Jukka Rahja – Suomen kenraalikuvernöörin apulainen

Veikko Huuska · 15.01.13 15:29

Johdatus aiheeseen

Suuret valtiolliset mullistukset ja kuohuvat ajat nostavat esille ja korkeisiinkin asemiin outoja tyyppejä, miehiä, joilla ei tavanomaisissa oloissa ole mahdollisuuksia kohota hienompiin kamareihin, ei käymään saati olemaan.

Tässä seuraamme erään suomalaisen poliittisen historian hurjimman ja kaiketi voi myös sanoa menestyksekkään veljessarjan yhden jäsenen, komissaari Jukka Rahjan erästä vaihetta. Tuo kummallinen ja vähän tunnettu vaihe ajoittuu kutakuinkin välittömästi Pietarissa 7.11.1917 sattuneen bolshevistisen iskujoukon suorittaman vallankaappauksen päiviin. Tarkemmin ottaen ilmeisesti torstaihin 10.11.1917.

Esipuhe

”Venäjän bolshevikit halusivat Suomen sosiaalidemokraattien, ammattiliittojen ja punakaartin kaappaavan vallan itsenäisyyttä suunnittelevalta Svinhufvudin senaatilta. Suomen venäläiset joukot ja satamien työläiset tukivat Suomen punakaartia aseistamalla sitä. Pietarin bolshevikkien johtoelin, kaupungin sotilaallinen vallankumouskomitea, osallistui tähän toimintaan ja käytti suomalaisbolshevikkeja toimittamaan aseita Pietarin makasiineista. Jukka Rahja sai 27.11.1917 tehtäväkseen kuljettaa Suomeen 650 kivääriä ja 5.000 patruunaa sekä Helsingin venäläisen neuvoston toimeenpanevaan komiteaan valittu Aleksanteri Vastén komennuksen siirtää tuhat pistoolia ja 75.000 patruunaa.

Eino Rahja siirtyi marraskuussa Suomeen Venäjän Suomen-komissaarin matruusi Pavel Siskon apulaiseksi ja lietsoi Helsingin sosialisteihin kumoushenkeä. Tämä oli kuitenkin näpertelyä verrattuna siihen, mitä alkoi tapahtua, kun Suomen punakaartit alkoivat tosissaan varustautua vallankaappaukseen tammikuun 1918 lopulla.

Jukka Rahjan ja Pietarin suomalaiskaartin 120-miehisen 1. tai A-komppanian saattama Suuri asejuna lähti Pietarista kohti Helsinkiä 27.1.1918. Sen lastina oli 15.000 kivääriä, kaksi miljoonaa patruunaa, 30 konekivääriä, kaksi panssariautoa, kymmenen tykkiä ja ammuksia. Suomen valkoiset tiesivät junan olevan tulossa ja odottivat sitä Kämärän asemalla lähellä Viipuria, jossa taisteltiin samana iltana. Jukka Rahja haavoittui molempiin jalkoihinsa, neljä kaartilaista kaatui ja 29 muuta haavoittui. Eino Rahja otti johdon, juna saatiin läpi Helsinkiin, kivääreitä jaettiin matkan varrella punakaarteille ja Suomen sisällissota pääsi punakaartin puolesta alkamaan.” - Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, s. 45.

Eräitä päivämääriä – muutamia tapauksia:

12.3.1917;

Maaliskuun 12. päivän 1917 aamuna kantautui huoneeseeni pihalta outoa melua. Arvelin ensin jäitten tippuvan räystäiltä, mutta se olikin konekiväärin rätinää. Vähitellen tunkeutui vallankumouksellinen kansa vankilaankin avaten kopit. Kun minun vuoroni tuli, syöksyi selliini kerrosta ylempänä asunut anarkistivanki. Hän heilutti kädessään nagania ja oli niin hurjistunut, että minä, kun hän vallankumousinnossaan syleili minua, otin häneltä aseen. Annoin sen sitten eräälle aliupseerille, jolla oli Yrjönristi ja joka todennäköisesti oli johtanut vankilan kaappausta. …

… Yrjö Ruutu, Aarne Sihvo ja minä [Esko Riekki] otimme johdon käsiimme ja järjestimme suomalaiset joukot. Saatuamme tiedon, että Liteinaja sillan yli oli jo mahdollista kulkea, marssimme kaikki Suomen asemaa kohti. …

…Suomen asemalla, jossa sikäläiset rautatieläiset ottivat meidät hyvin ystävällisesti vastana, tapasimme muun muassa Eino Rahjan. Hän tuli esittämään itsensä ja piti siten puheen lausuen meidät tervetulleiksi. Hän sanoi muun muassa seuraavaa:

”Hyvät vangit, te olette nyt päässeet vapauteen. Olette olleet kauan vankeina, mutta tietäkää, että sana ”vanki” tulee nyt häviämään maailmasta. Se kuuluu menneisyyteen.”

Herra-nimityksen vaihtoi Rahja sitten nimeen ”toveri” ja oli mitä kaikkia kohtaan erittäin huomaavainen.” …

Tovereina tovereiden joukossa olimme kerran myös suuressa kansankulkueessa, joka oli matkalla valtakunnan duuman kokouspaikkaan Taurian palatsiin. Tähän otti osaa tuhansia sotilaita ja kymmeniätuhansia kansalaisia, ei vain työläisiä, vaan kaikkia kansanluokkia. Rivien edessä marssi satoja sotilassoittajia ja miehiä, jotka kantoivat lippuja tunnuslauseineen ”Eläköön vapaa Venäjä!”. Minä jouduin kulkemaan aivan eturivissä Rahjan ja monien muiden sikäläisten vallankumousjohtajien kanssa. Kaiken aikaa kaikuivat huikeat ”uraa”-huudot ja Marseljeesin säveleet vyöryivät valtavina. …

Torstaina, maaliskuun 15. päivänä oli Pietarin ruotsalaisen Pyhän Katariinan seurakunnan silloisen kirkkoherran, nykyisen sotarovasti Artur Malinin luona koolla muutamia sikäläisiä suurliikemiehiä, ministerivaltiosihteerinviraston virkamiehiä, Suomen rautatien hallintoviranomaisia ja muutamia spalernajalaisia neuvottelemassa tilanteesta ja sen vaatimista menettelytavoista. Spalernajalaisia edustivat Yrjö Ruutu, Eric Bahne ja minä. Neuvottelussa oli myös läsnä kuuluisa venäläinen poliitikko D.D. Protopopov ja Rodistsev. Tällöin kuulimme ensi kerran sen yllättävän tiedon, että keisari oli luopunut valtaistuimestaan. Samana päivänä oli sitten ruhtinas Lvov määrätty väliaikaisen hallituksen päämieheksi. Suomen asiain komissaariksi oli nimitetty kadettipuolueen jäsen Rodistshev ja hänen apulaisekseen Protopopov. …

Lauantaina, maaliskuun 17. päivän aamuna oma asiamme oli kehittynyt jo niin pitkälle, että saatoimme lähettää miehiä matkaan. Saatuamme kaikki pois Pietarista matkustimme Yrjö Ruutu, Eric Bahne, Harald Levander ja minä viimeisinä. Ennen lähtöämme maanantaina maaliskuun 19. päivänä kävimme jäähyväisillä suomalaisten rautatieläisten luona ja luovutimme heille vaatimattomana kiitollisuuden osoituksena pienen kirjaston. Kirjat olimme koonneet suomalaisten vankikopeista Spalernajasta.” :

Esko Riekin muistelmia teoksessa: Into Auer: Kalterijääkärit III, s. 99-103.

Eino Rahja ja Esko Riekki, kaksi miestä, kaksi vaikuttajapersoonaa, jotka olivat sittemmin 1920-1930 –luvuilla vastakkaisilla puolilla. Eino Rahja toimi SKP:n sotilasjärjestön johtajana ja yritti lietsoa Suomen proletariaattia vallankumoukseen kaikin mahdollisin keinoin. Hänen päämääränsä oli Neuvosto-Suomi. Riekin tavoitteena taas oli Suur-Suomen luominen, pyrkimys estää vallankumous ja kommunistinen vallankumous. Miehet eivät Pietarin episodin jälkeen enää koskaan tavanneet. (Matti Lackman: Esko Riekki, s. 76.).

6.11.1917;

Uusi kenraalikuvernööri Nekrasov ja Suomen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell lähtivät yöjunalla 6.1.1917 Helsingistä Pietariin mukanaan jo painettu perustuslakiehdotus hakemaan sille Venäjän väliaikaisen hallituksen hyväksymistä. Se oli jo niin heikoilla, että sen oli ollut pakko hyväksyä Suomen senaatin talousosasto korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Seuraavana aamuna Valkeasaaren asemalla Nekrasovin ja Enckellin matka keskeytyi yllättävän tiedon takia. Yön aikana bolshevikit olivat kaapanneet vallan Pietarissa ja panneet väliaikaisen hallituksen lukkojen taakse. Pääministeri Kerenskin oli onnistunut paeta Talvipalatsista autolla. Metsätaipaleella hän oli käskenyt pysäyttää sen, loikkasi siitä ulos ja katosi metsän pimentoihin. Tämän jälkeen hänen onnistui piileskellä muutama kuukausi Suomessa keskellä sisällissodan pauketta, ennen kuin hän pääsi jatkamaan matkaansa kauemmaksi länteen.;

Veijo Meri: Ei tule vaivatta vapaus, s. 280.

6.11. – 7.11.1917;

”Lähdin sinne, minne et halunnut minun lähtevän”, luki V.I. Leninin [häntä Suomesta paluun jälkeen mukavassa asunnossaan Viipurin puolella majoittaneelle] Margarita Feofanovalle raapustamassa viestissä. ”[Vladimir] Iljits pyysi noutamaan Stalinin”, Leninin henkivartija Eino Rahja kertoi. ”Sitten hän tajusi sen olevan ajanhaaskausta”. Hän liimasi paikoilleen kiharaisen peruukkinsa, pani päähänsä työläisen lippalakin, kääri sideharsoa kasvoilleen ja asetti nenälleen jättimäiset silmälasit. Siten hän katosi Rahjan kanssa ulos yöhön.

Lenin nousi raitiovaunuun. Hän oli niin jännittynyt, että hän kuulusteli hengästyneenä hajamielistä naiskonduktööriä ja piti hänelle sen jälkeen luennon vallankumouksen strategiasta. Ei ole tietoa, tunnistiko konduktööri koskaan tuota peruukkipäistä, sideharsokasvoista ja silmälasipäistä sekopäätä, mutta tuona yönä liikkeellä oli todennäköisesti muitakin mielipuolia. Hallituksen joukkojen ratsupartio pysäytti hänet lähellä bolshevikkien Smolnan päämajaa, muta piti häntä harmittomana juoppona ja antoi hänen jatkaa matkaansa. Hän oli täysin selvä – ja kaikkea muuta kuin harmiton.

Lenin saapui keskiyön tienoilla ”suuren Smolnaan”, joka oli John Reedin mukaan ”kirkkaasti valaistu” ja ”surisi jättiläismäisen mehiläispesän tavoin”. Punakaartilaiset, ”yhteen sulloutunut joukko työmiesten vaatteisiin pukeutuneita poikia oli aseistautunut pistimillä varustetuilla kivääreillä ja keskusteli hermostuneesti keskenään”. He lämmittelivät käsiään suurten nuotioiden äärellä. Panssariautojen moottorit hurisivat, moottoripyörät kaasuttivat eikä kukaan tunnistanut Leniniä. Hänellä ei ollut henkilöllisyyspapereita, joten portilla olevat punakaartilaiset kieltäytyivät laskemasta häntä sisälle.

”Millainen sotku!” Rahja karjaisi. ”Minä olen kokousedustaja, eivätkä he laske minua lävitse.” Väkijoukko tuki häntä ja työnsi molemmat miehet sisään: ”Lenin tuli perässäni nauraen!” Muta kun Lenin otti lakin päästään, myös hänen liiman jäykistämä peruukkinsa irtosi. - John Reed oli nähnyt aikaisemmin, että jopa Trotskilta evättiin sisäänpääsy. ”Kyllä te minut tunnette. Nimeni on Trotski.” ”Et sinä voi mennä sisään. Nimet eivät merkitse minulle mitään.” ”Mutta minä olen neuvoston puheenjohtaja!” ”Jos sinä olet niin tärkeä heppu, niin täytyyhän sinulla ainakin joku paperi olla”, vartija sanoi ja kutsui paikalle yhtä hajamielisen upseerin. ”Trotski! Olen kuullut sen nimen jossakin. Eiköhän se käy päinsä…”

Montefiore: Nuori Stalin.

7.11.1917;

Punainen kenraalikuvernööri

”Aamulla varhain 7 p:nä marraskuuta 1917 soitti minulle kenraalikuvernöörin apulainen parooni S. Korff ilmoittaen, että Suomen siihenastinen kenraalikuvernööri Nekrasoff ei enää ollut palaava Suomeen [kuten edellä kerrottiin, Nekrasoff oli matkustanut virka-asioissa 6.11.1917 Pietariin, jossa samana päivänä oli kuitenkin puhjennut bolshevikkikumous] sekä että hän, parooni Korff, oli luopunut toimestaan kenraalikuvernöörin apulaisena. Hänen viimeiset sanansa minulle olivat:

”Toimikaa tarpeenne mukaan!”

Tämän jälkeen minä välittömästi asetuin puhelinyhteyteen eduskunnan puhemiehistön, puhemies Johan Lundsonin sekä varapuhemiesten Lauri Ingmanin ja Santeri Alkion kanssa ja pyysin heitä saapumaan senaattiin. Minä kerroin heille parooni Korffin ilmoituksen sisällyksen ja kehoitin puhemiehistöä heti ryhtymään tästä aiheutuviin toimenpiteisiin.

Siihenastisilla säädöksillä oli ylin toimeenpanovalta siirretty Suomen senaatille, viimeksi syyskuussa annetulla asetuksella. Tämän mukaan senaatti saattoi suorittaa kaikki muut keisarille ja suuriruhtinaalle kuuluvat tehtävät, paitsi esitysten antamisen eduskunnalle, lakien vahvistamisen sekä eduskunnan kokoonkutsumisen ja hajoittamisen, jotka perustuslaissa oli pidätetty hallitsijalle.

Kun nyt väliaikainen hallitus, joka tosiasiallisesti oli käyttänyt hallitsijalle kuuluvaa valtaa, oli vallankumouksellisesti paikaltaan syösty, puuttui siis korkeimman vallan haltija.

Ilmoitin käsityksenäni, että tämä sisälsi Suomen täydellisen irtautumisen Venäjän valtiovallasta ja että mitä nopeimmin olisi hankittava maalle korkeimman vallan käyttäjä. Lausuin edelleen, että meidän hallitusmuotomme hengen mukaista nyt olisi, että eduskunta valitsisi valtionhoitajan, kunnes asiat järjestyisivät.

Siinä keskustelussa, joka syntyi, tehosti erittäin Santeri Alkio, ettei ollut mahdollista saada kannatusta sille toimenpiteelle, että yksi ainoa valtionhoitaja asetettaisiin, vaan että oli asetettava kolmimiehinen valtionhoitajakunta.

Tämä tulikin sitten puhemiehistön päätökseksi, ja tämänmukainen ehdotus esitettiin eduskunnalle sen kokoontuessa 8 p:nä marraskuuta, mutta sosialidemokraatit esittivät tämän ehdotuksen vastapainoksi julistuksensa: ”Me vaadimme”. Eduskunta päätti kuitenkin monien kiihkeiden keskustelujen ja vaikeiden äänestysten jälkeen 9 p:nä marraskuuta hyväksyä valtionhoitajakunnan asettamisen, vaikka tämä päätös sitten ei kuitenkaan toteutunut.

Sillä välin oli ilmestynyt uudet ehdokkaat kenraalikuvernöörin ja kenraalikuvernöörin apulaisen virkojen hoitajiksi. Sanomalehdet tiesivät kertoa, että paikallinen [venäläinen] sotilaskomitea oli Suomen knraalikuvernööriksi nimittänyt matruusi Pavel Shiskon ja kenraalikuvernöörin apulaiseksi komissaari Jaakko Rahjan.

Eräänä iltana – luultavasti lauantaina 10 p:nä marraskuuta – minulle ilmoitettiin, että toveri Jaakko Rahja halusi puhutella minua. Minä otinkin hänet heti vastaan senaatin varapuheenjohtajan – nykyisen pääministerin – huoneessa. Toveri Rahja ilmoitti minulle tulleensa siinä tarkoituksessa, että hän esittäytyisi minulle niiden tointen hoitajana, jotka ennen oli ollut kenraalikuvernöörin apulaisella, mainiten samalla, että hänellä nimenomaan tuli olemaan hallussaan Suomea koskevat asiat.

Minä vastasin tähän, että keisarin ja suuriruhtinaan luovuttua ja luovutettua valtansa veljellensä [Mihailille] ja tämän luovutettua valansa väliaikaiselle hallitukselle siihen saakka, kunnes kansalliskokous Venäjällä ehtisi kokoontua, oli korkeinta valtaa Suomessa tosiasiallisesti hoitanut väliaikainen hallitus, jonka kutsusta eduskuntakin oli kokoontunut ja joka oli nimittänyt nykyisen hallituksen. Muta sen jälkeen kuin väliaikainen hallitus oli vallankumouksellisesti kukistettu, ei Suomella voinut olla minkäänlaista tekemistä uuden hallituksen kanssa siinä mielessä, että uusi hallitus olisi osallistunut Suomen asiain hoitoon.

Otin käteeni kenraalikuvernöörin ohjesäännön, jonka mukaan kenraalikuvernööri on maan siviilihallinnon päällikkö ja senaatin puheenjohtaja ja huomautin, että hallitusmuodon mukaan saattoi virkaa Suomessa hoitaa ainoastaan Suomen kansalainen.

Kenraalikuvernöörintoimi oli tosin käytännössä muodostunut tästä eräänlaiseksi poikkeukseksi, mutta herra Rahjan pitäisi ymmärtää, ettei nykyisissä oloissa, ja kaikista vähimmin vallankumouksen tapahduttua, ollut mahdollista että kukaan muu kuin Suomen mies voisi olla Suomen siviilihallinnon päällikkönä ja maan hallituksen päämiehenä.

Lisäsin vielä, ettei herra Rahjalla voinut olla tämmöiseen toimeen minkäänlaista valtakirjaa, ja tiedustelin samalla, katsoiko hän itsensä suomalaiseksi vai venäläiseksi.

Viimemainittuun kysymykseen herra Rahja vastasi, että hän katsoi itsensä venäläiseksi ja Venäjän vallan edustajaksi.

Samalla hän kuitenkin vakuutti, että neuvostovalta, joka kunnioittaa kaikkien kansallisuuksien itsemääräämisoikeutta, ei tietysti ensinkään tahtonut sekaantua Suomen sisäisiin asioihin ja pyrkiä niissä mitään määräämään. Hänen tehtävänään olisi oleva vain yhteyden ylläpitäminen Suomen ja Venäjän uuden hallituksen välillä.

Minä lausuin tähän, ett herra Rahjaa enintään voitaisiin katsoa jonkinlaiseksi lähettilääksi, mutta että kun Suomen ja Venäjän nykyinen suhde oli kokonaan järjestämätön, minä en voinut suostua tunnustamaan häntä edes lähettilääksi, sekä ilmoitin, että minä en oikonut senaatille esittää hänen määräys- ja valtakirjaansa, jonka hän minulle ojensi. Samalla sanoin, että vakuuttaakseni hänet siitä, että minun käsitykseni asian laillisesta tilasta oli oikea, tulisin pyytämään myös prokuraattoria antamaan lausuntonsa nykyisestä asemasta lain kannalta katsottuna.

Minä lähetin vahtimestarin pyytämään prokuraattori P.E. Svinhufvudia saapumaan senaatin varapuheenjohtajan huoneeseen tärkeää asiaa varten. Hän saapuikin hetken kuluttua ja sai siis hänkin tutustua toveri Jaakko Rahjaan. Prokuraattori Svinhufvud totesi sitten herra Rahjalle, osaksi miltei samoin sanoin sen, minkä minäkin vastikään olin hänelle esittänyt.

Prokuraattorin poistuttua minä sanoin herra Rahjalle, että niin kuin siitä, mitä me kumpainenkin, sekä prokuraattori että minä, olimme sanoneet, selvisi, ei mikään sellainen yhteistyö, jota herra Rahja oli esittänyt, ollut mahdollinen. Mutta sen sijaan minulla oli hänen kauttansa venäläisille vallanhaltijoille esitettävänä se toivomus ja vaatimus, että venäläiset sotajoukot mitä kiireimmiten vietäisiin maasta pois.

Koska oli ilmoitettu – sitähän oli herra Rahjakin keskustelun aikana tehostanut – että neuvostohallitus kunnioitti Suomen itsehallintoa, vieläpä oli valmis tunnustamaan Suomen täydellisen itsenäisyyden, niin ei voinut olla asianmukaista, että Venäjä piti Suomessa sotaväkeä. Tämä oli sitä tuhoisampaa, kun venäläinen sotaväki oli hillitöntä eikä edes pysynyt sekaantumatta maan sisäisiin asioihin, joka mielestäni olisi mitä jyrkimmin kiellettävä ja lopetettava.

”Me emme tahdo sekaantua Suomen sisäisiin asioihin”, vakuutti Jaakko Rahja minulle.

Ja sitten hän jatkoi:

Mutta jos Suomen työväestö ryhtyy taisteluun – puhuja korosti erityisesti tätä sanaa: taisteluun pannen painon viimeiselle tavulle – niin ei Venäjän työväestö voisi olla toimettomana päältäkatselijana, vaan se tulisi veljiensä avuksi.

”Mutta tätenhän te ette tahdokaan tunnustaa Suomen itsemääräämisoikeutta”, sanoin minä.

Sitten jatkoin:

”Kuulkaa, herra Rahja, meidän täytyy ehdottomasti vaatia, että me itse määräämme omat asiamme. Jos te meidän mahdollisissa keskinäisissä kiistoissamme ja sanokaamme taisteluissamme asetutte toiselle tai toiselle puolelle, niin meidän täytyy ehdottomasti henkeen ja vereen puolustaa omaa oikeuttamme itse ratkaista asiamme. Ja minä vakuutan teille, että jos te ylivoimalla saisittekin Suomen kansan kukistetuksi, te ette milloinkaan väkivaltaisin keinoin saa meitä hengessämme yhtymään teihin, vaan me tulemme alituisesti pyrkimään teistä irti päästäksemme itse määräämään omasta itsestämme”.

Minä nousin paikaltani ja tarjosin Jaakko Rahjalle käteni jäähyväisiksi, minkä jälkeen hän poistui.

Myöhemmin emme milloinkaan nähneet toisiamme enää, eikä tarjoutumista Suomen kenraalikuvernööriksi enää myöskään uudistettu.:

Senaatin varapuheenjohtaja E.N. Setälä: Punainen kenraalikuvernööri, teoksessa: Vapaussodan kertomuksia, toim. Erkki Räikkönen ym. -

Huomautus: Setälä puhuu toistuvasti ”herra Jaakko Rahjasta” – hän joko muistaa väärin, tai kirjoittaa tahallaan väärästä veljestä. ”Itsenäistymisen vuodet” puhuu Jukka Rahjasta. -

Mirko Harjula puolestaan kirjoittaa Suomalaiset Venäjän sisällissodassa –teoksessaan:

”Eino Rahja siirtyi marraskuussa Suomeen Venäjän Suomen-komissaarin matruusi Pavel Siskon apulaiseksi ja lietsoi Helsingin sosialisteihin kumoushenkeä. Tämä oli kuitenkin näpertelyä verrattuna siihen, mitä alkoi tapahtua, kun Suomen punakaartit alkoivat toisissaan varustautua vallankaappaukseen tammikuun 1918 lopulla”.

Myöhemminkin, muun muassa Kommunistisen Internationaalen valmistavassa ja perustavassa kokouksessa Eino ja Jukka esiintyivät ”tapeetilla”, mutta tosiasia oli että Jukka oli heistä parempi puhuja, Eino huonompi, etenkin jos oli siinä määrin juovuttavien ainesten vaikutuksen alainen, ettei kyennyt pitämään puhetta, kuten joskus tapahtui.

8.11.1917;

Marraskuun 8 päivänä Kullervo Manner, Matti Turkia, O.V. Kuusinen, J. Pietikäinen, Edward Gylling, K.H. Wiik ja Jukka Rahja neuvottelivat aluekomitean puheenjohtajan I.T. Smilgan, Helsingin neuvoston puheenjohtajan A.L. Seinmanin, Itämeren laivaston keskuskomitean puheenjohtajan Pavel Dybenkon ja kahdeksan muun venäläisen kanssa tilanteesta. Neuvottelun aikana Seinman ilmoitti, että bolshevikit julistaisivat Suomen sotatilaan, joka suunnattaisiin sekä porvarikaarteja että saksalaisia vakoilijoita vastaan. Kun eräs venäläisistä kysyi, ottaisivatko suomalaiset vallan ”tänään vai huomenna”, Kuusinen vastasi että ”meidän suunnitelmissamme on ottaa valta jo tällä viikolla”.

Sosialidemokraattinen puolue ja Suomen Ammattijärjestö perustivat 8. marraskuuta vallankumouksellisen keskusneuvoston, joka julisti suurlakon alkaneeksi 14. marraskuuta. Lakon ensisijaiseksi tavoitteiksi neuvosto ilmoitti elintarvikepulan ja työttömyyden poistamisen sekä kunnallislakien, kahdeksan tunnin työpäivän ja valtalain aikaansaattamisen.:

Itsenäistymisen vuodet 1917-1920, 1. osa, s. 346.

Sota on käsillä…

”Sekä sosiaalidemokraattisella että porvarillisella puolella oli suppeita ryhmittymiä, joka suoralla toiminnallaan jyrkensivät asenteita ja jouduttivat sodan syttymistä. Vasemmiston etujoukossa toimivat näkyvästi Pietarin suomalaiset bolshevikit Jukka ja Eino Rahja sekä Adolf Taimi, jotka pyrkivät irrottamaan punakaartin virallisten puolue-elinten valvonnasta ja aloittamaan vallankumouksen. Venäjän neuvostohallitus tuki etujoukkoa kehotuksillaan ja aselähetyksillään. Radikaalit saivat yliotteen sosiaalidemokraattisen puolueen maltillisista ja puolue aloitti vallankumouksen”.

Itsenäistymisen vuodet 1917-1920, 1. Irti Venäjästä, s. 432.

Kommunistisen Internationalen synty 1919

Maaliskuussa Moskovassa pidetyssä kokouksessa osanottajat päättivät perustaa Kolmannen internationalin, vaikka Saksan kommunistien edustaja pitikin sitä hätiköitynä.

Suomalaiset kommunistit olivat innokkaasti mukana synnyttämässä uutta internationaalia. Sirola osallistui kutsusta päättämiseen, ja keskuskomitea allekirjoitti kokouskutsun. Kokouksen valmistelijat kaavailivat suomalaisille tärkeää sijaa varsinaisessa kokouksessakin, sillä kymmenestä alustavasta puheenvuorosta suomalaisten oli määrä käyttää kaksi: Rahjan piti Leninin ohella puhua porvarillisesta demokratiasta ja proletariaatin diktatuurista, Sirolan valkoisesta terrorista. Kokouksessa Rahja ei kuitenkaan pitänyt puheenvuoroa. Sen sijaan kokouksessa edustajina olleet suomalaiset – Sirola, Kuusinen, Manner, Jukka ja Eino Rahja – toistivat puheenvuoroissaan bolshevikkien ajatuksia ja kiirehtivät internationaalin perustamista johtamaan maailmanvallankumousta. Näin he painostivat epäröivää saksalaista Hugo Eberleinia. - -

On epäselvää, kumman Rahjan veljeksistä suunniteltiin puhuvan kongressissa. Jyrki Iivonen puhuu Einosta Leninin apuna. Toisaalta Jukka oli yleensä enemmän äänessä. Kenties alustuksen poisjääminen osoittaa että kyse oli Einosta.:

Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923, s. 64 ja 379.

Rahjan muista veljeksistä

Jaakko Vilhelm Aapponpoika Rahja, vanhin Rahjan veljeksistä; veturimies; Venäjän kansankomissaarien neuvoston hyväksyttyä Suomen eron Venäjästä, Pietarissa perustettiin suomalais-venäläinen sekakomitea ”huolehtimaan erosta aiheutuvista käytännön seikoista”, kuten tunnustusasiakirjassa sanottiin. Komiteaa johti veturimies Jaakko Rahja. Suomen sisällissodan puhjettua komitean tehtäväksi jäi rajanpinnan sotatoimialueilta tulevista pakolaisista huolehtiminen. - Pietarin Suomen asemalla perustettiin Suomen radan vallankumouskomitea, jonka johtoryhmän muodostivat Jaakko Rahja, veturimies ja kansanedustaja Konstantin Lindqvist sekä konduktööri Väinö Sormunen, ja se otti hallintaansa [rautatie-]yhteydet Suomeen. Ensin Viipurin kaartille vietiin Pietarista 24.1.1918 yhteensä 5.000 kivääriä. - Punakomentaja Aku Paasi, neljä muuta punakomentajaa ja kolme muuta kommunistia tulivat pistoolein aseistautuneina illalla 31.8.1920 SKP:n puoluetalolle, ”Kuusisen klubille” Pietarin Krashnyi Zor –kadulle. He ampuivat ensiksi eteisessä tupakoineen Jukka Rahjan ja sitten lasiovien kautta Eino Rahjan adjutantin konemies Ferdinand Kettusen sekä helsinkiläisen leipurin, entisen kansanedustajan Juho Sainion, menivät sitten sisään ja ampuivat punakomentaja Juho Viitasaaren sekä sotilasjärjestön kanslistin Liisi Savolaisen. Sen jälkeen tappajat hakivat sivuhuoneisiin paenneet veturimies Jaakko Rahjan, keskuskomitean jäsenen Väinö Jokisen, kansanedustaja-veturimies Konsta Lindqvistin sekä Turun punakaartin entisen komentajan Tuomas Hyrskymurron ja ampuivat näitä: muut kuolivat mutta Jaakko Rahja selvisi hengissä. - SKP:n keskuskomitea tuomitsi puolueopposition murhamiehet lahtarien agenteiksi, ja hautautti uhrit suurin juhlamenoin Pietarin Mars-kentän keskustan kulmaukseen. Siinä on edelleen laatta ja siinä teksti joka kertoo tämän peitetarinan.

Emil Aapponpoika Rahja; liikenainen Hella Wuolijoki ja Venäjän kauppavaltuutettu Suren Erzenkian olivat perustamassa 1929 Suomalainen Nafta Oy:tä, jonka hallitukseen Vuolijoki sijoittui seuraavana vuonna. Kauppavaltuutettu Erzenkian ja neuvostoliittolaisen naftatrustin ”Sojuzneftexportin” edustaja Bronislaw Schwartz Neuvostoliiton kauppavaltuuskunnassa olivat puuhamiehiä. He pyrkivät valtaamaan öljymarkkinoita ja saivat turvallisuusviranomaiset valppaiksi. Toiminnassa oli mukana ”salaisissa kommunistisissa puuhailuissa ansioitunut” Johan Tetri. Yhtiön päävarastonhoitaja Emil Rahja oli ”kuuluisien Pietarin Rahjojen” veli. EK oli todennut hänen ottaneen ”vuodesta 1925 mitä innokkaimmin osaa Tshekan vakoilutoimintaan maassa”.; Jukka Seppinen: Neuvosto-tiedustelu Suomessa 1917-1991, s. 71.

Keskustelua aiheen johdosta; http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuo ... -apulainen