Jouko Heyno kirjoitti:Joo, näin tietysti olisi pitänyt olla, jos lainansaajakielessä olisi ollut /s/ vs. /ʃ/ -oppositio. Mutta kun tiettävästi ei ollut. Jokin muu selitys pitäisi siis löytyä.
Tässä voin vain todeta, että on fennougristiikan yleistä tietoa, että vielä ns. varhaiskantasuomessa (kielentaso ennen myähäiskantasuomeen johtavia äänteenmuutoksia) on ollut kolme sibilanttia: tavallinen *s, suhuinen *š ja liudentunut *ś. Myöhäiskantasuomeen tultaessa *ś lankesi yhteen *s:n kanssa ja *š > *h. Esimerkiksi mordvassa kaikki nämä vanhat sibilantit ovat säilyneet erillään ja entisellään (plus mahd. vok. väli. soinnillistuminen). Saamessa puolestaan *s = *s, *š > *s ja *ś > *ć.
Suosittelen Heynolle tutustumista kantasuomen ja varhaisempien kielentasojen äännehistoriaan:
Lehtinen, Tapani 2007:
Kielen vuosituhannet. Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. SKS.
Kallio, Petri: Kantasuomen konsonanttihistoriaa. - Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 253.
http://www.sgr.fi/sust/sust253/sust253_kallio.pdf
Myöhäiskantasuomessa oli siis vain yksi sibilantti, mutta varhaiskantasuomessa kolme. Pitäisi olla todella vahvat perusteet, jotta tätä kuvaa muutettaisiin.
Vanhat balttilaiset ja germaaniset lainasanat on omaksuttu ennen myöhäiskantasuomen tasoa: balttilainen *š on korvattu *š:llä ja edustuu ims. nykykielissä h:na, ja ainoa germaaninen sibilantti *s on niin ikään korvattu vanhimmissa lainoissa *š:llä; (keski- tai) varhaiskantasuomen *s oli liian dentaalinen, kun taas germaaniin ainoa sibilantti reaalistui suhuisempana aivan kuten nykysuomen s:kin (vrt. sellaisten kielten [kuten unkarin] terävään s:ään, joissa on oppositio š:ään).
