kaale” tai "kaalo". Tässä mm. yksi kohta, jossa olisi voinut käyttää tutkimusta, vaikkapa "Mustalaiskielen etymologinen sanakirja", joka löytynee ainakin yliopistojen kirjastoista..


Olen siis antanut esimerkkejä nimen omaan teoksen manipulatiivisuudesta, väärästä ja asenteellisesta tiedosta. Lisäesimerkki tähän olisi vaikkapa väite Suomen maataloustuotannon kalleudesta (s. 162): "Elintarvikkeiden tuottaminen muualla Euroopassa on halvempaa kuin Suomessa...". EU:n oman, mm. Hesarissa julkaistun selvityksen mukaan Suomessa kasvatetaan koko Unionin halvinta viljaa. Tässä onkin ehkä selkein esimerkki kirjan manipulatiivisuudesta, kun seuraavaksi kerrotaan, että "Elintarvikkeiden tuonti muista EU-maista laski ruoan hitaa Suomessa. Tästä hyötyivät kuluttajat." Historiallisestihan tapahtui niin, että elintarvikkeiden hinnat laskivat joulukuussa 1994 noin 5-10% (!) tuoteesta riippuen, alkuvuodesta elintarvikkeiden ALV laski 5%-yksikköä ja tuonnin vapauttaminen ja tulli- ym rajamaksujen poistuminen laski hintoja noin 5%. Ensimmäisenä vuonna hinnat nousivat noin 5%, ja seurauksena esim. Kesko teki koko historiansa parhaan tuloksen.

Kaikkiin teoksen virheisiin ja omalaatuisuuksiin ei tässä voi puuttua, niistä saisi helposti seminaarityön. Läpikäyvän huolimattomuuden ja asenteellisuuden, joka käy ilmi antamistani taloutta ja EU:a koskevista esimerkeistä, takia Kaleidoskooppi 9:stä voi kuitenkin hyvällä omallatunnolla sanoa, että sitä ei nykymuodossaan olisi koskaan pitänyt kirjoittaa, saati julkaista, eikä se missään suhteessa sovellu aiottuun käyttöön, oli sen manipulatiivisuuden oikeutuksesta mitä mieltä tahansa.

Tapio Onnela
Viestit: 4866
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

09.05.07 18:44

Minä en kyllä oikein lämpene ajatukselle historiankirjojen ennakkotarkastukselle. Millä periaattella se voitaisiin tehdä, ketkä kutsuttaisiin päättämän asiasta? Mikä on "oikea" tulkinta historiasta? Olisiko "oikea" historiantulkinta riippuvainen poliittisista suhdanteista ja tulkinnoista kuten vielä 1980-luvulla?

"Kun kävin yläastetta 1980-luvulla, ainakin meillä käytössä ollut historiankirja (Castrén, Riikonen: "Historia ja me 8", Weilin+Göös) väitti Neuvostoliiton "vapauttaneen" Viron. Kirjan mukaan Baltian maat "liittyivät uusina neuvostotasavaltoina Neuvostoliittoon".
Arno Kotro: "Vääristeltyä historiaa koulun oppikirjoissakin" 4.5.2007 Helsingin Sanomien yleisönosasto

Avatar
Annastiina Mäkilä
Viestit: 390
Liittynyt: 25.01.07 21:42
Paikkakunta: Turku

Re: Yhteiskuntaoppi koluissa

10.05.07 21:19

Jouko Heyno kirjoitti:Kielivirheistä ja –kummallisuuksista kannattanee mainita muutama erikoisuus: Vierassanojen turhalla käytöllä on ilmeisesti pyrittyä ”akatemisoimaan” ja ”ajankohtaistamaan” tekstiä. Niinpä tiedotusvälineiden sijasta puhutaan, suoraan sanoen junttimaisesti, ”medioista” (”media” on jo monikko!) ja esitetään, että ”mediat ovat rakentaneet Internetiin vaalikoneita”. Lisäksi: Mitä internet, joka siis on yksi medium, on rakentanut? (ainoa kirjoitusvirhe – koska se on systemaattinen – johon haluan tässä puuttua: ”internet”, tietoverkko, ei ole erisnimi sen enempää kuin tieverkko, kalaverkko tai rataverkko. Lainaus kirjasta on kuitenkin jätetty sellaiseksi, kuin se teoksessa on - virheineen.

Myös ”hikipaja”, raaka käännöslaina, on otettu käyttöön. Kielitieteellistä perustietoa olisi kannattanut myös hankkia sanan ”romani” etymologian kohdalla – se siis ei tule ”kansainvälisestä romanikielen (mikä ihme on ”kansainvälinen romanikieli”?) sanasta rom, joka tarkoittaa ihmistä” vaan sanskritin sanasta roma, joka tarkoittaa ali-ihmistä, kastijärjestelmän ulkopuolista, ja on siis selkeän pejoratiivinen. ”Ihminen” on mustalaiskielellä ”kaale” tai "kaalo". Tässä mm. yksi kohta, jossa olisi voinut käyttää tutkimusta, vaikkapa "Mustalaiskielen etymologinen sanakirja", joka löytynee ainakin yliopistojen kirjastoista..
Itse en oikein osaa kommentoida Heynon esittelemää aihetta liittyen oppikirjojen ennakkotarkastukseen. Haluaisin kuitenkin kommentoida edellä lainaamaani pätkää suomen kielen käyttöön liittyen. Oli nimittäin pakko tarkastaa miten nuo asiat todella kuuluisi kirjoittaa. Ensinnäkin sanat "media" ja "Internet". Kyseessä on todellakin kaksi vierasperäistä sanaa, joista ensimmäinen on periaatteessa jo monikossa. Kirjakielemme on kuitenkin kohtalaisen nuori ja yleisesti ottaen siitä muodosta tulee "virallinen" muoto, joka kieleemme vahvimmin vakiintuu. Siis kielen käyttäjien toimesta. Niinpä kielitoimiston sanakirjan mukaan "media" on todellakin yksikkömuoto ja "mediat" sen monikko. Esimerkiksi on oikein sanoa "Painetut ja sähköiset mediat", eikä "Painetut ja sähköiset media". Ymmärrän kyllä tosin mitä tarkoitat, ja indoeurooppalaisissa kielissä (kuten ruotsi tai englanti) toivoisikin näkevän vain muotoja medium ja media. Internet puolestaan todellakin kirjoitetaan isolla. Luulisin näin olevan siitä syystä, että tämä muoto on se vakiintunein. (Kielitoimiston sanakirjaa toimittaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielenhuolto-osasto, joka vastaa suomen kielen huollosta. Sanakirjan löytää MOT-sanakirjastosta, joka on vapaassa käytössä ainakin yliopiston tunnuksilla.)

Sitten tuo "romani"-sana. Turun humanistisen tiedekunnan dekaani Kaisa Häkkinen on eräänlainen guru näissä etymologia-asioissa ja hän on kirjoittanut muun muassa Nykysuomen etymologian sanakirjan. Siinä lukee "romani"-sanan kohdalla seuraavaa: "Aiemmin mustalaisiksi nimettyyn kansallisuuteen viittaava romani perustuu mustalaiskielen sanaan rom, joka merkitsee ihmistä, miestä tai romania. Suomen kirjakielessä tämä kansan omakieliseen nimitykseen perustuva romani on tullut käyttöön 1900-luvun alussa, ensin asussa romaani. Tätä aiemmin samasta kansallisuudesta on käytetty mm. nimityksiä mustakansa, mustalaiset, mustiaiset, tattarit tai lätit." En tiedä mistä tuo sana on alun perin tullut mustalaiskieleen, ehkä se tosiaan on niinkin kaukainen laina kuin Heyno kirjoittaa. Joka tapauksessa suomen kieleen kyseinen sana on tullut maassamme asuneiden romanien myötä. Ei kai sanskritia enää kukaan oikein puhukaan? Vai oliko niin, että se on samantyyppisessä luostarikäytössä kuin latina täällä Euroopassa?

Mutta nyt lopetan tämän kielihöpinäni tähän. Mielenkiintoisia joka tapauksessa nämä sanojen kiemurat, elämät ja alkuperät. :-)

Avatar
Annastiina Mäkilä
Viestit: 390
Liittynyt: 25.01.07 21:42
Paikkakunta: Turku

10.05.07 22:46

Vielä yksi kommentti. Löysin nimittäin "jo" vuoden 1997 Kielikellosta seuraavanlaisen kannanoton "Internet"-sanan kirjoitukseen:
"Maailmanlaajuisen tietoverkon Internetin nimen kirjoitusasu ja taivuttaminen ovat jatkuva kysymysten aihe. Kielitoimisto suosittaa sanaan suurta alkukirjainta samoin kuin Tietotekniikan liiton julkaisema ATK-sanakirja. Sanaa taivutettaessa t-kirjainten määrä ei lisäänny, eli taivutetaan Internet : Internetin : Internetiin."

Avatar
Jouko Heyno
Viestit: 842
Liittynyt: 30.11.05 11:26

11.05.07 11:48

Tapio Onnela kirjoitti:Minä en kyllä oikein lämpene ajatukselle historiankirjojen ennakkotarkastukselle. Millä periaattella se voitaisiin tehdä, ketkä kutsuttaisiin päättämän asiasta? Mikä on "oikea" tulkinta historiasta? Olisiko "oikea" historiantulkinta riippuvainen poliittisista suhdanteista ja tulkinnoista kuten vielä 1980-luvulla?
Kuten totesin, tarkastuksen tehtävä on valvoa vain ja ainoastaan sitä, että oppikirjat vastaavat 1) opetussuunnitelmaa 2) tosiasioita. Niin uskomattomalta, kuin se kuullostaakin, niin parhaita esimerkkejä oppikirjantarkastuksen puuttumisesta antavat matematiikan oppikirjat, joissa on selviä virheitä, vaikka perusmatikka ei Eukleideen jälkeen ole suuremmin muuttunut. Se, onko kyse "oikeista tulkinnoista", päätetään OPS:ssa, ei kirjoissa. Historiantutkijoiden tulisikin ihan "aikuisten oikeesti" keskustella nykyisen OPS:n sisöllästä - sikäli, kun koko asia kiinnostaa. Joka tapauksessa kouluissa kasvatetaan tulevaa Suomea, ja raadollisesti, niitä, jotka maksavat meidän eläkkeemme - jos maksavat.
"Kun kävin yläastetta 1980-luvulla, ainakin meillä käytössä ollut historiankirja (Castrén, Riikonen: "Historia ja me 8", Weilin+Göös) väitti Neuvostoliiton "vapauttaneen" Viron. Kirjan mukaan Baltian maat "liittyivät uusina neuvostotasavaltoina Neuvostoliittoon".
Arno Kotro: "Vääristeltyä historiaa koulun oppikirjoissakin" 4.5.2007 Helsingin Sanomien yleisönosasto
Hesari ja A. Kotro ovat kiinnostava aihe sinänsä. Joka tapauksessa on niin, että yksi historiantutkijan koulutuksen parhaista piirteistä on taipumus lähdekritiikkiin. Siksi tarkastin, mistä Kotro oikein puhuu. Mainittu teos toteaa aika yksiselitteisesti esitetyistä tapahtumista:

"Sopimukseen sisältyi myös salainen lisäys, jossa sovittiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireistä itä_ Euroopassa. Neuvostoliiton etupiiriin siinä luettiin Suomen lisäksi Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua." Suomettuneisuuttako? 80-luvulla?

"Viron, Latvian ja Liettuan liittäminen Nauvostoliittoon keväällä 1940 lisäsi pelkoa Suomen kohtalosta". Suomettunutta historiaa??

"Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina neuvostotasavaltoina Neuvostoliittoon". Eikö näin ollut? Eikö Saksa miehittänyt noita maita? Jos USA "vapautti" Ranskan, niin miksei NL Baltiaa? Toinen asia on, mitä tuo "vapaus" toi tullessaan. (S. 55) Saman sivun kartta toteaa "NL:n saamat alueet" Potsdamin konfferenssin tuloksena. Missä "vika"? Kun kielistä puhutaan - Suomi liittyi sotaan Saksan rinnalla - totta vai ei? Valinta?

Kyseessä on tarkastettu oppikirja. Missä ongelma?

Tapio Onnela
Viestit: 4866
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

11.05.07 13:23

Jouko Heyno kirjoitti:Joka tapauksessa on niin, että yksi historiantutkijan koulutuksen parhaista piirteistä on taipumus lähdekritiikkiin. Siksi tarkastin, mistä Kotro oikein puhuu. Mainittu teos toteaa aika yksiselitteisesti esitetyistä tapahtumista:
"Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina neuvostotasavaltoina Neuvostoliittoon". Eikö näin ollut?
Hienoa, että olit vaivautunut kaivamaan tuon kirjan esille! Liian usein toimitaan vain hataran mielikuvan pohjalta. Tämä tuo ryhtiä keskusteluun!
Luulen, että juuri tuo ilmaisu:
"liittyivät uusina neuvostotasavaltoina Neuvostoliittoon" on kohta josta baltit syystäkin ovat tämän historiantulkinnan kanssa eri mieltä. Käsittääkseni liittyminen ei ollut suinkaan ollut vapaaehtoista, joten sanan liittyivät korvaaminen liitettiin sanalla olisi paremmin kuvannut sitä mitä tapahtui ja tuo tulkinta liittymisestä sisältää melko rankan poliittisen kannanoton.

Minulla ei ole tietoa siitä, kuinka paljon oppikirjojen tarkastustoiminnassa puututtiin juuri tämänkaltaisiin asioihin voisin kuvitella, että puututtiin, mutta mitään tietoa minulla ei asiasta kyllä ole, olisi kiva tietää.

Aihepiiriä käsittelee Janne Holménin tuoreessa väitöskirjassa,
"Den politiska läroboken: Bilden av USA och Sovjetunionen i norska, svenska och finländska läroböcker under Kalla kriget
Joka muuten löytyy kokonaisuudessaan täältä:

http://publications.uu.se/theses/abstra ... ?dbid=6748

Nopealla selaamisella Holmen toteaa mm näin:
8.8 Sovjet anföll sina små grannländer

Alla finländska läroböcker nämnde under 1970-talet klart och tydligt att Sovjet-
unionen anföll Finland i Vinterkriget, också Lehtonen, Huttunen och Laine som
annars var mest sovjetvänliga. Dessa menade att det varit klokt av Finlands politiker
att satsa på förbättringar för de fattiga före kriget. Om man lagt pengarna på för-
svaret istället så hade landet varit mindre enat och oförmöget att försvara sig ens
med bättre vapen. De nämnde däremot inte Molotov-Ribbentroppaktens hemliga
tilläggsprotokoll, vars existens hade bestridits av de sovjetiska deltagarna vid de
Finländsk – Sovjetiska läroboksseminarierna. Finländarna Castrén och Riikonen
nämnde däremot tilläggsprotokollet, liksom svenskarna Häger och Rystad med
flera. Coldevins och Skogstads norska läroböcker skiljde sig från de svenska och
finländska genom att de hårdare kritiserade den ryska behandlingen av de baltiska staterna. Holmén, 191-192

Tällä foorumilla historianopetuksen “suomettumista on käsitelty täällä:
viewtopic.php?t=288&start=0
Viimeksi muokannut Tapio Onnela, 12.05.07 21:14. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

henrik
Viestit: 40
Liittynyt: 03.11.06 11:07

11.05.07 15:33

Annastiina Mäkilä kirjoitti:Vielä yksi kommentti. Löysin nimittäin "jo" vuoden 1997 Kielikellosta seuraavanlaisen kannanoton "Internet"-sanan kirjoitukseen:
"Maailmanlaajuisen tietoverkon Internetin nimen kirjoitusasu ja taivuttaminen ovat jatkuva kysymysten aihe. Kielitoimisto suosittaa sanaan suurta alkukirjainta samoin kuin Tietotekniikan liiton julkaisema ATK-sanakirja. - - "
Vahvasti off-topic, mutta lyhyesti:

"K: Internet isolla vai pienellä?
V: Suomen kielen lautakunta päätyi kokouksessaan 12.3.2007 siihen, että molemmat vaihtoehdot, internet ja Internet, ovat suomen kielessä hyväksyttäviä. Tähän asti on suositettu isoa alkukirjainta. Kirjoitusasu internet on jo kauan ollut laajalti käytössä, eikä se ole aiheuttanut hankaluuksia viestinnässä."

Lähde: http://www.kotus.fi/index.phtml?i=31&s=1977

Ja takaisin koulukirjojen ongelmiin...

Heikki Jansson
Viestit: 662
Liittynyt: 14.04.06 12:55
Paikkakunta: Kirkkonummi

Re: Yhteiskuntaoppi koluissa

12.05.07 06:36

Jouko Heyno kirjoitti:Edelleen nykyisin lähes aivopesun omaisesti propagoitavaa yrittämistä koskevassa osioissa esitetty konkurssiin asettamisen edellytys on täysin väärä. Kirja esittää, että yritys tulee hakea konkurssiin, kun velat ylittävät varallisuuden.Voimassa olevan osakeyhtiölain mukaan yritys kuitenkin tulee hakea konkurssiin jo, kun pääomasta on jäljella alle kolmannes. Tämän pitäisi olla tekijöiden tiedossa. Jos ei ole, on merkillistä, miten he, opettajia kun ovat, voivat asiaa opettaa. Nopea keino tarkistaa asia olisi ollut www.finlex.fi
Jouko Heynon esittämä väite on virheellinen. Asiaa sääntelee uusi, 1.9.2006 voimaan tullut osakeyhtiölaki (21.7.2006/624) , jonka 20 luvun 23 §:ssä säädetään:

”Yhtiön varojen vähentyminen, saneeraus ja konkurssi
23 §
Yhtiön varojen vähentyminen
Jos yhtiön hallitus havaitsee, että yhtiön oma pääoma on alle puolet osakepääomasta, hallituksen on viipymättä laadittava tilinpäätös ja toimintakertomus yhtiön taloudellisen tilan selvittämiseksi. Jos yhtiön oma pääoma on taseen mukaan alle puolet osakepääomasta, hallituksen on viipymättä kutsuttava yhtiökokous koolle päättämään toimenpiteistä yhtiön taloudellisen aseman tervehdyttämiseksi. Yhtiökokous on pidettävä kolmen kuukauden kuluessa tilinpäätöksen laatimisesta. Tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen nähtävänä pitämiseen ja osakkeenomistajille toimittamiseen sovelletaan 5 luvun 21 §:n säännöksiä.

Jos hallitus havaitsee, että yhtiön oma pääoma on negatiivinen, hallituksen on viipymättä tehtävä osakepääoman menettämisestä rekisteri-ilmoitus. Osakepääoman menettämistä koskeva rekisterimerkintä voidaan poistaa yhtiön tekemän rekisteri-ilmoituksen perusteella, jos yhtiön oma pääoma on rekisteri-ilmoitukseen liitetyn tilintarkastajien tarkastaman taseen mukaan yli puolet osakepääomasta. Edellä 12 luvussa tarkoitettu pääomalaina luetaan tässä momentissa tarkoitetussa laskelmassa omaksi pääomaksi.”


Yhtiön varojen luovuttamisesta konkurssiin säädetään puolestaan saman luvun 25 §:ssä. Tämäkään lainkohta ei velvoita asettamaan yhtiötä konkurssiin.

Lain esitöistä ilmenee, että edellisen, nyt kumotun lain kaltaista pakkoselvitystilasta (ja siihen usein liittyneestä konkurssista) on luovuttu kokonaan.

Kansainvälisesti pakkoselvitystilasäännökset ovat harvinaisia. Muissa EU-maissa vastaavia säännöksiä on Ruotsissa ja Ranskassa osittan. EU:n pääomadirektiivissä, sen 17 artiklassa todetaan, että yhtiökokous on kutsuttava koolle arvioimaan niitä toimia, joihin tilanne antaa aihetta pääoman vähetessä. Direktiivi ei edellytä erityisiä pakollisiin toimenpiteisiin ryhtymistä.

Entinen pakkoselvitystilaa on siis korvattu kaksivaiheisella sääntelyllä. Yhtiön on pidettävä yhtiökokous, jos yli puolet osakepääomasta on menetetty. Jos yhtiön koko osakepääoma on menetetty, on yhtiön tehtävä tätä koskeva ilmoitus kaupparekisteriin. Velvollisuuksien laiminlyöntiin perustuva vahingonkorvausvelvollisuus määräyy yleisten periaatteiden mukaan.

Siten on virheellistä väittää, kuten Jouko Heyno tekee, että yhtiö on asetettava konkurssiin kun ”pääomasta on jäljella alle kolmannes”. Väite ei liioin pitänyt paikkansa vanhan lain mukaankaan. Tuolloin oli voimassa säännös, jonka mukaan Jos hallitus tilinpäätöstä laadittaessa havaitsee tai sillä muutoin on syytä olettaa, että yhtiön oma pääoma on alle puolet osakepääomasta.....oli yhtiökokous kutsuttava koolle.(14.2.1997/145 eli vanha OYL 13 luku 2 §) Edelleen oli voimassa lainkohdan 2 momentin mukaan, että jos havaitaan 12 kuukautta edellisessä momentissa tarkoitetun yhtiökokouksen pitämisen jälkeen että yhtiön oma pääoma oli alle puolet osakepääomasta oli yhtiö asetettava selvitystilaan. Nämä säännökset on siis kumottu. Säännös kolmasosasta osakepääomasta on vieläkin vanhempaa perua, joka kumottiin jo vuonna 1997 tehdyn lainmuutoksen yhteydessä. Velvollisuutta asettaa konkurssiin ei siis ole.

On myös syytä olla varovainen väitteillä, jonka mukaan jokin seikka on tarkistettavissa Finlexistä. Kaikki voimassaolevat lait, mukaanlukien eurooppa-oikeus ja siis EU-direktiivit, on koottu Finlexiin, jotka käsittävät varmaan sadan raamatun verran tekstiä. Siitähän lähtee tarkastamaan - pitäisi ainakin tietää hakusana, joka ei ko. tapauksessa ole konkurssi. Itse osakeyhtiölaki käsittää toisaalta vain 26 lukua. Lisäksi on otettava huomioon sekä oikeuskäytäntö (ennakkotapaukset) että oikeustieteellinen kirjallisuus.
Viimeksi muokannut Heikki Jansson, 12.05.07 10:39. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Heikki Jansson
Viestit: 662
Liittynyt: 14.04.06 12:55
Paikkakunta: Kirkkonummi

12.05.07 07:31

Tapio Onnela kirjoitti: Minulla ei ole tietoa siitä, kuinka paljon oppikirjojen tarkastustoiminnassa puututtiin juuri tämänkaltaisiin asioihin voisin kuvitella, että puututtiin, mutta mitään tietoa minulla ei asiasta kyllä ole, olisi kiva tietää.
Nimenomaan sitä kysymystä ja äänestystä, jonka Jouko Heyno on ottanut käsiteltäväksi käsitellään Holménin väitöskirjassa sen luvussa kolme. Kirja on saatavissa, kuten Tapio Onnela mainitsi kokonaisuudessaan ”Fulltext.pdf” nimisessä tiedostossa (opastukseksi muille; jouduin itse etsimään ko. tekstiä sivustolla kunnes äkkäsin sen). En niistä syistä, jotka Holmén esittää, lämpene minäkään viranomaiskontrolliin. Sen sijaan olisi ehkä syytä harkita jonkinlaisen faktaoikolukujärjestelmän luomista jossain muodossa. Kukaan ei kaikkea voi hallita.

Ennakkotarkastusta on harjoitettu kakissa kolmessa maassa eri aikoina erilaisissa variaatioissa. Ruotsissa ennakkotarkastuksesta luovuttiin 1992, Norjassa 2000 ja Suomessa 1991. Otin tähän alle väitöskirjan kolmannen luvun – kun kirjassa kerran on yhteenveto – niin yhteenvedon kokonaisuudessaan rasittamaan lukijoita:
Janne Holmén kirjoitti:
3 Granskningen av läroböcker
-----

3.5 Sammanfattande slutsatser

Granskningsutlåtandena var genomgående starkt beroende av de personliga åsikterna hos de lärare och akademiker runt om i länderna som fått i uppdrag att granska läroböckerna, och samma lärobok kunde möta mycket olika reaktioner från olika granskare. Detta innebar att granskningsproceduren till författarnas och förlagens förtret blev rätt oförutsägbar. Samtidigt motverkade bristen på röd tråd i granskningsarbetet den likriktande funktion som en mer konsekvent statlig granskning kunde ha fått.


Ett gemensamt drag för granskningen i Sverige och Norge under perioden 1930-1960 var att så gott som alla böcker till slut blev godkända. Mycket sällan kritiserade de norska och svenska granskarna grammatiskt korrekta påståenden som inte direkt stred mot kända fakta. Sture Långström framkastar i Författarröst och lärobokstradition hypotesen att läroboksgranskningens uppkomst hängde samman med en tid då det fanns totalitära stormakter i Sveriges närhet, först Hitlertyskland och sedan Sovjetunionen.152 Tidsperioden för den svenska granskningen, mitten av 1930-talet till början av 1990-talet stämmer visserligen överens med Långströms hypotes, som dock inte håller om man tittar närmare på hur granskningen gick till. Granskarna uppvisar inget större intresse för de auktoritära grannarna. Att det förekom granskning av läroböcker också i ämnen som slöjd och trädgårdsskötsel tyder också på ett annat motiv bakom granskningen, liksom kontrollen av papperskvalitet och pris. Det är mer troligt att granskningen inleddes därför att det på politiskt håll fanns en uppfattning om att statlig kontroll gav bättre produkter, i detta fall läroböcker. I början av 1990-talet hade denna uppfattning reviderats, varför granskningen upphörde och böckerna återlämnades i händerna påmarknaden.

Från och med 1960-talet började Kalla kriget synas tydligare i de svenska och norska granskningsmyndigheternas arbete. I bägge länderna var idealet att hålla sig neutral till stormakternas motsättningar och helst kritisera bägge sidor lika hårt. Vad som i det enskilda fallet betraktades som objektivt och neutralt eller partiskt och vinklat varierade emellertid med preferenserna hos dem som utsetts att granska läroböckerna. Demokratibegreppet i de svenska samhällskunskapsböckerna råkade ut för stor kritik då författarna hade problem att hålla isär det västliga och det marxistiska demokratibegreppet. Problemet härstammade uppenbarligen från läroplanen. Två tilltänkta granskare vägrade kommentera någon enskild lärobok utan ifrågasatte såväl läroplanen som hela ämnet samhällskunskap.

I Finland genomdrevs 1945 en stor revision av läroboksbeståndet efter att vapenstillestånd slutits med Sovjetunionen året innan. All sovjetfientlighet skulle vädras ut ur böckerna, och man försökte också förändra lärarnas attityd. Lärare som inte följde den nya linjen riskerade att föräldrarna rapporterade till vänsterpressen, Samfundet Finland-Sovjetunionen eller Undervisningsministeriet. Samfundet Finland-Sovjetunionen föreslog 1968 att forskning skulle bedrivas kring hur läromedel borde utformas för att eleverna skulle få en riktig bild av Sovjet utan att påverkas av lärarens attityd.


Det är en klar tendens att de finländska läroboksgranskarna från och med 1970-talet ansåg att landets läroböcker gav en alltför positiv bild av Sovjetunionen. I synnerhet kritiserades de läroböcker som granskats vid de finländsk-sovjetiska läroboksseminarierna. Förlagen verkade också betrakta seminarierna som en viktig kvalitetsstämpel, som man satte på försättsblad och godkänningsansökningar. Det framgår med tydlighet att Finlands behov av att hålla sig väl med Sovjetunionen i kombination med landets strävan att upprätthålla en trovärdig neutralitetspolitik gjorde att inte heller USA och de USA-stödda diktaturregimerna kunde utsättas för någon hårdare kritik. Den överväldigande majoriteten av granskningsutlåtanden som berörde Sovjet under 1980-talet efterlyser en mer kritisk hållning till landet, detsamma gäller utlåtandena om USA och supermaktens ”bakgård” i Latinamerika. Läroboksförfattarna och tjänstemännen vid Skolstyrelsen ville emellertid hålla kvar en mer urvattnad skildring av supermakterna. Författarna var ju de som satte sitt namn på boken och därigenom var ansvariga för dess innehåll, och Skolstyrelsens tjänstemän, som var ansvariga för granskningsproceduren, fick som i fallet Bitte auf Deutsch direkta tillsägelser från utrikesministeriet att följa Finlands utrikespolitik. De tillfälligt anlitade granskarna hade egentligen inget ansvar och kunde därför vara modigare. Det är också tydligt att några av de professorerna som granskat läroböcker politiskt stod till höger om författarna. Läroboksförfattarna behöll silkesvantarna på ända tills granskningen upphörde i början av 1990-talet, och först 1991 fick man se en tjänsteman på Skolstyrelsen, övergranskare Seija Lähdesmäki, kräva en mindre försiktig framställning.”


Näin siis: Janne Holmén: Den politiska läroboken Bilden av USA och Sovjetunionen i norska, svenska och finländska läroböcker under Kalla kriget. Acta Universitatis Upsaliensis Studia Historica Upsaliensia 221.

Terv.

// Heikki Jansson

Heikki Jansson
Viestit: 662
Liittynyt: 14.04.06 12:55
Paikkakunta: Kirkkonummi

Re: Yhteiskuntaoppi koluissa

12.05.07 10:37

.

Jouko Heynon kirjoituksessa jossa kiinnitettiin huomio Tammen Kaleidoskooppi 9:ssä havaitsemiin virheisiin oli useat havaituista virheistä suht' vähämerkityksellisiä joskin varmaan sinänsä huomion arvoisia. Vähämerkityksellinen ei kuitenkaan ollut huomio siitä, että
Jouko Heyno kirjoitti:Tähän olisin vielä halunnut lisätä - jälleen yhden - asiavirheen kommentoinnin: Kirja toteaa s. 107 että "Jokainen on velvollinen ilmoittamaan rikoksesta poliisille." Näin nimeno maan _ei_ ole, vaan lain mukaan ilmoitusvelvollisuus koskee vain ja ainoastaan tietoa _suunnitteilla olevasta_ _ törkeästä_ rikoksesta. Samainen finlex.fi olisi ketonut tämänkin tekijöille, kun se kerran oli heille tuntematonta.

Tämä on virhe kirjassa joka on nähdäkseni sekä oleellinen että merkityksellinen. Poliisivaltioille (ja myös diktatuureille) on ominaista, että niissä kansalaisilla on laaja ilmiantopakko. Näin ei todellakaan ole Suomessa, eikä Suomessa ole pakko olla ilmiantaja, joskin viranomaiset monesti ovat kokemuksieni mukaan yrittäneet harhauttaa tässä suhteessa (poliisikuulusteluissa käytetään temppua, jossa kuulusteltavaa painostetaan harhaanjohtavilla kysymyksillä siitä, miksi kuultava ei sitten ilmoittanut jostain poliisille ym. Hiukan asian vierestä mainittakoon, että murhaepäiltyä Nils Gustafssonia harhaanjohdettiin ja painostettiin kuulusteluissa samankaltaisilla tempuilla) . Ilmiantopakkoa ei Suomessa todellakaan ole. On hiukan vaikea arvioida, kuinka vakavaksi virhe muodostuu käytännössä. Pahassa tapauksessa tuollaisen uskomuksen leviäminen johtaa helposti viranomaisluottamuksen heikkenemiseen ja kyräilyyn poliisia kohtaan. Tiedä häntä. Näin sanotaan laissa::


Rikoslaki 15 luku (24.7.1998/563)
Rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan
-----
10 § (24.7.1998/563)
Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen
Joka tietää joukkotuhonnan, joukkotuhonnan valmistelun, kemiallisen aseen kiellon rikkomisen, biologisen aseen kiellon rikkomisen, Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamisen, maanpetoksen, törkeän maanpetoksen, vakoilun, törkeän vakoilun, valtiopetoksen, törkeän valtiopetoksen, raiskauksen, törkeän raiskauksen, törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön, murhan, tapon, surman, törkeän pahoinpitelyn, ryöstön, törkeän ryöstön, ihmiskaupan, törkeän ihmiskaupan, panttivangin ottamisen, törkeän tuhotyön, törkeän terveyden vaarantamisen, ydinräjähderikoksen, kaappauksen, 34 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun terroristisessa tarkoituksessa tehdyn rikoksen, törkeän ympäristön turmelemisen tai törkeän huumausainerikoksen olevan hankkeilla eikä ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa, on tuomittava, jos rikos tai sen rangaistava yritys tapahtuu, törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. (9.7.2004/650)

Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä ei kuitenkaan tuomita rangaistukseen sitä, jonka olisi rikoksen estämiseksi täytynyt antaa ilmi puolisonsa, sisaruksensa, sukulaisensa suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka henkilö, joka asuu hänen kanssaan yhteistaloudessa tai on muuten näihin rinnastettavan henkilökohtaisen suhteen takia läheinen.

11 § (24.7.1998/563)
Rikoksentekijän suojeleminen
Joka saatuaan tietää rikoksen tehdyksi edistämällä rikoksentekijän pakoa tai hävittämällä todisteita estää tai yrittää estää rikoksentekijän saattamista vastuuseen rikoksesta, on tuomittava rikoksentekijän suojelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.



Yllä esitettyä lain 10 §:ään sisältyvää luetteloa on epäsäännöllisen säännöllisesti vähäisesti muutettu ja rustattu vastaamaan aina kulloinkin vallitsevia kriminologisia suuntauksia ja tuulia. Itse asiassa lainkohdan merkitys on vähäinen, koska harvempi meistä saa tietää joukkotuhonnan (=kansanmurha), Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamisen, ydinräjähderikoksen tai terrorismin tai muun sellaisen rikoksen olevan tekeillä. - ainakaan sellaisen tietoon saaminen ei ole jokapäiväistä. Lievemmät lainkohdan mainitsemat rikoksiset kuten törkeästä pahoinpitely tai raiskaus tai ryöstö voisi ajankohtaistua mutta vastaan tulee lainkohdan sanonta: ”Joka tietää... [tällaisen rikoksen] olevan hankkeilla”. Entäpä jos joku kuultuaan tällaista suunniteltavan vaikkapa istuessaan pubissa iltaolusella, muttei ole esim. peläten hankaluuksia tehnyt mitään ja tämä sitten kun kysytään, mikset ilmoittanut esittää - totuudenvastaisesti - ettei hän pitänyt koko juttua totena vaan luuli että pilailtiin - huonolla maulla tosin. Siihen on hyvin hankala enää sanoa mitään. Tämänkin rikoksen osalta pitää lisäksi paikkansa kriminologiasta tuttu fakta, että rikoksentekijä on aniharvoin ulkopuolinen vaan säännönmukaisesti uhrin (usein hyvin läheinen) tuttu.

Sama koskee 11 §:ssä säädettyä suojelemista (joka tapahtuu aina rikoksen tekemisen jälkeen), muilla kuin tutuilla kun ei oikein ole siihen halua eikä tarvetta. Paon edistäminen on kait tavallisimmin päästämistä asuntoon suojaan yöksi tai autokyydin tarjoaminen. Nämä rikokset lienevät tyypillisesti niitä jotka tulevat ilmi sattumanvaraisesti, kun joku epäillyistä puhuu poliisille kuulustelussa avoimemmin olettaen sen olevan sivuasia tyyliin "Joo Make ja Vesku puhu siitä illalla asuntolassa, että ne lähtis kattomaan vähän sinne kultasepäliikkeeseen mutta mä pidän kyllä näppini erossa semmosista puuhista. Mä en enää sinne vankilaan lähde kun oon saanut töitä et ei mulla ollut mitään sen kanssa tekemistä. Se oli niitten hommia" ... ja sitten napsahtaakin syyte ryöstöaikeen ilmoittamatta jättämisestä. Pikantin juridisen lisämausteen asia saa vielä, jos esimerkin Make ja Vesku eivät lähteneetkään kultasepänliikkeeseen vaan sortuivat pubiin nauttimaan oluita vaikka esimerkin kuulusteltava oli täysin vakuuttunut siitä, että kultasepänliike ryöstettäisiin joten kuultava tuomittaisiin siitä, ettei hän ollut ilmiantanut tovereitaan - eikä tovereille kävisi mitenkään, he kun sortuivat juopottelemaan.

Pääsäännön mukaan mitään ilmoitusvelvollisuutta ei siis ole. Jokainen on oikeutettu pysymään omissa oloissaan ja olla puuttumatta tai ilmoittamatta viranomaisille yhtään mitään. Laki jättää nähdäkseni täysin oikeutetusti tämän kansalaisen oman moraalin varaan useimmissa tapauksessa.

Ilmiantopakko on sen sijaan lääkäreillä:

Tieliikennelaki 73 a §::
Terveydentilaa koskevat ilmoitukset
Sen estämättä, mitä tietojen salassapitovelvollisuudesta säädetään, lääkärin on todetessaan ajokorttiluvan hakijan tai ajo-oikeuden haltijan terveydentilan muuten kuin tilapäisesti heikentyneen siten, ettei hän enää täytä 70 §:n 1 momentissa tarkoitettuja ajokorttiluvan myöntämisen edellytyksenä olevia terveysvaatimuksia, ilmoitettava siitä ajo-oikeusasiassa toimivaltaiselle poliisille.

Ennen 1 momentissa tarkoitetun ilmoituksen tekemistä potilaalle on kerrottava velvollisuudesta ilmoituksen tekemiseen ja terveydentilan vaikutuksesta ajokykyyn.



On kaksi ryhmää, jotka ovat salassapitovelvollisia sen läheisen ja luottamuksellisen suhteen mahdollistamiseksi, joiden on oltava käsillä ja vallittava apua tarvitsevat ihmisten ja heidän auttajiensa välillä: toinen on lääkärit ja toinen asianajajat. Odotankin mielenkiinnolla sitä päivää, jolloin puolustusasianajaja ei saa kiistää syytettä vaan on myönnettävä syyte, jos asianajajan asiakas uskoo (tyhmyyttään) luottamuksellisesti asianajajalleen tehneensä syytteessä tarkoitetun teon. Vielä toistaiseksi on asianajajan vaitiolovelvollisuus murtamaton ja asiakas voi luottaa palkkaamaansa asianajajaan (jonka laskun hän pääsääntöisesti maksaa - joskin usein saa sosiaalisista syistä rahallista apua.).

Lääkärin ilmoitusvelvollisuus aiheutti diabeteksesta kärsivien keskustelupalstalla verkossa muun muassa seuraavan viestin:
”Viime kerralla lääkärin vastaanotolla kerroin pahoista yö- hypoista joita minulla on ollut. Nuori tk-lääkäri jonka vastaanotolla olin ensimmäistä kertaa, antoi ajokiellon ja lähetteen d-lääkärille sairaalaan. Kysyisin teiltä muilta oletteko menettäneet ajo-oikeutta diabeteksen vuoksi?
Itselläni ajokortti on välttämätön ammattini vuoksi. ”
Potilas oli hakeutunut lääkärille terveyskeskukseen ja tyhmyyttään kertonut avoimesti ja luottavaisesti sairaudestaan lääkärille saadakseen apua. Eihän niin pidä tehdä - lääkäri edustaa yhteiskunnan valvontamekanismeja yhdessä poliisin kanssa. Terveyskeskus-maksu perittiin potilaalta tästä lääkärin oto-suorittamasta poliisitoimen hoitamisesta.

Heikki Jansson
Viestit: 662
Liittynyt: 14.04.06 12:55
Paikkakunta: Kirkkonummi

Re: Yhteiskuntaoppi koluissa

12.05.07 13:47

Kirjuutellan nyt kun kerran alkuun päästiin. Luettuani seuraavan en ensin kiinnittänyt siihen sen kummemmin huomiota mutta käydessäni kauppareissulla alkoi jo näppituntuman nojalla raskaasti mietityttämään, kun näin ei voi olla:
Jouko Heyno kirjoitti:Vähättelystä esim: "Tyypillisiä alle 18 vuotiaiden tekemiä rikoksia ovat näpistely, varastelu (ei siis varkaudet, vaan varastelu, joka on vähättelevä ilmaus - aihän ammattimaista pankkirosvoakaan esitetä "varastelijana") ja omaisuuden tahallinen vahingoittaminen". Tämä siis leipätekstiä. Kuin ohimennen - taas - esitetään kuitenkin, että "ryöstö" rikosnimikkeen alle mahtuu 29% teoista eo. ryhmässä.
Kaksikymmentäyhdeksän (29) prosenttia. Ei voi olla. Lähde tähän?

Tilastokeskuksen 6.10.2006 julkaisemasta tilastosta "Syytetyt, tuomitut ja keskimääräiset rangaistukset rikoksittain, ensimmäinen oikeusaste 2005 (käräjäoikeudet, hovioikeus ensimmäisenä oikeusasteena)" ilmenee, että varkausrikoksista (varkaus, törkeä varkaus ja näpistys sekä näiden yrityksistä tuomittujen rangaistuksen lukumäärä oli 2005 tuomioistuimissa 44.094, joista näpistyksen osuus oli ylivoimasen mittava, 28.190 kappaletta. Varkauksia oli 12.642 ja törkeitä varkauksia 736. Ryöstöistä (ryöstö ja törkeö ryöstö sekä näiden yritys oli samana aikana annettu 702 tuomiota ), siis alle kaksi prosenttia. Vaikka vm. määrä tuntuu näppituntumalta aika alhaiselta pitänee tieto paikkansa (ja allekirjoittaneen Excel-tilaston lukutaito on toivottavasti paikallaan enkä ole ottanut tietoja vääristä sarakkeista tms.). Sen sijaan suhde varkaudet / ryöstöt vastaa näppituntumaani. Toinen suuri rikosryhmä, pahoinpitelyistä eri muodoissa tuomittiin 14536 rangaistusta, joka vastaa täysin nyrkkisääntöä että pahoinpitelyjen ja varkauksien määrä on suurinpiirtein sama (12642 varkautta - 14536 pahoinpitelyä). Petoksia oli 4367 ja lisäksi noin 1800 makvälinepetosta (korttihuijausta).

Näissä luvuissa on huomioitu vain ne tapaukset, jotka ovat johtaneet johonkin rangaistukseen (poliisin antamat sakot mukaanlukien.) Hylätyt syytteet, rauenneet jutut, syyttämättä jättämiset ym. eivät ole tilastossa. Tämä saattaa aiheuttaa jonkinlaisia, tosin vääristymiä, sillä sovittujen juttujen laatu saattaa vaikuttaa jotenkin, muttu luvussa 29 prosenttia jokin mättää pahasti.

Ks. tarkemmin
http://www.tilastokeskus.fi/til/syyttr/ ... ie_001.htm.

ekyto
Viestit: 596
Liittynyt: 27.03.07 15:33

12.05.07 22:39

Minä sanoisin, että oppia ikä kaikki. Historian kirjojen pitäisi antaa sen hetkinen kuva historiasta. Jos ja kun kuva historiasta muuttuu, jää sen omaksuminen ja ajantasaisuus yksilön kontolle.

Tapio Onnela
Viestit: 4866
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

14.05.07 09:25

Reino Riikonen, toinen oppikirjan tekijöistä vastaa Arno Kotrolle HS:n mielipidepalstalla 14.5. 2007 ja toteaa Kotron väitteistä seuraavaa:
Arno Kotro väittää (HS 4.5.), että kokonaiset sukupolvet pantiin Suomen kouluissa 1980-luvulla opiskelemaan vääristeltyä historiaa Kouluhallituksen hyväksymistä oppikirjoista.

Kotro kirjoittaa, että yläasteella käytössä ollut historiankirja (Castrén, Riikonen: Historia ja me 8 W+G) väitti Neuvostoliiton "vapauttaneen" Viron. Kirjan mukaan Baltian maat "liittyivät uusina neuvostotasavaltoina Neuvostoliittoon".

Seuraavat lainaukset ovat mainitusta oppikirjasta vuosilta 1985 ja 1993. Ne oikaisevat Kotron väitteitä.

Historia ja me 8 (1985):

"Toisen maailmansodan voittajat toivoivat, ettei Saksa enää koskaan pääsisi aloittamaan uutta sotaa. Sen vuoksi ne päättivät Potsdamin konferenssissa 1945 jakaa Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen."

"Potsdamin konferenssi vakiinnutti Neuvostoliiton valta-aseman Itä-Euroopassa. Samalla vahvistettiin Viron, Latvian ja Liettuan liittäminen Neuvostoliittoon, mikä oli tapahtunut jo 1940."
Riikonen lainaa kirjoituksessaan myös 1990-luvulla ilmestyneiden painosten kyseisiä kohtia, joissa tulkintaa on tarkennettu:
Historia ja me 8 (1993):

"Baltian maat - Viro, Latvia ja Liettua - ovat vuosisatojen aikana joutuneet monta kertaa voimakkaampien naapurien hyökkäysten kohteeksi ja vallan alle. Eri tahoilta ovat hyökänneet saksalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ja puolalaiset. Venäjän vallasta ne vapautuivat v. 1918 Neuvostoliiton sekasorron aikana."

"Itsenäisyys jäi kuitenkin lyhyeksi. Ribbentrop-sopimuksen nojalla Neuvostoliitto miehitti Baltian 1940."

"Itsenäisyyspyrkimykset alkoivat 1980-luvun lopulla. Viro alkoi vaatia taloudellista itsenäisyyttä. 'Laulava vallankumous' eteni nopeasti. Ribbentrop-sopimus julistettiin laittomaksi. Viro antoi itsenäisyysjulistuksen jo 1988."

"Kaikissa Baltian maissa järjestettiin vapaat vaalit 1990. Neuvostoliitto tunnusti Baltian maat itsenäisiksi syyskuussa 1991 ja ennen vuoden loppua ne hyväksyttiin sekä YK:n että ETYK:n jäseniksi."
Helsingin Sanomat, 14.5.2007
Vaikuttaisi siis siltä, että oppikirjan tulkinta olisi "täsmentynyt" varsinkin Neuvostoliiton sortumisen jälkeen.

Avatar
Jouko Heyno
Viestit: 842
Liittynyt: 30.11.05 11:26

Re: Yhteiskuntaoppi koluissa

14.05.07 10:23

Annastiina Mäkilä kirjoitti:
Jouko Heyno kirjoitti:Kielivirheistä ja –kummallisuuksista kannattanee mainita muutama erikoisuus: Vierassanojen turhalla käytöllä on ilmeisesti pyrittyä ”akatemisoimaan” ja ”ajankohtaistamaan” tekstiä. Niinpä tiedotusvälineiden sijasta puhutaan, suoraan sanoen junttimaisesti, ”medioista” (”media” on jo monikko!) ja esitetään, että ”mediat ovat rakentaneet Internetiin vaalikoneita”. Lisäksi: Mitä internet, joka siis on yksi medium, on rakentanut? (ainoa kirjoitusvirhe – koska se on systemaattinen – johon haluan tässä puuttua: ”internet”, tietoverkko, ei ole erisnimi sen enempää kuin tieverkko, kalaverkko tai rataverkko. Lainaus kirjasta on kuitenkin jätetty sellaiseksi, kuin se teoksessa on - virheineen.

Myös ”hikipaja”, raaka käännöslaina, on otettu käyttöön. Kielitieteellistä perustietoa olisi kannattanut myös hankkia sanan ”romani” etymologian kohdalla – se siis ei tule ”kansainvälisestä romanikielen (mikä ihme on ”kansainvälinen romanikieli”?) sanasta rom, joka tarkoittaa ihmistä” vaan sanskritin sanasta roma, joka tarkoittaa ali-ihmistä, kastijärjestelmän ulkopuolista, ja on siis selkeän pejoratiivinen. ”Ihminen” on mustalaiskielellä ”kaale” tai "kaalo". Tässä mm. yksi kohta, jossa olisi voinut käyttää tutkimusta, vaikkapa "Mustalaiskielen etymologinen sanakirja", joka löytynee ainakin yliopistojen kirjastoista..
Itse en oikein osaa kommentoida Heynon esittelemää aihetta liittyen oppikirjojen ennakkotarkastukseen. Haluaisin kuitenkin kommentoida edellä lainaamaani pätkää suomen kielen käyttöön liittyen. Oli nimittäin pakko tarkastaa miten nuo asiat todella kuuluisi kirjoittaa. Ensinnäkin sanat "media" ja "Internet". Kyseessä on todellakin kaksi vierasperäistä sanaa, joista ensimmäinen on periaatteessa jo monikossa. Kirjakielemme on kuitenkin kohtalaisen nuori ja yleisesti ottaen siitä muodosta tulee "virallinen" muoto, joka kieleemme vahvimmin vakiintuu. Siis kielen käyttäjien toimesta. Niinpä kielitoimiston sanakirjan mukaan "media" on todellakin yksikkömuoto ja "mediat" sen monikko. Esimerkiksi on oikein sanoa "Painetut ja sähköiset mediat", eikä "Painetut ja sähköiset media".
Oikein olisi tietysti "painetut ja sähköiset tiedotusvälineet" tai, jos on pakko, "mediumit". Muffinseista on jo hiljalleen päästy ja ryhdytty puhumaaqn ja kirjoittamaan muffineista.
Ymmärrän kyllä tosin mitä tarkoitat, ja indoeurooppalaisissa kielissä (kuten ruotsi tai englanti) toivoisikin näkevän vain muotoja medium ja media. Internet puolestaan todellakin kirjoitetaan isolla. Luulisin näin olevan siitä syystä, että tämä muoto on se vakiintunein. (Kielitoimiston sanakirjaa toimittaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielenhuolto-osasto, joka vastaa suomen kielen huollosta. Sanakirjan löytää MOT-sanakirjastosta, joka on vapaassa käytössä ainakin yliopiston tunnuksilla.)
Kielitoimisto on jo nostanut kädet pystyyn oikeakilisyyden osalta, hyväksyyhän se nykyisijn myös muodon "sydämmellä" - miksi siis ei "jyrsimmellä"? Mitä taas tulee internetin oikeaan kirjoitusasuun, kielitoimiston asenne näkyy hyvin sen esittämissä perusteluissa. Kuten totesin: "Lisäksi: Mitä internet, joka siis on yksi medium, on rakentanut? (ainoa kirjoitusvirhe – koska se on systemaattinen – johon haluan tässä puuttua: ”internet”, tietoverkko, ei ole erisnimi sen enempää kuin tieverkko, kalaverkko tai rataverkko. Lainaus kirjasta on kuitenkin jätetty sellaiseksi, kuin se teoksessa on - virheineen."

Kielitoimisto toteaakin: "Suomen kielen lautakunta suosittaa, että suomen kielessä kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella internet tai isolla alkukirjaimella Internet. Tähän asti on suositettu isoa alkukirjainta, mutta lautakunta ei ole aiemmin ottanut asiaan kantaa. Kirjoitusasu internet on jo kauan ollut laajalti käytössä, eikä se ole aiheuttanut hankaluuksia viestinnässä. Koska kumpaakin kirjoitustapaa voi perustella monin tavoin, lautakunta päätyi kokouksessaan 12.3.2007 siihen, että molemmat vaihtoehdot ovat suomen kielessä hyväksyttäviä." Kielitoimisto siis toteaa, että tämän yleisnimen kirjoittaminen oikein ei ole aiheuttanut hankaluuksia, joten se voidaan jopa hyväksyä. Mihin moista lautakuntaa siis enää tarvitaan?

Sitten tuo "romani"-sana. Turun humanistisen tiedekunnan dekaani Kaisa Häkkinen on eräänlainen guru näissä etymologia-asioissa ja hän on kirjoittanut muun muassa Nykysuomen etymologian sanakirjan. ...Ei kai sanskritia enää kukaan oikein puhukaan? Vai oliko niin, että se on samantyyppisessä luostarikäytössä kuin latina täällä Euroopassa?
Ihan tiedoksi: Kyllä sanskrit - tai oikeastaan nykyisin prakrit - on käytössä intiassa, ja voi suhteellisen hyvin siinä piirissä, joka sitä käyttää (bramiinit). Ja kyllä, kun sanojen merkityksiä esitetään, etenkin oppikirjoissa, ne tulisi esittää oikein. Samahan koskee vaikkapa sanoja "suomi" tai "ruotsi". Mitä tulee Kaisa Häkkiseen, hän on todellakin eräs arvostetuimpia etymologiasta kirjoittavia suomalaisia. Autoriteeteiltakin kuitenkin lipsahtelee - näköjään - vaälillä "mutun" puolelle.

Kokonaisuuden kannalta kirjoitusvirheet olivat kuitenkin lähinnä ärsyttäviä, ja asiavirheet todellinen ongelma.

Avatar
Jouko Heyno
Viestit: 842
Liittynyt: 30.11.05 11:26

14.05.07 10:24

ekyto kirjoitti:Minä sanoisin, että oppia ikä kaikki. Historian kirjojen pitäisi antaa sen hetkinen kuva historiasta. Jos ja kun kuva historiasta muuttuu, jää sen omaksuminen ja ajantasaisuus yksilön kontolle.
Periaate toki toimii historiantutkijan kohdalla - vaan ei kouluopetuksen eikä varsinkaan oppilaiden kohdalla.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”