Hiilidioksidipäästöjen kumulatiivisten kustannusten laskeminen vastaa kysymykseen, kuka on vastuussa ilmastonmuutoksesta.
Yksi merkittävimmistä syistä Kööpenhaminan vuoden 2009 ilmastokokouksen epäonnistumiseen oli kysymys hiilivelasta. Teollisuusmaat vaativat päästöjen vähennyksiä myös kehitysmaissa, kun jälkimmäiset käyttivät edellisten historiallisia hiilidioksidipäästöjä, heidän hiilivelkaansa, perusteena toimimattomuudelle. Tiedejournaalissa Scandinavian Economic History Reviewissä vastikään julkaistu artikkeli ehdottaa miten lopulta ratkaista tämä kysymys historiallisesta vastuusta.
Työskennellessään Stirlingin yliopistossa Skotlannissa tutkijatohtori Jan Kunnas ja hänen kollegansa yliopistoissa Isossa-Britanniassa ja Uudessa Seelannissa selvittivät miten sisällyttää fossiilisten polttoaineiden käytön ympäristövaikutuksia kansantaloudelliseen tilinpitoon ja kestävän kehityksen indikaattoreihin. He ehdottavat yhden globaalin hinnan käyttämistä hiilidioksidipäästöille, koska pidemmän päälle yksikään maa ei voi eristäytyä ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Se vaikuttaa kaikkiin maihin, esim. ruoan hintojen nousuna, kun ilmastonmuutos vaikuttaa negatiivisesti globaaliin ruoantuotantoon, tai ilmastopakolaisina. Eettisessä mielessä yhden globaalin hinnan käyttö osoittaa, että olemme kaikki samassa veneessä ilmastomuutoksen pitkäaikaisvaikutusten edessä. Tämän hinnan tulisi laskea palatessamme taaksepäin ajassa, koska hiilidioksidi ja muut kasvihuonepäästöt kumuloituvat ilmakehään, ja yksi lisätonni päästettynä nykyisen korkean hiilidioksidipitoisuuden vallitessa aiheuttaa todennäköisesti enemmän vahinkoa kuin menneisyydessä matalan hiilidioksidipitoisuuden oloissa.
Arviot hiilidioksidipäästöjen taloudellisista vaikutuksista eroavat suuresti toisistaan, riippuen arvioista tulevaisuuden päästövähennyksistä tai oletuksesta nykykehityksen jatkumisesta, ja ilmaston lämpenemisestä ja vahingoista joihin oletettu päästökehitys tulisi johtamaan. Tämän vaihtelun huomioimiseksi käytettiin kolme erilaista hintaa laskettaessa vuosittaisten hiilidioksidipäästöjen aiheuttamia kustannuksia. Tulos osoittaa miten paljon pienempi vuotuinen bruttokansantuote olisi, jos tulevat sukupolvet voisivat vaatia korvausta tästä ulkoisvaikutuksesta. Isossa-Britanniassa hiilidioksidipäästöjen kustannukset prosentteina BKT:stä olivat suurimmillaan ensimmäisen öljykriisin kynnyksellä vuonna 1971, olleen 0,3–4,3 % BKT:stä riippuen käytetystä yksikköhinnasta, ja Yhdysvalloissa 0,4–5,4 % BKT:stä.
Hiilidioksidipäästöjen vuotuiset kustannukset saattavat olla pieniä, mutta kumulatiiviset vaikutukset eivät. Britannian kumulatiivisten päästöjen kustannukset vuodesta 1800 vuoteen 2000 vaihtelevat 100 miljardista 1 400 miljardiin puntaan, ja Yhdysvaltojen 960 miljardista 13 600 miljardiin dollariin (vuoden 2000 hinnoissa). Toisin sanoen molempien maiden kumulatiivinen hiilivelka ylittää enimmillään vuotuisen bruttokansantuotteen, joka vuonna 2000 oli 916 miljardia puntaa Isossa-Britanniassa ja 9 950 miljardia dollaria Yhdysvalloissa.
Hiilidioksidipäästöjen kumulatiivisten kustannusten laskeminen vastaa kysymykseen, kuka on vastuussa historiallisten hiilidioksidipäästöjen aiheuttamista kustannuksista. Valituilla yksikköhinnoilla on suuri vaikutus kumulatiivisiin kustannuksiin, mutta se ei vaikuta maiden keskinäiseen järjestykseen. Niin kiinteällä kuin alenevalla yksikköhinnalla Yhdysvaltojen osuus kumuloituneista kustannuksista on suurin ajanjaksolla 1902–2009 vastaten yksinään noin neljäsosasta (24–27 %) kaikista kumuloituneista kustannuksista. Toisena on EU, joka vastaa 17–19 prosentista kaikista kumuloituneista kustannuksista. Kiina, joka on nykyään maailman suurin yksittäinen hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja, on vielä kaukana perässä runsaalla kymmenyksellä (10–12 %).
Nämä laskelmat tukevat näkemystä, että päävastuu ilmastonmuutoksen aiheuttamista kustannuksista on teollisuusmailla; 41–47 prosenttia kaikista kumuloituneista kustannuksista johtuvat Yhdysvaltojen ja EU:n hiilidioksidipäästöistä. Toisaalta neljän suurimman saastuttajan (Yhdysvallat, EU, Kiina ja Intia) osuus kaikista yhteenlasketuista kustannuksista on vain 57–59 prosenttia, jättäen yli 40 prosenttia muulle maailmalle. Tarvitsemme maailmanlaajuista ilmastosopimusta, aivan kuten teollisuusmaat ovat esittäneet. Tämän ilmastosopimuksen lähtökohtana voisi olla molemminpuolinen velkojen anteeksianto, teollisuusmaiden hiilivelka kuittaantuisi kehitysmaiden perinteisemmän rahamääräisen velan mitätöinnillä, jättäen kiistely historiallisesta vastuusta taaksepäin.
Jan Kunnas, Eoin McLaughlin, Nick Hanley, David Greasley, Les Oxleyc & Paul Warde, "Counting carbon: historic emissions from fossil fuels, long-run measures of sustainable development and carbon debt", Scandinavian Economic History Review julkaisija Taylor & Francis.
Koko artikkeli on luettavissa tästä: http://www.tandfonline.com/doi/full/10. ... 014.896284