Sotilasjohdon rooli Suomen politiikassa 1941-44

[Derkku]

Tarkoitus oli periaatteessa supistaa divisioonat prikaateiksi ja jättää palvelukseen ikäluokat 1912-22. Sotatilanne ei kuitenkaan sallintu suunnitelman toteuttamista sellaisenaan. Niinpä rykmenttejä supistettiin, nuorennettiin, vanhennettiin, muutettiin prikaateiksi ja takaisin rykmenteiksi. Yksi divisioona hajoitettiin kokonaan.

Lopulta armeijaan jäi kuitenkin 14 divisioonaa, joissa suurin muutos oli kolmannen rykmentin poisto ja tilalle tuli "vanhennettu" jalkaväkipataljoona. Lisäksi perustetttiin panssaridivisioona. Ratsuväkiprikaati säilyi ja uusia prikaateja muodostettiin lopulta viisi.

Muistelen että jo hyökkäysvaiheen alkuvaiheessa jalkaväkivahvuutta jouduttiin supistamaan käytännössä lähes neljänneksellä tekemällä kiväärikomppanioista kolmijoukkueisia nelijoukkueisten sijaan.

Pelkästään maavoimien yhtymät kärsivät yhteensä 80 000 hengen tappiot vuoden 1941 aikana. Kun maavoimissa oli yhteensä jarkeasti 180 pataljoonaa jalkaväkeä a n. 800 henkeä (yht. n. 145 000) tappioiden suhteellinen suuruus tulee esille, sillä ehdoton valtaosa tappioista tuli jalkaväen osaksi.

Kun muistetaan millaista laatua iso osa reserviläisistä edusti jo kesällä 1941 on selvää että Suomen sotilaallinen voima vuoden 1941 lopulla oli erittäin vähäinen. Tästä syystä epäilen huomattavasti Talvelan etc. uskoa menestykseen vuoden 1942 alun tilanteessa ja epäilisin Päämajalla olleen paremman kokonaiskuvan joukkojen surkeasta tilanteesta. Vuoden 1941 lopulla laajat hyökkäysoperaatiot olisivat olleet, jos eivät nyt mahdottomia, käytännössä erittäin vaikeita. Leningradin rintamalla suomalaisia vastassa olivat kantalinnoitetut asemat ja kivikaupunki. Suomella ei ollut tykistö- tai panssarikalustoa kantalinnoitettujen asemien murtamiseen saatika asutuskeskustaisteluun suurkaupungissa. Sotaa edeltävien ohjesääntöjen perusteella suurkaupunkiympäristön erikoisuus taisteluympäristönä tiedostettiin joten se lienee vaikuttanut päätöksentekoon eräänä tekijänä taustalla.

Syvärillä ongelmana olivat huoltoyhteydet jotka eivät pysyneet kunnolla perässä oikeastaan edes lyhyemmälläkään matkalla. III AK:n sektorilla tilanne oli sama.

Mainittakoon että yllä lainauksessa mainittu uudelleenjärjestely kohtasi jo vahvaa aikalaiskritiikkiäkin. Uusi divisioonatyyppi oli erikoinen kompromissi joka osoittautui kesän 1944 taisteluissa huonoksi.

[Ilmo Kekkonen]

Derkku on aivan oikeassa. Tappiot olivat hälyttävät erityisesti Itä-Karjalaan hyökätessä. Ne johtivat osaltaan kieltäytymisiin. Koko JR 26:sta suostui vain muutama kymmenen miestä lähtemään Karhumäesta rintamalle talvella 1942. Se lienee ollut eräs syy, että tämä urheasti taistellut helsinkiläinen rykmentti kuului niihin, jotka lakkautettiin kokonaan.

Jalkaväen rivejä täytettiin kiireesti. Koulutuskeskukset haravoitiin kesällä ja syyskuussa -41 kutsuttiin palvelukseen loput -21 syntyneistä ja koko ikäluokka -22. Tämä tarkoitti noin 40 000 miehen täydennystä rintamajoukoille alkuvuodesta -42. Jo tammikuussa -42 kutsuttiin koko ikäluokka 1923. Heidät piti pikakoulutuksen jälkeen saada nopeasti rintamalle, mutta työvoimapula siirsi asian kesään 1942.

Miespulaa kuvastaa myös se, että kotiutetut ikäluokat 1909-11 kutsuttiin kesällä -42 uudelleen palvelukseen, siis useimmat kolmatta kertaa.

Pidän tätä organisaatiouudistusta kaikkiaan varsin kohtalokkaana armeijan hengen kannalta. Se tuhosi tehokkaasti nimenomaan tärkeät pienryhmät kuten saikkaporukat ja korttisakit. Monet miehet joutuivat täysin vieraaseen ympäristöön. Myös esimiesten jatkuva vaihtuminen oli huono asia.

"Minä en hyökkää enää. Olen menettänyt liikaa väkeä", sanoi Mannerheim Erfurtille, tosin vasta -43. Tämä näkemys on varmaan ollut yksi lähtökohta hänen kieltäytymisilleen saksalaisten toiveista. Sitä kuvasi myös kielto aktiivisesta toiminasta. Jo komppanian suuruisen osaston käyttö vaati M:n luvan, mikä tyrehdytti tehokkaasti aloitteellisuuden.

M. kävi tappioluvut läpi kolmasti(!) päivässä, mikä parhaiten kuvastaa asian vakavuutta hänelle.

[Ciccio]

Saksalaiset antautuivat Stalingradissa 2 helmikuuta 1943 ja samassa kuussa Helsingin suurpommitukset.
Mannerheim oli tammikuussa Rangellin mukaan ollut absoluuttisen kielteinen presidenttiydestään, ukk oli Mannerheimin kannalla.
Ryti valittiin 15/2 269 äänellä presidentiksi ja mm. Urho Kekkonen äänesti Rytiä ja
aloitti Tannerin tarjoaman Valtionvarainministeriön virastoasiainvaltuutetun viran
hoidon 15/7-43.
-------------------
UKK886628: "Eversti Paasonen piti eduskunnassa selostuksen sotilaallisesta asemasta 10/2-43. Pessimistinen.
Lausui lopuksi, että edessä saattaa olla uusi Moskovan rauha, mutta sen perästä näytellään draaman kolmas näytös. Eduskunnassa järkytystä. Tieto oli mennyt Saksan lähetystöön muutaman tunnin kuluessa."
----------
Linkomiehen hallitus aloitti 5/3-43.
UKK palasi 20/3 Tukholmasta, alkanut tapailla mm. USA:n Wilho Tikanderiä.
-----------
UKK 13/11-43: Pihtari ( Ryti ) hyväksyi aikeeni mennä puhumaan Tukholmaan
ja 16/12 ukk on puhunut Rytin kanssa 1 t 20 min esitelmästään, Venäjästä, Englannista ja kommunismistä Suomessa.
-----------
Mannerheim halusi ilmeisestikin vaikuttaa uuden hallituksen valintaan, kokoonpanoon ja kansanedustajien mielipiteisiin lähettäessään ev. Paasosen 10/2-43 eduskuntaan esitelmöimään sotilaallisesta tilanteesta ?
Mihin Paasonen on viitannut "draaman kolmannella näytöksellä" mahdollisesti edessä olevan uuden Moskovan rauhan jälkeen ?

Veikko Palvo

[Ilmo Kekkonen]

Kiitoksia hyvistä kommenteista Veikko Palvolle. Otan vielä muutaman asian esille asemasodan ajalta.

Armeija ei suinkaan vain pelannut korttia tai vuollut pahkakuppeja. Päätyönä oli linnoittaminen, tietysti etulinjan pidon ja vartioinnin lisäksi. Käynnissä oli myös laajamittainen majoitustilojen, sairaaloiden, tallien, varastojen, korjauspajojen yms rakentaminen. Tiestö ja yhteydet oli pidettävä kunnossa. Kannaksella rakennettiin satoja asevelitaloja palanneille evakoille ja uusi kirkkokin Kivennavalle. Mottitöitä tekivät kaikki. Totta on, että rakennettiin hienoja komentokorsuja, edustussaunoja ja viihdytystaloja jne. Käyttöä löytyi niillekin.

Tietysti oli komennuksia, koulutusta, kursseja ynnä totta kai lomia.

Aktiivisia toimia oli vähänlaisesti, mutta partiointi, sissitoiminta ja partisaanijahti kyllä osaltaan työllistivät.

Sodan jatkuminen ja kääntyminen aina huonompaan suuntaan ahdisti mieliä, vaikka propaganda ja viihdetoiminta tekivät parhaansa. Armeija vajosi hiljalleen laskoksilleen ja taisteluteho laski, vaikka sitä ei kukaan myöntänyt.

Aseveljellä meni huonosti. Puna-armeija avasi tammikuussa -43 maayhteyden Leningradiin, joskin osittaista saartoa pidettiin sitkeästi yllä. Stalingradin lisäksi Saksa kärsi valtavia tappioita etelärintamalla. Viimeinen hyökkäys Kurskissa heinäkuussa törmäsi puna-armeijan puolustukseen.

Suomi sai kuitenkin aseita. Göring lahjoitti Dornier-laivueen ja lisäksi ostettiin 24 ajanmukaista Junkers 88 syöksypommittajaa. Myös ensimmäinen laivue ajanmukaisia Messerscmitt-hävittäjiä saatiin ja myöhemmin toinen.

Maavoimille hankittiin pataljoona rynnäkkötykkejä, mutta muuten panssarit olivat armottoman vanhentuneita. Kenttätykistöä ja panssarintorjuntaa saatiin myös vahvistettua erityisesti talvella -44.


Ylipäällikkö lähti maaliskuussa 43 sairaslomalle Sveitsiin ja oli vähällä kuolla. Hän palasi kuitenkin tehtäviinsä. Ehkä tuo tapaus pani Airon suojelemaan ylipäällikköä ikäviltä asioilta silloinkin, kun tämän olisi ollut ne tiedettävä.
Tammikuussa -44 puna-armeija mursi lopullisesti Leningradin saarron ja Suomen strateginen tilanne muuttui ratkaisevasti.Ehkä siitä johtuen johtamisjärjestelyjä uusittiin. Kannas jaettiin kahdelle armneijakunnalle suoraan Päämajan johtoon. Maaselän Ryhmä palasi takaisin II Armeijakunnaksi ja komentajaksi tuli Saksasta palannut Talvela.

Kannakselle siirrettiin nyt Panssaridivisioona ja 3. Divisioona. Siellä oli etulinjassa kaksi armeijakuntaa ja kolmannen verran reservejä. Ei ovi niin auki ollut, kuin on haluttu väittää. Linnoitusjoukkoja siirrettiin Kannakselle ja VT-aseman rakentamista kiirehdittiin.

Suomi hylkäsi ehdotonta antaumista edellyttäneet rauhanehdot huhtikuussa.Se lienee ollut taustalla, kun M. antoi 10.5. suorastaan tulikivenkatkuisen käskyn, jossa hän velvoitti komentajat kaikin keinoin valmistautumaan häikäilemätöntä ylivoimahyökkäystä vastaan. Kyllä vanha marski oli sodan kulusta selvillä.Todellista tilannetta kuvaa kuitenkin, että kenraali Laatikainen antoi toukokuun lopussa IV armeijakunnalleen käskyn, jossa vaati siirtymistä rauhan kannalta sodan kannalle. Mitään ei kuitenkaan näy tapahtuneen.

Suursodan käänne lähestyi. Tasan 65 vuotta sitten alkoi Normandien maihinnousu. Se yllätti ison aseveljemme pahemman kerran. Muutaman päivän päästä yllättyisi myös pieni Suomi ja ehkä vielä pahemmin.

[MM]

Toivon Kekkosen kertomuksen jatkuvan häiriintymättä, mutta kun Derkku toi esille Syvärin rintaman huollon vaikeutumisen, niin Suomihan rakensi "puhdetöinä" toista sataa kilometriä aivan uutta rautatietä Salmin Uuksusta Mäkriään Aunuksenkapungin lähistölle. Kun Helsinki-Pietari -rata oli aikanaan nostettu Salpausselälle asti mereltä tulevan uhan vuoksi, ei Laatokalta tulevaa vaaraa oltu radan linjauksessa huomioitu. Mutta se varmaan tulee esille jatkossa.

[Ilmo Kekkonen]

Kommentit ovat toki tervetulleita, silloinkin kun ne menevät ajassa oman tekstini edelle. Väheneepähän minulta kirjoitustyö.

Omalta osaltani pyrin pysymään säikeen teemassa eli sodanjohdon roolissa ja siinäkin vain keskeisissä asioissa. En esimerkiksi ole perillä Uuksun-Mäkriän radasta. Teemasta poikkeaviin kysymyksiin voi tietysti vastata jokainen, joka on asiasta perillä. En lähde mielelläni etsimään jonkin poliittisen tai teknisen asian yksityiskohtia.

Luulen, että minusta koituu suurin hyöty aiheesta kiinnostuneille, kun pyrin ottamaan esiin keskeiset sotilaalliset kysymykset nimenomaan ylipäällikön ja muun korkeimman sotilasjohdon näkökulmasta. Niitä koskeviin kysymyksiin vastaan mielelläni ja kaivan asioita esille. Minulla on melkoinen kotikirjasto juuri tämän teeman ympäriltä. Olen asiasta kirjoittanut mm. Suomen Sotilaan numeroon 1/2008. Sain siitä kehuja reservin upseereilta ja haukkuja parilta evp-upseerilta. Olin ollut liian kriittinen Mannerheimin toimien suhteen.

Olen saanut yleisesikuntakoulutuksen ja omaan perspektiiviä mm. siinä suhteessa, että saavutin juuri saman iän, jossa Marski oli Talvisodan syttyessä. Arvelen olevai tyydyttävässä henkisessä ja fyysisessä kunnossa, mutta suoraan sanoen en omien tämän hetken tuntemusteni perusteella voisi kuvitella edes mitään rauhan ajan vaatimatonta esikuntatehtävää seuraavien kuuden vuoden ajaksi...

[Ciccio]

[quote="Ilmo Kekkonen"]
Armeija ei suinkaan vain pelannut korttia tai vuollut pahkakuppeja. Päätyönä oli linnoittaminen, tietysti etulinjan pidon ja vartioinnin lisäksi. Käynnissä oli myös laajamittainen majoitustilojen, sairaaloiden, tallien, varastojen, korjauspajojen yms rakentaminen. Tiestö ja yhteydet oli pidettävä kunnossa. Kannaksella rakennettiin satoja asevelitaloja palanneille evakoille ja uusi kirkkokin Kivennavalle. Mottitöitä tekivät kaikki. Totta on, että rakennettiin hienoja komentokorsuja, edustussaunoja ja viihdytystaloja jne. Käyttöä löytyi niillekin.
--------------------------------------------------------
Asemasodan aikana on ollut suhteellisen rauhallista ja mm. JR 7 miehet
http://www.jrseiska.net/6olinhan/tyrjan ... hdet2.html
ovat toimittaneet omaa rintamalehteään, jonka mukaan on järjestetty myös ampuma-, hiihto-, shakkikilpailuja ja puhdetyökurssejakin.

Ja yht´äkkiä tilanne 2½ vuoden asemasodan jälkeen rajusti muuttui.
NL:n suurhyökkäys tuli ainakin tässä suhteessa yllätyksenä esimiehille ja alaisille, mutta esim. JR 7 t a i s t e l i Siiranmäessä ja myöhemmin Vuosalmella, vaikka Kannaksen halkijuoksusta onkin kirjoiteltu.
Mutta tuliko suurhyökkäys yllätyksenä myös ylemmille komentajille ja Päämajalle ?

Veikko Palvo

[Ilmo Kekkonen]

Tietysti suurhyökkäys tuli yllätyksenä. Vastustaja osasi työnsä. Se salasi ja harhautti valmistelunsa erittäin pätevästi. Outoa olisi ollut, ellei se olisi päässyt yllätykseen. Sodanjohdon on kuitenkin varauduttava pahoihinkin tilanteisiin tulevat ne yllätyksinä tai eivät. Sen oli Mikkelin Päämaja lyönyt pahasti laimin.

Tiedustelutiedoista on väitelty loputtomiin. Parhaillakaan tiedoilla ei kuitenkaan ole merkitystä, ellei niiden perusteella ryhdytä toimiin. Mannerheim selitti vielä muistelmissaan, että puna-armeijan olisi ollut järkevämpää hyökätä etelämpänä Normandien maihinnousuun liittyen. Niinhän se tekikin, mutta voimat ja aika riittivät myös yritykseen lyödä Suomi. Siitä hankkeesta saatiin kyllä tietoja runsaastikin, mutta ne eivät johtaneet toimiin. Kesäkuun alussa kaikki olisi ollut melko myöhäistä, vaikka joukkojen siirrot olisivat tietysti olleet helpompia kuin myöhemmin.

Mitä olisi pitänyt tehdä? Jo syksyllä -43 Heinrichs ja Airo tukivat esitystä jättää vanha pääasema etuvartioksi ja ryhmittää joukot rakenteilla olevaan Vammelsuu-Taipale ( eli VT) asemaan. M hylkäsi esityksen tilaten etulinjan komentajilta omaa näkemystään tukevan lausunnon. Ratkaisu olisi kuitenkin ollut erittäin järkevä. M. vain ei sietänyt sitoutumista etukäteen pidemmälle, kuin tilanteen kehittymistä voitiin ennustaa. Eihän ratkaisu olisi lopputulosta muuttanut, mutta taistelu olisi voitu käydä alusta alkaen meille edullisemmassa tilanteessa.

Toinen suuri laiminlyönti oli reservien ryhmitys. Olihan Kannaksella neljän etulinjan yhtymän lisäksi toiset neljä taempana. Muut reservit olivat kuitenkin Aunuksessa, Sallassa ja Ahvenanmaalla. Kun Saksa vastasi melkein puolesta maarajasta, olisi ollut mahdollista etulinjaa heikentämättä koota noin kolmen yhtymän strateginen reservi vaikka Viipurin-Sortavalan alueelle, josta se olisi ollut helppo ja nopea suunnata kummalle kannakselle tahansa. Tämän suuntainen esitys tehtiin, mutta sekin tyssättiin.

Väitetään myös, että joukoissa hyökkäystä tiedettiin odottaa. Näin varmaan oli, mutta kaikki komentavat kenraalit arvioivat hyökkäyksen tulevan vasta myöhemmin lähinnä heinäkuussa. Niinpä ei tehty mitään. Jopa selvien maalien tulittaminen käytössä olevalla vahvalla tykistöllä kiellettiin. Se olisi tehnyt unohtumattoman vaikutuksen tiheään sullottuun hyökkäysjoukkoon ja materiaaliin ja ennen kaikkea nostanut omien joukkojen mielialaa. Taisteluhengen lasku eräissä joukoissa ja suoranainen tappiomieliala oli myös sodanjohdolle yllätys.

Sodanjohto oli siis tapahtumista ulkona aamulla 9.6. 1944. Seuraavaksi käsitellään ne päätökset, jotka se teki 10.-20.6. Ne nimittäin vaikuttavat vielä tänäkin päivänä.

[Ilmo Kekkonen]

Lisätään pari asiaa vielä sodanjohdon laiminlyönteihin. Kohtalokasta oli viivytellä jo huhtikuussa maahan saatujen uusien panssarintojunta-aseiden koulutusta ja jakoa. Se alkoi vasta kesäkuun alkupäivinä. Vain kenraali Martolan 2. D:lla oli valmius aseiden käyttöön.

Ilmavoimat olivat myös virheellisessä ryhmityksessä. Vain Kannaksella toimivan Lentorykmentti 3:n komentajalla oli realistinen käsaitys tilantteesta. Pommittajat olivat taistelujen alettua useita päiviä joutilaina kaukaisilla kentillään. Ilmavoimien johto oli yhtä lailla pois kuvasta kuin Päämajakin.

Kirjoitan tähän hyvin tiivitetysti päivä päivältä muutaman sodanjohdon keskeisen päätöksen tärkeimpine seurauksineen.

9.6. suunnaton tykistökeskitys ja hyökkäykset eivät aiheuttaneet PM:ssa muita toimenpiteitä kuin yöllä käskyn palauttaa menetetty pääpuolustuslinja. Se oli täysin voimassa olevan armotta vanhentuneen "viivapuolustuksen" mukaista. Vastustaja tunsi periaatteeb yhtä hyvin kuin omat joukot ja varautui aina vastahyökkäyksiin. Myös edelleen täysin unessa oleva IV AK puuttui asioihin alistaen 10.D:lle yhden pataljoonan! Muuta ei tehty.

10.6. Päämajakin heräsi, kun puna-armeija mursi pääseman melko helposti jo aamupäivällä. Sen oli uskottu kestävän ainakin kuukauden ja sinä aikana voitavan tehdä tarvittavat ryhmitysmuutokset. Kyseltyään neuvoja mm. kenraali Pajarilta M. antpoi luvan luopua vastahyökkäyksistä ja siirtää IV AK:n joukot VT-asemaan. Se oli jo käynnissä osittain täydesä sekasorrossa. 10. D menetti lähes koko tykistönsä, kun vetäjät olivat linnoitustöissä, eikä niitä annettu hakea pattereihin. Karkureiden määrä alkoi jo kasvaa.

Muuten tilannekuva alkoi hieman hahmottua ja M. käski siirtää Panssaridivisisioonan lähermmäs rintamaa KIvennavalle. Lisäksi hän teki ensimmäisen selkeästi oikean päätöksensä. Hän käski siirtää Kannakselle 3. Prikaatin Sallasta ja 4. D:n Syväriltä. Ne saapuivat junakuljetuksin muutamassa päivässä. Niitä oli tarkoitus käyttää vastahyökkäyksiin, mutta ne sitoutuivat osina taisteluun ehtimättä mitenkään valmistautua. Molemmat yhtymät selvisivät kuitenkin suurin tappioin VKT-asemaan ja taistelivat urheasti loppuun asti.

M:n mielestä 10.6. oli "Suomen sotahistorian musta päivä". Hänen silloisen käsityksensä mukaan joukot olivat paenneet häpeällisesti haluamatta taistella. Suuret tappiot osoittivat toisaalta, että taisteltu oli, mutta edellytyksiä menestykselle ei ollut.

11.6. annettiin outo käsky. Jääkäriprikaati sai käskyn hyökätä Polviselän suunntaan ja "selvittää, mitä sieltä oikein on tulossa". Selvisihän asia. Prikaati hyökkäsi urheasti ilman panssareiden, tykistön ja ilmavoimien tukea. Niitä oli vastustajalla ja jääkärit menettivät ylki 200 miestä ynnä pari tuhatta polkupyörää pelastuen metsien kautta. Tehtävä osoitti PM:n tietämättömyyttä tilanteesta.
Taistelujen todellinen johtaja oli armeijakenraali Govorov Leningradin rintaman komentajana. Hän sai kiitokset läpimurrosta ja käskyn vallata Viipuri 20.6. mennessä.

12.6. sodanjohdolle selvisi viimein, että kyseessä oli suurhyökkäys painopiste Kannaksella. Nyt käskettiin Kannakselle Itä-Karjalasta 20. Prikaati ja 17. D. Ne saapuivat Kannakselle muutaman päivän kuluttua. 20. Pr suunnattiin 18.6. Viipuriin ja 17. D sitoutui osina Viipurin alueen taisteluun. PsD alisettiin IV AK:lle.

14.6. määrättiin kenraaliluutnantti Oesch Kannaksen joukkojen komentajaksi. Tämä oli oikea ratkaisu. Ei vain ollut esikuntaa eikä viestijoukkoja eikä valmiita suunnitelmia. Kyse oli improvisoinnista. Oesch toimi IV AKE:n yhteydessä apunaan aluksi autonkuljettaja ja pari upseeria. Hänelle kehiteltiin oma esikunta (KaJoKe) noin viikossa. Se oli täysin toimintakykyinen elokuun alussa, jolloin taistelut olivat jo ohi.


15.6. Oesch esitti M:lle joukkojen vetämistä viivyttäen VKT-asemaan, jonne uudet joukot ryhmitettäisiin. M. hyväksyi suunnitelman, joka toteutui. Samana päivänä murtui VT-asema ja joukoille oli annettava lupa vetäytyä. PsD teki taas urhean vastahyökkäyksen kUuterselkään ylivoimaa vastaan. Tälläkin kertaa esikuntien yhteistoiminta ontui pahasti ja mm. tykistön tuki jäi vähäiseksi. IV AKE:lle tuotti edelleen vaikeuksia johtaa taisteluja. Siiranmäen urhea puolustaminen ei muuttanut tilannetta, mutta pelasti IV AK:n saarrolta ja nosti jonkin verran ainakin kotirintaman henkeä. Se oli ensimmäinen onnistunut suurhyökkäyksen torjunta.
Nyt saivat myös 6. ja ii.D käskyn siirtyä Kannakselle. Ne saapuivat viime tingassa Talin-Ihnatalan taisteluun, jossa ne olivat ratkaisevassa asemassa.

17.6. Oesch päätti vetää joukot viivyttäen VKT-asemaan, jonne hän heti irroitti 18. Divisioonan sekä myöhemmin 3. Prikaatin.

Tärkeimmät ratkaistu oli näin tehty. Paöaan seuraavassa Saksan apuun ja Suomen kaannalat erityisen ratkaisevaan päiväänn 19.6. 44.

[Ilmo Kekkonen]

Pari täsmennystä aiempaan. Marski kääntyi jo 11.6. illalla saksalaisten puoleen apua pyytäen. Sitä hankkivat kenralit Erfurt ja Dietl, joilla oli oma lehmä ojassa kummallakin.
Ensimmäinen pst-asetäydennys saatiin pikavauhtia torpedoveneillä Tallinnasta. Jo 16.6. maahan saapui lähinnä Armeijaryhmä Nordin alueelta koottu Lento-osasto Kuhlmey, joka käytännössä kaksinkertaisti Kannaksen ilmavoimat. Vielä kesäkuun aikana saatiin 44 uutta MT -hävittäjää, mikä oli ratkaisevaa Suomen ilmavoimien toimintakyvyn kannalta. Vasta 20.6. NL:n 13. Ilma-armeija nimittäin ylipäänsä noteerasi vastustajan ilmatoiminnan.
Ensimmäiset varsinaiset aselaivatkin tulivat jo 21.6. ja tuonti jatkui sodan viime päiviin. Sillä korvattiin menetykset ja jopa parannettiin armeijan sotavarustusta.

Jo 20.6. sai 122. D käskyn siirtyä Virosta Suomeen ja samoin 303. Rynnäkkötykkiprikaati.

16.6. M. antoi käskyn ryhtyä evakuoimaan Itä-Karjalaa.

Ehkä merkittävimmät päätöksensä M. teki 19.6. Hän oli nyt harkinnut tilannetta kymmenisen päivää ja oli valmis julkistamaan tahtonsa. Hallituksen vaihtaminen ja rauhanpyrkimykset keskeytettiin, M. halusi ensin pysäyttää hyökkäyksen VKT-asemassa, jotta rauhanneuvotteluille olisi parempi lähtökohta. Taistelua varten olisi saatava 5-6 saksalaista divisioonaa omien lisäksi. Ylipäällikkö antoi juuri 19.6. velvoittavan päiväkäskyn jyrkästä torjuntataistelusta.

Päätöksen tehtyään M. piti siitä tiukasti kiinni. Sen sai kokea 20.6. Mikkeliin saapunut ministeri Tanner, joka epäili Saksan avun saantia ja riittävyyttä.

M. tiesi Kannaksen joukkojen saapuneen kutakuinkin taistelukykyisinä VKT-asemaan ja lisäjoukkojen olevan tulossa. Edes Viipurin menetys 20.6. ei saanut häntä muuttamaan mieltään, vaikka se suuri järkytys olikin. Itse asiassa kaupungin menetys poisti suuren päänsäryn operatiiviselat johdolta. Sehän olisi sotaoppimme mukaan tullut valloittaa takaisin pääaseman osana, mutta jotain oli sentään opittu.Ensimmäinen valopilkku oli sitten torjunnan onnistuminen 23.6. Kivisillansalmella. Suurtaistelu Talissa oli vasta alkamassa.

M. painosti vastahakoisen presidentin allekirjoittamaan Ryti-Ribbentrop sopimuksen. Hän katsoi sen takaavan Saksan avun. Huomattavaa on, että 23.6. tuli vielä varmennus NL:n vaatimaan ehdottomaan antautumiseen. Suomen kohtalo oli todella veitsen terällä.

Seuraavalla kerralla haetaan vastaus kysymykseen, oliko Kannaksen halkijuoksu totta vai myytti?
Lisäksi katsotaan uusi voimien jako kahden pääsotanäyttämön välillä.

[Seppo Jyrkinen]

Pommittajat olivat taistelujen alettua useita päiviä joutilaina kaukaisilla kentillään.

Mitä tarkoitat tuolla? "Jatkosodan historia" mainitsee, että huono sää esti ensimmäiset pommitukset, mutta 11.6. toteutettiin ensimmäinen pommihyökkäys ja 20.6. mennessä oli tehty 14 pommihyökkäystä.

Keskiraskailla pommikoneilla 1-2 lentoa päivässä ei ansaitse ilmaisua "olla joutilaina". Kuhlmeyn konekanta (Ju 87 ja FW 190) sen sijaan sopi huomattavasti paremmin vilkkaaseen pommitustoimintaan.

[Seppo Jyrkinen]

Vielä kesäkuun aikana saatiin 44 uutta MT -hävittäjää, mikä oli ratkaisevaa Suomen ilmavoimien toimintakyvyn kannalta.

Suomen rauhanpyrkimykset närästivät Saksaa koko sodan ajan.

Ensimmäisen kerran se boikotoi Suomea jo 1943 ja 3.4.1944 ja lopetti viljan toimittamisen Suomeen. Tämän jälkeen Saksa lisäsi painetta Suomea kohtaan lopettamalla asetoimituksetkin 19.4.1944 joitain kriittisimpiä tarvikkeita lukuun ottamatta. Samalla se voimisti vaatimuksiaan Saksan ja Suomen välisen poliittisen sopimuksen aikaansaamiseksi.

Mannerheim vakuutteli Suomen taisteluhalukkuutta 12.5.1944 Hitlerille osoittamassaan kirjeessä, mutta vakuuttelut eivät riittäneet. Hitlerille tämä ei kelvannut vaan 1.6.1944 hän vastasi, ettei voi antaa yhtään asetta pois [Suomelle]. Vaatimuksena edelleen poliittinen sitoutuminen Saksaan.

Neuvostoliiton suurhyökkäys viikkoa myöhemmin katkaisi asetoimitusboikotin. Saksalle tuli selväksi, että Suomi tosiaankin saattaisi luhistua punajyrän alla, mitä se ei tietenkään halunnut.

Tällöin alettiin saada Messerschmitt koneita, 19.6 mennessä 14 kpl, kesäkuun loppuun mennessä 26 lisää ja sen jälkeen vielä 40 lisää. Koneen ongelmaksi on mainittu, että se oli vaikea lentää ja etenkin startti oli ongelma. Uusien lentäjien kouluttaminen vei siksi paljon aikaa.

[Ilmo Kekkonen]

Kiitos huomautuksista Seppo Jyrkiselle.

En nyt juuri saa käsiini minulla olevaa lähdettä, jossa kerrotaan koneiden vieressä odottavien pommituslentäjien ihmettelevän tehtävien puutetta suurhyökkäyksen alkuvaiheessa . Totta on, että 11.6. tehtiin hyökkäys kuudella koneella, joista menetettiin kolme. Lentorykmentti 4:llä oli kuitenkin noin 60 pommikonetta, joista varmaan 40-50 lentokunnossa. Esimerkiksi Kuuterselän vastahyökkäystä tukenutta pommitusta venäläiset eivät edes huomanneet. Toiminta tehostui kyllä, kun eversti Lorentz määrättiin 15.6. Kannaksen ilmakomentajaksi ja lentojoukkojen ryhmitystä tarkistettiin. Pommituslennot määrättiin kuitenkin tehtäväksi yöllä, mikä valoisana kesäaikana oli suhteellinen käsite.Ilmavoimat määrättiin 21.6. toimimaan myös päivällä tappioista piittaamatta. Saatuaan toiminnan käyntiin ilmavoimat olivat huomattavan tehokkaat 20.6. alkaen. Ihantalan yllä saattoi olla jopa 80 koneen suomalais-saksalainen muodostelma. Ylivoima oli kuitenkin koko ajan aivan suunnaton.

Todettakoon vielä, että pommikoneiden kentät olivat Kannakselta niin kaukana kuin se on mahdollista Onttolassa, Mensuvaarassa ja Värtsilässä. Siksi ei yleensä tehty kuin yksi lento päivässä. Kuhlmeyn koneet starttasivat Immolasta 5-6 kertaa vuorokaudesa. Teho oli sen mukainen, joskin ilmataistelut olivat pääasiassa suomalaisten MT-koneiden vastuulla.

[Ilmo Kekkonen]

Sodanjohto oli siis 17.6. mennessä päättänyt joukkojen siirrot vastaamaan uutta tilannetta. Ne toteutuivat noin 27.6. mennessä, mutta pienempiä tarkistuksia tehtiin elokuun alkuun asti. Siirrot onnistuivat ja vastasivat tilanteen vaatimuksia niin viime tipassa kuin niistä päätettiinkin. Ansio kuuluu myös Valtion Rautateille, joka lienee kesän -44 ja yleensä viime sotien unohdettuja sankareita.

Itä-Karjalassa oli taistelujen alkaessa ollut kolme armeijakuntaa, joissa 7 divisioonaa ja kolme prikaatia. Siirtojen päätyttyä oli yhtymiä kaksi armeijakuntaa , joissa 4 div ja kaksi prikaatia. Elokuussa tuli tosin kaksi prikaatia lisää. Voidaan arvioida, että alkuperäisillä voimilla olisi Itä-Karjalaa voitu puolustaa linnoitettuihin asemiin tukeutuen.Kuina kauan, onkin eri juttu. Jääneillä voimilla oli vain lähdettävä viivyttämään. Se onnistui jotenkin, vaikka komentajana toiminut kenraali Paavo Talvela ei taistelulajia hallinnutkaan.

Kannaksella oli taistelun alkaessa kaksi armeijakuntaa ja Päämajan reservejä yhteensä 6 div ja kaksi prikaatia. Ratkaisutaisteluissa 27.6. alkaen KaJoK:lla eli kenraali Oeschilla oli kolme armeijakuntaa, joissa 10 div ja 4 prikaatia. Lisäksi tuli saksalaisia joukkoja div ja prikaati. Tämä oli viime sotien suurin kenttäarmeija eli 16 yhtymää ja suuri määrä aselajijoukkoja. Tuloksena oli torjuntavoitot Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella ja Vuosalmella.

Kannaksen halkijuoksu lienee ollut alunperin rivimiesten nimitys taisteluille 10.-20.6. Se oli kärjistys, joka on levinnyt käsittämään koko kesää -44.. Samoin voidaan sanoa toisesta äärinäkemyksestä, jonka mukaan Kannaksella tuona aikana tapahtui järjestelmällinen joukkojen pelastaminen ratkaisutaistelua varten. Totuus on se, että molempia tapahtui saman aikaisesti.

En käy taisteluja enempää läpi. Totean vain, että Itä-Kannaksella vetäydyttiin 20 kilometriä eli 2 km päivävauhtia. Karkureita oli vähän ja tappiotkin siedettävät. Poikkeuksen tekee 2. Divisioona, joka oli oli taistelussa koko ajan aina pitkälle heinäkuuhun. Siitä lähti noin 1000 karkuria ja kokonaistappiot olivat peräti 7 300 miestä.

Muutama muu esimerkki. 4. D:n luvut ovat noin 1300/3340, 3.Pr 759/1873, 18.D 1120/2796. Nämä luvut kattavat siis koko taisteluvaiheen. Karkuruus oli suhteessa suurta suunnilleen 25.6 asti, jolloin se saatiin lopullisesti kuriin. Karkuruusprosentti ei kuitenkaan Kannaksellakaan noussut yli viiden, sillä samanaikaisesti oli karussa keskimäärin 6000 miestä. Määrä oli suuri, mutta ei ratkaisevan suuri. Taistelutappiot kaatuneina olivat noin 17 500 samaan aikaan. Vastustajan tappiot olivat noin 55 000 miestä.

Vetäytymisnopeus Länsi-Kannaksella oli keskimäärin 10 km/vrk. Se ei ole poikkeuksellinen suurtaistelussa. Koko ajan taisteltiin, mikä tuppaa jopa tutkijoilta unohtumaan. Se on totta, että varsinkin 17.-19.6 teho laski uupumuksen ja huollon ongelmien myötä. Viipurin menetys 20.6. on usein katsottu karkuruuden huiopentumaksi, mutta se oli monista tekijöistä johtunut pakokauhu. Paennut prikaati oli rintamassa jo 26.6. alkaen, mikä jostain syystä unohtuu sekin.

Seuraavaksi käsitellääm sodanjohdon rooli ratkaisutaisteluissa.

[Seppo Jyrkinen]

En nyt juuri saa käsiini minulla olevaa lähdettä, jossa kerrotaan koneiden vieressä odottavien pommituslentäjien ihmettelevän tehtävien puutetta suurhyökkäyksen alkuvaiheessa.

Suurhyökkäyksen aikana suomalaisia vastassa saattoi olla 1000...2000 neuvostokonetta. Ajanmukaisia hävittäjiä meillä oli hyökkäyksen alussa 30 mikä määrä alkoi vähetä nopeasti vaurioiden vuoksi. Saksalaisten toimituksista huolimatta hävittäjien määrä pysyi koko kesän ajan alle 50 koneen, pahimmillaan vain 10 konetta oli lentokunnossa. Myös teknisen henkilökunnan vähyys oli ongelma.

Valtaosa suomalaisten pommikoneista oli hitaita Blenheim, Dornier ja DB-3f koneita, joilla ei ollut asiaa Kannakselle ilman hävittäjäsuojaa. Ajanmukaisia Ju 88 koneita oli 12 ... 16 kpl.

Suurhyökkäyksen alkuvaiheessa hävittäjätorjunta ohitti pommikoneiden suojauslennot minkä vuoksi pommikoneita ei voinut lähettää taivaalle. Pommikoneet siirtyivät yötoimintaan tappioiden välttämiseksi, vaikkakin samalla pommitustarkkuus heikkeni.

Myös pyrkimys käyttää pommikoneita keskitetysti, suurina yksiköinä, hankaloitti ilma-aseen käyttöä, vaikkakin oli ilmeisesti tehokas (tuhovoimainen) toimintatapa.