Saksan ja Neuvostoliiton välillä solmittiin Moskovassa 23.8.1939 kuuluisa hyökkäämättömyyssopimus, joka tuli monille yllätyksenä, joskaan ei kaikille. Sopimuksen tarkoitus oli ostaa molemmille osapuolille aikaa varustautua. Hitlerille se merkitsi myöskin tuulensuojaa selustaan hänen rynnätessään hieman myöhemmin lännen suuntaan. Kontrahti kantaa sopimuksen allekirjoittaneiden ulkoministerien, Molotovin ja Ribbentropin nimeä, mutta sen taustalla olivat tietenkin kummankin puolen diktaattorit, Stalin ja Hitler.
Moskovan paktiin liittyneessä salaisessa lisäpöytäkirjassa Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat pohjoisen Itä-Euroopan maat etupiireihin. Monessa yhteydessä on pohdittu, missä vaiheessa Suomessa päästiin jyvälle lisäpöytäkirjasta ja sen sisällöstä.
Sopimuksen allekirjoittajien suomalaisen kollegan, ulkoministeri Erkon tuoreessa elämäkerrassa (2009) Ohto Manninen toteaa: ”Saksan ja Neuvostoliiton sopimuksen todellinen sisältö jäi julkisuudelta salaan, ja Suomeen saatiin siitä ristiriitaisia tietoja. Suomessa huolestuttiin heti, että Saksa oli salaa myynyt Suomen”.
Akuutissa tilanteessa tukeuduttiin ensisijaisesti Berliinin-lähettiläs Vuorimaan sähkeeseen joka tuli heti 23.8. puolen päivän jälkeen, sekä Lontoosta tihkuneisiin tietoihin – sekä kunkin vaikuttajan kohdalla hänen ja lähipiirinsä suorittamaan päättelyyn. Vuorimaan raportti Berliinistä osui tuoreeltaan varsin lähelle tosiasioita: se sisälsi paikkansapitävän selvityksen etupiirijaosta Baltian, Puolan ja Bessarabian kohdalta. Suomen osuus jäi epäselväksi. Ymmärrettävästi Vuorimaan ei, hyvistä saksalaiskontakteistaan huolimatta, ollut helppo saada paktin Suomea koskevia seikkoja tietoonsa. Raportin tosiperäisyyttä tuli viikon kuluttua tähdentämään sekin seikka, että siinä informoitiin saksalaisista sotilaslähteistä saatuja tietoja siitä että hyökkäys Puolaan alkaisi 1.9.1939.
Tuossa vaiheessa valtionvarainministerinä toiminut, mutta heti Talvisodan puhjettua ulkoministerin postin kantaakseen saanut Tanner kirjoittaa muistelmissaan kohtalaisen lakonisesti, että suhtautuminen sopimusuutiseen oli ”melkein ironinen” kun veriviholliset olivat liitossa keskenään, ja ettei ”aavistettu miten kohtalokkaasta sopimuksesta oli kysymys”. Tanner jatkaa vielä: ”Suomessa sopimuksen julkisuuteen tulo ei aluksi herättänyt huolestumista. Päinvastoin kuviteltiin, että rauhantilan jatkuminen Suomen osalta oli turvattu… Ei kestänyt kuitenkaan viikkoa kauempaa, kun päästiin selvyyteen siitä, mikä sopimuksen tarkoituksena oli ollut”. Viimemainitulla huomautuksella Tanner tarkoittaa Puolan jakoa, mutta ei paneudu salaiseen lisäpöytäkirjaan mitenkään. Tannerin perehtyneisyys suurvaltapolitiikan raadolliseen reaalipolitiikkaan jätti kieltämättä toivomisen varaa – kuten itse asiassa kaikkien suomalaisten silmäätekevien, kenties vain Paasikiveä ja Mannerheimia lukuun ottamatta. Ulkopolitiikasta perustuslain mukaan ensisijaisessa vastuussa ollut presidentti Kallio oli tunnetusti pihalla kuin lumiukko.
Moskovan kontrahti solmittiin 23.8., mutta se allekirjoitettiin yökyöpeli Stalinin työtyylin mukaisesti vasta seuraavan vuorokauden puolella, aamuyöstä, ja uutinen sopimuksesta tuli julki heti.
Koko keskeinen suomalainen ulkopoliittinen johto sattui tuolloin olemaan ulkomailla. Ulkoministeri Erkko osallistui Brysselissä [sic] 22.-23.8. järjestettyyn ns. Oslo-maiden ulkoministerien kokoukseen. Tanner puolestaan oli Oslossa Pohjoismaiden työväenpuolueiden työvaliokunnan kokouksessa ja Paasikivi asemapaikallaan Tukholmassa. Näin ollen heille avautui mahdollisuus ensivaikutelmien ja arvioiden pohtimiseen ulkomaisten kumppanien kanssa. Talvisodan tulevista keskeisistä ulkopoliittisista päättäjistä ainoastaan marsalkka Mannerheim oli Suomessa, kotonaan Kaivopuistossa. [Aivan oma kysymyksensä on se jo aiemmin toisaalla esittämäni päätelmä, jonka mukaan Stalinin-NKVD:n salainen linja oli kytkeytynyt suoraan yhteyteen ”Kaivopuiston suuren yksinäisen” kanssa, ja näin ollen hänellä oli – mahdollisesti – jo etukäteen, tai ainakin varsin pian sopimuksen ja lisäpöytäkirjan laadinnan jälkeen hyvä tieto niiden tosiasiallisesta sisällöstä, VH].
Erkko arvioi ruotsalaisen kollegansa Sandlerin kanssa kokouksesta palatessaan, että sota ei ole vältettävissä. Päiväkirjassaan Paasikivi (29.8.) puolestaan pelkäsi Saksan ja Neuvostoliiton sopimuksen olevan Hitlerin keino poistaa selustauhka, mikäli Saksan Puolalle esittämät vaatimukset olisi ajettava läpi sodalla. Toisin orientoitunut Tanner kertoo, miten palatessaan junalla Tukholmaan hän keskusteli ministeri Möllerin kanssa: ”emmekä löytäneet järjellistä selitystä tälle huomiota herättäneelle askeleelle”.
Paavolainen näkee [Tannerin elämäkerta 4-osa] Paasikiven ja Tannerin orientoituvan siten, että ”ei tämäkään diplomaattinen ”pommi” väistämättä tuonut mieleen sodan syttymistä. Kaikille äärimmäisideologioiden välimaastoon jäävillehän Moskovan sopimus kertoi sen, että asioista voitiin neuvotella ja sopia jyrkimpienkin vastapuolten kesken”. Kieltämättä tämä näkemys heijastui näiden Tarton rauhanneuvottelijoiden toiminnassa syksyn mittaan.
Paavolainen teki yhteenvetojaan vuonna 1989, jolloin Moskovan papereita ei oltu saatu lukea siihen mittaan, kuin myöhemmin. Niinpä hän arvioi jopa niinkin pitkälle, että ”kukaan Suomessa ei näytä varsinaisesti tienneen, että Saksa oli jättänyt Suomen Neuvostoliiton etupiiriin. Se oli asia, johon tuskin olisi tahdottu uskoa, vaikka olisi tiedettykin”.
Polvinen katsoo [Paasikivi osa 3]: ”Vastakkainen, pessimistinen tulkinta pysyi aluksi vielä taka-alalla. Sen mukaan Neuvostoliitto oli nyt saanut Saksalta sen, mitä se oli kesällä turhaan tavoitellut länsimailta. Toisin sanoen Itämeren alue oli ”Tilsit-konjunktuuria” hyväksikäyttäen jaettu Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Tämä merkitsisi aikaisemmin vallinneen valta-tasapainon järkkymistä ja Stalinin saamaa etenemismahdollisuutta vailla riskiä Hitlerin vastatoimenpiteistä. Suomen asema olisi siten päinvastoin entisestään vain heikentynyt”.
Cajanderin hallitus – poislukien ulkomailla olevat Erkko ja Tanner – kokoontui 24.8. Kultarantaan pohtimaan tilannetta. Polvinen kertoo: ”Cajanderin hallitus aavisti suursodan olevan ovella. Suomen asemaan nähden vallitsi kuitenkin optimistinen mieliala. Saksa ja ”Venäjä” eivät päästäisi toisiaan etenemään tänne, mikä merkitsisi tasavallan neutraliteetin vahvistumista”. Mitä presidentti Kallio ajatteli, jää arvailtavaksi: toipilaskuntoisena hän tyytyi peesaamaan, ulkopoliitikkojen katveeseen.
Ulkoministeri Erkko sähkötti 29.8. Moskovan lähetystöön ministeri Yrjö-Koskiselle toimiohjeita, joihin sisältyi myöskin kehotus koettaa selvittää, olivatko suurvallat tehneet keskenään joitakin Suomea koskevia sopimuksia. Siinä missä Vuorimaa Saksassa pääsi syväkurkkujen äärelle, ei vastaava Moskovassa ymmärrettävästi onnistunut. Mutta kun ei ollut tietoa, saattoi kokenut ministeri harjoittaa omia harmaita aivosolujaan.
Elokuun loppupuolen päivinä laatimassaan tilannearviossa Yrjö-Koskinen päättelee, että kahden kilpailevan suurvallan sopimus on omiaan helpottamaan tilannetta ja vahvistaman Suomen ja Baltian asemaa. Monet muutkin päättelevät näin.
Mutta epäilys itää, ja niin Yrjö-Koskinen ounastelee sähkeessään 28.10., olisiko mahdollista, että Saksan ja Neuvostoliiton kesken olisi sovittu, että Baltia ja Suomi kuuluvat Neuvostoliiton intressipiiriin, jossa se saa tehdä mitä haluaa, Skandinavian jäädessä Saksan osalle. Vaikka tuossa vaiheessa Euroopan jakotyöt olivat jo edenneet varsin pitkälle, askarrutti lähettilästä kovin asetelman epäsymmetrisyys. Niinpä hän päätyi arvioon, että kokonaiskuvio asettuisi paremmin tasapainoon, mikäli Saksa oli saanut laajamittaisesti tahtonsa läpi Balkanin suunnalla. – Oliko näiden ajatuskulkujen takana joko saksalaislähteiden tarjoamia evästeitä tai venäläisiltä tihkunutta vihiä, jää arvailtavaksi.
Jälkikäteen tuntuu oudolta, että villinä lainehtivien suomalaisten ja kansainvälisten spekulaatioiden keskellä ei tämän enempää kiinnitetty huomiota niihin perin varhain esitettyihin arvioihin, jotka varsin hyvin ja tarkasti ennakoivat salaisen lisäpöytäkirjan sisällön ja sen taustalla olevat molemminpuoliset motiivit. On kuitenkin oletettava, että omiin asetelmiinsa jäykistyneet poliittiset johtajat olivat perillä näistä lisäpöytäkirjan olemassaoloa ja sisältöä koskeneista kannunvalannoista ja suhteellisen nopeasti myös eri kanavia pitkin tihkuneista tiedoista. Näyttää kuitenkin siltä, että hallitus ei jaksanut ottaa sitä vaihtoehtoa todesta. ”Tätä todistaa osaltaan se sitkeys, jolla Saksaan päin kolkuteltiin sodan alettua – täysin turhaan”, summaa Paavolainen.
Talvisodan Pikkujättiläisessä (1999) Martti Turtola summaa: ”Tosin aivan heti ei tiedetty, että …sopimus sisälsi myös salaisen pöytäkirjan. …Tosin hyvin pian diplomaattipiireissä levisivät arvailut tällaisen salaisen pöytäkirjan olemassaolosta. Nämä tiedot kantautuivat Suomeenkin”.
Heti Moskovan sopimuksen jälkeen Yleisesikunnassa analysoitiin, mihin Neuvostoliitto Suomen suunnalla saattoi pyrkiä. Operatiivisen osaston everstiluutnantti Valo Nihtilä sai raporttinsa valmiiksi 31.8. ja totesi siinä Neuvostoliitolla olevan kaksi mahdollisuutta aloittaa sota Suomea vastaan: joko valmisteltu tai improvisoitu hetken päätökseen perustuva ja heikosti valmisteltu hyökkäys. Yhteenvedossa Nihtilä tähdensi että uhka joutua sotaan Neuvostoliittoa vastaan oli selkeästi kasvanut.
Jälkikäteen arvioiden päädytään helposti monisäikeisen tilanteen tosiolevaista ja koettua olemusta yksinkertaistavaan ja toimijoiden kykyjä halventavaan näkemykseen: tietoa ja aavistuksia kyllä oli, mutta johtopäätösten teossa epäonnistuttiin alokasmaisesti.
Kimmo Rentola on Moskovasta selvittänyt, että lokakuun loppuun mennessä hyväuskoiset ja jääräpäiset suomalaiset saivat varmuuden elokuun 23 päivän sopimuksen kavalista lisäjuonteista.
Legendaarisessa, varsin niukkaan, mutta hyvin hyödynnettyyn ja pätevän päättelyprosessin läpikäyneeseen lähteistöön perustuvassa Diplomaattien talvisota –teoksessaan vuodelta 1955, Max Jakobson toteaa: ”Salainen sopimus oli [siis] varsin lakoninen. Ei kuitenkaan tarvinnut paljon mielikuvitusta sen tarkoituksen ymmärtämiseksi, eikä missään tapauksessa kestänyt kauan, ennen kuin se selvisi koko maailmalle”.
Jakobson sanoo suoraan:
”Salaisen sopimuksen olemassaoloa ruvettiinkin yhä laajemmalti epäilemään. Esimerkiksi Tampereen Aamulehti kirjoitti elok. 23 p:nä [siis heti tuoreeltaan, VH], ettei takuu-uhkan varjossa eläneiden kansojen asema ollut lainkaan helpottunut, vaan niiden oli päinvastoin syytä pelätä hintaa eli niitä alueellisia tai muita hyvityksiä, jotka Saksan oli täytynyt maksaa. Tämän tapaisia arveluja alkoi liikkua niin runsaasti, että Saksan lähetystö toimitti elok. 27. p:nä STT:n välityksellä lehdistölle ilmoituksen, jossa varauksitta kumottiin väitteet, että Saksan-Neuvostoliiton sopimus olisi tehty Suomen ja Baltian maiden kustannuksella.
Lähettiläs von Blücher kävi myös Erkon luona esittämässä samanluontoisia rauhoittavia selityksiä. Hän saattoi tehdä tämän vakuuttavalla tavalla, sillä siihen aikaan hän ei itsekään tiennyt Moskovan sopimukseen liittyneestä salaisesta pöytäkirjasta. Muistelmissaan hän on väittänyt, että hän sai kuulla siitä vasta sodan jälkeen, mutta tämä ei ole totta, sillä Saksan ulkoministeriön julkaistujen asiakirjojen joukossa on Blucherille lokak. 7. p:nä lähetetty sähke, jossa hänelle kerrottiin Moskovassa tehdystä vaikutuspiirijaosta. Joka tapauksessa hänen tehtävänsä oli esiintyä tietämättömänä. Tämä oli von Blücherille kiusallinen ja raskas tehtävä, sillä hän oli vilpitön Suomen ystävä”.
von Blücherin elämäkerrassa [2010] Michael Jonas katsoo, että Moskovan sopimus ei poikennut ainakaan julkistetuilta osiltaan sotien välisenä aikana tehdyistä muista vastaavista sopimuksista. Sen sijaan salaisen lisäpöytäkirjan keskeinen osa salli tosiasiassa kolmansiin valtioihin kohdistettavan aggression. Tämä teki hyökkäämättömyys-paktista usein luonnehditun hyökkäyssopimuksen.
Saksalaislähteisiin tukeutuen Jonas toteaa: ”Suomen tietotoimisto pääsi tosin selville salaisen lisäpöytäkirjan sisällöstä lokakuuna alussa alkaneisiin Moskovan neuvotteluihin mennessä”. - Neuvottelukutsu Kremlistä kävi 5.10.1939 ja neuvottelut alkoivat 12.10.
Jonas kertoo:
”Berliini oli tietoisesti jättänyt pimentoon myös Saksan Helsingin-lähetystön – sekä asianomaisten muidenkin Baltian reunavaltioiden edustustot. Tässä muodossa systemaattisesti toteutettua disinformaatiota kuvaa oireellisesti ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön, alivaltiosihteeri Woermannin sähkeitse 25.8. lähettämä kiertokirje, joka antoi lähetystöjen johtajille tiedoksi selvästi tosiasioiden vastaisen tulkinnan, jonka mukaan sopimus ei suuntautunut Suomen tai Baltian valtioiden etuja vastaan. Päinvastoin, Woermann jatkoi eufemistisesti kierrellen, sen ansiot Neuvostoliiton ja sen läntisten reunavaltioiden vallinneet näkemyserot olivat pienentyneet. Samalla tavoin tilanne tulkittiin alkuun Helsingissä, ennen kuin tarkoitushakuinen optimismi väistyi tulevina viikkoina sen varmuuden tieltä, että kyse oli olennaisesti vakavammista, koko olemassaoloa uhkaavista kehityslinjoista.
Suomen ulkoministeri ilmaisi von Blücherille huolestumisensa paktista ensimmäistä kertaa Woermannin ohjeiden saapumista seuraavana päivänä [eli 26.8., VH]. Erkko ennakoi tällöin sekä salaisten lisämääräysten olemassaolon että niiden sisällön Suomen kannalta. Hän otti puheeksi huolestumisen, jota oli ollut jo jonkin aikaa ilmassa villeinä kiertävien huhujen vuoksi. von Blücher ei ollut saanut konkreettista ohjeistusta, mutta hän muistutti keskustelukumppaniaan ”sellaisten propagandasatujen epäuskottavuudesta” ja painotti tällöin käynnissä olevien saksalais-neuvostoliittolaisten kauppaneuvottelujen puhdasta talousluonnetta. Kyse oli pikemminkin vaistomaisesta tulkinnasta, jonka Woermann nimenomaan vahvisti lähettiläälle seuraavan päivänä: ”Suomen ulkoministerin siteeraama huhu perustui itse asiassa ”pahantahtoiseen sepittelyyn”, jonka ”tavoitteena oli selvästi häiritä Saksan suhteita Baltian valtioihin”.
Näin siis Jonas, joka jatkaa johtopäätöksellä: ”von Blücherin Erkon kanssa käymä ajatustenvaihto jatkui luonteeltaan samanlaisena seuraavina viikkoina käydyissä uusissa keskusteluissa. Suomen hallitus alkoi vakuuttua siitä, että Saksan ja Neuvostoliiton lähentyminen oli hankittu pienten reunavaltioiden kustannuksella, sillä hyökkäys Puolaan oli epäilemättä tapahtunut yhteisymmärryksessä Stalinin kanssa, niinpä Blucher joutui kiistämään asian useaan kertaan ja jäämään keskusteluissa vastaanottavaksi osapuoleksi. Saksan ja Neuvostoliiton 28.9. solmima raja- ja ystävyyssopimus lujitti varmaan Suomen hallituksen epäilyksiä, ja teki von Blücherin välttelevän argumentoinnin lopulta tyhjäksi”.
Vaikka von Blücher muuta väitti, tosiasiassa hän yksityiskirjeessään ulkoministeriön valtiosihteeri Weizsäckerille 25.5.1940 kirjoitti: ”Tietooni ei ole tuotu, ovatko herra valtakunnanministeri [von Ribbentrop] ja herra Stalin tehneet keskenään Suomea ja Ruotsia koskevia sopimuksia, ja jos, niin mitä. Ehkä en erehdy olettaessani, että Saksa tunnusti Venäjällä olevan suurempaa kiinnostusta Suomeen, kun taas Venäjä myönsi Saksalla olevan vastaava asema Ruotsiin nähden”.
Varhaisin kokoava suomalainen katselmus ”Molotovin-Ribbentropin salaisen sopimuksen salaisuudesta” on Kauko I Rumpusen ”Tiede ja Ase” –vuosijulkaisuun vuonna 2000 kokoama, monivuotisiin tutkimuksiin ja selvityksiin perustuva artikkeli. Rumpunen ei esitä tarkkoja lähdeviitteitä, koska kompilaation aineisto on syntynyt atomistisesti ja ilman kokoavaa tutkimusotetta, joskin hän korostaa että selvityksen lähteet löytyvät Kansallisarkistosta ja Ulkoministeriön arkistosta.
Rumpusen mukaan Suomen entinen ulkoministeri, pysyvä edustajamme Kansainliitossa, Rudolf Holsti oli Genevessä huomattavasti paremmin jyvällä kevään-kesän suurpoliittisen kuvion kehkeytymisestä, kuin hänen seuraajansa ulkoministerinä, Eljas Erkko, jonka yhteydet keski-eurooppalaisiin hermokeskuksiin ja niiden supatuskäytäviin olivat ohkaisemmat, kuin Holstin. ”Erkko arveli Neuvostoliiton kiinnostuksen suuntautuvan yhä enemmän pohjoiseen, mutta selitti, ettei sen kärki kohdistunut Suomeen, vaan pikemminkin Ruotsin malmivaroihin”, Rumpunen kirjoittaa. Ei hän täysin hakoteillä ollutkaan, mutta siinä missä hän kiinnitti huomiota sodankäynnin materiaalisiin edellytyksiin, kollegansa pystyi kenties paremmin hahmottamaan koko suurvaltapoliittisen ja ennen kaikkea sotilaspoliittisen asetelman Euroopan kahden suurvalta-diktatuurin välillä, reunavaltioihin ja niiden strategiseen asemaan.
Rumpunen esittää, että valtiopäivien avajaisiin 2. syyskuuta 1939 mennessä Suomelle oli viestitty, että Neuvostoliiton-Saksan non-aggressiopaktiin liittyi salainen lisäpöytäkirja ja kuvailtu sen sisältökin.
”Lopullisesti tieto vuoti suoraan Moskovan allekirjoitustilaisuudesta, mutta teki ison mutkan maailman toiselle laidalle, ennen kuin palasi eri teitä Eurooppaan ja ennätti heti Suomeenkin. Lähteen suojelemiseksi tiedon edelleen välittäneet eivät kertoneet sen oikeaa lähdettä. Paljastuksen takana oli nimittäin Moskovassa palveleva saksalainen diplomaatti, joka uskoutui amerikkalaiselle kollegalleen. Tietenkin kyseessä oli aatteellinen Hitlerin vallan ja natsismin vastustaja eikä ostettu luopio”, Rumpunen toteaa. ”Asian perinpohjainen selvittely amerikkalaisdiplomaatin kanssa Saksan Moskovan lähetystössä [sic!] venähti sen verran pitkäksi, että vuotaja oli myöhästyä lentokoneesta, jolla ”Kolmannen valtakunnan” ulkoministeri Joachim von Ribbentrop seurueineen palasi Saksaan. Kone oli jo rullaamassa kohti kiitotietä, mutta pysähtyi kuin pysähtyikin poimimaan mukaansa huippuluokan valtiosalaisuuden paljastajan. Lentokoneeseen ehtiminen pelasti hänet melko varmasti paljastumisen seuraamuksilta – tai sitten laupiaana sattumuksena oli pian alkanut maailmansota. Mies nimittäin jätti sillä erää diplomatian ja värväytyi välittömästi matkalta palattuaan ”suojaan” armeijan palvelukseen ja ”Vater Staat” piti poikansa puolta”. Saksalaisdiplomaatin esimies, Saksan Moskovan-lähettiläs, kreivi Friedrich von der Schulenburg oli tunnetusti saman hengen miehiä, ja alkuperäinen lähde saattaakin olla hän, välikätenä vain alempi diplomaatti. von Schulenburg, joka jo vuonna 1938 oli saanut aikaan ulkoministeri Litvinovin kanssa herrasmiessopimuksen, että kummankaan maan lehdistö lopettaa henkilöönkäyvät hyökkäykset toisen maan johtomiehiä vastaan, joutui aikanaan Hitlerinvastaisen attentaatin jälkiselvittelyissä kiinni, ja teloitettiin. Ulkoministeri Tanner on muistelmissaan myönteiseen sävyyn kuvannut keskustelujaan yläluokkaisen von Schulenburgin kanssa Moskovassa syksyn 1939 ”neuvotteluiden” aikana, muun muassa vallankumouksen 22-vuotisiltajuhlissa, joissa käytettiin huomattavassa määrin ”juoksevia aineita”, ainakin isäntien toimesta..
Vuotoprosessi käynnistyi jo toukokuussa 1939, jolloin Moskova muutti ulkopoliittista kurssiaan, ja toisaalta Hitlerin suunnitelmat etenivät laajenemissuunnitelmien suhteen ja niihin liittyen nousi ajankohtaiseksi selustavarmistuksen luominen, jotta vältyttäisiin I maailmansodan kahden rintaman kohtalokkaalta asetelmalta. – Omalla tahollaan Saksan sotilaallisen vastavakoilun johtaja, amiraali Canaris näyttää päätyneen samoihin, oikeaksi osoittautuneisiin, skeneaarioihin, mutta häneltä ei viestejä Suomalaisille suinkaan herunut.
Heinäkuun loppuun 1939 mennessä kulissientakaiset esivalmistelut Moskovan-Berliinin linjalla olivat edenneet niin pitkälle, että Neuvostoliiton Berliinin lähetystön v.a. asiainhoitaja G.A. Asthov, joka mitä ilmeisimmin toimi niin sanotun puoluelinjan edustajana, saattoi sähköttää ulkoministeri Molotoville, että Saksa oli valmis ”sopimaan meidän kanssamme kaikista molempia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä”. Stalin oli saanut ”röörin auki”, eikä hänellä sen jälkeen ollut kiirettä. Kiire siirtyi Hitlerille, jonka suunnitelmat etenivät vauhdilla, ja niiden olennainen kynnyskysymys oli sopimuksen aikaansaaminen itäisen selustan turvaksi. Stalinilla ei vastaavaa kiirettä ollut: hän tarvitsi aikaa. Varustautuminen, johon voimalla panostettiin, tulisi ottamaan aikaa. Akuutisti kysymys oli avoimista taisteluista Kauko-Idän rintamalla Japania vastaan. Siellä piti saada ensin sotilaallinen ratkaisu ja sitten rauhansopimus, varmennus siitä, ettei hänen ”itäselustastaan” ollut pelättävissä tikariniskuja, kahdenrintaman asetelmaa. Khalkin Kolin tuhoava ja huolella valmisteltu suurhyökkäys japanilaisten kimppuun toi elo-syyskuussa kaivatun voiton, ja rauhansopimuksen syyskuun puolivälissä, 16.9.1939, niin että Stalin sitten seuraavana päivänä eli 17.9. oli valmis yhtymän salaisen lisäpöytäkirjan mahdollistamaan ja edellyttämään Puolan jakoon, jonka Hitler oli jo ennakkosuunnitelmansa mukaisesti 1.9. käynnistänyt ja parissa viikossa hoitanut loppuun, jopa niin että ehti uhitella Moskovalle: Minä tein osuuteni, miten on teidän laitanne?; jos ette ota niin minä otan!
Kuka sitten oli tämä saksalainen vuotaja-diplomaatti?
Hän oli Hans von Herwart (joka kertoo prosessin muistelmissaan ”Zwichen Hitler und Stalin Erlebte Zeitgeschichte 1931 bis 1945“, Frankfurt am Main, Berlin, Wien 1982). Amerikkalainen vuodon vastaanottaja oli ulkoasiainhallinnon huippuvirkamies Charles E. Bohlen, joka kuvaa omat havaintonsa omissa muistelmissaan (”Witness to History”, New York 1973, luvussa ”A Source in the Nazi Embassy”). Rumpunen hahmotteli näkemyksensä pitkälti näiden pohjalta, huomioiden kuitenkin ilmestymisajankohtien eron: von Herwartilla oli käytettävissään Bohlenin vajaa vuosikymmen varhemmin julkaistut muistelmat.
Kauko Rumpusen yhteenveto asiasta: ”Viimevaiheessa sopimukseen liittyvään tietovuotoon reagoitiin hyvinkin nopeasti, miltei reaaliajassa. Viimeinen ennakoiva tiedotus oli saatu 15. elokuuta. Maailman yllättänyt uutinen Neuvostoliiton-Saksan sopimusneuvotteluista vahvisti viimeistään Moskovan syväkurkun sanat. Juuri silloin eli 23. elokuuta tapasi Suomen Pariisin lähettiläs Harri Holma amerikkalaiskollegansa, Venäjän tuntijan, entisen USA:n Moskovan suurlähettilään ja ulkoministerin William Bullitin. Holma raportoi Helsinkiin:
Tärkeintä keskusteluissamme oli ehkä se, että kun hänen kysymykseensä esitin uuden tilanteen Itämerellä ja meihin nähden jossain määrin optimistisessa valossa, hän pyysi minua olemaan olematta optimisti, koska hän tietää, että Moskovan ja Berliinin välisissä, valmistavissa neuvotteluissa on puhuttu myös Suomesta. – Kun lähdin, Bullit sanoi minulle seuraavasti: ”Toivotan maallenne hyvää onnea, tuli mitä tahansa”. –
Lähettiläs Holman viesti saavutti Ritarikadun puhelinsanomana jo 26. elokuuta 1939.
Sähkeyhteydet ja aikaero mahdollistivat sen, että ensimmäiset, vihjailevat, mutta sitenkin selvät varoitukset Suomen Washingtonin lähettiläälle Hjalmar J. Procopelle ja niiden edelleen lähettäminen Helsinkiin kirjautuivat samalle päivämäärälle, jolloin sopimus tosiasiassa allekirjoitettiin. (Sopimus on päivätty 23. elokuuta, mutta allekirjoitus tapahtui venäläiseen tapaan aamuyön tunteina seuraavan vuorokauden puolella). Varmemmaksi vakuudeksi Procope kutsuttiin muuatta aiemmin torjuttua audienssipyyntöä hyväksi käyttäen presidentti Franklin D. Rooseveltin luokse 28. elokuuta. Tällöin presidentti ilmaisi suorasanaisesti, että Moskovan neuvotteluissa Suomi oli jätetty Venäjän etupiiriin. Ymmärrettävästi presidentti Roosevelt ei voinut paljastaa lähdettä, vaan viittasi epämääräisesti Turkin suuntaan”. Näin siis asian kokoaa Rumpunen. –
Procope ei uskonut presidenttiä, vaan yritti saada Yhdysvaltian ulkoministeriön taholta lisäselvyyttä. Sitä ei tietenkään tullut. Oliko presidentillisen serveerauksen ohittamisessa jotain poliittisia sivutekijöitä? Oliko ”Amerikan-demari” Rooseveltin toimimisena näin ”kuuman” vihjeen antajana vastaanottajan kannalta joitain torjuntatekijöitä, ylikäymättömiä kynnyksiä. Yhdysvaltain Moskovan lähetystö oli tietenkin salasähkeissään vannottanut suurimpaan mahdolliseen salaisuudenpitoon von Herwartin ja muidenkin asiaan kytkeytyneiden toimijoiden suojelemiseksi; niinpä State Departementin ulkomaanosasto oli ilmeisen vilpittömästi tietämätön sopimukseen liittyvistä ”varmoista tiedoista”. Kaikkinaisista huhuista ja kannunvalannoista sekin tiesi, ja oli varmaan skenaroinneissaan itsekin niihin osallistunut. Procope sai ulkoministeriön alivaltiosihteeri Sumner Wellesin kanssa kontaktin, ja ilmeni, että Welles piti ministeriönsä saamia informaatioita hyvinkin ristiriitaisina ja epävarmoina. Tyypillinen tilanne, jossa huippusalaisen, spekulaatioissa julkisesti pyörineen vaihtoehdon pysyminen salaisuutena pyrittiin varmistamaan kiihdyttämällä skenaarioiden määrää ja arvuuttelua. Samoin tyypilliseen tapaan lähettiläs Procope uskoi enemmän omaa viiteryhmäänsä, ulkoministeriötä ja sen alivaltiosihteeriä, kuin ”korkeinta aurinkoa” eli Yhdysvaltain presidenttiä.
Vaikka Procope oli sähköttänyt tuoreeltaan ensivihjaukset [puhelinsanoma 26.8.], tyytyi hän nyt kirjaamaan presidentin selkokielisen varoituksen tavalliseen raporttiin, jonka kulku jo puhjenneen sodan mutkistamissa olosuhteissa Helsingin Ritarikadulle kesti liki kuukauden.
Suomessa siis tiedettiin, mutta ei uskottu tai ymmärretty.
Missä määrin Paasikivi oli Tukholmassa jyvällä tästä tiedonvirrasta? Uskon hänen sikäläisten niin ulkomaisten kuin kotimaistenkin kontaktiensa puitteissa päässeen perille asetelmasta vähintään yhtä hyvin kuin kotimaassa olevien diplomaattien ja ulkopoliittisen johdon olisi ollut mahdollista päästä, mikäli se olisi halunnut ja kyennyt.
Ensimmäisen vinkin Ritarikadulle oli lähettänyt Suomen Bernin lähettiläs Rudolf Holsti. Sodan alettua hän muistutti heinäkuisesta raportistaan ”mitä minä sanoin” –tyyliin. Mutta Holsti oli jo pitempään, faktisesti jo ennen kohueroaan ulkoministerin tehtävistä 1938, joutunut poliittisen yläjohdon näkökulmasta paitsioon, ja myös pysyi siellä, joten hän, vielä painokkaammalla viestinnälläkään, ei olisi kyennyt vaikuttamaan valtiojohdon orientoitumiseen syksyn 1939 hämmentyneissä olosuhteissa.
Summa summarum:
Kyllä Suomen valtiojohdolla oli tietoa riittämiin. Mutta niin sillä oli myös ennakkokäsityksiä ja myllerrysten tuoma järkytys sielussaan. Ja niin looginen päättelykyky ja edellytykset kylmäpäisesti reagoida vallitsevien ja muuttuvien tilanteiden edellyttämällä tavalla ei ollut terävimmillään. Tietoa oli, mutta johtopäätökset pettivät. Näin siis lisäpöytäkirjasta.
Max Jakobsson tiivisti Suomen asemoitumisongelmat vuonna 1955:
”Ratkaisevaa oli, että Euroopan tilanne oli kehittynyt suuntaan, jota Mannerheim oli kesäkuussa Englannin lähettilään kanssa keskustellessaan sanonut Suomen tulevaisuudelle vaarallisimmaksi. Heti ei kuitenkaan yleisesti käsitetty, miten kaukonäköinen marsalkka oli. Moskovan-Berliinin sopimus oli niin tyrmistyttävä mullistus, että se halvaannutti useimpien ihmisten ajatuskyvyn. Berliini ja Moskova olivat olleet positiivinen ja negatiivinen napa siinä voimakentässä, jossa Suomi sijaitsi, ja niiden vastakohtaisuutta oli jo totuttu pitämään vakiona. Vastakohtaisuuden häviäminen pakotti kaikkien poliittisten arvojen uudestiarviointiin; kaikki entiset läksyt oli opeteltava uudestaan alkeista alkaen. - …”Saksa on meidät pettänyt”, sanottiin yhä yleisemmin. –
Saksa ei ollut pettänyt Suomea, vaan Suomi oli pettänyt itseään luottaessaan siihen, että Suomen asenteesta riippumatta Saksan oma etu vaatisi aina Venäjän etenemisen vastustamista Itämeren alueella; suhteissaan Saksaan Suomi uskoi voivansa nauttia henkivakuutuksen suomasta turvasta tarvitsematta suorittaa vakuutusmaksuja. Moni kuvitteli myös, että ”kansallissosialistinen Saksa ei voisi jättää Suomea kommunismin armoille” tai ettei saksalais-suomalainen perinteellinen ystävyys olisi vaihdettavissa vapaasti politiikan kovaan valuuttaan”.
Itse asiasta, ja varsinkin lopputuloksesta, on täydellä syyllä aihetta yhtyä siihen, mitä Rentola [2002] on ratkaisevassa ”Residenttimme” -artikkelissaan todennut:
”Vaikka koettelemus oli kova, suomalaisilla oli myös onnea. Vaikka ratkaisut tehtiin varsinkin syksyllä mutta jossain määrin myös sodan aikana väärän luulon varassa, paljon huonomminkin olisi voinut käydä. Jos onni on nainen, niin kuin Machiavelli vakuutti, täytyy uskoa, että oikeiden naisten tapaan onnikin saattaa toisinaan rakastaa tyhmiä mutta urhoollisia.”
PS.
Sitä hetkeä minä vain odotan, että jostain arkistokaapista löydetään se lisäliite, joka kaikesta päätellen Moskovassa yöllä 23.8.1939 laaditun saksalais-venäläisen ”hyökkäämissopimuksen” salaiseen lisäpöytäkirjaan kuuluu. Sen, jossa määritetään, että Saksa saa vapaat kädet tarkoituksenmukaisiksi katsomilleen toimenpiteille Ruotsin territoriossa – siinäkin tapauksessa ja niissäkin olosuhteissa, jotka syntyisivät sitten kun Neuvostoliitto, käyttäen korkeiden sopimusosapuolten sopimuksen sallimia vapauksia olisi ”vapauttanut Suomen tasavallan” ja armeijoineen edennyt Pohjanlahden - Tornionjoen - Tenojoen tasalle.
Käsillä oleva aineisto antaa perusteet uskoa, että on tehty tällainenkin sopimus ”territoriaalispoliittisen uudelleenjärjestelyn varalta” koskien Ruotsia, koska sellainen tehtiin myös koskien Ruotsin vastakappaletta pohjoisella rintamalla, Suomea. Muutoinhan Stalin olisi jäänyt jaossa voitolle. Sitä Hitler ei olisi sallinut, vaikka kiihkeämpi kosija sopimusneuvotteluissa olikin.