Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Eino Kuusela - pappi ja sotavanki

Eino Kuusela – Kiestingin motin pappi ja sotavanki

Prologi

Jatkosodan alussa III Armeijakunnan hyökkäys alkoi 1.7.1941, samana päivänä kuin saksalaisten Sallan suunnan Polarfuchs-operaatio. III AK:aan kuuluvan Ryhmä J:n (everstiluutnantti Jussi Turtola) päävoimat hyökkäsivät suoraan itään kohti Sohjananjokea ja Kiestinkiä, josta hyökkäystä oli tarkoitus jatkaa Muurmannin radalle, Louheen.

Puna-armeijan vetäytyessä suomalaisjoukot saavuttivat 7.8. poltetun Kiestingin asutuskeskuksen. Päivää myöhemmin – erikoislaatuisena kiitoksena menestyksellisestä hyökkäysoperaatiosta – III AK:n komentaja kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo siirsi everstiluutnantti Turtolan nimelleen omistetun Ryhmän johdosta sen runkorykmentin JR 53:n komentajaksi. Ryhmä J:n väliaikaiseksi komentajaksi Siilasvuo nimitti tykistöeversti Heikki Schreckin, ja hänen siirtonsa jälkeen 14.8. alkaen eversti Väinö Palojärven. Samalla Ryhmä J:n nimi muuttui Divisioona J:ksi.

Komentaja Schreckin hyökkäyssuunnitelmassa 10.8. Jalkaväkirykmentti 53 ja sille alistettu Jalkaväkirykmentti 12:n Toinen Pataljoona käskettiin etenemään rautatien suunnassa maantien ja rautatien yhtymäkohtaan, joka sijaitsi noin 25 kilometriä Kiestingistä itään. Tavoitteena oli saarrostaa saksalaisista SS-joukoista ja saksalaisesta sotakalustosta päävoimansa saaneen Osasto Somersalon (everstiluutnantti Aarno Somersalo) edessä olevat neuvostojoukot.

Kaksi päivää myöhemmin (12.8.) everstiluutnantti Turtolan Jalkaväkirykmentti 53 oli edennyt Louhen rautatiellä 25 kilometriä itään, mutta oli vielä parin kilometrin päässä maantien ja rautatien yhtymäkohdasta. Saarrostamaan lähtenyt JR 53 oli itse ajautumassa mottiin, kun neuvostojoukot katkaisivat rautatien rykmentin länsi- eli selkäpuolella.

Ryhmä J yritti eversti Schreckin komennossa avata Kiestingin-Louhen tietä 12.-20.8., jotta hyökkäystä olisi voitu jatkaa nopeasti kohti Louhea. Yrityksiltä putosi pohja pois 20.8., kun puna-armeijan 88. Divisioonan rykmentti edellä kerrotusti katkaisi rautatien JR 53:n ja Kiestingin välistä. Näin everstiluutnantti Turtolan rykmentti oli ajautunut Kiestingin mottiin. [1]

Kiestinki 11.8.1941

”10.8.1941
Säätila: lämmin, pilvinen.
Vahvennettu JR 53 lähti 10.8. klo 3.30 polkemaan Kiestingin ratapölkkyjä eteenpäin keulassa Pistojärveltä saapunut II/JR 12 ja sen kärkikomppaniana puolestaan sille alistettu PPK-Koskivirta. Puolenpäivän aikaan lähti varsinainen rykmentti radalla liikkeelle”. [2]

”Hyökkäyspäivänä 10.8.1941 alkoivat joukot ryhmittyä puolenpäivän aikaan Kiestingin asemalle etenemistä varten. Sateinen ja tuulinen sää alkoi vähitellen seljetä, ja marssin alkaessa kello 16.30 paistoi taas jo aurinko. Kärjessä eteni JR 53:n kolmas pataljoona, sitten rykmentin esikunta, kranaatinheitinkomppania ja rykmentin rykmentin toinen pataljoona. Viimeisinä tulivat juna ja hevoset.” [3]

”Rautatie oli vasta rakennettu ja Kiestingin puoleisesta päästä puuttui vielä loppusorastus. Hevosille rata oli hankala kulkea. Ratapölkkyjen välissä taittoi moni hevonen jalkansa. Tämän vuoksi lähti rykmentti liikkeelle ilman kuormastojaan. Miesvoimin kannettiin kaikki välttämättömäksi katsottu tavara. Pioneerien toimesta ryhdyttiin heti lankuttamalla saattamaan rataa ajokelpoiseksi hevosajoneuvoille. Lankutusta ehdittiin rakentaa vain muutama kilometri, kun sodan taistelutilanteiden vyöry alkoi painaa tämän työn yli.” [4]

Kapustnajajoen maasto 11.8.1941

JR 53:n II ja III pataljoona sekä rykmenttiä tukeva II/JR 12 saavuttivat rautatiellä Jelovojejärven ja Pinkojärven välillä olevan pistoradan tasan, kunnes niiden täytyi vihollisen panssarijunan toistuvien hyökkäysten ja kovenevan vastuksen takia pysähtyä.

Kuten Divisioona J:n esikuntapäällikkö majuri Wolf H. Halsti kenties ainoana esiupseerina evl Turtolan lisäksi ennakoi, saksalaiset olivat pahasti aliarvioineet hyökkäyssuunnan merkityksen viholliselle. Louhen suunta oli niitä harvoja tahoja, missä puna-armeijalla ei ollut varaa eikä tilaa väistyä. Muurmannin rata oli Neuvostoliitolle elinhermo, jonka katkaisemista he eivät hevin voisi sallia. Halstin mielestä vihollinen oli laskelmissaan ottanut tämän huomioon, kuten Turtolan nyt kokema vastahyökkäyskin osoitti.

Osmo Hyvönen kertoo ”Kiestingin motti” –teoksessaan miten puna-armeijan Karjalan rintaman johdon onnistui saada viime hetkellä ja hieman onnellakin, merkittäviä vahvistuksia tulppaamaan Divisioona J:n hyökkäystä:

”Kun Sohjananjokilinja murtui ja tuleen oli heitetty kaikki [puna-armeijan] lähellä käytettävissä olleet reservit, kasvoi uhka Muurmannin rataa kohtaan pelottavan suureksi. Tällöin kääntyi venäläisen 14. Armeijan komentaja kenraali V.A. Frolov Leningradin rintaman komentajan puoleen pyytäen käyttöönsä pohjoisten rintamien strategisia reservejä, Arkangeliin sijoitettua 88. Divisioonaa tilanteen pelastamiseksi Kiestingissä, mutta sai kieltävän vastauksen. Hän pyysi tällöin 14. Armeijan poliittista komissaaria Gennadi N. Kuprianovia kääntymään itsensä Stalinin puoleen, koska tämä oli Stalinin henkilökohtainen ystävä.

Kuprianov kääntyi Stalinin puoleen ja tämä kysyi ensimmäiseksi, onko Sorokasta Obozerskajaan Arkangelin-Vologdan radalla rakennettu uusi rautatie jo siinä kunnossa, että divisioona saadaan sitä pitkin kuljetettua riittävän nopeasti apuun Louheen pelastamaan tukalaksi käynyttä tilannetta. Kuprianov vastasi silmäänsä räpäyttämättä myönteisesti, vaikkei ollut itsekään varma asiasta. Yksikään juna ei ollut ajanut vielä rataosaa läpi. Ainoastaan työjunat olivat sillä liikennöineet.

… Niin lähti Arkangelista 18 sotilaskuljetusjunaa 25 minuutin välein, 25 kilometrin tuntinopeutta ajaen ne kuljettivat divisioonan läpi.”

Taistelumaasto yöllä vasten 11.8.
Osmo Hyvönen kertoo ”Kiestingin motissa”:

Taistelun äänien hiljetessä ensimmäisen taistelupäivän päättyessä, jäivät JR 53:n pataljoonat ja Koskimaan [II/JR 12] pataljoona asemiin, jotka ne suurin piirtein säilyttivät koko mottitaistelujen ajan [10.8 – 7.9.1941]. Ne muodostivat Kapustnajajoen pohjoispuolelle puoliympyrän muotoisen rintaman. - -

4. Patterin tykkimiesten käyttöönsä ottaman Kiestingin junan ensimmäinen kulkuvuoro linjalla Kiestinki-Kapustnajajoki tehtiin ”kauramoottorin voimalla”. Kuormana oli kaksi tykkiä ja jonkin verran ammuksia. Miesvoimin patterin miehet työnsivät vaunuja kohti uusia asemia. Tämä lienee ainoa kerta viime sotiemme historiassa, kun tykkipatteri tällä tavoin on siirtynyt tuliasemiin. Mutta parin kilometrin päässä rupesi maasto kohoamaan eikä vaunuja jaksettu enää työntää. Haettiin patterin tykkivaljakot, kummankin vaunun eteen valjastettiin neljä hevosta ja nyt matka jatkui helposti eteenpäin. Mutta ylämäkeä seurasi alamäki. Hevosten oli vaikea sovittaa askeleitaan ratapölkkyjen mukaan, vetoliinat olivat löysällä ja vaunut olivat painua hevosten päälle. Niinpä hevoset irroitettiin, miehet hyppäsivät vaunuihin ja niin ajettiin eteenpäin syyskesän pimeässä yössä ”hurukyytiä” tietämättä, millainen vihollisen väijytys edessä saattoi olla, sillä rata oli varmistamaton. Ilmainen kyyti oli kuitenkin hauskaa nuorille miehille. Vauhti hiljeni ja hevoset valjastettiin taas vaunujen eteen.

Elokuinen ilta pimeni yöksi. Takavasemmalta maantieltä kuului taistelun melske. Osasto Somersalo ja puna-armeijan JR 242 ottelivat siellä, Somersalolla oli vahvistuksenaan II/SS-JR 6 sekä III/SS-JR 7. Tykkien suuliekit valaisivat yön pimeän taivaan, vettä satoi kaatamalla. Radan kummallakin puolen levittäytyivät laajat, vaivaista männynkäkkärää kasvavat ”ei kenenkään maat”, mistä saattoi tulla yllätys milloin tahansa, sillä rataa ei todellakaan olut varmistettu sen enempää pohjoiseen päin maantielle kuin eteläänkään ”Veturipuron” maastoihin päin. Yhä kauempaa ja kauempaa takaa kuului taistelun melske saksalaisten lohkolta. Mutta JR 53:n matka vain jatkui eteenpäin. Edessä oli jokaiselle miehellä suuri tuntemattomuus, tuntemattomat elämänkohtalot ja eteenpäin niitä kohden tehtiin taivalta vesisateen kastellessa miehet likomäriksi. Ohitettiin Veturipuro ja sen äärellä kaksi matkansa päähän päässyttä veturia. Stukat olivat tehneet työnsä.

11.8.1941 illansuussa

Päivän kuluessa oli Kiestingissä saatu oikea veturi kuntoon, sillä vetoalustalle oli asennettu Ford auton moottori ja se saapui illansuussa Kapustnajajoelle noutamaan vaunujaan ja palasi sitten muutaman tunnin kuluttua takaisin ampuma- ja elintarvikekuormineen. Lastin purkamisen jälkeen juna lähti takaisin Kiestingin suuntaan hakemaan uutta ammuskuormaa ja vei mukanaan ensimmäiset haavoittuneet ja kaatuneet, yhteensä noin 50 miestä.

Mutta juna kohtasi vihollispartion, joka tulitti sitä. Junan ei auttanut muuta kuin kääntyä takaisin Kapustnajajoen suuntaan. Tämä oli ensimmäinen varoitus vaarasta eikä luvannut tulevaisuudessa hyvää Os. Turtolan huoltoyhteyksille.

Vihollispartion kohtaaminen
Osmo Hyvönen kuvaa:

”Kello 20.00 illalla [11.8.1941] ilmoitettiin, että vihollisosasto oli katkaissut huoltotienä olleen rautatien noin kahdeksan kilometriä rykmentin komentopaikalta Kiestinkiin päin. Koko vaarallinen ja varmistamaton matkaosuus oli lähes kaksikymmentä kilometriä ja varmistustoimenpiteet olivat vasta alulla. Pohjoisesta radalle tunkeutunut vihollisosasto tulitti Kapustnajajoelta palaavaa ja haavoittuneita evakuoivaa junaa. Osaston vahvuudesta ei ollut tietoa. Junan onnistui hiljaisesta vauhdista pysähtyä ja kääntyä takaisin. Näin se pelasti mukana olleet kymmenet haavoittuneet ja muut matkustajat.

Kaikkien miesten hermot eivät kuitenkaan pitäneet, sillä jotkut hyppäsivät ammunnan aikana pois junasta ja tapasivat siten kohtalonsa. Heidän joukossaan oli muun muassa pastori Kuusela, vänrikki Heino ja eräs alikersantti.*) Myöhemmin vihollisen propaganda ilmoitti heidän joutuneen vangeiksi ja kehoittavan tovereitaan lopettamaan turhan verenvuodatuksen. Kukaan heistä ei kuitenkaan palannut rauhan tultua vankien vaihdossa takaisin.

Pastori Kuusela ei ollut sotilaspappi. Hän oli Yli-Iin seurakunnan kirkollisten asiainhoitaja (se on ei vielä virallisesti virkaan nimitetty kirkkoherra). Hän kävi rintamalla kotipitäjän miehiä tervehtimässä.

Rovasti Jouko Karanko, silloinen Ryhmä J:n (myöh. Div. J) pastori on kertonut tunteneensa pitkään syyllisyyttä, koska oli sallinut pastori Kuuselan mennä niin pitkälle eteen tervehtimään Yli-Iin miehiä.

Pastori Eino Kuusela ei palannut sotavankeudesta. Kun miehiä sieltä tuli, niin he kertoivat Einon vielä jääneen sinne. Turhaan omaiset odottivat häntä palaavaksi. Käännyttiin myös Tasavallan presidentin Urho Kekkosen puoleen, mutta turhia olivat hänenkin vetoomuksensa, sillä Eino Kuusela ei palannut sotavankeudesta. ”Tarvitsivathan ryssätkin itselleen sielunhoitajan”, huomautti rovasti Karanko leikkisästi hänen kanssaan asiasta myöhemmin keskusteltaessa. [5]

*) Hyvönen kertoo, että pastori Eino Kuuselan kanssa olisi ”tavannut kohtalonsa” vänrikki Heino ja eräs alikersantti. Kansallisarkiston ylläpitämä ”Suomen sodissa 1939 – 1945 menehtyneiden” tietokanta ei tunnista tällaista 11.8.1941 kadonnutta, kaatunutta, kentälle jäänyttä tai sotavankeudessa menehtynyttä vänrikki Heinoa. Myöskään Alava-Frolov-Nikkilä tutkijakolmikon perusteellisesta ”Rukiver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa” Helsinki, 2002, sotavankimatrikkelista en löytänyt kyseistä vänrikkiä.

Tappiot motissa 11.8.1941:

kaatuneet: 2 ups + 2 au + 20 m = 24 m
haavoittuneet: 1 ups + 8 au + 41 m = 50 m
yhteensä: 3 ups + 10 au + 61 m = 74 m

”Kiestingin motti” –teoksen 2. painoksen (1994) liitteessä Osmo Hyvönen tarkentaa tietoja pastori Eino Kuuselan kohtalosta:

Pastori Eino Kuusela joutui sotavangiksi 11.8.1941. Hän oli III/JR 53:n sotilaspastori ja marssi sen rykmentin mukana rataa pitkin Kiestingistä Kapustnajajoelle. Kirjani 1. painoksessa (1986) olen maininnut hänen olleen siviilipappi, Yli-Iin seurakunnan kirkollisten asiain hoitaja (se on vaaleilla valittu, mutta ei vielä virkaan asetettu kirkkoherra), joka olisi ollut vain käymässä Kapustnajajoella tervehtimässä Yli-Iin pitäjän miehiä. Näin minulle kahteen kertaan painotti nyt jo edesmennyt Ryhmä J:n (myöhemmän Divisioona J:n) sotilaspastori Jouko Karanko. Hän sekoitti Kuuselan Kuivaniemen kirkkoherraan, rovasti Untamo Koskeen. Koski oli ainut Kiestingin motissa ollut pappi. Tavallaan motissa oli myöskin II/JR 12:n sotilaspastori Kullervo Hulkko, joka haavoittui motin alkupäivinä 12.8.1941 ja saatiin hoitoon.

Kirjan ilmestymisen jälkeen III/JR 53:n adjutantti, metsänhoitaja Pauli Simola ja rovasti Koski ovat kertoneet, että Eino Kuusela oli nimenomaan sotilaspastori ja hänen nimensä esiintyy pataljoonan upseeriluettelossa.

Pastori Eino Kuusela toimi III/JR 53:n sotilaspastorina, joka vuorotteli noin kahden viikon jaksoin sotilaspastori Lennart Vapaavuoren kanssa, joka Kapustnajajoelle marssittaessa oli siviilivuorossa. Kuusela oli aivan rykmentin kärjessä Kapustnajajoelle saavuttaessa. Hän oli 11.8. kuumeessa [kuten edellä kerrottiin toistuvat sateet valelivat marssirivistöt perusteellisesti, VH] ja lähti sairaalaan Kiestingin junan ensimmäisellä paluumatkalla.

Juna joutui kuitenkin tulituksen kohteeksi puna-armeijan vahvistetun komppanian hyökätessä pohjoisen suunnasta rautatielle ja katkaistessa sen. Juna onnistui hiljaisessa vauhdissa pysähtymään ja kääntymään takaisin. Junassa oli noin 50 haavoittunutta ja kaatunutta. Kaikkien miesten hermot eivät pitäneet. Jotkut hyppäsivät pois junasta, heidän joukossaan pastori Kuusela. Hän juoksi junan perässä, mutta kuumeisena hän ei jaksanut seurata junaa, vaan jäi jälkeen joutuen sotavangiksi.

Varmuus pastori Kuuselan kohtalosta saatiin 20.8.1941. Samana päivänä, jolloin puna-armeijan JR 758 katkaisi Os. Turtolan huoltotienään käyttämän Kiestingin rautatien. Vihollinen kuulutti kovaäänisellä pastori Kuuselan, vänrikki Heinon ja erään alikersantin olevan heidän vankeinaan ja kehoittavan aseveljiään turhan verenvuodatuksen vuoksi laskemaan aseensa.

Eino Kuusela oli pataljoonassa erittäin pidetty mies. Ihmisenä suorastaan ylikiltti. Pataljoonan upseerit olivat kovin pahoillaan ja murheissaan hänen vangiksi joutumisestaan ja olivat varmat, ettei hän tulisi sitä kauan kestämään, varsinkin, kun hänellä vangiksi joutuessaan oli paha punatauti, jota hän lähti Kiestinkiin parantamaan.

Näin alkoi Eino Kuuselan pitkä ja raskas taival sotavankeudessa vieraalla maalla, ja hänen omaisillaan pitkä ja tuskallinen odotuksen aika.

Miehiä palasi myöhäissyksystä 1944 lähtien sotavankeudesta. Nämä kertoivat Einon jääneen vielä sinne. Turhaan omaiset odottivat Einoa vielä palaavaksi, turhia olivat omaisten vetoomukset viranomaisille ja heidän yrityksensä Neuvostoliiton viranomaisten suhteen. Eino ei palannut sotavankeudesta.

Eino Kuuselan tuntematon leposija on siellä jossakin kaukana Venäjän maalla. Se on vain yksi tuntematon sotavangin hautapaikka satojen tuhansien joukossa, mutta Jumalalle se ei ole tuntematon. [5] Hyvönen, s. 224-225.

Sotavangit ry:n tietokannat

Talousneuvos, sotavanki ja Sotavangit ry:n pitkäaikainen ja viimeinen puheenjohtaja Teuvo Alava johti järjestön pitkään harjoittamaa sotavangiksi joutuneiden suomalaisten kartoitusta. Teuvo Alavan, Reino Hiltusen & Antti Juutilaisen toimittamassa teoksessa ”Muistatko…Sotavangit 1969-1989” kerrotaan jatkosodan hyökkäysvaiheen taisteluista ja niissä sotavangeiksi joutuneista mm. seuraavaa:

”Yksi hyökkäysvaiheen raskaimmista taisteluista käytiin heinä-syyskuussa 1941 (Uhtuan-) Kiestingin suunnalla, jossa taisteluun osallistuneiden kokonaistappiot kaatuneina olivat lähes tuhat miestä. Lisäksi menetettiin kadonneina noin neljäkymmentä sotilasta. Heidän joukossaan oli Yli-Iin kirkkoherra Eino Kuusela. …Hänen kohtalokseen tuli kuolema aliravitsemuksen ja liikarasituksen uuvuttamana Neuvostoliittolaisella sotavankileirillä 1943”. [6]

Osmo Hyvönen kertoo:

”Tämän kirjoittaja sai itsenäisyyspäivän aattona 1992 Yli-Iistä eräältä sotainvalidilta yllättävän puhelinsoiton ja kävimme seuraavanlaisen puhelinkeskustelun tämän invalidiveli X:n (en muista nimeä) kanssa.

X: Minulla on tässä edessäni sinun kirjoittama kirja ”Kiestingin motti” ja Yli-Iin veteraanikirja ”On isät täällä taistelleet”. Molemmissa kerrot pastori Eino Kuuselasta. Haluatko kuulla hänestä jotain lisää?

O.H.: Kyllä, tietysti haluan.

Invalidiveli X kertoi seuraavanlaisen tarinan:

Jossakin juhlassa hänen puheilleen tuli eräs tuntematon mies (Y) saatuaan toisilta kuulla hänen olevan Yli-Iistä, ja heidän välillään syntyi seuraavanlainen keskustelu:

Y: Tunsitteko te Yli-Iistä pastori Eino Kuuselaa?

X: En henkilökohtaisesti tuntenut, olen nuorempaa polvea, mutta olen kuulut hänestä.

Y: Haluatteko kuulla hänestä jotakin lisää?

X: Kyllä mielelläni.

Tuntematon kertoi seuraavanlaisen tarinan:

Hän oli 1930-luvulla kommunistina loikannut Neuvostoliittoon ja oli joutunut samalle sotavankileirille vartijaksi, missä pastori Eino Kuusela oli sotavankina. Eino oli muun muassa pyytänyt häntä toimittamaan itselleen Raamatun ja hän oli toimittanut sen. Kerran kun hän lähti lomalle Eino vielä eli, mutta kun hän palasi lomalta Eino oli kuollut lavantautiin.

Näin saadaan tämän miehen kertomuksesta vahvistus pastori Eino Kuuselan kuolemaan ja ajoittaa sen tuohon lomaan. Invalidiveli jatkoi: Luuletko, että se mies valehteli minulle?

O.H.: Uskon hänen kertoneen tämän kaiken omantunnon hädässä ja silloin ei ihminen valehtele.

X: Samaa uskon minäkin. Sinulle voin ilmoittaa tämän miehen nimen, hän on jo kuollut. Hän oli Antti Hyvönen (ei sukua Osmo Hyvöselle). Jos haluat lisätietoja, niin saat niitä Suomen kommunistisen puolueen historiasta.

Sittemmin on minulle selvinnyt, että tämä mies sotien jälkeen Suomeen palattuaan toimi kommunistisen Sirola-opiston vararehtorina ja on itse kirjoittanut Suomen kommunistisen puolueen historian.

[Antti Hyvönen, 1900-1988, oululainen SKP:n piiriorganisaattori, SKP:n johtomies, kävi Neuvosto-Venäjällä jo 20-luvun alussa, punaupseeri, majuri, peitenimi ”Yrjö `Iivo` Linko”, luennoitsija Lenin-koulussa, Mikko Kokko levitti juttua, jonka mukaan Hyvöseltä olisi puoluekäskyn vastaisesti 1932 Suomessa jäänyt likvidoimatta muuan provokaattori, ilmeisesti tamperelainen Valkama, NKP(b):n jäsen mutta menetti jäsenkirjansa 1937-1945, valittiin SKP:n VI puoluekokouksessa Moskovassa 1935 SKP:n ulkomaan toimiston johdossa Kuusisen ja Hannes Mäkisen kanssa, toimi SKP:n Tukholman byroossa 1936, SKP:n edustajia Kominternin kongressissa 1936, Terijoen nukkehallituksen ministerin Inkeri Lehtisen toinen aviomies, vaimonsa kanssa Kominternin kuihtuneessa finsektsiassa (suomalaisjaoksessa) töissä 1938, Hyvönen vapautettiin tehtävistä 21.1.1939 ja piti järjestää viilariksi mutta sai SKP:n kirjallisia töitä mutta päätyi kuulalaakeritehtaaseen, Talvisodan sytyttyä Hyvönen pääsi ”Kansan valta” –lehteen tekemään sotapropagandaa, oppi venäjänkielen vuoteen 1941 mennessä, vankien kuulustelija Neuvostoliitossa 1939-1944, palasi Suomeen 1945, Sirola-opiston rehtori. Julkaisi SKP:n maanalaisuuden vuodet. Suomen työväenliikkeen historiaa 1920-1930 –luvuilta. Kuopio 1971, VH].
Arvo Tuominen kirjassaan ”Kremlin kellot” kertoessaan suomalaisten kommunistien kohtaloista Stalinin vainoissa mainitsee muutaman kerran myös Antti Hyvösen”. [7]

Eino Kuuselan kuolinilmoitus, Kaleva toukokuu 1954

(Risti)
Oma rakkaamme, pastori
EINO ILMARI KUUSELA
synt. 2.10.1910, joutui kadoksiin sodassa 11.8.1941 uhraten nuoren elämänsä uskonnon, kodin ja isänmaan vapauden puolesta.

Sanomattomasti kaivaten,
mutta Herran tahtoon tyytyen:
Annikki, Marjaana ja
o.s. Poropudas Eino
Äiti ja veljet perh.

Lie hautasi sylissä mullan,
jota käsi ei hyväillä saa,
tai jalkasi vieläkin astuu
vain polkuja vieraan maan.
Sinut suljemme huomaan
Herran,
Rakas, siunaten muistoas,
saamme kohdata kotona kerran,
se on toivomme autuas.

Rakkaamme siunataan poissaolevana
Oulun sankarihautaan 16.5.1954 klo 12.30.
Siunaustilaisuuden jälkeen kokoonnutaan
muistoseuroihin Oulun Rauhanyhdistykselle,
Uusik.28.

[8]

Matti Parjanen kertoo ”sotilaspapin kohtalon”

Mitä tekoa papilla on sodassa? Ensisijainen tehtävä on antaa sotilaille henkistä huoltoa. Tämä on kauniisti ilmaistu. Karussa todellisuudessa sotilaspappi tapaa vain itkeviä haavoittuneita ja kylmiä ruumiita. Kaatuneiden kaulassa roikkuvat tuntolevyt ovat tällöin aina osoittautuneet pilkkanimensä ”kuoleman brikan” arvoisiksi. Papin oli lohkaistava levystä toinen puoli talteen, kirjata kaatuneiden henkilötiedot usein myös ilmoittaa sankarikuolemasta omaisille. Nykyinen sotakirjallisuus on kuitenkin täynnä esimerkkejä, jolloin teologiksi koulutettu on pakosta tai omasta halustaan luopunut sotilaspappi-ammattinimikkeen jälkimmäisestä osasta. Silloin hän on vain sotilas, jolla on ase kädessä, ja hädän tullen hän myös käyttää sitä vihollisen elämän lopettamiseen. Ironista on, että juuri tällaisista kirkonmiehistä tavalliset sotilaat pitävät.

Rintamasotilaat pohtivat joskus, selviävätkö sotilaspapit sodassa ehjin nahoin, koska heillä on muita lujempi usko Jumalaan. Eräs tapaus antaisi hieman tukea tällaisille pohdinnoille. Paavo Kolin oululaisen luokkatoverin Aarne Pyyn vanhempi veli, sotilaspappi Pentti Pyy kertoo episodin talvisodan alusta. Hän asui vaimonsa Hellin kanssa rajan pinnassa Suomussalmen Juntusrannassa. Vaimo joutui lähtemään syrjäisestä asuinpaikastaan Ouluun synnyttämään perheen ensimmäistä lasta. Aviomies oli joutunut sotatehtäviin aikaisemmin pikaisesti ehtimättä ottaa papinkaapua mukaansa. Näin perhe säästyi suurelta murhenäytelmältä. Nimittäin venäläiset tulivat heti sodan puhjettua rajan yli ja ottivat kyläläiset vangeiksi. Heidät kuljetettiin vihollisen puolelle metsätyöleirille. Myöhemmin suomalaiset sotilaat löysivät ampumansa venäläisen, jonka yllä oli Pentti Pyyn papinkaapu. Puvun taskusta löytyi valokuva oikeasta omistajasta.

Sotilaspappi Untamo Kosken rooliksi tuli heti varusmiespalveluksen jälkeen joutua JR 53:n mukana tuhoisiin taisteluihin ensin Kuolemankukkulalle matkalla kohti Kapustnajajokea, sitten kolme viikkoa motissa Kiestingin itäpuolella. Kosken sota kesti vain neljä kuukautta. Vaikea haavoittuminen 19. marraskuuta 1941 joukkojen perääntyessä kohti länttä päätti hänen sotilaspapin raskaat ja painostavat tehtävänsä 19 kilometrin päässä Kiestingin kauppalasta. Tänä lyhyenä aikana hän ehti nähdä sadoittain haavoittuneita ja kaatuneita suomalaisia aseveljiä.

Eräs sotiemme traagisimmista sotilaspappien kohtaloista tapahtui Kiestingin motissa elokuussa 1941. Isäni ”taistelutoverina” JR 53:n kolmannessa pataljoonassa oli Yli-Iin seurakunnan 31-vuotias pastori Eino Kuusela, joka oli Oulun lyseon poikia. Taistelutoveruudella tarkoitan tehtävien kyynistä kolmijakoa sodassa: vihollinen haavoittaa tai tappaa, JSP:n lääkäri hoitaa potilasta kelvolliseksi jatkohoitoon sairaalassa tai toteaa hänet kuolleeksi, sotilaspappi lohduttaa haavoittuneita tai järjestää kaatuneen kuljetuksen oman seurakunnan multiin tai hätätapauksessa hautaa ja siunaa hänet. Kuuselalla oli jokaisen sotilaan ihannetilanne hänen työnään oli osallistua sotaan vain kaksi viikko kerrallaan. Sitten hän sai palata takaisin Suomen puolelle omaan virkaansa.

Hänellä oli siviilivuorot Lennart Vapaavuoren kanssa. Kuusela oli sotimisvuorossa 10. elokuuta, jolloin hän onnettomuudekseen joutui marssimaan joukkojen kärjessä Kapustnajajoen mottiin [=Kiestingin motti]. JSP:n lääkäri Parjanen havaitsi hänessä alkavan punataudin oireet. Kuume nousi ja lääkäri määräsi hänet palaamaan Kiestingin sotasairaalaan. Onneksi juna oli 11.8. ensimmäistä kertaa palaamassa Kapustnajajoelta Kiestingin asemalle ja hänet otettiin laverille yhdessä 50 haavoittuneen ja kaatuneen kanssa.

Suomalaiset ja saksalaiset korkeat upseerit eivät vielä olleet täysin selvillä sekavasta tilanteesta Kapustnajajoella. He eivät osanneet odottaa venäläisten hyökkäyksiä motitettujen elämänlangaksi muodostuneelle Kiestinki-Louhi rautatielle. Kuumeista pastori Kuuselaa kuljettanut omatekoinen juna joutui juuri tällaisen yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Venäläiset katkaisivat rajan junan edestä. Hiljaista juoksuvauhtia kulkenut lavettijuna saatiin nopeasti pysähtymään, ja veturi työnsi avovaunut rajuun pakomatkaan takaisinpäin. Jotkut lievästi haavoittuneet sotilaat joutuivat paniikkiin ja hyppäsivät junasta, myös Eino Kuusela. Kuumeisen huonokuntoisena hän yritti juosta junan perässä, muttei jaksanut. Vihollinen nappasi hänet kiinni. Hänestä tuli sotavanki. Eikä ihan tavallinen.

Ei kestänyt kauan, kun mottiin jääneet suomalaiset joukot kuulivat vihollisen puolelta kaiuttimen kovaäänistä huutoa. JR 53:n III pataljoonan miesten järkytykseksi ääni oli pastori Kuuselan. Tämä aina totuudessa pysytellyt vanhoillislestadiolainen kristitty kertoi olevansa venäläisten puolella yhdessä vänrikki Heinon ja erään alikersantin kanssa. Hän pyysi suomalaisia veljiä laskemaan aseensa turhan verenvuodatuksen välttämiseksi.

Motitetut miehet tunsivat Eino Kuuselan. Hänestä pidettiin. Nyt muistettiin hänen persoonansa olevan jopa ylikiltti, joka tietäisi hänelle lohdutonta kohtaloa vankeudessa. Hänen ei uskottu sairaana kestävän kuulusteluja eikä muita vankeihin kohdistuvia painostuksia. Siitä alkoi jalkaväkirykmentin sotilaspastorin traaginen tie. Venäläiset pitivät Suomen armeijan sotilaspastoreita politrukkeina, joita oli suojeluskuntalaisten tavoin opetettu vihaamaan Neuvostoliittoa.

Jatkosota oli päättynyt, ja sotien viholliset vapauttivat vankejaan. Neuvostoliitto toimi voittajan ylimielisyydellä hitaan kiduttavasti. Eino Kuuselan omaiset olivat tuskaisia. Hänestä ei ollut kuulunut mitään elokuun 20. päivän 1941 jälkeen. Vanki toisensa perään ilmestyi takaisin kotiseudulleen, muttei Yli-Iin pastori. Eräät vangit kertoivat tavanneensa Einon vankileireillä, mikä valoi toivoa omaisille. Rauhan vuodet etenivät, mutta mitään ei kuulunut. Omaiset kääntyivät suomalaisten ja venäläisten viranomaisten puoleen, mutta entisen vihollisen puolelta ei tihkunut mitään tietoa.

Kuuselan omaisten oli vihdoin tunnustettava tosiasia. Eino ei koskaan palaa. Hänet päätettiin siunata poissaolevana Oulun sankarihautaan kymmenen vuotta sodan päättymisestä, 16. toukokuuta 1954, kaatuneiden muistopäivänä. Kuolinilmoitus kertoo, kuinka vuonna 1910 syntynyt pastori ”joutui kadoksiin sodassa 11.8.1941 uhraten nuoren elämänsä uskonnon, kodin ja isänmaan vapauden puolesta”. Kuolinilmoitukseen sisältyy runo, josta osa kuuluu näin:

”Lie hautasi sylissä mullan,
jota käsi ei hyväillä saa,
tai jalkasi vieläkin astuu
vain polkuja vieraan maan…”


Muistorunosta paistaa lävitse vielä pieni toivon pilkahdus ”tai jalkasi vieläkin astuu”. Omaiset sittenkin odottivat hänen olevan elossa. …

Eino Kuuselan lanko, piispa Hannes Leinonen, hänkin Oulun lyseon poikia, on maininnut muistelmissaan, miten kotimaahan palautetut sotavangit ovat kertoneet Kuuselan olleen Krasnojarskin, Norilskin ja viimeksi Jäämeren rannalla sijainneen Vorkutan sotavankileireillä. Siellä hän virui henkihieverissä hiilikaivoksen töissä samaan aikaan kun suomalaiset riemuitsivat yhdessä neuvostoliittolaisten urheilijoiden kanssa vuodan 1952 Helsingin olympiakisojen panoksesta kansainvälisessä yhteisymmärryksessä.

Puolangalta kotoisin ollut sotavanki Heimo Karvonen on valaehtoisesti todistanut Kuuselan asuneen Vorkutassa hänen naapurisellissään neljä kuukautta ja keskustelleen hänen kanssaan seinän läpi. Karvonen kertoi Kuuselan haavoittuneen lonkaan ja palelluttaneen varpaansa. Pappi viestitti saaneensa 25 vuoden tuomion vakoilusta ja lisäksi karkotuksen jollekin syrjäiselle paikkakunnalle Neuvostoliitossa. Karvonen muistaa Kuuselan ulkonäön harmaantuneine hiuksineen ja ryppyisine kasvoineen. [sotavankia nimeltä Heimo Karvonen ei esiinny Alava-Frolov-Nikkilä: Rukiver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa –teoksen vankimatrikkelissa, VH]

Näistä episodeissa luulisi jo olevan tarpeeksi yhden miehen kohtalon traagisia koukeroita. Pastori Kuuselan tarina ei kuitenkaan vielä lopu tähän tietoon. Työtoverini Timo Malmi, sotavankien historiaan perehtynyt tutkija, kertoo vielä uuden tiedon Eino Kuuselan ”lopullisesta” kohtalosta. Tampereen yliopistossa kokoontuivat Suomen ja Neuvostoliiton historian tutkijat vuonna 1989 pohtimaan yhteisiä ratkaisemattomia ongelmia muuna muassa sotiemme ajoilta. Eräällä kahvitauolla Malmi tiedusteli venäläissilta kollegoiltaan sotavangeista. Keskustelun aikana professori Baryshnikov muisteli lukeneensa Leningradin sota-arkistossa suomalaisen sotilaspapin kohtalosta. Malmi tulkitsi kollegansa ihmetelleen, kuinka Karjalan ja Leningradin rintaman propagandistit kiistelivät Kuuselasta. He ymmärsivät aivan oikein, että suomalainen pappi herättää aina sotilaiden keskuudessa kunnioitusta. Hän ei ainakaan valehtele. Ehkä hänet vanginneen venäläisen rykmentin tiedusteluosasto tiesi, että heidän vihollisensa Kiestingin radanvarsilla, suomalainen JR 53 koostui paljolti Koillismaan totisista miehistä, joista useat olivat lestadiolaisia. Joka tapauksessa suomalaisen papin, erityisesti lestadiolaisen, käyttö sotapropagandassa oli ylennyksen arvoinen suoritus puna-armeijassa.

[Kommentti: Osmo Hyvösen mukaan Pohjoisen suunnasta Kiestingin radalle hyökkäsi puna-armeijan JR 242:n iskupartio. Tarkkaan ottaen kyseisen rykmentin nimi oli ”242. Tarkka-ampujarykmentti”, ja sen komentajana toimi kapteeni N.F. Tsiganov. Minulla ei ole tietoa, saiko kapteeni Tsiganov mitalin tai kunniamaininnan divisionansa päiväkäskyssä;

Ari Raunio – Juri Kilin: Sodan taisteluja 2, Jatkosota, 2005, mukaan: ”Sivusuuntana pidetyn Kiestingin suunnan puolustuksesta vastasi Sallan-Kantalahden suunnalla toimineen 104.Jalkaväkidivisioonan 242.Jalkaväkirykmentti (242.JR). Rykmentin tukena oli 502.Haupitsirykmentin Kolmas Patteristo. Tämän erillisessä suunnassa toimineen kapteeni Nikifor F. Tsygankovin komentaman jalkaväkirykmentin oikeata sivustaa suojasi 72.Rajavartiosto (72.Rajav.), joka oli noin pataljoonan vahvuinen joukko.”, VH. ].

Professori Baryshnikov kertoi, että hänen lukemissaan Leningradin arkistojen kirjeissä moitittiin Karjalan rintaman propagandisteja: ”Miksi päästitte hänet kuolemaan, olisitte lähettäneet hänet tänne (Leningradiin)!” Pastori Kuusela oli todella auktoriteettinsa puolesta hyvä saalis. Hänen käsialallaan, nimissään ja valokuvallaan varustettuna Suomeen lähetettiin päiväyksellä 23.110.1941 lentolehtinen komealla otsikolla ”Suomalainen sotilaspappi puolustaa rauhan asiaa”. Siinä Kuusela vetoaa nimeltä mainiten viiteen oman pataljoonansa sotilaaseen. Hän kirjoittaa:

”…olevansa vakuutettu siitä, että Suomen kansan rauhan tahtoa ei voida kauan estää esilletulemasta…”

On syytä muistaa, että lähes aina teksti oli poliittisen komissaarin sanelema. He myös valitsivat allekirjoittajat. Sotavangin suostumusta lentolehtisen sisältöön ja lähettämiseen ei tarvittu.

Pastori Kuuselan elämä päättyi vankileirillä nälkäkuolemaan kahden sotilaspiirin kiistellessä saaliistaan. Ehkä se merkittiin asiakirjoihin lavantaudiksi. Helsingin Suurkirkon seinällä on tänä päivänäkin sankarinauha, johon on kirjoitettu kaikkien sodassa kaatuneiden tai kadonneiden pappien nimi. Eino Kuuselan kohdalla kuolinpäiväksi on merkitty 13.8.1941, siis vain kaksi päivää hänen vangitsemisensa jälkeen. Päivämäärä on ilmeisesti virheellinen. Sehän ei sovi lainkaan edellä kerrotun kanssa.
[9].

Yli-Iin kirkko

Yli-Iin kirkko on Yli-Iin seurakunan vuonna 1932 valmistunut kirkkorakennus. Yli-Iin seurakunta on perustettu vuonna 1917. Aiemmin seurakunnan kylät Pirttitörmä (Jakkukylä), Tannila ja Karjalankylä olivat kuuluneet Iin jo keskiajalla perustettuun emäseurakuntaan. Ensimmäinen oma kirkko oli läheisestä maalaistalosta vuokrattu pirtti, Niemelän pirttikirkko, joka oli käytössä vuosina 1923-1932. Niemelän talo on edelleen olemassa, mutta talon päädyssä sijainnut pirttiosa on purettu. Paikalle on pystytetty muistomerkki. …

Vuosina 1999-2002 kirkossa tehtiin perusteellinen ulko- ja sisäremontti. Kirkon lähellä on sankarihautausmaa, jossa on 109 yli-iiläiselle sodissa kaatuneelle muistomerkki. Yli-iiläinen pastori Eino Kuusela jäi sotavangiksi jatkosodan alussa Kiestingissä. Hänen muistokseen paljastettiin läheisessä seurakuntatalossa vuoden 2002 itsenäisyyspäivänä kuvanveistäjä Niilo Rikulan valmistama rintareliefi. Seurakuntatalossa on myös sankarivainajien yhteinen muistotaulu. [10]

Höyhtyän suvun vaiheita

Martti Höyhtyä kirjoittaa vuonna 1991 ilmestyneessä kirjassa – ”Isänmaan Puolesta 1918-1945. Kuivaniemen sotaveteraanit” – seuraavasti:

”Mielessäni on muistikuva isästä, kun hän tuli sotilaspuvussa lomalle tai ajoi heiniä latoon. Tärkeänä olen myös säilyttänyt postikorttia, jonka hän on lähettänyt nelivuotispäiväkseni. Paremman puutteessa se on Saimaa-askin kannesta tehty, mutta se tuli omalla nimelläni ja on sellaisena arvokas. Kuva isästä ihmisenä on muovautunut varmaan äidin puheitten värittämänä. Mielessäni on vain muisto, että odotimme häntä kauan…

Isäni Aappi Höyhtyä oli mukana Kiestingin motissa, jossa hänen kohtalonsa sai ratkaisunsa elokuun 24. päivä 1941. Mikä oli tuo ratkaisu, siitä ei ole saatu varmuutta vieläkään. Toiset ovat sanoneet, että he näkivät isän ruumiin ja toiset taas tiesivät hänen joutuneen vangiksi. Itse en osaa arvailla, kummin on käynyt. Yli-Iin kirkkoherra jäi silloin vangiksi ja meillekin kerrottiin huhua, että isä olisi ollut samalla leirillä. Ristiriitaisuutta lisää sekin, että venäläiset ottivat kaatuneittenkin henkilötietoja ja heidän nimissään Tiltu tai joku puhumaan pantu lähetti radiossa terveisiä. Jos niiden lähettäjänä on joskus esiintynyt sellaisia, joiden on kuunteluhetkellä nähty makaavan ruumispinossa, ei tietoihin voi suuresti luottaa. Huhut elivät sitä paremmin.

Äiti odotti viimeiseen saakka, että isä tulisi takaisin ja niin tietysti teimme me lapsetkin. Leskelässä oli silloin radio ja äiti kävi siellä kuuntelemassa tarkasti, kun uutisissa lueteltiin palautettavien vankien nimiä. Isän nimeä ei sanottu, mutta palaamatta jäi moni muukin. Sodan jälkeen hänet sitten ilmoitettiin virallisesti kadonneeksi ja siunattiin kentälle jääneenä. Se ei tietysti ratkaissut mitään. Äiti sanoikin silloin, etteihän tämä estä palaamasta, jos isä on hengissä ja pääsee. Sieltä tulikin vielä pitkien aikojen kuluttua sellaisia vankeja, jotka tiedettiin muka varmasti kuolleiksi. Juuri tällaiset tapaukset ruokkivat sekä toivoa että epävarmuutta. Lopulta isä siunattiin kentälle jääneenä.

Kentälle jääneen siunaus ei ole hautaustilaisuus. Siinä ei kaiveta hautaa eikä lasketa arkkua. Siinä siunataan poissaoleva vainaja. Muistokivi jää kertomaan hänestä. Niin on isänikin paikalla Oijärven sankarihaudalla ja tietämäni mukaan Kuivaniemellä useitten muittenkin kummulla.

Rauhan tulon aikaan meillä oli töissä yksi venäläinen sotavanki Karhumaasta, Kuivaniemen ja Ranuan rajoilla olevasta saarekkeesta, jossa oli vankien leiri. Tuo mies oli oppinut suomea puhumaan ja jopa lukemaankin. Hän sanoi äidille, että sinun miehesi tulee takaisin, mutta minä en pääse koskaan Aleksandrani luo. Vangiksi jääminen on rikos. Kun ei ole mitään ruumiin vammaa, ei ole kuin kaksi mahdollisuutta: Siperiaan tai pum (otsaansa näyttäen).

Isän katoamisen epävarmuus ja palaamisen toivo synnytti meissä lapsissa kuvitelman, että kaikki asiat muuttuvat hyviksi, kun isä tulee kotiin. Arkielämässä oli kuitenkin tartuttava kaikkiin töihin, joihin kykeni. Meitä on seitsemän lasta, nuori veli Matti syntynyt vasta isän katoamispäivän jälkeen, ja jokaisen oli tehtävä sitä mitä osasi. Peltotöissä aloitin silloin, kun kykenin keräämään maahan pudonneita tähkiä.

Vanhempi veljeni Niilo lähti kyntämään jo 11-12 vuotiaan. Kun metsästä piti saada puukuorma, meitä oli monta poikaa reessä ja aina sieltä puita löytyi. Eino-setäni oli näissä töissä joskus opastamassa, mutta hänkin oli menettänyt sodassa toisen kätensä, ei muuten pystynyt suuresti auttamaan. Silloin huomasi, että töihin oppii tekemällä. 14-vuotiaana, kun kansakoulu oli käyty ja jatkokurssi kesken, olin jo ajamassa pölliä myyntipuuksi.

Isäni oli uskovainen mies ja sama henki oli äidilläkin. Heidän elämänarvonsa ja uskonkäsityksensä ovat juurtuneet meihin kodin perintönä. Siinä suhteessa isän poismeno ei merkinnyt muutosta. Äiti talletti kaikki hänen kirjeensä ja niistä näkyy, että sodassakin hänen luotti sanaan: käsi aurassa, sydän taivaassa. Toisaalta hän huolehtii erilaisista arkipäivän töistä, jotka kulloinkin ovat ajankohtaisia ja toisaalta ottaa edessä olevat tilanteet vastaan Jumalan kädestä. Usein hän kirjoittaa tulevansa kotiin, ”jos se on sallittu, mutta jos toisin käy, sekin on Jumalan tahto”. Tällaisessa hengessä oppi lapsesta lähtien ottamaan kaiken vastaan sellaisena kuin se tuli, tietäen, että meidän elämämme on Korkeimmassa kädessä”. [11]

Höyhtyän sukukronikka jatkuu

Eila Nissilä kirjoittaa 5.5.1987 Matti Höyhtyälle, että ”Aapin kirjeistä näkee tarkkaan lukemalla jotakin – isällä on oma tyylinsä kirjoittaa. Neljän vuoden kansakoulu ei ole vienyt yksilöllistä leimaa – ja ehkä näistä saa kuvan hänen ajatusmaailmastaan”.

Aappi Höyhtyän viimeiseksi jäänyt, 53:s kirje kotiin, oli seuraavanlainen:

”20.8.1941
Rakkaani Jumalanverve!

Ensinnäkin kiitos kirjeistäsi, joita olen kaksikin saanut, ensimmäinen oli 12 päivältä Elokuuta ja viimeinen 14 päivältä, itse olen kirjoittanut 11toista, 14 ja 17toistapäivä siis aina kolmen vuorokauden kuluttua.

Ensimmäisen kirjeen kysymyksiin kait olet saanut lomamiehiltä vastauksen. Saapa nähdä joka elää mikäse oikein tämän sodan lopu lienee, nyt meillä on ollut taas rauhallisempaa kun ei ole tarvinnut hyökätä, odottelemme saksalaisia että pääsisivät maantien suunnassa samalle korkeudelle kun met rautatiellä. Onhan se sillä lailla, että jossen on Jumala hyväksi nähnyt, että täällä vielä kotiakin tullaan niin se varmasti tapahtuu, vaan jos se on hyväksi nähnyt että täältä kutsua pois niin on hänen tahtoonsa tyytyminen…

Olen melkein aina kotona unissani ja aivan rauhantöissäkin. Nythänne ne taisi poutat loppua, ainakin täällä on sadella ripsutellut usea päivä vettä, niin että jokohan lienee Luodeperän niitty jää nyt tältä kesältä tekemättä, vaan jos jää niin sekin on Jumalan sallimuksesta irroittaa näin näistä ajallisista ja katoavaisista ja kiinnittää kiinteämmästi Elävään Herraan Jeesukseen, joka meitän ainoa ja tarpeellinen asia täällä maanpäällä oisi. Ei kyllä ihmismieli tahdo aina ymmärtää miksi Jumala näin salli tapahtuvaksi niin kun tuokin, kun luulevan Pastori Juuselan [tarkoittaa Kuuselaa, VH] joutuneen ryssän vankiksi, vaan nekin ovat hänen ajatuksensa niin paljon korkeammalla meidän ajatuksia, kuin taivas on maasta, että sitä ihminen tahtoo välistä hämmästyä.

No niin, taidanpa taas lopettaa ja jääkää taaskin Jumalanrauhaan.

Sydänterveisin Aappi.

Paljon terveisiä isältä Eilalle, Hellille, Niilolle, Martille, Pentille ja Tyynelle sekä vanhalle Äitille ja toisten väelle.

Höyhtyän Yrjöltä Lähtevätn Väinöltä Sepän Vertiltä ja Tuomaalta myös terveisiä,”


Kirjassa ”Isänmaan Puolesta” Hugo Heikinmatti (s. 14.1.1909) kirjoittaa:

”Olimme liki kuukauden motissa, joka rautatien suunnassa oli arvioni mukaan reilun kilometrin, mutta toisessa suunnassa selvästi kapeampi. Maastoltaan siihen kuului suota, rämettä ja joku metsäisempi kohta sekä tietysti ratapenkka. Vihollinen oli ympärillä hevosenkengän muodossa vartioiden aukkopaikkaa molemmilta reunoilta olleilta kumpareilta.

Ensin yritimme pois saksalaisten puoleiselta laidalta, mutta vihollinen oli niin hyvin montussa, ettemme onnistuneet.

Siinä yrityksessä minä pääsin sellaisen montun kohdalle, josta näkyi kiväärin piippu pystyssä. Ajattelin, että siellä ukko kyyröttää ja minä yllätän sen. Niin kyyröttikin lyhyttukkainen mies, jota minä kumautin pyssyn perällä, mutta se oli jo valmiiksi ihan veltto ja nyykähti sinne montun pohjalle.

Kun ei päästy eteenpäin, oli peräydyttävä. Aikani kontattuani huomasin Väätäjän Harrin ja Höyhtyä Aapin makaavan rinnakkain varvikossa. Konttasin niiden luo ja käänsin toisen selälleen. Hän oli ihan veltto ja arvasin heidän kuolleen siihen (kaatuivat 24.8.1941, kuten myös Leo Hyry, Kalle Kilpimaa, Akseli Hamarinaho, Allan Höyhtyä ja Reino Kehus, kaikki Kiestingin itäpuolella. Höyhtyät, Hamarinaho, Kilpimaa ja Kehus siunattiin kentälle jääneinä).”

Edellisestä voi päätellä, että Harri Väätäjän ruumis saatiin pois, koska häntä ei siunattu kentälle jääneenä.

Osmo Hyvönen jatkaa:

”Vertailu Kiestingin suunnalla kärsityistä tappioista muiden rintamasuuntein tappiolukuihin osoittaa, että Koillismaan kairain miesten osalle langennut sotatie osoittautui tavallista raskaammaksi. Kiestingin suunnan taisteluvaiheen 31.7. – 4.9., eli käytännössä elokuun 1941, tappiot olivat yli 2.800 miestä. Jos verrataan näitä tappiolukuja muilla rintamanosillamme kärsittyihin tappioihin hyökkäysvaiheen aikana ja jos huomioidaan myös joukkojen vahvuudet, niin ne olivat Kiestingissä raskaammat kuin yhdelläkään toisella rintamasuunnalla”. [12]

Höyhtyän perheen tietoja

Aappi Höyhtyä, (s. 2.1.1907, kuoli luultavasti 24.8.1941), meni naimisiin Iida Annanpalon (s. 14.9.1906 – k. 5.3.1958) kanssa. Kuollessaan (tai kadotessaan) Aappi oli kuuden lapsen, Eilan, Hellin, Niilon, Martin, Pentin ja Tyynen isä. Seitsemäs lapsi, Matti, syntyi Iida-leskelle 25.2.1942. Iida ei ollut raaskinut kertoa odottavansa lasta, kun Aappi oli sodasta viimeisellä heinäntekolomalla.

[alikersantti Höyhtyä, Allan Immanuel, III/JR 53, Kapustnajajoki 24.8.1941: Hyvönen, s. 213].

Eila Nissilä muistelee isäänsä Aappi Höyhtyää

Miten osaisin kuvata isääni Aappia?

Hän oli 23-vuotias, kun hänen isänsä Pekka kuoli. Aapin Eino-veli oli isänsä kuollessa 12 vuotta. - -

Äiti ja isä saivat ahertaa rauhassa yhdessä kymmenen vuotta, kun tuli sota maahan. Isä sai palata talvisodasta. Oli vielä vähän aikaa hoitaa kotiasioita.

Erikoisesti on jäänyt mieleen jouluaattoilta 1940. Meillä oli oman väen lisäksi ”Viipurin täti” Briitta Wittenberg, vanhaäidin sisko. Hän oli jäänyt leskeksi ja lapset olivat omissa oloissaan (en tiedä heistä muuta kuin että yksi tyttö oli farmaseutti ja oli yksi poika joku upseeri, mutta oli heillä sairautta ja muuta , joka esti pitämästä yhteyttä?). Briittatäti oli tullut Oijärvelle kesällä 1939 (samoin kuin Saaratäti Amerikasta, hän vaan kävi).

No, niin. Briittatäti ehdotti että laulaisimme ”OI muistatko vielä sen virren”, jota he olivat oman perheen kanssa laulaneet. Mutta erikoisesti jäi kaikumaan isän ääni, voimakas veisuu, kun laulettiin jouluvirsi ”Enkeli taivaan”. Istuin pirtin penkillä isän vieressä ja miten turvalliselta se tuntuikaan. [13].

Helli Hiltula muistelee isäänsä Aappi Höyhtyää

Jatkosota alkoi kesällä 1941 ja taas piti isänkin lähetä. Kerran sai käydä heinäntekolomalla. Meillä oli kaksi lehmää jäänyt metsään. Toinen saatiin pelastettua ojasta, mutta toista ei löydetty. Äiti ja naapurin vanhat miehetkin hakivat. Turhaan. Isäkin päivän haki, mutta kun ei löytänyt, oli sanonut, että ei kannata monta päivää hakea, kun on kiireellinen heinäaika, eikä tiiä misä mättäänkolossa sitä itekin makaa. Lehmän luurangon olivat marjamiehet löytäneet seuraavana kesänä. Jalka oli tarttunut puunjuuren koloon, ettei ollut saanut sitä irti, vaan täytyi siihen kuolla.

Niin sitten isä katosi Kiestingin motissa 24.8.1941. Äiti ootti isää kuolemaansa asti, kun uskoi hänen joutuneen vangiksi. Kahvipaketti ootti isää äitin lukitussa arkussa sota-ajan, jollon ei oikeaa kahvia saanut. Isän tulemaksi olis ollu oikea kahvi. Huhuja liikkui: Tannikylään oli tuotu kaksikin lentolehtistä, joissa oli ollu isän ja Yli-Iin kirkkoherra Kuuselan nimi, että he ovat Venäjällä vankina. Taas uusi: sotasairaalassa joku mies oli kertonut kantaneensa jalkaan haavoittunutta korpr. Höyhtyää, mutta hänen täytyi jättää, kun ei jaksanut ja ois itekin jäänyt mottiin. Joku taas oli sanonut kuulleensa, kun isä lähetti terveisiä ryssän Tiltun radiossa, että hän on vankina, mutta voi hyvin.

Joulun alla -57 äiti antoi äitinsä sormuksesta teetetyn sormuksen ja sanoi: ”Koitapa tuota. Sehän sopii sinulle ja sinä sen hänelle laitatkin. Ota sinä se ja Eila ja Tyyne hänen toiset sormuksensa. Kun hän kuolee jää joka tytölle häneltä sormus muistoksi”. Olin ihan vihainen, että mitä hän nyt tuollaisia puhuu. Äiti sanoi, että hän on nähnyt sellaisia unia, että jos Venäjältä ei kuulu mitään, niin isä tulee häntä noutamaan. Äiti kuoli 5.3.58 aivoverenvuotoon.

Kyllähän äiti, jos me lapsetkin, oli lujilla sota-aikana ja sen jälkeenkin. Eino-setä menetti oikean kätensä sodassa. Hän sai proteesin käsitynkäänsä. Siinä oli vain ”pyhäkoura”. Setä teki ite pajassansa työkoukkukäden, että pystyi kesällä ajamaan hevosvetoista niitto- ja haravakonetta. - -

Vaikeaa ja raskasta oli sota-ajan lapsuutemme. Kun tieto isän kaatumisesta tuli, kokosi äiti meidät, niin kuin kanaemo siipiensä suojaan ja sanoi, että nyt meillä ei ole enää isää. Mutta itkunsa hän itki navetassa ja öillä, meiltä lapsilta koitti kätkeä surunsa ja teki töitä ja huolehti meistä. Kaikkensa meidän eteen uhraten.

Kyllä oli raskasta sekin aika kun rauhan tulon jälkeen Venäjältä palautettiin sotavankeja. Radiossa lueteltiin niiden nimet. Radioita oli vain Leskelässä ja koululla. Toivorikkaina äiti kanssa mentiin aina kuuntelemaan, mutta kyllä oli raskas askel takaisin tullessa, kun isän nimeä ei kuulunut. Oli melkein jokaöinen uni, kun isä unessa tuli kotiin, ja aina piti herätä totuuteen, että unta se vieläkin oli.

Muistan miten kävi kateeksi, kun isä viimeisellä lomallansa, viimeisenä iltana saunan jälkeen istui keinutuolissa Pentti ja Tyyne sylissä. Seisoin vieressä ja mullakin olis haluttanut isän syliin. Isä oli sitten peitellyt vielä meitä jokaista, kun jo nukuimme ja sanonut siten äitille, että nuin pieniäkö ne kaikki vielä ovat.”. [14]

Monta sukulaista rikkaampi
Holappa-sukuun kuuluvat lukkari Gullsten ja hänen jälkeläisensä saivat oman muistomerkin Piippolan kirkon länsiristin kohdalle kirkkomaahan. Äitini serkut Pentti ja Paavo Anttila olivat olleet puuhamiehinä. Kaunis, kirjannäköinen luonnonkivi, josa metallilaatalle kaiverrettuna tekstiä.

Minä sain sukujuhlassa Piippolassa valtavan määrän ”uusia” sukulaisia, lähinnä Holappoja Utajärvi-Puolanka –akselilta. Suurimmasta osasta heitä en entuudestaan tiennyt mitään.

Mutta sain myös uuden pikkuserkun, Marjaana Kempin Vantaalta. Hänen isänsä, sotapappi Eino Kuusela joutui neuvostoliittolaisten vangiksi toisen maailman sodan aikana. Marjaana kertoi, miten heidän perhe odotti isän paluuta.

Karamelleistäkin perhe säilytti isälle aina osuutensa. Riipaiseva tarina. [15]

Turun Sanomat kirjoitti 18.5.2008 sotilaspappien kohtaloista sodissamme otsikolla. Artikkelin otsikko kuului: ”Sotavangiksi joutuneiden pastorien epäiltiin olleen elossa vielä 1950-luvulla.

Lisäotsikko kertoi ”Kollaan papin omaiset vetosivat Kekkoseen” – Kollaan pappi oli Parkanon vt. kirkkoherra, luutnantti Jorma Heiskanen, joka Talvisodan Kollaan rintaman kokemuksistaan kirjoitti välirauhan aikana kirjan Rintamapappina Kollaalla. Luutnantti Heiskanen kutsuttiin kesäkuussa 1941 asepalvelukseen rintamakirjeenvaihtajaksi.

Viikko sodan syttymisen jälkeen 29.6.1941 Heiskanen oli viisimiehisen tiedustelupartion mukana rajalla Imatran-Enson tien varressa, kun partio joutui tulitukseen ja hajosi. Heiskanen katosi.

Vuonna 1942 Heiskasen RUK-merkki löytyi erään Suomeen tiedustelutehtävissä pudotetun venäläisen desantin hallusta.

Piispa Erkki Kansanahon mukaan kyvykkäänä kirjoittajana tunnettu Heiskanen oli ”kirkkomme lupaavimpia nuoria pappeja”. Kannaksen Hiitolan pappi oli yksivuotiaan pojan ja vaimon kanssa asettunut Parkanoon.

Erään tiedon mukaan Heiskanen oli haavoittunut käsiin ja joutunut sotavangiksi, mutta häntä ei muiden vankien mukana palautettu kotimaahan 1944-1945. Vuonna 1948 vaimo Elna Heiskanen Lappeenrannasta vetosi ulkoministeriöön, jotta se kysyisi miehestä. Kotiin palannut sotavanki oli kertonut tavanneensa Heiskasen vankileirillä.

Heiskasen ystävä, kansanedustaja ja rintamapappi Antti J. Rantamaa sai toiselta vangilta tietää, että käsistä amputoitu Heiskanen oli kuollut sairaalaan.

Ulkoministeriö vastasi 11.9.1948, että asiaa tutkitaan. Joulukuussa 1948 Neuvostoliiton Suomen-suurlähettiläs Valerian Zorin vastasi, että uusi luettelo, johon Heiskanen sisältyi, oli hyödytön. Elna Heiskanen teki useita kyselyitä. Kun Neuvostoliitosta 1954 palautettiin toistakymmentä sotavankia, hän kirjoitti taas. Ministeriö vastasi, ettei uutta tietoa ole.

Joulukuussa 1975 Elna Heiskanen kirjoitti presidentti Urho Kekkoselle ja pyysi, että tämä Neuvostoliiton matkoillaan kysyisi Heiskasesta, ”koska vankileireille on unohtunut sotavankeja nimettöminä numeroina”. Presidentinkanslia lähetti kirjeen um:lle ja kysyi, oliko jotain tehtävissä. Um vastasi 12.11.1975, että kyselyt olivat olleet tuloksettomia.

Pappi katosi Siperian leireille

TS 18.5.2008 jatkaa:
Jalkaväkirykmentti 53:n III pataljoonan sotilaspastori Eino Kuusela, 30, joutui sotavankeuteen 13.8.1941 [tämä kaksi päivää myöhäinen vangiksijäämispäivä esiintyy myös Rukiver! -teoksessa, VH] Kiestingissä. Kuusela kenttähautasi virkaveljiensä kanssa kaatuneita joukkohautoihin, sillä heitä ei voitu ottaa mukaan suomalaisten jouduttua miltei mottiin. Kaatuneet haettiin kotimaahan vasta 55 vuotta myöhemmin.

Vihollinen käytti Kuuselaa propagandan välineenä radiossa ja levitti lentolehtisiä, joissa oli hänen valokuvansa ja kirje. Siinä hän kehotti suomalaisia pyrkimään rauhaan eikä edistämään Adolf Hitlerin hankkeita. Eräiden kotiin palanneiden sotavankien mukaan Kuusela oli kuollut sotavankileirillä aliravitsemukseen, mutta toiset kertoivat hänen eläneen vielä 1953 Norilskin leirillä, minne hänet oli kertomansa mukaan tuomittu vakoilusta.

Yli-Iin papista tehtiin kyselyjä, mutta ne olivat tuloksettomia.

Sotavankeudesta palasi 5-15 miehen ryhmiä vielä 1950- ja 1960-luvuilla, mutta asiasta ei nostettu suuria otsikoita, eivätkä miehet juuri halunneet puhua. Tiettävästi viimeinen sotavanki palasi 1973.

Suomalaisvankeja tuomittiin 15-30 vuoden lisärangaistuksiin suojeluskuntaan kuulumisesta. Papit, AKS:n ja IKL:n jäsenet olivat erityisen heikoilla. Siperian vankileireillä moni heistä menehtyi ankariin oloihin, ylirasitukseen ja tauteihin. [16]

Sotavankitutkija Reijo Nikkilän arkistolöytöjä pastori Kuuselan kohtalosta

KUUSELA, Eino Ilmari
s. 2.10.1910 Piippola, sotilaspastori, III/JR 53,
jäi sotavangiksi 13.8.1941 [p.o. 11.8.] Kiestinki.

Kuollut 4.3.1942 NKVD:n vankila, Leningradin alue;

Oli sotavankisairaalassa N:o 2222, Leningradissa 29.8.1942;


Sotavanki Erkki Nissinen on kertonut paluukuulusteluissa: Kuusela kuoli keväällä 1943 Leningradin vankileirillä liikarasitukseen. Kertoja Nissinen oli syntynyt 17.5.1911 Tuusniemellä, hän jäi 2./Er.Lin.P 15:n riveistä vangiksi 28.3.1942 Tuoppajärvellä, Taraskin saarella partiotaistelussa ja oli sijoitettu vankeutensa aikana mm. Sorokassa, Tserepovetsin vankileirille ja Tserepovetsin vankisairaalaan, pääsi palaamaan Suomeen 28.3.1945;

Sotavanki Keijo Pulkkinen kertonut paluukuulusteluissa: Eräs Wendelin-niminen mies kertoi Orangin leirin sairaalassa, että hänelle oli eräs mies antanut sotilaspastori Kuuselan raamatun, vaimon valokuvan ja Kuuselan kädestä otetun röntgenkuvan, jossa takana kirje Kuuselan vaimolle, ja että mies, joka tavarat antoi, oli ollut Kuuselan kanssa Leningradin vankilassa, jonne Kuusela oli kuollut. Wendelin, joka itse kuoli Orangissa vatsatautiin, antoi minulle Kuuselan tavarat. Italialaiset [vangit] varastivat raamatun, jonka repivät pahoin paperipulan takia. Venäläiset takavarikoivat röntgenkuvan, jonka takana oli kirjoitus, että hänellä on edessä nälkäkuolema, jota jouduttaa kaksi kuukautta sitten saamansa ripuli. Kirjoitus [kirje vaimolle] oli päivätty 5.5.1942 ja allekirjoitus ”Eino Kuusela”.;

UM 110, E 6: Kuusela nähty tammikuussa 1945 sotavankileirillä; sotavankeudessa upseeri;

SA T 19472/2: Kuusela, noin 20 kilometriä Kiestingistä itään joutui haavoittuneena vangiski;

SA T 20987/Bc 1/6: 20 km Kiestingistä itään joutui vihollispartion vangiksi. Nimi ollut lentolehtisessä. Keväällä 1943 ollut Leningradin vankileirillä;

Sotilaan Ääni –rintamalehdessä N:o 61/19.7.1943 kuva ja yleisotsikon ”Suomalaisten sotilaiden mietelmiä” alla teksti: ”Me suomalaiset olemme joutuneet edistämään väärää asiaa, taistelemalla Hitlerin valloitushankkeiden puolesta. Toivon, että Suomen kansa saa voimaa pelastua sodan kauhuista, johon se on vasten tahtoaan vedetty. Patl. pastori Eino Kuusela”.;

Jahvetti: Suomi Neuvostoliiton radiossa. Oy Suomen kirja, Helsinki 1942, s. 174: Moskovan radion suomenkielisessä lähetyksessä 9.10.1941 klo 23.00 mainittu ”venäläisten vankina on erään pataljoonan pappi Kuusela”. [17] Toimittaja emeritus, dokumentaristi, sotavankitutkija Reijo Nikkilä on ystävällisesti luovuttanut arkistotutkimustensa tuloksena kertyneet tiedot sotilaspastori Eino Kuuselan ja muiden sotavankeudessa menehtyneiden kohtalosta.

Lisätietoja Reijo Nikkilän arkistotutkimuksista: Edellä mainittu Erkki Nissinen, joka kertoi Kuuselan menehtyneen Leningradin sotavankileirillä keväällä 1943, kirjoitti Sotilaan Ääni –lehden numerossa 115/19.11.1942 kirjeen kotiin: ”Emäntä Anna Nissinen, Suomi, Rantsila, Sipolan kylä. Äiti hyvä! Ilmoitan näillä muutamilla sanoilla, että jouduin 15. päivänä syyskuuta sotavangiksi Neuvostoliittoon… Minua vähän huolettaa, että ehtikö velipoika omilta töiltään auttaa teitä niissä syystöissä ollenkaan? Ja onko ne toiset velipojat säilyneet vielä terveinä siellä rintamalla ja onko heistä kukaan saanut käydä lomalla? Voikaa hyvin. Terveiseni. Poikanne Erkki, 15 Linnoituspataljoonan sotamies Erkki Nissinen”.

Keijo Pulkkinen, joka kertoi Wendelinin terveisistä, oli syntynyt Parikkalassa 25.11.1918, toimi vänrikkinä 2./I/KTR 15:ssa ja jäi heti sodan alussa vangiksi 5.7.1941 Uukuniemen Ristalahdessa; 15.8.1941 Grjazovetsin leirin johto ilmoitti Moskovaan, että suojeluskuntalainen Keis Pulkinen [Keijo Pulkkinen] suhtautuu vihamielisesti Neuvostoliittoon. Vänrikki Pulkkinen pääsi palaamaan Suomeen toisessa palautuserässä jouluna 25.12.1944.

Eino Kuuselan raamattua, vaimon kuvaa ja rgt-kuvaa vaimolle osoitettuine kirjeineen eteenpäin välittänyt mies oli Lauri Wendelin, s. 3.12.1921 Helsinki, oppilas I/JR 46:n riveissä, ja jäi 25.2.1942 vangiksi Valkeasaaressa: hän menehtyi Orangissa 11.9.1942. Wendelin oli kuollessaan vasta 19-vuotias. [17]

Kansan Mies, N:o 32, sunnuntaina marraskuun 2 p:nä 1941

Kansan Mies –niminen puna-armeijan rintamalehti, jota lentokoneista ja heittimien avulla singottiin suomalaisten rintamamiesten luettavaksi, määritteli itsensä etusivun otsikkolaatikossa seuraavasti:

”Suomen kansan vapaus ja onni turvataan lyömällä maahantunkeutuneet Saksan fascistit ja niiden suomalaiset apurit”.

Lehden etusivulla on Eino Kuuselan kuva, yllään suomalainen sarkainen kenttätakki ja verikauha päässä, ilman arvomerkkejä kauluksessa sekä otsikko:

Suomalainen sotilaspappi kohottaa äänensä rauhan puolesta.

Pataljoonan pastorin Eino Kuuselan kirje suomalaisille soitilaille.

Haavoituin ja jouduin Neuvostojoukkojen vangiksi Kiestingissä 11/8. Minä pelkäsin, että minut ammutaan, sillä olinhan Suomen lehdistä lukenut, että Neuvostoliitossa näin tehdään. Erittäin on kerrottu kauheita, miten Neuvostoliitossa erityisesti pappeja vainotaan, joten siitäkin syystä odotin kokonaan toista kohtelua kuin mitä olen saanut todellisuudessa. Suuri oli siis hämmästykseni, kun minut yhdessä muiden haavoittuneiden kanssa sijoitettiin sairaalaan, jossa oli hoidettavana neuvostovenäläisiä upseereja ja sotilaita. Täällä minuun, samoin kuin muihinkin sotavankeihin suhtauduttiin ystävällisesti. Sekä sotilaat että sairaalahenkilökunta ovat meistä kohdelleet tavattomalla huomaavaisuudella ja meitä on hoidettu niin, ettemme parempaa ole voineet toivoa. Pääsemme rauhan tultua kotiin.

Tässä hoidossa olen nopeasti tervehtymässä. Minä en voi muta kuin iloita tästä kohtalon käänteestä. Olen muiden vangeiksi joutuneiden sotilaiden kanssa näin päässyt sodan ulkopuolelle ja sitä minä en voi pitää muuna kuin suurena onnena, sillä sodan jatkuessa aloin tuntea, että me suomalaiset olemme joutuneet edistämään väärää asiaa, taistelemaan Hitlerin valloitusaikeiden puolesta.

Tämä sota on tuonut jo Suomen kansalle tavattomia kärsimyksiä. Miehiä on kaatunut ja aineellisia varoja tuhoutunut. Minä en voinut olla iloitsematta kansani puolesta, kun kuulin, että Englannin hallitus oli esittänyt Suomelle rauhan tekemistä, luvaten auttaa Suomea tämän rauhan aikaansaamisessa. Mielestäni tuntui selvältä, että Suomen onni olisi vaatinut kiirehtimään rauhan aikaansaamista, kun nyt olisi saatu entiset rajatkin maallemme palautettua. Hallituksemme, hyljätessään tämän tilaisuuden, on toiminut vastoin kansamme etua ja tahtoa, sen olen velvollinen sanomaan tietäen ne mielialat, jotka Suomen kansan keskuudessa liikkuvat.

Olen vakuutettu siitä, että Suomen kansan rauhan tahtoa ei voida kauan estää esilletulemasta. Toivon, että Suomen kansa saa voimaa pelastua sodan kauhuista, johon se on vasten tahtoaan vedetty.

Ryhmä Turtolan 3:nnen pataljoonan komentajat ja sotamiehet, kapt. Järvi, vänr. Patala, stm. Tuisku, stm. Ylitalo, stm. Jalo ja toiset Suomen sotilaat, on aika saada loppuun tämä kärsimyksiä tuottava sota. ON aika Suomen työtä ja rauhaa rakastavien miesten päästä sotimaan puutetta ja nälkää vastaan. Suomen kansa on pelastettava enemmistä kärsimyksistä lopettaen taistelut ja solmimalla rauha.

Toimikaa sen hyväksi.

Eino Kuusela.


23.10.1941.

Ryhmä Turtolan 3:nnen patlj. past.
[18]


Lähteet:

[1] Jatkosodan Pikkujättiläinen, toim. Jari Leskien ja Antti Juutilainen, WSOY 2005, s.266-270.

[2] Osmo Hyvönen: Kiestingin motti. Pohjois-Suomen Tykkimieskilta, 1994, 2. painos, s.49.

[3] Martti Turtola: Kyllä täällä kaatuakin voidaan (Jussi Turtolan kohtalo), Otava 2000, s.172.

[4] Hyvönen, s. 49.

[5] Hyvönen, s. 60-62.

[6] Teuvo Alava, Reino Hiltunen ja Antti Juutilainen (toim.): Muistatko… Sotavangit ry. 1969-1989. Helsinki 1989. http://www.klubi.biz/sotavangit/perus2.php?id=64.

[7] Hyvönen, s. 226-227.

[8] Hautausilmoitus, Kaleva n. 10.5.1954, Oulu, via Osmo Hyvönen: Kiestingin motti, s. 224. Ilmoitus on kirjattu tähän painovirheineen.

[9] Matti Parjanen: Marskin ritari Paavo Koli: itseään käskenyt mies. Helsinki, 2009, s. 137-139. p://www.tampereensuomalainenklubi.fi/tapaht ... 02007.html.

http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirja ... ies/862779.

[10] Wikipedia: Yli-Iin kirkko.

[11] Juha Aappi Höyhtyä: ”Höyhtyän suvun vaiheita”, heinäkuu 2003, nettimuistelmat Höyhtyä suvun vaiheista, s. 8-9.

[12] Höyhtyä, s. 11-13.

[13] Höyhtyä, s. 7, 26-27.

[14] Höyhtyä: s. 40-41 ja 44.

[15] Täyttä elämää –blogi: http://am-oma.blogspot.com/. 19.7.2010.

[16] Turun Sanomat, 18.5.2008.

[17] Tutkija Reijo Nikkilän Suomen ja Venäjän arkistoista kokoamat tiedot, kirjoittajan hallussa. Katso myös Teuvo Alava – Dmitri Frolov –Reijo Nikkilä: Rukiver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa. Helsinki 2002.

[18] Kansan Mies –rintamalehden N:o 32/sunnuntaina marraskuun 2 p:nä v. 1941, kirjoittajan hallussa oleva kappale.
Viimeksi muokannut Veikko Huuska, 25.01.12 16:44. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Eino Kuusela - pappi ja sotavanki

Tässä artikkelissa esiintyy Jorma Karanko -nimikin, joka lienee väärä? Pitänee olla siis Jouko Karanko.

Sotapapit -kirjassa esiintyy sotilaspastori Jouko Karanko. Hän kertoo sivuilla 48-55 vaiheistaan Kiestingissä, mutta ei mainitse tätä pastori Eino Kuuselan tapausta.

Kuoppala Jussi Sotapapit
Kirjapaja, 1976, 175 s., 1.painos

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Eino Kuusela - pappi ja sotavanki

Netistä löytyvä ja Seura-lehdessä N:o 9 / 1992, sivut 6-12, 84- ja 10 / 1992, otsikolla ”SIPERIAN LISTA” julkaistu punaisen valpon lista karkotettaviksi aijotuista isänmaan ystävistä sisältää seuraavat tiedot:

Karanko Jouko Juhani, 1909, pastori, Suomussalmi.

Korjasin pastorin etunimen tekstiin. Kiitos oikaisusta.

http://siperiaan.blogspot.com/2007/02/s ... tavat.html.

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Eino Kuusela - pappi ja sotavanki

Pastoraalitöiden bibliografia netissä kertoo, että Eino Ilmari Kuuselan kirkkohistorian oppialaan liittyvä pastoraalityö valmistui juuri Talvisodan alla 1939;

Luettelon n:o 697:
KUUSELA, Eino Ilmari: Laestadiuksen huomattavimmat apulaiset ja heidän merkityksensä laestadiolaisuuden kehitykselle. 1939. 160 s.

http://www.helsinki.fi/teol/tdk/pdf/Kir ... raalit.pdf (Oulun hiippakunta, sivu 34)

Niitä sun näitä
Viestit: 565
Liittynyt: 19.12.11 23:11

Re: Eino Kuusela - pappi ja sotavanki

Eino Kuuselan vangiksi jäämisestä ja myöhemmästä kohtalosta löytyy hieman lisää tietoa mm. tästä kirjasta:

Paavo Kolin (lähinnä sotaa koskevista) vaiheista kertovassa kirjassa Marskin ritari Paavo Koli, on luku Sotilaspapin kohtalo (s. 135-140). Päälähteenä näyttää olevan Hyvösen Kiestingin motti, jonka 2. painoksen lopussa on oma liite Eino Kuuselan vangiksi jäämisestä ja kohtalosta. Toki jotain uuttakin tietoa Kuuselan vaiheista näyttää löytyneen.

Parjanen Matti: Marskin ritari Paavo Koli. Itseään käskenyt mies.
Tampere University Press, 2009

Kirja on muutenkin hyvin mielenkiintoinen kuvaus mm. Kiestingin motin taisteluista, joten kannattaapa tutustua.

Harmi vaan, että noin hienoa kirjaa ei ole saatu kunnon levitykseen ja pieni painoskin on nyt loppuunmyyty.

http://www.uta.fi/kirjasto/tup/index.html

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Eino Kuusela - pappi ja sotavanki

Hieman lisää pastori Eino Kuuselasta.

Lisäsin nettialbumiini Neuvostoliiton turvallisuuselimen NKVD:n Leningradin vankilassa marraskuussa 1941 otetun valokuvan Eino Kuuselasta. Mukaan liitin samassa paikassa samaan aikaan otetut kolmen muun suomalaisen sotavangin kuvat tietoineen.

Katso kuvat ja lisätekstit täältä; https://picasaweb.google.com/1136798014 ... raskuu1941

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Eino Kuusela - pappi ja sotavanki

Etsin kauan omista arkistoistani tätä pastori Eino Kuuselan sotavankikohtaloon liittyvää rintamalehtijuttua. - Tai oikeastaan kyseessä oli lentolehtinen, jonka tekstisisältö oli identtinen tämän neuvostoliittolaisen rintamalehden kanssa:

Sotilaspastori, sotavanki Eino Kuusela, pakotettuna lausuu Neuvostoliiton puna-armeijan julkaisemassa suomenkielisessä rintamamieslehdessä Kansan Mies (n:o 32, 2.11.1941) seuraavaa:

Lähde: tutkija Pauli Kruhsen tallenteet;

http://www.histdoc.fi/ven_rintamalehdet ... 2_32_1.JPG (napauta isoksi)

Viesti luettavissa myös täältä:
https://picasaweb.google.com/1136798014 ... 1876503858

*

Pastori Kuuselan sotavankeusasemaan on lehdessä kytketty myöskin viereinen otsikolla ”Suomen propagandaherrat yllyttävät surmaamaan sotavankeja” –niminen artikkeli, jossa koetaan todistaa sotavankipastorin avulla puna-armeijan näkemystä suomalaisten upseerien ja sotaväen asenteista ja toiminnasta.
Artikkelissa todetaan mm.:
”Julkaisemme tämän Yli-Iin uuden seurakunnan pastorin kirjeen (EK:n kirje). Tämä kirje puhuu itse puolestaan. Sadat suomalaiset sotilaat ja ne upseerit, jotka ovat joutuneet Puna-armeijan vangeiksi, ovat todistaneet samaa kuin pastori Kuuselakin.
Nuo samaiset propagandaherrat eivät ole säästäneet värejä kuvatessaan niitä kauhuja, jotka muka odottavat vangiksi antautuvia suomalaisia sotilaita. Kuvaavaa muuten on, että esimerkiksi edellämainittu pataljoonan pastori Kuusela kertoi valmistautuneensa kidutuskuolemaan. Kun hän sitten näki, minkälaisen petosverkon pyörteisiin hänetkin oli sotkettu, ei hän vakaumuksellisena kristittynä sanonut voivansa vaijeta, vaikka tietääkin saavansa Suomessa vallassaolevan suunnan kirot päällensä.
Sitä ei tietenkään auta pelätä silloin, kun kyse on totuudesta, kun on kysymys koko Suomen kansan olemassaolosta, jonka ovat saattaneet uhanalaisiksi Suomen nykyiset vallanpitäjät.”
jne.

Näitä 1941 aikaisia tekstejä lukiessa lukijan on paikallaan suhteuttaa tekstit sodanaikaiseen kontekstiinsa, eli siihen sodankäynnin ja myös propagandasodan yhteyksiin, joissa sodan osapuolet tuolloin puolin ja toisin elivät
(VH).

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”