Jouko Heyno,
tarkoitukseni ei ole viedä kiinnostavaa keskustelua saivarteluksi, mutta ymmärtääkseni Internet on aiemmin kirjoitettu aina isolla juuri siksi että se on erisnimi, tarkoittaa Internet-nimistä tietoverkkoa (vrt. esim. ARPANET).
-
Jouko Heyno
- Viestit: 842
- Liittynyt: 30.11.05 10:26
Re: Yhteiskuntaoppi koluissa
Tosiasiassa Internet on aiemmin (?) kirjoitettu isolla, koska englannin oikeinkirjoitusjärjestelmässä se tuleekin kirjoittaa isolla.PV kirjoitti:Jouko Heyno,
tarkoitukseni ei ole viedä kiinnostavaa keskustelua saivarteluksi, mutta ymmärtääkseni Internet on aiemmin kirjoitettu aina isolla juuri siksi että se on erisnimi, tarkoittaa Internet-nimistä tietoverkkoa (vrt. esim. ARPANET).
-
Jouko Heyno
- Viestit: 842
- Liittynyt: 30.11.05 10:26
Re: Yhteiskuntaoppi koluissa
Pari asiaa: 1) on toki selvää, että laki nykyisin on juuri tuo, jonka esität, ja ilomielin myönnän virheeni siltä osin. 2) valitettavsti - oikeastaan turhaan - tuo esitys kolmanneksesta tuli lisäyksenä alkuperäiseen kirjoitukseen syistä, joita tässä ei kannata suuremmin tarkastella. 3) Valitettavasti lisäykseni johti väärinkäsitykseen, enkä tarkoittanutkaan omaehtoista pakkoselvitystä. Sellaista ei kait Suomessa ole koskaan ollut. Laissa, johon viittaan, oli erikseen määräys vastuuseuraamuksista. 4) Oleelllsta on tietysti kirjoitukseni kannalta, että Kaleidoskooppi 9:ssä esitetty on täysin väärää tietoa - ei edes vanhentunutta sellaista.Heikki Jansson kirjoitti:Jouko Heynon esittämä väite on virheellinen. Asiaa sääntelee uusi, 1.9.2006 voimaan tullut osakeyhtiölaki (21.7.2006/624) , jonka 20 luvun 23 §:ssä säädetään:... Säännös kolmasosasta osakepääomasta on vieläkin vanhempaa perua, joka kumottiin jo vuonna 1997 tehdyn lainmuutoksen yhteydessä. Velvollisuutta asettaa konkurssiin ei siis ole.Jouko Heyno kirjoitti:Edelleen nykyisin lähes aivopesun omaisesti propagoitavaa yrittämistä koskevassa osioissa esitetty konkurssiin asettamisen edellytys on täysin väärä. Kirja esittää, että yritys tulee hakea konkurssiin, kun velat ylittävät varallisuuden.Voimassa olevan osakeyhtiölain mukaan yritys kuitenkin tulee hakea konkurssiin jo, kun pääomasta on jäljella alle kolmannes. Tämän pitäisi olla tekijöiden tiedossa. Jos ei ole, on merkillistä, miten he, opettajia kun ovat, voivat asiaa opettaa. Nopea keino tarkistaa asia olisi ollut www.finlex.fi
www.finlex oli toki vain ehdotus. On sama, mistä asiat tarkistaa, kunhan ne tarkistetaan - heikko puolustukseni on, että oppikirjan tekijällä tässä on kuitenkin suurempi vastuu kuin sen arvostelijalla. Mutta otanpa taas opikseni.l
On myös syytä olla varovainen väitteillä, jonka mukaan jokin seikka on tarkistettavissa Finlexistä. Kaikki voimassaolevat lait, mukaanlukien eurooppa-oikeus ja siis EU-direktiivit, on koottu Finlexiin, jotka käsittävät varmaan sadan raamatun verran tekstiä. Siitähän lähtee tarkastamaan - pitäisi ainakin tietää hakusana, joka ei ko. tapauksessa ole konkurssi. Itse osakeyhtiölaki käsittää toisaalta vain 26 lukua. Lisäksi on otettava huomioon sekä oikeuskäytäntö (ennakkotapaukset) että oikeustieteellinen kirjallisuus.
-
Jouko Heyno
- Viestit: 842
- Liittynyt: 30.11.05 10:26
Re: Yhteiskuntaoppi koluissa
Tämä oli ehkä arviointini keskeinen osuus; se, mikä on vähämerkityksistä riippuu tietysti lukijasta. Yhteiskuntaopin oppikirjan oppilaalle tarjoama maailmankuva on kuitenkin nimen omaan kokonaisuus, ja kirjaa on siis tarkasteltava kokonaisesityksenä, ei yksityiskohdin. Totesinkin päätoimittajalle kirjoittamassani saatteessa, että kirja-arvostelu ei ole seminaaritutkimus, vaan nimen omaan arviointi kirjasta kokonaisuutena. Koko teoksen tarkka analyysi oloisi toki synnyttänyt uuden, ainakin saman kokoisen kirjan. Tämä maailmankuva, joka oppilaalle koluopetuksesta ja -kirjasta syntyy, säilyy useimmilla pääosin läpi elämän. Ja kun se koostuu kokoelmasta enemmäin tai vähemmän paikkansapitämätöntä ja selkeän manipulatiivista yksityiskohtaa, syntyy kokonaisuus, joka ei vastaa yhteiskuntamme todellisuutta. Ja se on arviointini "pointti".Heikki Jansson kirjoitti:.
Jouko Heynon kirjoituksessa jossa kiinnitettiin huomio Tammen Kaleidoskooppi 9:ssä havaitsemiin virheisiin oli useat havaituista virheistä suht' vähämerkityksellisiä joskin varmaan sinänsä huomion arvoisia.
-
Jouko Heyno
- Viestit: 842
- Liittynyt: 30.11.05 10:26
Lisää oppikirjoista ja kulttuuriopetuksesta
Oppikirjojen ennakkotarkastuksen ympärille liittyy edelleen seuraava, EDITA:n oppikirjasta tekemäni, arvio, joka on lähetetty myös kustantajalle. Asia on edelleen keskustelun arvoinen, ja odottelenkin mielenkiinnolla tähän myös muiden tekemiä kulttuuriopintojen, ja tietysti historian, oppikirjojen arviointeja ja tarkastelua.
Siis:
"Edita Prima Oy
Helsinki
Sähköposti
Arvoisa kustantaja
Sain uuden uskonnon oppikirjanne, Maailmanuskontojen Arkki, opettajille lähetetyn tutustumiskappaleen. Kirja on mielenkiintoine ja asianmukaisesti laadittu, mutta siinä on kuitenkin muutamia, sekä uskontotieteen että opetustavoitteiden kannalta, tärkeitä ongelmakohtia, joista haluaisin huomauttaa:
Ensiksikin kirjassa on tarkasteltu laajalti uskontoja ilmiönä ja niiden asemaa ihmisten elämässä. Ongelma on, ettei kirjasta löydy varsinaisesti minkään laista määritelmää sille, mitä on ”uskonto”. Jotta uskontoja ilmiönä voisi asianmukaisesti tarkastella, pitäisi ehdottomasti määritellä, mitä tarkastellaan. Tämä puute johtaa kirjan jatkossa typologiaongelmaan:
Kiinan uskontoja käsiteltäessä konfutselaisuus on luettu uskonnoksi, vaikka se ei minkäälaisen määrittelyn mukaan sellainen ole – ellei sitten uskonnolla tarkoiteta ylipäätään sosiaalista moraalikoodistoa, mitä epäilen. Konfutselaisuus on nimen omaan moraalikoodisto, ja pohjimmiltaan keisarillinen virkatutkintojärjestelmä. Myös taolaisuuden lukeminen uskonnoksi on osin harhaanjohtavaa, mistä seuraavassa.
Typologiaongelma vielä suuremmassa suhteessa on ajatus ”varhaiskantaisista” uskonnoista; shintolaisuuden ja hindulaisuuden erottaminen näistä omaksi ryhmäkseen on lähinnä aktiivista kulttuurirasismia. Mitään uskontotypologista eroa ei esimerkiksi hindulaisuuden, shintolaisuuden ja vaikkapa Australian alkuasukkaiden kansanuskolla ei ole. Keinotekoinen jaottelu johtaa oppilaat – ja siis myöhemmät aikuiset – uskomaan, että uskonnon ”varhaiskantaisuus” liittyisi jotenkin yhteisön teknologiseen ”varhaiskantaisuuteen”. Jaottelu on siis täytin perustelematon. Myöskään vetoaminen uskontoon liitettävissä olevaan kirjallisuuteen on perusteeton, sillä se ei itse uskonnon kannalta ole relevanttia.
Toiseksi haluaisin puuttua eräisiin ongelmakohtiin islaamin esittelyssä, uskonnon, jota olen vieraista uskonnoista tutkinut eniten. Islaam on kouluopetuksessa yleisen maailmankulttuurien tuntemuksen lisäksi siinä mielessäkin tärkeä, että sen piirissä olevien ihmisten määrä lisääntyy Suomessa nopeasti. Siksi islaamia koskevan osan epäterkkuuden ja jopa selkeät pikkuvirheet olisi syytä korjata.
Kirja toteaa (s. 180), että ”islam tarkoittaa alistumista Jumalan tahtoon sekä puhtautta ja rauhaa”. Alkuosa pitää toki paikkansa, alleviivattu osa on kirjoittajan omaa mielipidettä ja käsitystä. Tällaiseen ei lie oppikirjassa perusteluja. Samalla sivulla on selkeä käännösvirhe: (arabiaksi muhammad eli ylistetty). Arabian kielessä mu- on kuitenkin tekijäjohdin, aivan kuten suomen -jA, siis ”ylistäjä”, ei ”ylistetty”. Ero on melkomoinen. Sivulla 181 kirjatoteaa (kuvateksti), että islam on ”universaali uskonto”. Koraanin julistuksessa kuitenkin todetaan nimen omaan, että kyseessä on heimouskonto, joka on ”annettu” arabeille. Se, miten islaam sitten myöhemmin kehittyi, on laaja ja monimuotoinen kysymys, esimerkiksi eräät saudi-arabialaiset uskonoppineet eivät edelleenkään pidä ei-arabeja musliimeja ”oikeina” musliimeina (tässä sanassa muuten se sama tekijäjohdin mu-). Myös Medinassa tehdyn sopimuksen kutsuminen ”perustuslaiksi” on vähintäänkin kirjoittajan omaa tulkintaa, jollei peräti selkeästi harhaanjohtavaa (s. 182).
Kirja kertoo myös muslimin uskonnollisista velvollisuuksista, mutta epätäydelliseksi. Islaamiin kääntyneet persialaiset teologiksi itsensä kohottaneet ajattelijat loivat mallin islaamin viidestä ”peruspilarista. Näistä on kirjassa jostain syystä mainittu vain osa. Eeimerkisi dzihääd, taistelu oikean uskon puolesta, puuttuu. Zakaat, lamu, on nimetty ”veroksi”, mitä se nimen omaan ei ole. Sekä Koraanin että profeetan sunnan mukaan musliimilta ei saa periä veroa. Zakaat on almu, joka annetaan yksityisesti, ja – kuten Koraani opettaa – mieluummin salaa. Rukous peruspilarina on kokonaan jätetty jostain syystä pois. Lisäksi häiritsee, että hadzz, pyhiinvaellus, samoin kuin kirjan monet muutkin uskontosanat, on litteroitu kirjaan englannin, ei suomen, oikeinkirjoitusta vastaavasi. Tämä antaa paitsi väärän kuvan sanojen ääntämyksestä, myös sotkee aivan turhaan äidinkielen opetusta. Tällaiset suomen kannalta väärät kirjoitusasut tulisi ehdottomasti korjata.
Koraanissa julistettu islaam ei myöskään määrää rangaistavaksi alkoholin nauttimista (s. 190), vaan toteaa, että ”teille on annettu ruokaa syödäksenne ja viiniä juodaksenne”. Kielto perustuu arabialaiseen suulliseen perimätietoon, ja on siis ristiriidassa Koraanin opetusten kanssa. Väite siitä, ettei Koraanissa kehoteta hunnun käyttöön on myös perätön; Koraani nimen omaan toteaa, että ”peittäkää hiuksenne ja kaulanne, että teidät tunnistettaisiin siveiksi naisiksi”. Kyse on sodan varalta annetusta määräyksestä kulttuurissa, jossa raiskaus on sodankäynnin keino; piti siis joukon kasvaessa tunnistaa, kenet voi raiskata vapaasti. Asiaa koskeva jae on annettu Medinan sisällissodan aikana, ja siis jo Muhammadin eläessä.
”Islam ja yhteiskunta” -luvussa on myös selkeästi huomautettavaa. Ehkä tärkein on s. 195 kohta: ”...jolla on myös oma kanoninen lakinsa eli šaria.” Arabian sana ”kanuun” on suomeksi ”laki”. Se on kokonaan Koraanissa. Se ei ole kovinkaan kattava, eikä missään nimessä kata kaikkia elämänalueita. Keskeiset osat ovat 1) naisen asema avioliitossa ja vaimon pahoinpitelyn salliminen 2) perintömääräykset 3) tuomio varkaudesta (käden katkaisu) 4) tuomio avioliiton ulkopuolisesta seksistä (raipparangaistus) ja 5) verikoston jumalallisen hyväksynnän korostaminen. ”Šari'atun” taas on suomeksi ”perinne”, ”perintö” tai ”tapa”. Kyseessä on oikeusperinne, jossa oikeudenkäyttö perustuu ennakkotapauksiin, ”näin on ennekin tehty”. Koraanin mukaan perinne on aina säilytettävä, jos se ei ole vastoin Koraania, eikä sitä saa muuttaa. Juuri siksi šari'atun on erilainen eri alueilla. Sama oikeusperiaate on käytössä mm. USA:ssa ja Isossa-Britanniassa, joissa niissäkään ei ole kattavaa lainsäädäntöä, päin vastoin kuin esimerkiksi Pohjoismaissa.
Tähän liittyen on selkeä virhe myös sivun 191 väite ympärileikkauksesta: Se ei todellakaan perustu Koraaniin, vaan nimen omaan perinteeseen. Sen sijaan väite siitä, että vain poikien sukuelinten silpominen on islaamiin liitettävissä, ei pidä paikkaansa. Kaikki kolme keskeistä sahih-kokoelmaa hyväksyvät myös tyttöjen silpoimisen, ja sitä harjoitetaan edelleen mm. Arabiassa ja Iranissa yleisesti. Se, että tyttöjen silpominen on kielletty Egyptissä ja Sudanissa, mutta että lakia ei noudateta eikä siitä viranomaisetkaan piittaa on hyvä esimerkki maallisen lainsäädännön ja šari'atunin heirarkkisesta suhteesta musliimienemmistöisissä maissa.
Historiallisen tarkastelun osalta islaam-osassa on myös huomautettavaa: Vallattujen alueiden kääntyminen ei suinkaan kestänyt ”vuosisatoja”, vaan tapahtui melko nopeasti, koska kääntyminen takasi verovapauden. Kaakkois-Aasiassa näin ei tapahtunut, koska ne eivät olleet ”valloitettuja alueita” (s. 192). Vain valloitetussa Espanjassa oli kääntyminen hidasta. Espanjan merkitys kulttuurin keskuksena (s. 197) murtuikin, kun islaam ja sen myötä šari'atun ja sunna tulivat keskeisiksi hallinnossa. Kokonaan on jätetty mainitsematta, että tuo ”kulttuuri” ei perustunut innovaatioon, vaan valloitettujen alueiden kulttuurin säilyttämiseen.
Sivun 199 ”laatikossa” on yksi oikeinkirjoitukseen liittyvä kohta, Al Qaaida, ”tukikohta”, on oikea muoto. Kirja käyttää tässäkin englannissa vakiintunutta arabian litterointijärjestelmää; tuo ”al” on yksinkertaisesti artikkeli, siis emmehän kirjoita ”the-Times”(?), samoin sanassa on pitkä vokaali, joten se pitää suomenkielisissä teksteissä litteroida pitkänä, aivan kuten arabiassakin. Englannissa tätä mahdollisuuttahan ei ole.
Lopuksi haluan huomauttaa sivun 204 ”pilapiirroslaatikosta”: Piirrokset, joissa sinänsä ei ole mitään Muhammadia loukkaavaa (niin kuin jokainen, joka ne on nähnyt, tietää), julkaistiin Egyptissä jo pari kuutta ennen syntynyttä kohua. Itse kohu syntyi tanskalaisten käännynnäisten Lähi-Idässä luomasta tarinasta ”loukkauksesta”, ja asian ympärillä käydyssä keskustelussa kuvia ei julkaistu – suurin osa Lähi-Idässä ”loukkaantuneista” ei siis edes tiennyt, mistä on kyse. Ama tilanne oli, kun Salman Rushdie sai ”kuolemantuomion” Khomeinilta: ”Saatanalliset säkeet” oli julkaistu vain Englannissa, painos oli 50.000, eikä Khomeini osannut kieltä. Tässäkään tilanteessa suurin osa ”mielenosoittajista” ei tiennyt, mistä on puhe.
Toki kirjassa on myös muidenkin uskontojen esittelyn kohdalla huomautettavaa, kuten esimerkiksi Israelin 1948 sodan yhteydessä esitetty väite 2 miljoonasta kotinsa menettäneestä palestiinalaisesta, kun koko alueella ei niin montaa arabia tuona aikana edes ollut, mikä haiskahtaakin tarkoitushakuiselta politikoinnilta, mutta nämä antamani esimerkit antanevat aihetta kirjan antamiselle asiantuntijoiden tarkastettavaksi.
Toivon, että välitätte kommenttini tekijöille ja vastuullisille kustannustoimittajille. On toki selvää, että asiavirheiden ja epäselvyyksien määrä oppikirjoissa tulee minimoida, ja on myös selvää, että koulussa saadut tiedot juuri uskonnoista tulee hallitsemaan suurimman osan ihmisistä elämää loppuiän – oppilaat tuskin tulevat lukemaan, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, koulun jälkeen yhtään aihepiiriin liittyvää yleisesitystä tai tutkimusta.
Siis:
"Edita Prima Oy
Helsinki
Sähköposti
Arvoisa kustantaja
Sain uuden uskonnon oppikirjanne, Maailmanuskontojen Arkki, opettajille lähetetyn tutustumiskappaleen. Kirja on mielenkiintoine ja asianmukaisesti laadittu, mutta siinä on kuitenkin muutamia, sekä uskontotieteen että opetustavoitteiden kannalta, tärkeitä ongelmakohtia, joista haluaisin huomauttaa:
Ensiksikin kirjassa on tarkasteltu laajalti uskontoja ilmiönä ja niiden asemaa ihmisten elämässä. Ongelma on, ettei kirjasta löydy varsinaisesti minkään laista määritelmää sille, mitä on ”uskonto”. Jotta uskontoja ilmiönä voisi asianmukaisesti tarkastella, pitäisi ehdottomasti määritellä, mitä tarkastellaan. Tämä puute johtaa kirjan jatkossa typologiaongelmaan:
Kiinan uskontoja käsiteltäessä konfutselaisuus on luettu uskonnoksi, vaikka se ei minkäälaisen määrittelyn mukaan sellainen ole – ellei sitten uskonnolla tarkoiteta ylipäätään sosiaalista moraalikoodistoa, mitä epäilen. Konfutselaisuus on nimen omaan moraalikoodisto, ja pohjimmiltaan keisarillinen virkatutkintojärjestelmä. Myös taolaisuuden lukeminen uskonnoksi on osin harhaanjohtavaa, mistä seuraavassa.
Typologiaongelma vielä suuremmassa suhteessa on ajatus ”varhaiskantaisista” uskonnoista; shintolaisuuden ja hindulaisuuden erottaminen näistä omaksi ryhmäkseen on lähinnä aktiivista kulttuurirasismia. Mitään uskontotypologista eroa ei esimerkiksi hindulaisuuden, shintolaisuuden ja vaikkapa Australian alkuasukkaiden kansanuskolla ei ole. Keinotekoinen jaottelu johtaa oppilaat – ja siis myöhemmät aikuiset – uskomaan, että uskonnon ”varhaiskantaisuus” liittyisi jotenkin yhteisön teknologiseen ”varhaiskantaisuuteen”. Jaottelu on siis täytin perustelematon. Myöskään vetoaminen uskontoon liitettävissä olevaan kirjallisuuteen on perusteeton, sillä se ei itse uskonnon kannalta ole relevanttia.
Toiseksi haluaisin puuttua eräisiin ongelmakohtiin islaamin esittelyssä, uskonnon, jota olen vieraista uskonnoista tutkinut eniten. Islaam on kouluopetuksessa yleisen maailmankulttuurien tuntemuksen lisäksi siinä mielessäkin tärkeä, että sen piirissä olevien ihmisten määrä lisääntyy Suomessa nopeasti. Siksi islaamia koskevan osan epäterkkuuden ja jopa selkeät pikkuvirheet olisi syytä korjata.
Kirja toteaa (s. 180), että ”islam tarkoittaa alistumista Jumalan tahtoon sekä puhtautta ja rauhaa”. Alkuosa pitää toki paikkansa, alleviivattu osa on kirjoittajan omaa mielipidettä ja käsitystä. Tällaiseen ei lie oppikirjassa perusteluja. Samalla sivulla on selkeä käännösvirhe: (arabiaksi muhammad eli ylistetty). Arabian kielessä mu- on kuitenkin tekijäjohdin, aivan kuten suomen -jA, siis ”ylistäjä”, ei ”ylistetty”. Ero on melkomoinen. Sivulla 181 kirjatoteaa (kuvateksti), että islam on ”universaali uskonto”. Koraanin julistuksessa kuitenkin todetaan nimen omaan, että kyseessä on heimouskonto, joka on ”annettu” arabeille. Se, miten islaam sitten myöhemmin kehittyi, on laaja ja monimuotoinen kysymys, esimerkiksi eräät saudi-arabialaiset uskonoppineet eivät edelleenkään pidä ei-arabeja musliimeja ”oikeina” musliimeina (tässä sanassa muuten se sama tekijäjohdin mu-). Myös Medinassa tehdyn sopimuksen kutsuminen ”perustuslaiksi” on vähintäänkin kirjoittajan omaa tulkintaa, jollei peräti selkeästi harhaanjohtavaa (s. 182).
Kirja kertoo myös muslimin uskonnollisista velvollisuuksista, mutta epätäydelliseksi. Islaamiin kääntyneet persialaiset teologiksi itsensä kohottaneet ajattelijat loivat mallin islaamin viidestä ”peruspilarista. Näistä on kirjassa jostain syystä mainittu vain osa. Eeimerkisi dzihääd, taistelu oikean uskon puolesta, puuttuu. Zakaat, lamu, on nimetty ”veroksi”, mitä se nimen omaan ei ole. Sekä Koraanin että profeetan sunnan mukaan musliimilta ei saa periä veroa. Zakaat on almu, joka annetaan yksityisesti, ja – kuten Koraani opettaa – mieluummin salaa. Rukous peruspilarina on kokonaan jätetty jostain syystä pois. Lisäksi häiritsee, että hadzz, pyhiinvaellus, samoin kuin kirjan monet muutkin uskontosanat, on litteroitu kirjaan englannin, ei suomen, oikeinkirjoitusta vastaavasi. Tämä antaa paitsi väärän kuvan sanojen ääntämyksestä, myös sotkee aivan turhaan äidinkielen opetusta. Tällaiset suomen kannalta väärät kirjoitusasut tulisi ehdottomasti korjata.
Koraanissa julistettu islaam ei myöskään määrää rangaistavaksi alkoholin nauttimista (s. 190), vaan toteaa, että ”teille on annettu ruokaa syödäksenne ja viiniä juodaksenne”. Kielto perustuu arabialaiseen suulliseen perimätietoon, ja on siis ristiriidassa Koraanin opetusten kanssa. Väite siitä, ettei Koraanissa kehoteta hunnun käyttöön on myös perätön; Koraani nimen omaan toteaa, että ”peittäkää hiuksenne ja kaulanne, että teidät tunnistettaisiin siveiksi naisiksi”. Kyse on sodan varalta annetusta määräyksestä kulttuurissa, jossa raiskaus on sodankäynnin keino; piti siis joukon kasvaessa tunnistaa, kenet voi raiskata vapaasti. Asiaa koskeva jae on annettu Medinan sisällissodan aikana, ja siis jo Muhammadin eläessä.
”Islam ja yhteiskunta” -luvussa on myös selkeästi huomautettavaa. Ehkä tärkein on s. 195 kohta: ”...jolla on myös oma kanoninen lakinsa eli šaria.” Arabian sana ”kanuun” on suomeksi ”laki”. Se on kokonaan Koraanissa. Se ei ole kovinkaan kattava, eikä missään nimessä kata kaikkia elämänalueita. Keskeiset osat ovat 1) naisen asema avioliitossa ja vaimon pahoinpitelyn salliminen 2) perintömääräykset 3) tuomio varkaudesta (käden katkaisu) 4) tuomio avioliiton ulkopuolisesta seksistä (raipparangaistus) ja 5) verikoston jumalallisen hyväksynnän korostaminen. ”Šari'atun” taas on suomeksi ”perinne”, ”perintö” tai ”tapa”. Kyseessä on oikeusperinne, jossa oikeudenkäyttö perustuu ennakkotapauksiin, ”näin on ennekin tehty”. Koraanin mukaan perinne on aina säilytettävä, jos se ei ole vastoin Koraania, eikä sitä saa muuttaa. Juuri siksi šari'atun on erilainen eri alueilla. Sama oikeusperiaate on käytössä mm. USA:ssa ja Isossa-Britanniassa, joissa niissäkään ei ole kattavaa lainsäädäntöä, päin vastoin kuin esimerkiksi Pohjoismaissa.
Tähän liittyen on selkeä virhe myös sivun 191 väite ympärileikkauksesta: Se ei todellakaan perustu Koraaniin, vaan nimen omaan perinteeseen. Sen sijaan väite siitä, että vain poikien sukuelinten silpominen on islaamiin liitettävissä, ei pidä paikkaansa. Kaikki kolme keskeistä sahih-kokoelmaa hyväksyvät myös tyttöjen silpoimisen, ja sitä harjoitetaan edelleen mm. Arabiassa ja Iranissa yleisesti. Se, että tyttöjen silpominen on kielletty Egyptissä ja Sudanissa, mutta että lakia ei noudateta eikä siitä viranomaisetkaan piittaa on hyvä esimerkki maallisen lainsäädännön ja šari'atunin heirarkkisesta suhteesta musliimienemmistöisissä maissa.
Historiallisen tarkastelun osalta islaam-osassa on myös huomautettavaa: Vallattujen alueiden kääntyminen ei suinkaan kestänyt ”vuosisatoja”, vaan tapahtui melko nopeasti, koska kääntyminen takasi verovapauden. Kaakkois-Aasiassa näin ei tapahtunut, koska ne eivät olleet ”valloitettuja alueita” (s. 192). Vain valloitetussa Espanjassa oli kääntyminen hidasta. Espanjan merkitys kulttuurin keskuksena (s. 197) murtuikin, kun islaam ja sen myötä šari'atun ja sunna tulivat keskeisiksi hallinnossa. Kokonaan on jätetty mainitsematta, että tuo ”kulttuuri” ei perustunut innovaatioon, vaan valloitettujen alueiden kulttuurin säilyttämiseen.
Sivun 199 ”laatikossa” on yksi oikeinkirjoitukseen liittyvä kohta, Al Qaaida, ”tukikohta”, on oikea muoto. Kirja käyttää tässäkin englannissa vakiintunutta arabian litterointijärjestelmää; tuo ”al” on yksinkertaisesti artikkeli, siis emmehän kirjoita ”the-Times”(?), samoin sanassa on pitkä vokaali, joten se pitää suomenkielisissä teksteissä litteroida pitkänä, aivan kuten arabiassakin. Englannissa tätä mahdollisuuttahan ei ole.
Lopuksi haluan huomauttaa sivun 204 ”pilapiirroslaatikosta”: Piirrokset, joissa sinänsä ei ole mitään Muhammadia loukkaavaa (niin kuin jokainen, joka ne on nähnyt, tietää), julkaistiin Egyptissä jo pari kuutta ennen syntynyttä kohua. Itse kohu syntyi tanskalaisten käännynnäisten Lähi-Idässä luomasta tarinasta ”loukkauksesta”, ja asian ympärillä käydyssä keskustelussa kuvia ei julkaistu – suurin osa Lähi-Idässä ”loukkaantuneista” ei siis edes tiennyt, mistä on kyse. Ama tilanne oli, kun Salman Rushdie sai ”kuolemantuomion” Khomeinilta: ”Saatanalliset säkeet” oli julkaistu vain Englannissa, painos oli 50.000, eikä Khomeini osannut kieltä. Tässäkään tilanteessa suurin osa ”mielenosoittajista” ei tiennyt, mistä on puhe.
Toki kirjassa on myös muidenkin uskontojen esittelyn kohdalla huomautettavaa, kuten esimerkiksi Israelin 1948 sodan yhteydessä esitetty väite 2 miljoonasta kotinsa menettäneestä palestiinalaisesta, kun koko alueella ei niin montaa arabia tuona aikana edes ollut, mikä haiskahtaakin tarkoitushakuiselta politikoinnilta, mutta nämä antamani esimerkit antanevat aihetta kirjan antamiselle asiantuntijoiden tarkastettavaksi.
Toivon, että välitätte kommenttini tekijöille ja vastuullisille kustannustoimittajille. On toki selvää, että asiavirheiden ja epäselvyyksien määrä oppikirjoissa tulee minimoida, ja on myös selvää, että koulussa saadut tiedot juuri uskonnoista tulee hallitsemaan suurimman osan ihmisistä elämää loppuiän – oppilaat tuskin tulevat lukemaan, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, koulun jälkeen yhtään aihepiiriin liittyvää yleisesitystä tai tutkimusta.