Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Irene Janhonen, s.1920 Detroit. Desantti Osa II

Irene Janhonen - desantti
Osa II

”Samassa rävähti konepistoolisarja ja miäs kaatu selälleen. Se tapahtu äkkiä. Miäs tapettiin, mutta kuka tapettiin? Epäily heräs, sillä maakunnas oli sota-aikaan kaikenmoisia lihamiähiä liikkeellä, mustan pörssin kauppiaita. Mutta Roine sanoi, että olipa kuka tahansa, kun kerran ei kädet ylhäällä pysy. Kraappasin tulitikulla valakeen ja kattelimme kasvoja. Roine veti vainajan käden taskusta ja siältä tuli 7,65 millin pistooli. ”Ei tommonen kunnon ihminen ole, jonka taskusta tulee tommonen ase!”

Tutkittiin miästä tarkemmin. Kaks pukua sillä oli. Päällimmäinen semmonen puku, jota maaseudulla käytettiin, alla kaupunkilaisempi. Lompakko oli sisimmäisen puvun povitaskus. 175.000 markkaa siinä oli senaikaista rahaa. Valpon poliisit myöhemmin kuulusteli rahasta ja kai Eloltakin. Väittivät, että rahaa piti olla enemmän. Sanoin, ettei yhtään enempää. Siinä oli ainakin kymmenen henkee toristamas, kun rahat laskettiin.” [14]

xx

”Naisen kuulusteluissa selvis, että samaan aikaan ne desantit pudotettiin Mekkonevalle Koveron pohjoispuolelle. Erikseen sitten tulivat ja pyrkivät Nokialle. Mies kai tuli Talosenperän, nainen Ylijoenperän kautta. Myöhemmin löytyi lähettimet ja vastaanottimet ja laskuvarjot. Puhuttiin, että niitä olis ollu kaks hevoskuarmaa. Naisdesantin avulla paikka löytyi.” [15]

xx´

Risto Sisättö muistelee

Desantteja Sisätössä

Oli sateinen ja pimeä syysilta 1943. Joukko Sisätön kylän poikia oli kokoontunut ulos vaihtamaan ajatuksiaan. Kun samalla kuului läheltä lentokoneen hurinaa, pojat alkoivat arvella, mahtaisiko vihollinen pudottaa nyt desantteja tänne kauas sisämaahan Ikaalisten seudulle. Asiaan ei sen paremmin kuitenkaan kiinnitetty huomiota.

Kului muutamia päiviä. Olin pellolla niittämistehtävissä, kun huomasin metsän laidassa aidan takana seisovan jonkin tuntemattoman ihmisen. Aloin katsella häntä pitkään ja ihmettelin, kuka hän voisi olla, kun vain noin tulee metsästä. Ilmeisesti hänkin heti huomasi minut, koska tuli suoraan luokseni.

Totesin tulijan lähemmäksi päästyään naiseksi. Kun hän enempää puhumatta tiedusteli minulta valtatietä, neuvoin hänelle, millä suunnalla on maantie. Nainen lähti kävelemään sinnepäin, ja minä jatkoin työtäni jonkin aikaa. Samalla kuitenkin ajattelin, mahtoiko tuo olla rehellinen kulkija. Löin viikatteen peltoon ja päätin lähteä ottamaan asiasta selkoa. Olihan minulla 13-vuotiaana sotilaspoikana siihen velvollisuus.

Kotiin tultuani otin polkupyörän ja kerroin isälleni, että lähden seuraamaan epäilyttävää naista. Sovimme myös, että hän soittaa poliisille, jollaisena silloin toimi Luhalahdessa jääkärivääpeli K.V. Visamäki [16], ja pyytää häntä tulemaan ottamaan asiasta lähemmin selvää.

Seurailin tuota naista välillä pyörällä hänen edellään ajaen ja taas jääden jälkeen useita kilometrejä. Tuli sitten eräs sivutienhaara, ja seurattavani lähtikin kulkemaan sivutietä. Tämän vuoksi poikkesin heti lähellä olevaan taloon pyytämään talon väkeä sanomaan perässä tulevalle poliisille, että hän poikkeaisi sivutielle. Lähdin itse taas seuraamaan naista.

Kovin pitkälle ei tarvinnut mennäkään, kun poliisi ja isäni tulivat naisen luokse ja pyysivät nähtäväksi henkilöllisyyspaperit. Nainen näytti heti paperinsa, joita tutkittuaan poliisi sanoi, että näillä papereilla saa kyllä mennä minne vain, kunhan ei tee mitään pahaa.

Minä seurasin papereiden tarkastuksen aikana naisen liikkeitä ja huomasin hänen matkatakkinsa taskussa pistoolin. Menin poliisin viereen ja kuiskasin hänelle tekemästäni havainnosta. Poliisi kaatoi heti polkupyöränsä ja tarttui naisen taskussa olevaan käteen. Vedettäessä kättä taskusta ulos tuli siinä mukana ladattu automaattipistooli. Poliisi suuttui, ärjäisi naiselle, että hän on koko ajan valehdellut, hän on maanpetturi. Tähän nainen vastasi:

”Niin olen, mutta ei saa kuulustella eikä kovistaa näin maantiellä, sillä sen kieltää kansainvälinen laki”.

Tarkastimme naisen taskut perusteellisesti ja lähdimme kuljettamaan häntä ison maantien varteen. Isä ja minä lähdimme kotiin ja poliisi lähti viemään desanttia Luhalahteen päin.

Kotiin päästyä soitimme tapahtumasta heti Ikaalisten nimismiehelle. Hän lupasikin heti saapua eikä kauan kulunutkaan, kun hän jo oli kodissamme mukanaan is. miehiä ja mainittu desanttinainen.

Naiselta tiedusteltiin, miksi hän ei ollut ampunut heti poikaa, jonka huomasi pyörällä häntä seuraavan? Nainen selitti tätäkin ajatelleensa, mutta oli tullut päätökseen, että ampuminen herättäisi enemmän huomiota, jos poika pian löydettäisiin ja hänet outona liikkujana kenties saataisiin heti kiinni.

Koska arveltiin desantteja olevan liikkeellä ties kuinka paljon, lähdettiin heti tarkastaman lähimaastojen latoja. Minullekin annettiin konepistooli, vaikka olinkin vielä aivan poikanen. Desanteista emme tavanneet jälkeäkään.

Tällä välin oli nimismies kuulustellut naisdesanttia, ja tämä oli tunnustanut, että heitä oli ollut vain kaksi, toinen miespuolinen. Tähän ei kuitenkaan täysin luotettu, ja päätettiin laittaa seuraavaksi yöksi maantielle vartio. Nimismies lähti tämän vuoksi Ikaalisiin ja lähetti kauppalasta autokuormallisen is. miehiä taloomme.

Vartiovuoroja pirtissämme jaettaessa tuli joku kertomaan nähneensä oudon miehen kulkevan maantietä, reppu selässään. Oli myöhäinen ilta, mutta kuu valaisi seutua. Lähtö miehen perään tapahtui nopeasti. Leipuri Roine saavuttikin kuutamoisella tiellä pyörällä ajaen ensimmäisenä desantiksi oletetun miehen. Me toiset juoksimme hänen peräänsä. Kun Roine pääsi miehestä 5-10 metrin päähän, hän karjaisi miehelle komennon ”kädet ylös!”. Mies nosti heti kätensä, ja Roine huusi pojille, että menisivät kulkijaa tarkastamaan. Kun mies samassa laski oikean kätensä takataskuun, Roine ampui varoituslaukauksia konepistoolilla, mutta mies ei suostunutkaan antautumaan. Mies oli desantti. Repusta löytyi paljon suomalaista rahaa, leipää ja suklaakakkua, josta minäkin sain aikamoisen palasen. Silloinhan ei karamellejä saanutkaan. Rahat luovutettiin valtiolle.

Minulle nuorelle pojalle tämä oli melkoinen järkytys tai kuinka sen nyt voisi sanoa. Uni ei oikein hyvin tullut. Aamulla kun heräsin, oli kuorma-auto pihallamme ja miehiä ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin edellisenä iltana. Nyt he olivat desanttia kuljettamassa ja tunnistamassa. Nokialta sanottiin miehen olevan kotoisin.

Kului muutamia päiviä, kunnes taas tuli meille virkamiehiä naisdesantti mukanaan. Alkoi kuulustelu, mihinkä tämä oli ollut menossa, mistä oli ollut tulossa ja mitä tekemässä.

Asiat selvisivät odotettua nopeammin. Valtion metsään suurelle Susinevalle oli desantit lentokoneesta pudotettu. Sieltä löytyivät myös laskuvarjot, radiolähettimet ja –vastaanottimet. Heillä oli joku paikka Nokialle, mistä olisivat lähettäneet tietoja viholliselle.

Entiseen tapaan kävin jälleen sotilaspoikaharjoituksissa ja toimittelin virka-asioita pitkiäkin matkoja. Muutaman päivän kuluttua pyydettiin minulta valokuvaa ynnä muita henkilötietoja. Tulin myös puuhistani palkituksi saadessani vuonna 1944 Suomen marsalkka Mannerheimin minulle myöntämän II luokan vapaudenmitalin. [17]

xx

Suomalaisen tykistön kehittäjänä toiminut insinööri Heikki Collanus kertoo 1930-luvun puolivälissä perustetun Ikaalisten näytelmäseuran syntyhistoriasta ja toiminnasta (Ikaalisten Joulu, 2000):

”Vaativimpia ohjelmia Seuran saavutuksissa oli järkyttävän traaginen englantilainen näytelmä ”Matkan pää”. Kirja ja näytelmä oli ensimmäisen maailmansodan voittajavaltion Englannin vastaveto kuuluisalle saksalaiselle Erich Maria Remarquen sotakirjalle ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. Matkan pää oli Näytelmäseuran ohjelmassa juuri ennen talvisotaa.” …

Monet näytelmässä mukana olleista pojista ja miehistä joutuivat pian tämän jälkeen itsekin todellisessa sotilaanroolissa taistelemaan rintamalle. Useat nuoret eivät koskaan enää palanneet rakkaalle kotikonnulleen. ”Matkan pää” –näytelmässä mukana olleista kolme – Jaakko Kamrat, Kalle Pulkkinen jr. ja Toivo Paatero – saivat sankarikuoleman. …

”On eräs henkilö, jonka panos varsinkin Seuran myöhemmissä vaiheissa oli suuri ja ratkaiseva innostuksen kohottajana ja harrastuksen jatkajana. Hän on Pertti Roine.

Hän tuli Ikaalisiin leipurimestariksi Toivo Kivikon jälkeen ja toimi ansiokkaasti Näytelmäseurassa sekä ohjaajana että viihdyttäjänä ja hauskuttajana. Varmaan monet ikaalislaiset muistavat hänet lämmöllä”.

xx

Työväen verkostot.

Fragmentteja taisteluvuosilta

”Kaikilla Fanny Kuitusen ja Hilda Kaihosalon Neuvosto-Venäjälle koulutettavaksi värvätyillä nuorilla oli työläis- ja järjestötausta. Useat heistä olivat lisäksi entisten punakaartilaisten jälkeläisiä ja suurperheiden lapsia. Ensimmäisten joukossa olivat mm. Arvo Lamminen (s. 1900), Lauri Henriksson (s. 1900) ja Betty Peltonen (s. 1902), jotka kaikki värvättiin ns. Lempaalan kursseille syksyllä 1920. Lammisen isä Emanuel Lamminen oli ollut säännöllisesti mukana kirvesmiesten ammattiyhdistystoiminnassa ja Arvo itse liittynyt Tamperen sos.dem. nuoriso-osastoon jo vuonna 1916”.

”Verkostoitumisen kannalta merkillepantava seikka oli kommunistien keskittyminen [Tampereella] Pellavatehtaan konepajalle. Selitys on osin siinä, että konepaja oli SKP-aktiivien Paul Niemisen ja Arvo Lammisen työpaikka. Mielenkiintoista työpaikkasolujen perustamisessa oli myös se, että valtaosa solujen jäsenistä, tekstiilitehtaissakin, oli miehiä. Esimerkiksi [Tampereen piiriorganisaattori Antti] Hyvösen muistelmien mukaan Finlaysonin soluun kuuluivat lähinnä ”…vasemmistolaiset ammattimiehet, värjärit, puusepät ja laitosmiehet”.”

”Punaorvoista keskeisimmäksi toimijaksi maanalaisuuden aikana nousi Arvo Lamminen, joka aloitti puolueuransa v. 1920 Lempaalan kursseilla [Karjalan kannaksella, Neuvosto-Venäjän puolella]. Hän vastasi ensin nuorisopuolen toiminnasta, siirtyi sitten kaupunkisoluun ja organisaatiouudistuksen jälkeen Pellavatehtaan konepajan työpaikkasolun vastaavaksi ja edustajaksi kaupunkikomiteaan. Sieltä hän ”yleni” melko nopeasti SKP:n Tampereen piirin piiritoimikunnan jäseneksi. Maanalaisen toiminnan lisäksi Lamminen oli mm. Tampereen työväen paikallisjärjestön johtokunnan jäsen ja kaupunginvaltuuston varajäsen. Poliittinen ura katkesi 2 vuodeksi ja 6 kuukaudeksi, kun hänet pidätettiin huhtikuussa 1928 ja passitettiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Vapauduttuaan Lamminen jatkoi varovasti toimintaa SKP:ssa. Alkuun hän vieraili nuoriso-osastojen kokouksissa, mutta pian hän oli jo monessa mukana: luennoimassa marxismi-leninismistä opintopiireissä, antamassa ohjeita kansanrintamataktiikasta ja lopulta hoitamassa syksystä 1934 aina talvisotaan asti SKP:n piiriorganisaattorin tehtäviä. Tuolloin hän oli aktiivisena taustatukena mm. lakkoliikehdinnässä.

Lammisen ikätovereista mm. Laakson veljekset [Eino ja Leo Laakso], Betty Peltonen, Kalle Renfors ja Paavo Rosman jatkoivat 1920-luvulla aloitettua toimintaa 1930-luvulla.”

”Nokialaisista Eino Saastamoinen ja Arvo Viitanen olivat olleet mukana piirin toiminnassa vuodesta 1926 alkaen, mutta Elsa Rautee ja Anna Valtonen tulivat varsinaisesti mukaan Nokian Kumitehtaan lakon jälkeen vuonna 1929. Nokialiset olivat hyvin tiivis ryhmä. Aatteen lisäksi heitä yhdisti sukulaisuus. Esimerkiksi 1930-luvulla Neuvostoliittoon kouluun lähtenyt Martti Malmberg (s. 1911) oli sukua Eino Saastamoisen vaimolle ja myöhemmin Malmbergin suku yhdistyi Rauteisiin, sillä Elsa Rauteen veljentytär meni naimisiin Martin nuoremman veljen, Eskon kanssa.”

”Suomen viranomaisten kannalta vaarallisimman ryhmän muodostivat ns. Pärmin pataljoonasta Neuvostoliittoon loikanneet kommunistit, jotka lähetettiin desanttikoulutuksen jälkeen Suomeen ohjaamaan vastarintaa. Tampereen seudun kommunisteista Pärmin pataljoonaan kuuluivat Arvo Lamminen, Jorma Johteinen, Arvo Viitanen, Eino Laakso ja Paavo Mendelin, joista neljä ensimmäistä pudotettiin Suomen puolelle kesän 1942 ja syksyn 1943 välisenä aikana. Ensimmäisenä, maaliskuussa 1943, jäi kiinni Jorma Johteinen ja puoli vuotta myöhemmin Arvo Viitanen. Kiinnijääminen sinetöi heidän kohtalonsa. Jorma Johteinen kuoli Valpon kuulusteluissa ja Arvo Viitanen ammuttiin pidätyksen yhteydessä Ikaalisissa. Myös Arvo Lamminen joutui kiinni ja Valpon kuulusteluihin keväällä 1944, mutta hän selvisi hengissä pahoinpitelystä huolimatta. Eino Laakso piilotteli kauimmin, aina syksyyn 1944 asti. Lamminen ja Laakso toimivat 1930-luvulla muodostuneen vahvan kommunistiverkoston varassa. Vain viranomaiset ja luotettavimmat toverit tiesivät desanttien piilopaikan. Viranomaiset liimasivat tienvarsien puhelintolppiin kuvallisia etsintäkuulutuksia desanteista uskoen saavansa kansalaisilta ilmiantoja. Niillä oli myös muita tehtäviä, ne eivät olleet viesti ainoastaan sotarikollisille vaan myös heidän tovereilleen – salaisuuden jakaminen teki myös heistä rikollisia”.

”Tampereella verkoston vastuuhenkilöt olivat perheenäitejä, jotka jo 1920- ja 1930-luvuilla olivat kyselemättä majoittaneet ja ruokkineet milloin punaorpoja, milloin maanalaisen liikkeen jäseniä. Arvo Lammisen vaimo Helmi Lamminen tarjosi yösijan ja ruuan miehensä tuntemattomille aatetovereille tämän piiriorganisaattorikaudella ja piilotteli sekä miestään että lapsiaan sota-aikana. Asioista ei myöskään lörpötelty. Kun nuorten vastarintaryhmä räjäytti Tampereella muuntajan, uutisoi Aamulehti tapahtuneesta kuvan kera. Helmi Lamminen varmistui lastensa osallisuudesta ryhmän toimintaan tunnistettuaan lehdessä julkaistun jalanjäljen poikansa uuden saappaan jäljeksi. Mitään hän ei puhunut, ei tutuille tai edes lapsilleen, vaan piilotti saappaat. Pellervo Takataloa, jolla ei ollut Tampereella sukua ja perhettä, auttoi toveripiiri, joka ulottui Tampereelta Nokialle. Sosiaalista verkostoa lujittivat perhesiteet, mutta myös vuosien yhteinen kokemus hädänalaisten auttamisesta. Verkostoa ympäröi vaikenemisen muuri, sillä jokaisella oli menetettävää.” [18]

xx

Röyhiön kylä muodosti jo 1880 kiertokoulupiirin, jossa opetusta tarjottiin aluksi kuuden viikon ajan vuodessa. Saukon koulupiiri – niin kuin sen nimi kuului – oma koulurakennus valmistui 1922. Koulun pitkäaikaisin opettaja oli Iivari Mattila (1915-1960, eli 45 vuoden ajan), joka ”oli myös huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja”, kuten Ikaalisten kyläkirja (Kyliltä kerrottua, Ikaalinen 1991) toteaa. Koulun yhteydessä toimi ”Varattomien lasten ompeluseura”, jossa miehet tekivät puutöitä ja naiset ompeleita ja kuteita. Myyjäisistä saaduilla rahoilla saatiin syksyksi villalankaa ja monta pakkaa flanellia. Valkeasta puuvillakankaasta ja flanellista ommeltiin pojille alushousuja ja paitoja. Opettajat Hanna ja Iivari Mattila sekä Saimi Ruusi jakoivat näitä varattomien kotien lapsille ja orvoille, kyläkirja kertoo.

Eläkkeelle jäätyään Iivari Mattila toimi ajoittain tarvittaessa Ikaalisten kirkonkylän kansakoulun opettajien tuuraajana, ja ehti opettaa tuolloin muun muassa tämän artikkelin kirjoittajaa.

xx

Iivari Mattilan haastattelu (Aamulehti 12.8.1968):

Keväällä 1968 täydet 75-vuottaan saavuttanut opettaja antoi haastattelun Ikaalisten kauppalan tuntumassa sijaitsevassa omakotitalossaan.

Iivari Mattila valmistui opettajaksi Jyväskylän seminaarista 1915. - Viimeinen vuosi seminaarissa antoi linnoitustöitä Helsingin liepeillä ja oli raskasta aikaa, mutta miellyttävimpinä muistoina minulle ovat jääneet seminaariajan musiikkiharrastukset. Silloin oli Jyväskylässä musiikinopettajana P.J. Hannikainen, kuulun veljessarjan isä ja säveltäjä, ja seminaarissa todella harrastettiin musiikkia. Joka luokalla oli oma kuoronsa, ja duettolauluja harrastettiin silloin paljon. Muistan olleeni kuoroharjoituksissa kahdeksankin kertaa viikossa, ja esiintymisiä oli seminaarilaisilla runsaasti kaukanakin.

Aatteellisuus, kova kuri ja uskonnollinen henki olivat vallitsevia. Nuorena opettajana Ikaalisten Saukossa muistan erityisesti sen lämpimän hengen, joka vallitsi kylässä. Talkoot ja joukkuehenki olivat sitä luomassa.

Mattila oli 1922 perustamassa Ikaalisten Urheilijoita, ja sittemmin apteekkari Erholmin kanssa Ikaalisten museota, ja onpa hän Ikaalinen Seurankin perustajajäseniä. Myös Sosiaaliministeriön raittiuskasvatusosaston matkasaarnaajana hän ehti toimia. …

Mutta kiintoisin osa Iivari Mattilassa on hänen harrastuksensa keräilyyn. Hänellä on suksikokoelma, joka käsittää vanhoja vuosisadan alun haapaveteläisiä ja ihannemallin. Hänellä oli ennen talvisotaa parikymmentä paria, mistä koostui harvinainen kokoelma. Talvisota vaati suksia, ja ne menivät sen tien. Hänellä on puukkokokoelma – pohjalaisia, lappalaisia, käsintehtyjä sotapuukkoja, ikaalislaisia, partiopuukkoja ja vanhoja tuohikuorisia ”tuppiroskia” kymmenittäin, ja hänellä on lisäksi kymmeniä kaktuksia, joita todella vaalitaan. Eläkevaari Mattila ei tunne oloaan toimettomaksi eikä yksinäiseksi. Kuuluupa kokoelmaan vielä harvinainen vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten valmistettu puukko. Sen terä on pitkä ja tuppi komea. Olympialaisia ei tullut. Muutamia matkamuistoksi tarkoitettuja puukkoja on kuitenkin vielä jäljellä, yksi niistä opettaja Mattilan kokoelmassa. –

Eräässä toisessa haastattelussa opettaja Iivari Mattila kertoi (Pohjois-Satakunta 1.11.1968):

Eräs eukko pistäytyi koululleni ja näki Kristusta esittävän Thorvaldsenin kipsiveistoksen. Aikansa sitä tiirailtuaan eukolla sytytti. Hän löi käsiään yhteen ja huudahti: ”Ristuh peijakeh!” Siinä ei ollut mitään pahaa tai pilkallista – oli vain rehellistä ihastusta – ja Ikaalisten vanhaa murretta. - -

Enpä malta jättää mainitsematta vielä – pienen paikkakunnan piirteitä – että ennen kuin tapasimme, vaimoni asui opettaja Mattilan viehättävässä omakotitalossa, sen isännän jouduttua iän rasittamana vetäytymään vähemmän vaativaan asuinmuotoon.[VH].

xx

Jukka Lindstedt: Kuolemaantuomitut

Fragmentteja:

”Jatkosodan lopun häämöttäessä suomalaisten palveluksessa sodan aikana olleet neuvostoliittolaiset pyrkivät välttämään edessä olevan luovutuksen kotimaahansa. Valvontaosaston käytössä olleet vakoilijat ja sotavangit ovat sodan jälkeen laaditun luettelon mukaan ”karannet” aselevon solmimisen aikoihin. Suurimmasta osasta on tieto, että he ovat Ruotsissa. Sodan jälkeen selvisi, että päämajan tiedusteluosasto oli syksyllä 1944 toimittanut palveluksessaan olleita sotavankeja turvaan Ruotsiin. Kaikkiaan 36-37 miehen vahvuiseen ryhmään kuului myös alle kymmenen valvontaosaston palveluksessa ollutta miestä (sotavankeja tai vakoilijoita).
[Alaviite: Kymmenkunta Ruotsiin siirtynyttä valvontaosastossa palvellutta vakoilijaa ja sotavankia on lueteltu kahdessakin lähteessä, mutta listat eivät ole identtiset. Jos molemmissa listoissa olevat siirtyivät Ruotsiin, nousee sinne menneiden ”valvontaosastolaisen” yhteismäärä toiselle kymmenelle. …Päämajan viranomaisten lisäksi Valpokin vaikuttaa auttaneen neuvostoliittolaisia: entistä Valpon virkailijaa kuulusteltiin vuonna 1946 siitä, että hän järjesti syksyllä 1944 Valpossa pidätettyinä olleelle Neuvostoliiton kansalaiselle työpaikan ja henkilöpaperit Suomessa. Kuulusteltu kertoi pitäneensä miestä Suomen kansalaisena…]

Joidenkin suomalaisia avustaneiden vakoilijoiden pakomatkan on kerrottu jatkuneen Amerikkaan asti.
[Alaviite: Irene Janhosesta kerrottiin vuonna 1948, että hän oleskeli Yhdysvalloissa. (Ilmoitus n:o 1615/18.9.1848. Valpo II, amp XXV E 7 a. KA. – Pako Ruotsiin ja kauemmaksikin oli aiheellinen, sillä vielä vuonna 1948 Neuvostoliitto palautusvaatimuksissaan kiinnitti erityistä huomiota Suomen armeijan tiedustelu- ja vastaavissa tehtävissä palvelleisiin kansalaisiinsa. Rentola: Niin kylmää että polttaa, 1997, 115, 138-139]. …

”Vakoilusta tai poliittisten rikosten vuoksi tapahtuneista teloituksista ei tarkkoja tietoja omaisille annettu; varsinkin hautapaikka koetettiin usein pitää salassa. …Vieläkin epämääräisempien tietojen varassa näyttävät olleen eräiden muuten kuin teloitettuina kuolleiden suomalaisten vakoilijoiden omaiset. Pidätettäessä syyskuussa 1943 ammutun pärmiläisdesantin, Arvo Viitasen, leski ei ollut saanut miehensä kohtalosta virallista tietoa sen jälkeen kun tämä oli siirretty rintamalle. Huhuja miehensä ampumisesta hän oli kyllä kuullut jo syksystä 1943 lähtien.
[Leski Eeva Viitanen Kalle Lindholmille 4.1.1945].”

”Erityisryhmän poliittisista rikoksista tuomittujen joukossa muodostavat ne Pärmin pataljoonasta Neuvostoliiton puolelle loikanneet, jotka lähetettiin desantteina takaisin tänne Suomeen. ”Pärmiläisiä” pidettiin ilmeisesti erityisen vaarallisina, sillä valtaosa heistä sai tavalla tai toisella surmansa. Tehdyt tunnustukset eivät myöskään auttaneet heitä saamaan kuolemantuomiota lievempiä tuomiota. Heillekään matka desanttina Suomeen ei ollut vapaaehtoinen, sillä tehtävän mielekkyyteen kohdistuneista epäilystä huolimatta niillä, jotka oli tiedustelukoulutukseen määrätty, ei juuri ollut kieltäytymisen mahdollisuuksia.
[Alaviitteet: Pärmiläisistä pudotettiin desanttina Suomeen ainakin 22 miestä. Näistä teloitettiin 5 (Yrjö Klippi, Jukka Kumpumäki, Erkki Polojärvi, Johan Soininen, Risto Vesterlund), sai pidätettäessä surmansa tai kuoli silloin saamiinsa vammoihin 9 (Pauli Aalto, Akseli Ahvenainen, Arvo Aronen, Yrjö Kerkkänen, Johan Koskinen, Vilho Laine, Matti Lång, Simo Puputti, Arvo Viitanen), kuoli muulla tavalla 2 (Yrjö Heleniuksen ja Jorma Johteisen kuolemat olivat virallisen tiedon mukaan itsemurhia) ja jäi eloon 6 (Reino Kosunen, Aarne Kumpumäki, Eino Laakso, Arvo Lamminen, Väinö Niilo-Rämä ja Rudolf Vinsten).].”

[Luetteloa voidaan jatkaa Ikaalisista syntyisin olleen, mutta helsinkiläistyneen maalari Lauri Hietamäen kohtalolla: hän palasi Suomeen, epäilemättä, lentoteitse, ja legalisoitui välirauhan ehtojen suoman immuniteetin turvin, VH]

”Sodan jälkeen aika oli kypsä eräiden viranomaisten sodanaikaisen toiminnan selvittämiselle. Esimerkiksi vankiloiden sodan ajan oloja selvittämään asetettiin helmikuussa 1945 toimikunta. … Sisäasiainministeriö asetti 14.2.1945 toimikunnan tutkimaan poliisin taholta tapahtuneiksi väitettyjä pahoinpitelyjä. Komitean puheenjohtajaksi nimitettiin lakitieteen tohtori Otto Brusiin. … Brusiin kirjoitti kesäkuussa 1945, että ”lopullisesti” tutkittuja pahoinpitelytapauksia oli siihen mennessä nelisenkymmentä. Useissa tapauksissa oli aihetodisteita pahoinpitelyistä. … Huomattava osa epäillyistä valpolaisista [kuten myös PM:n valvontaosaston viranhaltijoista] oli paennut Ruotsiin, mikä vaikeutti asioiden tutkintaa. …
[Alaviite: Eräiden tapausten asiakirjoja palloteltiin sisäasiainministeriön ja pääesikunnan välillä myöhemminkin. - Vastaavankaltaisilla perusteluilla siirrettiin sisäasiainministeriölle desanttien Arvo Lammisen ja Arvo Viitasen asioiden tutkinta.] …

Brusiinin ja [työtä jatkaneen] Sipilän toimikuntien tutkimista tapauksista vain muutamassa seurasi langettava tuomio. Korkeimmassa oikeudessa käsiteltiin muutama tapaus. Valvontaosaston Tampereen alaosaston kuulustelija C.-O. Planting tuomittiin kahdesta kiduttamisesta tunnustukseen yhdistettynä kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen. Juttua ajoi virallinen syyttäjä. Kolmannen asianomistajan osalta syyte hylättiin selvittämättömänä.
[Alaviite: Mainittu kolmas asianomistaja oli Arvo Lamminen. Lammisen pahoinpitelyä Sipilän toimikunta piti ilmeisenä. Puolustusministeriön 28.3.1945 asettaman tutkintatoimikunnan työn tulokset ja lausunto, 7-10. Tämäkin osoittaa, että tuomioistuimessa näyttökynnys oli korkeammalla kuin toimikuntaselvittelyssä.].”

”Sota-aikana teloitettujen tai ammuttujen neuvostoliittolaisten ja poliittisista rikoksista tuomittujen suomalaisten hautaamisessa oli yleensä pyritty menettelemään huomaamattomasti. Haluttiin välttää omaisten ja aatetoverien käyntiä haudoilla. … Monessa tapauksessa omaiset joutivat selvittelemään, mihin teloitettu oli haudattu. …

Poliisien desanttina ampuma Akseli Ahvenainen siirrettiin ”venäläisten lentäjien montusta” ja haudattiin uudelleen joulukuussa 1944. Ahvenaisen leski joutui käymään melkoisen kamppailun viranomaisten kanssa saadakseen miehensä ruumiin haltuunsa ja haudatuksi haluamallaan tavalla. Pidätettäessä saamiinsa vammoihin kuolleen desantti Matti Långin uudelleenhautaus toimitettiin Lahdessa joulukuussa 1944. Rovaniemellä teloitettu Jukka Kumpumäki haudattiin uudelleen Kemissä 27.5.1945. Desanttina ammutun Arvo Viitasen ruumis siirrettiin hautausmaahan Nokialle marraskuussa 1945. Viitasenkin leski joutui sodan jälkeen kiertelemään virastosta toiseen. Selvittely päätyi umpikujaan, sillä ainakin virallisesti Viitasen kohtalon tiesi vain päämajan valvontaosasto. Sitä ei kuitenkaan ollut olemassa. ”Kysyttyäni, kuka niitä asioita hoitaa, sanottiin ettei kukaan ja sanoivat että he eivät tee [sotilaspiirissä] asialle mitään”. Leski kääntyi tämän jälkeen tammikuussa 1945 tällaisia asioita selvittelevän puoluetoverinsa puoleen. Mutta vielä seuraavassa toukokuussa hän mainitsi korvaushakemuksensa liitteessä, ettei ollut saanut tietoa miehensä kohtalosta. Virkatodistuksen mukaan mies oli elossa.
[Alaviitteissä: Asiasta ”Tietoja Frans Arvo Viitasesta…” 7, Arvo Viitanen, Kansan Arkisto; Leski Eva Viitanen kääntyi toveri Kalle Lindholmin puoleen asiassa 4.1.1945; Lesken korvaushakemus Frans Arvo Viitasen jälkeen.].”

”Välirauhan tullessa viranomaisten huostassa oli useita merkittäviä desantteja ja poliittisiin rikoksiin syyllistyneitä, joista osa varmaankin saa kiittää henkensä säilymisestä rauhan tuloa. Pärmin pataljoonasta Neuvostoliiton puolelle loikanneen ja desanttina Suomeen lähetetyn Arvo Lammisen kuulustelupöytäkirjat lähetettiin suojeluskuntapiirin komentajalle 9.9.1944 syytetoimenpiteitä varten. Valvontaosasto ehdotti saatekirjeessään Lammiselle kuolemanrangaistusta, joka pantaisiin välittömästi täytäntöön. Juttu ei ehtinyt koskaan oikeuteen asti.
[Alaviitteessä: Lamminen arveli Hännisen metsäkaartilaisryhmän jutun ja hänen juttunsa pitkittäneen toistensa tutkintaa, ja lopuksi ”Puna-Armeija selvitti jutun”. (SKP:lle. Selostus toiminnastani sodan aikana, Arvo Lamminen 26.2.1945, SKP, kaaderijaosto, Arvo Lamminen, Amp, Kansan Arkisto].” [19]

xx

Lindstedt mainitsee eräitä tapauksia, joissa desantti ryhtyi yhteistoimintamieheksi

Lokakuun 1942 lopulla pidätetty desanttipari Robert Marttinen – Toivo Raikkerus vapautui ensin syytteestä, koska miehet ryhtyivät suomalaisten palvelukseen. Näin siitäkin huolimatta, että he olivat ehtineet operoida maassa yli kolme viikkoa ennen kiinni jäämistään. Vakoilutehtävää suorittaessaan Raikkerus ampui suomalaisen kersantin, ja haavoitti ampumalla sattumalta tapaamaansa suomalaista sotilasta, lisäksi molemmat, sekä Raikkerus että kumppaninsa Marttinen aluksi valehtelivat kuulusteluissa. Miesten on mainittu toimineen avustajina Päämajan valvontaosastolla. Marraskuussa 1943 valvontaosasto otti Raikkeruksen haltuunsa Päämajan radiopataljoonasta vakoiluun syyllistymisen vuoksi; ilmeisesti tässä oli kyse valvontaosastossa palveluaikana tehdystä vakoilusta. Kuitenkaan tästä myöhemmin ilmitulleesta vakoilusta yhteistoiminnan aikana häntä ei syytetty, vaan ennen pidättämistään harjoittamastaan vakoilusta. Tuomioistuimen asiakirjoista ei löydy mitään selitystä sille, miksi lokakuussa 1942 harjoitetusta vakoilusta tuomittiin vasta helmikuussa 1944. Sen sijaan Raikkeruksen kumppania Marttista käytettiin jatkuvasti erikoistehtävissä, eikä häntä pantu nytkään syytteeseen. Voisiko desantin oikeudellisen aseman epäselvyys paremmin ilmentyä?

Vakoilupartioon kuulunut Feodor Kolpakovia ei syytetty toisin kuin tovereitaan Pohjolan skp:n kenttäoikeudessa kesäkuussa 1942, vaan hänet luovutettiin Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan määräyksestä ”eräitä toimenpiteitä varten” Osasto Kuismaselle (2./Er.P 4), joka oli yksi päämajan kaukopartio-osastoista. Myöhemmin syyttäjä on lyhyesti kirjannut Kolpakovin asiakirjoihin Osasto Kuismasen ilmoittaneen ”ettei Kolpakovia luovuteta syytettäväksi”.

Tulitaistelun jälkeen suomalaisille antautuneeseen desanttiryhmään kuulunut Antti Paakki ei joutunut kumppaniensa tavoin syytteeseen, vaan hänet luovutettiin ”jatkotutkimuksia varten” kaukopartio-osasto Paatsalon (4./Er.P 4) haltuun. Paakki löytyy Paatsalon osastossa palvelleiden luettelosta ”A-miehenä”. - Sodan jälkeen Antti Paakin kerrottiin oleilleen Kanadassa, jonne matka kävi mitä ilmeisimmin viranomaisavusteisesti.

Kuolemaan tuomitun desantti Vilppo Haarasen toveri Aleksanteri Kuortti ryhtyi valvontaosaston avustajaksi, ja välttyi syytteeltä marraskuussa 1943. Samaan tapaan kuolemaantuomitun Igor Kulikovin vakoilukumppani Juho Putkinen ryhtyi tiedusteluosaston palvelukseen ja vältti syytteen tammikuussa 1944. Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden 3.2.1944 kuolemaan tuomitseman desantti Tauno Toppisen kumppani Aleksanteri Kaskelainen alkoi valvontaosaston avustajaksi eikä saanut syytettä.

Ilmeisesti myös desantti Ivan Larionov, joka joutui kiinni lokakuussa 1943, oli yhteistoimintamiehiä. Häntä kuulusteltiin marraskuussa 1942. Vastauksena III AKE:n helmikuussa 1943 lähettämään kirjeeseen Päämajan komento-osasto ilmoitti seuraavassa huhtikuussa, ettei Larionovia katsota voitavan jättää syytteeseen asettamatta. Kuolemantuomio tuli, mutta teloitusta edeltävänä yönä Larionovin onnistui karata sotavankileiriltä, jossa hän oli säilytettävänä. Menettelyä paheksuttiin ja vankileirin päällikkö ja eräs vartiomies saivat kenttäoikeudessa rangaistukset.

Tunnetusti Valpo olisi ollut halukas toimittamaan desantti Kerttu Nuortevan moottoriveneellä Ruotsiin, mutta tämä kieltäytyi. Hankkeella oli Valpon päällikön Paavo Kastarin tuki.

Elinkautiseen vakoilusta tuomittu, suomalaisia avustanut Kaiho Salo vihittiin 1.10.1944 avioliittoon suomalaisen kanssa ja sai siten Suomen kansalaisuuden, joten häntä ei ollut aikomus palauttaa Neuvostoliittoon. Valvontakomissio kuitenkin vaati Salon toimittamista Vainikkalan asemalle 23.10.1944 ”siihen mennessä, jolloin kotimaahan palaavat vapautetut Neuvostoliiton kansalaiset luovutetaan”. Komissiolle oli kyllä ilmoitettu Salon tuleen Suomen kansalaiseksi. Vaatimus saapui oikeusministeri von Bornille 23.10.1944 kello 11.30. Oikeusministeri katsoi Salon ”ehkä” säilyttäneen myös Neuvostoliiton kansalaisuuden, ja kun suoranainen vaatimus oli esitetty, hänet olisi luovutettava. Samana päivänä kello 13.45 annettiin sisäasiainministeriöstä maaherralle määräys heti antaa Saloa koskeva pidätyskäsky Lapualla, jossa tämä oleskeli, ja määrättiin Salo toimitettavaksi ensimmäisellä junalla Helsingin poliisilaitokselle. - Todettakoon, että eri tavoin todettuja tai muutoin ilmenneitä kaksoiskansalaisuuksia oli noina aikoina enemmänkin: sekä suuren siirtolaisuuden että loikkari- ja poliittisen pakolaisuuden seurauksena, tapauksissa, joissa Suomen ulkopuolelle siirtyneet olivat hakeneet ja saaneet oleskelumaansa kansalaisuuden [VH].

Yhteenvedonomaisena Lindstedt toteaa, että kymmenkunta Ruotsiin siirtynyttä valvontaosastossa palvellutta vakoilijaa ja sotavankia on lueteltu kahdessakin lähteessä, mutta listat eivät ole identtiset. Jos molemmissa listoissa olevat siirtyivät Ruotsiin, nousee sinne menneiden ”valvontaosastolaisten” yhteismäärä toiselle kymmenelle. Lindstedtin tarkoittamat lähteet ovat, tässäkin kokooma-artikkelissa käytetty luettelo ”puolustusvoimain yksiköissä palvelleista, joita ei toistaiseksi ole voitu todeta luovutetuiksi tai palautetuiksi Neuvostoliittoon” sekä Valpon kirjelmä 17.10.1946 Liittoutuneiden valvontakomissiolle. Päämajan viranomaisten lisäksi Valpokin vaikuttaa auttaneen neuvostoliittolaisia, Lindstedt toteaa.

Viranomaisten hyödyntämiin papereihin ja luetteloihin kirjattujen lisäksi tässäkin toiminnassa, niin kuin monesti kaikenlaisessa toiminnassa, ”vaikuttaa” ilmenneen toimintaa, jota toteutettiin joko oma-aloitteisesti, kansalaisten vapaana toimintana tai viranomaisavusteisesti, mutta joka ei joko kirjautunut viranomaisten mappeihin, tai joka sinne ”kirjautuneena” ei tullut luetteloihin sisällytetyksi. Mikä tällaisen pimentoon tai pelkän katoavan muistitiedon varaan jääneen toiminnan laajuus ja volyymi oli, jäänee ikuisiksi ajoiksi tarkemmin määrittelemättä. [VH].

xx

Missingkarelia –kadonneiden sivustolla esiintyy koko Janhosen perhe kadonneiden listalla:

Aune Janhonen;

sukupuoli: tuntematon.
Perhesuhteet:
Nikodemus Janhonen, tämän tytär
Hilda Janhonen, tämän tytär
Kyllikki Janhonen, tämän sisar.
… [20]

xx

Neuvostoliittoon palautettavat kansalaiset 1945-1953

Välirauhansopimuksessa 19.9.1944 sovittiin ja Pariisin rauhansopimuksessa 1947 tarkennettiin, että Suomessa oleskelevat Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava Neuvostoliittoon. Suomessa oleskeli sodan päätyttyä mm. karanneita sotavankeja, Suomeen siirtyneitä inkeriläisiä, Karjalasta Suomeen siirtyneitä henkilöitä sekä aikanaan Suomesta Neuvostoliittoon loikanneita ja Neuvostoliiton kansalaisuuden saaneita, jotka halusivat palata Suomeen. Suurin osa sotavangeista palautettiin Neuvostoliittoon sodan päätyttyä. Samalla kerättiin kokoon muita Neuvostoliiton kansalaisia, jotka vapaaehtoisesti halusivat palata. Suomeen jäi kuitenkin suuri määrä henkilöitä, jotka piileskelivät eri puolilla maata. Moni heistä oli sodan aikana ehtinyt juurtua Suomeen, jossa heillä saattoi olla sekä perhe että työpaikka.

Sisäministeri Yrjö Leinon johdolla käynnistettiin etsintätoimi, jonka tarkoituksena oli löytää ja palauttaa mahdollisimman moni Neuvostoliiton kansalainen. Osa näistä oli kuitenkin onnistunut poistumaan maasta pääasiassa Ruotsiin. Kaikkia Suomeen jääneitä ei nähtävästi koskaan löydetty ja on jopa todennäköistä, että jotkut heistä onnistuivat jäämään Suomeen väärän henkilöllisyyden turvin. Viimeinen etsitty lähetettiin Neuvostoliittoon vuonna 1955.

Sisäasiainministeriön yleiskirjeiden kautta saa kuvan etsintöjen kohtaamista vaikeuksista. Näyttää myös siltä, että sekä tavallinen kansa että poliisivoimat suojelivat näitä henkilöitä. Viimeinen maininta etsinnöistä ja palautuksista on julkaistu yleiskirjeessä 13.9.1953. Ei ole tietoa onko asiasta mainintoja muiden viranomaisten arkistoissa.

Alla on julkaistu sisäasiainministeriön kaikki vuosina 1945-1953 julkaisemat yleiskirjeet liitteineen, joissa käsiteltiin Neuvostoliittoon palautettavia henkilöitä. Liitteet ovat painettuja vihkoja, jotka löytyvät eräistä kirjastoista. Sisäasiainministeriön yleiskirjeet sisältyvät mm. sisäasiainministeriön kokoelmaan Kansallisarkistossa (läpikäyty vuodet 1945-1955).

(Luettelo sisäasiainministeriön yleiskirjeistä).

Tähän on valikoiden otettu ainoastaan ne Sisäasiainministeriön julkaisemat yleiskirjeet, joissa mainitaan desantti Aune Irene Janhonen, s. 18.1.1920 Detroit.;

8500/30.6.1947 Neuvostoliittoon palautettavien N:liiton kansalaisten etsintä.

Luettelot niistä NL:n kansalaisista, jotka välirauhansopimuksen 10 §:n ja rauhansopimuksen 9 §:n mukaan on luovutettava NL:n viranomaisille ja joita ei toistaiseksi ole voitu todeta luovutetuiksi tai palanneiksi NL:oon.

Liite N:o 2 Sis.min:ön yleiskirjeeseen N:o 10629/P/6.7.1945.

A. Luettelo sellaisista muissa Puolustusvoimain yksiköissä kuin HeimoP 3:ssa palvelleista Neuvostokansalaisista, joiden nimet eivät esiinny sotavankiluetteloissa. Ei tiedetä luovutetuiksi Neuvostoliittoon.

[Aakkosellinen luettelo käsittää yhteensä 27 nimeä]

Janhonen, Irene; 18.1.1920; Valv.os.


Luettelo etsinnänalaisista henkilöistä 1944
Osa 1
V = Tarkkailuryhmä.
RP N:o = Rikosilmoituspäiväkirjan N:o/vuosiluku.
SP N:o = Sekalaispäiväkirjan N:o/vuosiluku.

[Aakkosellinen luettelo käsittää useita satoja nimiä]

Janhonen, Irene, 18.1.29.V. [ei RP eikä SP –numeroa]
Janhunen, Allan, 30.3.17.V. [Kommentti: Mennyt perheensä kanssa Aberdeenistä, WA, USA Neuvosto-Karjalaan 16.10.1931, ks. Karjalaan menneiden amerikansuomalaisten matkustajien listasta ote yllä, kahdet Janhoset, VH.]

Liite Sis.min:ön yleiskirjeeseen N:o 8500/30.6.1947.
M.
11. Muissa puolustusvoimain yksiköissä palvelleet sotavangit.

[Aakkosellinen luettelo käsittää yhteensä 33 nimeä]

Janhonen, Irene. [s.] 18.1.20. Valv.os.


Sisäasiainministeriön yleiskirjeet
[Julkaistu tammi-helmikuussa 1950. Sisäasiainministeriön yleiskirje N:o 3070/P/28.2.1950]
3. Aakkosellinen luettelo.
[Aakkosellinen luettelo käsittää useita satoja nimiä]

Janhonen, Irene, 18.1.20.
Janhunen, Allan Pellervo Abeljev. 30.(3.)17. Suomal. synt. USA opettaja. Setä August asuu Malmi, Suvitie 26, serkku Aino Savolainen, Kuopion pit. Vehmasmäki N:o 2, Pekkala. Täti Olga Tuulos, Kouvola, Papinkatu. Työsijoitukset: 1943 Parikkalan tvl. ja 24.11.43-29.4.44 Toivakka, Raut.hall. puut.tsto.
… [21]

xx

Tämä ei jätä mitään arvailujen varaan. Desantti Irene Janhonen ryhtyi kiinni jäämisen jälkeen yhteistyöhön Päämajan Valvontaosaston kanssa. Nimen esiintyminen toistuvasti, vuosien ajan Neuvostoliittoon palauttamista varten etsintäkuulutettujen luettelossa on PM:n valvontaosaston taholta pelkkää tietoista harhautusta. Irene Janhonen on 30.6.1947 mennessä jo turvallisesti avustettu PM:n valvontaosaston toimenpitein Ruotsiin.

xx

He vaihtoivat puolta

Päämajan valvontaosaston neuvostovakoilua koskeneiden puolivuotiskatsausten mukaan 25.6.1941 – 30.6.1942 välisenä aikana – eli ensimmäisen jatkosotavuoden kestäessä – Suomeen todettiin saapuneen vakoilutehtävissä kaikkiaan hieman yli 700 henkilöä. Tästä määrästä tehtävää toteuttamaan määrättiin desantteina 291 henkilöä. Pintavakoojien osuus, jotka toimivat sotatoimialueella joukkojen keskellä tai niiden välittömässä selustassa, oli 353 ja selustaan jätettyinä vakoojina toimi 16 ja kaukovakoojina 44 henkilöä. Aina on tietenkin huomioitava näiden päälle vielä ne saapuneet tai toimialueelleen vetäytymisen yhteydessä jättäytyneet toimijat, jotka eivät joutuneet kiinni. Samoin lukuihin eivät sisälly kuolleena tavatut tai pidätettäessä tai muutoin kiinnioton yhteydessä eri syistä kuolleet.

Erityisen tiivistä neuvostovakoilu oli jatkosodan alussa. Liikekannallepanon alkaessa turvasäilöön otettujen kommunistien jättämää aukkoa paikkaamaan lähetettiin uusia voimia. Juhannuksen ja joulun 1941 välisenä aikana lähetetyistä 197 laskuvarjomiehestä peräti 158 pudotettiin jo sodan alkuviikkoina. Kohteena oli selkeästi Etelä-Suomen kiinnostavat sotateollisuuden keskittymät ja taajamat.

Valvontaosaston luetteloiden mukaan jatkosodan aikana pidätettiin ja valvontaosaston huostaan toimitettiin 901 henkilöä, joiden pidätysnimikkeensä oli maininta ”vakoilu” tai heidän voitiin muuten olettaa toteuttaneen Suomessa vakoilua, esimerkiksi laskuvarjomiehen ominaisuudessa. Lukuja tarkasteltaessa on huomioitava, että nämä luettelot eivät ole täydellisiä. Vakoojia tai vakoilusta epäiltyjä edellä mainituista oli 629 ja desantteja 272.

Ensimmäiset havainnot ”pärmiläisten” eli syyskuussa Onkamojärven suunnalla loikanneiden Er.P 21:n kommunistien käytöstä Suomen vastaisessa vakoilussa tulivat valvontaosaston tietoon joulukuussa 1942. Esimerkiksi kokenut alan mies Eino Laakso pudotettiin Hämeenkyrön reunamille jo juhannuksen alla 1942, mutta hän hallitsikin salaamisen taidon. Vuoden loppuun mennessä pärmiläisiä jäi valvontaosaston haraviin yhdeksän – heistä oli tuossa vaiheessa vapaana vielä neljä. Vastavakoilutoimiston päällikkö, majuri Pentti Heino, totesi sodan jälkeen: ”Pärmiläiset olivat pirun hyviä miehiä – ikävä kyllä he olivat väärällä puolella”.

Kaikkiaan valvontaosaston tietoon tuli jatkosodan aikana 1.428 neuvostovakoojan saapuminen Suomeen. Näistä pidätettiin 495 (35 %). Lisäksi 162 kuoli joko suomalaisten toimesta, oman käden kautta tai pudotessaan ”suutarina”. Vapaana liikkui kuukausikatsausten mukaan 320: puutteellisesta aineistosta ei ilmene moniko heistä pidätettiin mahdollisesti myöhemmin. Raportit nimittäin loppuvat huhtikuuhun 1944. Tunnetusti päämajan valvontaosaston arkisto tuhottiin syksyllä 1944 lähes kokonaan, tai ainakaan siitä mahdollisesti otettuja tallenteita ei ole saatu käyttöön.

Kiinni jääneiden vakoojien ja desanttien lähes ainut keino säilyttää henkensä oli tehokkaaseen yhteistyöhön ryhtyminen pidättäjiensä kanssa. Niissä tapauksissa, joissa pidätettyä voitiin käyttää harhatietojen toimittamiseen lähettäjäorganisaatiolle, ja saatettiin varmistaa ettei hän ollut diskfalifioinut itseään, tällainen yhteistyö saattoi johtaa pidätetyn kannalta onnelliseen lopputulokseen, mutta ei aina. Säilyneiden asiakirjojen mukaan ainakin 24:n vakoojan tiedetään suostuneen tällaiseen yhteistoimintaan, ja koska aineistot ovat vajavaiset, kokonaisluku lienee majuri Vladimir Panschinin mukaan noin 60-80 neuvostovakoojaa. Pisimpään harhalähetyksiä toimitti aliluutnantti Eugen Kotov, kesäkuusta 1942 vuoden 1944 helmikuulle. Kahdenkymmenen kuukauden aikana Kotov toimitti lähettäjilleen 335 harhasanomaa. –

Valtiollisen poliisin kuulusteluissa vuonna 1946 valvontaosaston päällikkö, majuri Pentti Heino kertoi, että valvontaosastoa avustaneille neuvostovakoojille luvattiin, että heitä ei luovuteta sodan päätyttyä Neuvostoliittoon. Lisäksi heille oli hankittu samat oikeudet kuin muillekin ulkomaalaisille vapaaehtoisille Suomen armeijassa. Sodan päätyttyä kaikki ne vapaaehtoiset, jotka niin halusivat, saivat valvontaosaston toimesta uuden henkilöllisyyden ja tukun rahaa. Tämän lisäksi heidät siirrettiin turvaan Ruotsiin. Tutkija Panschin arvioi, että kyseinen vakoojien turvaan evakuointi toteutettiin yhteistyössä Päämajan tiedustelujaoston ”Stella Polaris” –operaation kanssa. Tällöin vakoojat olisi evakuoitu länsirannikon satamista suoraan Pohjanlahden yli Ruotsiin. Eräiden Valtiollisen poliisin kuulustelupöytäkirjojen mukaan näyttäisi kuitenkin siltä, että niin tiedustelu- kuin valvontaosastoa avustaneiden neuvostoliittolaisten siirto Ruotsiin oli aivan oma operaationsa, joka toteutettiin pääasiassa tiedusteluosaston järjestämänä ja siirtyminen olisi tapahtunut Tornion kautta. [22]

xx

Irene Janhonen Yhdysvaltain turvallisuuspalvelun aineistoissa.

Contents:
...
[Kirjoittajan kommentti: Uutiskirjeen n:o 41 pääjuttu on “The Waldheim Affair” eli YK:n entisen pääsihteerin Kurt Waldheimin “Missing Years”, henkilöhistoriallisesti kajoon jääneet natsivallan aikaiset vuodet, jolloin Waldheimin väitettiin työskennelleen läheisesti natsien kanssa ja liittyneen kansallissosialistiseen puolueeseen. Numerossa julkaistaan tiivistelmä Waldheim-komission loppuraportista, jossa päädytään toteamukseen, että ”Waldheim was not a Nazi”, joskaan raporttia kokonaisuudessaan ei vaatimuksista huolimatta julkistettu. VH]

Stories from the OSS Records at the National Archives
by
William H. Hassler
National Archives Volunteer
...
Entry 125 – Field Files: Bern, Stockholm and Caserta.
...In another series of files (Entry 125 – Bern, Stockholm and Caserta Field Files), I discovered a rapot that told about a remarkable young woman who was seeking readmission to the United States in 1945. In June of that year, AUNE IRENE JANHONEN, a 25-year-old native-born American of Finnish descent, was a refugee in Sweden, where she was applying for registration as on American citizen and for a passport to return to the U.S. Irene was born in Detroit, Michigan. When she was 12 in 1932, she accomppanied her parents to Russia together with the group of several hundred people racruited by the Karelia Aid Association in the U.S. to help build up the remote and vackward Karelia section of Russia, near Finland. She attended Karelian schools until 1938 when she obtained a Russian passport to aid in finding employment. She worked as a secretary and translator for the People´s Commissariat of Trade until evacuated in 1941 to central Russia, due to the invasion of Russian by Finnish troops. Shortly after the family´s return to Karelia a year later, her parents died.

Irene was recruited as a translator for the Russian Army but was sent to a “spy school” near Moscow and given training in radio operation and espionage techniques. She was parachuted into Finland in September 1943 with instructions to report information concerning Finnish airfields, factories, warehouses, military strength, etc. However, she immediately surrendered to Finnish authorities, who used her for six months as a double agent, transmitting false informant to Russia. She remainde in Finland working for an army radio battalion until the armistice between Finland and Russia. In November 1944 she fled to Sweden and was accepted as a political refugee.

After receiving the necessary documents, she came to the U.S. in June 1946 with plans to return to the Detroit area.
...

Summaten suomeksi:
Aune Irene Janhonen, ainutlaatuinen nuori nainen esiintyy eräässä arkistotallenteessa, josta ilmenee että hän anoi paluulupaa Yhdysvaltoihin vuonna 1945. Saman vuoden kesäkuussa tämä 25-vuotias suomalaiset sukujuuret omaava syntyperäinen amerikkalainen oli pakolaisena Ruotsissa, missä hän anoi rekisteröintiä Yhdysvaltain kansalaisena sekä passia palatakseen USA:aan. Irene oli syntynyt Detroitissa, Michiganissa. Kun hän oli 12 vuoden ikäinen, hän seurasi vanhempiaan Venäjälle, jonne he menivät Yhdysvalloissa toimineen Karjalan Apuyhdistyksen rekrytoimien satojen kumppaniensa kanssa auttamaan Suomen rajan tuntumassa toiminutta Itä-Karjalan neuvostotasavaltaa. Hän kävi Karjalassa koulua vuoteen 1938 saakka, jolloin hän onnistui saamaan Venäjän passin avulla töitä. Hän työskenteli sihteerinä ja kielenkääntäjänä ulkomaankaupan kansankomissariaatin palveluksessa aina siihen saakka, kun hänet evakuoitiin 1941 keskiselle Venäjälle suomalaisten hyökättyä jatkosodan alkuvaiheessa Karjalaan. Vuosi Karjalaan paluun jälkeen hänen vanhempansa kuolivat.

Irene palkattiin Puna-armeijan palvelukseen kääntäjäksi, mutta lähetettiin Moskovan lähistöllä [Dupkissa] sijaitsevaan ”Vakoilijakouluun”, jossa hän sai valmennuksen radistin tehtäviin ja muihin vakoilijan menetelmiin. Hänet pudotettiin laskuvarjolla Suomeen syyskuussa 1943 tehtävänään raportoida Suomen lentokentistä, tehtaista, varastoista, sotavoimien vahvuuksista etc. Mutta hän joutui välittömästi maahan saavuttuaan suomalaisten viranomaisten kiinniottamaksi, ja nämä käyttivät häntä kuuden kuukauden ajan kaksoisagenttina, joka lähetti valeinformaatiota Venäjälle. Hän jäi Suomeen armeijan radiotiedustelun palvelukseen, kunnes vihollisuudet Suomen ja Neuvostoliiton välillä syyskuun alussa1944 lakkasivat. Marraskuussa 1944 hän lensi Ruotsiin ja sai siellä poliittisen pakolaisen statuksen.

Hankittuaan tarpeelliset asiakirjat hän palasi USA:an kesäkuussa 1946 suunnitellen asettuvansa asumaan Detroitin seudulle. [työkäännös VH]. [23]

xx

Joulun alla 2005 istuin eräässä puurojuhlassa. Pari minua vanhempaa paikallista miestä, jotka hyvin tunsin, kertoivat:

Ikaalisten Osuuskaupan palveluksessa ollut Pertti Roine kertoi 1950-luvulla itse toisen kertojan isälle ampuneensa desantin. Roine kävi kaupoilla Kankaanpäässä ja reissuillaan pistäytyi isän luona.
- Ne sauno ja istui iltaa ja Roine kertoi, ja minä kuuntelin. Minä kerron vain sen minkä olen kuullut hänen kertovan.
Röyhiön opettaja Iivari Mattila anto käskyn. Ja Roine ampui.
Naisdesantilla oli navettatakki yllään, tuollainen pitkä kolttu. Toinen käsi oli tällä lailla koltun liepeen alla (pallean kohdalla) ja kädessä oli se tähtipääpistooli.

Tämän version mukaan se meni näin:

Ensin ammuttiin mies. Vahossa ammuttiin. Sitten ammuttiin nainen. Se nainen ammuttiin siihen tielle.
Irene Janhonen oli tämä naisdesantti (mutta häntä ei kylläkään ammuttu Ikaalisissa).


Samoihin aikoihin haastattelin Ikaalislaisia veteraaneja. Luutnantti Pekka Sillanpää näytti silloin minulle joukon valokuvia sotavuosilta. Eräässä kuvassa seisoo viisi miestä:

Kuvateksti voisi kuulua näin:

”Ikaalisten kotiseutulähetystö Petroskoissa (silloisessa Äänislinnassa) toukokuussa 1943. Vasemmalta: vänrikki Pekka Sillanpää joka toimi joukko-osastonsa yhdysupseerina kotiseutulähetystön vierailun aikana, maanviljelijä Nestori Mäkkylä, Ikaalisten Osuuskaupan leipuri Pertti Roine, verojohtaja Viljo Lahtinen ja Leppäkosken Sähkö Oy:n toimitusjohtaja Yrjö Eerola. Kuvasta puuttuu kotiseutulähetystön viides jäsen, maanmittausinsinööri Otto Otava, joka lienee toiminut kuvaajana. Kotiseutukierroksella käytiin Ikaalisten poikia tapaamassa Äänislinnan lisäksi Aunuksessa ja Kannaksella sijaitsevissa joukko-osastoissa. Ikaalisissa perustetun III/JR 57:n sijoituspaikka oli Lempaalan rintamalla Kannaksella.” Vänrikki Sillanpää oli kuvassa luonnollisesti sotilasasussa, leipuri Roine ja johtaja Eerola esiintyivät suojeluskuntapuvuissa. [24]

xx

Kirjoittajan yhteenveto

Miksi Irene Janhonen - desantti, jonka toveri sai surmansa pidätettäessä - säilyi hengissä? Miksi hänet pelastettiin, vaikka monet muut valvontaosaston tai valtiollisen poliisin kanssa yhteistyöhön antautuneet, kuten Risto Westerlund, teloitettiin? Ja niin monta muuta.

Syy ei ainakaan ollut hänen, Janhosen, naiseutensa. Ammuttiinhan Martta Koskinenkin. Eikä se ollut hänen mahdolliset kompetenttiset vajeensa. Eikä se, että Arvo Viitanen jo sai surmansa. Ei häntä sen takia jätetty elämälle.

Ainakin yksi syy on selvä: Janhonen oli todistettavasti Yhdysvaltain kansalainen ja hänellä oli omaisia Yhdysvalloissa. Hyvin luultavaa on, että jopa hänen desanttiuransa ja jäämisensä kiinni Suomessa kulkeutui tietoon Yhdysvalloissa. Olihan hänet silmästä silmään nähneitä ihmisiä Suomessa puoli kylällistä. Kyllä tarina lähti liikkeelle. Eikä sanavalmis Janhonen suinkaan salannut henkilöllisyyttään, ei erityisesti edes yrittänyt sitä. Hänet kiinniottaneelle jääkärivääpelille Irene myönsi oitis olevansa desantti ja maanpetturi, mutta tiuskaisi päälle: ”Niin olen, mutta ei saa kuulustella eikä kovistaa näin maantiellä, sillä sen kieltää kansainvälinen laki”. Tämä huomautus on nähtävä enemmänkin perusteellisen koulutuksen tuotteena kuin varsinaisena pyrkimyksenä peitellä persoonaansa tai rooliansa suuressa pelissä.

Irene Janhonen oli kahden maan kansalainen – tai oikeastaan kolmen. Hän oli suomalainen, mutta hänellä oli myös Yhdysvaltain kansalaisuus ja – kuten monilla Karjalaan emigroituneilla amerikansuomalaisilla – myöskin Neuvostoliiton kansalaisuus. Kosmopoliitti. Sitä hän oli. Mutta hänen pelastuksekseen muodostui Yhdysvaltain kansalaisuus. Stalingradin jälkeen ja muutoinkin, Päämajalla ja sen valvontaosastolla ei ollut vähäisintäkään motiivia asettaa häntä seinää vasten. Suomi hahmotteli jo seuraavia liikkeitään, eikä siihen kuulunut missään tapauksessa välien kiristäminen Washingtonin suuntaan, pikemminkin päinvastoin.

xx

Lähteitä:

[1] Erkki Ohra-Aho, Äänekoski: Tarinaa Keuruun Janhosista. Lyhennelmä Keuruun Janhosten sukuyhdistyksen kesätapaamisessa pidetystä esitelmästä. Jäsenlehti n:o 39/2008. Netissä. Artikkeliin liittyy kuva esitelmän pitäjästä sekä sisaruksista Eleanora Janhonen ja Irene Janhonen-Salo, lisäksi ryhmäkuva Irenen tyttäret ja tyttärentyttäret.

[2] Finnish-American Emigrants to Soviet Karelia in 1930s. Katalogi käsittää noin 1800 perhekuntaa, joihin kuului yhteensä noin 3000 amerikansuomalaista. Nettitiedosto.

[3] SDP:n Puoluetoimikunnan kertomus toiminnasta v. 1939-1943.

[4] Sakari Selin: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko. - Punainen Pohjois-Häme 1935-1944. ksl.fi –sivustoilla sekä kirjana 2011. [EK-Valpo, Arvo Vitasen hmp 245. Arvo Viitasen, kuten muidenkin sodan aikana liittoutuneiden hyväksi toimineiden kuolintapojen kirjaamisessa paistaa läpi tietty ”häveliäisyys”: raakoja pahoinpitelyjä peitellään. Viitanen pudotettiin Ikaalisiin 9.9.1942 ja tapettiin vasta seuraavana päivänä tavalla tai toisella, SS].

[5] Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot? 362-363, 366-368 ja 372.

[6] Sakari Selin: Kun maanpetos oli isänmaallinen teko. Luku 11 ja 12.

[7] Jukka Rislakki: Maan alla. Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941-1944, Helsinki 1985.

[8] Röyhiö kertoo ja tarinoi. Röyhiön kyläkirja. Toimittanut Mirja Käkelä, Ikaalinen 1999.

[9] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

[10] Risto Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998; Ikaalisten Joulu 1981.

[11] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

[12] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

[13] Elo Ylijoki/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

[14] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

[15] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

[16] Visamäki, Kalle Vihtori, jääkärivääpeli, maanviljelijä, s. 24.9.1893 Ikaalinen – k. 28.1.1971 Ikaalinen. Kävi 2/4 lk kansakoulua, toimi työmiehenä. Liittyi 16.5.1916 JP 27:n täydennysjoukkoon, osallistui Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin, aliupseeri 11.2.1918, saapui Vaasaan jääkärien pääjoukon mukana 25.2.1918, osallistui sotatoimiin Karjalan kannaksella 1918, sodan jälkeen toimi koulutusaliupseerina Pion.Koul.P:ssa 1918-1919, Ikaalisten suojeluskunnan harjoituspäällikkö 1919-1920, sen jälkeen maanviljelijänä Ikaalisissa. Sotien aikana ylimääräisenä poliisikonstaapelina Ikaalisten nimismiespiirissä (Luhalahti) sekä väestönsuojelutehtävissä. Haudattu Ikaalisiin. - Suomen jääkärien elämäkerrasto, 1938 ja 1975.

[17] Risto Sisättö: Desantteja Sisätössä. Muistelma, Ikaalisten Joulu 1981. - Risto Sisättö on kirjoittanut järkyttävästä desanttihommasta artikkelin Kansa Taisteli –lehteen; Risto Sisättö: Desantteja sisämaassa. Kansa Taisteli, N:o 12/1966.

[18] Ulla Aatsinki: Suhteilla puolueeseen. Tampereen seudun kommunistien kontaktit vuosina 1918-1944. Artikkeli teoksessa;
Sakari Saaritsa & Kari Teräs (toim.): Työväen verkosto. Väki voimakas 16. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Helsinki 2003. http://hdl.handle.net/10138/16227

[19] Jukka Lindstedt: Kuolemaan tuomitut. Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana. Helsinki 1999. Oikeustapaukset löytyvät henkilöhakemiston avulla.

[20] MissingKarelia –nettisivusto. Hakusivut.

[21] Sisäasiainministeriön yleiskirjeet, luettelo; haettu nettitiedostosta; hakusanta ja DN:ot.

[22] Vladimir Panschin: Päämajan johtama vastavakoilutoiminta. Artikkeli teoksessa: Salaisen sodan sivut, (toim. Mikko Karjalainen), Maanpuolustuskorkeakoulu, 2004.

[23] American Committee of The History of The Second World War [ACHSWW]. Newsletter,
No. 41, Spring 1989. Toimituksellinen kokoomamakasiini; primäärilähteinä juttuun sisältyvät turvallisuusjärjestelmän kaupunkilähteet; [Newletter Editor´s Note. - - Appended to this Newletter...
... Bern, Stockholm and Caserta Field Files, together with three pages of folder descriptions:
...Page 24, with Folder 392 (Box 28), regarding the case of Aune Irene Janhonen, as reported above by Mr. Hassler. ...].

[24] Keskustelumuistio ja haastattelukertomus, kirjoittajan hallussa.

Jarmo Nieminen
Viestit: 72
Liittynyt: 01.04.11 22:34

Re: Irene Janhonen, s.1920 Detroit. Desantti Osa II

Sotahistorian professori Ohto Manninen julkaisi Janhosesta artikkelin Sotilasaikauslehden vuoden 2007 joulukuun numerossa. Pyysin professorilta luvan hänen kirjoituksensa julkaisemiseen tällä palstalla. Mannisen teksti antaa perustellun vastauksen Huuskon kysymykseen, miksi Janhonen pidettiin hengissä.

Kiitos Huuskolle perusteellisesta kirjoituksesta.

Jarmo Nieminen
Helsinki


Moskovasta Suomen kautta Valtoihin
Desanttiradistin mutkikas kotimatka




Suomen ja Neuvostoliiton sodan päättyessä suomalaiset auttoivat desanteiksi painostettuja rajan yli Ruotsiin. Ainakin osalle näistä järjestyi siellä Yhdysvaltain passi. Yksi näistä elämän heittelemistä oli Amerikoissa syntynyt Irene Janhonen.

Aune Irene Janhonen oli syntynyt 1920 Detroitissa Yhdysvalloissa Vaasan läänin Keuruulta lähteneen Nikolai Janhosen perheeseen. Kun "Karjala Aid" -yhdistys oli kampanjoinut työvoiman saamiseksi Karjalan tasavaltaa rakentamaan, Janhosen perhe -- isä, äiti ja kaksi tytärtä -- lähti matkaan: ensin kesäkuussa 1932 "Drottningholmilla" Atlantin yli, Göteborgiin ja Tukholmaan, sieltä "Castelholmilla" Leningradiin ja välittömästi junalla (2.7.) Petroskoihin.

Irene kävi Petroskoissa suomenkielistä koulua, kunnes se 1937 muiden vastaavien lailla suljettiin. Hän saattoi opintiensä päätökseen 1938 venäjänkielisessä koulussa. Saadakseen työpaikan hän otti samana vuonna Neuvostoliiton passin. Siitä pitäen Irene työskenteli sihteerinä ja kielenkääntäjänä Kaupan kansankomissariaatin palveluksessa Petroskoissa, kunnes suomenkielen kääntäjää ei syyskuussa 1941 enää tarvittu. Suomalaiset joukot lähestyivät kaupunkia.

Värväreitä liikkeellä

Tammikuussa 1940, talvisodan aikana, Petroskoihin komsomolin rakennukseen ilmestyi Leningradin "vakoilukoulusta" luutnantti Lipski, ja hän yritti ensimmäistä kertaa värvätä Ireneä koulutettavaksi Suomeen lähettämistä varten. Vastaus oli kuitenkin torjuva. Hänen mielialojaan kuvastaa se, että hän päätti käydä Yhdysvaltain lähetystössä päästyään heinäkuussa 1940 urheilutapahtumaan Moskovaan. Karjalan neuvostotasavallan urheiludelegaatiota valvottiin kuitenkin koko ajan tiukasti.

Janhosen perhe evakuoitiin syyskuussa 1941 Petroskoista Vologdan alueen Andomagoran kylään, ja tyttäret joutuivat rakentamaan lentokenttää. Saksalaisten tunkeutuessa kohti itää, perhe siirrettiin (ilmeisesti marraskuussa 1941) Belozerskiin. Helmikuussa 1942 he saivat luvan palata Karjalan Sorokkaan. Siellä isä ja äiti kuolivat kuukauden kuluessa sydänkohtaukseen, ja Irenen sisarkin sairasteli kesään saakka.

KUVA
Sorokan partisaanikoulun johtaja, everstiluutnantti Vasiljevski oli nimellä Ivan Bevz saavuttanut Helsingissä 1940 tietynlaista mainetta, kun hänen vakoilutoimintaansa oli seurattu. Mika Waltarin teos Neuvostovakoilun varjossa vaikeutti hänen tulevaa käyttämistään Suomessa.


Toinen värväysyritys seurasi Sorokassa kahden vuoden tauon jälkeen maaliskuussa 1942. Irene kutsuttiin puolueen päämajaan, ja partisaanikoulun johtaja, everstiluutnantti Vasiljevski houkutteli häntä armeijaan tulkiksi. Englannin ja suomen taitajia tarvittiin kipeästi. Kesäkuussa 1942 Vasiljevski sitten taivutteli molemmat sisarukset koulutettaviksi partisaaniyksikköjen käyttöön. Sisko kuitenkin hylättiin tarkastuksessa näön heikkouden takia, ja Irenekin sai kuulla, että hänet lähetettäisiinkin "toiseen kouluun" Hän lähti Sorokasta 18.6. 1942 ja saapui Moskovaan vasta 20.7. 1942 kiertomatkan jälkeen. Muurmannin rata oli poikki Karjalassa.

Taas koulun penkillä

Moskovassa Aunen otti vastaan "Vakoilukoulun" keskushallinnossa (Gogolin bulevardi 6, lähellä Yleisesikunnan rakennuskompleksia) everstiluutnantti Ivan Zenkovitsh. Tämä oli ilmeisesti kyvykäs mies, sillä hän oli toukokuussa 1945 everstinä Reimsissä kenraalimajuri Ivan Susloparovin tulkin ominaisuudessa mukana ottamassa vastaan saksalaisten antautumisen.

Koulu (Yleisesikunnan keskuskoulu komentajien valmentamiseksi) oli hajasijoituksessa Moskovan lähistöllä, ja Irene vietiin elokuun alussa 1942 "Kielitieteen akateemiseen taloon", joka sijaitsi noin 25 km päässä Moskovasta Gorkiin menevän radan varressa (kenties Saltykovkan ja Obiralovkan tienoilla ja lähellä Kupavnan radiolähetintä).

Opettajina koulussa oli kokeneita tiedustelualan asiantuntijoita ja joitakin edellisiltä kursseilta ohjaajiksi jätettyjä. Suomen oloista luennoi majuri Ivan Vasiljevitsh Vasiljev (oikealta nimeltään Konstantin Aleksandrovitsh Ribatshenko), joka oli työskennellyt Helsingissä lähetystössä.

Tehtävä Nokialla

Kurssi, johon sisältyi runsaasti radion käytön teoriaa ja harjoittelua, kesti huhtikuuhun 1943. Sitten Ireneä ryhdyttiin valmistelemaan Suomen-matkaan ja heinäkuussa 1943 hänet siirrettiin Moskovaan. Hänen tuli lähteä yhdessä "herra Salinin" kanssa Suomeen. Tämä oli organisoitava verkosto, jonka tuli hankkia tietoa lentokentistä, tehtaista ja varastoista sekä joukkojen vahvuuksista. aseistuksesta ja sijoituksista.

Kouluun mennessään Irenen oli otettava käyttöön nimi Irina Nikolajevna Petrova, mutta nyt hänelle opetettiin "legenda" Liisa Johanssonin nimellä. Kemissä 1916 syntynyt Johansson oli kuulunut herra Salinin ystäväpiiriin, joten tarkka tieto tämän elämästä, perheestä ja asuinympäristöstä oli saatavissa. Suomen vastavakoilun mukaan Salin oli oikealta nimeltään Arvo Viitanen. Hän oli ollut Nokian kauppalanhallituksen jäsen. Aunen (koodinimi "Alma") oli pidettävä yhteyttä Moskovassa Sokolnikin puistossa sijainneeseen radioasemaan (vastaanottajan koodinimi "Urho").

Kaksoisagentiksi

"Salin" ja "Johansson" pudotettiin tavaratorpedoineen laskuvarjoilla 8.9. 1943 vähän ennen puolta yötä Ikaalisten Susinevalle. Heidät havaitsi 13-vuotias poika, ja Irene katsoi parhaaksi antautua poliisille. Sen sijaan Viitanen ammuttiin 10.9., kun hän teki vangittaessa vastarintaa.

Valvontaosaston Tampereen henkilökunnan perusteellisen kuulustelun jälkeen Irene pantiin toimimaan kaksoisagenttina. Radiolähetin koottiin Hotelli Emmauksen 5. kerrokseen. Näin Moskovaan lähetettiin suurelta osalta tekaistua informaatiota 20.9.1943--27.2.1944, kunnes Moskova katkaisi yhteyden. Päätös oli todennäköisesti tehty, kun suomalaisten toimittaman tiedon heikkous havaittiin.

Helmikuun lopussa 1944 Irene siirrettiin Päämajan Radiopataljoonan kirjoihin Helsinkiin. Hän avusti venäläisten koodien ja sifferien käsittelyssä. Hänen esimiehensä oli luutnantti J.I. Kallioinen, joka oli asema 12:n päällikkö. Tämän Kuusisaareen keskittyneen toiminnan kuuluisin toimialue oli juuri virheellisen tiedon lähettäminen desanttiradioilla.

Yhdysvallat huolehtii omistaan

Välirauhan solmimisen jälkeen Ireneltä loppuivat työt. Valvontakomission saapuessa hänelle tarjottiin mahdollisuutta poistua Suomesta, koska hän oli osallistunut toimintaan Neuvostoliittoa vastaan. Hän tarttui tilaisuuteen ja sai suomalaisilta passin, joka todisti hänen olevan amerikkalainen nimeltä Kaarina Kokko. Nimi oli jo neljäs hieman yli kahden vuoden kuluessa.

"Kaarina" lähti Helsingissä marraskuussa 1944 ja ylitti Ruotsin rajan Torniosta Haaparantaan. Siellä hän ilmoittautui pakolaiseksi, ja kuulustelujen ja noin kuukauden odottelun jälkeen tuli tieto, että Ruotsin pakolaiskomissio oli hyväksynyt hänet pakolaiseksi. Hän sai luvan matkustaa Härnösandiin. Kirjoitettuaan tammikuussa Tukholmaan Yhdysvaltain lähetystöön hän sai Detroitista syntymätodistuksen ja anoi rekisteröimistä Yhdysvaltain kansalaiseksi.

Synnyinmaansa edustajille Irene saattoi kertoa Neuvostoliiton asioista ja kominternin toiminnan peitellystä jatkamisesta. Mm. hän tiesi, että syyskuussa 1942 Yhdysvaltoihin nuorisokongressiin lähetetyssä valtuuskunnassa oli vakoilukoulussa koulutettu edustaja Leningradin yliopiston historian tiedekunnasta. Suomen asioista amerikkalaiset eivät näytä olleen kiinnostuneita. Sieltähän tietoa saatiin muutenkin.

Irenen myöhempiä kohtaloita ei ole tässä tutkittu. Kuten muissa vastaavissa tapauksissa hänellekin lienee toimitettu Yhdysvaltain passi. Pitkä, 12 vuoden reissu Neuvosto-Karjalaa tukemaan oli palaamassa alkupisteeseensä.

Jarmo Nieminen
Viestit: 72
Liittynyt: 01.04.11 22:34

Re: Irene Janhonen, s.1920 Detroit. Desantti Osa II

Sotahistorian professori Ohto Manninen julkaisi Janhosesta artikkelin Sotilasaikauslehden vuoden 2007 joulukuun numerossa. Pyysin professorilta luvan hänen kirjoituksensa julkaisemiseen tällä palstalla. Mannisen teksti antaa perustellun vastauksen Huuskon kysymykseen, miksi Janhonen pidettiin hengissä.

Kiitos Huuskolle perusteellisesta kirjoituksesta.

Jarmo Nieminen
Helsinki


Moskovasta Suomen kautta Valtoihin
Desanttiradistin mutkikas kotimatka




Suomen ja Neuvostoliiton sodan päättyessä suomalaiset auttoivat desanteiksi painostettuja rajan yli Ruotsiin. Ainakin osalle näistä järjestyi siellä Yhdysvaltain passi. Yksi näistä elämän heittelemistä oli Amerikoissa syntynyt Irene Janhonen.

Aune Irene Janhonen oli syntynyt 1920 Detroitissa Yhdysvalloissa Vaasan läänin Keuruulta lähteneen Nikolai Janhosen perheeseen. Kun "Karjala Aid" -yhdistys oli kampanjoinut työvoiman saamiseksi Karjalan tasavaltaa rakentamaan, Janhosen perhe -- isä, äiti ja kaksi tytärtä -- lähti matkaan: ensin kesäkuussa 1932 "Drottningholmilla" Atlantin yli, Göteborgiin ja Tukholmaan, sieltä "Castelholmilla" Leningradiin ja välittömästi junalla (2.7.) Petroskoihin.

Irene kävi Petroskoissa suomenkielistä koulua, kunnes se 1937 muiden vastaavien lailla suljettiin. Hän saattoi opintiensä päätökseen 1938 venäjänkielisessä koulussa. Saadakseen työpaikan hän otti samana vuonna Neuvostoliiton passin. Siitä pitäen Irene työskenteli sihteerinä ja kielenkääntäjänä Kaupan kansankomissariaatin palveluksessa Petroskoissa, kunnes suomenkielen kääntäjää ei syyskuussa 1941 enää tarvittu. Suomalaiset joukot lähestyivät kaupunkia.

Värväreitä liikkeellä

Tammikuussa 1940, talvisodan aikana, Petroskoihin komsomolin rakennukseen ilmestyi Leningradin "vakoilukoulusta" luutnantti Lipski, ja hän yritti ensimmäistä kertaa värvätä Ireneä koulutettavaksi Suomeen lähettämistä varten. Vastaus oli kuitenkin torjuva. Hänen mielialojaan kuvastaa se, että hän päätti käydä Yhdysvaltain lähetystössä päästyään heinäkuussa 1940 urheilutapahtumaan Moskovaan. Karjalan neuvostotasavallan urheiludelegaatiota valvottiin kuitenkin koko ajan tiukasti.

Janhosen perhe evakuoitiin syyskuussa 1941 Petroskoista Vologdan alueen Andomagoran kylään, ja tyttäret joutuivat rakentamaan lentokenttää. Saksalaisten tunkeutuessa kohti itää, perhe siirrettiin (ilmeisesti marraskuussa 1941) Belozerskiin. Helmikuussa 1942 he saivat luvan palata Karjalan Sorokkaan. Siellä isä ja äiti kuolivat kuukauden kuluessa sydänkohtaukseen, ja Irenen sisarkin sairasteli kesään saakka.

KUVA
Sorokan partisaanikoulun johtaja, everstiluutnantti Vasiljevski oli nimellä Ivan Bevz saavuttanut Helsingissä 1940 tietynlaista mainetta, kun hänen vakoilutoimintaansa oli seurattu. Mika Waltarin teos Neuvostovakoilun varjossa vaikeutti hänen tulevaa käyttämistään Suomessa.


Toinen värväysyritys seurasi Sorokassa kahden vuoden tauon jälkeen maaliskuussa 1942. Irene kutsuttiin puolueen päämajaan, ja partisaanikoulun johtaja, everstiluutnantti Vasiljevski houkutteli häntä armeijaan tulkiksi. Englannin ja suomen taitajia tarvittiin kipeästi. Kesäkuussa 1942 Vasiljevski sitten taivutteli molemmat sisarukset koulutettaviksi partisaaniyksikköjen käyttöön. Sisko kuitenkin hylättiin tarkastuksessa näön heikkouden takia, ja Irenekin sai kuulla, että hänet lähetettäisiinkin "toiseen kouluun" Hän lähti Sorokasta 18.6. 1942 ja saapui Moskovaan vasta 20.7. 1942 kiertomatkan jälkeen. Muurmannin rata oli poikki Karjalassa.

Taas koulun penkillä

Moskovassa Aunen otti vastaan "Vakoilukoulun" keskushallinnossa (Gogolin bulevardi 6, lähellä Yleisesikunnan rakennuskompleksia) everstiluutnantti Ivan Zenkovitsh. Tämä oli ilmeisesti kyvykäs mies, sillä hän oli toukokuussa 1945 everstinä Reimsissä kenraalimajuri Ivan Susloparovin tulkin ominaisuudessa mukana ottamassa vastaan saksalaisten antautumisen.

Koulu (Yleisesikunnan keskuskoulu komentajien valmentamiseksi) oli hajasijoituksessa Moskovan lähistöllä, ja Irene vietiin elokuun alussa 1942 "Kielitieteen akateemiseen taloon", joka sijaitsi noin 25 km päässä Moskovasta Gorkiin menevän radan varressa (kenties Saltykovkan ja Obiralovkan tienoilla ja lähellä Kupavnan radiolähetintä).

Opettajina koulussa oli kokeneita tiedustelualan asiantuntijoita ja joitakin edellisiltä kursseilta ohjaajiksi jätettyjä. Suomen oloista luennoi majuri Ivan Vasiljevitsh Vasiljev (oikealta nimeltään Konstantin Aleksandrovitsh Ribatshenko), joka oli työskennellyt Helsingissä lähetystössä.

Tehtävä Nokialla

Kurssi, johon sisältyi runsaasti radion käytön teoriaa ja harjoittelua, kesti huhtikuuhun 1943. Sitten Ireneä ryhdyttiin valmistelemaan Suomen-matkaan ja heinäkuussa 1943 hänet siirrettiin Moskovaan. Hänen tuli lähteä yhdessä "herra Salinin" kanssa Suomeen. Tämä oli organisoitava verkosto, jonka tuli hankkia tietoa lentokentistä, tehtaista ja varastoista sekä joukkojen vahvuuksista. aseistuksesta ja sijoituksista.

Kouluun mennessään Irenen oli otettava käyttöön nimi Irina Nikolajevna Petrova, mutta nyt hänelle opetettiin "legenda" Liisa Johanssonin nimellä. Kemissä 1916 syntynyt Johansson oli kuulunut herra Salinin ystäväpiiriin, joten tarkka tieto tämän elämästä, perheestä ja asuinympäristöstä oli saatavissa. Suomen vastavakoilun mukaan Salin oli oikealta nimeltään Arvo Viitanen. Hän oli ollut Nokian kauppalanhallituksen jäsen. Aunen (koodinimi "Alma") oli pidettävä yhteyttä Moskovassa Sokolnikin puistossa sijainneeseen radioasemaan (vastaanottajan koodinimi "Urho").

Kaksoisagentiksi

"Salin" ja "Johansson" pudotettiin tavaratorpedoineen laskuvarjoilla 8.9. 1943 vähän ennen puolta yötä Ikaalisten Susinevalle. Heidät havaitsi 13-vuotias poika, ja Irene katsoi parhaaksi antautua poliisille. Sen sijaan Viitanen ammuttiin 10.9., kun hän teki vangittaessa vastarintaa.

Valvontaosaston Tampereen henkilökunnan perusteellisen kuulustelun jälkeen Irene pantiin toimimaan kaksoisagenttina. Radiolähetin koottiin Hotelli Emmauksen 5. kerrokseen. Näin Moskovaan lähetettiin suurelta osalta tekaistua informaatiota 20.9.1943--27.2.1944, kunnes Moskova katkaisi yhteyden. Päätös oli todennäköisesti tehty, kun suomalaisten toimittaman tiedon heikkous havaittiin.

Helmikuun lopussa 1944 Irene siirrettiin Päämajan Radiopataljoonan kirjoihin Helsinkiin. Hän avusti venäläisten koodien ja sifferien käsittelyssä. Hänen esimiehensä oli luutnantti J.I. Kallioinen, joka oli asema 12:n päällikkö. Tämän Kuusisaareen keskittyneen toiminnan kuuluisin toimialue oli juuri virheellisen tiedon lähettäminen desanttiradioilla.

Yhdysvallat huolehtii omistaan

Välirauhan solmimisen jälkeen Ireneltä loppuivat työt. Valvontakomission saapuessa hänelle tarjottiin mahdollisuutta poistua Suomesta, koska hän oli osallistunut toimintaan Neuvostoliittoa vastaan. Hän tarttui tilaisuuteen ja sai suomalaisilta passin, joka todisti hänen olevan amerikkalainen nimeltä Kaarina Kokko. Nimi oli jo neljäs hieman yli kahden vuoden kuluessa.

"Kaarina" lähti Helsingissä marraskuussa 1944 ja ylitti Ruotsin rajan Torniosta Haaparantaan. Siellä hän ilmoittautui pakolaiseksi, ja kuulustelujen ja noin kuukauden odottelun jälkeen tuli tieto, että Ruotsin pakolaiskomissio oli hyväksynyt hänet pakolaiseksi. Hän sai luvan matkustaa Härnösandiin. Kirjoitettuaan tammikuussa Tukholmaan Yhdysvaltain lähetystöön hän sai Detroitista syntymätodistuksen ja anoi rekisteröimistä Yhdysvaltain kansalaiseksi.

Synnyinmaansa edustajille Irene saattoi kertoa Neuvostoliiton asioista ja kominternin toiminnan peitellystä jatkamisesta. Mm. hän tiesi, että syyskuussa 1942 Yhdysvaltoihin nuorisokongressiin lähetetyssä valtuuskunnassa oli vakoilukoulussa koulutettu edustaja Leningradin yliopiston historian tiedekunnasta. Suomen asioista amerikkalaiset eivät näytä olleen kiinnostuneita. Sieltähän tietoa saatiin muutenkin.

Irenen myöhempiä kohtaloita ei ole tässä tutkittu. Kuten muissa vastaavissa tapauksissa hänellekin lienee toimitettu Yhdysvaltain passi. Pitkä, 12 vuoden reissu Neuvosto-Karjalaa tukemaan oli palaamassa alkupisteeseensä.

Veikko Huuska
Viestit: 193
Liittynyt: 28.09.08 15:26
Paikkakunta: Ikaalinen

Re: Irene Janhonen, s.1920 Detroit. Desantti Osa II

Runsaat kiitokset Jarmo Niemiselle. Tuo Ohto Mannisen artikkeli täydentää oivallisesti tässä aiemmin kerrottua.

Irene Janhosen desanttikaverin Arvo Viitasen vaiheita Ikaalisissa selvittelin vielä. Sakari Selin toteaa hänen tulleen haudatuksi Ikaalisiin Tuomiston peitenimellä. Ikaalisten seurakunnan arkistoista ei löytynyt Viitasen nimellä mitään - aivan odotetusti. Sen sijaan Kansallisarkiston/Sota-arkiston menehtyneiden tiedostossa on J.O. Tuomisto, joka olisi menehtynyt 1.1.1942. Sota-arkiston kantakorttikokoelmista ei löytynyt etsittäessä tuolle nimelle (tai lähitunnisteille) kantakorttia, eikä muutakaan merkintää. Seurakunnan haudankaivuuta koskevasta lehtiöstä ei löytynyt syksylle 1943 mainintaa tällaiselle hautaustoimenpiteelle, kuten ei myöskään seurakunnan haudattujen kirjassa (ei omien eikä seurakunnan ulkopuolisten hautauksesta). Tämä ei sinänsä todista oikeastaan mitään. Kuten asiassa on todettu, oli PM:n valvonta-osaston Tampereen alatoimisto tiivisiti mukana kohta desanttihavainnon tekohtekestä alkaen. Sieltä todennäköisesti on annettu menettelyä koskevia ohjeita, mitään ainakaan tarkkoja nimimainintoja ei pidetty suotavana, näin voidaan asian laadun vuoksi olettaakin. Mutta kun hautaa ei voinuta kaivaa - tai ainakaan sinne haudata - ketään "olematonta" varten, lienee aivan mahdollista, että tämä "tuntematon vainaja" on kirjattu haudatuksi Tuomiston nimellä. Kuten Selin kertoo, lesken ja hänen avustajiensa toimesta Arvo Viitasen uudelleenhautaus toimitettiin vuoden 1945 alkupuolella Nokialle. Nyt vain on niin, että Ikaalisten sankarihauta-alueella on paikka sankarihautojen yksittäiskivien rivistössä tälle Tuomistolle. Tällöin, mikäli ei parempaa tietoa asiassa ilmene, voitaisiin todeta sankarihautausmaalla lepäävän todellisen "tuntemattoman sotilaan". Keväällä 1945 Ikaalisiin tuli vielä puolisen tusinaa sodan uhreja, mutta tuohon hautakartan kohtaan ei ketään muuta haudattu. Oliko desanttina surmansa saanut Arvo Viitasen hauta Ikaalisissa, ja missä siellä? Ei häntä hautausmaa alueen ulkopuolellekaan voitu haudata, joten ehkä ratkaisuksi sitten tuli kirkkotarhan sankarihauta? Onhan muualtakin lukemani mukaan esimerkkejä siitä, että jokin karkurina ammuttu sotilas on haudattu kotipitäjänsä sankarihautaan. Eräissä tapauksissa KEK:n kortissa oli selvät merkinnät "Ei sankarihautaan".

Jarmo Nieminen
Viestit: 72
Liittynyt: 01.04.11 22:34

Re: Irene Janhonen, s.1920 Detroit. Desantti Osa II

KEK:in leima EI SANKARIHAUTAAN ei ollut ehdoton kielto vaan kekin päällikön näkemys asiasta. Päätöksen sankarihautauksesta teki kotiseurakunnan pappi ja suojeluskunta.

Leimaa käytettiin karkureina kuolleiden lisäksi muun muassa itsemurhan tehneistä tai viinaan kuolleista. Jo leiman laittamisessa käytettiin harkintaa. Hyvän miehen maineessa ollut saatettiin jättää leimaamatta ja samasta syystä myös saatettiin päästää sankarihautaan.

heehak
Viestit: 124
Liittynyt: 06.03.08 11:25

Re: Irene Janhonen, s.1920 Detroit. Desantti Osa II

Ammutut tai teloitetut desantit haudattiin joskus kuolinpaikalle tai sen lähelle, kuten esim. eräässä Hyvinkään tapauksessa. Joskus taas sotavankihautausmaalle, kuten esim. Turussa.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”