Jussi Jalonen
Viestit: 902
Liittynyt: 29.05.07 11:18
Paikkakunta: Pyynikki

Kaarlo Kurko ja Veikselin ihme, 90 vuotta

Kuva

Yhdeksänkymmentä vuotta sitten pysäyttivät marsalkka Józef Piłsudskin komentamat Puolan sotavoimat kenraali Mihail Nikolajevitš Tuhatševskin johtamien neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen Varsovan edustalla. Taistelun päävaihe alkoi elokuun 12. päivänä 1920. Kahdessa viikossa oli puna-armeija torjuttu, ja elokuun loppuun mennessä alkoi Puolan armeija työntää hyökkääjiä takaisin.

Puolan armeijan riveissä taisteli puna-armeijaa vastaan myös suomalainen Kaarlo Sakari Kurko, jonka vaiheita tulin esitelleeksi maamme Varsovan-suurlähetystön järjestämässä seminaarissa viime lokakuussa. Tapahtuma kehkeytyi pitemmäksi projektiksi, sillä puolalaisten taholta tilaisuutta järjestänyt professori Michał Kopczyński teki ehdotuksen Kurkon vuoden 1920 Varsovan-taistelua koskevien muistelmien kääntämisestä puolaksi ja niiden julkaisemisesta taistelun merkkipäivänä. Sain hoitaakseni teoksen toimittamiseen liittyvät tehtävät.

Sotahistoriaan erikoistuneen varsovalaisen Bellona-kustantamon julkaisema teos on vastikään saapunut painosta, täsmälleen taistelun muistoviikolla. Kirja on julkaistu Puolassa otsikolla "Cud nad Wisłą. Wspomnienia fińskiego uczestnika wojny polsko-rosyjskiej w roku 1920" ("Veikselin ihme: vuoden 1920 Puolan-Venäjän sotaan osallistuneen suomalaisen muistelmat"). Kuten alempana on mainittu, Kaarlo Kurkon alkuperäisteos ilmestyi Suomessa aikoinaan peräti kahteen otteeseen.

Kuva

Toimituksesta ja johdannosta vastaa allekirjoittanut, jälkisanat on kirjoittanut Solidaarisuus-liikkeen veteraani ja puolalais-valkovenäläinen historiantutkija Oleg Łatyszonek, ja käännöksen suomesta puolaksi on toteuttanut ansioistaan palkittu Bożena Kojro, joka on kääntänyt puolaksi myös Leena Landerin, Arto Paasilinnan ja Sofi Oksasen teoksia. Erityiskiitokset yhteistyöstä kuuluvat Kaarlo Kurkon perikunnalle, etenkin Kansallisen Kivääriseuran puheenjohtajalle Runo K. Kurkolle.

Julkaisu on historiallinen myös sikäli, että kyseessä on ensimmäinen vuoden 1945 jälkeen uutena painoksena ilmestynyt Kurkon alkuperäisteos. Vuonna 1944 joutuivat Kurkon teokset "poliittisesti arveluttavina" silloiselle kieltolistalle. Vaikka sodanjälkeinen toimenpide jäi lyhytaikaiseksi ja vanhan seikkailijan opukset ilmaantuivat aikanaan julkisten kirjastojen hyllyille, ei uusia painoksia ole sen koommin otettu kotimaista myyntiä varten.

Koska teos on ilmestynyt puolaksi puolankieliselle lukijalle, luultavastikaan en riko tekijänoikeussäädöksiä kovinkaan pahasti liittäessäni tähän oheen suomenkielisen käännöksen kirjaan laatimastani johdannosta. Sisältö on suunnattu puolalaiselle lukijalle, joten siinä on paljon sellaista, mikä voi vaikuttaa suomalaiselle varsin itsestäänselvältä.

----------------------------

Kaarlo Kurko, miekan ja kynän mies

Sodassa ja kirjallisuudessa elämäntyönsä tehnyt Kaarlo Sakari Kurko (10.10.1899-20.6.1989) aloitti kirjallisen uransa 12-vuotiaana. Tampereella tuolloin koulua käynyt Kurko kirjoitti lukuvuoden aikana valmiiksi kolmesataasivuisen seikkailuromaanin nimeltä ”Alhambran salaisuudet” ja lähetti valmiin käsikirjoituksen kustantamo Karistolle. Kahden viikon kuluttua kustantamo otti yhteyttä ja kehotti innoissaan ”herra Kurkoa” saapumaan mahdollisimman pian sopimusneuvotteluihin teoksen julkaisemisesta. Odottamattoman tarjouksen saanut 12-vuotias suomalainen koululainen ei tiennyt, miten menetellä, ja pyysi Sylvi-sisarensa neuvosta vuokraemäntäänsä avuksi neuvotteluihin. Uskonnollinen nainen piti kuitenkin seikkailuromaanien tehtailua syntisenä ja nuorelle koululaiselle sopimattomana harrastuksena, ja otti yhteyttä sekä koulun rehtoriin että nuoren Kaarlon isään. Lupaavan esikoisromaanin julkaisu päättyi sillä kertaa koululta annettuun varoitukseen ja ankaraluonteiselta isältä saatuun selkäsaunaan.

Kaarlo Kurkon nuoruudenepisodissa kiteytyivät kaikki hänen myöhempää elämäänsä sävyttäneet piirteet. Levottomuus; luomisvoima; halu pyrkiä pois perinteisestä sovinnaisesta viitekehyksestä; ja lopulta jonkin tavoittamattoman ja aiemmin kokemattoman kaipuu. Kirjoittajana ja soturina Kaarlo Kurko pysyi uskollisena luonteenominaisuuksilleen, ja rauhaton 20. vuosisata tarjosi hänelle runsain mitoin mahdollisuuksia eksistentiaalisen täyttymyksensä etsimiseen taistelukentiltä. Vaiherikkaan elämänsä aikana hän ehti osallistua Suomen sisällissotaan, Viron ja Latvian vapaussotiin, sotatoimiin Pietaria vastaan valkoisten venäläisten riveissä, Puolan ja Neuvosto-Venäjän sotaan ja lopulta Ranskan muukalaislegioonassa toiseen Marokon sotaan. Elämänkokemustensa siivittämänä hän tuotti toistakymmentä kirjaa ja lukemattoman määrän artikkeleita.

Taustaltaan oli Kaarlo Kurko opettajaperheen lapsi. Hänen isänsä, Tapani Kurko ja hänen äitinsä, Hilja Kurko, omaa sukua Hurstinen, työskentelivät Kaarlon syntyessä kansakoulunopettajina Pieksämäellä. Lähinnä rautatieristeyksestään tunnettu pieni paikkakunta sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa Itä-Suomessa. Varsin pian syntymän jälkeen perhe muutti Ruovedelle, läntiseen Pirkanmaan maakuntaan, merkittävänä teollisuuskeskuksena Suomen ja Pohjoismaiden suurimmaksi sisämaakaupungiksi nousseen Tampereen tuntumaan. Ruovedellä vuonna 1903 valmistuneella Väärinmajan kansakoululla opettajina työskennellyt aviopari osallistui ajan hengen mukaisesti paikkakunnan sivistyneistön elämään, ja perheen tuttavapiiriin lukeutui muun muassa säveltäjä Oskar Merikanto, kansanomaisemmasta musiikistaan Suomessa tunnettu Jean Sibeliuksen ikätoveri.

Kurkon syntyessä oli hänen kotimaansa, keisarillisen Venäjän yhteydessä itsehallinnollisen aseman säilyttänyt Suomen suuriruhtinaskunta ajautunut peruuttamattomasti vastatusten emämaan kanssa. Romantiikan siivittämänä herännyt suomalainen kansallistunto oli 19. vuosisadan aikana pitäytynyt korostettuun uskollisuuteen Venäjän keisarinistuinta kohtaan, mutta Nikolai II:n helmikuussa 1899 antama Suomen erityisaseman purkamiseen pyrkinyt manifesti oli sysännyt suuriruhtinaskunnan ja imperiumin törmäyskurssille. Passiiviseen vastarintaan myönteisesti suhtautuneeseen opettajaperheeseen syntynyt Kurko kasvoi ja kävi koulunsa ympäristössä, jossa Venäjä edusti uhkaa ja vihollista, ja jossa vastarinta astui lojalismin tilalle suomalaisen isänmaallisuuden kriteerinä. Emämaata kohtaan hiljaisena kytenyt viha ja uhma heräsivät ensimmäisen maailmansodan syttyessä aktiivisena itsenäisyysliikkeenä, joka pyrki sotilaalliseen yhteistyöhön keisarillisen Saksan ja keskusvaltain kanssa. Saksaan matkustaneista suomalaisista koottiin oma yksikkönsä, 27. kuninkaallinen preussilainen jääkäripataljoona, joka taisteli vuosina 1915-1917 Kuurinmaan rintamalla. Tampereella lyseossa opiskellut, mutta koulunkäyntiin kyllästynyt, yhä seikkailuista haaveillut ja isänmaallisesti intoutunut 16-vuotias Kurko pyrki myös jääkärikoulutukseen, mutta hänen matkansa katkesi jo Viipurissa. Puutteellisella kulkuluvalla matkannut ja Ruotsiin suunnanneeseen rahtilaivaan pyrkinyt nuorimies jäi santarmin pidättämäksi näpistäessään leivän nälkäänsä. Kurko valehteli paikallisille viranomaisille halunneensa värväytyä Venäjän armeijaan, ja sai näiltä pikaisen passituksen takaisin kotiin.

Tammikuu 1918 merkitsi käännettä Kurkon elämässä. Edellisen vuoden joulukuussa oli Venäjän vallankumouksen myötä tuuliajolle jäänyt Suomi julistautunut lopulta itsenäiseksi, mutta maan tulevaisuus oli yhä vaakalaudalla. Maassa yhä oleilleet, keisarivallan ja väliaikaisen hallituksen sortumisen myötä vaille ylintä komentoa jääneet ja bolševikkien agitaatiolle alttiit venäläiset sotilaat muodostivat turvallisuusriskin, minkä lisäksi maailmansota oli kärjistänyt poliittista tilannetta suomalaisen oikeiston ja vasemmiston välillä. Poliittinen kriisi ja yhteiskunnan hajoaminen purkautuivat tammikuussa 1918 suomalaisten sosialistien vallankaappauksena Helsingissä, mikä sysäsi maan sisällissotaan. Kurko päätti keskeyttää lyseo-opintonsa – osaksi kutsumuksesta ja aidon kansallisen innostuksen vallassa, osaksi epäilemättä silkasta toiminnanhalusta – ja siirtyi pohjoiseen liittyäkseen Vaasaan paenneen hallituksen suojeluskuntiin, jotka muodostivat Suomen ”valkoisen” armeijan ydinjoukon.

Yhdeksäntoistavuotias nuorukainen sai nyt tulikasteensa kolme kuukautta kestäneessä verisessä sodassa keskeisellä Hämeen rintamalla, joka kulki hänen oman kotiseutunsa halki. Kurkon sotaretki kulminoitui Tampereen taisteluun, joka oli eräs Pohjoismaiden siihenastisen sotahistorian suurimmista yhteenotoista; hallituksen joukoissa taisteli kuusitoistatuhatta miestä, siinä missä punaisilla oli riveissään neljätoistatuhatta taistelijaa. Voittoisille hallituksen joukoille sota oli vapaussota, ja Kurko päätti sotansa vääpelin arvoisena. Sodan aikana jo vallinnutta punaista ja valkoista terroria seurasi nyt voittoisan osapuolen toteuttama loppuselvittely. Valkoiset eivät olleet ennakoineet sodan aiheuttamaa vankiongelmaa, ja kesän aikana kaikkiaan kahdeksankymmentätuhatta punaisten puolella tavalla tai toisella sotaan osallistunutta suomalaista koottiin vankileireille odottamaan asiansa käsittelyä valtiorikosoikeuksissa. Tuloksena oli katastrofi, ja kahdeksasosa vangeista menehtyi leireillä nälkään, espanjantautiin ja muihin sairauksiin. Kuvaavaa oli, että jopa alle kaksikymmenvuotias Kurko komennettiin myös uusiin tehtäviin leirihallinnossa. Nuorimies toimi Tampereen vankileirillä järjestyspäällikön apulaisena sekä Kruununpyyn leirin päällikkönä syksyllä 1918, jolloin pahin tilanne tosin alkoi jo leireillä olla ohitse. Vaiheistaan leirihallinnossa hän ei myöhemmissä kirjoissaan kertonut.

Vuoden 1919 koittaessa Kurko sai uuden tilaisuuden maistaa sotaa. Neuvosto-Venäjän aloitettua sotatoimet itsenäiseksi julistautunutta Viron tasavaltaa vastaan kokosi everstiluutnantti Hans Kalm suomalaisen vapaaehtoisjoukon veljeskansan avuksi. ”Pohjan Poikien” nimellä tunnettu vapaajoukko, johon myös Kurko oli liittynyt ensimmäisten joukossa, saapui Viroon tammikuussa 1919. Helmikuussa miehet taistelivat Latvian rajalla, ja hyökkäsivät Kalmin käskystä myös Latvian puolelle Marienburgin (Alūksne) kauppalaan asettuneita bolševikkijoukkoja vastaan. Vapaajoukko hajotettiin maaliskuussa, mutta osa sen jäsenistä – nyt vänrikiksi kohonnut ja virallisesti Viron armeijan palvelukseen siirtynyt Kurko jälleen kerran muiden mukana – pestautui kenraali Nikolai Nikolajevitš Judenitšin komentamaan venäläisten valkoisten luoteisarmeijaan, joka oli aloittanut hyökkäyksen bolševikkien hallitsemaa Pietaria vastaan. Marraskuuhun 1919 mennessä hyökkäys oli päättynyt valkoisten tappioon, mutta Kurko janosi yhä uutta mahdollisuutta iskeä yhteen vihaamiensa venäläisten bolševikkien kanssa. Vuodenvaihteen jälkeen hän matkasi Puolaan, jossa sota Neuvosto-Venäjää valtaan oli juuri syttynyt.

Kurko kokosi muistonsa Virosta, Latviasta ja Pietarin-sotaretkeltä sittemmin kahdeksi eri teokseksi, jotka olivat Latvian vapaustaistelu (Otava, 1935) ja Sotatoimet Pietarin valloittamiseksi 1918-1919 (WSOY, 1943). Hänen vuoden 1920 aikaiset kokemuksensa Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisestä sodasta julkaistiin poikkeuksellisesti kahteen otteeseen; molemmilla kerroilla kustantajana oli Suomen sotaväen alipäällystön perustama ja omistama Kustannusosakeyhtiö Säilä. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1933 nimellä Puolalaisten mukana bolsheviikkejä vastaan; suomalaisen muistelmia Puolan-Venäjän sodasta v. 1920 ja seuraava, esipuheella varustettu painos, johon myös tämä puolankielinen laitos perustuu, näki päivänvalon kuusi vuotta myöhemmin, toisen maailmansodan aattona otsikolla Weikselin ihme: muistelmia Puolan-Venäjän sodasta v. 1920.

Vallankumousvuosien muilla rintamilla taistelleena Kurko kuvailee muistelmissaan myös Puolan sotaa paljolti Venäjän sisällissodan yleisen kaaoksen kontekstissa, tosin samalla myös sodan puolalaiskansallista merkitystä sekä marsalkka Piłsudskin ja puolalaisen sodanjohdon roolia toistuvasti korostaen. Suomessa syntyneenä Kurkolla ei vielä taistelukentälle saapuessaan ollut sanottavampaa ennakkokäsitystä Puolasta maana tai kansakuntana. Sotaa koskevien muistelmiensa alussa hän kertoo etsineensä innoitusta ”suomalaisten soturien voittokuluista Varsovaan” – muistuma suomalaisessa kansanperinteessä, runoudessa ja kirjallisuudessa säilyneistä kertomuksista Puolassa 1600- ja 1700-luvuilla Kustaa II Aadolfin, Kaarle X Kustaan ja Kaarle XII:n ruotsalaisissa armeijoissa taistelleiden suomalaisten sotilaiden uroteoista. Puolalaiselle lukijalle, joka on oletettavasti omaksunut Ruotsin suurvalta-ajan vanhoista sotaretkistä hieman toisenlaisen, vähemmän sankarillisen käsityksen, voi tämä inspiraation lähde kenties tuntua hieman ironiselta ja huvittavalta. Ruotsin vallan aikaiset sodat olivat keskeisessä roolissa vielä 1920- ja 1930-luvun suomalaisessa historiantutkimuksessa, joka pyrki sotahistorian keinoin rakentamaan taistelujentäyteisestä ja kunniakkaasta menneisyydestä kulmakiven itsenäistyneen kansakunnan identiteetille. Erityisen muistelun kohteena olivat lähes myyttiset ”hakkapeliitat”, puolalaisia vastaan vuonna 1626 käydyssä Wallhofin taistelussa ensi kerran kunnostautunut ja 30-vuotisessa sodassa kuuluisaksi tullut suomalainen ratsuväki, joiden perintöön myös Kurko viittaa muistelmissaan.

Kurkon muistelmat perustuvat hänen sotaretken aikana laatimiinsa muistiinpanoihin, ja ulottuvat kronologisesti vuoden 1920 tammikuusta joulukuuhun; kertomus kulkee vapaasti vailla päivämäärämerkintöjä. Kuvaavaa on, että vaikka Kurko on kirjoittanut muistelmansa pääosin sovinnaiseen tapaan menneessä aikamuodossa, on hän taistelukohtauksissa säilyttänyt preesens-kerronnan; kirjoittaessaan hän on täten kuvaillut kiihkeimpiä tapahtumia kuin olisi jälleen kerran ollut niiden keskellä ja elänyt niiden koko vimman taas uudelleen. Pelkistetyn realistinen, mutta samalla myös mustan humoristinen, herooinen ja haltioitunut suhtautuminen sotaan heijastuu kaikista Kurkon kirjoituksista, ja sota muotoutuikin hänelle identiteetin kulmakiveksi sellaisenaan. Vaikkei hän ollut bolševismin ja neuvostovallan vakaumuksellisena vastustajana millään muotoa vailla ihanteita, oli asia, jonka puolesta hän taisteli kenties lopultakin toissijainen verrattuna taistelun sellaisenaan suomaan mielihyvään aitona miehisenä tulikokeena. Venäläisten vastavallankumouksellisten sekä kansallisten separatistijärjestöjen poliittisiin tavoitteisiin hän suhtautui jälkikäteen kyynisesti, mutta sodan ja vaaran tenhoava ja elähdyttävä vaikutus välittyy muistelmien rehevässä, kansanomaisessa kerronnassa. Ilmaisultaan kyseessä onkin miehiselle suomalaiselle kansankulttuurille tyypillinen rintamatarina. Samalla muistelmateos on myös aikuisuuden saavuttaneen miehen vilpitön, anteeksipyytelemätön ja rehellinen katsaus erääseen villin nuoruutensa vaiheeseen.

Paradoksaalisuus sota-ajan yleisen tympeyden sekä taistelun lietsoman riemun ja kiihkon välillä tekevät Kurkon kuvauksesta liioitteluineenkin kaikki sodan ulottuvuudet kiteyttävän aidon todistajanlausunnon. Merkityksellistä on se huomio, jonka Kurko ulkomaalaisena soi satunnaisestikin kohtaamilleen ihmisille. Kurkolle eivät toiset ihmiset olleet vain statisteja, vaan omalla tavallaan olennaisia hahmoja hänen sotakokemuksensa rakentumisessa. Sota altisti hänet myös yksiselitteisen kielteisille kokemuksille. Oman aikamme puolalaista lukijaa saattavat järkyttää Kurkon vielä muistelmissaankin ilmaisemat peittelemättömän antisemitistiset asenteet. Näitä näkemyksiä lukiessa on syytä muistaa 19-vuotiaan nuoren suomalaismiehen alttius valkoisten venäläisten ja myös puolalaisten keskuudessa tavalliselle sotapropagandalle, joka yhdisti yleistäen, kategorisesti ja virheellisesti juutalaisuuden ja kommunismin. Sodanajan vastakkainasettelu lietsoi näitä asenteita, jotka tapahtumien keskelle saapuneen ulkomaalaisen oli helppo omaksua sellaisenaan. Kurkon antisemitismi olikin valitettavasti paljolti heijastumaa hänen tuolloisen ympäristönsä asenteista; Suomessa, jossa juutalaisvähemmistö oli hyvin pieni, eivät jokapäiväiset ennakkoluulot olleet tuntemattomia, mutta rotuun tai politiikkaan pohjannut suora juutalaisviha oli marginaalisena ilmiönä paljolti tuontitavaraa ulkomailta. Muistelmistaan jätti Kurko pois myöhemmin pojalleen kertomansa maininnan Łuniniecin valtauksen aikana synagoogan ympäristössä käydyn laukaustenvaihdon jälkiseurauksista. Kertomansa mukaan oli Kurko joutunut vastaamaan teosta puolalaisessa sotaoikeudessa ja miltei päätynyt hirsipuuhun. Kurko välttyi tuomiosta ja vapautui esitettyään lopulta säästämänsä esimiehen kirjallisen käskyn ”kaiken vastarinnan murskaamisesta”.

Kuten muistelmista voi havaita, Kurko ei ollut suinkaan ainoa Puolassa taistellut suomalainen vapaaehtoinen. Kurkon sittemmin Etsivälle Keskuspoliisille antamasta lausunnosta käy myös ilmi, että Puolan tukema atamaani Bulak-Balahovitšin ”Kansan vapaaehtoisarmeija” suunnitteli sodan loppuvaiheessa laajempaa värväystoimintaa Suomessa ja Baltian maissa. Korostettava on, että Suomen hallituksen virallinen kanta venäläisten valkoisten värväystoimintaan oli kielteinen, siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät vanhan keisarikunnan yhtenäisyydestä kiinnipitäneet venäläiset vastavallankumoukselliset hallitukset suostuneet tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä. Keväästä 1920 alkaen oli Neuvosto-Venäjän kanssa omat rauhanneuvottelunsa aloittanut Suomen tasavalta lisäksi erikseen sitoutunut estämään venäläisten valkoisten toiminnan Suomen alueelta, ja samaa käytäntöä sovellettiin muihin Neuvosto-Venäjää vastaan taistelleisiin armeijoihin, myös puolalaisiin. Asenne selittänee osaltaan myös sen, miksi suomalaiset edustustot Riiassa ja Tallinnassa eivät suostuneet kirjoittamaan Danzigin-laivamatkaan vaadittuja passeja Kurkolle ja hänen kumppaneilleen, joiden oli paperien puutteessa pyrittävä Puolaan vaarallista reittiä Liettuan kautta. Vaikka kenraali C. G. E. Mannerheim olikin vieraillut syksyllä 1919 Varsovassa ja tavannut marsalkka Piłsudskin, hän oli tehnyt matkansa yksityisenä henkilönä. Mannerheimin hävittyä heinäkuun 1919 presidentinvaalit edistyspuolueen Kaarlo Juho Ståhlbergille ei virallinen Suomi enää halunnut olla missään tekemisissä Neuvosto-Venäjän vastaisen intervention kanssa.

Kurkon ja tämän kumppanien ohella suomalaisia taisteli Puolan rintamalla myös bolševikkien riveissä. Puolaa vastaan hyökänneisiin puna-armeijan osastoihin lukeutui myös 480. suomalainen tarkka-ampujarykmentti. Alkujaan ”1. suomalaisen punarykmentin” nimellä perustettu yksikkö oli pietarinsuomalaisen kommunistin Eino Rahjan, itsensä Leninin läheisen ystävän, kokoama; sen päällystö koostui vuonna 1918 Suomesta sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paenneista suomalaisista punakomentajista, ja miehistö toisaalta suomalaisista punapakolaisista, toisaalta Venäjällä jo asuneista pietarinsuomalaisista ja inkeriläisistä kommunisteista. Rykmentti oli Karjalassa ja Arkangelin-rintamalla näytellyt tärkeää roolia taisteluissa sekä suomalaisia valkoisia että brittien interventiojoukkoja vastaan, mutta Puolan rintamalla sen puolisentoistatuhatta soturia olivat vain pieni joukko hyökkäykseen osallistuneen bolševikkien massa-armeijan joukossa. Puolan-sotaretki koitui lopulta suomalaisen punarykmentin tuhoksi, ja vain kaksisataa sotilasta palasi takaisin Venäjälle. Enin osa miehistä yritti paeta armenialaisen punakomentaja Gaja Dimitrijevitš Gajn mukana Itä-Preussiin, mutta valtaosa jäi puolalaisten vangiksi. Kurkon todistajanlausunto viittaa siihen, että monet suomalaiseen punarykmenttiin kuuluneista olivat jo sotaretken aikana joko antautuneet tai loikanneet toiselle puolelle, ja osa Bulak-Balahovitšin joukoissa taistelleista suomalaisista oli ollut itse asiassa vankileiriltä värvättyjä entisiä punaisia.

Puolasta palattuaan Kurko hakeutui Suomen puolustusvoimain palvelukseen, mutta jäi vaille luutnantin vakanssia. Itsenäistymisen jälkeen olivat jääkäriupseerit – maailmansodan aikana Saksan armeijassa sotilaskoulutuksen saaneet suomalaiset itsenäisyysaktivistit – ottaneet haltuunsa lähes kaikki avoimet virat nuoren valtion armeijassa. Puolassa ratsuväenkoulun käyneen Kurkon ylpeys ei taipunut hyväksymään vähäisempiä tehtäviä, ja vimmastuneena hän matkasi Pohjois-Afrikkaan liittyäkseen Ranskan muukalaislegioonaan. Vuosina 1921-1926 ehätti Kurko ottaa legioonan riveissä osaa Ranskan ja Espanjan käymään toiseen Marokon sotaan Muhammed Abd el-Krimin johdolla itsenäiseksi julistautunutta Rifin berberitasavaltaa vastaan. Myös legioonassa Kurkolla oli puolalaisia aseveljiä, joista hän on kertonut Pohjois-Afrikan vuosiaan koskevassa muistelmateoksessaan Saharan legioonat; 10-vuotta muukalaislegioonan riveissä (Gummerus, 1933). Vihollisluodin lävistettyä Kurkon reiden eräässä aavikkotaistelussa kantoi ”Butzig”-niminen puolalainen legioonan kersantti (alun perin ilmeisesti ”Buczek”) suomalaisen toverinsa henkensä uhalla suojaan. Sodan päätteeksi Kurko palveli méhariste-joukoissa, Pohjois-Afrikan kameliratsupoliisissa, ja ehätti saada komennuksen myös Ranskan Indokiinaan vuosina 1928-1929. Suomeen hän palasi toisen viisivuotissitoumuksensa päätyttyä vuonna 1931, vasta 32-vuotiaana, kolmentoista sotaisan ja levottoman vuoden jälkeen, joiden pyörteissä hän oli kasvanut nuorukaisesta mieheksi.

Seuraavat vuotensa Kurko omisti kirjoittamisen ohella vapaaehtoiselle maanpuolustustyölle, toimien Akateemisessa ilmasuojeluyhdistyksessä sekä Suomen väestönsuojelujärjestössä. Vanhana heimosoturina Kurko otti omakseen myös Pietarin ympäristössä asustaneiden inkerinsuomalaisten asian. Pietarin suurkaupunkia ympäröinyt Inkerinmaa – joka oli aikoinaan saanut nimensä ruhtinas Jaroslav Viisaan ruotsalaisen puolison Ingegerdin mukaan – oli vanhastaan suomensukuisten heimojen asuinseutua, ja 17. vuosisadalta alkaen oli seudulle muuttanut Ruotsin kruunun kehotuksesta suomalaisia siirtolaisia. Luterilaiset inkerinsuomalaiset muodostivat ennen Pietarin perustamista alueen enemmistöväestön, ja säilyttivät tämän aseman uutta suurkaupunkia ympäröineellä maaseudulla aina 1900-luvulle asti. Stalinin aikana vainon kohteeksi joutuneiden inkeriläisten asian ajamisesta tuli Kurkolle eräs sydämen tehtävä, ja hän toimitti aiheesta kaksi teosta, Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä; kokoelma karkoitettujen kirjeitä (WSOY, 1943) sekä Entisen Inkerin luterilaisen kirkon 350-vuotismuistojulkaisu sanoin ja kuvin (Inkere, 1960).

Muistelmiensa ohessa Kurko laati myös sotilaallisia tutkimuksia, joilla oli poliittinen tarkoitus. Puna-armeija nykyhetkellä (Heimoside, 1938) oli oman aikansa Suomessa erikoinen katsaus Neuvostoliiton sotilaalliseen potentiaaliin ja varoitus Stalinin hallitseman kommunistisen diktatuurin muodostamasta uhasta. Teoksen lähdeaineisto oli virallisten neuvostojulkaisujen ohella peräisin Kurkon vanhojen Puolan-aikaisten kontaktien välittämistä tiedoista, ja ilmeisestikin joukossa oli myös puolalaisten hankkimaa autenttista puna-armeijaa koskevaa tiedustelumateriaalia. Sotilaallisena arviona teos oli jälkikäteen tarkastellen vielä ilmestymishetkellään kenties hieman yliampuva lähinnä siksi, ettei se vielä ottanut huomioon Stalinin toteuttamien upseeripuhdistusten vaikutusta. Kurkon katsaus esitti puna-armeijan massiivisena, lähestulkoon pysäyttämättömänä sotilaallisena voimakoneistona, ja herätti siinä määrin huolta, että Suomen armeijan varovainen pääesikunta katsoi aiheelliseksi ottaa Kurkon puhutteluun pelon ja vaaran lietsonnasta. Kurkon arvio Neuvostoliiton aseellisesta voimasta oli kenties vielä 1939 liioitteleva, mutta toisen maailmansodan lopputulos osoitti toisaalta hänen ennusteisiinsa sisältyneen kauaskantoisuuden.

Samanaikaisesti laati Kurko artikkeleita poliittiselta kannaltaan äärioikeistolaisiksi luonnehdittaviin ”Sinimusta”- ja ”Luo lippujen”-julkaisuihin. Edellisen lehden nimi viittasi sotienvälisen Suomen oikeistoradikaalien aktivistien asusteissaan suosimaan sinisen solmion ja mustan paidan väriyhdistelmään; jälkimmäinen puolestaan oli lainannut nimensä Horst Wessel-laulun suomenkielisestä käännöksestä. Kurkon omintakeiset kokemukset Baltiasta ja Puolasta vaikuttivat osaltaan siihen, ettei Kurko useimmista muista suomalaisista oikeistoradikaaleista ja antikommunistisista aateveljistään poiketen ollut kuitenkaan millään tavoin saksalaismyönteinen tai Saksaan orientoitunut. Vuonna 1919 olivat itäpreussilaisen kenraali Rüdiger von der Goltzin komentama ”Rautainen divisioona” sekä baltiansaksalaiset Landeswehr-joukot olleet Viron ja Latvian kansallisten armeijain vihollisia, ja vaikka Kurko olikin Puolassa taistellut saksalaisten onnensoturien rinnalla, hän ei omannut mitään omakohtaisia kontakteja Saksaan, vaikkakin osoitti Saksan sotavoimia kohtaan ammatillista mielenkiintoa. Sen sijaan hänen sydäntään lähellä olivat ne maailmansodan loppuvaiheessa itsenäistyneet valtiot, joiden vapautta hän myös itse oli taistelukentillä puolustanut. Asenne ilmenee kenties osaltaan myös hänen vuonna 1939 julkaistujen Puolan-sodan muistelmiensa toisen laitoksen esipuheesta, joissa hän kiinnittää jo avauksessaan huomion Puolan asemaan Saksan ja Neuvostoliiton puristuksissa.

Kouluaikoinaan kirjallisesta urasta sekä seikkailuista unelmoinut ja molemmat haaveensa toteuttanut Kurko ei ehkä lukeutunut kotimaansa merkittävimpiin populaarikirjailijoihin, mutta selkeää vetovoimaa hänen elämänkokemusta huokuvilla teoksillaan kuitenkin oli. Pohjois-Afrikan vuosista laaditut Kurkon muistelmat aiheuttivat 1930-luvulla jopa pienen mittakaavan värväytymisvyöryn nuorten suomalaisten miesten pestautuessa innoissaan muukalaislegioonaan. Vuosina 1939-1940 ja 1941-1944 Neuvostoliittoa vastaan käytyihin sotiin ei yli nelikymmenvuotias Kurko enää rintamalla osallistunut, mutta palveli kotijoukoissa väestönsuojelutehtävissä. Helmikuussa 1944 osa hänen mittavista henkilökohtaisista arkistoistaan tuhoutui neuvostoilmavoimien käynnistämissä Helsingin suurpommituksissa. Oikeusministeri Ernst von Bornin annettua Neuvostoliiton johtaman valvontakomission painostuksesta vuonna 1944 käskyn ”poliittisesti arveluttavien teosten” poistamisesta suomalaisista kirjastoista olivat monet Kurkon teoksista kiellettyjen kirjojen listalla. Uusia painoksia ei teoksista ole otettu, joten käsillä oleva puolalainen käännös on sikälikin historiallinen; kyseessä on ensimmäinen vuoden 1945 jälkeen uutena painoksena ilmestynyt Kurkon alkuperäisteos.

Kuten lukija voi muistelmista havaita, persoonana oli Kurko suomalaiseksikin ainutlaatuinen; oman tiensä kulkija, niin hyvässä kuin pahassa. Sotaisia vuosiaan hän ei koskaan unohtanut, ja piti kotioloissaankin asetta pöydällään kuolemaansa asti. Toisin kuin monille muille onnensotureille, hänelle suotiin myös pitkä elämä. Viimeisinä vuosinaan hän ehätti kiinnittää huomiota Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa tapahtumassa olleeseen poliittiseen murrokseen ja vaistota sen, miten kommunistivalta oli romahtamassa – ”se, minkä vuoksi kerran taistelin, on viimein toteutumassa”, kuten hän itse ironisoiden ja humoristisesti sanoi. Puolaa kohtaan hän säilytti mielenkiintonsa, ja hänen poikansa Runo K. Kurkon matkustaessa Puolassa metsästysseurueiden mukana kyseli isä säännöllisesti pojaltaan yksityiskohtia myöten, miten Puolan maisemat olivat kuuden vuosikymmenen kuluessa muuttuneet.

Kaarlo Kurko päätti maallisen taipaleensa Helsingissä 20.6.1989, kaksi viikkoa sen jälkeen kun Solidaarisuus-liike oli saavuttanut voiton Puolan siirtymävaiheen ensimmäisissä parlamenttivaaleissa. Sattumaa tai ei, aikoinaan Puolan taistelukentillä bolševikkeja vastaan taistellut suomalaisseikkailija päätti päivänsä samana vuonna, jolloin Puola karisti yltään kommunistisen hallinnon, tällä kertaa lopullisesti.


Kuva
Kansallisarkiston säilyttämä kappale Suomen Varsovan-edustajan Kaarlo Kurkolle vuonna 1920 myöntämästä tilapäispassista.

------------------

Lähdeluettelo:

Etsivä Keskuspoliisi – Valtiollinen Poliisi, Pääosaston Kuulustelupöytäkirja No 480/1920, Kansio 1054. Kansallisarkisto

Kaarlo Kurko, ”Matkakuumetta”, teoksessa Me kerromme itsestämme; kirjailijoiden yhteisjulkaisu, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1946, s. 196-199.

Jari Hanski, Juutalaisviha Suomessa 1918-1944, Ajatus, Jyväskylä 2006.

Mirko Harjula, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1073, Helsinki 2006.

Kalervo Hovi, “Mitä Mannerheim teki Varsovassa syksyllä 1919?”. Faravid 3, Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja, 1979, pp. 132-147.

Kari Kallonen, Leijonalegioona; suomalaiset sotilaat Ranskan muukalaislegioonassa, Kustannusosakeyhtiö Revontuli, Jyväskylä 2007.

Jukka I. Mattila – Jussi Niinistö, Pohjan Pojat; kuvahistoria suomalaisen vapaaehtoisrykmentin vaiheista Viron vapaussodassa 1919, Lak-kustannus, Jyväskylä 1999.

Päiviö Tommila, Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia, WSOY, Porvoo 1989.

Heikki Ylikangas, Tie Tampereelle; Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista taisteluista Suomen sisällissodassa 1918, WSOY, Porvoo 1993,

Runo K. Kurkon ja Rauno Kurkon muistitiedot.

-------------------------



Best,

J. J.

Veikko Palvo
Viestit: 853
Liittynyt: 12.10.09 13:13

Re: Kaarlo Kurko ja Veikselin ihme, 90 vuotta

Leninin kansankomissaarien neuvoston sanotaan tarjonneen ja halunneen vain rauhaa eloonjäämistaistelussa Venäjän sisällissodassa sitä rauhaa uhkaavia ulkoisia vihollisia vastaan.
Mutta eivätkö Tarton kesäkuussa 1920 alkaneet rauhanneuvottelut pitkittyneet N-Venäjän puna-armeijan hyökkäyksen Puolaan samaan aikaan edetessä ja Leninin neuvoston päämääränä kirjoitetaan olleen vallankumousideologian viennin Saksaan ja länteen. Elokuussa 1920 Veikselin taisteluiden aikaan Suomen kirjoitetaan neuvotelleen rauhasta N-Venäjän kanssa Berliinissäkin.

Puna-armeijan murskatappio Varsovan edustalla oli ilmeisestikin murskatappio myös tuolle ideologian aseelliselle vientiyritykselle Saksaan, jossa kapinoitiin mm. Berliinissä ja Baijerissa oli perustettu neuvostotasavaltakin.
Tarton rauhanneuvotteluissa päästiin sopimukseen lokakuussa 1920 ja Leninin neuvostolle Neuvostoliiton perustaminen 1922 lopussa oli ilmeisesti osittaista ideologisen tappion myöntämistä.
Ja rauha ja rauhantahtoisuus olivat Neuvostoliiton propagandan keskeisiä teemoja NL:n luhistumiseen asti.

Vielä 1920 viimeisinä päivinä Tarton rauhansopimuksen ratifiointiasiakirjoja Moskovassa allekirjoitettaessa N-Venäjälle jäävään sopimuspaperiin lisättiin sana: väliaikainen.
Joten eikö Kaarlo Kurkonkin Varsovan edustalla elokuussa 1920 voi katsoa vauhdittaneen Tarton rauhanneuvotteluita?

Veikko Palvo

jsn
Viestit: 2059
Liittynyt: 08.02.09 18:24

Re: Kaarlo Kurko ja Veikselin ihme, 90 vuotta

Suomessa tätä kiinteää yhteyttä Puolan tapahtumiin ei myöhemmin ole haluttu liiemmälti korostaa, vaikka se on ilmeinen. Tosin Veikselin ihmeestä hiljattain teoksen (Warsaw 1920: Lenin's Failed Conquest of Europe) julkaissut Adam Zamoyski on todennut myös muun maailman kärsineen jonkinasteisesta amnesiasta ko. historiallisen tapahtuman suhteen, vaikka sillä oli käänteentekevä vaikutus koko Euroopan historialle. Puna-armeijan aikomus oli jatkaa Puolasta suoraan länteen kohti Saksaa. Lenin uskoi aidosti, että tämä onnistuisi, huolimatta sotilasjohtonsa epäilyistä ja puna-armeijan ilmeisistä heikkouksista, jotka sota sitten paljasti.

Syy unohdukseen on Zamoyskin mukaan se, että mitään ei sittenkään tapahtunut, vain Puolan itäraja, josta kukaan ei lännempänä ollut kiinnostunut, jäi sittenkin vähän idemmäs, ja että toinen maailmansota ym. ovat sitten jättäneet Veikselin tapahtumat kuten (Suomen ja Puolan) entiset rajat varjoonsa.

Puola-yhteys jatkui Suomessa vielä lyhytikäisen reunavaltiopolitiikan muodossa, mutta siitä haluttiin melko pian irti koska ei sittenkään haluttu sotkeutua puolalaisten ulkopoliittisiin intresseihin.

skrjabin
Viestit: 778
Liittynyt: 28.09.07 21:54

Re: Kaarlo Kurko ja Veikselin ihme, 90 vuotta

Yhden sortin suomalainen kirjallisuuskuriositeetti on rintaman toisella puolella taistelleen Viljo Heinosen kirja Kaksi vuotta kuolleena vuodelta 1924. Alkujaan valkoisten puolella taistellut Heinonen kuvaa pakkovärväystään puna-armeijaan, taisteluita Puolan rintamalla ja oloja internointileirillä Itä-Preussissa ja Baijerissa.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Kaarlo Kurko ja Veikselin ihme, 90 vuotta

Kiitän Jussi Jalosta kiinnostavasta kirjoituksesta. Se sekä kommentit auttoivat tajumaan, että esim. tämä tapaus on hyvinkin saattanut vaikuttaa siihen, että vastaavaa on myöhemminkin pelätty.

Veikko Palvo
Viestit: 853
Liittynyt: 12.10.09 13:13

Re: Kaarlo Kurko ja Veikselin ihme, 90 vuotta

jsn kirjoitti: Puna-armeijan aikomus oli jatkaa Puolasta suoraan länteen kohti Saksaa. Lenin uskoi aidosti, että tämä onnistuisi, huolimatta sotilasjohtonsa epäilyistä ja puna-armeijan ilmeisistä heikkouksista, jotka sota sitten paljasti.
Saksassa kapinoitiin 1918 - 1919 lukuisissa kaupungeissa, Mynchenin neuvostotasavalle ( Kurt Eisner`lle, Hedvig Levensteinille? ) Lenin kirjoitti 1919
http://www.marxist.org/archive/lenin/wo ... apr/27.htm kysyen, millaisiin toimiin oli ryhdytty. Ja Lenin ei ole ilmeisesti ollut selvillä tilanteesta Baijerissa luetellessaan vallankumoustoimia ja kysyessään, onko niihin jo ryhdytty.
Mynchen oli monen sortin sosialisteille merkittävä kaupunki myöhemminkin, kansallissosialisti Hitler`kin yritti 1923 vallankaappausta sotamarsalkka
Erich Ludendorffin marssiessa samoissa riveissä.

Luutnantit Tuhatshevski ja Charles de Gaulle olivat olleet sotavankeina Mynchenin lähellä Ingolstadtissa. Veikselin taisteluiden aikaan kenraali Tuhatshevski oli 27-vuotias ja de Gaulle oli ranskalaisessa sotilasvaltuuskunnassa Varsovassa. Ranska halusi estää bolsevismin leviämistä länteen ja Englannin ulkoministeri Curzon´kin piirsi kartalle Puolan itärajan. ( jolle Stalin eteni 1939 solmittuaan sop. Hitlerin kanssa )
Vaikka Versaillesin rauhassa Saksalle olikin määrätty suuret sotakorvaukset ja samalla estetty mahdollisuudet niiden aikaansaamiseksi, Englanti ja Ranska ovat ilmeisestikin
pyrkineet estämään bolsevismin leviämistä sekasortoiseen Saksaan ja lännemmäksikin?
Konkreettiset toimet lienevät olleet olemattomat, mutta Curzon-linja vuodelta 1920 nousi jälleen esille 1939 Stalin-Hitler -sopimuksessa.
Voitollaan Varsovan edustalla Puola osti vajaan 20 vuoden rauhan ja Puolan itärajaksi toisen maailmansodan voittajavaltiot sopivat Curzon-linjan.

Veikko Palvo

skrjabin
Viestit: 778
Liittynyt: 28.09.07 21:54

Re: Kaarlo Kurko ja Veikselin ihme, 90 vuotta

Jussi Jalonen kirjoitti:Enin osa miehistä yritti paeta armenialaisen punakomentaja Gaja Dimitrijevitš Gajn mukana Itä-Preussiin, mutta valtaosa jäi puolalaisten vangiksi.
YMCA:n raportin mukaan, joka viittaa Saksan hallituksen arvioon, vuonna 1920 Itä-Preussissa oli internoituna jopa yli 100 000 puna-armeijan sotilasta. YMCA kiersi tarkastamassa leirejä ja yhden tarkastusraportin mukaan Arysin komendantti mm. totesi että heidän leirillään on internoituna 41000 puna-armeijan sotilasta. Gaj, jota YMCA myös kuuli, sanoi että hänen mukanaan pakeni 38000 miestä Saksan puolelle. Paljonko näistä oli suomalaisia, lienee vain arvailujen varassa. Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt niin noita leirejä koskeva saksalaisaineisto on pääosin kadonnut/tuhoutunut.

Jussi Jalonen
Viestit: 902
Liittynyt: 29.05.07 11:18
Paikkakunta: Pyynikki

Re: Kaarlo Kurko ja Veikselin ihme, 90 vuotta

skrjabin kirjoitti:Yhden sortin suomalainen kirjallisuuskuriositeetti on rintaman toisella puolella taistelleen Viljo Heinosen kirja Kaksi vuotta kuolleena vuodelta 1924. Alkujaan valkoisten puolella taistellut Heinonen kuvaa pakkovärväystään puna-armeijaan, taisteluita Puolan rintamalla ja oloja internointileirillä Itä-Preussissa ja Baijerissa.
Heinosen kirja olisi oikeastaan ansainnut myös käännöksen. Yleisestikin ottaen voisi olla hyvinkin syytä tehdä yksityiskohtaista tutkimusta nimenomaan Puolan sotaan osallistuneisiin suomalaisiin keskittyen. Sikäli kun Puolan ja Neuvosto-Venäjän sotaa yleensä suomalaisissa teoksissa on sivuttu, se on tehty ikään kuin vain ohimennen, Venäjän sisällissodan ohessa.

Käännösteoksen saamat arvostelut näyttäisivät olevan kohtalaisen suotuisia. Puolalaisessa Agricola-verkon vastineessa on myönteinen lausunto ("hyvä johdanto ja loppulause, kirjailijan tekemät erehdykset korjattu alaviitteissä, ei mainitsemisen arvoisia miinuksia"). Museon verkkonäyttelyssä kirja on niin ikään esillä varsin näyttävässä seurassa.

Sinänsä ihan mukavaa, että myös suomalainen muistitieto vuoden 1920 tapahtumiin on nyt onnistuttu tuomaan Puolassa esille ja liittämään osaksi sikäläistä historiallista perintöä. Kyseessähän on tosiaan ollut koko Euroopan historian kannalta merkittävä vaihe, jota on sen kansallisesta merkityksestä huolimatta hyvä tarkastella myös todella ylikansallisesti.


Best,

J. J.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”