Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Arnstad keskustelee radiossa Meinanderin ja Järven kanssa

Ruotsin radion P1 ohjelmissa keskustellaan Arnstadin kirjasta, ohjelmat ovat kuunneltavissa arkistosta 30-päivän ajan.
Arnstad ja Harry Järv:
Finland och kriget
Under andra världskriget stred Finland på samma sida som Tyskland mot Ryssland. Borde Finland göra upp med sin roll under kriget? Samtal med historikern Henrik Arnstad och den finländske krigsveteranen och författaren Harry Järv Den finska självbilden

http://www.sr.se/cgi-bin/P1/program/art ... el=1064999

Henrik Arnstad ja Henrik Meinander:
Vetandets värld, Historiska klubben.
Längd: 20 minuter
Format: Real Audio - Windows Media
fredag 8 december 2006 kl 12.10

http://www.sr.se/webbradio/index.asp?na ... ckProgram=

EsaH
Viestit: 120
Liittynyt: 27.11.06 08:56

Hienoa kuulla, että Meinander - ja Järvkin omalta osaltaan - pääsi lähetyksessä selkeästi oikomaan monia Arnstadin virheellisiä käsityksiä ruotsalaisten kuullen. Keskustelu varmasti jatkuu, Arnstad on kuitenkin nostanut tärkeän keskustelun pinnalle.

Mielestäni meillä ei ole enää tarvetta mihinkään perusteelliseen saksalaismalliseen historian likapyykin pesemiseen toisen maailmansodan osalta. Toki jos jotain yksittäisiä epäkohtia vielä löytyy, ne pitää selvittää. Suomi oli kuitenkin pieni ja yksinäinen maa Hitlerin ja Stalinin valloitussuunnitelmien puristuksissa. Oli valittava ruton tai koleran väliltä, kuten Max Jacobson on todennut

RAVEGU
Viestit: 6
Liittynyt: 30.05.06 08:55

ARNSTAD

[b]On kiinnostavaa, että Henrik Arnstad (HA) on onnistunut ärsyttämään koko suomalaisen valtaeliitin, ainakin poliittisen eliitin ja 'historioitsija'eliitin.[/b]

Tämä osoittaa ensinnäkin, että 'virallinen' Suomi tuntee edelleen alemmuutta ja katkeruutta ruotsia kohtaan, MUTTA toiseksi, ja tämä on ehkä vakavampaa, että HA on osunut arkaan paikkaan. Tuo arka paikka on oman historiamme TABUT. Niitä on paljon. Yksi on juuri tuo [i]de facto[/i] liittoutuminen natsi-Saksan kanssa. Sitä ei saisi sanoa ääneen. Miksi ei? No siksi, että sen ääneen sanominen on ikään kuin Pandoran lippaan avaamista. Avaaminen nimittäin paljastaisi monien suomalaisten 'aidon' ystävyyden tai kaveruuden tai yhteistyön natsien kanssa kaikkine puolineen ja piirteineen. Yksi puoli on juutalaisten syrjintä ja vaino - ja HOLOKAUSTI, jossa Suomikin näytteli osaa, tosin melko vähäistä (?).

Antakaamme vielä puheenvuoro itselleen Henrik Arnstadille, joka on kirjoituksessaan "Vetenskap måste få prövas" Svenska Dagbladetissa (SvD) 5.12.2006 onnistunut kiteyttämään sen lähtökohtaisen ytimen, mistä asiassa oli kysymys ja mitä hän alunperin väitti. Tuo väite pitää ehdottomasti paikkansa. Mutta 'virallisen' Suomen mielestä ruotsalaisten ei sovi asiasta muistuttaa. HA kirjoittaa SvD:ssä muun muassa näin:

"Torstila ogillade att han i 'Spelaren Christian Günther' läser att Finland var den enda demokrati som frivilligt allierade sig med Nazityskland. Torstila hävdade att detta var en lögn. Professor Meinander vet bättre och håller med mig. 'Arnstad har rätt i att den finska statsledningen vintern 1940–1941 medvetet gick in för att liera sig militärt med Tyskland.'"

Toisin sanoen jopa suomalainen historiantutkija Henrik Meinander on myöntänyt Arnstadin olevan tuossa keskeisessä asiassa oikeassa eli oikeassa siinä, että Suomen valtiojohto talvella 1940-1941 tietoisesti ryhtyi liittoutumaan sotilaallisesti Saksan kanssa. Kysymyksessä oli tietenkin natsi-Saksa.

Juutalaisten luovuttaminen Suomesta natseille varmaan kuolemaan oli pitkään tabu. Vasta Elina Suomisen kirja toi asian laajemmin suomalaisen yleisön tietoon. Samoin kävi muiden kuin juutalaisten luovuttamisen kohdalla. Vasta saman Elinan, tällä kertaa nimellä Elina Sana, uusi kirja toi asian suomalaisen suuren yleisön tietoon.

Vasta nyt, 2000-luvulla, on käynnistetty tutkimushanke 'Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939-55'. Kysymyksessä on Kansallisarkiston tutkimushanke, jonka tarkoituksena on selvittää sodanaikaisia sotavankikuolemia suomalaisilla sotavankileireillä, Saksan kanssa toteutettuja ihmisluovutuksia ja -vaihtoja sekä sodanjälkeisiä luovutuksia ja palautuksia Neuvostoliittoon. Tutkimushankkeen keskeisenä ajatuksena on selvittää suomalaisviranomaisten toimintaa sotavankien kohtelun ja viranomaisten toimeenpanemien luovutusten, palautusten ja vaihtojen yhteydessä. Tutkimushankkeen käynnistämisen taustalla on loppuvuodesta 2003 julkaistun Elina Sanan teoksen ”Luovutetut” saama vastaanotto. Erityisesti teoksen väitteet juutalaisten luovutuksista Saksalle saivat kansainvälistä huomiota, ja Yhdysvalloissa toimiva Simon Wiesenthal Center tiedusteli tasavallan presidentin kanslialta Suomen jatkotoimenpiteitä asiassa. Tutkimustilannetta selvittämään kutsuttiin professori Heikki Ylikangas. Hänen suositustensa mukaisesti valtioneuvoston kanslia asetti kesäkuussa 2004 sotavankien kuolemantapauksia ja ihmisluovutuksia sekä Saksaan että Neuvostoliitoon selvittelevän tutkimushankkeen. Hankkeen toiminta jatkuu vuoteen 2008.

Ilman Elina Sanaa ja Simon Wiesenthal Centeriä tämäkin historiamme tabuja koskeva tutkimushanke olisi kenties jäänyt toteuttamatta.

[b]Kansallisarkiston tutkimushankkeen valmistuttuakin jää yhä paljon selvitettävää. Selvitystä jäävät kaipaamaan Suomen Suur-Suomi-hankkeet sekä Suomen ja suomalaisten (mukaan lukien suomenruotsalaiset) suhteet Saksan natseihin ja yhteistyö heidän kanssaan. Juuri siitä Arnstad-kohussa on mitä ilmeisimmin viime kädessä kysymys. Ja juuri sen vuoksi 'virallinen' Suomi ärähti.[/b] [i]Näyttää ilmeisen vaikealta myöntää, että moni oli Suomessa täydestä sydämestään yhteistoiminnassa natsien kanssa, jopa holokaustin osalta. [/i]Miksi?

Tylsimys
Viestit: 334
Liittynyt: 15.10.06 21:33
Paikkakunta: Jyväskylä

Miksi Rautkallion tutkimukset eivät ole kelvanneet, vaan Sanan mustamaalaus? Määräsikö isännän äänellä komentava Wiesenthal-keskus tutkimustulokset etukäteen myös? Siltä vähän tuntuu. Toivottavasti tutkija edes nimettiin itsenäisesti, vaikka ei sekään kovin puolueettomalta valinnalta tunnu. MIksi demarit haluavat hovihistorioitsijoineen mustata itsenäisyyden ajan historiaa?

Klaus Lindgren
Viestit: 1178
Liittynyt: 30.11.05 12:31

Tässä Arnstadin jupakassa on itse asiassa kyse kahdesta eri asiasta. Ensinnäkin kyse on erinäisistä Suomen hallituksen toimista, jotka eivät ole meille ihan mairittelevia. Tällaisia ovat ensinnäkin suhde Saksaan, olihan Suomi kuitenkin käytännössä liitossa Saksan kanssa, jos kohta ketkuilikin minkä pystyi. Toinen tällainen asia on Itä-Karjalan venäläisväestön kohtelu, siis se, että miehitetyn alueen väestö jaettiin "kansallisiin" ja "ei-kansallisiin" ja jälkimmäisiä kohdeltiin kauniisti sanoen kaltoin. Näistä riittää keskusteltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä Arnstad tuonut kai näistä mitään uutta esille.

Toinen seikka on sitten Arnstadin syytökset siitä, että näistä ei Suomessa olisi keskusteltu. Se nyt ei yksinkertaisesti ole totta, keskustelua on käyty vaikka kuinka ja toivottavasti käydään vielä kauan. )Loppujen lopyuksihan heppu itsekin myönsi, ettei Suomen keskutelua järemmin tunne, joten taisipa olla julkisuus päällimmäisenä mielessä...)

Sitten on taas tämä suomalaisten suhde natseihin. Nyt täytyy muistaa, että natsismi ei ole mikään myyttinen, ties mistä Hitlerin tai Saksan kansan "sielusta" noussut mystinen mörkö, vaan se nousi siitä samasta eurooppalaisesta kulttuurista kuin kaikki muutkin eurooppalaiset aatteet. Siinä ei lopulta ole kovin paljon omaperäisiä aineksia, vaan siinä pikemminkin yhdisteltiin erilaisia aineksia omaksi sopakseen. Fasismi ja natsismi vetosivat myös Suomessa moniin ihmisiin, muiden muassa vaikkapa V. A. Koskenniemeen. Itse asiassa 1930- ja 1940-luvun Suomessa monien konservatiivien oli helppo suhtautua siihen toisaalta vieroksuen, mutta toisaalta hyvinkin ymmärtäväisesti. Ajatukset voimakkaasta johtajasta, kansallisesta suuruudesta ja poliitikkojen mädännäisyydestä olivat tuttuja suomalaisille jo ennen Lapuan-liikkeen aikoja, ja juutalaisiin kohdistui kaikkialla Euroopassa vanhastaan voimakkaita ennakkoluuloja. Kun mukaan liitetään vielä bolshevismin uhka, ei ole enää ihme, että moni konsevatiivi tunsi tiettyä sukulaisuutta natseihin, vaikka muuten saattoikin paheksua esimerkiksi muihin mielipidesuuntiin kohdistunutta terroria tai juutalaisten vainoamista.

RAVEGU
Viestit: 6
Liittynyt: 30.05.06 08:55

Klaus Lindgren on tuonut esiin kiinnostavia ja tärkeitä asioita, mistä hänelle kiitos.

Ihmettelen vain, että jos ja kun kerran on keskusteltu ja ongelmatkin myönnetty, miksi sitten Arnstadin kirja on herättänyt sellaiset intohimot? Hänhän tuntuu olevan kaikessa olennaisessa oikeassa. Itse asiassa joskus toivoisi näkevänsä oman maan, suomalaisen, historioitsijan, jolla olisi rohkeutta kirjoittaa ulos samat asiat eli sen, että Suomessa on ilmennyt (ja ilmenee) aivan samanlaista raadollisuutta kuin niissä maissa, joita meillä on paheksuttu ja paheksutaan. Järkyttävintä on, että meillä esiintyy tänäkin päivänä avointa, julkeaa rasismia. Tänä päivänä tuon rasismin kohteena eivät ole niinkään juutalaiset kuin palestiinalaiset, arabit ja muslimit. (Jos joku ei tätä usko, kehotan tutkimaan esimerkiksi SUOMI24-kesksuteluja.) Miksi tätä ei voida avoimesti myöntää? Miksi ei ryhdytä tekemään asialle jotakin? Miksi me suomalaiset emme voisi lopultakin suhtautua vakavasti niihin kansainvälisiin ihmisoikeuksiin, jotka YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa mainitaan?

Itse asiassa Arnstad näyttää saaneen ajatuksilleen varsin arvovaltaista tukea myös suomalaisten historiantuntijoiden kirjoituksista.

HEIKKI YLIKANGAS ESITTI TUNNETUSSA LAUSUNNOSSAAN VALTIONEUVOSTOLLE TIIVISTÄEN SEURAAVAA:

[LAINAUS ALKAA] Elina Sanan suurta kohua sekä Suomessa että kansainvälisesti nostattanut teos "Luovutetut - Suomen ihmisluovutukset Gestapolle" (2003) on tutkivan journalismin otteella laadittu dokumenttiteos. Teos valaisee monelta taholta kohdealuettaan ja antaa samalla herätteitä ja esittää haasteita varsinaiselle historiantutkimukselle, joka on Suomessa poikkeuksellisen pitkään sitoutunut puolustamaan 'Suomen kunniaa' eli sodanaikaisten päättäjien ratkaisuja ja jättänyt sen vuoksi sodan varjopuolet vähemmälle huomiolle. Nykyisen Suomen - demokraattisen ja avoimen Suomen - 'kunnian' puolustaminen edellyttää myös sodan varjopuolien tutkimista.

Sanan kirjassa käsitellään varsinaisesti kahta itsessään tärkeää lohkoa: valtiollisen poliisin operoimia siviilipakolaisten luovutuksia ja päämajan valvontaosaston toteuttamia sotavankien luovutuksia. Edellisen suhteen Sanan teos ei tuo kovin paljon uutta siihen tietämykseen, joka sisältyy Taimi Torvisen vuonna 1984 julkaisemaan teokseen "Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella". Näiden 76-79 luovutetun pakolaisen joukossa olivat myös ne kahdeksan juutalaista, joiden luovuttamista Sana on aikaisemmin (1979) käsitellyt. Lausunnossani päädytään tulkintaan, jonka mukaan juutalaiset luovutettiin paitsi siksi, että Suomi oli Saksasta taloudellisesti ja sotilaallisesti riippuvainen, erityisesti sen vuoksi, että saataisiin saksalaiset halukkaammin ottamaan vastaan ongelmallisimpina pidetyt turvasäilövangit: Suomesta Neuvostoliittoon loikanneet ja sieltä salateitse Suomeen palanneet Neuvostoliiton kansalaiset. Useimpia heistä - ei jokaista - oli rangaistu Suomessa toimimisesta vieraan vallan hyväksi. Vaikka he olivat tuomionsa kärsineet, ei heitä uskallettu päästää vapauteen.

Tärkein uusi aines Sanan kirjassa liittyy vankien vaihtoon saksalaisten kanssa. Aihetta on ennen Sanaa käsitelty vain julkaisemattomissa opinnäytetöissä eri yliopistoissa; painetuissa tutkimuksissa on teemasta vain suppeita mainintoja. Näiden luovutusten osalta Sana päätyy 2.829 henkilön kokonaismäärään. Luku on suurempi kuin valvontakomission vaatimissa selvityksissä heti sodan jälkeen esitetty luku: 2.661.

Kirjan tässä osassa tulee esille syy teoksen tiimoilta nousseeseen kansainväliseen kohuun. Käy ilmi, että Suomesta Saksalle luovutettujen vankien joukossa on ollut myös juutalaisia. Kansainvälinen julkisuus on Natsi-Saksan suorittaman juutalaisten massiivisen kansanmurhan seurauksena edelleen erityisen herkkä kaikelle, mikä liittyy toiseen maailmansotaan ja juutalaisten kohteluun. Siitä kohu.

Luovutettujen juutalaisten määräksi Sana esittää israelilaistutkija Serah Beizeriä siteeraten 74 henkilöä. Luku perustuu osin nimien pohjalta tehtyyn identifiointiin ja on sen vuoksi epävarma. Tarkempaa kokonaistietoa ei toistaiseksi ole käytettävissä. Myös syy juutalaisvankien luovutuksiin on hämärä. Aihetta käsitelleissä opinnäytetöissä korostetaan, ettei luovutusten peruste ollut rasistinen vaan syynä oli jokin muu asianomaisiin liittynyt piirre: upseerin asema, kiihottajana toimiminen, poliittinen aktiivisuus jne. Tätä tulkintaa ei voida täysin vahvistaa, vaikka sille on vahvoja perusteita. (Pääosaa juutalaisvangeista ei luovutettu.) Saksalaiset saivat Suomesta vankiluettelot ja saattoivat niiden perusteella vaatia tiettyjen henkilöiden luovuttamista.

Juutalaisia menehtyi myös Suomen sotavankileireillä. Vankien kuolleisuus kohosi kaikkineen 30 prosentin tietämille ja verotti raskaimmin isovenäläisiä, joiden ryhmään juutalaiset aluksi sijoitettiin ja joiden kohtelu oli poliittisten vankien ohella huonointa. Lausunnossani arvioidaan, tosin puutteellisin lähtein, leireillä menehtyneitten juutalaisten määrä noin sadaksi hengeksi. Juutalaisten kokonaismenetykset kohoaisivat näin 170:een.

Sanan kirjassa ei käsitellä syvemmin vankien vaihdon syitä. Teoksessa siteerataan vain lausuntoja, joiden mukaan saksalaiset halusivat tietoja Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin NKVD:n ja sen alaisen poliittisen poliisin toiminnasta ja suomalaiset taas suomensukuisia vankeja, joita käytettäisiin Itä-Karjalan vallattujen alueiden asuttamiseen. Lausunnossani todetaan näiltä osin ensinnäkin, että vähintään 16.000 vankia anoi pääsyä taistelemaan vapaaehtoisena Suomen tai Saksan armeijassa tai osallistumaan näiden organisoimaan tiedustelutoimintaan. Päämotiiveina näihin anomuksiin olivat vankileirien puutteelliset olot sekä Neuvostoliiton lainsäädännön ankarat rangaistusseuraamukset vangeiksi antautuneille. Mahdollisesti huomatta osa luovutetuista valittiin tästä joukosta. Koska luovutetuista ylivoimainen enemmistö edusti Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia, on luultavaa, että saksalaiset värväsivät myös näiden joukosta vapaaehtoisia itärintamansa vierasperäisiin sotilaallisiin apujoukkoihin. Toisekseen sekä saksalaiset että suomalaiset hankkivat vapaaehtoisista opettajia ja oppilaita koulutettaviksi erityisissä tiedustelukouluissa salaisiksi agenteiksi, jotka toimitettiin tiedustelutehtäviin rajan taakse. Se että saksalaiset käyttivät luovutuksissa saamiaan vankeja työvoimana, on ilmeistä.

Näihin tulkintoihin on kirjallisuudessa ja lähteissä viitteitä, mutta niiden vahvistaminen vaatii perusteellisen tutkimuksellisen analyysin. Erityisesti olisi tietenkin selvitettävä, ketkä luovutetuista joutuivat teloitettaviksi, ketkä päätyivät keskitysleireille. Poliittisten upseerien (118) ennuste oli huonoin, heidän jälkeensä juutalaisten (74) ja kolmanneksi kommunistien (400-500). Muut eli runsaat 2.000 luovutetuista ilmeisesti säästyivät välittömältä surmaamiselta ja keskitysleireiltä.

Huolimatta lähteiden massiivisesta hävittämisestä laajempaan tutkimukseen olisi lähdepohjaa riittävästi tarjolla. Lausunnossani todetaankin yleisesti, että olisi tarpeen ja aiheellista perustaa ainakin yksi, mahdollisesti kaksikin tutkimusprojektia. Ensimmäinen näistä saisi aikaa kolme vuotta ja tehtäväkseen selvittää siviili- ja sotilasvankien luovutukset sekä Saksaan että Neuvostoliittoon (heti sodan jälkeen), päätöksenteon eri portaissa, menettelyn lainmukaisuuden sekä - jos mahdollista - projektin laajennuksena myös vankileirikuolemat Suomessa ja suomalaisvankien osalta Neuvostoliitossa. Myös kadonneiksi ilmoitetut suomalaissotilaat tulisivat mukaan. Toinen erillinen projekti muodostaisi yhteishankkeen venäläisten tutkijoiden kanssa ja keskittyisi inkeriläisten kohtaloihin heidän tultuaan luovutetuiksi takaisin Neuvostoliittoon.

Olennaista olisi, että ainakin projekteista ensiksi mainittu rakentaisi sähköisiin henkilökortteihin perustuvan tiedoston, joka julkaistaisiin asianmukaisin päivityksin internetissä. Mitenkään muulla tavoin ei ole mahdollista päästä käsiksi tarkkoihin lukumääriin tai kelvollisiin vertailuihin eri lähdetietojen (nimiluetteloiden) välillä. Vain näin voitaisiin myös antaa sekä perusteellinen että perusteltu vastaus siihen tutkimuspyyntöön, jonka Simon Wiesenthal-keskus esitti tasavallan presidentille ja jonka vuoksi tämä tekemäni selvitystyö käynnistyi. [LAINAUS PÄÄTTYI]

Ylikankaan lausunnossa (www.helsinki.fi/~hylikang/varjopuo.htm) todetaan mm. seuraavaa:

[LAINAUS ALKAA] Sanan kirjassa on laaja, suomalaiselle lukijakunnalle pääosin tuntematon ja osaksi uusiakin tietoja sisältävä kuvaus salaisen poliisin toimista Pohjoismaissa ja Valpon yhteyksistä ylipäätään maan rajojen ulkopuolelle. Tällainen kansainvälinen yhteistyö kuului tietysti vanhastaan valtiollisen poliisin toimenkuvaan. (vrt. Sana, 165). Valpon ja Saksan turvallisuuspoliisin läheisempi kanssakäyminen käynnistyi välirauhan aikana vuonna 1940. Sen yhdistävänä elementtinä oli taistelu kommunismia vastaan. Yhteistyö tiivistyi edelleen helmikuusta 1941 lähtien (Sana, 184, 189). Yhteydenotot tapahtuivat paitsi Valpon ja Gestapon edustajien kohtaamisissa Saksassa myös ja etenkin Lapissa, koska saksalaisten miehitettyä Norjan Gestapon valta-alue törmäsi pohjoisessa Suomen rajaan. Myöhemmin suomalaiset Valpon miehet toimivat aktiivisina saksalaisten avustajina myös Norjan puolella rajaa. Etsittiin vakoilijoita, karkureita ja kommunisteja. Viron jouduttua saksalaisten miehittämäksi alkoi Valpon ja vastaavan virolaisen organisaation yhteistyö Suomenlahden eteläpuolella (Smolar, 134-135; Sana, 202 s). Myös tätä yhteistyötä sävytti voimakas kommunisminvastaisuus (Sana, 206). Saksalaiset perustivat erilaisille tiedusteluelimilleen (mm. Abwehrille) toimistoja myös Helsinkiin.

Luovutusten kannalta ratkaisevan tärkeä tapaaminen järjestettiin 9.4.1942 Berliinissä Anthonin ja häntä seuraavaan osastopäällikön Erik A. Muurmanin sekä Saksan salaisen poliisin (Gestapon) päällikön SS-Obergruppenführerin Heinrich Müllerin ja Gestapon ulkomaalaisasioita käsittelevän Friedrich Panzingerin kesken. Muutamaa kuukautta aikaisemmin (15.1.1942) natsijohto oli Wannseen kokouksessa päättänyt "loppuratkaisusta", Euroopan juutalaisten tuhoamisesta (Smolar, 130 s.) Berliinin keskusteluissa päädyttiin suulliseen sopimukseen, jonka mukaan Suomi luovuttaisi Saksalle epäluotettavat tai rikollisuuteen taipuvaiset pakolaiset. Tähän sopimuksiin myöhemmissä luovutuksissa nimenomaisesti vedottiin (Sana, 244, 253). On kiistanalaista, puhuttiinko keskusteluissa myös Suomen juutalaisista. Taimi Torvinen (176-177) näyttää kallistuvan käsitykseen, jonka mukaan heistä puhuttiin, ja että Gestapolle luovutettiin heidän nimensä sisältävät nimilistat (vrt. Smolar, 133, 148). Tämä tuntuukin uskottavalta Anthonin voimakkaan juutalaisvastaisen asenteen huomioon ottaen (Rautkallio 1985, 213; Rislakki, 190-192).

Kuka sitten teki aloitteen näistä luovutuksista - tai oikeammin karkotuksista: maasta poistamisista vastoin asianomaisen tahtoa? Sodanjälkeisissä tutkimuksissa Valpon päällikkö Arno Anthoni korosti saksalaisten vaatimusten merkitystä (Sana, 203-205). Ainakin yksityistapauksissa tämä selitys pätee ja virolaisten pakolaisten osalta laajemminkin (Torvinen, 187-188). On kuitenkin todisteita siitä, että aloite tuli Valpolta (esim. Torvinen, 189). Ilmeisesti luovutusten matkaansaattajia olivat pääosin Valpo ja sen päätöksiä valvonut ja vahvistanut sisäministeri Toivo Horelli. Arno Anthonin omat sodanjälkeiset lausunnot viittaavat tähän, koska hän korosti, että kyseessä oli kautta linjan pelkkä poliisitoimi: rikollisen, valtiolle vaarallisen ja muuten epäilyttävän aineksen luovuttaminen saksalaisille (Torvinen, 205, 214; Smolar, 213, 232-233). Kyse oli siis ihmisistä, joista Suomessa haluttiin päästä eroon. Melkoista osaa heistä - vakoojia, vakoojiksi leimattuja ja Suomeen omasta halustaan jääneitä talvisodassa saatuja sotavankeja - oli tarjottu välirauhan aikana vankienvaihtona Neuvostoliitolle, mutta se ei hankkeeseen suostunut (Sana, 111-114). Jatkosodan puhjettua turvasäilövangit veljeilivät Köyliössä upseerivankien kanssa ja ylläpitivät yhteyttä kannattajiinsa maassa (Nuorteva, 138; Kujansuu 1999, 3, 183; Sana, 137-138, 315). Valpo koki heidät kiusallisena ongelmana.

Huomattakoon, että tuoreesta suojelupoliisin 50-vuotishistoriasta ongelma ei saa tässä käsiteltäviltä osiltaan valaisua. Siinä on jätetty Valpon sodanaikainen toiminta kokonaan käsittelemättä (Simola - Sirviö 1999). Lähes sama pätee kirjaan "Turvallisuuspoliisi 75 vuotta" (Simola-Salovaara 1994). Sodan aikaan viitataan kirjassa vain ohimennen.

c) Poliisilinjalla luovutettujen määrä

Elina Sana on koettanut jäljittää niitä ulkomaalaisia henkilöitä, jotka eivät olleet sotavankeja ja jotka Suomi luovutti Saksan turvallisuuspoliisille joko Saksassa, Pohjois-Suomessa tai Saksan miehittämässä Virossa. Hän on voinut todeta 13 erillistä luovutustapahtumaa ja näihin liittyen 129 ihmisen luovuttamisen eli "poistamisen maasta" niin kuin useimmin käytetty termi kuului. Näiden joukkoon on luettu edellä mainitut kahdeksan juutalaista. Muissa luovutuksissa oli mukana ainakin yksi juutalainen, kolmen muun osalta identifiointi perustuu nimiin (Rautkallio 2003). Dokumentaatio kaikkien näiden 129 luovutetun osalta ei ole vahva. Luvussa on mukana 46 latvialaista ja virolaista, joiden osalta lähteenä on vain lyhyt Valpon kirjediaarin maininta. Siinäkin puhutaan asianomaisten luvatusta, siis myöhemmin tapahtuvasta luovuttamisesta (Sana, 231, 293). Jos ja kun luetaan muut epävarmat tapaukset pois, jää jäljelle - niin kuin Sana toteaakin (s. 293) - kaikkiaan 78 henkilöä.

(...)

Näyttää joka tapauksessa siltä, että poliisilinjaa myöten luovutettuja ulkomaalaisia pakolaisia oli kaikkiaan 76-79. On epätodennäköistä, että heitä olisi ollut enemmän. Elina Sana on siis löytänyt samat henkilöt kuin Taimi Torvinenkin. Sanan ansioksi on laskettava kuitenkin se, että hänellä on useammista luovutetuista ja heidän kohtalostaan tarkempia tietoja kuin Torvisella. Merkittäviä ovat Norma Laivon haastattelu sekä lehdistä ja muista lähteistä kerätyt pienet elämäkerrat. Henkilöluetteloa luovutetuista ei Sanalla ole. Avoimeksi jää, onko raskauttavia tietoja tai epäilyjä lisäilty Valpon papereissa jälkeen päin joidenkin luovutettujen - erityisesti juutalaisten - nimien yhteyteen karkotuksesta aiheutuneen kiivaan arvostelun vaimentamiseksi (vrt. Kubu, 121; Lundgren, 310-311; Smolar, 139, 179-180). Tiukka lähdekritiikki voisi paljastaa asian.

d) Keitä luovutetut pakolaiset olivat?

Sana on laatinut luovutetuista pakolaisista kansallisuuden mukaisen ryhmittelyn (Sana, 293-294). Ylivoimaisesti suurinta alaryhmää edustavat Neuvostoliiton kansalaiset, mukaan lukien Baltian maiden pakolaiset. Heitä on 91 kaikkiaan 129 henkilöä käsittävässä ryhmittelyssä. Vaikka tästä määrästä vähennetään edellä mainitut epävarmat tapaukset eli 46 latvialaista ja virolaista, edustavat Neuvostoliiton kansalaiset silti kookkainta luovutettujen alaryhmää. Keitä nämä jäljelle jääneet siis olivat?

Näyttää ilmeiseltä, että he jakaantuvat kahteen suunnilleen tasavahvaan joukkoon. Yhtäältä on kyse virolaisista pakolaisista, joita kaikkia vaadittiin palautettaviksi Viroon (Torvinen, 226; Sana, 290). Monien virolaisten kohdalle on merkitty luovutuksen syyksi asianomaisen oma pyyntö päästä takaisin kotimaahansa. Merkinnän aitous on kyseenalainen, koska muutamat näistä pakenivat myöhemmin - puna-armeijan lähestyessä Viroa - uudelleen Suomeen (Sana, 231-232). Toinen ryhmistä koostui pääosin etnisesti suomalaisista, pienessä määrin venäläisistä vakoojista, jotka oli tuomittu Suomessa vapausrangaistuksiin ja jotka olivat ne jo kärsineet. Kyseiset suomalaiset olivat loikanneet tai muulla tavoin siirtyneet ennen sotaa Neuvostoliittoon ja saaneet siellä maan kansalaisuuden. Jotkut heistä olivat kiertäneet Neuvostoliittoon Kanadan kautta. Näistä henkilöistä Elina Sanalla on runsaammin yksityiskohtaisia tietoja kuin on tarjolla muussa aihetta koskevassa kirjallisuudessa (Sana, 246 s). Useimpien kohdalla on tuomio tai kirjattu epäily vakoilusta tai tuomio valtiosalaisuuksien ilmaisemisesta. Minkälaatuiseen rikokseen viimeksi mainitulla ilmaisulla viitataan, jää hämäräksi. Periaatteessa kyseinen lainkohta tarkoitti Suomea vahingoittavan piirustuksen, asiakirjan yms. saattamisen vieraan vallan tietoon, mutta lakia oli sovellettu vaihtelevasti (Björne, 184 s). Kaikilla asianomaisista ei ole mitään merkintää rikoksesta, joillakin sellainen on vain pienistä rikkeistä. Asianomaisten sulkemiseen turvasäilöön näyttää riittäneen yksin se, että he olivat loikanneet Neuvostoliittoon ja palanneet sieltä salateitse Suomeen.

Näihin etnisesti suomalaisiin vaikka virallisesti Neuvostoliiton kansalaisiin eivät sovellu luovutusten yleiseksi perusteluksi laaditut luonnehdinnat: 'kotiutetaan', 'palautetaan kotimaihinsa'. Vaikka he olivat jo mahdollisen tuomionsa kärsineet, heitä ei katsottu maan turvallisuuden vuoksi ja sodan ollessa käynnissä voitavan vapauttaa (Sana, 263). Ongelmaa ei kyetty ratkaisemaan edes syksyllä 1941 käynnistetyllä operaatiolla, jossa liki 300 turvasäilöläistä lähetettiin 464 kriminaalivangin kanssa Nikke Pärmin pataljoonassa rintamalle. Hanke epäonnistui surkeasti. Miehiä karkasi suurin joukoin Suomen metsiin tai loikkasi vihollisen puolelle (Sana, 141-143; Nuorteva, 140-146; Rislakki, 85). On helppo arvata, miten epäonnistuminen tulkittiin: pelot turvasäilöön otettujen vapauttamisen seurauksista näyttivät aiheellisilta.

Luovutukset merkitsivät itse asiassa kolmatta yritystä päästä hankaliksi koetuista turvasäilöläisistä eroon. Välirauhan aikana pyrkimys saada heidät vaihdetuiksi suomalaisvankeihin Neuvostoliitossa kariutui Neuvostoliiton vastustukseen ja sotaan. Rintamakomennus Nikke Pärmin pataljoonaan ei johtanut toivottuun tulokseen. Vasta luovutusten kautta kiusallisimmiksi koetuista vangeista vihdoin vapauduttiin. Suomen kommunisteja Valpo ei voinut luovuttaa, vain ne, jotka olivat Neuvostoliiton kansalaisiksi tai jotka sellaiksi leimattiin.

Juutalaiset jäivät luovutettujen joukossa lopulta pikku ryhmäksi. Heidän lukumääränsä ei nousse 9-12:ta suuremmaksi. Yleisesti ottaen Valpon toimia luovutuksissa leimaa siis kommunisminvastaisuus, ei juutalaisvastaisuus. Tämän Elina Sana toteaa (mm. 18-19, 229); Rautkallio oli korostanut sitä jo aikaisemmin. Luovutettuihin kahdeksaan juutalaiseen tämä käsitys sopii huonosti suoraan, välillisesti paremmin. Vain kahdella heistä todellisuudessa oli rikkeitä; toisella säännöstelymääräysten loukkaaminen ja toisella omaisuusrikos, josta hänet oli tuomittu 10 kuukaudeksi vankeuteen. Kumpikaan teoista ei kelvannut lailliseksi karkotusperusteeksi. Muilla ei ollut merkintöjä rikoksista lainkaan (Lundgren, 310-311). Tässä luovutuksessa oli siten mukana paitsi antisemitismiä, jossa juutalaisuus ja marxilaisuus haluttiin kytkeä yhteen (Smolar, 106), myös pyrkimystä olla mieliksi saksalaisia, jotta nämä saataisiin halukkaammin ottamaan vastaan ne (kommunistiset) vangit, jotka koettiin vaarallisimmiksi ja hankalammiksi ja joita Suomessa ei voitu noin vain eliminoida. Vaatimuksia ja suunnitelmia useampienkin juutalaispakolaisten luovuttamisesta näyttää olleen olemassa, mutta ne kaatuivat erityisesti sosialidemokraattisten ministereiden K.A. Fagerholmin ja Väinö Tannerin ankaraan vastustukseen. Ylipäällikkö Mannerheimin kanta näihin aikeisiin jäi Torvisen mukaan epämääräisemmäksi (Torvinen, 201-206; Rautkallio 1985, 186-187), samoin presidentti Risto Rytin (Lundgren, 309-311; Smolar, 258). Mannerheim ei operaatiosta pitänyt, mutta ei halunnut puuttua hallitukselle kuuluviin, rikoksiin syyllistyneitä siviilejä koskeviin ratkaisuihin (Smolar, 264). Hallituksessa vain neljä ministeriä vastusti juutalaisten karkotuksia. Pääosa ei niitä periaatteessa hyväksynyt, mutta piti niitä Saksan-suhteiden vuoksi reaalipoliittisena välttämättömyytenä. Tähän myös sosialidemokraattiset ministerit lopulta alistuivat (Paavolainen, 225). Suomi oli vilja-, öljy- ja asetoimitusten osalta Saksasta riippuvainen. Kaiken lisäksi "Saksa jarrutti" talvella 1941-1942 toimituksia Suomeen (Pihkala, 324). Virallisesti luovutukset kuitattiin rikollisten karkottamisena (Smolar, 258-260).

Luovutettuihin lukeutui myös viisi ulkomaalaista, jotka olivat tulleet Suomeen osallistuakseen talvisotaan. He eivät olleet halunneet palata kotimaihinsa, joista suurimman osan Saksa pian talvisodan jälkeen miehitti. Heillä oli pikku rikkeitä, ja yhtä lukuun ottamatta heitä epäiltiin tai heidät leimattiin poliittisesti vähintäänkin Saksan vihollisiksi tai peräti kommunisteiksi (Kubu, 122). Miehistä yksi on merkitty kansallisuudeltaan "juutalaisveriseksi" (Sana, 234-236.) Rikkeittensä ja ulkomaalaisuutensa vuoksi heidät oli otettu turvasäilöön (Torvinen, 199). Englantilainen talvisodan vapaaehtoinen, joka lienee karkotettu Ruotsiin, oli kuulunut kansallissosialistiseen järjestöön. Vain kaksi Belgian kansalaista nimenomaisesti vastusti karkotusta. Heistä ja muista ulkomaalaisista moni - eivät kaikki - lienee todella selviytynyt kotimaahansa; kuitenkin yksi puolalainen ammuttiin väitetyn pakoyrityksen yhteydessä (Sana, 234, 245). Juutalaiset ja ainakin kaikki Neuvostoliittoon loikanneet ja sieltä salateitse palanneet suomalaiset joutuivat keskitysleireille, kuten jälkimmäisten osalta Norma Laivon haastattelu kertoo (Sana, 23 s).

2. Sotavankien luovutukset

a) Vankien kohtelun oikeudellinen tausta

Sodan syttymiseen mennessä Suomi oli hyväksynyt sotavankien kohtelua sääntelevän Haagin IV yleissopimuksen vuodelta 1907. Koska Venäjä oli ratifioinut sopimuksen keisarivallan aikana, ei Neuvostoliiton muodostuttua, Suomi ei katsonut sopimusta osaltaan sitovaksi. Suomi oli ratifioinut toisenkin kansainvälisen sotavankien kohtelua koskevan sopimuksen, Geneven yleissopimuksen vuodelta 1929. Neuvostoliitto ei ollut sopimusta ratifioinut, joten sitäkään ei pidetty Suomea velvoittavana (Hallikainen, 5-6). Geneven sotavankeja koskevan erityissopimuksen vuodelta 1929 Suomi oli allekirjoittanut mutta ei ratifioinut, koska se olisi edellyttänyt sotaväen rikoslain eräiden pykälien muuttamista (Kujansuu 1996). Ainoastaan haavoittuneiden ja sairaiden sotilaiden kohtelua säännellyt Geneven sopimus vuodelta 1929 oli sekä Suomen että Neuvostoliiton hyväksymä ja ratifioima. Sen kattama alue jäi kuitenkin kapeaksi. Niinpä kansainvälisoikeudellisiä säännöksiä noudatettiin Suomessa "vain soveltuvin osin", vaikka niihin toisinaan, varsinkin sodan lopputuloksen alkaessa häämöttää, viittailtiin (Kujansuu 1999, 12; P.Mikkola, 22; T.Mikkola, 19-23; Sana, 368). Näistä syistä Suomen laki ja sotaväen rikoslaki sekä erityisesti sodan aikana annetut ohjeet ja määräykset sanelivat vankien kohtelussa noudatetun menettelyn oikeudellisen perustan.

Olivatko sitten nimenomaan sotavankien luovutukset toiseen sotaa käyvään maahan sen ajan säädösten mukaan edes periaatteessa laillisia? Tämä kysymys on erittäin epäselvä, oli jo aikalaisille, koska asiasta pyydettiin juristien lausuntoja. Raija Hanskin mukaan (s. 131) silloisten itsessään kirjavien kansainvälisoikeudellisten säännösten nojalla sotavankien luovuttaminen toiseen sotaa käyvään maahan ei ollut kiellettyä, mikäli olosuhteet, joihin vanki joutui, olivat hyväksyttäviä eivätkä merkinneet huononnusta vangin elinoloihin. Tehokkaita keinoja kontrolloida vankien kohtelelemista Saksassa ei kuitenkaan ollut. Komissiot, jotka kävivät asiaa tutkimassa, vietiin vain erityisille propagandatarkoituksessa perustetuille mallileireille (Hanski, 135). Juristi Reino Ellilän 15.11.1943 laatiman muistion mukaan ei ollut kansainvälisoikeudellisesti luvallista luovuttaa saksalaisille suomalaisten hallusssa olevia sotavankeja, jolleivät nämä itse olleet sitä todistettavasti halunneet (Sana, 358).

Vankien varsinainen hallinto annettiin jatkosodan alussa suojeluskuntapiirien keskuselimelle, kotijoukkojen esikunnalle, jonka alaisista toimistoista yksi oli sotavankitoimisto. Leirien päälliköt saivat käskynsä ja ohjeensa kotijoukkojen esikunnalta, mutta sen ohessa myös päämajan järjestelyosastolta ja myöhemmin päämajan sotavankitoimistolta, mikä aiheutti melkoista sekaannusta. Myöhemmin armeijan johdon käskyvaltaa sotavankeihin ja näiden luovutuksiin tiukennettiin. Vuonna 1942 päämajan järjestelytosasto sai alaisuuteensa kotijoukkojen esikunnan; järjestelyosasto toimi sotavankien valvonnan ylimpänä hallinnollisena virastona. Järjestelmä sisälsi edelleen hankalia päällekkäisyyksiä (Hallikainen, 11-17). Päämajan valvontaosasto vastasi sotavankien tarkastuksesta ja kuulusteluista, ja ainakin sodan jälkeen vastuu kohtalokkaimmista vankeja koskevista päätöksistä luovutukset niihin lukien sälytettiin juuri päämajan valvontaosaston kannettavaksi. Nähtävästi näin olikin laita, koska kerran päämajan valvontaosaston arkistot perusteellisimmin tuhottiin. Syksyllä 1943 päätöksenteon keskittämistä armeijan johdon alaisuuteen edelleen jatkettiin. Kotijoukkojen esikunta ja päämajan järjestelyosaston vankiasioita hoitaneet sektiot alistettiin erikseen perustetulle esikunnalle, jota johti sotavankikomentaja yleisesikunnan päällikön valvonnassa. (T.Mikkola, 23 s; Sana, 342, 390). Työnjakoa eri virastojen välillä selvennettiin. Siviilihallintoakaan ei pidetty päätöksistä kokonaan sivussa. Ulkoministeriön tuli kaiken aikaa olla ainakin tietoinen sotavankien vaihtoa koskevista asioista. Myös eräiden muiden ministeriöiden salaiseksi julistetuista arkistoista löytyy - tämän Elina Sana on osoittanut - luovutuksiin liittyvää aineistoa.

(...)

c) Vankiluovutusten määrät ja luovutettujen myöhempi kohtalo

Sanan kirjan merkittävin uusi anti sisältyy sotilaallisen linjan luovutuksiin. Lukumääräisiä tietoja niistä on ollut esillä julkisuudessa valvontakomission järjestämistä kuulusteluista lähtien, mutta painetuissa tutkimuksista asiasta on vain lyhyitä mainintoja. Tuoreissa opinnäytetöissä aiheesta on tietoja enemmän, mutta nekin ovat enimmäkseen suppeahkoon vankimäärään rajoittuvia. 'Luovutetut' sisältää näin toistaiseksi laajimman kuvauksen sotavankien luovutuksista.

Sotavankien vaihtoa saksalaisten kanssa ryhdyttiin järjestämään ja toteuttamaan heti sen jälkeen, kun havaittiin, että sodasta ei tulisikaan niin lyhyt kuin alun perin oli uskottu. Suomalaisten tavoitteena oli saada Suomeen Saksan miehittämiltä alueilta suomensukuisiin kansoihin kuuluvia vankeja, joita käytettäisiin Suur-Suomen asuttamiseen (Laine, 147, 152; Syrjämäki, 46; Kujansuu 1999, 62). Ylipäällikkö Mannerheimin 21.11.1941 vahvistamana periaatteena oli, että vaihdot suoritettaisiin "mies miestä vastaan" eli ajatuksena oli määrältään samansuuruisten vankierien vaihto (Sana, 386). - Erikseen on mainittava suomalaisten ottamien vankien tilapäinen käyttö Saksan kontrolloimilla suurilla työmailla Suomessa ja saksalaisten ottamien vankien tilapäinen sijoittaminen suomalaisille vankileireille. Molempia tapahtui vähäisessä mittakaavassa (T.Mikkola, 35-36). Nuo vankimassan liikkeet eivät vaikuttane seuraavassa selostettaviin varsinaisten luovutusten kokonaismääriin. Mukaan lienee laskettu vain ne, jotka olivat alun perin lainassa saksalaisilla mutta luovutettiin sitten lopullisesti (Miika Kallatsan antama tieto).

Mies miehestä -periaate ei käytännössä toteutunut. Elina Sana on jäljittänyt 49 luovutuskertaa ja kartottanut näistä kaikkiaan 2.829 sotavankia ja siviili-internoitua. Kuinka paljon tästä joukosta oli poliittisia ja upseerivankeja, ei tule aivan selväksi. Sivuilla 317 ja 346 Sana mainitsee luvun 525, sivulla 364 luku on 589. Miika Kallatsan systemaattisesti kerättyjen tietojen mukaan 520 poliittista vankia todella luovutettiin. Tiedossa on myös, että näiden vankien joukossa oli siviileinä vangittuja samantyyppisiä etnisesti suomalaisia henkilöitä kuin poliisilinjaa luovutettujenkin joukossa (Järvinen, Pohjalainen 18.11.2003). Kujansuu (1999, 63) toteaa upseereita luovutetun 336. Näistä venäläisten osuus oli 206. Poliittisia upseereita (politrukkeja ja kommissaareita) oli 336 luovutetun upseerivangin kokonaismäärästä 118. Heille luovuttaminen Saksaan merkitsi välitöntä kuoleman uhkaa. Kallatsan ja Kujansuun luvut saattavat mennä osittain päällekkäin. Karkea yhteenlasku tuottaa joka tapauksessa tulokseksi 856 vankia.

Sanan esittämää kokonaismäärää (2.829), jonka hän ilmoittaa koonneensa suoraan asiakirjoista, ylittää luovutettujen viralliset luvut. Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, onko tapauksia enemmän vai vähemmän kuin tuo määrä. Niin kauan kuin laskelmaa ei voida perustaa järjestelmällisesti kerättyihin nimiin, kokonaismäärä jää epävarmaksi (vrt. Kastari, Hämeen Sanomat 7.12.2003).

Sodan jälkeen luovutettujen ja vastaanotettujen lukumääriä alettiin selvittää liittoutuneiden valvontakomission määräyksestä. Selvitystyö oli jo silloin hankalaa arkistojen järjestelmällisen tuhoamisen vuoksi. Pääesikunnan yhteysosaston vastauksessa ulkoministeriölle 2.1.1945 mainitaan saksalaisille luovutetun "hallussamme olevien luovutus- ja vastaanottoluetteloiden mukaan 31.12.1944 mennessä" kaikkiaan 2.661 vankia ja otetun saksalaisilta vastaan 2.181 sotavankia (Sana, 361). Antti Laine (1982, 152) esittää samat luvut vuoden 1943 lopun tilanteesta. Suomalaisten mainitaan samassa raportissa halunneen vastaanottaa vain, mikäli mahdollista, suomea osaavia vankeja. Tällä perusteltiin sitä, että periaate mies miestä vastaan ei vaihdoissa toteutunut.

Myöhemmin Suomesta luovutettujen määrää alettiin virallisissa raporteissa pienentää, mikä vihjaa siihen suuntaan, että edellä mainittu korkein virallinen luku - 2.661 - on pikemminkin liian pieni kuin liian suuri. Puolustusvoimien pääesikunta ilmoitti 19.4.1945, että saksalaisille oli toimitettu vain 2.116 sotavankia. Vastaanotettujen määrä oli sama kuin edellä eli 2.181. Lukua pienennettiin vielä tästäkin hiukan, 2.048 vuonna 1953 (Hanski, 132). Myöhemmässä kirjallisuudessa on viitattu vaihtelevasti johonkin näistä luvuista.

Syy siihen, miksi Suomesta luovutettujen lukua sodanjälkeisissä selvityksissä pienennettiin, ei ole tiedossa. Mahdollisesti haluttiin todistaa, että periaate mies miestä vastaan sittenkin toteutui. Toinen mahdollisuus on se, että joukosta karsittiin ne vangit, jotka olivat tehneet anomuksen päästä saksalaisten alaisuuteen ja siellä johonkin näitä hyödyttävään tehtävään vapaaehtoisena (Hilfswillige). Tässä katsannossa vähennys olisi tehty ennen muuta vankien suojelemiseksi kovilta rangaistuksilta Neuvostoliitossa. Mitään varmuutta suuntaan tai toiseen ei asiasta ole.

Elina Sana ei pohdi lähemmin kysymystä, mihin saksalaiset tarvitsivat suomalaisilta saamiaan vankeja. Hän ottaa huomioon lähinnä vain sen, että saksalaiset surmasivat osan vangeista tai lähettivät heitä keskistysleireille. Rajaus on hyvin ymmärrettävä; yhdessä ja samassa kirjassa ei voi kaikkea käsitellä. Ongelmasta on kuitenkin saatavissa joitakin vihjeitä. Eräiden mahdollisten vastausten jäljille päästään kysymällä, mitä loppujen lopuksi tarkoitti tietojen hankkiminen NKVD:n toiminnasta. (NKVD:n alaisuudessa toimi valtiollinen poliisi ja se vastasi laajasti myös vakoilutoiminnasta). Kyse ei voinut olla vain vankien kuulustelemista tätä tavoitetta silmällä pitäen, sillä jos ainoastaan se olisi nähty tarpeelliseksi, saksalaisten tiedustelumiesten olisi ollut helpointa ja vaivattominta käydä tapaamassa vankeja suomalaisilla leireillä ja kuulustella heitä siellä.

Vankeja käytettiin kuitenkin yleisesti ottaen myös tavalla, jossa kuulustelu ei riittänyt. Heitä värvättiin vakoojiksi eli suomalaisen termin mukaan salaisen tiedustelun käyttöön. Sitä tekivät niin saksalaiset kuin suomalaisetkin. Yhteistoiminnassa saksalaisten kanssa perustettiin Suomeen ja Viroon erityisiä tiedustelukouluja, joissa valmennettiin useita satoja vankeja lähetettäväksi rajan taakse. Saksalaiset harjoittivat tätä toimintaa pitkin valtavaa itärintamaa tietysti vielä paljon suuremmassa mitassa kuin suomalaiset (vrt. Rislakki, 178-179). Suomesta lähetettiin upseereita oppiin yhteen tällaiseen saksalaiseen kouluun, joka toimi lähellä Prahaa. Valmennuksen jälkeen partioita toimitettiin lentoteitse tai kaukopartioitten saattelemina vihollisen puolelle. Rovaniemellä toimivassa saksalaisessa tiedustelukoulussa oli vuonna 1943 opetettavana 52 kurssilaista eli ns. "asiamiestä". Vaihtuvuus kouluissa oli suurta, sillä valmennetut toimitettiin rajan taakse ja heidän sijalleen otettiin uusia koulutettavia. Suomalaisista kouluista suurimmassa, Petroskoissa sijainneessa laitoksessa, valmennettiin eri arvioiden mukaan 80 - 300 asiamiestä, mukana ainakin yksi juutalainen. Opettajina toimivat venäläiset upseerit. Heiskanen (s. 181) tosin ilmoittaa, että opettajat olivat "pääasiassa" suomalaisia, mutta tähän on tuskin uskomista, kun kerran opetuksen täytyi tapahtua venäjäksi. Laidinen (2003) toteaakin opettajien olleen venäläisiä upseereita. Liittymisen tällaiseen koulutukseen tuli jo tehtävän luonteen vuoksi olla vapaaehtoista, kuten suomalaisissa selvityksissä (Heiskanen, 181) korostetaan, vaikka venäläiset tutkimukset (Laidinen 2003) sen kiistävätkin. Halukkaita vapaaehtoisia oli runsaasti tarjolla (Kujansuu 1999, 169-171). Agenteille laadittiin peitetarina ja heidät varustettiin väärennetyin paperein. Heidän täytyi käydä venäläisistä, sillä heidän tehtävänään oli antautua puheisiin asukkaiden, sotilaiden ja upseerien kanssa tietojen saamiseksi. Suomalainen salainen tiedustelu ulottui Arkangelilta Sorokkaan, Laatokalle ja Leningradiin. Venäläiset pystyivät soluttamaan kursseille omia agenttejaan, joiden tiedot sitten auttoivat partioitten tavoittamisessa. Toisekseen monet linjojen taakse toimitetuista kiiruhtivat oitis ilmoittautumaan viranomaisille (Laidinen 2003). Niinpä sitten merkintä "lähettämisestä tiedustelutehtäviin" jää monen vangin kohdalla viimeiseksi näitä koskevaksi tiedoksi suomalaisissa vankiluetteloissa (Carl-Fredrik Geustin sotavankikomentajan selvittelyelimen raportista kopioimaa materiaalia, Sota-arkisto T 19505/7). Osaa lähetetyistä jahdattiin Neuvostoliitossa vielä kauan sodan jälkeenkin.

Toimintaan vapaaehtoisesti värväytyneille vangeille tiettävästi taattiin, ettei heitä palautettaisi Neuvostoliittoon. Kun niin kuitenkin tehtiin, saattaa olla, että päämajan valvontaosaston arkisto tuhottiin myös suomalaisten kanssa yhteistoimintaan ryhtyneitten vankien eikä yksin päättäjien suojelemiseksi (vrt. Kujansuu 1999, 171).

Mahdollista vaikka toistaiseksi todistamatonta on, että jokin osa erityisesti poliittisina tai upseerivankeina saksalaisille luovutetuista henkilöistä päätyi puheena oleviin saksalaisiin tiedustelukouluihin. Kujansuun mukaan saksalaisille toimitetut upseerivangit olivat kotoisin Baltian maista tai Venäjän saksalaisia ja useimmat osasivat todennäköisesti saksaa (Kujansuu HS 30.11.2003). Päämajan tiedusteluosaston juuri tällaisessa "erikoiskäytössä" olleista 453 sotavangista 37 luovutettiin saksalaisille, pääosa heistä upseereja. Näitä luovutuksia tapahtui runsaasti vielä vuonna 1943. Sodanjälkeisissä selvityksissä näidenkin vapaaehtoisten lukumäärät ilmoitettiin olennaisesti pienemmiksi kuin ne olivat. Kujansuun (1999, 177) mainitsemassa selvityksessä valvontakomissiolle päämajan tiedotusosaston palveluksessa ilmoitetaan olleen vain 16 vankia, kun heitä edellä mainitun toisen selvityksen mukaan oli 453. Tähän kuvailtuun aseveljien yhteiseen tiedustelutoimintaan liittynee tieto siitä, että saksalaiset siirsivät 47 vangitsemaansa upseeria suomalaisille Köyliön upseerileiriin (Kujansuu 1999, 62). On vaikea kuvitella tähän luovutukseen muuta syytä kuin se, että asianomaiset olivat suomensukuisia tai heidän katsottiin soveltuvan parhaiten suomalaisiin tiedustelukouluihin. Partioitten tuomat raportit toimitettiin Suomesta saksalaisille ja päinvastoin (Heiskanen, 181; Laidinen 2003; Rislakki, 179). Suomalaisten arvioidaan lähettäneen noin 500 asiamiestä linjojen taakse (Heiskanen, 183). Tieto on epävarma; joka tapauksessa elokuuhun 1945 mennessä lähetetyistä oli virallisen venäläisen tiedon mukaan saatu kiinni "vain" 129 (Laidinen 2003).

Saksalaisilla oli muitakin syitä ottaa vastaan vankeja suomalaisilta. Päämajan yhteysosaston selvityksessä ulkoministeriölle 2.1.1945 saksalaisten motiivit vankienvaihdolle ilmaistaan näin: "Saksalaiset vuorostaan halusivat ainakin ensimmäisissä ryhmissä sellaisia sotavankeja, jotka voisivat antaa heille täydentäviä tietoja venäl. NKVD:sta ja myöhemmin valtaamiensa alueiden ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia" (Sana, 361). Virkkeen loppuosa sisältänee avaimen vankien pääosan luovuttamisen arvoitukseen. Kyse oli vankien mobilisoimisesta rintamapalveluun auttamaan Saksaa Neuvostoliiton vastaisessa taistelussa.

Jo Sanan ilmoittamassa (s. 354) sodan aikana tehdyssä vankien kansallisuuden mukaisessa jaottelussa (2.600 vankia) voi panna merkille tärkeän seikan. Mukana on erittäin suuri määrä Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä. Ukrainalaisia ja kaukasialaisia kertyy yhteensä 666, saksalaisia 175 (tarkoittanee Volgan saksalaisia), virolaisia 595 ja latvialaisia 80, minkä lisäksi kaikkiaan 966 henkilöä käsittävään kansallisuudeltaan erittelemättömien joukkoon kätkeytyy varmuudella runsaasti Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia edustavia ihmisiä. Vähemmistökansallisuudet oli näet jaoteltu 89-90 alaryhmään (Hallikainen, 176). Sen vuoksi niihin kuuluvia ei puheena olevassa yhteenvedossa eritelty. Venäläisten luvuksi on luovutettujen ryhmittelyssä merkitty vain 108.

Ilmeistä on, että näitä vankeja käytettiin ensinnäkin työvoimana. Saksalaisilla oli niin suuri työvoiman tarve Pohjois-Suomessa, että sinne tuotiin vankityövoimaa myös Saksasta (Robert Alftanin antama tieto; Hanski, 131; Nevalainen, 117). Suomalaisten yhdysupseerien raporteissa Pohjois-Suomesta on mainintoja saksalaisten työleirien vangeista, jotka aikaisemmin olivat olleet suomalaisten vankeina (Robert Alftanin antama tieto). Toisaalta - ja tämä on luultavasti pääasia - vankien joukosta värvättiin vapaaehtoisia saksalaisten puolella taisteleviin sotilaallisiin apujoukkoihin Saksan itärintamalle (Kujansuu 1999, 173-174). Carl-Fredrik Geust on löytänyt todisteita siitä, että vankeja todella päätyi näihin joukkoihin. Vankien pitkälle viety kansallisuuden mukainen jaottelu helpotti vapaaehtoisyksiköiden kokoamista, ja sen vuoksi se lienee otettu käyttöönkin. Halukkaista värväytyjistä ei suomalaisten vankileireillä talvella 1941-42 koetun joukkokuoleman jälkeen ollut todellakaan puutetta. Vangiksi antautumisen kriminalisointi Neuvostoliitossa ja siitä seuraava rangaistusuhka edistivät niin ikään anomusten tekoa - sitä enemmän, mitä korkeammasta upseerista oli kyse (vrt. Kujansuu 1999, 68, 173). Jo syksyllä 1941 kotijoukkojen esikuntaan alkoi tulvia vankien anomuksia päästä rintamalle. Suomenheimoisten lisäksi ukrainalaiset olivat valmiita taistelemaan tai muuhun yhteistyöhön joko Suomen tai Saksan armeijassa. Syksyllä 1942 tällaisia vapaaehtoishakemuksia oli tarjolla yli 16.000, vain vajaa 1.500 näistä heimovankien tekemiä (Ojala, 20, 22). Kyseisistä vapaaehtoisista on nimiluettelo sota-arkistossa (T 19654/F5). Noin suuri vapaaehtoishakemusten määrä ei selity muuten kuin siten, että vangeille oli tiedottu mahdollisuudesta tehdä kyseinen anomus. Tarkoitus ei ollut käyttää hakijoita yksin Suomen armeijan hyväksi. Suomen armeijan johto torjui toistuvasti ajatuksen muista sotavangeista kuin heimovangeista muodostettavasta rintamalla taistelevasta sotilasyksiköstä (Ojala, 20, 23).

Kuvailtua syytä siirtovankien käytölle tukee tieto siitä, että varhaisimpia ehdotuksia erityisen vangeista kootun heimopataljoonan asettamiseksi Suomen armeijaan perusteltiin vapaaehtoisanomusten paljoudella ja saksalaisten myönteisillä kokemuksilla vankiosastojen käytöstä Ukrainassa (Ojala, 21). Saksan puolella taisteli vähimmän arvion mukaan puolisen miljoonaa neuvostoliittolaista, suurin osa heistä Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia (T.Mikkola, 156). Readyn (s. 259-260) mukaan vieraita joukkoja oli Saksan lipun alla tuntuvasti enemmän. Laineen mukaan "etenevät saksalaiset alkoivat värvätä heti kesällä 1941 Neuvostoliiton alueilla eläneiden vähemmistökansallisuuksien sotavankeja taisteluun bolshevismia vastaan." Laine tietää (s. 151-152) tällaisia pataljoonia perustetun kaikkiaan 90; Readyn luku on tuntuvasti suurempi. On siis hyvin mahdollista, että jokin osa suomalaisten luovuttamista Venäjän vähemmistökansallisuuksiin kuuluneista vangeista päätyi näihin yksikköihin oman anomuksensa perusteella (vrt. Leitzinger, Agricola, 1.12.2003). Vangin suostumuksen edellyttämiseen luovutettavilta viittaa tieto siitä, että 111 ukrainalaisupseerin vankikortin taakse on joskus vuoden 1943 puolella - ehkä juristi Reino Ellilän kannanoton vaikutuksesta - liimattu vangin allekirjoittama lappu, jossa hän ilmoittaa haluttomuutensa siirtyä saksalaisten alaisuuteen (Kujansuu 1999, 66).

Juuri ukrainalaisista saksalaiset olivat erityisen kiinnostuneita. Heidän värväytymishalukkuuttaan voimistettiin toimittamalla sopiville ryhmille etukäteen runsaasti säilykkeitä elintarvikkeiksi "Ukrainalaisten vankien avustuskomitean" nimissä (Hietalahti). Päämajan valvontaosasto suoritti oletettavasti anojien kesken luovutettavien valinnan. Otaksumaa vahvistaa Sanan (s. 329) siteeraama tieto, jonka mukaan 500 kaukasialaista ja yksi ukrainalainen sotavanki siirrettiin Hangon kautta Saksaan (vrt. Kujansuu 1999, 173). Ilmeisesti joukko tarkoitettiin rintamalle, koska Beizer ei ole tavannut tästä ryhmästä ainuttakaan juutalaista (Beizer, käsikirjoitus, 4). - Saksalaiset eivät hyväksyneet juutalaisia armeijaansa. - Kuvatunlaisesta saksalaisten värväysmenettelystä on kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa runsaasti tietoja (esim. Ready 1987).

Kuitenkin sitä, kuinka moni päätyi saksalaisten käsiin anomuksensa perusteella, kuinka moni vastoin tahtoaan, on tässä vaiheessa mahdotonta sanoa. Varmaa on, että myös pakkoa käytettiin - varmaankin eniten sodan alussa. Venäläisiä lentäjiä tiedetään luovutetun, vaikka nämä suomalaisten kuulusteluissa suostuivat paljastamaan tietojaan vain sillä ehdolla, että heitä ei jätettäisi saksalaisille (Strömberg, 62). Saksalaiset saivat säännöllisesti kopiot lentäjävankien kuulustelupöytäkirjoista, joten he pystyivät niiden perusteella pyytämään haltuunsa haluamiaan vankeja (Carl-Fredrik Geustin antama tieto). Myöskään juutalaisille ei tätä takaporttia juuri ollut. Heidän kohdallaan vapaaehtoisanomus saattoi tulla kysymykseen vain pyrkimisenä suomalaisiin tiedustelukouluihin opettajaksi tai salaiseksi agentiksi. Yhtä mahdotonta oli poliittisten upseerien välttyä surmaltaan tätä tietä. Joka tapauksessa sen selvittäminen, kuinka paljon luovutetuissa oli vapaaehtoisia, on tärkeää myös oikeudellisesti. Vapaaehtoisten luovuttamista käytettäväksi siihen tehtävään, johon he olivat anomuksellaan tähdänneet, ei voitu pitää silloin ja eikä voida pitää vieläkään kansainvälisen oikeuden vastaisena. Jos vastaanottajamaa kohteli luovutettuja anomuksen vastaisesti, se syyllistyi Reino Ellilän sivulla 19 siteeratun lausunnonkin mukaan oikeudenloukkaukseen, ei luovuttajamaa.

Millaiseksi luovutettujen sotavankien kohtalo muodostui? Poliittisten vankien osalta Sana esittää yhtä merkittävän kuin merkillisenkin tiedon. Hän on Punaisen Ristin tiedustelujen ja niihin annettujen vastausten perusteella voinut todeta, että neljä poliittisten vankien leiriltä luovutetuista vangeista on merkitty kuolleiksi luovutuspäivänään. Punainen Risti halusi näiden osalta vastauksen siihen, olivatko he kuolleet saksalaisten vai suomalaisten käsissä (Sana, 319-324). Toisessa yhteydessä hän mainitsee, että kaksi ammutuista oli juutalaisia. Tämän perusteella syntyy epäilys, että saksalaiset teloittivat jonkin osan vangeista pian luovutuksen ja ehkä sitä seuranneiden kuulustelujen jälkeen. Saihan Saksan valtapiirissä johtavat kommunistit (erityisesti komissaarit) Hitlerin käskyn nojalla oitis teloittaa (Kujansuu 1999, 51). Tietysti voi olla kyse myös pakoyrityksestä ja sen aiheuttamasta surmateosta. Joka tapauksessa poliittisten sotavankien aseman Saksassa on katsottava muodostuneen epäinhimilliseksi siinäkin tapauksessa, että heidät todella toimitettiin Saksaan eivätkä he kohdanneet kuolemaansa Pohjois-Suomessa (Hanski, 137). Gestapon toimia ei sitonut laki niin kuin sitoi ainakin periaatteessa Suomen viranomaisten toimia myös sodan aikana. Gestapo saattoi käsitellä valtiolle vaarallisiksi katsomiaan ihmisiä parhaaksi harkitsemallaan tavalla (Hanski, 90). Juutalaisten kohtalo oli tietenkin kaikkein pahin.

On kuitenkin syytä olettaa, että ainakin melkoinen osa niistä vangeista, jotka sijoitettiin työhön, värvättiin tiedustelukouluihin, propagandatehtäviin tai taisteluyksikköihin, säästi toistaiseksi henkensä. Jos heidät sodan päätyttyä luovutettiin Neuvostoliitolle, heitä odotti ankara rangaistus (Kujansuu 1999, 5). Tiedustelijoiksi ryhtyneitä Venäjän puolella kiinni saatuja teloitettiin (Laidinen 2003). Vain ne vakoojista, jotka heti ilmoittautuivat sikäläisille viranomaisille, saattoivat ehkä välttyä kuolemalta, mutta eivät varmastikaan pitkältä leirituomiolta. Mitä työvankeihin tuli, odotukset olivat heidänkin osaltaan synkät. Niin kuin edellä jo mainittiin, noin 60 prosenttia saksalaisten ottamista neuvostovangeista menehtyi (P.Mikkola, 25).

d) Saksalaisille luovutetut juutalaiset sotavangit

Suomessakin toki esiintyi antisemitismiä (Smolar, 104 s), mutta sen kannatus jäi yleisesti ottaen marginaaliseksi (Lindstedt, 312). Vasemmistossa toimittiin juutalaisten puolesta, äärimmäisessä oikeistossa ja erityisesti korkeassa virkamiehistössä sekä upseerien keskuudessa esiintyi antisemitismiä saksalaismielisyyteen kytkeytyneenä. Saksan voitot 1941-42 lisäsivät kielteistä suhtautumista juutalaisiin. Kokonaan antisemitismin jonkinasteista vaikutusta luovutuksiin ei voida sulkea pois, vaikka se useissa tutkimuksissa ponnekkaasti kiistetään. Päämajan ohje koota poliittisten vankien leirille "epäilyksenalaiset" juutalaiset vihjaa toiseen suuntaan, tätä määritettä kun ei liitetty mihinkään toiseen Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuteen. "Epäilyksenalaisuus" tuskin tarkoitti tässä yhteydessä muuta kuin sitä, että juutalaisten uskottiin herkemmin kuin muihin kansallisuuksiin kuuluvien olevan todellisuudessa kommunisteja ja kiihottajia.

Kuitenkin pääosa juutalaisvangeista sijoitettiin aluksi isovenäläisten ryhmään, koska vasta vuonna 1943 juutalaiset saivat vähemmistökansallisuuden aseman (Pietola, 59-62). Kaikkia juutalaisia ei siis tämänkään tiedon mukaan lähetetty automaattisesti poliittisten vankien leirille. Kesällä 1943 tehdyn, 41.581 vankia käsittävän kansallisen jaottelun mukaan vangeista kirjattiin juutalaisiksi 333 (T.Mikkola, 194). Luku vastaa eräitä muita tietoja juutalaisvankien määrästä, mutta poikkeaa jyrkästi Serah Beizerin käsityksestä. Laskien juutalaisvangit sen prosenttisen suhteen mukaan, jota juutalaisväestö edusti Neuvostoliitossa, hän soveltaa samaa suhdetta Suomen vankimäärään ja päätyy näin lukuun 1.660 (Beizer 1995, 15). Noin korkea arvio ei voi vastata todellisuutta. Jukka Hartikainen ilmoittaa, tosin ilmeisesti vain arviona ilman dokumentteja, että Suomella oli kaikkiaan 500 juutalaista sotavankia (Bruchfeld ym. 2001, 62). Jos tämä tieto pitäisi paikkansa, juutalaisista olisi - lähtien säästyneiksi ilmoitettujen luvusta 333 - kuollut tai luovutettu noin 170. Luultavaa onkin, että kuolleisuus juutalaisvankien keskuudessa oli suurta, koska kuolleisuus isovenäläisten ryhmässä, jonne pääosa juutalaisista sijoitettiin, oli suurinta (P.Mikkola, HS 16.12.2003). Oletettavaa on myös, että motiivi luovutuksen pelossa karata ja joutua sitä tietä surman suuhun oli juutalaisten keskuudessaan vahva. Tässä valossa leireillä olisi kuollut noin 100 ja luovutetuksi joutunut noin 70 juutalaista. Juutalaisten menetysten - joku saattoi tosin säilyä hengissäkin - koko määrän arvioiminen 170:ksi ei siten jää täysin vaille perusteita.

Täsmällisemmät tiedot siitä, kuinka paljon tästä arviomäärästä on luovutettuja, puuttuvat. Joidenkin vankikategorioiden osalta on tarjolla tarkempia lukuja. Upseerivankien luovutuksia tutkinut Juha Kujansuu ilmoittaa (HS 30.11.2003), että suomalaisten vangitsemista kaikkiaan 68 juutalaisupseerista 31 luovutettiin saksalaisille. Koska kaikkia juutalaisia ei luovutettu, Kujansuu aiheellisesti katsoo, että luovutuksen peruste ei ollut rasistinen. Miika Kallatsa on keskeneräisessä tutkimuksessaan löytänyt poliittisten vankien leiriltä 520 luovutettua ja niiden joukosta 39 juutalaiseksi merkittyä. Kun Kujansuun ja Kallatsan luvut menevät osittain päällekkäin, todellinen luovutettujen juutalaisten luku ei tätäkään tietä selviä. Vain yksi kokonaisarvio on tehty. Serah Beizer on tullut siihen tulokseen (2001, 10), että saksalaisten käsiin toimitettiin Suomesta kaikkiaan 74 juutalaista sotavankia. Koska Beizerillä on mukana pelkästään nimen perusteella juutalaisiksi identifioituja, hänenkin lukunsa on epävarma. Toisaalta Sanan löytämistä kuudesta luovutetusta juutalaisesta vain yhden nimi on Beizerin luettelossa (Sana, 341). Todennäköisesti juutalaisten luovutettujen lukumäärä jää silti huomattavastikin alle sadan.
(...) [LAINAUS PÄÄTTYI]

LOPULLISTA VASTAUSTA EMME VIELÄ TIEDÄ. NÄHTÄVÄKSI JÄÄ, KYKENEEKÖ KANSALLISARKISTON TUTKIMUSHANKE 'Sotavankikuolemat ja ihmisluovutukset vuosina 1939-55 tutkitaan' selvittämään Suomesta tapahtuneiden ihmisluovutusten määrät (mukaan lukien juutalaisten luovutukset). Juutalaisvastaisuutta ja rasismia Suomessa sekä holokaustiin osallistumista virallisen Suomen taholta mainittu tutkimushanke ei kata. Toisin sanoen, tabuja tutkittaviksi riittää.

EsaH
Viestit: 120
Liittynyt: 27.11.06 08:56

Kansallisarkiston sotavanki- ja ihmisluovutustutkimus on hyvin tärkeä hanke, mutta en usko sen tuovan esille mitään mullistavaa uutta. Todennäköisesti juutalaisten luovutettujen lukumäärä jää alle sadan.

Puheet Suomen poliittisen johdon vakavammasta sekaantumisesta holokaustiin tuntuvat täysin epäuskottavilta, vaikka meillä olikin poliitikkojen ja sotilaiden ja valtiollisen poliisin piirissä Hitlerin ja kansallissosialistisen Saksan ihannoijia/sympatisoijia, aivan kuten Ruotsissakin ja muualla Euroopassa.

Hyvin tärkeää olisi saada käännettyä tämän aiheen keskeistä suomalaista tutkimusta ja kirjallisuutta ruotsiksi ja ehkä myös englanniksi.

Klaus Lindgren
Viestit: 1178
Liittynyt: 30.11.05 12:31

Yhtenä tämän palstan moderaattoreista haluan huomauttaa kohtuuttoman pitkistä lainauksista. Niitä ei pidä harrastaa, vaan mieluummin esittää asioista oma tiivistelmänsä ja vaikkapa pistää viittaus joko verkkolähteeseen tai kirjalliseen lähteeseen. En nyt kuitenkaan ryhtynyt leikkelemään Ravegun lainausta, mutta pyydän, ettei tällaisia jatkossa esitetä.

Kun nyt täällä phditaan sitä, miten hyvin muualla tnnetaan Suomen historiaa, voisi myös muistaa sen, ettemme mekään aina niin kovin hyvin tunne muiden pienten maiden historiaa...

RAVEGU
Viestit: 6
Liittynyt: 30.05.06 08:55

Klaus Lindgrenille kiitos huomautuksesta ja suvaitsevuudesta pitkien lainausten osalta. Pahoittelen, että lainasin Ylikangasta paljon, mutta ajattelin sitaattien tuovan perspektiiviä tähän Arnstad-keskusteluunkin. Se on monin tavoin kiinnostava. Yksi aspekti on, että kiihkeys, jolla suomalaiset ovat lähes 'yhtenä rintamana' hyökänneet Arnstadia vastaan, vaikuttaa oudolta, kun muistaa suomalaisten historioitsijoiden ja historianharrastajien taannoisia keskinäisiä kiistoja. Herää kysymys, voiko historiantutkimuksessa tehdä väitteitä, joille annetaan ehdottoman, absoluuttisen totuuden leima? En ihmettele, jos jotkut vastaavat kysymykseen kieltävästi. Eikö tutkimusta ja keskustelua historiasta ja historiallisista tapahtumista tulisi aina edistää ja sallia? Kiinnostavaa on myös se, että niin Suomi kuin Ruotsikin ovat EU:n jäseniä eli saman poliittisen ja taloudellisen liiton jäseniä. Suomen ja Ruotsin kansalaisilla ja jopa historioitsijoilla on siten yhteinen kansalaisuus, EU:n kanslaisuus. Siitä huolimatta suomalaiset ovat valmiit lyömään ruotsalaista toimittajaa ja tietokirjailijaa kuin 'vierasta sikaa'. Ei vaikuta kovin sivistyneeltä.

Klaus Lindgren (KL) kirjoitti aiemmin mm. seuraavaa: "Tässä Arnstadin jupakassa on itse asiassa kyse kahdesta eri asiasta. Ensinnäkin kyse on erinäisistä Suomen hallituksen toimista, jotka eivät ole meille ihan mairittelevia. Tällaisia ovat ensinnäkin suhde Saksaan, olihan Suomi kuitenkin käytännössä liitossa Saksan kanssa, jos kohta ketkuilikin minkä pystyi. Toinen tällainen asia on Itä-Karjalan venäläisväestön kohtelu, siis se, että miehitetyn alueen väestö jaettiin 'kansallisiin' ja 'ei-kansallisiin' ja jälkimmäisiä kohdeltiin kauniisti sanoen kaltoin."

Tuossa oli erinomaisesti analysoitu, miten 'tapaus Arnstad' on hahmotettavissa.

Mielestäni KL:n kirjoituksesta otettu sitaatti sisältää yhden keskeisen ydinkohdan: "suhde Saksaan, olihan Suomi kuitenkin käytännössä liitossa Saksan kanssa, (...)."

KL:n kirjoituksessa oleva ydinkohta tuo mieleen Arnstadin (HA) oman kirjoituksen "Vetenskap måste få prövas" Svenska Dagbladetissa 5.12.2006. HA:n mukaan "Torstila ogillade att han i 'Spelaren Christian Günther' läser att Finland var den enda demokrati som frivilligt allierade sig med Nazityskland. Torstila hävdade att detta var en lögn. Professor Meinander vet bättre och håller med mig. 'Arnstad har rätt i att den finska statsledningen vintern 1940–1941 medvetet gick in för att liera sig militärt med Tyskland.'"

Toisin sanoen suomalainen (suomenruotsalainen) historiantutkija Henrik Meinander on - HA:n mukaan - myöntänyt Arnstadin olevan oikeassa siinä, että Suomen valtiojohto talvella 1940-1941 tietoisesti ryhtyi liittoutumaan sotilaallisesti Saksan kanssa. Kysymyksessä oli tietenkin natsi-Saksa.

Käsittäisin HA:n kirjoittaneen lähinnä ruotsalaiselle lukijakunnalle, joka ei varmastikaan kovinkaan paljon tiedä Suomen historiasta, aivan kuten suomalainen yleisökään ei varmaankaan kovin hyvin tunne Ruotsin historiaa. Miksi siis älähtää niin valtavasti kuin Suomessa on tapahtunut? Ydinhän piti paikkansa!

Olisiko mahdollista, että asian takana piileekin yhä vielä ilmeisesti eräissä piireissä hellitty ja 'uudelleen lämmitetty' 'ajopuuteoria'?

Eräässä keskusteluryhmässä törmäsin ihan hiljattain väitteeseen, jonka mukaan Suomi oli jatkosodassa erillissotija eikä edes Saksan tosiasiallinen liittolainen. Sen(kin) vuoksi ilahduin löytäessäni KL:n selkeän toteamuksen:

"suhde Saksaan, olihan Suomi kuitenkin käytännössä liitossa Saksan kanssa, (...)."

Itse asiassa tuo KL:n toteamus on sitä, mitä olisin odottanut laajemminkin suomalaisilta historiantutkijoilta ja historianharrastajilta: selkeä omakohtainen kannanotto, mitä Suomen ja Saksan suhteesta jatkosodan aikana itse ajattelee. Samalla toivoisi näkevänsä tiivistetyn kuvauksen siitä, miten suomalainen vallitseva akateeminen tiedeyhteisö näkee tuon suhteen. Ja vallitseeko siitä todellinen konsensus? Eli 'härkää sarvista': Oliko Suomi jatkosodan aikana de facto Saksan (natsi-Saksa) liittolainen?

Klaus Lindgren on kysymykseen jo vastannut. Jään odottamaan lisää vastauksia.

Mielestäni oman maan historia olisi syytä tuntea tarkasti, mitään salaamatta, kaunistelematta, pois jättämättä. Sodat eivät yleensä syttyne tavallisten kansalaisten, vähäosaisten, huono-osaisten ja osattomien tahdosta vaan hypervallan, suurvaltojen ja pienempienkin valtioiden valtaeliittien tahdosta. Mutta sodissa yleensä tavalliset kansalaiset, vähäväkiset, huono-osaiset ja osattomat 'maksavat viulut', usein hengellään tai terveydellään.

RAVEGU
Viestit: 6
Liittynyt: 30.05.06 08:55

"Erkki Tuomioja arvioi kotisivullaan Arnstadin kirjaa:
Kiistelty kirja Ruotsin kiistellystä ulkoministeristä
Tuomioja toteaa arvionsa lopussa:
'En (...) kokenut Arnstadin heittoja sellaisina, että niihin olisi kannattanut erikseen reagoida. Suomessa historiantutkijat ovat jo pitkään kyenneet käsittelemään Suomen sodanaikaista politiikkaa avoimesti ja päätyneet faktojen osalta jokseenkin yhtenäiseen käsitykseen. Viimeksi Markku Jokisipilän väitöskirja Aseveljiä vai liittolaisia vuodelta 2004 on perusteellisesti käsitellyt Suomen ja Saksan sodanaikaista suhdetta.'"

Tuomiojan mukaan siis "Suomessa historiantutkijat ovat (...) päätyneet faktojen osalta jokseenkin yhtenäiseen käsitykseen". Tuon väittämän sisältö oli askarruttanut minua (historianharrastajana) jo pitkään. Lopulta päätin kysyä asiaa itseltään Markku Jokisipilältä hänen blogillaan http://www.jokisipila.blogspot.com/. Kysymykseni sisältämä viesti oli lyhennettynä seuraava: "Markku Jokisipilä on kirjoittanut:
'Ajopuuteorian arkkuun viimeiset naulat lyöneestä professori Mauno Jokipiin Jatkosodan synty –tutkimuksen julkaisusta on pian kulunut jo 20 vuotta, eikä tutkimus siihenkään loppunut. Sodan synkempiä ja kansallisesti arkaluontoisiakin puolia, esimerkiksi Itä-Karjalan keskitysleirejä, Suur-Suomi-huumaa ja erillissotateesin keinotekoisuutta, on kiitettävästi valotettu. Parhaillaan käytävä Huhtiniemi-keskustelu on hyvä esimerkki siitä, että ikävistäkin asioista puhutaan.'
Kysyn: Kun 'ajopuuteoria' on Mauno Jokipiin ansiosta maannut arkussa tai ehkäpä sitten jo laskettu hautaankin (?) parisenkymmentä vuotta sitten, niin mikä on nykyinen vallitseva teoria? Oliko Suomi jatkosodan aikana tai kuluessa natsi-Saksan de facto liittolainen vai kävikö Suomi erillissotaa NL:oa vastaan? Vai mikä on oikea, totuudenmukainen luonnehdinta?"

Markku Jokisipilä vastasi ystävällisesti seuraavaa (lyhennysote kallisarvoisen tilan säästämiseksi):
"En tiedä, onko nykyisessä mielipideilmastossa mahdollista puhua enää samassa mielessä 'vallitsevasta tulkinnasta' kuin vielä 1980-luvulla. Se on kuitenkin selvää, että julkisessa historiakeskustelussa on Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen reivattu kurssia osin reippaastikin kohti 1930-lukua. IS järjesti tekstiviestiäänestyksen presidentti Halosen taannoisen erillissotakommentin yhteydessä, jossa muistaakseni 72 prosenttia vastaajista katsoi Suomen käyneen erillissotaa.
Tutkimus ja yleinen historiakeskustelu eivät kuitenkaan ole sama asiaa, vaikka osin päällekkäin menevätkin. Tutkimuksen puolella on jo kauan aikaa sitten ja monin tutkimuksin osoitettu, että sen paremmin ajopuuteoria kuin erillissotateesikään eivät anna oikeaa kuvaa tapahtuneesta. Tosin erillissotateesin kannattajiksi on viime vuosina ilmaantunut myös tutkijoita, ja olen saanut myös tutkijakritiikkiä käytettyäni tuota ilmaisua 'de facto liittolainen'.
Sitä, että Suomi ryhtyi tietoisesti Saksan kumppaniksi 1940-41, ei kukaan vakavasti otettava tutkija ole pyrkinyt enää vuosikymmeniin kiistämään. Tilanteen vaihtoehdottomuutta kyllä on korostettu, mutta se ei ole sama asia. Ihan tästä riippumatta kuitenkin myös ajopuuteoria koki 1990-luvun mittaan jonkilaisen renessanssikauden, ja yhä kuulee historiantutkimuksen ulkopuolisten tahojen suusta aina silloin tällöin vakavalla naamalla esitettyjä väitteitä, joiden mukaan Suomi ajautui jatkosotaan ilman omaa aloitteellisuutta.
Näissä asemissa keskustelua on sitten intetty julkisuudessa. Huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi pohtia tätä suomalais-saksalaista liittosuhdetta vähän syvemmmin, esim. minkä asian suhteen liittolaisia oltiin ja minkä taas ei, ja että olivatko kaikki yhteistyön muodot ehdottoman välttämättömiä ja tarpeellisia.
Tällä hetkellä julkisuudessa vaikuttaa vahvana sellainen ristiriitainen kuva, jossa samaan aikaan alleviivataan Suomen tilanteen vaihtoehdottomuutta ja sitä, kuinka Suomi ei kuitenkaan ollut Saksan liittolainen. Yksi pääargumentteja tämän juristerisen hiustenhalkomisen takana on se, ettei Suomella ja Saksalla ollut keskenään paperille kirjattua kansainvälisen oikeuden kriteerit täyttävää sopimusta.
Sotaa suunniteltiin yhdessä Saksan kanssa, sotaa käytiin koordinoidusti, Suomessa oli yli 200.000 saksalaista sotilasta, jotka vastasivat maan rajan puolustamisesta Kuusamon tienoilta pohjoiseen, Suomen armeijan varustelutaso oli Saksasta riippuvainen, kuten myös elintarvike- ja energiahuolto, Baltiassa taistellut Saksan Pohjoinen Armeijaryhmä esti Suomea jäämästä eteentyönnetyksi saarekkeeksi itärintaman pohjoisosalla... Kyllä kaiken tämän rinnalla yhden paperin puuttuminen on aika lailla marginaalinen juttu.
Eikä kaiken tämän toteaminen ole mitään moralismia. (...)"

Kommentoin Jokisipilän vastausta blogilla seuraavasti: "Olen iloinen valaisevasta vastauksesta. Ko. tutkimustulokset ja tulkinnat vastaavat kaikessa olennaisessa omia käsityksiäni."

Oikeastaan tähän voisi jo päättää. Totean kuitenkin vielä Tuomiojan suulla: "En (...) kokenut Arnstadin heittoja sellaisina, että niihin olisi kannattanut erikseen reagoida." No, toisin kävi. Se kertoo jotakin, ehkäpä paljonkin, alkuperäisestä reagoijasta ja myöhemmistä reagoijista. Se kertoo jotakin, ehkä paljonkin, myös Suomesta ja suomalaisista, historiantutkijoista, historianharrastajista ja suuresta yleisöstä.

EsaH
Viestit: 120
Liittynyt: 27.11.06 08:56

Vaikka kylmän sodan aika on jo takana, minusta tässä Arnstadin kirjasta lähteneestä aseveljeys-/liittolaisuuskeskustelussa on nähtävissä yhä selviä poliittisia ulottuvuuksia. Polittiisesti enemmän vasemmalla olevat henkilöt/tutkijat ja historianharrastajat tuntuvat suuremmassa määrin kritisoivan tai paheksuvan Suomen yhteistoimintaa Saksan kanssa toisessa maailmansodassa, kun taas ehkä enemmän oikeammalle taipuvammat osapuolet ymmärtävät sitä enemmän tai näkevät sen olleen välttämätöntä. Ehkä joku molempien osapuolten painavimpien argumenttien huomioonottava synteesi olisi tyydyttävä historiantulkinta keskustelun eri osapuolille? Tai ehkä senkin nähtäisiin kallistuvan liikaa johonkin suuntaan.

Kuten sanottua, yhtä totuutta ei historiasta ole. Jokisipilä on täysin oikeille jäljillä todetessaan, että olisi hyvin tärkeää tutkia tätä suomalais-saksalaista suhdetta yhä syvemmmin, esim. minkä asian suhteen liittolaisia oltiin ja minkä taas ei, ja että olivatko kaikki yhteistyön muodot ehdottoman välttämättömiä.

Selviönä voidaan pitää, että Saksan sotilaallinen apu ratkaisi - sotaveteraaniemmme suuria uhrauksia yhtään vähättelemättä - keskeisesti sen, että Neuvostoliiton suurhyökkäys torjuttiin kesällä 1944 ja että puna-armeija ei miehitettänyt Suomea. Tässä mielessä sotilaallinen yhteistyö oli varmasti välttämätöntä. Toinen asia on sitten yhä keskustella siitä, olisiko Suomi pystynyt välttämään jatkosodan Neuvostoliiton kanssa pysymällä talvisodan jälkeen tiukasti puolueettomana tai jollain muulla tavalla. Aina täytyy muistaa näissä jälkikäteisissä arvioinneissa, että tapahtumat jyräsivät omalla painollaan uhkaavasti eteenpäin, Suomen johdon oli tehtävä nopeaan tahtiin päätöksiä rajoitetuissa olosuhteissa.

Trilisser
Viestit: 502
Liittynyt: 24.04.06 17:03

Ei mennyt pitkään kun joku oikeaoppinen tempaisi esiin R-kortin eli itseruoskinnan suomalaisten "järkyttävästä" "rasismista". Ihmettelen miksi nämä maailmanparantajat vinkuvat rasismaista maassa, jossa valtaväestöstä poikkeavan värinen voi suurimmassa osassa maata tallustella missä tahansa ilman pienintäkään pelkoa hengen tai terveyden menetyksestä. Tämä sakki ei paljoakaan itke vaikkapa Mogadishun* rasismista. Siellä kun ei valkoisen miehen/naisen kannata tallustella kartsalla kovin pitkään jos henki on kallis. Mutta moinenhan kuuluu sikäläiseen kulttuuriin ja sen mukaanhan sitä on elettävä, sanovat ravegut. Mutta vastavuoroisuutta heiltä on turha odottaa.

*Jututin kerran erästä länsiafrikkalaista hemmoa. Hän kertoi mm. että muualla Afrikassa somaleita suorastaan vihataan. Että silleen.

Mitä tulee itse aiheenseen, on suoranaista maanpetturuutta ylistää SWC:n kaltaisten kiristäjien toimintaa tämän Sanasepon, tai Sanaelinan, tekeleen jälkimainingeissa. Valitettavasti päättäjiemme selkäranka muistutti kiepitettyä kumiletkua, niin lammasmaisesti he reagoivat kiristäjien toimintaan.

Klaus Lindgren
Viestit: 1178
Liittynyt: 30.11.05 12:31

Mitä rasismiin tulee, minun mielestäni se on aina väärin, oli sitä missä hyvänsä. Niinpä kun vaikkapa eteläisen Afrikan bantukielten puhujat suhtautuvat monesti väheksyen khoi-san -kansoihin, ei se tietenkään ole oikein, mutta ei se myöskään oikeuta suomalaisten rasismia – jota taas on kiistatta olemassa. Vaan tämä ei kuulu tämän keskustelun aihepiireihin, joten ei siitä sen enempää, kiitos. Aivan samaan tapaan Dresdenin pommitukset olivat melkoinen rikos, mutta se ei mitenkään oikeuta tai tee tyhjäksi holocaustia, eikä juutalaisten kansanmurha tee tyhjäksi Stalinin hirmutekoja. Eivätkä muiden tekoset pese suomalaisia puhtaaksi, vaan meidän on itse selvitettävä pyykkimme. Kun esimerkiksi juutalaisten luovutuksia nyt pengotaan, on se minun mielestäni hyvä asia, oli sitten lopputulos mikä hyvänsä. Nythän näyttää siltä, että luovutettuja juutalaisia ei luovutettu heidän juutalaisuutensa takia, mutta tutkimus uskoakseni jatkunee. Samoin Itä-Karjalan venäläisten kohtelua saisi vielä tutkia ja siitäkin piisaisi vielä keskusteltavaa. Tässä mielessä Arnstad haukkui väärää puuta, kun väitti, ettei Suomen ja Saksan liittosuhteesta (tai mikä lie) ole kesksteltu – siitä on kyllä keskusteltu kuusikymmentä vuotta, sen sijaan näistä kahdesta muusta kysymyksestä vasta vähemmän aikaa ja muutenkin vähemmän.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: ARNSTAD

RAVEGU kirjoitti: tämä on ehkä vakavampaa, että HA on osunut arkaan paikkaan. Tuo arka paikka on oman historiamme TABUT. Niitä on paljon. Yksi on juuri tuo de facto liittoutuminen natsi-Saksan kanssa. Sitä ei saisi sanoa ääneen.
Tietenkin saa sanoa ääneen, että Suomi oli de facto -liitossa Saksan kanssa ja että Suomi valitsi tämän tietoisesti.

Erimielisyys koskee sitä HA:n väitettä, että Suomella olisi 1940-1 ollut valinnan varaa. No, tietenkin oli, koska valinta tehtiin, mutta olisivatko ne vahtoehdot olleet parempia?

HA väittää että 1) Suomi olisi voinut Ruotsin tavoin jäädä sodan ulkopuolelle
2) jollei se ollut mahdollista, olisi ollut parempi ryhtyä kimppaan liittoutuneiden kuin Saksan kanssa

2-vaihtoehto ei ollut realistinen, koska mitään apua ei lännestä voinut saada eikä NL:n kanssa liittoutuminen ollut talvisodan jälkeen hyväksyttävissä

1-vaihtoehto on tietenkin loppujen lopuksi "uskon asia" ja spekulointia. HA uskoo siihen, esim. Meinander ei. HA:n perustelu, että se mikä oli Ruotsille mahdolista, oli sitä myös Suomelle, on kuitenkin kestämätön.
RAVEGU kirjoitti: ..."Vetenskap måste få prövas" Svenska Dagbladetissa (SvD) 5.12.2006 ...
"Torstila ogillade att han i 'Spelaren Christian Günther' läser att Finland var den enda demokrati som frivilligt allierade sig med Nazityskland. Torstila hävdade att detta var en lögn. Professor Meinander vet bättre och håller med mig. 'Arnstad har rätt i att den finska statsledningen vintern 1940–1941 medvetet gick in för att liera sig militärt med Tyskland.'"

Toisin sanoen jopa suomalainen historiantutkija Henrik Meinander on myöntänyt Arnstadin olevan tuossa keskeisessä asiassa oikeassa eli oikeassa siinä, että Suomen valtiojohto talvella 1940-1941 tietoisesti ryhtyi liittoutumaan sotilaallisesti Saksan kanssa. Kysymyksessä oli tietenkin natsi-Saksa.
Tyypillistä HA:n tyylille. Hän siteerasi Meinanderin yhtä lausetta mutta jätti seuraavan lauseen pois, jossa Meinande kiisti realistisen vaihtoehdon olemassaolon, vaikka molemmat asiat kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Klaus Lindgren kirjoitti: Toinen tällainen asia on Itä-Karjalan venäläisväestön kohtelu, siis se, että miehitetyn alueen väestö jaettiin "kansallisiin" ja "ei-kansallisiin" ja jälkimmäisiä kohdeltiin kauniisti sanoen kaltoin. Näistä riittää keskusteltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä Arnstad tuonut kai näistä mitään uutta esille.
...paitsi että väitti, että Itä-Karjalan keskitysleireissä murhattiin ihmisiä, ja erityisesti pikkulapsia. Murha käsittääkseni tarkoittaa, että olisi ollut suunnitelma tappaa, kun sen sijaan oli suunnitelma siirtää pois, mitä nykyisin nimitettäisiin etniseksi puhdistukseksi.

Sellaista teki moni muukin Natsi-Saksa: esim. Turkki karkotti 20-luvulla kreikkalaiset. Ja NL tietenkin sodan aikana ja jälkeen.
Klaus Lindgren kirjoitti: Toinen seikka on sitten Arnstadin syytökset siitä, että näistä ei Suomessa olisi keskusteltu. Se nyt ei yksinkertaisesti ole totta, keskustelua on käyty vaikka kuinka ja toivottavasti käydään vielä kauan. )Loppujen lopyuksihan heppu itsekin myönsi, ettei Suomen keskutelua järemmin tunne, joten taisipa olla julkisuus päällimmäisenä mielessä...)
Kaikki asiaa harrastavat tietävät nämä asiat. Totta on, että ns. suuren yleisön piirissä on 90-luvulta alkaen korostettu liikaakin torjuntavoittoa ja veteraanien sankarillisuutta ja unohdettu, että sota sinänsä on aina kauhea asia ja tuskinpa suomalaisetkaan siitä putipuhtaina selvisivät.

Totta on myös, ettei näistä asioista puhuta koulussa, muttei siellä puhuta monesta muustakaan aiheesta. Kyseessä on aina valinta: Holokaustista puhutaan, mutta ei monesta muusta ryhmästä, jotka natsit tuhosivat.
Klaus Lindgren kirjoitti: Sitten on taas tämä suomalaisten suhde natseihin. Nyt täytyy muistaa, että natsismi ei ole mikään myyttinen, ties mistä Hitlerin tai Saksan kansan "sielusta" noussut mystinen mörkö, vaan se nousi siitä samasta eurooppalaisesta kulttuurista kuin kaikki muutkin eurooppalaiset aatteet. Siinä ei lopulta ole kovin paljon omaperäisiä aineksia, vaan siinä pikemminkin yhdisteltiin erilaisia aineksia omaksi sopakseen. Fasismi ja natsismi vetosivat myös Suomessa moniin ihmisiin, muiden muassa vaikkapa V. A. Koskenniemeen. Itse asiassa 1930- ja 1940-luvun Suomessa monien konservatiivien oli helppo suhtautua siihen toisaalta vieroksuen, mutta toisaalta hyvinkin ymmärtäväisesti. Ajatukset voimakkaasta johtajasta, kansallisesta suuruudesta ja poliitikkojen mädännäisyydestä olivat tuttuja suomalaisille jo ennen Lapuan-liikkeen aikoja, ja juutalaisiin kohdistui kaikkialla Euroopassa vanhastaan voimakkaita ennakkoluuloja. Kun mukaan liitetään vielä bolshevismin uhka, ei ole enää ihme, että moni konsevatiivi tunsi tiettyä sukulaisuutta natseihin, vaikka muuten saattoikin paheksua esimerkiksi muihin mielipidesuuntiin kohdistunutta terroria tai juutalaisten vainoamista.
Eipä tähän voi muuta lisätä kuin, että asiat pitäisi esittää yhteydessään, jotta niistä olisi jotain hyötyä.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”