Väitöskirjan nimi: KIRJOITETTU SOTA. Sotadiskursseja suomalaisessa kaunokirjallisuudessa (1917-1995)
Vuosi: 2013
Väitöspäivä: 2013-12-21
Väitöskirjan tyyppi: Väitöskirja (monografia)
Yksikkö: Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö ;
Oppiaine: Historia
Verkkojulkaisusarja: Acta Electronica Universitatis Tamperensis : 1367
ISBN (pdf): 978-951-44-9283-9
Julkaisija: Tampere University Press
Julkaisun pysyvä osoite on http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9283-9
Tiiviistelmä:
Tutkimuksen aiheena on, mitä sota on merkinnyt suomalaisille kirjailijoille. Aineistona on 31 Suomen eturivin kirjailijan kaunokirjallista ja elämäkerrallista teosta sekä johtavien kulttuuriaikakauslehtien kirjallisuuskritiikki lähes 80 vuoden ajalta, vuosilta 1917–1995. Tutkimuksen alakysymyksiä ovat, a) Oliko elämäkerrallisella ja kaunokirjallisella sodan kuvauksella eroa? b) Miten kirjallisuuskritiikki halusi kaunokirjallisuuden kuvaavan sotaa? sekä c) Millä tavoin kaunokirjallisuuden sodankuvaus toimi historiankirjoituksena?
Väinö Linna muistetaan kirjailijana, joka haastoi historiantutkijat kaunokirjallisella kuvauksellaan Suomen historiasta. Linna on seurannut historianfilosofiassaan ja kuvaustekniikassaan Leo Tolstoita. Keskeistä oli, että historiaa tulisi kirjoittaa kaikkien tapahtumiin osallistuvien ihmisten, ei pelkästään hallitsijoiden ja sankareiden näkökulmasta. Linna kiinnitti huomiota erityisesti sisällissodan valkoista voittajaosapuolta suosivaan tulkintaan. Pahin historiantutkimuksen tekemä erehdys Linnan mukaan sattui siinä, että sodan syitä perusteltiin punaisten epäsosiaalisuudella ja rikollisuudella. Linnan tavoitteena oli kumota tällaiset käsitykset eli palauttaa punaisten kansalaisluottamus, kuvata heidät tavallisina nuhteettomina ihmisinä.
Julkisuudessa sota oli totuttu oikeuttamaan maanpuolustuksellisilla ja isänmaallisilla syillä. Esimerkiksi Maila Talvio teki näin kuvatessaan vuonna 1918 valkoisten vastustajiksi venäläisiin liittyneet rikolliset. Tällöin hän vaikeni sodan sisäpoliittisista syistä. Koskenniemeläisen Aika–lehden kirjallisuusarvostelu oikeutti Talvion näkemyksiä. Kulttuurilehtien kirjallisuuskritiikki ei tosin oikeastaan milloinkaan pitänyt sotakirjallisuutta hyvänä kirjallisuudenlajina. Kriitikot pitivät silti kunniatehtävänään jakaa sotakuvauksissa onnistuneet ja epäonnistuneet teokset eri pinoihin. Kirjailijoilta odotettiin sodan ”oikeanlaista” kuvausta. V. A. Koskenniemi hallitsi kirjallisuuskritiikkiä 1960-luvulle saakka.
1930-luku oli edelleen luonteeltaan sotainen aikakausi. Linna sai tästä sysäyksen Täällä Pohjantähden alla -trilogiansa (1959–1962) kirjoittamiseen. Aikakauden ilmapiiriä teoksessa ilmentävät pappilan upseeripoika Ilmari Salpakari sekä opettaja Rautajärvi. Vastaavasti Maria Jotuni kuvasi 30-luvun sodanmyönteistä ilmapiiriä Eero Markun hahmossa postuumisti julkaistussa teoksessaan Huojuva talo (1963). Myös eri kirjailijoiden, esimerkiksi Pentti Haanpään omaelämäkerralliset tekstit lapuanliikkeen kaudesta vahvistavat kuvaa 30-luvun militarismista. 30-luku ei ollut muusta historiasta irrallinen vuosikymmen vaan kahden sodan välinäytös.
Talvi- ja jatkosodassa isänmaallisuus johti siihen, että sotakuoleman suremisesta tuli ei-toivottua. Sodan päämääriä ei saanut kritisoida joten julkisuudessa kuolema verhottiin sankarimyyttiin. Olavi Paavolainen oli ensimmäisiä sankarimyytin purkajia ja raportoi vainajien silpoutumisesta liiankin estottomasti Synkässä yksinpuhelussa (1946). Hän julkaisi sodan arvoihin kriittisesti suhtautuvan teoksensa liian nopeasti sodan jälkeen ja tämä johti käytännössä hänen kirjallisen uransa päättymiseen. Myös Eeva Joenpelto koetti varhaisteoksessaan Veljen varjo (1951) purkaa myyttiä ja kuvata sankarit inhimillisinä nuorina miehinä. Teos on jatkosodassa kuolleen veljen suremisen kuvaus. Teos ilmentää hyvin sitä, miten sota vaikutti perheiden elämään tärkeän perheenjäsenen menetyksen kautta. Sodassa kuolleiden mukana kuoli myös heidän tulevaisuutensa, toivo sukupolvien ketjun jatkumisesta.
Vuonna 1953 ilmestynyt Toivo Pekkasen Lapsuuteni oli tärkeä keskustelunavaaja vuoden 1918 tapahtumista. Teos on yhtä hyvin taidetta kuin tosipohjainen muistelma, osoitus siitä, että omaelämäkerrallisella ja kaunokirjallisella sodan kuvauksella ei ole eroa. Erityisen koskettavasti teos kuvaa sitä, mitä sota ja nälänhätä merkitsivät kasvavalle, sairaalloiselle pojalle. Aihetta ei lähestytä jälkikäteistietämyksen valossa vaan henkilöt ovat aidon tuntuisesti tietämättömiä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ketkä saavat elää ja keiden täytyy kuolla. Päähenkilö on työläisperheen lapsi, sotatapahtumien ulkopuolella ja siten vähäpätöinen henkilö virallisen valkoisen sotahistorian näkökulmasta. Pekkanen, Haanpää, Paavolainen, Linna ja Jotuni olivat kirjailijoita, joiden tuotannossa vuodelta 1918 periytyvä sodasta sankaruutta ja kunniaa hakeva puhetapa sai kyseenalaistajansa ja lähti purkautumaan. Tämä siis aikalaiskokijoiden teoksissa, ei niinkään ”nuorten” tuotannossa. 1960-luvun nuorisoliikkeestä tuli myytti vaikka vain pieni osa nuorista radikalisoitui ja toimi julkisuudessa. Veteraanien ja nuorten välistä kuilua kaunokirjallisuudessa ovat oivaltavasti kuvanneet esimerkiksi Heikki Turunen (Kivenpyörittäjän kylä 1976) ja Eeva Kilpi (Elämän evakkona 1983). 1960-luvun näkyvä ”nuorisoradikaali” Pentti Saarikoski pyrki ärsyttämään konservatiiveja puheillaan esimerkiksi Suomen Neuvostoliittoon liittämisestä, mutta tämä oli myös huomiontavoittelua isien sukupolvelta.
1990-luvulla sodan aikalaiskokijoista jäljellä olivat sodan lapset, kuten kotinsa Viipurissa ja isänsä sodalle 9-vuotiaana menettänyt Paavo Rintala. Rintalan teoksessa Marian rakkaus (1994) kuten sotalapsuutta muistelevissa teoksissa yleensäkin tyypillistä on omaelämäkerrallisen ja fiktioaineksen sekoittuminen. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus limittyvät nostalgisessa puhetavassa. Muistelun taustalla on yritys herättää menneet vuodet eloon. Eeva Kilven muistelmateos Jatkosodan aika (1993) kritisoi virallista sotahistoriaa pienen ihmisen unohtamisesta. Erityisesti sodassa kadonneet olivat niitä, joiden kohtalon selvittäminen oli kaikki kaikessa heidän läheisilleen mutta historiankirjoituksen ja sodan kokonaiskuvan kannalta vain vähäpätöinen seikka. Kaunokirjailijat kokivat vastakkaisuutta historiankirjoituksen kanssa siitä syystä, että historiankirjoitus samastui valtiojohdon tavoitteisiin sen sijaan että historiaa olisi kirjoitettu yksittäisten ihmisten näkökulmasta käsin. Kaunokirjailijat ottivat kuvattavakseen niitä ihmisryhmiä, joista virallinen sotahistoria ei ollut kiinnostunut: kotirintaman, naiset, lapset, nuoret, vanhukset, hävinneet ja kadonneet. Kaunokirjalliset teokset, joilla on historiankirjoitukselle jotakin annettavaa, sisältävät perheen tai perheenkaltaisen ryhmän tarinan, olipa tarina onnellinen tai onneton tai vaikkapa lopputulos olisi, että ihminen jää yksin ja vaille yhteyttä toisiin ihmisiin.