Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Viljo Rasila: Sotasurmatiedostossa on ongelmia (HAik 4/2012)



Professori emeritus Viljo Rasila pohtii sotasurmatiedoston toteutuksessa ja luokitteluperusteiden valinnassa esiin nousseita ongelmia.

Olen joutunut taas kerran pohtimaan torpparikysymyksen ja sisällissodan välistä suhdetta ja siinä yhteydessä selannut Sotasurmaprojektin verkkotiedostoa. Olen löytänyt sieltä paljon mielenkiintoista, mutta olen myös harmitellut monia seikkoja. Olen lähinnä verrannut tiedoston tietoja omaan 1968 julkaistuun tutkimukseeni Kansalaissodan sosiaalinen tausta nähdäkseni, mitä uutta projekti on löytänyt ja millä tavalla se voi oikoa minun tuloksiani.

Tässä vertailussa olen pitäytynyt lähinnä kaatuneita koskevissa luvuissa, sillä vain niiden avulla voi verrata keskenään tasaveroisesti valkoista ja punaista puolta ja vain ne voivat kuvata aktiivista asennoitumista. Minua on kiinnostanut eniten maanvuokraajaväestö, mutta samalla olen joutunut pohtimaan koko sodan aiheuttamaa väestömenetystä.

Aluksi vertailu hämmentää. Sotasurmatiedoston mukaan vuoden 1918 sodassa kaatui punaisella puolella kaikkiaan 41 torpparia, mikä on vain 0,7 promillea eli noin 1/1400 kaikista silloisista torppareista ja 0,8 prosenttia kaikista punaisella puolella kaatuneista. Lukumäärä ei todellakaan osoita kovin suurta innostusta. Minun laskujeni mukaan punaisella puolella kaatui kuitenkin vain 24 torpparia. Luvuissa on epäilyttävän suuri ero, mutta kun sitten tutkii asiaa tarkemmin, kuva muuttuu.

Minun laskujeni pohjana oli ns. papiston luettelo, joka syntyi 1919, kun Tilastollinen päätoimisto pyysi vuoden 1918 väestötilastoa varten eri seurakunnilta tiedot myös tuolloin käydyn sodan takia surmansa saaneista. Tekemäni muistiinpanot ovat edelleen tallella, mutta suuren työmäärän vuoksi tein silloin henkilöluetteloita vain muutamasta aiheen kannalta keskeisestä seurakunnasta. Niiden mukaan esimerkiksi Hämeenkyröstä kaatui punaisella puolella kolme torpparia, mutta sotasurmatiedoston mukaan Hämeenkyröstä kaatui peräti kahdeksan torpparia.

Ero on suuri, mutta selitys on yksinkertainen. Papiston luettelo perustuu seurakuntien pääkirjoihin, joihin tehtiin ammattiin tai asemaan liittyviä muutoksia lähinnä kinkerien ja erilaisten kirkollisten toimitusten yhteydessä, minkä takia merkinnät tulivat niihin pienellä viiveellä. Se ei haitannut minun tutkimustani, koska tutkin nimenomaan sodan taustalla ollutta yhteiskuntarakennetta. Sotasurmaprojektin ammattinimikkeet on punaisella puolella otettu pääosin sosialidemokraattisen puolueen (SDP) tilastosta eli ns. terroritilastosta, joka kerättiin vähän myöhemmin. Koska keräyksen suorittivat puolueen paikallisjärjestöt, ammattimerkinnät ovat ainakin teoriassa ajan tasalla, mutta samalla kerääjien saamien tietojen ja tulkintojen mukaiset. Täten Hämeenkyrön kohdalla on torppariksi merkitty myös kolme papiston luettelon torpanpoikaa ja kaksi mäkitupalaista. Totesin nämä tapaukset tutkimuksessani (s. 31), mutta laskelmani tein papiston luettelon mukaan, koska se kattoi yhtenäisenä koko maan ja samalla sekä punaiset että valkoiset. Näin suurta eroa en torpparien kohdalla havainnut missään muussa seurakunnassa, mutta yksittäisiä torpanpoikia on siellä täällä merkitty torppareiksi.

Torpan poikia kaatui punaisella puolella papiston luettelon mukaan 240 ja sotasurmatiedostosta tekemäni laskelman mukaan 229. Luvut ovat lähellä toisiaan, mutta SDP:n tilaston ammattimerkinnöissä moni papiston luettelon torpanpoika on muuttunut työmieheksi ja toisaalta mäkitupalaisten poikia on merkitty torpanpojiksi. Hämeenkyrössä ammattinimikkeet ovat vaihtuneet runsaasti, ja papiston luettelon seitsemästä torpanpojasta vain kaksi on torpanpoika myös SDP:n tilastossa. Muualla muutoksia on tapahtunut vähemmän.

Valkoisella puolella kaatui sotasurmatiedoston mukaan vain 61 torpanpoikaa, ja osapuoleltaan tuntemattomaksi jäi kymmenen. Myös valkoisen puolen tärkeimmässä matrikkeliteoksessa H. J. Boströmin Sankarien muisto useimmat torpanpojat ovat muuttuneet työmiehiksi.

Erityisesti torpanpoikien ammattimerkinnät näyttävät olleen hankalia. Kotonaan töitä tehnyt ja ehkä välillä metsätöissä käynyt torpanpoika voitiin sivullisen silmin katsoa torppariksi tai työmieheksi, mutta kirkonkirjoissa torppari oli vain se, jonka nimi oli vuokrasopimuksessa, ja työmies vain se, joka teki säännöllistä palkkatyötä. Kotonaan torpan omia töitä tekevä torpanpoika oli kirkonkirjoissa torpanpoika.

Muun maanvuokraajaväestön osalta erot ovat suuret. Minun laskemani taulukon mukaan mäkitupalaisia ja heidän poikiaan kaatui punaisella puolella 168 ja valkoisella puolella 119, mutta sotasurmatiedoston mukaan heitä ei kaatunut kummallakaan puolella yhtään ainutta. Tämä johtuu siitä, että mäkitupalaisuus oli enemmän asumismuoto kuin ammatti. Mäkitupa oli mökki vuokratulla maalla ja mökin asukas oli maanvuokraaja eli lain määrittelyn mukaan mäkitupalainen riippumatta siitä, minkä ammatin harjoittajana hänet muuten tunnettiin. Jos mäkituvan peltoala kasvoi raivauksen myötä yli kahden hehtaarin, se muuttui virallisesti torpaksi. Kansankielessä mäkitupaa sanottiin usein torpaksi, mikä selittää Hämeenkyrön tapaukset. Monet mäkitupalaiset saivat elantonsa käsityöstä tai jostakin muusta vakituisesta työstä, mutta suuri osa oli vuokramökissään asuvia vapaita työmiehiä, jotka tekivät niitä töitä, mitä kulloinkin tarjolle tuli. Työmarkkinoilla nämä vapaat työmiehet olivat sekatyömiehiä, mutta kirkonkirjoihin heidät merkittiin mäkitupalaisina. Useimmat papiston luettelon mäkitupalaiset ovatkin SDP:n tilastossa ja sen mukaan myös sotasurmatiedostossa merkitty sekatyömiehiksi tai pelkästään työmiehiksi.

Minun taulukkoni mukaan maanvuokraajaväestöä eli torppareita, mäkitupalaisia ja lampuoteja tai heidän perheenjäseniään kaatui kummallakin puolella yhteensä 799 eli 11,8 prosenttia kaikista papiston luettelon kaatuneista. Sotasurmatiedostossa on laskujeni mukaan samasta väestöstä kaatuneita 383 eli vain 4,1 prosenttia tiedoston ilmoittamasta kaatuneiden koko määrästä. Se on tietysti liian vähän, jos ajatellaan nimenomaan koko maanvuokraajaväestöä. Jaakko Paavolaisen (Valkoinen terrori, s. 209) mukaan teloitetuistakin oli 11,98 prosenttia maanvuokraajaväestöä.

Sama nimitysten hajanaisuus koskee itsellisiä ja loisia, joita sotasurmatiedostossa vastaa tavallisimmin sekatyömies. Itsellinen oli tuon ajan käsitteistössä nimenomaan vapaa, mutta koko tiedostossa on vain yksi ”itsellinen sekatyömies”. Sen sijaan sekatyömiehiä ja sekatyöläisiä on tiedoston kaatuneiden joukossa kaikkiaan 931 eli kymmenes osa. Useimmat heistä kaatuivat punaisella puolella, mutta täsmällistä jakoa en ole laskenut.

Ammattinimikkeistä puhuttaessa täytyy tietää, minkälaisiin lähteisiin ne perustuvat. Vuonna 1918 käsitteistöä hallitsi vielä ajattelu, joka maaseudulla perustui maanhallintaan ja palvelussuhteeseen. Sen nimikkeitä olivat talollinen, tilallinen, torppari, mäkitupalainen, itsellinen ja palkollinen. Torppari oli selvä ammattinimike, koska se edellytti päätoimista maanviljelyä, mutta mäkitupalaisuus tarkoitti ensisijaisesti asumismuotoa ja itsellisyys vakinaisen työsuhteen puutetta. Renki, muonarenki ja maatyömies olivat selviä palkollisten ammattinimikkeitä. Tähän renkiryhmään kuuluneita kaatui papiston luettelon mukaan punaisella puolella 198 ja valkoisella puolella 116. Sotasurmatiedoston vastaavat luvut ovat 201 ja 127, joten erot ovat vähäiset. Myös Hämeenkyrössä papiston luettelon rengit ovat renkejä SDP:n tilastossakin. Tehtaiden myötä oli syntynyt tehtaalaisten ryhmä ja kaupungeissa oli oma ulkotyöväkensä. Työmies-käsite oli syntynyt rahapalkan yleistyessä ja työ-väenliike laajensi käsitteen käyttöä, mikä näkyy myös SDP:n tilastossa.

On vahinko, että sotasurmatiedoston henkilökorteissa ei ole mainittu eri lähteissä käytettyjä nimikkeitä. Ne olisivat hyvin mahtuneet ja tuottaneet tuskin lainkaan lisätyötä, mutta niillä olisi ollut suuri arvo suomalaista yhteiskuntaa ja sen muuttumista yleensäkin tutkittaessa. Jos miehestä sanotaan, että hän oli sekä torpanpoika että työmies, kertoo se toki enemmän kuin jos sanotaan vain, että hän oli työmies. Sama koskee tietysti talollisten, mäkitupalaisten, kauppiaiden ym. poikia. Ainakin paikallishistorian kirjoitta-jien olisi syytä katsoa sotasurmatiedoston lisäksi myös papiston luetteloa, joka pitäisikin digitoida yleiseen käyttöön.

Kaatuneita työmiehiä ja työläisiä ilman tarkempaa määrittelyä on minulla 2 156 ja tiedostossa 2 081, maatyömiehiä vastaavasti 316 ja 351 sekä käsityöammattilaisia 313 ja 334. Tarkempi erittely on kuitenkin hankala, sillä tiedostossa on mainittu lähdeaineiston mukaisesti satamäärin eri ammatteja abiturientista yövartijaan eikä niiden luokittelu ole aukotonta. Olen käsitellyt tätä luokitteluongelmaa jo omassa tutkimuksessani.

Talollisväestöä on minulla 1 562 ja sotaturmatiedostossa yhteenlaskujeni mukaan 1 940. Varsinkin aikaisemmin vallinneen yleisen käsityksen mukaan talonpoikaisto oli valkoista ja torpparit punaisia. Kuitenkin talollisia oli myös punaisella puolella ja torppareita puolestaan kuului suojeluskuntiin. Palsta-, lohko- ja pientilallisia kaatui tiedoston henkilökorteista laskien punaisella puolella 50, mutta valkoisella puolella vain 11. Joukko on pieni ja osin tulkinnanvarainen, eikä merkittäviä alueellisia eroja näytä olleen.

Papiston luetteloon perustuneen virallisen tilaston mukaan kaatuneita oli kaikkiaan 6 841, mutta sotasurmatiedoston päätaulukon mukaan sisällissodan kaatuneita oli 9 403. Kun papiston luettelon ja sotasurmatiedoston kokonaismäärien välillä on täten tuhansien ero, mutta edellä mainitut eri ammattiryhmien henkilöluvut ovat lähellä toisiaan, herää kysymys, miten se on mahdollista. Suurin selittäjä on ilmeisesti se, että sotasurmatiedostossa ovat mukana myös ulkomaalaiset sekä suuri määrä sellaisia henkilöitä, joiden ammattia ei ole mainittu ja jotka siitä syystä eivät tule lainkaan esiin eri ammattiryhmien listauksissa. Enin osa heistä lienee ollut erilaisia työmiehiä tai työttömiä.

Nimitiedoston ammattiluettelossa on todella runsaasti ammattinimikkeitä, mutta kun siitä puuttuu ”ei tietoa” -luokka, sen avulla ei voi rajata erikseen niitä, joiden kohdalla ammattisarake on tyhjä. Tästä syystä näiden ammatittomien lukumäärääkään ei saa helposti selville, mutta eri listauksista tekemieni arvioiden mukaan se on vähintään kymmenen prosenttia kaikista kaatuneista. Jos sotasurmatiedostosta vähennetään kaatuneina mainitut ulkomaalaiset sekä ammatiltaan tuntemattomat suomalaiset, yhteensä vähintään 2 000, henkilöluku laskee lähemmäs papiston luetteloa ja eri ammattijakaumien luvut lähenevät toisiaan. Ammattimerkintää vailla olevien henkilöiden monet muutkin tiedot ovat tiedostossa puutteellisia, minkä vuoksi heitä koskevia tietoja ei voi hyödyntää luotettavasti missään vertailevassa tutkimuksessa.

Myös kuolinsyiden kohdalla on vertailua haittaavia eroja, sillä sama henkilö voi yhden lähteen mukaan olla kaatunut, mutta toisen mukaan ammuttu tai kadonnut. Moni on julistettu kuolleeksi vasta myöhemmin oikeuden päätöksellä. Myös ”ammuttu” on tulkinnanvarainen määrite. Tästä syystä eri tiedostoissa voi olla erilaisia lukuja, mutta nämä erot eivät ole niin suuria, että ne muuttaisivat yleiskuvaa.

Kaiken edellä olevan perusteella olen päätynyt siihen, että aikanaan laskemani suhdeluvut ovat edelleen luotettavia, kunhan muistetaan, että ne on laskettu papiston jo kesällä 1919 toimittamista tiedoista ja että niiden ammattinimikkeet ovat kirkonkirjojen mukaiset. Niiden luotettavuutta heikentää vain se, että seurakuntien kanslioissa ei luetteloa koottaessa ollut vielä tietoa kaikista kuolemantapauksista ja että kadonneita oli paljon. Sotasurmatiedoston perusteella voidaan arvioida eri ammattiryhmien osallisuutta, mutta ei maanvuokrakysymyksen suhdetta sisällissotaan.

Kokonaismenetykset jäävät epäselviksi

Valtioneuvoston asettaman sotasurmaprojektin tarkoituksena oli saada aikaan mahdollisimman täydellinen nimitiedosto vuosina 1914–1922 sotaoloissa surmansa saaneista henkilöistä. Kerätyn tiedoston koko henkilöluku on 39 931. Tehtävä on määritelty ilmeisesti niin, että mukaan on otettu myös sekä Suomessa surmansa saaneet ulkomaalaiset että muualla surmansa saaneet suomalaiset. Täten mukana on mm. suuri määrä Suomeen lähetettyjä sairaita ja täällä kuolleita venäläisiä sotilaita sekä kahden Ahvenanmaan rannikkovesillä miinaan ajaneen venäläisen sotalaivan ja kahden ruotsalaisen laivan miehistöt. Samoin siinä on mukana useita Suomen ulkopuolella kuolleita suomalaisia, mm. kolme Aueria, jotka on mainittu kaatuneiksi Ranskassa, mutta jotka lisätietojen mukaan ovatkin selvinneet hengissä.

Erillisessä selityksessä sanotaan, että tiedostoon sisältyy 381 sellaista henkilöä, joka on todellisuudessa säilynyt hengissä, sekä 2 197 sellaista surmatapausta, joka ei ehkä lainkaan liity sotaan. Ne on otettu mukaan kaiketi siitä syystä, että ne on mainittu jossakin lähteessä, mutta ne haittaavat tuntuvasti aineiston käyttöä, sillä ne lisäävät epävarmuutta. Henkilökorteissa on tosin lisähuomautuskohta, jossa epävarmojen tapausten kohdalla pitäisi olla merkintä E. Havaintojeni mukaan sitä ei ole kaikkien epämääräisten tapausten kohdalla ja merkittyjenkin kohdalla jää usein kysymään, miksi kyseinen henkilö on lainkaan otettu mukaan. Esimerkiksi kesällä 1919 myllynsä rattaisiin suistunut mylläri ja syksyllä 1922 Turun puolessa murhattu nuorimies ovat toki saaneet E-merkinnän, mutta ”sotaoloissa surmansa saaneisiin” he eivät kuulu.

Oman ongelmansa muodostavat kadonneet. Tiedoston mukaan vuoden 1918 aikana katosi vankileirit mukaan lukien 2 354 henkilöä, joista tiedoston päätaulukon mukaan sai surmansa 2 193. Täytyy kuitenkin kysyä, saivatko nämä kaikki todella surmansa ja liittyikö kaikkien kuolema todella sotaan. Monien tiedetään menneen rajan yli itään tai länteen ja kuolleen vasta vuosia myöhemmin esim. Kanadassa. Tiedostossa on mm. 30 vuonna 1918 kadonnutta Niemistä, joista viisi on lisätietomerkinnän mukaan säilynyt todellisuudessa hengissä ja kaksitoista on saanut epävarmuutta ilmaisevan merkinnän. Tauno Tukkinen on selvittänyt useita kadonneita (Kumpujen yöstä, 2004) ja seurakuntien poissaolevien sekä kuolleeksi julistettujen luettelot voisivat varmaan kertoa heistä enemmänkin.

Vierasmaalaiset ovat luku sinänsä. Tiedostossa on hakusana ”Kirjoillaolomaa”, jonka pitäisi ilmoittaa surmansa saaneen kotimaa. Sen mukaan tiedostossa on kaikkiaan 787 Venäjällä kirjoilla ollutta, joista kuitenkin 288 on saanut surmansa jo vuosina 1914–1917. Sisällissodan aikana tammikuusta toukokuuhun sai tiedoston mukaan surmansa 399 venäläistä, mutta siinä ei ole kaikkia kaatuneita ja toisaalta siinä on paljon mm. sairauteen kuolleita. Omituisinta on, että tiedoston mukaan koko sodan aikana kaatui taistelussa kaikkiaan vain 18 venäläistä eikä Tampereella yhtään. Nimiluettelon mukaan Tampereella sai huhtikuun 1918 alkupuoliskolla eli kaupungin kiivaan valtaustaistelun aikaan surmansa vain kaksi venäläistä, joista toinen ”ammuttiin” ja toinen ”surmattiin”. Kuitenkin mm. Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle (1993, s. 436, 438) -teoksen mukaan venäläisiä surmattiin Tampereella kaikkiaan 200–250 ja pelkästään yhdessä kasassa oli 40 venäläisen ruumiit.

Laskin -ov- ja -ev-loppuisten sukunimien perusteella, että tiedostossa täytyy olla venäläisiä vähintään 1 600. Tiedoston selitteen mukaan venäläisiä onkin 1 604 ja projektin julkaiseman teoksen Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–1922 mukaan tiedostoon sisältyy kaikkiaan 1 657 venäläistä. Täten 870 tiedostossa olevaa venäläistä on siellä jollakin tavalla piilossa. Tampereella eri tavoin surmatuista löysin kuusi sellaista venäläistä, jotka olivat kirjoilla Venäjällä ja löytyivät vastaavalla hakusanalla, mutta heidän lisäkseen löysin yksitoista sellaista henkilöä, jotka on kansallisuudeltaan merkitty venäläisiksi, mutta joiden kotimaata ei ole mainittu. Heidän joukossaan on mm. tunnettu eversti G. V. Bulatsel. Suuri osa tiedostossa ”piilevistä” venäläisistä on ollut Helsinkiin tuotuja Venäjän armeijan rivisotilaita, jotka tiedoston henkilökorttien mukaan ovat olleet myös kirjoilla Helsingissä. Niinpä jos listaa Helsingissä kirjoilla olleet ”kuolleet”, listaan tulee lähes 200 venäläistä sotilasta. Tämä on selvä virhe.

Saksalaisten osuus on huomattavasti sel-keämpi, mutta heidänkin joukossaan on mm. 17 sellaista sodan jälkeen kuollutta, joiden kohdalla on vain merkintä ”kuollut”. He ovat kuolleet ”sotaoloissa”, mutta mikään ei viittaa siihen, että kuolema olisi aiheutunut sodasta. Saksalaisten joukossa on myös 27 marraskuussa 1917 kadonnutta, joilla ei näytä olleen mitään kosketusta Suomeen, mutta Suomessakin on tiedoston mukaan kadonnut vielä viitisenkymmentä saksalaista sotilasta.

Itävalta-Unkarin kansalaisia on mainittu kaikkiaan 201, joista yksi on kuollut haavoittuneena 1915 ja muut 200 keuhkotautiin tai muuhun sairauteen Torniossa tai Ruotsin puolella Haaparannassa vuosina 1915–1917. Böömistäkin kuoli kaksi sairauteen. Nimet on ilmeisesti ollut helppo löytää, mutta miten nämä henkilöt liittyivät nimenomaan Suomen sotasurmiin, sitä on vaikea ymmärtää. Sattumalta silmiini tulivat myös sairauteen kuollut turkkilainen Joseph Poltys sekä kuolemaan tuomittu kiinalainen Han Shangyun, joiden kotimaat puuttuvat hakemistosta. Kaikki nämä ovat ilman E-merkintää.

Joukossa on myös henkilöitä, joista on mainittu enintään nimi ja kuolinaika, mutta ei kuolinsyytä eikä edes kuolinpaikkaa. Kymmenistä henkilöistä ei tunneta edes sukunimeä, mutta useimmat heistä on merkitty venäläisiksi sotilaiksi. Nimen puuttumisesta huolimatta heidät on myös merkitty kirjoille Helsinkiin, joten heistä on tiedostossa tullut suomalaisia. Toisaalta Venäjän puolella on kaatunut joku Bär, josta tiedetään, että hän oli Suomen armeijan sotilas, mutta ei edes etunimeä. On tietenkin hyvä, että tällaiset epämääräisetkin tiedot on kirjattu, mutta täsmällisinä esitettyihin luetteloihin ja lukumääriin niitä ei olisi pitänyt sisällyttää. Aineistoa käyttävällä tutkijallakin pitäisi olla mahdollisuus rajata heidät käsittelyn ulkopuolelle ilman, että joutuu selaamaan läpi koko henkilökortiston. Tiedostoon liitettyjen erillisluetteloiden avulla tällaista rajausta ei voi tehdä.

Olen harmitellut sitä, että suurella rahalla tehty projekti on tutkimusta ajatellen suunniteltu huonosti taikka jätetty ikään kuin kesken. Aikaan saatu yksityiskohtainen tiedosto on ilmeisesti suunniteltu puhtaasti henkilökortistoksi vanhan kortistosysteemin mukaan ja tietokoneen mahdollisuuksia ajattelematta. Tietokoneen näytölle saa nyt helposti tavallisen vanhan kortistokortin näköisen ”henkilökortin”, jossa on henkilö- ja perhetiedot, kuoleman aika ja syy sekä tietoja osallistumisesta sotaan ja mahdollisesta vankeudesta, vieläpä uskontokunnasta ja hautaustavastakin. Useimpien korttien tiedot ovat puutteelliset, mutta vajavainenkin kortti on käyttökelpoinen silloin, kun halutaan tietoja jostakin yksityisestä henkilöstä esimerkiksi sukututkimusta varten. Laajempaa vertailevaa tutkimusta ajatellen tiedosto on hankala eikä projektin Kansallisarkistoon jättämä aineisto auta -asiaa.

Tiedostosta saa toki listattua jopa kymmeniä henkilöitä kerrallaan kotipaikkakunnan, ammatin, kuolinsyyn tai kuolinpaikan mukaan. Tulosteeseen tulee kustakin henkilöstä enimmillään yhdeksän eri tietoa, mutta siitä puuttuu mm. tutkimuksen kannalta olennainen tieto siitä, kummalle puolelle kukin henkilö on kuulunut. Tiedostosta saa parilla klikkauksella selville esimerkiksi sen, kuinka monta torpparia kaatui taisteluissa kaiken kaikkiaan, mutta jos haluaa tietää, kuinka monta kaatui punaisella ja kuinka monta valkoisella puolella, ei ole muuta mahdollisuutta kuin poimia tiedot torpparien henkilökorteista kortti kerrallaan. Vähälukuisten torpparien kohdalla se vielä käy, mutta yli kahdentuhannen työmiehen osalta se on jo työlästä.

Sama ongelma koskee sukupuolijakoa. Naiset on tosin lueteltu erikseen aakkosjärjestyksessä, mutta jos haluaa tietää, kuinka monta naista ammuttiin tai kuinka monta kuoli valkoisella puolella, on turvauduttava henkilökortteihin ja tukkimiehen kirjanpitoon. Eloonjääneistä ja epävarmoista tapauksista sekä eräistä muista ryhmistä on tiedostossa erilliset luettelot, mutta niidenkin avulla päästään käsiksi vain henkilökortteihin, joten ne palvelevat enintään sukututkijoita.

Sen, mitä mahdollisuuksia on jätetty käyttämättä, huomaa helposti, kun tulostaa vaikkapa vain muutaman henkilön hakusanalla ”Kirjoillaolomaa/Ruotsi” ja vertaa tulosta erilliseen nimilistaan ”Surmansa saaneet ruotsalaiset”. Hakusanoilla ”punainen/valkoinen/ei tietoa” ja ”mies/nainen” olisi päästy jo pitkälle.

Käytännössä tämä mahdollisuuksien hukkaaminen merkitsee sitä, että istun tietokoneen ääressä, klikkaan kortin kerrallaan näytölle ja merkkaan tiedot muistiin. Kun jokainen kortti on poimittava erikseen eikä edes kahta korttia saa esiin yhtä aikaa, menetelmä on altis virheille. Käsitykseni mukaan tämän puutteen voisi korjata vieläkin, jos vain löytyisi joku, jota asia kiinnostaisi. Suuri puute on lisäksi se, että henkilökortin alaosassa on lisätietotila, joka jää helposti näkymättömiin, vaikka siellä on usein ratkaisevan tärkeitä huomautuksia.

Projektia suunniteltaessa tavoitteeksi asetettiin kaiketi lukumäärältään mahdollisimman laaja ja näyttävä henkilökortisto, mutta aineiston käyttö jäi miettimättä. Tein oman tutkimukseni yli neljäkymmentä vuotta sitten yksin työn ohessa, Tampereelta käsin ja silloisin välinein. Kävin läpi papiston luettelon yli 26 000 nimeä. Nyt minun on käytettävä samaa tukkimiehen kirjanpitoa yrittäessäni verrata sotasurmaprojektin tuloksia omiin lukuihini. Uudet käytettävissä olleet tietojenkäsittelymenetelmät olisivat toki antaneet mahdollisuuden laatia sellaisia ”henkilökortteja”, joita olisi voitu käsitellä vanhan kortistojärjestelmän mukaan, mutta joiden tietoja olisi voitu käsitellä ja analysoida myös suoraan tietokoneen avulla. Siihen ei olisi tarvittu mitään muuta kuin pieni irtiotto vanhoista rutiineista.

Tiedosto käsittää vuodet 1914–1922. Käsitykseni mukaan projektin pääpaino kohdistui kuitenkin vuoden 1918 sotaan, joka tiedoston päätaulukon mukaan aiheutti kaikkiaan 36 640 kuolemantapausta. Miten juuri tähän täsmällisenä ilmaistuun lukuun on päädytty, sitä ei ole ilmoitettu enkä ole kyennyt sitä tiedoston avulla päättelemäänkään.

Saman päätaulukon mukaan sisällissodassa 1918 kaatui haavoittuneena kuolleet ja jotkut muut tarkemmin määrittelemättömät mukaan lukien 9 403 henkilöä, joista punaisia 5 199, valkoisia 3 414 ja osapuoleltaan tuntemattomia 790. Lukuihin sisältyvät kuitenkin myös Suomessa kaatuneet saksalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ym. ulkomaalaiset, minkä lisäksi mukana ovat heimosodissa kaatuneet ja muutama suomalainen on kaatunut myös Neuvosto-Venäjällä, joten kyse ei ole pelkästään suomalaisista ja Suomen sisällissodasta.

Kuolinsyiden luokitus on eräin osin harhauttavaa. Hakusanalla ”tuomittu kuolemaan” löytyy 117 tapausta, jotka lähes kaikki ovat valtiorikosylioikeuden vahvistaman tuomion nojalla täytäntöön pantuja kuolemantuomioita, mutta niiden lisäksi löytyy hakusanoilla ”kuolemantuomio” ja ”kuolemanrangaistus” yhteensä 109 muuta tapausta, joista useimpien taustalla on kenttätuomio. Ero on merkittävä, mutta kun sitä ei ole selitetty, se jää tiedoston käyttäjältä helposti huomaamatta.

Mestaukset on selitetty. Päätaulukossa sanaa ei mainita, mutta kuolintapaa koskevien hakusanojen mukaan ”mestattuja” oli peräti 3 963. Todellisia mestauksia ei kuitenkaan tapahtunut yhtään. Tiedoston alkusivulla perustellaan tämän termin käyttöä näkyvästi sillä, että tiedot on tallennettu alkuperäisasiakirjan kertomassa muodossa. Tässä kohden projekti onkin ilmeisen tarkoituksella käyttänyt papiston luetteloa eikä SDP:n tilastoa, joka puhuu vain ammutuista ja murhatuista. Samalla projekti unohtaa todellisen ja jo minunkin kirjassani mainitun alkuperäislähteen. Tilastollisen päätoimiston kesällä 1919 seurakunnille lähettämässä tiedustelukaavakkeessa ei näet kysytty ammuttuja ja teloitettuja, vaan nimenomaan mestattuja. Kaavakkeen laatija oli nojautunut silloiseen kuolemanrangaistusten täytäntöönpanolakiin, jossa puhuttiin vain mestaamisesta. Useimmat papit vastasivat sitten kaavakkeen mukaan, mutta Tilastollinen päätoimistokaan ei käyttänyt termiä missään muussa yhteydessä.

Oman ongelmansa muodostavat myös sisällissodan aikana surmansa saaneet, mutta osapuoleltaan tuntemattomiksi merkityt. Omassa tutkimuksessani totesin (s. 29), että mm. Helsingin suurissa seurakunnissa papit eivät aina voineet tietää, kummalle puolelle surmansa saanut oli kuulunut, mutta en voi ymmärtää sotasurmatiedoston luokittelua. Tiedostossa on näet punaisten ja valkoisten kaatuneiden lisäksi erillinen osapuoleltaan tuntemattomien kaatuneiden nimiluettelo ”Kaatuneet muut”, jonka aakkosjärjestyksessä ensimmäisten 25 henkilön joukossa on henkilökorttien mukaan mm. kaksi punaisten sankarihautaan haudattua, neljä muuta punakaartiin kuulunutta, yksi valkoiseen armeijaan kuulunut sotilas, kuusi Suomessa kaatunutta saksalaista sekä haavoittuneina kuolleet 63-vuotias leskirouva ja 15-vuotias tyttö. Olisi hauska tietää, minkälaiset ohjeet luettelon laatijalle on annettu.

Käsittääkseni koko projektin yksi tarkoitus oli selvittää se, kuinka paljon suomalaisia todella sai surmansa vuoden 1918 sisällissodan yhteydessä, mutta tiedosto ei anna siihen luotettavaa vastausta. Tiedoston alkusivulla on tosin edellä jo mainittu erittäin tarkalta vaikuttava taulukko ”Vuoden 1918 sodan sotasurmat kuolintavan ja osapuolen mukaan”, jonka loppusumma on 36 640. Historian oppikirjoihin taulukko on ko-pioi-tu sellaisenaan ilman selityksiä ja erään (Muutosten maailma 4, 2009, s. 87) tekstiin on vielä lisätty, että ”sodassa ja sen jälkiselvittelyissä menehtyi lähes 40 000 ihmistä”. Jonkinlainen varaus olisi kuitenkin paikallaan.

On tunnettua, että tiedostosta puuttuu ehkä yli 200 kirkonkirjoissa mainittua punaisella puolella surmansa saanutta, minunkin kotikylästäni yksi, mutta toisaalta siinä on ”piilevät venäläiset” ja muut vaikeasti tunnistettavat mukaan lukien vähintään 1 700 ulkomaalaista, ehkä parituhatta niitä, joiden kuolema ”ei ehkä liity sotaan”, varmaan satoja yli rajan menneitä tai muuten hengissä säilyneitä ”kadonneita” sekä joukko heimosotien uhreja. Tiedosto ei myöskään kerro, mitä Suomen oma virallinen väestörekisteri nyt jo kaikkien varmistettujen tietojen ja kuolleeksi julistamisten jälkeen voisi ilmaista. Käsitykseni mukaan se olisi edelleen luotettavin Suomen kansalaisia koskeva lähde.

Jari ja Jouni Eerola (Henkilötappiot Suomen sisällissodassa) ovat kadonneet mukaan lukien päätyneet lukuun 33 774. Kaiken edellä olevan perusteella pidän itse todennäköisenä, että sisällissodan takia surmansa saaneiden suomalaisten lukumäärä oli enintään 33 000. Toivottavasti joku nuori tutkija vielä tarttuu asiaan ja laskee mahdollisimman täsmällisen luvun.

Edellä kirjoittamani saattaa vaikuttaa vain virheiden etsinnältä. Sitä se ei ole ollut, sillä kaikki yksittäiset esimerkkini ovat tulleet silmiini, kun olen selannut tiedostoa yrittäessäni selvittää sisällissodan ja maanvuokrakysymyksen välistä suhdetta sekä sodan aiheuttamia kokonaismenetyksiä. Harmia ja ärsytystä ne kyllä ovat aiheuttaneet. Tiedosto perustuu toisiin jo aikaisemmin kertyneisiin ja erikseen kerättyihin tiedostoihin, mutta sitä häiritsevät projektin omat valinnat ja tulkinnat. Sotasurmatiedosto on kuitenkin ennen muuta henkilötiedosto. Sen henkilötiedot ovat suurelta osin puutteelliset, ja sitä on hankala käyttää mihinkään vertailevaan tutkimukseen, mutta yksittäisiin henkilöihin kohdistuvana hakutiedostona se palvelee käyttäjää. Sieltä voi löytää etsimänsä henkilön ja kortiston tietojen avulla voi päästä lähemmäksi kunkin yksittäisen henkilön kohtaloa. Täten tiedosto palvelee sukututkijoita ja harkiten käytettynä myös paikallishistorian tutkimusta.

Viljo Rasila

Kirjoitus julkaistu Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 4/2012

Historiallinen Aikakauskirja

Lars Westerlund
Viestit: 1
Liittynyt: 15.12.12 19:34

Re: Keskustelua: Viljo Rasila: Sotasurmatiedostossa on ongelmia (HAik 4/2012)

Sotasurmatiedosto on kätevä lähdepankki ja oiva hakuväline

Emeritusprofessori Viljo Rasila on esittänyt kriittisiä huomautuksia kirjoituksessaan ”Sotasurmatiedostossa on ongelmia”. (Haik, 4/2012) Tässä palautteeni:

Taustaksi

Suomen sotasurmat 1914–22-projekti toimi 1998–2003 tehtävänään selvittää sotaoloista johtuvat kuolintapaukset. Asemaltaan projekti oli valtioneuvoston kanslian alainen tilapäinen toimielin; käytännössä se vastasi valtiollista komiteaa.

Kansallisarkisto julkaisi 2002 projektin vielä toimiessa sotasurmatiedoston netissä, ja projektin päätyttyä myös varsinainen tietokanta siirrettiin valtionneuvoston kansliasta Kansallisarkistoon. Samalla projektin kokoama laaja arkisto siirrettiin Kansallisarkistoon, jossa se on kansalaisten käytettävissä ilman käyttörajoituksia. Ainoa poikkeus tästä on projektin kokoama teloittajia koskeva aineisto, jonka käyttö on luvanvarainen.



Sotasurmatiedosto luotiin tutkimuksen tietoteknilliseksi apuvälineeksi

Sähköinen sotasurmatiedosto luotiin tutkimuksen tietoteknilliseksi apuvälineeksi, jota voidaan käyttää sotasurmatutkimusta suorittaessa. Sotasurmatiedosto ei ole täten luonteeltaan tutkimus, joksi Rasila näyttää käsittäneen sen. Se on eri lähteistä muodostettu lähdekokoelma, joiden yksittäiset tiedot on sijoitettu tilastointiraporttien laatimiseen mahdollistaviin ns. tietokenttiin.

Sotasurmatiedostoon syötettiin projektin tallennushankkeessa mm. seuraavat tietueet: seurakuntien tiedot vuosina 1914-22 kuolleista ja haudatuista (28 699 tapausta), Papiston tilasto vuodelta 1919 (26 134 tapausta), SDP:n tilasto etupäässä vuosilta 1914-22, sotavankilaitoksen tiedot vuodelta 1918 (13 049 tapausta), seurakuntien rippikirjoista kerätyt tiedot (11 730 tapausta), vankeinhoitohallituksen rekisterit (7 326 tapausta) ja H. J. Boströmin vuonna 1927 ilmestynyt ”Sankarien muisto” -matrikkeliteos (4 935 tapausta) sekä Helsingin kaupungin tilastotoimiston kuolinkortistoon merkityt tiedot sotaoloissa surmansa saaneista vuosilta 1914-22 (2 222 tapausta).

Sotasurmaprojektin useista eri osahankkeista nimitiedoston laatiminen oli ylivoimaisesti työläin. Tallennustyön lähdettäessä käyntiin osoittautui, että tutkimusapulainen kykeni työvuodessa tallentamaan vuodessa yhdestä lähteestä keskimäärin noin 6 000 tapausta. Kun käytettyjen eri lähteistä löydettyjen henkilöiden kokonaislukumääräksi kertyi 123 497 tapausta, tarkoittaa tämä sitä, että

pelkästään tallennushankkeeseen meni noin 20,6 henkilötyövuotta. Sotasurmaprojektin henkilötyövuosikiintiö määriteltiin eduskunnan määrärahakäsittelyssä 40 henkilötyövuodeksi. Kun myös tietojärjestelmän rakentaminen ja ylläpito edellyttivät useita kuukausia käsittäviä toimenpiteitä, sotasurmatiedostoon käytettiin kokonaisuutena selvästi pääosa projektin käytettävissä olevista varoista. Koska projekti myös kokosi aineistoja kuten seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloita seurakunnista sekä Venäjän arkistoista, vastasi tuhansiin kansalaisten tiedusteluihin ja laati lisäksi tutkimuksia, tallennushankkeeseen ei olisi projektin tehtäväkokonaisuus huomioon ottaen ollut mahdollista panostaa tehtyä enemmän.



Lähdeaineistot

Historiantutkimuksessa mm. ilmaisut Papiston tilasto ja terroritoritilasto ovat vakiintuneet. Nämä ilmaisut eivät kuitenkaan ole aivan asianmukaisia, sillä kumpikin koostuu kaavakkeisiin kirjatuista henkilötiedoista, joita voidaan käyttää mm. surmatiedostojen laatimiseen. Näin on takavuosina myös useasti menetelty. Sotasurmaprojektin tallennushankkeessa Papiston ja SDP:n tilastojen henkilökaavakkeet olivat hyvin käyttökelpoisia, sillä rakenteellisesti järjestetyt ja suppeat tiedot voitiin useimmiten vaivatta viedä sähköiseen nimitiedostoon. Nämä tiedot tallennettiin siinä muodossa kuin ne lähteissä esiintyvät eikä tallennuksessa mitenkään muutettu, korjattu tai tulkittu tai muutenkin peukaloitu alkuperäistietoja. Sotasurmatiedosto on täten koottujen alkuperäismerkintöjen yhdistelmä. Jokaisen yksittäisen alkuperäistiedon yhteyteen merkittiin lisäksi järjestelmällisesti tieto lähteestä. Tutkijalle tästä on se etu, että hän voi tapauskohtaisesti arvioida alkuperäistietojen luotettavuutta. Sotasurmatiedosto ei siis vapauta tutkijaa oman harkinnan käytöstä vaan helpottaa hänen toimintaansa, kun eri lähteiden henkilötietoja saadaan yhdistelyinä käyttöön kätevästi ja hyvin pienellä vaivalla verrattuna aikaan ennen sotasurmatiedoston olemassaoloa.

Seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloidenkin tiedot sopivat tallennukseen, sillä ne ovat suppeita ja kaavamaisia. Nämä luettelot on laadittu seurakunnissa vuosittain sitä mukaa kuin haudattavia on ko. vuoden aikana ilmennyt, ja Papiston tilasto syntyi näiden ja rippikirjojen tietojen perusteella 1919. Silti luetteloiden ja Papiston tilaston välillä on eroja, sillä luettelot antavat tietoja myös 1914-17 ja 1919-22 sotaoloissa surmansa saaneista samoin kuin vuoden 1918 sodan uhreista. Papiston tilaston laatineet kirkkoherrat suhtautuivat ylempien viranomaisten määräämään ylimääräiseen tehtävään vaihtelevalla uutteruudella. Tallennettaessa seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloiden henkilötietoja oli erottava sotasurmatapaukset sotaoloihin liittymättömistä tapauksista. Tallentajien ohjeena oli viedä tiedostoon ainoastaan sotaoloihin oleellisesti liittyvät kuolintapaukset. Tämä ei kuitenkaan aiheuttanut kovin suuria vaikeuksia, sillä kirkkoherrat merkitsivät järjestelmällisesti tietonsa kaatuneista, haavoihinsa kuolleista, sotatapahtumista tapaturmista yms. Epäselviä ja tulkinnanvaraisia tapauksia toki esiintyi, mutta niiden lukumäärä oli pikemmin kymmenissä kuin sadoissa eikä projektin pyrkimyksenä ollut kasvattaa sotaoloissa surmansa saaneiden lukumäärää mahdollisimman suureksi. Pyrkimys oli luoda asianmukainen ja tarkistettaviin lähdetietoihin perustava nimitiedosto.

Sotasurmaprojektin viimeisinä viikkoina vietiin nimitiedostoon seurakuntien rippikirjojen kuolintietoja sotasurmatapauksista ne, mitkä ehdittiin, eli 11 730 tapausta, mikä tarkoittaa sitä, että ajan ja varojen puutteesta johtuen vähintään 25 000 tapausta jäi tallentamatta. Syy on seuraava: Rippikirjojenkin henkilötiedot soveltuvat hyvin tallentamiseen, sillä ne ovat suppeita ja ytimekkäitä. Ne on kuitenkin seulottava suuresta kokonaisuudesta. Rippikirjat on usein laadittu vuosikymmenittäin, ja kirkkoherrat ovat toisinaan täydentäneet niitä vasta vuosikymmeniä sen jälkeen, kun varmaksi katsottu tieto vuoden 1918 sodan aiheuttamasta kuolintapauksesta on kulkenut seurakunnan tietoon. Rippikirjan henkilötiedot ovat silti usein luotettava, ja niiden tallennuksen edettäessä niistä löydettiin tasaisesti noin 2 % uusia tapauksia. Tosin tallennus kohdistettiin erityisesti seurakuntiin, jossa Papiston tilaston ja SDP:n tilaston tietojen ero kuolintapauksista oli suurimmillaan.

Rippikirjojen mahdollinen jatkotallennushanke saattaisi arvioni mukaan tuottaa vähintään muutama sataa uutta kuolintapausta. Arvioin lisäksi, että punaleskien avustuskomitean henkilökaavakkeiden ja selvitysten henkilötiedot tuottaisivat noin 400 uutta surmatapausta. Olisi kuitenkin antoisaa tallentaa vankileireillä menehtyneiden VRO-aktien henkilötiedot, sillä niistä löytyy runsaasti tietoja ammateista, toiminnasta työväenjärjestöissä, asemasta punakaartissa ja osallistumisesta sodanaikaisiin tehtäviin. Tällaisia akteja kuulustelupöytäkirjoineen löytyy suuri määrä. Sotasurmaprojekti käytti niistä 867 kappaletta hakiessaan varmistusta tai täydennystä erityisen hankaliin ongelmatapauksiin. SDP:n tilaston laajasta liiteaineistosta löytyisi myös lisätietoja, sillä sotasurmaprojektin tallentamisen yhteydessä sen hyödyntäminen olisi ollut liian työlästä.

Näiden tai muiden aineistojen kattava tallennus vaatisi kuitenkin useita henkilötyövuosia ja maksaisi satoja tuhansia euroja. – Jos rahoitus tätä varten järjestyisi vuoden 1918 satavuotismuistoa ajatellen, nimitiedosto on siinä muodossa, että tallennusta voitaisiin jatkaa siitä, mihin se jäi sotasurmaprojektin päättäessä toimintansa.



Väärin sammutettu

Väitöskirjassaan vuonna 1968 Rasila oli sitä mieltä, että saataisiin mahdollisimman täydellinen selvitys vuoden 1918 henkilömenetyksistä listaamalla ja kortistoimalla kaikkien kolmen perusmateriaalin eli Papiston tilaston, terroritilaston ja ”Sankarien muisto” -matrikkeliteoksen tiedot (s. 30). Juuri tämän ajatuksen Sotasurmaprojekti toteutti luomalla sotasurmatiedoston, joten tässä suhteessa Rasilalla voisi olla aihetta tyytyväisyyteen. Em. kolmessa perusmateriaalissa on luetteloitu yhteensä 51 374 henkilöä. Vuoden 1918 sodan henkilötappioiden osalta sotasurmatiedostoon on kuitenkin tallennettu vähintään kaksinkertainen määrä tietoja eli tietopohja ylittää suuresti Rasilan runsaat neljä vuosikymmentä sitten esittämän ja silloin riittäväksi arvioiman määrän. Silti Rasila on tyytymätön – osittain siksi, ettei sotasurmatiedostoa olekaan optimoitu palvelemaan hänen erityisiä tiedontarpeitaan.

Rasila kyseenalaistaa eräitä sotasurmatiedostoon tallennettuja surmansa saaneiden ryhmiä, sen luokituksia ym. Lisäksi häntä näyttää rasittavan se, että ulkomaalaiset sotauhrit on nimitiedostoa luotaessa pyritty huomiomaan asianmukaisella tavalla. Hänen arvostelunsa pohjana ovat kuitenkin osittain hänen puutteelliset tietonsa, erheelliset oletukset ja tietynlainen asenteellisuus. Tämä on kehno yhdistelmä, joka on johtanut häntä useisiin katteettomiin väitteisiin.



Lähteissä on tavanomaisia vajeongelmia, mutta sotasurmatietokanta on puolueeton alkuperäistietoja kokoava nimitiedosto

Tutkittaessa vuoden 1918 sodan henkilötappioita ja uhreja jokainen vääjäämättä törmää asiakirjojen lähteiden tulkintaongelmiin. Sotasurmatiedosto, joihin suuri määrä alkuperäistietoja on viety, ei voi poistaa näitä tulkintaongelmia eikä ole edes pyrkinyt siihen. Sotasurmatiedostoon on tallennettu alkuperäistiedot täsmälleen siinä muodossa kuin ne löytyvät järjestelmällisesti eritellyistä lähteistä. Sotasurmaprojekti on tosin sisällyttänyt nämä alkuperäistiedot oman tietorakenteeseen eli tietokenttien muodostamaan kokonaisuuteen. Kaikki tietokentät on kuitenkin ilmaistu asiallisilla ja puolueettomilla otsikoilla, kuten nimi, syntymäaika, kirjoilla olokunta, sotilasasema, puoluekanta, kuolintapa jne.

Papiston tiedoston, SDP:n tiedoston ja ”Sankarien muisto” -matrikkeliteoksen henkilötiedot on viety järjestelmään, sillä kaikki nämä aineistot on alun perin laadittu surmansa saaneiden nimitiedostoiksi. Useimmista muistakin lähteistä voidaan kiistatta todeta sotaoloihin liittyviä kuolintapauksia – näitä ovat mm. vankeinhoitoviranomaisten henkilökortistot menehtyneistä vangeista, valtiorikosoikeuksien aktit kuolleista ja Helsingin kaupungin tilastotoimiston kuolinkortistot. Myös hyvin suuri osa seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloiden sekä rippikirjojen tiedoista sotaoloissa surmansa saaneista on selviä tapauksia.

Sotasurmatiedostossa on toki tuhansia jossain mielessä epäselviä, epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia tapauksia, joista tietokannan käyttäjät sotasurmatiedoston ansiosta saavat tiedon. Jokainen käyttäjä voi henkilökohtaisesti ottaa kantaa näiden tapausten luotettavuuteen ja voi oman harkintansa perusteella tarkastella niitä joko sotasurmatapauksina tai sotaoloihin liittymättöminä. Sotasurmatiedosto ei vapauta tutkijaa sen paremmin oman järkensä käyttämisestä tai vastuusta, sillä ko. asiakirjojen alkuperäistiedot ovat olemassa riippumatta siitä, onko ne viety sotasurmatiedostoon vai ei.

Oleellista on, että jokainen nimitiedostoon viety alkuperäistieto perustuu eriteltyyn lähteeseen. Jos tutkija siten epäilee nimitiedoston tietoja tai toivoo mahdollisia lisätietoja, hänellä on aina lähdeviittauksen opastamana mahdollisuus tutustua Papiston tilastoaineistoon Kansallisarkistossa, SDP:n henkilötiedoston kaavakkeisiin Työväen Arkistossa, ”Sankarien muisto” -matrikkeliteoksen pienoiselämäkertoihin jne. Sotasurmaprojektin käyttämät aineistot, kuten kuolleiden ja haudattujen luettelot, rippikirjaotteet, kansalaiskirjeet yms. ovat puolestaan projektin arkistossa Kansallisarkistossa.

Alkuperäisaineistossa olevien tietojen luonnetta olen käsitellyt kirjoituksessani ”Nimitiedoston lähdeaineisto, rakenne ja ongelmatapaukset”. Se sisältyy teokseen Sotaoloissa vuosina 1914-22 surmansa saaneet (Tilastoraportti 2004), s. 27–38.



Sotasurmatiedoston nettiversio

Rasila ei näytä tietävän, että sotasurmatiedoston nettiversio on pelkistetty muunnelma varsinaisesta tietokannasta. Nettiversio laadittiin kansanomaiseksi, jotta käyttäjät voisivat mahdollisimman mutkattomasti hakea tietoja 1914-22 surmansa saaneista. Vaivatonta käyttöä ajatellen nettiin ei laitettukaan kaikkia lukuisia hakutoimintoja, joka varsinainen tietokanta mahdollistaa.

Rasila on tuohtunut siihen, ettei sotasurmatiedoston nettiversio sovellu täydellisesti hänen erityistarpeisiin. Mutta miksi Rasila ei sitten pyytänyt hänen erikoistoiveisiin tarvittavia ammatti- ja asematietoja sotasurmaprojektilta sen vielä toimiessa? Projekti palveli tuhansia kansalaisia tiedoillaan, ja tutkijoille tulostettiin jatkuvasti erilaisia tilastoraportteja. Näitä toimitettiin sitä mukaa kuin pyynnöt saapuivat ja henkilöä katsomatta jokaiselle, joka pystyi esittämään asiansa asiallisesti ja riehumatta. Tämä oli osa projektin avoimuutta edustava toiminta, ja pelkästään tiedustelijoiden ja asiakkaiden palvelemiseen lienee mennyt vähintään jokin henkilötyövuosi.

Sen jälkeen kun varsinainen tietokanta siirrettiin Kansallisarkistoon, sen käyttö ei ole enää läheskään niin nopeaa ja sujuvaa kuin sotasurmaprojektin toiminta-aikana. Tietokanta on kuitenkin käytettävissä, joskin Kansallisarkistossa ei ole sen käyttöön erikoistuneita työntekijöitä. Rasilan kaipaamat torppareiden, mäkitupalaisten, renkien, muonamiesten, maatyöläisten ja muiden palkollisten tai itsellisten yms. ammatti- ja asematiedot on kuitenkin tallennettu siinä muodossa kuin ne lähdeaineistossa esiintyvät, ja edelleenkin on mahdollista tehdä lukemattomia eri tilastohakuja. Myös mm. sukupuolen perusteella voidaan tehdä runsaasti erilaisia tilastohakuja. Tällainen onnistunee milloin vain siten, että Rasila ottaa yhteyden Kansallisarkistoon ja sopii tarvitsemastaan erityistuesta.



Pienempiä seikkoja koskevat huomautukset

- Rasila väittää, ettei sotasurmatiedostossa ole mainittu eri lähteissä käytettyjä ammatti- ja asemanimikkeitä. – Juuri näin on kuitenkin menetelty, kuitenkin niin, että nimikkeet on mainittu hankkeen arvioimassa todennäköisyysjärjestyksessä

- Rasilan mukaan kesällä 1919 myllynsä rattaisiin suistunut mylläri ja syksyllä 1922 Turun puolessa murhattu nuorimies eivät kuulu sotaoloissa surmansa saaneisiin. – Nämä tiedot perustunevat ajankohdan perusteella joko ko. seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luetteloiden tai rippikirjan tietoihin eli kirkkoherran merkintöihin. Rasila voinee näin ollen koska tahansa melko pienellä vaivalla tutustua alkuperäistietoihin, jotka todennäköisesti ovat hieman laajemmat kun nimitiedostoon viedyt henkilötiedot.

- Rasilasta Haaparannassa 1915-17 haudatut Itävalta-Unkarin haavoittuneet ja sairastuneet sotavangit eivät kuulukaan sotasurmatiedostoon. – Nämä sotavangit ovat kuitenkin arvioni mukaan menehtyneet Suomessa Pietarista lähteneiden junakuljetusten aikana. Syynä Haaparannassa hautaukseen oli se seikka, että Venäjän sotilasviranomaiset halusivat toimittaa perille sovitut kuljetuserät. Koska sotavankien vaihto tapahtui Ruotsin puolella, oli näin ollen tärkeää, että ruumiitkin toimitettiin vaihtopaikalle. Koska Saksan viranomaiset eivät halunneet kuljettaa vainajia kotiseuduilleen, kuolleet haudattiin Haaparannassa. Rasilan olettaman mukaan ko. henkilöt on viety nimitiedostoon, koska nimet on ollut helppo löytää. Näin ei kuitenkaan ole eikä nimiä löydettykään kovin helposti Haaparannan seurakunnan arkistosta, vaan ne löytyivät siitä syystä, että sotasurmaprojekti pyrki hakemaan venäläissurmia koskevia asiakirjoja järjestelmällisellä tavalla.

- Rasilan mukaan on selvä virhe, että Helsinkiin tuotuja venäläisiä rivisotilaita on listattu Helsingin kirjoilla kuolleiksi. – Selitys tähän on sen, että Helsingin II varuskuntasairaala ja Hyrylän varuskunnan sairaala potilaineen muodostivat varuskuntaseurakuntansa, joissa sotilaat olivat kirjoilla. Ks. aate- ja vähemmistöhistorian dosentti Jyrki Loiman tutkimus ”Helsinki ja Hyrylä – venäläisten sairaalaseurakuntien sotasurmia 1914-18” teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914-22, Osa 1 (2004), s. 115-125. Rasilan väittämän mukaan tiedostossa on em. sotilaista tullut suomalaisia. Tässä Rasila kuitenkin erehtyy, sillä kirjoillaolomerkintä ei luo Suomen kansalaisuutta eikä sotilaita ole projektin tilastoraportoinnissa myöskään katsottu suomalaisiksi. – Toinen asia on sitten se, että myöhempi tutkimus on todennut huomattavan osan Helsingin II:n ja Hyrylän varuskuntasairaaloiden kuolleiksi merkityt sotilaat itse asiassa toipuivat ja laskettiin em. sairaaloista. Ks. itämaisten kulttuurien tutkija Harry Halénin tutkimus Venäjän sotaväki ja sen henkilötappiot Helsingin alueella 1. maailmansodan aikana (2007)

- Rasilasta on omituista, että nimitiedostossa on ainoastaan 18 vuoden 1918 sodassa kaatunutta venäläistä eikä Tampereella yhtään. – Selityksenä tähän on kuitenkin yksinkertaisesti se seikka, ettei sen paremmin Suomen tai Venäjän arkistoista ole laajoista etsiskelyistä huolimatta löytynyt tämän enemmän henkilötietoja kaatuneista Venäjän kansalaisista, vaikka tällaisia kaatuneita mahdollisesti on saattanut olla korkeintaan joitakin satoja. Tätä suurempi määrä venäläisiä sotilashenkilöitä kuitenkin teloitettiin muita mutkitta. Etenkin jääkäripäällystö ampui tai ammutti paikalla vähintään useita satoja suojattomia tai puolustuskykenemättömiä venäläisiä sotilashenkilöitä, kuten näyttää usein etupäässä pelkästään näköhavaintojen perusteella. Joko uhrien henkilöllisyyttä ei selvitetty kuin hyvin pintapuolisesti ennen ampumista tai jos selvityksiä mahdollisesti jossain määrin suoritettiinkiin, niin surmantekijät tuhosivat asiakirja-aineiston peittääkseen häpeälliset tekonsa.

- Rasila ihmettelee, miksi 27 marraskuussa 1917 kuollutta saksalaista on merkitty sotasurmatiedostoon, koska hänen mukaansa heillä ei ollut kosketusta Suomeen. – Selityksenä on kuitenkin, että Suomen vesillä Suomenlahden itäosassa liikkunut saksalainen sukellusvene U-57 haaksirikkoutui, jolloin sen miehistö kokonaisuudessaan menehtyi. Ks. Åke Söderlundin ja Lars Westerlundin kirjoitus ”Kuolema merellä. Sodankäyntiin liittyvät haaksirikot ja henkilötappiot Itämeren pohjoisosassa 1914-22” jo mainitussa teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914-22, Osa 1 (2004), s. 37-58. Suomalaiset jääkäriupseerit pystyttivät 1934 kunniapaaden Hamnskärille muistuttamaan tapahtumasta. Ks. kommodori Erik Wihtolin kirjoitus ”UC-57. Hamnskärin muistomerkki” aikakauskirjassa Rannikon puolustajat 3 (1986), s. 4-11.

- Rasila valittaa, että tiedot turkkilaisen Joseph Poltyksen ja kiinalaisen Han Shangyunin kotimaista puuttuvat. – Tietty etninen tausta ei kuitenkaan välttämättä kerro surmansa saaneen henkilön kansalaisuutta, ja jos käytetyissä asiakirjoissa olisi ollut merkintä ko. miesten kotimaasta, se olisi viety nimitietojärjestelmään. Venäläisten sotilasviranomaisten Suomeen tuodut ”kiinalaiset” lienevät ainakin osaksi olleet hunghuuseja, ”punapartoja”, eli junarosvoja ja ryöstöillä eläviä irtolaisia ja muita rikollisia, joita Mantsurian vankiloissa oli suuret määrät. Ks. jo mainitun Halénin kirjoitus ”Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916-17” teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914-22, Osa 1 (2004), s. 107-111.

- Rasila epäilee, että nimitiedoston 2 354 kadonneeksi merkityistä moni itse asiassa meni rajan yli itään tai länteen. – Punaisia pakeni epäilemättä joukoittain joko Venäjälle tai Ruotsiin. Sotasurmaprojekti vertaili kuitenkin kadonneiden tietoja Etsivän Keskuspoliisin vuonna 1920 laatimaan tiedostoon poliittisista syistä ulkomailla olevista, joissa on noin 2 500 henkilöä. Kadonneita löytyi tällä tavalla ainoastaan pienehkö määrä. Ks. myös Jan-Olov Näsmanin kirjoitus: ”De röda Finlands-flyktingarna i Sverige 1918-21” teoksessa Norden och krigen i Finland och Baltikum 1918-19 (2004), s. 83-125. Näsmanin kirjoituksen liitteenä ovat Ruotsin viranomaisten kokoamat henkilötiedot 775 punapakolaisesta. Näitäkin henkilöitä katsottiin, mutta tulos oli samanlainen kuin vertailu Etsivän Keskuspoliisiin aineistoon. On täten syytä olettaa, että hyvin suuri osa kadonneista kohtasi kohtalonsa Suomen rajojen sisäpuolella. Em. asiakirjat eivät siis ollenkaan tue Rasilan olettamusta laajasta Suomen rajojen ulkopuolelle päässeiden selviytyjien ryhmästä.

- Rasila väittää, että suurella rahalla tehty projekti on tutkimusta ajatellen suunniteltu huonosti sillä perusteella, ettei sotasurmatiedoston nettiversio täydellisesti palvele hänen erikoistarpeitaan. – Nimitiedosto suunniteltiin palvelemaan sotasurmatutkimuksen päätehtävää, ja siitä olikin projektin tutkimustoiminnassa hyvin suurta apua. Laajahkot tallennusmanuaalit linjauksineen, ohjeineen ja huomautuksineen ovat sotasurmaprojektin arkistossa, ja Kansallisarkiston asiakkailla on rajaton mahdollisuus perehtyä niihin

- Rasila katsoo myös, että sotasurmatiedosto on jätetty ikään kuin kesken. – Sotasurmaprojektia suunniteltaessa tarkoituksena oli ensisijaisesti tallentaa Papiston tilaston, SDPn tiedoston, ”Sankarien muisto” -matrikkeliteoksen sekä seurakuntien kuolleiden ja haudattujen henkilötiedot. Näissä lähteissä on sen jälkeen kun useat sadat tavatut kahdentumat on yhdistetty mainittu yhteensä 80 073 sotasurmatapausta. Päätökset jatkotallennuksesta tehtiin, kun oli saatu kokemukset näiden perusaineistojen tallentamisesta. Utelias, uuttera ja sitoutunut sotasurmaprojektin työntekijätiimi tallensi kuitenkin vielä 43 424 eri lähteiden tapausta. Itse asiassa tallennus onnistui huomattavasti laajemmin kuin mitä alkuvaiheessa voitiin kuvitellakaan. Tosin olisi ollut mahdollista jatkaa tallennushanketta, jos varoja olisi ollut käytettävissä. Itse asiassa erilaisia tietoja on arkistoissa niin yllin kyllin, että yhdeksän vuotta sitten päättynyttä tallennushanketta olisi voitu jatkaa tähän päivän saakka. Kun tallennukseen ilman välitoimenpiteitä soveltuvien asiakirjojen tiedot olisi viety järjestelmään, olisi nimittäin mahdollista jatkaa julkaisemattomien muistelmien sekä useiden kymmenen tuhansien kirjojen ja kirjoitusten perusteella. Yhteistä viime mainituille on kuitenkin se, että tiedot sotasurmista on seulottava suuresta kokonaisuudesta eli käytännössä tällaiset tiedot on välitoimenpitein siirrettävä esim. kaavakkeisiin, joiden pohjalta tehokas tallennus vasta sujuu. Tällainen tallennushanke olisi kuitenkin edellyttänyt huomattavia lisävaroja

- Rasila väittää, ettei sotasurmaprojekti olisi tuntenut mestaus-termin alkuperää. - Näin ei kuitenkaan ollut, sillä jo projektin alkuvaiheessa hankittiin kopio ko. rangaistusten täytäntöönpanoasetuksesta (39/1889), jonka 5.1 §:ssä mestausta säädetään, joskin kuolleena lain kirjaimena. Mestaus-termi kuitenkin esiintyy sotasurmatiedostossa, koska vuonna 1919 käytetty tietojenkeruukaavake käytti nimenomaan tätä ilmaisua eikä sotasurmaprojekti lähtenyt muuttamaan alkuperäismerkintöjä. Sitä paitsi silloinen seurakuntapapisto lienee kokonaisuudessaan hyväksynyt sen, sillä yksikään heistä ei tiettävästi kyseenalaisti termin käyttöä, vaikka seurakuntia ja näin ollen täyttäjiäkin oli runsaat 600.

Sotasurmaprojekti muiden vastaavien tutkimushankkeiden valossa

Rasila päivittelee projektin suuria kustannuksia. Todellisuudessa sotasurmaprojekti oli verrattuna vastaaviin tutkimushankkeisiin huokeammasta päästä, sillä se toteutettiin määräajassa, poiketen useimmista muista hankkeista. Taulukko antaa karkean ja pelkistetyn kuvan eräistä valtiollisten ja poliittisten tutkimushankkeiden kestosta ja julkaistujen niteiden lukumäärästä:




Nämä 12 hanketta toimivat keskimäärin 14,1 vuoden aikana ja julkaisivat keskimäärin 9,6 nidettä, kun sotasurmaprojekti toimi 5,5 vuotta ja siinä työskentelevät tutkijat julkaisivat yhteensä 13 nidettä. Lisäksi projekti valmisteli varsin huomattavaa työtä edellyttävän sotasurmatiedoston ja julkaisi sen nettiversion. Vertailussa sotasurmaprojekti pärjää siten hyvin. Se lienee myös kustannustehokkaimpia hankkeita, vaikka markkamääräistä vertailua ei ole suoritettu. Tosiasiaksi jää kuitenkin, ettei ole mahdollista toteuttaa kattavaa sotasurmatapausten henkilökartoitusta ilman tällaista tehtävää varten asianmukaisesti mitoitettuja varoja. Projektille myönnettyä määrärahaa käytettiin täsmälleen sen eri osahankkeiden toteuttamiseksi eikä mihinkään muuhun tarkoitukseen eivätkä projektin varainkäyttöä valvovilla tahoilla missään vaiheessa esittäneet arvostelevia huomautuksia. Valtioneuvoston kansliassa vierailevista kansanedustajista ja ulkomaalaisista varainkäytön asiantuntijasta koottu arviointiryhmä jopa kiitteli projektia sen toiminnan kohdistuneisuudesta ja tuloshakuisuudesta.

Sotasurmatiedostot ovat yleistymässä

Tämän vuosisadan alusta alkaen on useissa maissa julkaistu sotauhritiedostoja netissä. Uusina tietokantoina nämä ovat vielä varhaisvaiheessaan puutteineen ja rajoituksineen. Ennustan kuitenkin, että tällaiset nimitiedostot aivan yleistyvät tulevina vuosikymmeninä samalla kun niiden laatu, luotettavuus ja käyttökelpoisuus huomattavasti paranevat. Olen käsitellyt tätä ilmiötä kahdessa esityksessä. Ensimmäinen on kirjoitukseni ”Persondatabaser om krigs- och repressionsoffer” aikakauskirjassa Arkiv, samhälle och forskning 2008, s. 59-69. Toinen esitys on ”Sotauhritutkimus meillä ja muualla”, jonka pidin 2010 Helsingin yliopiston Historia-aineiden Globaali, kriisi ja historia -metodiikkakurssin osana. Esitelmä löytyy netistä.

Tällä hetkellä sotauhreja koskevia nimitiedostoja lienee netissä muutamia kymmeniä, ja niistä on 2002 julkaistu Suomen sotasurmatiedosto edelleenkin aivan kärkipäässä hakumahdollisuuksien ja surmansa saaneiden henkilöiden taustatietojen suhteen. Netissä on tosin muutamia sotauhritiedostoja, joihin on syötetty useita miljoonia henkilöitä, näistä mainittakoon etenkin Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorgenin 1999 julkaisema nimitiedosto, jossa on 4,4 miljoonaa menehtynyttä. Muita hyvin laajoja nimitiedostoja ovat Venäjän Sota-Memorialinin ylläpitämä OBD-tiedosto ja Iso-Britannian Soldiers Died in the Great War -tiedosto, joka luettelee 703 000 vuosina 1914-19 kaatunutta. Viimeksi mainittu tiedosto ei ole kuitenkaan julkaistu netillä, vaan on saatavana ainoastaan kaupallisena – ja hinnakkaana – levykkeenä. Yhdysvaltain puolustusministeriö ylläpitää puolestaan sähköisiä nimiluetteloita Korean ja Vietnamin sodissa menehtyneistä ja kadonneista yhdysvaltalaisista sotilashenkilöistä, joita lienee runsaat 38 000 ja 58 000. Tyypillistä näille on kuitenkin seikka, että ne ovat etupäässä sähköisiä epitafeja eli ne luettelevat uhrit kunnioittaakseen heitä samalla kun taustatietoja vainajista on hyvin niukalti. Sen vuoksi niiden tutkimuksellinen anti on rajallinen, ellei jopa vähäinen.

Sotasurmatiedoston erikoisuus on se, että se koostuu useista toisistaan riippumattomista lähteistä, kun taas muut tiedostot ovat lähes kokonaan yhteen lähteeseen perustuvia nimirekistereitä. Yleensä tämä lähde on ko. armeijan sodanaikainen kortisto, joka on laadittu silloisten armeijoiden tarpeita varten, usein erityisine suuntauksineen ja puutteineen. Toinen ominaispiirre sotasurmatiedostolle on se, että se kattaa koko sarjan sotia ja aseellisia välikohtauksia. Myös Ranskan puolustusministeriö on julkaissut tiedostoja, joissa on tämäntapaisia piirteitä. Mémoire des hommes -tiedostoon kuuluu siten 1,3 miljoonaa vuosina 1914-18 kaatunutta. Tiedosto on koottu siten, että ainoastaan haku nimen perusteella onnistuu, mutta silloin saadaan esille sodanaikainen, skannattu henkilökortti. Lisäksi on vastaavia tietoja 74 000 lentäjä- ja lentoaseen kenttäjoukkojen surmansa saaneista sekä runsaat 37 000 Indokiinan sodassa 1945-54 ja runsaat 25 000 Pohjois-Afrikan sodassa 1952-62 kaatuneesta. Sen sijaan puuttuvat toisessa maailmansodassa menehtyneet lukuun ottamatta saksalaisten Fort Mont-Valérienissä teloittamaa 1 014 ranskalaista.

Suomessa silloinen Sota-arkisto julkaisi runsaat 94 000 henkilöä käsittävät Suomen sodissa 1939-44 menehtyneiden tiedostot. Sotasurmatiedostoon tapaan tämäkin on nettiversio varsinaisesta tietokannasta. Alun perin jo 1990-luvun alussa käynnistetty tallennushanke tähtäsi alkuaikoina kaatuneiden hautausrekisterin luomiseen, mutta myöhemmin siitä kehiteltiin menehtyneiden tiedosto. Se on epitafi-tyyppinen, muttei pelkästään sellainen, sillä se sisältää myös joitakin yksittäisiä taustatietoja ja sen avulla on mahdollista suorittaa joitain yhdistelmähakuja. Kuolintapojen suhteen on muutamia vaihtoehtoja: kaatunut, kentälle jäänyt, kadonnut, kuollut kenttäsairaalassa, kuollut sotasairaalassa ja pelkästään kuollut. Näistä viimeksi mainitut muodostavat ns. S-ryhmän eli sotatoimiin liittymättömät kuolintapaukset, joita on runsaat 10 000. Todelliset kuolinsyyt: tapaturmat, itsemurhat, juoppokuolemat, hukkumiset, puukotukset, teloitukset yms. löytyvät ainoastaan varsinaisesta tietokannasta, mutteivät nettiversiosta. Syyt tähän ratkaisuun lienevät kaksi. Ensinnäkin menehtyneiden omaiset ja jälkeläiset eivät toivo yleisesti saatavia tietoja kuolintavoista, jotka koetaan vähemmän kunniallisiksi. Toiseksi nimitiedoston laatijatahojen pyrkimyksenä lienee ollut suomalaisen sankarihautakulttuurin tapainen sähköinen kunnianosoitus, johon S-luokan tapaukset eivät kovin luontevasti sovikaan.

Norjan uhritiedostot

Suppea katsaus Norjan tilanteeseen tarjoaa vertailukohdan Suomeen, sillä Norjan tiedostot kuvaavat yleisen kehityksen suuntaa. Norjan Riksarkivet julkaisi vuonna 2000 tietokannan nimeltä Sovjetiske krigsfanger 1941-1945. Se on etupäässä niukka luettelo 85 042 kotiuttavasta neuvostosotavangista. Koska tietokantaan oli kulkeutunut tuhansia kahdentumia, todelliseksi lukumääräksi arvioitiin noin 78 500. Kahdentumia ei ole yhdistetty.

Falstadsenteret toteuttaa puolestaan parhaillaan Norjassa menehtyneiden neuvostosotavankien tallennushanketta. Vielä keskeneräinen Utenlandske krigsgraver i Norge -tiedosto on julkaistu, ja oletuksena on, että Norjassa kuolleista 13 700 sotavangista löytyy tietoja noin 8 000 tapauksesta. Syyt puuttuviin tietoihin on sama kuin Suomessa: surmattujen tai menehtyneiden venäläisten dokumentointia ei ole joko koettu kovin tähdelliseksi tai sitten surmantekijät siivosivat sodan loppuvaiheessa surmia koskevat asiakirjat, jotta he välttäisivät edusvastuun teoistaan. Falstadsenteretin tiedosto muistuttaa sekä sisällöltään että tietoteknillisistä omaisuuksistaan Kansallisarkiston toteuttaman Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939-55 -tutkimushankkeen 2007 julkaisemaa tiedostoa Suomen huostassa vuosina 1939-44 menehtyneistä sotavangeista.

Ehkä Norjassa myös jossain vaiheessa laaditaan sähköiset tiedot 10 260 Norjan ns. sotakuolintapauksesta (krigsdødsfall) ja Norjassa surmansa saaneista saksalaisista, joita oli noin 11 500. Tiedossani on myös tutkimustarpeita varten laadittu nimitiedosto Norjan noin 6 000 Frontkjempereistä eli SS-vapaaehtoisista mukaan lukien muutamia satoja Frontsøstereita. – Maailmassa lienee jo vähintään satoja vastaavia, pienehköjä ja yksityisiä nimitietokantoja, jotka ovat laatineet sekä ammatti- että harrastelijatutkijat omia erityisiä tarpeitaan varten.

Sotasurmaprojektin merkitys

Sotauhritutkimuksella on hyvin pitkät, antiikin aikoihin ulottuvat perinteet. Sitä ovat kuitenkin kautta aikojen haitannut kaikenlainen epäluotettavuus ja räikeäkin puolueellisuus. Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut käänne, jonka syy on laajenevat ja laadultaan paranevat sähköiset sotauhritiedostot. Niissäkin on toki usein kansallismielistä hehkutusta ja kapeakatseista toteutusta, mutta on myös puolueettomia ja tutkimustarpeita palvelevia tiedostoja. Pidemmän päälle syntynee tämäntapaisia tiedostoja useimpiin maihin samalla kun niiden luotettavuutta, asianmukaisuutta ja käyttökelpoisuutta kehitetään. Tämä kehitys tuo sotauhritutkimukselle aivan uusia mahdollisuuksia.

Vuosina 1998-2003 toiminut Suomen sotasurmat 1914-22 –projekti oli maailman ensimmäisiä nykyaikaisia sotauhritutkimuksia, jonka keskeiseksi apuvälineeksi luotiin sähköinen sotaoloissa menehtyneiden nimitiedosto. Sotasurmaprojekti herätti

kansainvälisestikin suurehkoa mielenkiintoa yhdistäessään avoimuutta asiallisuutta ja yleistä luotettavuutta ja toteuttaessaan hanketta tavalla, joka ei ollut repivä eikä jakanut yhteiskuntaa. Jo projektin alkuaikoihin huomasin yllätyksekseni, että vuoden 1918 sodan henkilötappioiden avomielinen selvittely herätti ulkomailla arvostusta Suomea kohtaan ja itse asiassa jopa kohensi ulkomaalaisten Suomi-kuvaa. Sotasurmaprojekti lienee inspiroinut tahoja ulkomailla, sillä monessa maassa olisi selvää halukkuutta toteuttaa vastaavia kansallisia hankkeita, kunhan tämä vain olisi mahdollista.

Sotasurmatietokanta on suhteellisen pienen uhrimääränsä huolimatta eräänlainen edelläkävijä ja suunnanosoittaja, sillä toista näin hakutoiminnoiltaan monipuolista ja sotauhrien taustatieoja dokumentoiva nimitiedostoa ei ole edelleenkään vapaasti ja maksutta käytätettävissä netillä. Suomella on jatkossakin hyvät mahdollisuudet toimia tutkimusrintaman etulinjoissa, sillä meillä on etevä väestökirjanpitoperinne, hyvät arkistot ja toimiva yhteiskunnallinen infrastruktuuri. Lyhyellä tähtäimellä maamme suhteellinen pienuus on myös ollut etu johtuen siitä, että on helpompaa tutkia pienempää ja kiinteämpää yhteisöä kuin suurempaa, hajanaisempaa ja monimutkaisempaa kokonaisuutta. Pidemmällä tähtäimellä suhteellisen pienuuden etu kuitenkin vähenee, sillä edessä olevat vuosikymmenet tuovat mukanaan sotauhrien tosi massiivisia, laajoja, uskottavia, kehittyneitä ja suurimmillä varoilla toteutettuja nimitiedostoja.

Vuoden 1918 sodan ja vasemmistolaisten kansanliikkeiden verisen kukistumisen jälkeen voittajatahot tekivät punaisten sotauhreista epäaiheen, sillä useisiin vuosikymmeniin ei ollut käytännöstä mahdollista selvittää niitä, vaikka suoranaista valtiollista kieltoa ei säädettykään. Valtapiirit vähättelivät jatkuvasti punaisten henkilötappioita samalla, kun yliopistojen professorit ja tutkimusta rahoittavat tahot torjuivat opiskelijoiden keskuudessa orastavat pyrkimykset tutkia arkaa ja lähes pannassa olevaa aihetta. Vasta hallituksen perustama ja tukema sotasurmaprojekti pystyi – yhdeksänkymmentä vuotta vuoden 1918 sodan jälkeen – toteuttamaan tutkimuksen, joka myös vastasi hyvin kauan odotettuun ns. sosiaaliseen tilaukseen. Siitä viestii mm. sotasurmatietokannan kävijämäärä, joka on tällä hetkellä noin 850 000. Sotasurmaprojektin ja sen nimitiedostojen vaikutus oli kuitenkin vielä kauaskantoisempi, sillä projekti myös muutti torjuvaa ja nuivaa ilmipiiriä siten, että ennen niin vaikeasta aiheesta tuli tavanomainen tutkimuskohde. Sen ansiosta tämän päivän opiskelijat ja tutkijat voivat perehtyä vuoden 1918 synkkiin tapahtumiin ilman erityistä pelkoa eikä heidän tarvitse entiseen tapaan ottaa huomioon tieteen ulkopuolisia seikkoja.

Lars Westerlund
Suomen sotasurmat -projektin johtaja 1998-2003

Matti Rantonen
Viestit: 1
Liittynyt: 19.12.12 10:19

Keskustelua: Matti Rantosen kommentti artikkeliin: Peruskoululaisten historian osaaminen arvioinnin kohteena

Matti Rantosen kommentti artikkeliin:
”Jukka Rantala – Peruskoululaisten historian osaaminen arvioinnin kohteena”.

Oma lähtökohtani historian opetukseen on nimenomaan historiallisen tiedon luonteen opettaminen. Tietopainotteinen opetus on mielestäni auttamatta vanhanaikaista, koska nykyään tieto itsessään on demokratisoitunut viimeisten 15 vuoden, kiitos Internetin ja tänä päivänä erittäin yleisten älypuhelimien.


Tästä syystä olen kirjoittaja Jukka Rantalan kanssa täysin samoilla linjoilla historian opettamisesta, jossa tietojen sijaan keskitytään nimenomaan historiallisen tiedon luonteen ymmärtämiseen. Surullisia esimerkkejä ovat Rantalan mainitsemat ”perinteikkäät” historian opetuksen toimintamallit, joissa nostettiin esiin sellaisia seikkoja kuin ”historian kansallinen tehtävä” tai esimerkki Enola Gay -näyttelyn saamasta kritiikistä. Juuri tällainen kapeakatseisuus historiaa kohtaan vääristää tuon historiallisen tiedon luonnetta, jonka tulisi olla nimenomaan mahdollisimman objektiivinen, mutta kuitenkin monitahoinen, riippuen mistä suunnasta sitä katsotaan. Eli toisin sanoen historia ei ole absoluuttinen totuus, vaan tulkintaa menneisyydestä johtolankojen eli lähteiden kautta. Mitään historiallista aihetta ei tulisi pyhittää objektiiviselta ja kriittiselta tarkastelulta vain sen takia, että sillä sattuu olemaan jokin subjektiivisella tasolla kipeä kosketuspinta.

Liittyen Rantalan esittämään tutkimukseen, vahvistuvat omat käsitykseni siitä, miten historiaa tulisi niin peruskoulussa kuin lukiossa opettaa. On todellakin tärkeämpää pyrkiä opettamaan asioiden ymmärtämistä, kuin niiden ulkoa opettelua. Ulkoaopettelu ei anna avaimia asioiden todellisen merkityksen avaamiseen vaan ne antavat hyvin kapean ja pintapuolisen ymmärryksen historiasta, kuten myös Rantala tekstissään tuo ilmi. Historiallisen tiedon luonteen opettaminen antaa paitsi avaimet historian ymmärtämiselle, niin myös laajemmassa merkityksessä valmiudet suhtautua maailman ilmiöihin terveellä kriittisyydellä sekä ymmärtää paremmin asioita ja ilmiöitä suuremmassa mittakaavassa.

Liittyen Rantalan esittämiin teemoihin, mielestäni erittäin tärkeää olisikin juuri tällaisten artikkelien avulla nostaa pinnalle keskustelua historian opetuksen vanhakantaisuudesta ja siitä, miksi kyseistä oppiainetta tulisi edes oppia, jos opetuksen painot ovat enimmäkseen tiedossa ja sen ulkoa opettelussa. Olemme julkaisseet nelihenkisen työryhmämme (allekirjoittanut, Matti Rautiainen, Mikko Hiljanen, Rene Ranka) voimin marraskuussa 2012 pamfletin historian opetuksen uusista tuulista nimellä Historian opetuksen mieli ja mielettömyys (Jyväs-Ainola, 2012). Liittyen sekä pamflettiimme että Rantalan artikkeliin, nousevat esiin sellaiset tärkeä kysymykset kuin historian opetukselle suodut tuntimäärät sekä historian ”kokonaiskuvan” yliarvostaminen.

Mielestäni taitopainotteista historian opiskelua ei pitäisi lähteä kritisoimaan historian kokonaiskuvan puutteella, koska juuri historiallisen tiedon ymmärtämisellä saavutetaan paremmat lopputulokset aivan kuten Rantalankin tekstistä käy ilmi. Edelleen valtaosa nykypäivän historian opetuksesta on tätä historian kokonaiskuvaa korostavaa, mahdollisimman laajan alueen historiasta läpi käyvää ulkoa opettelua. Kuitenkaan sekään ei ole kuin murto-osa kaikesta historiasta, jota syntyy joka päivä tutkijoiden ja miksi ei myös maallikoiden toimesta lisää ja lisää. Näin ollen ei kukaan pysty hallitsemaan kaikkea historiasta, miksi edes pitäisi.

Eikö riittäisi, että nimenomaan pystyy hallitsemaan tiedon luonnetta, ymmärtää historiallisen tiedon olevan ikään kuin ”ikkuna” menneisyyteen, josta katselemalla ei pystytä mitenkään näkemään koko kuvaa. Tällaisen ymmärryksen kautta mikä tahansa historian aihekokonaisuus pystytään sananmukaisesti ymmärtämään ilman, että sitä tarvitsisi sen enempää muistaa ulkoa.

Liittyen vielä itse arviointiin. Olen itsekin huomannut, kuinka esimerkiksi peruskoulussa historiaa opettaneena ovat nimenomaan tiedolliset kysymykset suhteellisen helppoja, vaikka ne kuinka yrittääkin tehdä vaikeiksi. Tämä puoltaa ulkoa opettelua, jossa etenkin terävimmät ulkoaopettelijat pystyvät saamaan todella hyviä tuloksia. Kolikon toinen puoli on sitten nimenomaan nämä historiallista ajattelua ja kirjallista tuottamista enemmän vaativat tehtävät. Näiden suhteen ei enää voi sanoa, että luokan ”terävimmät” oppilaat saisivat niistä parhaat pisteet. Näiden tehtävien ymmärtäminen saatikka niihin vastaaminen tuntuu olevan täysin erilaisten henkilöiden varassa. Sanalla sanoen niiden, joille tuo historiallinen tiedon luonne iskostuu helpommin päähän, ja jotka eivät välttämättä ole hyviä ulkoa opettelussa, pärjäävät sitten tämän tyyppisissä tehtävissä hienosti. Heitä on kuitenkin valitettava vähemmistö.

En tiedä, olisiko peruskouluun järkevää luoda mitään päättökokeen kaltaista lopullista testiä, vaikka siinä historiankin osalta testattaisiin nimenomaan historiallisen tiedon luonteen osaamista. Sinänsä suhtaudun kriittisesti jo lukion yo-kokeeseen, vaikka ne ovatkin nyt 2000-luvulla yhä enemmän ja enemmän suuntautuneet kohti aineistotyyppistä koetta, jossa pärjää paremmin tiedon hallinnalla kuin sen ulkoa opettelulla.

Oppilaan arvioinnissa olen ainakin itse vielä varsin lyhyellä opettajan urallani käyttänyt mahdollisimman monipuolisia tehtäviä, toki myös niitä tiedollisia mutta enemmistönä tiedon käsittelyn taitoon liittyviä. Kokeiden lisäksi arvioin osallistumista, joka mielestäni viestii ”ajatusmoottorin” toiminnasta, siitä, että oppilaan aivoissa ja niiden ”rattaissa” oikeasti tapahtuu jotain. Ja kun pyrin omassa opetuksessani käyttämään mahdollisimman monipuolisia opetusmetodeja yhdistettynä historiallisen tiedon luonteen ymmärtämiseen, koen pystyväni kohtalaisen hyvin arvioimaan oppilaiden historian ymmärrystä ja sitä kautta myös pyöräyttämään jokaiselle numeron todistukseen.

Lopuksi vielä aiemmin mainitsemani pamfletin tiedot:

* Hiljanen, Mikko, Ranka, Rene, Rantonen Matti, Rautiainen, Matti (2012), Historian opetuksen mielestä ja mielettömyydestä. Osuuskunta Jyväs-Ainola, Oulu.

Petri Hoppu
Viestit: 1
Liittynyt: 06.05.13 12:33

Keskustelua: kommentti artikkeliin Wienervalssin kulkeutuminen Euroopassa 1800-luvun ensimmäisen neljänneksen aikana

Kommenttipuheenvuoro artikkeliin Joonas Korhonen: Wienervalssin kulkeutuminen Euroopassa 1800-luvun ensimmäisen neljänneksen aikana.

Joonas Korhosen artikkeli wienervalssista käsittelee yhtä modernin yhteiskunnan ja kulttuurin merkittävimmistä ja pitkäikäisimmistä symboleista. Valssi on länsimaisessa populaarikulttuurissa ehdottomasti vanhin yleisesti käytössä oleva tanssimuoto, ja se elää edelleen myös musiikin eri muodoissa: iskelmässä, jazzissa, taidemusiikissa, kansanmusiikissa. Valssia on pidetty industrialismin ajan tanssina, jossa aineellistuu porvarillisen kulttuurin progressiivisuus, eteenpäin pyrkiminen. Vaikka yksioikoisten symbolisten merkitysten etsiminen tanssista on aina vähintäänkin kyseenalaista eikä liikemuodoilla voi nähdä olevan suoraa analogiaa yhteiskunnan kehitykseen (modernin yhteiskunnan ’hektisyyden’ ja valssipyörinnän metaforinen yhteys), ei valssin asemaa voi vähätellä varhaismodernissa yhteiskunnassa.

Valssin historiaa on tarkasteltu länsimaisessa tanssin ja musiikintutkimuksessa kohtuullisen paljon, ja valssin vaiheista on syntynyt tietynlainen kanonisoitu historiallinen tarina, joka alkaa keskiajan saksalaisista maalaistansseista ja joka huipentuu Straussin valsseihin 1800-luvun lopulla. Kuten yleensäkin kanonisoitujen historioiden kohdalla, myös valssin suuressa kertomuksessa on paljon kysymysmerkkejä ja myyttejä, joille Korhonen pyrkii löytämään uusia selitysmalleja: siinä suurelta osin onnistuenkin. Hän käyttää cultural transfer –mallia selittämään valssin yleistymistä 1800-luvun alussa. Hän suomentaa termin kulttuurin kulkeutumisena, vaikkakin itse suosisin mieluummin, Arjun Appadurain hengessä, kulttuurista kulkeutumista, koska kyseessä ei suinkaan ole minkään monoliittisen ilmiön siirtyminen paikasta toiseen vaan kulttuuristen käytäntöjen, musiikin ja tanssin, monimuotoinen ja –tasoinen välittäminen, vastaanottaminen ja omaksuminen.

Korhonen korostaa varhaisen kulttuuriteollisuuden merkitystä valssin yleistymisessä, ja siinä suhteessa hän varmasti on oikeilla jäljillä. Toisaalta hän yhdistää tietyin varauksin musiikin ja tanssin leviämisen, mikä sinänsä on varsin ongelmallista. Valssimelodiat ovat varmasti kulkeutuneet tuon ajan mittapuilla tarkasteluna nopeasti ja laajalti, ja todennäköisesti niistä useita on käytetty tanssin säestykseen, mutta on aivan toinen juttu, miten niiden tahtiin on tanssittu. Tämän seikan Korhonenkin tuo esille.

On mielenkiintoista tehdä tässä yhteydessä vertailua 1700-luvun tilanteeseen, jolloin tanssisävelmien lisäksi myös tanssit levisivät notaatioina eli ns. Feuillet-Beauchamp-notaationa. Tästä syystä voimme päätellä, että 1700-luvulla musiikki ja tanssi ainakin jossain määrin kulkivat käsi kädessä, kun notaatiot levisivät eri puolille Eurooppaa. Tosin on huomautettava, että 1700-luvun musiikki- ja tanssinotaatioiden painosmäärät olivat huomattavasti vaatimattomampia kuin 1800-luvulla ja niiden yhteiskäyttö rajoittui lähinnä tanssinopettajiin, joten mistään kulttuuriteollisuudesta ei voi vielä puhua. Kuitenkin 1800-luvun musiikkinuottien julkaisu oli ennen kaikkea musiikin, ei tanssin levittämistä, päinvastoin kuin 1700-luvulla, ja tämä on otettava huomioon, kun tarkastellaan, miten tanssit yleistyivät kunakin aikana.

Korhosen tekstissä häiritsevät paikoin tanssien nimien oudot käännökset. Hän kääntää nimet Dreher ja Deutscher saksalaisiksi tansseiksi, mikä jossain määrin tuntuu virheelliseltä. Kyseessä oli kaksi erillistä tanssia, jotka kuuluivat valssin tavoin sekalaiseen joukkoon saksalaisia paritansseja 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Lisäksi tekstiin on jäänyt harmillisesti virheellinen lähdeviittaus: alaviitteessä 59 päiväyksen pitäisi olla 22.5.1819 (ei 22.3.1818).

Suurempana puutteena artikkelissa on kuitenkin se, ettei Korhonen pohdi tarkemmin, mitä maantieteelliset nimet tanssien yhteydessä tarkoittavat. Vaikka wienervalssi vakiintui myöhemmin tarkoittamaan nopeaa tanssia, se ei välttämättä ole aina ollut näin, ja nopeasta valssista, kuten Korhonen huomauttaakin, on käytetty muitakin nimityksiä saksankielisellä alueella.

Vaikeutena tanssimuotojen historian jäljittämisessä on tanssinimien logiikan epämääräisyys, mistä johtuen niiden etymologia on usein erittäin haastavaa. Itse käytän tässä yhteydessä mielelläni esimerkkinä 1800-luvulta peräisin olevaa keskisuomalaista tanssia Pieni polska, joka ei ole pieni eikä polska, vaan monivuoroinen kontratanssi: ilmeisesti nimi tulee kyseisen tanssin sisällä olevasta pienimuotoisesta paripyörinnästä eli polskaamisesta. Tanssin ja sen nimen yhteys voi näin olla yllättävänkin kehityksen tulos.

Wienervalssin kiinnittymisessä Wieniin on puolestaan kyse ennemminkin imaginaarisesta kuin konkreettisesta maantieteestä. Se muistuttaa Pohjoismaissa yleistä Hampurin kaupungin yhdistämistä uusiin tanssi-ilmiöihin 1800-luvulla. Tanssit nimeltä Hamburger, Hamburger-polska, Hampurinpolska ja Hamburska tuskin syntyivät Hampurissa tai edes levisivät sitä kautta. Ilmeisesti kyseinen kaupunki yhdistettiin uutuuksiin ja innovaatioihin, joten uudet tanssit tai vanhojen tanssien uudet muodot nimettiin sen mukaan.

Myös wienervalssin kohdalla lienee kyseessä vastaavanlainen imaginaarisuuden ilmentymä, vaikkakin suosittujen valssimelodioiden kohdalla wieniläisillä säveltäjillä oli merkittävä asema jo varhain. Kyse tuskin kuitenkaan oli pelkästään valssista, vaan Wienin maine musiikin keskuksena oli 1800-luvun alussa vankka, joten kaupungin yhdistäminen uuteen muotitanssiin ei ole yllätys. Kuinka paljon valssissa ja wienervalssissa todellisuudessa oli ’wieniläisyyttä’, onkin sitten aivan toinen kysymys.

Mervi Autti
Viestit: 1
Liittynyt: 07.05.13 16:19

Keskustelua: Valokuva(n kontekstualisointi) näyttää modernin maailman. Kommentti artikkeliin Kuva modernisoituvasta Suomesta – Härmän häjyt kahleissa

Mervi Autti: Lukijan kokemus: Valokuva(n kontekstualisointi) näyttää modernin maailman. Kommentti artikkeliin Anne Ollila, Kuva modernisoituvasta Suomesta – Härmän häjyt kahleissa 1869 (HaiK 1/2013)

Postikortti n. 1905. Kts. Teksti sivulta: Rannanjärvi och Isontalon Antti(Nykarlebyvyer)

Artikkelin pääosassa on valokuva kahdesta vangista, Antti Isotalosta ja Antti Rannanjärvestä. Kuva on ikoni, ”yksi modernisoituvan Suomen avainkuvista”, kuten Anne Ollila kirjoittaa. Sen kautta tutkija tarkastelee yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä mikrohistorian periaatteiden mukaisesti.

Lukijan korvassa alkaa kuulua laulu ”Isontalon Antti ja Rannanjärvi ne tappeli kaharen keeskeen…,” ja samalla yksittäisestä poliisikuvasta, tunnistevalokuvasta sinkoaa imaginäärisiä säikeitä moneen suuntaan. Niistä saa käsityksen valokuvan avulla tapahtuvasta kontrollista ja vallankäytöstä väkijoukkojen hallinnassa. Säikeet kuvasta johtavat muun muassa isojen isäntien kymmenen vuotta kestäneeseen terroriin, Suomen kuuluisimpien puukkojunkkareiden luomaan pelon ilmapiiriin (”tapa sinä Kauhavan ruma vallesmanniii…”) ja nimismies Aldolf Hägglundiin. Tämä oli saanut merkittävän arvovaltavoiton, kun Härmän häjyt olivat vihdoin kahleissa. Ei Kauhavan vallesmannikaan viaton pulmunen ollut, väkivaltainen oli hänkin. Valokuva Isotalosta ja Rannanjärvestä johtaa kuristamaan 1800-luvun lopun murrokseen Suomessa, väestön siirtymiseen kaupunkeihin, irtolaisongelmaan, rikollisuuteen ja väkivaltaan.

Vaikka vallankäyttö ja kontrolli leimasivatkin osaa aikakauden valokuvista, ne voidaan silti nähdä demokratisoitumisen välineenä, kirjoittaa Ollila. Poliisikuvat kun syntyivät visiittikorttien eli käyntikorttikuvien rinnalla. Massatuotannon myötä ne halpenivat ja melkein kuka tahansa saattoi kuvauttaa itsensä. Ihmiset eivät pelkästään halunneet nähdä itseään, sukulaisiaan tai ystäviään valokuvissa, vaan uudenlaiseen kuvakulttuuriin kuuluivat myös julkisuuden henkilöt, taiteilijat ja hallitsijat. Heidänkin kuviaan sujautettiin valokuva-albumeihin – tunnettuja olivat myös Härmän häjyt, joista levisi lukuisia kopioita ympäri maata. Valokuva olikin laulujen ohella luomassa rosvoromantiikkaa. ”Isontalon Anttiii…”

Valokuvan ”häjyistä” otti 27-vuotias vaasalainen valokuvaaja Julia Widgrén, jonka henkilökohtaiselle uralle tapahtuma oli onnenpotku. Kuva oli esillä Vaasan kotiteollisuusnäyttelyssä, missä se sai runsaasti huomiota – ja kuvanottaja mainosta itselleen. Yleensä hänen asiakkainaan oli puukkojunkkareita tavallisempia ihmisiä, jotka halusivat itsestään valokuvan. Säie Widgrénistä laajenee valokuvaajuuteen ja erityisesti valokuvaajanaisiin. He saivat palkkatyön myötä mahdollisuuksia itsenäisempään elämään, ja valokuvaajan ammatista itsessään tuli modernin ilmaus. Ala olikin mielenkiintoisella tavalla jossain määrin vapaa sukupuolittuneista käytännöistä.

Valokuvakeksintö loi uusia tapoja maailman ja ihmisten kuvaamiseen, moderniin, ja myöhemmät tulkinnat valokuvista avaavat näkökulmia menneeseen maailmaan. Valokuvilla on se ominaisuus, että ne voivat saattaa meidät tekstejä helpommin dialogiin tutkimamme aikakauden ja tuolloin eläneiden ihmisten kanssa, kuten tässäkin artikkelissa tapahtuu. Ilman kontekstia kuvat eivät kuitenkaan johda mihinkään: Susan Sontagin mukaan valokuva on vain paperinpalanen silloin, kun sen kiinnikkeet yhteyksiinsä ovat irronneet ja henkilöiden nimet ja kuvauspaikat ovat unohtuneet.

Menneistä ajoista kertova valokuva voi ajelehtia ”pehmeään ja epätarkkaan menneisyyteen, joka sallii kaikki mahdolliset tulkinnat”. Anne Ollila tulkitsee Widgrénin ottamaa valokuvaa Härmän häjyistä suhteessa muihin lähteisiin. Ne kontekstualisoivat, sitovat aikaan ja paikkaan, luovat säikeitä kulttuuriin ja sosiaalisiin järjestyksiin. Merkittävä osa kontekstin luomista on myös aiemmin tehty tutkimus näkökulmineen ja johtopäätöksineen.

Kirsti Salmi-Niklander
Viestit: 1
Liittynyt: 08.05.13 09:20

Keskustelua: Kommentti artikkeliin Toimittajien ja itseoppineiden maaseutukirjeenvaihtajien suhde osana suomenkielisen lehdistön nousua 1847–1865

Kommenttipuheenvuoro Laura Starkin artikkeliin Toimittajien ja itseoppineiden maaseutukirjeenvaihtajien suhde osana suomenkielisen lehdistön nousua 1847–1865

On ilahduttavaa, että Laura Starkin 1800-luvun suomenkielisen lehdistön maaseutukirjeenvaihtajia käsittelevän tutkimuksen tuloksia on nyt luettavissa myös suomen kielellä. Monografiassaan The Limits of Patriarchy. How Female Networks of Pilfering and Gossip Sparked the First Debates on Rural Gender Rights in the 19th-Century Finnish-Language Press (SKS 2011) Stark tarkastelee kotivarkaus-ilmiötä ja siihen liittyvää debattia suomenkielisessä lehdistössä 1860-luvulla. Stark erittelee tutkimuksessa suomenkielisten sanomalehtien toimituskäytäntöjä ja niitä syitä, joiden ansiosta maaseudun asukkaita, myös maalaisnaisia rekrytoitiin lehtien avustajiksi. Olen kirja-arviossani (Kotivarkaus naisten asemaa koskevan julkisen keskustelun sytyttäjänä, Elore 2/2012, pdf-tiedosto) luonnehtinut Starkin tutkimusnäkökulmaa historialliseksi mediaetnografiaksi, joka tarkastelee viestinnän ja julkisuuden muotojen vuorovaikutusta sekä niihin liittyviä käytäntöjä ja muutosprosesseja.

Tämän artikkelin keskeinen kohde on toimittajien ja itseoppineiden maaseutukirjeenvaihtajien vuorovaikutus 1840–60-luvulla. Alkuvaiheessa kirjoittajia rekrytoitiin tietoisesti, mutta 1860-luvulla heidän tekstejään jouduttiin jo karsimaan. Toimittajat joutuivat opastamaan kirjoittajia toimituskäytänteissä, esimerkiksi nimimerkkien asianmukaisessa käytössä. Julkaisematta jätettyjä kirjoituksia kommentoitiin lehdessä suorasukaisesti. Stark toteaa oivaltavasti, että sanomalehtien toimittajat loivat uudenlaista julkista keskustelua ja kansallista tietoisuutta julkaisemalla eri puolilta tulleita kirjeitä ”Kotimaa”- ja ”Maaseutu”-otsikoiden alla. Tämä mahdollisti paikkakuntien olojen vertailun ja innosti kirjoittajia jopa kilpailuun.

Starkin tutkimus antaa mahdollisuuksia hahmottaa 1800-luvun Suomeen mediaetnografista kokonaiskuvaa. Olen itse paneutunut toiseen tämän aihepiirin ilmiöön, käsinkirjoitettuihin lehtiin. Hartolalaisen Juho Kaksolan käsinkirjoitetut ”kyläaviiseista” 1860-luvun alussa olivat varhaisin ja lajissaan ainutlaatuinen aineisto. Käsinkirjoitetut lehdet eivät olleet painettujen lehtien ”esivaihe” vaan vaihtoehtoinen julkaisumuoto, joka yleistyi kansanomaisena kirjoittamisen muotona 1800-luvun loppupuolella. Matti Klinge on tutkimuksissaan selvittänyt, miten opiskelijat ottivat käyttöön tämän julkaisumuodon 1850-luvun alun kireässä poliittisessa tilanteessa, kun julkaisemista ja kokoontumista rajoitettiin tiukasti. Koulu- ja perheperinteestä tuli nuorten aikuisten poliittisen keskustelun väline, joka laajeni raittius- ja nuorisoseuraliikkeen ja työväenliikkeen myötä joka puolelle Suomea 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ja 1900-luvun alussa. Laajoista aineistoista on kuitenkin säilynyt vain rippeitä, parhaiten osakuntien ja työväenliikkeen piiristä.

Käsinkirjoitettujen lehtien yhtenä tavoitteena oli kouluttaa kansanihmisiä painettujen lehtien avustajiksi ja toimittajiksi, mutta päinvastaisiakin esimerkkejä oli: Laura Starkin mainitsema torpparin poika Kalle Eskola Jokioisilta kirjoitti maaseutukirjeitä painettuihin lehtiin jo 16–17-vuotiaana, mutta jouduttuaan kartanonisännän kiukun ja uhkausten kohteeksi hän keskittyi toimittamaan käsinkirjoitettua nuorisoseuralehteä. Eskolan kirjoitukset painetuissa ja käsinkirjoitetuissa lehdissä olivat luonteeltaan erilaisia: maaseutukirjeissä hän kommentoi ajankohtaisia paikallisia tapahtumia, mutta käsinkirjoitetussa lehdessä hän harjoitteli fiktiivistä kerrontaa ottaen ideoita paikallisperinteestä.

Laura Stark mainitsee artikkelinsa lopussa mahdollisuudet kansainvälisiin vertailuihin. Robert Darntonin tutkimukset 1700-luvun Ranskan kommunikaatioverkostoista ovat historiallista mediaetnografiaa parhaimmillaan, vaikka Darnton itse määrittelee tutkimusalansa kommunikaatiohistoriaksi. Michael Sanders Manchesterin yliopistosta on tutkinut chartistien toimittaman The Northern Star-lehden (1837–1852) suosittua runopalstaa, joka tarjosi julkaisumahdollisuuksia työväestöön kuuluville kirjoittajille. Suomalainen 1800-luvun ja 1900-luvun alun lehdistön ja julkaisemisen historia tarjoaa vertailevalle tutkimukselle runsasta ja kiinnostavaa aineistoa, joka nyt on suurelta osin saatavissa digitoidussa muodossa. Toivottavasti nuoremman polven historioitsijat ja perinteentutkijat saavat kipinän näiden aiheiden tutkimukseen.

Joonas Korhonen
Viestit: 1
Liittynyt: 16.05.13 15:27

Re: Keskustelua: kommentti artikkeliin Wienervalssin kulkeutuminen Euroopassa 1800-luvun ensimmäisen neljänneksen aikana

Hyvä Petri Hoppu,
kiitos mielenkiinnostasi artikkeliani kohtaan. Nostat esiin tärkeitä seikkoja liittyen wienervalssin historiaan. Olen monessa asiassa täysin samaa mieltä kanssansi, kuten toistaiseksi julkaisemattomasta väitöskirjastani, Social choreography of the Viennese waltz : the transfer and reception of the dance in Vienna and Europe, 1780-1825, voi päätellä.
Eri mieltä olen kanssasi lähinnä siitä, että asetat arviossasi minut tutkimuskenttään, joka pitää kulttuurin kulkeutumista "monoliittisena" ja suoraviivaisena prosessina. Jottei artikkelistani saisi väärää kuvaa, haluan korostaa, että näen kulkeutumisen nimenomaan monitasoisena ilmiönä, kuten artikkelini teoreettisesta osasta käy selvästi ilmi.
Huomiosi tanssien etymologiasta ovat hyviä ja perusteltuja. Jos sinulla olisi ollut mahdollisuus tutustua väitöskirjaani tietäisit, että väitöskirjani johdannossa analysoin laajasti poliittista ja kulttuurista taustaa, joka teki Wienistä "musiikkikaupungin" 1800-luvun lopulla. Väitöskirjani toisessa luvussa käsittelen varhaisten saksalaisten tanssien, joihin Dreherkin lasketaan, alkuperää ja etymologiaa. Olemme täysin samaa mieltä siitä, että tanssien nimillä ei ollut välttämättä mitään tekemistä niiden alkuperän kanssa. Näin oli myös wienervalssin suhteen. Näitä asioita en käsitellyt artikkelissani, jonka teema oli enemmänkin valssin tekninen kulkeutuminen.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Nils Erik Villstrand & Ann-Catrin Östman: Erilaistamisen sietämätön keveys. Ruotsi, Suomi ja pitkä yhteinen historia (HAik 2/2013)



Erilaistamisen sietämätön keveys
Ruotsi, Suomi ja pitkä yhteinen historia [1]


Tammikuussa 2013 yksi Yleisradion kanavista alkoi esittää dokumenttisarjaa ”Suomi on ruotsalainen”. Kaksi ensimmäistä jaksoa, joiden aiheina olivat identiteetti ja historia, keräsi kumpikin 450 000 katsojaa. Siihen nähden, että ohjelman konsepti rakentui vierailuihin eri ympäristöissä sekä kadunmiehen ja asiantuntijoiden haastatteluihin, joita rytmittivät Juhani Seppäsen vikkelät kommentit, katsojamäärä oli suuri. Dokumenttisarjasssa vierailtiin muun muassa kauhtuneessa karjalaismiljöössä Suomen itärajan tuolla puolen. Tarkoituksena oli hahmotella vaihtoehtoa pitkälle ruotsalais-suomalaiselle rinnakkainelolle. Sarja oli osa Yleisradion suurempaa hanketta. Samaan aikaan toisella Ylen kanavalla pyöri sarja ”Kuninkaittemme jäljillä”. Se koostui kymmenestä tunnin mittaisesta dokumenttiohjelmasta, jotka tarjosivat selkeän perinteisen tarinan ”meidän” hallitsijoidemme tekemisistä keskiajalta vuoteen 1809, ilman että Suomen asemaa osana Ruotsin valtakuntaa olisi problematisoitu.

Kiinnostus ”Suomi on ruotsalainen” -sarjaa kohtaan oli suuri, etenkin koska muuttunut mediamaisema on Suomessakin johtanut siihen, ettei monikaan ohjelma joulukuun kuudentena päivänä suorana lähetyksenä näytettävien linnan juhlien lisäksi kerää kansakuntaa television ääreen. Sarja nosti esille erilaisia suomalaisen yhteiskunnan vanhoja ja uusia ilmiöitä, joilla on jokin ruotsalainen ulottuvuus – näitä ovat muun muassa kristinusko, ruoka- ja rakennuskulttuuri, yhteiskuntajärjestys, koulutus ja kieli. Sarjan viimeinen osa, joka esitettiin 7. maaliskuuta 2013, käsitteli suomalaisten Ruotsi-traumaa sekä tulevaisuutta. [2]
Päätösjaksossa kysyttiin muun muassa, mistä mahtaa johtua, että ruotsalaiset voivat kannattaa Suomen leijonia jääkiekossa, kun taas suomalaiset näkevät Tre kronorin häviön aina voittona, riippumatta siitä, mitä maata voittajajoukkue edustaa.


Myrsky ihmismeressä vai kuohuntaa verkossa?

Tuottajat halusivat tietoisesti antaa ohjelmalle hieman provokatiivisen luonteen, mutta samalla he rajasivat uskottavuuden vuoksi haastateltavat suomenkielisiin ja riikinruotsalaisiin asiantuntijoihin. Jos suomenruotsalaisten olisi annettu esiintyä vastaavassa roolissa, se olisi saattanut lähettää vääränlaisia signaaleja, mikä on järkeenkäypä arvio. Samalla voidaan kysyä, mitä tällainen ennaltaehkäisevä varovaisuus kertoo (oletetusta) suomenruotsalaiskäsityksestä – ajatellaanko heidän lähtökohtaisesti olevan esteellisiä kaikissa kysymyksissä, jotka koskevat ruotsalaisuutta Suomessa? Siinä tapauksessa käänteisen logiikan mukaan suomenkieliset olisivat aina esteellisiä käsittelemään kysymyksiä, jotka koskevat suomalaisuutta Suomessa!

Keskustelu ohjelmasta on ollut laajaa ja käsitykset ilmeisen kirjavia. Hyvä niin, sillä ohjelma tehtiin pilke silmäkulmassa, pyrkimyksenä saada ihmiset miettimään minäkuvaansa. Nettikeskustelut ovat kuin noutopöytä, josta saa valita itse. Se, joka haluaa nähdä vain ruotsinlaivan katkarapuja, löytää ne, toiset taas hakevat prinssinakkeja. Se, joka tutustuu Aftonbladetin kovasti paisuteltuun ”Suomi on ruotsalainen” -ohjelmaa käsittelevään artikkeliin (19.1.2013), saa lukea Suomessa käydystä ”aggressiivisesta keskustelusta”, ”vastalausemyrskystä” ja ”vihaisista ja uhkaavista kommenteista”. Olivathan ne sitäkin – joidenkin kansalaisten keskuudessa voi huomata selvää ärtymystä ruotsin kielen läsnäolosta Suomessa ja etenkin koulun ”pakkoruotsista”. Tällainen ärtymys madaltaa kynnystä raivoisaan näppäimistön takomiseen. Mutta läheskään kaikki kommentit eivät olleet tämänkaltaisia. Alempana esitämme pari kahta ensimmäistä jaksoa koskevaa esimerkkiä Ylen kotisivuilta. Erään katsojan näkemys oli, että ohjelma täyttää tarpeen:
”Ohjelma on todella hyvä muistutus meille tosiasioista. Ymmärrän, että se ärsyttää niitä yltiöisänmaallisia, joissa elää vielä sadan vuoden takaiset meihin iskostetut tarinat Volgan mutkasta tänne luvattuun maahan tulleesta, puhtaasta suomalaisesta kansasta. Tällaisia tosiasioihin perustuvia, ajatuksia avartavia ohjelmia tarvitaan juuri nyt, kun globalisaatio etenee. Siihen emme voi vaikuttaa, vaan on pakko sopeutua. Sopeutumista helpottaa, jos hyväksymme ensin tosiasiat, kuten Paasikivi opetti.” (”Historian harrastaja”, 21.1.2013)
Toinen nettikirjoittaja toi julki kannan, joka ilmentää uskoa lujaan Suomesta löytyvään tietämykseen:
”Aloitin [sarjan] seuraamisen suurella mielenkiinnolla, mutta toistaiseksi olen pettynyt siihen miten paljon ohjelmassa uhrataan aikaa mielenpiteisiin ja siihen että kerrotaan kuinka suomalaiset tai ruotsalaiset eivät tiedä tarpeeksi, sen sijaan että kerrottaisiin faktaa. Minä tiedän jo etten tiedä tarpeeksi, ja haluaisin täydentää tietojani, joten aion kyllä seurata sarjan loppuun asti. Nyt vaan ei tunnu siltä että siitä kovin paljon varsinaista tietoa saa irti.” (”Tiedonjanoinen”, 21.1.2013)
Nämä mielipiteet voi yhdistää siihen, että suomenruotsalaisella televisiolla oli vaikeuksia löytää Helsingin kaduilla haastateltavia, jotka olisivat olleet halukkaita ilmaisemaan vihaansa Ruotsia ja ruotsalaisuutta kohtaan. Ketään nettivihaajista ei saatu haaviin, vaan vastaan tuli vain suvaitsevaisia henkilöitä, jotka puhuivat sellaisen Suomen puolesta, jossa kaksi kieltä elää rinnakkain. Emme voi nojautua mielipidetutkimuksiin, mutta käsityksemme on, että on olemassa kasvava ryhmä suomalaisia, joilla on avoin asenne Suomen historian ruotsalaisia piirteitä kohtaan. He haluavat tietää enemmän asiois-ta, joita pidetään tärkeinä mutta joista ihmiset kokevat tietävänsä liian vähän. [3] Sellaisiin aiheisiin keskittyminen ei kuitenkaan myy lehtiä, eikä varsinkaan irtonumeroita, joten Aftonbladetin yksipuolinen kuvaus ei yllätä.


Vallan merkitys

Kansallista identiteettiä koskevat kysymykset aiheuttavat helposti erimielisyyksiä. Puheena oleva TV-sarja tai nettikeskustelun käsittely mediassa ei itse asiassa horjuta vain yhtä, vaan vähintään kolmea erilaista kansallista identiteettiä. Historiantutkimus, joka osoittaa, että kielellä ja kielellisellä identiteetillä on ollut vähäpätöinen rooli menneisyydessä, hiertää epäilemättä myös joidenkin suomenruotsalaisten minäkuvaa. Puheet Vöyrin riimukirjoituksista tai Närpiössä maihin nousseista viikingeistä ovat esimerkkejä siitä, miten menneisyyteen liittyviä uskomuksia on käytetty kieleen perustuvien historiakuvien luomiseen yhä kaksikielisemmän vähemmistön keskuudessa.

Ruotsinkielinen televisiokanava Yle FEM kiinnitti aikaisessa vaiheessa huomiota nettikeskusteluun järjestämällä Suomalaisuuden liiton keulahahmon, historioitsija Erkki Pihkalan, ja aidosti kaksikielisen Suomen edustajien, historioitsija Henrik Meinanderin ja toimittaja Päivi Storgårdin, tapaamisen. Ohjelma herätti huomiota Ruotsissa, missä kerrankin käsiteltiin suomalaista historiaa. Naapurimaassa päästiin kauhistelemaan idässä mellastavaa nationalismia. Kyseessä oli melko tavanomainen ruotsalainen suhtautuminen suomalaisuuteen – Ruotsissa on kieltämättä olemassa taipumus esittää suomalaisuus jonain erilaisena, ehkä jopa alempiarvoisena, jolloin ruotsalaiset pääsevät vertaamaan myhäillen itseään itäiseen veljeskansaan. Tähän asetelmaan sopi hyvin kuva epätoivotuista nationalistisista tunteista.

Helsingin sanomat (3.2.2013) ei nähnyt mitään provosoivaa ”Suomi on ruotsalainen” -sarjan välittämässä historiakuvassa. Ainoastaan yhden kysymysmerkin, käytännössä hyvin pienen sellaisen, lehti näki sarjan rahoituksessa, joka oli peräisin suomenruotsalaisista rahastoista.

Verkossa paljastuu kuitenkin historiatietoisuus, jossa uhrikuva on merkittävässä asemassa ja jossa kansalliselle ominaislaadulle annetaan syvälle menevät juuret. Millä tavoin tällaiset kannat ja ehkä lähinnä refleksinomaiset käsitykset liittyvät historiantutkimukseen sekä oppikirjojen välittämään ja vahvistamaan historiakuvaan? Onko olemassa kytkentöjä historianku-vauk-sen eri muotojen ja edellä mainitun historiatietoisuuden välillä?

Jakamattomassa Ruotsin valtakunnassa ennen vuotta 1809 vallassa olleen, poliittisesti korrektin tulkinnan mukaan ruotsalaiset olivat kylläkin vallanneet Suomen, mutta yhteinen valtakunta oli eduksi suomalaisille, jotka vastineeksi saivat hyvän yhteiskuntajärjestyksen. Valtakunnan jakautumisen jälkeen alaa voittaneen tulkinnan mukaan oli onni, että Suomesta tuli venäläinen suuriruhtinaskunta: Ruotsin aika oli tehnyt Suomesta taistelukentän kerta toisensa jälkeen; nyt saataisiin pysyvä rauha. Voitaisiinko kenties sanoa, että tässä vaiheessa näkemys Suomesta ja suomalaisista uhreina alkoi muodostua, ja Suomen historiasta rakentui kertomus ensin ruotsalaisten ja sitten venäläisten ylivallasta?

Ammattihistorioitsijat ovat kuvailleet maiden historian yhtenäisyyttä sekä suomeksi että ruotsiksi. 1800-luvun puolivälistä alkaen akateemista historiaa kirjoitettiin Suomessa molemmilla kielillä. Moninkertaisesti palkittu Åbo Akademin emeritusprofessori Max Engman on useassa tutkimuksessa osoittanut monia eroja näiden historiaperinteiden välillä. Kun suomalaisnationalistiset historioitsijat 1900-luvun alussa käyttivät käsitettä ’Ruotsin vallan aika’ kuvatakseen yhteistä ajanjaksoa, käyttivät ruotsalaismieliset termiä ’Ruotsin aika’. Engman kuvailee suomenruotsalaisten historioitsijoiden toimintaa 1900-luvun alkupuoliskolla kahden rintaman sotana. [4] Kotirintamalla otettiin tehtäväksi ampua upoksiin osa uskaliaan hatarista suomalaisnationalistisista tulkinnoista, samalla kun länteen päin kohdistetussa dialogissa yritettiin korjata Suomen sivuuttamista sekä tietämättömyyttä itäisestä valtakunnanosasta.

Historiakuvia eivät muodosta ainoastaan historiantutkijat. Sotien välisellä ajalla arkeologit loivat eräänlaisen kulta-ajan myytin. Derek Fewster on osoittanut, miten vapaana, yhtenäisenä ja suomalaisena näyttäytynyt kukoistusaika heijastettiin esihistoriaan. [5] Myös maan toinen rakenteilla oleva kansakunta etsi itselleen menneisyyttä. 1910-luvulla syntyivät käsitteet ’finlands-svensk’ (suomenruotsalainen) ja ’Svenskfinland’ (nimitys Suomen ruotsinkielisille alueille), ja näiden ympärille nuoret ruotsalaisnationalistiset tutkijat muotoilivat kysymyksiä ruotsalaisuuden erityisestä historiasta. Suomenruotsalaiset historiankirjoittajat ovat kuitenkin pääasiassa liittäneet itsensä koko Suomen kattavaan kansakunnan rakentamiseen, erityisesti tutkimuksilla, jotka tavalla tai toisella liittyvät länsimaiseen yhteiskunta- ja sivistysperintöön. Erityisesti ruotsinkielisen Suomen historiaa kirjoittivat varhaiset kansatieteilijät ja historiantutkimuksen kentän ulkopuoliset kirjoittajat. [6] Ruotsinkieliset historioitsijat eivät sen sijaan ole ravinneet kansanomaisempaa ajattelua kansallisesta ominaislaadusta.

Historiallisen materialismin lähtökohdista ja mahdollisesti Vilhelm Mobergin vaikutuksen alaisena kirjailija Gösta Ågren julkaisi vuonna 1977 syntetisoivan teoksen "Vår historia: en krönika om det finlandssvenska folkets öden, en analys av vårt lands historia”. Tämän laajan teoksen taustalla oli ehkä osittain suomenruotsalaisen historiaperinteen siihenastinen välinpitämättömyys luokka- ja agraarikysymyksiä kohtaan. Pääasiallinen kiinnostus oli kohdistettu valtiollisiin aspekteihin ja perinteiseen kulttuurihistoriaan. Joukko suomenkielisiä tutkijoita, kuten Eino Jutikkala, olivat puolestaan tehneet varhain tilaa sosiaalihistorialle historian ytimessä. Yleiskatsausteos Suomen ruotsalainen historia I–IV, jonka ammattihistorioitsijat ovat ensimmäistä kertaa laatineet, ei keskity ruotsinkielisiin, vaan kielen ja ruotsalaisuuden muuttuneeseen merkitykseen. [7]

Ammattihistorioitsijat ovat tulkinneet yhteistä historiaa vaihtelevin tavoin. Mutta viidenkymmenen viime vuoden aikana jaettu näkemys pitkästä yhteisestä historiasta on voimistunut. Viimeisin kiihkeä keskustelu Ruotsin ajasta Suomen historioitsijoiden keskuudessa käytiin sotien välisenä aikana. Se käsitteli sitä, miten suomalaisten panokset ruotsalaisissa sodissa suurvalta-aikana pitäisi tulkita ja miten Kustaa Aadolfin päivää pitäisi muistaa. Jo pitkään on vallinnut lähinnä täydellinen konsensus kysymyksissä, jotka koskevat esimerkiksi nuijasodan merkitystä ja myöhempiä itsenäisyyspyrkimyksiä 1700-luvulla. Kun jyväskyläläinen historioitsija Petri Karonen tiivistää kolme yhteisen kuningaskunnan vuosisadoista (1500–1800), hän ei kerro tarinaa onnettomuudesta ja sorrosta, vaan esittelee todellisuuteen pohjautuvan menestystarinan. [8]

Askel historiallisesta tutkimuksesta historiatietoisuuteen on kuitenkin pitkä – ja välissä on myös koulun historianopetus. Perusteellisessa tutkimuksessaan siitä, miten Ruotsin aikaa on kuvattu ja käsitelty suomalaisissa lukion oppikirjoissa, Uppsalassa toimiva tutkija Janne Holmén osoittaa, että 1900-luvun lopussa julkaistuissa suomenkielisissä oppikirjoissa kyseenalaistetaan monia suomalaiskansallisen historiankirjoituksen puolia. Lisäksi hän osoittaa, että näissä kirjoissa Ruotsin ajalle annetaan enemmän tilaa kuin vastaavassa suomenruotsalaisessa tai ruotsinruotsalaisessa oppimateriaalissa. Tämä koskee myös 2000-luvulla julkaistuja kirjoja.

Uusissa oppikirjoissa on ainoastaan yksittäisiä elementtejä, jotka voidaan liittää vanhempaan kansalliseen historiankirjoitukseen. Vain yhdessä kirjassa annetaan ymmärtää, että suomen kieli olisi ollut sorronalainen. Sen, että esimerkiksi Kalmarin unioni kuvataan positiivisella tavalla, Holmén tulkitsee olevan jäänne vanhemmilta ajoilta. Kirjat kuitenkin kirjoitettiin aikana, jolloin maa oli osa toista merkittävää unionia. Suomenruotsalaisissa yhteyksissä lähinnä käsitteen ’Ruotsin vallan aika’ käyttöä pidetään kansallisena jäänteenä, jota pinttyneet tarinat vaalivat ja pitävät yllä. Käsitettä käytetään näkyvästi ainoastaan yhdessä Holménin tutkimista uusista kirjoista. [9]

Myös niissä suomenruotsalaisissa oppikirjoissa, joissa käsitellään Suomen historiaa, ruotsalaisuutta tuodaan esille vähän. Tämä ilmenee tutkimuksesta, jota tekee folkloristi Johanna Björkholm. Hänen mukaansa vuonna 1945–2010 julkaistuissa kirjoissa ruotsalaisen ja rahvaan tai ruotsalaisen ja työläisen yhdistelmät ovat äärimmäisen harvinaisia. [10]

Tästä voi huomata, että kirjojen kirjoittajat seuraavat monessa suhteessa kieliryhmäneutraalia opetussuunnitelmaa. Tämä saattaa myös heijastaa vanhempia, eliittikeskeisiä perinteitä suomenruotsalaisessa historiankirjoituksessa. Ja siinä tyhjiössä, jonka identifikatorisen poten-tiaalin omaavan historian puuttuminen aiheuttaa, saavat alkunsa keskustelut hylätystä ja unohdetusta – tai sellaisena pidetystä – pitkästä ruotsalaisesta historiasta, johon kuuluu muun muassa paikannimiä ja viikinkejä.


Typistämisen narratiivinen logiikka

Suomi osana Ruotsin valtakuntaa kuvataan edelleen vulgaarikeskustelussa miehitettynä, alempiarvoisena ja hyväksikäytettynä. Miten sellainen näkemys on jäänyt elämään huolimatta historioitsijoiden ja oppikirjojen kirjoittajien yrityksistä muotoilla vaihtoehtoja? Se elää elämäänsä alakulttuurina, joka on immuuni jokaiselle asia-argumentille [11] ja jota on pidettävä – näin ajattelemme relevantin aihepiirin tutkimuksen puuttuessa – karkeana suomalaiskansallisen historiantulkinnan vääristelemisenä. Pidämme sitä myös 1930-luvulla kukoistaneen aitosuomalaisen historiakuvan eteenpäinviemisenä. Siinä Suomi nähtiin maana, jonka saartoivat ja johon olivat soluttautuneet viholliset, etenkin suomenruotsalaiset ja punaiset työläiset. Urhoollisesta taisteluvalmiudesta ja marttyyritehtaasta kertovassa tarinassa annettiin hyvin vähän tilaa Kustaa II Aadolfin kaltaisille ”vieraille” kuninkaille, mutta sitäkin enemmän urheille ja pelätyille hakkapeliitoille.

Jos siirrytään suomalaisen historiantutkimuksen isähahmoon Yrjö Koskiseen ja hänen kuvaukseensa Suomen historiasta [12] tai muihin, tutkimukseen perustuvan vivahteikkaan fennomaanisen tulkinnan edustajiin, eroavuus heidän näkemystensä ja suuren osan tämän päivän nettiväittelijöiden näkemysten välillä on niin suuri, että on vaikea kuvitella heidän olevan millään tapaa saman asian kannattajia. Myös nyky-Ruotsissa on tällaisia käsityksiä. Ruotsalaiset, jotka haluavat pitää itseään valveutuneina, ilmaisevat joskus kannan, jonka mukaan Ruotsi oli sortajan roolissa myös idässä. Kantaa ruokkii postkolonialistinen ajattelu. Kuten kaikki korkea-arvoiset, sivistyneet valtiot, myös Ruotsilla on oltava kansalliset traumansa (”chosen traumas”), joita käsitellä ja joista ottaa etäisyyttä julkisesti, mieluiten eksplisiittisen anteeksipyynnön muodossa.

Huolta herättää tapa, jolla historiaa typistetään suomalaisissa lukioissa. Vuosien 1993 ja 2004 opintosuunnitelmissa kurssi Ruotsin ajasta Suomen historiassa on siirretty pakollisten kurssien ulkopuolelle. Suomenruotsalaisissa yhteyksissä tämä tulkitaan mielellään osoitukseksi ruotsalaisvastaisuudesta. Toinen tulkinta antaa ymmärtää, että Suomi saattoi päästää irti pohjoismaalaisuudesta kylmän sodan loputtua. Käytyään läpi lukion oppikirjoja Holmén muistuttaa, että on myös muita valinnaisia historiankursseja. Kurssi, joka käsittelee Suomen historiaa ennen vuotta 1809, saisi mielellään olla pakollinen kaikille suomalaisille lukiolaisille. Mutta ehkä selitystä typistämiselle ei pidä etsiä ainoastaan argumenteista, jotka koskevat näkemystä ruotsalaisuudesta sekä vihamielisyyttä yhteisiä asioita kohtaan.

Aikaisempien fennomaanien historiankäsityksessä Ruotsin ajalla oli itsestään selvä paikkansa. Aikakaudelta ei ammennettu ainoastaan hyödyllisiä uhritarinoita, vaan sitä voitiin myös käyttää näyttämään, miten Suomi oli yhdistetty länsimaiseen kulttuurinrakentamiseen. Teleologisessa historiankerronnassa ajanjakso muodosti niin ikään välttämättömän etapin matkalla kohti historian päämäärää, itsenäistä kansakuntaa.

Miten esimodernit aikakaudet ylipäätään näkyvät nykypäivän merkittävimmissä menneisyyttä kuvaavissa tarinoissa? Tuoreessa tutkimuksessa Ingmarie Danielson Malmros nostaa Ruotsissa 80 vuoden ajan käytetyistä historiankirjoista esiin viisi hallitsevaa tarinaa ruotsalaisuudesta. Ne muotoutuvat puolueettomuuden, edistyksen, siirtolaisuuden, demokratian ja tasa-arvon varaan, ja useimmat rakennuselementeistä tuodaan modernista historiasta, siitä, mitä 1800- ja 1900-luvulla on tarjottavana. [13] Erot Suomen ja Ruotsin historiakulttuurien välillä ovat huomattavat. Tätä tutkimusta käsittelevässä arvostelussa Bengt Kristensson Uggla vertaa omahyväistä antipatriotismia, jonka voi huomata Ruotsissa, siihen voimakkaasti sotaan liittyvään isänmaallisuuteen, joka ilmenee Suomessa joka vuosi joulukuun kuudentena. [14] Kun puolueettomuus ja Ruotsi rauhanprojektina luovat pohjan hallitsevalle ruotsalaiselle narratiiville, sotahistoria on jättänyt syvät jäljet suomalaiseen historiakulttuuriin. Mutta näkemys sodista on muuttunut viime vuosina. Tutkija Pilvi Torsti on kyselytutkimuksen perusteella osoittanut, miten isänmaallisuus on vähentynyt nuorten näkemyksessä Suomen osallistumisesta toiseen maail-mansotaan. [15]

Onko suomalaisten ja ruotsalaisten repertoaarien välillä kuitenkin olemassa suuria yhtäläisyyksiä? Torstin mukaan pohjoismainen hyvinvointivaltio, demokratia ja ennen kaikkea oikeus koulutukseen muodostavat tärkeitä ja vähintään yhtä voimakkaita piirteitä suomalaisessa historiatietoisuudessa kuin oman alueen sankarillinen puolustaminen. [16] Samoin modernisointi ja demokratisointi ovat tärkeitä aineksia tarinoissa, joita ruotsalaiset oppikirjat välittävät. Meillä ei ole vastaavaa suomalaista oppikirjatutkimusta johon tukeutua, mutta haluamme silti väittää, että niille modernisointiprosesseille, jotka leimasivat 1800-luvun loppua ja suurinta osaa 1900-luvusta, annetaan suuri merkitys myös suomalaisissa oppikirjoissa. Malmrosin mukaan ruotsalaisessa perinteessä demokratiakehitys toistetaan monella tapaa, mutta myös suomalaiset oppikirjat voivat hakea materiaalia nopeasta demokratisointiprosessista sekä korostaa sitä demokraattista jatkumoa, jonka maa onnistui ylläpitämään mullistavista ajoista huolimatta. Edistyskertomusta ei voi tehdä yhtä suoraviivaiseksi ja turbulenssittomaksi kuin ruotsalaista vastaavaa, mutta se voi nostaa esille muutaman äärimmäisen nopean kehitysjakson.

Samoin tasa-arvo on tärkeää molemmissa maissa. Suomessa sen voi nähdä saaneen alkunsa jo vuonna 1906, minkä kadunmiehet, joita haastateltiin ”Suomi on ruotsalainen” -ohjelmassa (17.2.2013), näyttävät tietävän. Joten tässäkin monet modernin ajan tarinoista vaativat huomiota. Seuraavassa sarjassa oppikirjatarinoita korostetaan todennäköisesti liikkuvuutta ja kulttuurista monimuotoisuutta: arvauksemme on, että niissä ei venäläisen eikä ruotsalaisen Suomen tarvitse taistella tilasta.

Kaikilla tasoilla – historiografian, kansallisten narratiivien sekä historiakulttuurin – dikotomisoiva ajattelu on yhä vahvasti läsnä. Ruotsin valtakuntaa kutsutaan usein nimellä Ruotsi-Suomi, vaikka se ei koskaan kantanut tätä nimeä: se käsitetään ja esitetään nimittäin lähes aina ja vaihtoehdottomasti kokonaisuutena, joka koostuu kahdesta osasta – valtakunnan ruotsalaisesta tai läntisestä ja suomalaisesta tai itäisestä osasta. [17] Näin tehdään vaikka tiedämmekin, että Ruotsin aikaan kukoisti myös vaihtoehtoisia tapoja hahmottaa valtakunta. Nykyiset kansallisvaltiot Suomi ja Ruotsi heijastetaan taaksepäin, ja keskus–periferia-ajattelu ja merisotilasperspektiivi, jotka Matti Klinge lanseerasi 1980-luvulla, ovat vaikuttaneet vapauttavasti ajatukseen, mutta vapautusprosessi on kiusallisen hidas. Harvoin historioitsijat yhteisen meren, Itämeren, ympärillä onnistuvat radikaalilla tavalla päästämään irti ajatuksesta sellaisesta kahtia-jaosta, joka loppujen lopuksi on moderni luomus.


Lopuksi

Suomalaisten kansallinen alemmuuskompleksi Ruotsia kohtaan ei ole viime aikoina voinut kovin hyvin. Taustalla vaikuttaa pienenevä asymmetria, toisin sanoen se, että Ruotsista ja Suomesta on tullut yhä tasavertaisempia. Suomi kansakuntana on ollut hyvin keskittynyt siihen, mitä ympäröivä maailma meistä ajattelee, ja tässä kuvitellussa ympäröivässä maailmassa Ruotsi on vienyt suuren tilan. Juuri tässä on edelleen asymmetriaa: Suomi ei ole läheskään yhtä kiinnostava ruotsalaisten silmissä kuin Ruotsi suomalaisten silmissä. Joten siinä on vielä jonkin verran tehtävää.

Maidenväliset juhlat saavat liian helposti eliittien keskinäisen vertailun leiman, mutta vaikuttaa siltä, että merkkivuosi 2009 myös murtautui tavallisen kansan pariin. Entä miltä tulevaisuus voisi näyttää, jos kävisikin niin, että ruotsalaisten tiedonhalu ruotsinkaltaisesta Suomesta ei ainoastaan lisääntyisi, vaan että he myös pystyisivät paremmin kuin nykyään näkemään moniulotteisen suomalaisuuden Ruotsissa? Molemmissa maissa on vahva naapurin erilaistamisen perinne [18], minkä ohjelmasarja ”Suomi on ruotsalainen” haluaa ja toivon mukaan myös onnistuu murtamaan.

Sarjan tuottaja Antti Seppänen ei lepää laakereillaan, vaan neuvottelee jo Ylen kanssa ohjelmasarjasta nimeltä ”Suomi on venäläinen”. Se on hyvä idea, yhtä hyvä kuin ehdotus, jonka eräs nettikirjoittaja lanseerasi Ylen kotisivuilla: pitäisi myös tehdä ohjelmasarja ”Ruotsi on suomalainen”. Kirjoittaja esitti, että valtakunnanosien, sittemmin maiden välillä on ollut vuorovaikutusta ja että vaikutteet kulkevat molempiin suuntiin. Kommentti loppui huomionarvoiseen mielipiteeseen siitä, että aikaisempi vuorovaikutus ja se tosiasia, että kumpikin on oppinut jotain toiselta, on auttanut molempia maita, sekä toiveeseen, että näin olisi vastakin.

Me yhdymme tähän mielipiteeseen ja lopetamme tähän omistautuaksemme lähivuosina yhdessä jyväskyläläisten ja tamperelaisten kollegojen kanssa Suomen historian uudelleentulkinnalle Suomen Akatemian rahoittaman huippututkimusyksikön History of Society: Re-thinking Finland 1400–2000 puitteissa. Tutkimuksemme odotetaan valmistuvan samana vuonna, kun itsenäinen Suomi juhlii sadatta vuottaan.


Artikkeli on julkaistu Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/2013.



Viitteet

1.Suomentanut Jenni Syrjälä. Kirjoituksen ruotsinkielinen versio julkaistaan Historisk Tidskriftin numerossa 2/2013.

2.Teksti kirjoitettiin helmikuun lopussa, ennen kuin viimeinen jakso esitettiin.

3.Kyselytutkimus historiatietoisuudesta osoittaa kuitenkin, että kiinnostus Ruotsin aikaa kohtaan on ollut pientä. Ks. Pilvi Torsti, Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012, 100.

4.Max Engman, Historikernas folk, teoksessa Derek Fewster (toim.) Folket: studier i olika vetenskapers syn på begreppet folk. SLS 2000, 36.

5.Derek Fewster, Visions of past glory: nationalism and the construction of early Finnish history. SKS 2006.

6.Engman 2000, 39–42.

7.Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat saatavilla: Kari Tarkiainen, Sveriges Österland. SLS, Atlantis 2008/Ruotsin Itämaa. SLS 2010 ja Nils Erik Villstrand, Riksdelen. SLS, Atlantis 2009/Valtakunnanosa. SLS 2012.

8.Katso Nils Erik Villstrandin arvostelu kirjasta Pohjoinen suurvalta: Ruotsi ja Suomi 1521–1809, 1. painos. WSOY 1999. Historisk tidskrift 123:1 (2003), 62–67.

9.Janne Holmén, Finlands okända historia: den svenska tiden 1150–1809. Finlands svenska tankesmedja Magma 2009.

10.Johanna Björkholm, ”Lite svenska i skolhistoria”, Vasabladet, 25.11.2012.

11.Suomenruotsalaisia kielteiseen sävyyn käsittelevien kirjoitusten takana on yleensä pieni ryhmä. Tässä retoriikassa tärkeässä roolissa ovat käsitykset ruotsinkielisestä yläluokasta. Ks. Pasi Saukkonen, Mikä suomenruotsalaisissa ärsyttää? Varför irriterar finlandssvenskarna? Magma 2011.

12.Yrjö Koskinen, Oppikirja Suomen kansan historiasta. [S.l.]: Tekijä 1869–1873.

13.Ingmarie Danielsson Malmros, Det var en gång ett land: berättelser om svenskhet i historieläroböcker och elevers föreställningsvärldar. Agerings Bokförlag 2012.

14.Bengt Kristensson Uggla, ”De självgoda antipatrioternas förlovade land”, Svenska dagbladet, 28.11.2012.

15.Torsti 2012, 137–140.

16.Torsti 2012, 100.

17.Jatkoa keskustelulle mm. valtakunnanpuoliskoista ja -osista, ks. Villstrand, 2012, 34–45.

18.Risto Hemming, Ett guldland dock: hur Finland blev ett resmål för svenskarna. Finska turistbyrån, Stockholm 2006. Ainur Elmgren, Den allra käraste fienden: svenska stereotyper i finländsk press 1918–1939. Sekel Bokförlag 2008.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Viljo Rasila: Sotasurmista vielä (HAik 2/2013)

Sotasurmista vielä

Viljo Rasila vastaa Lars Westerlundin kirjoitukseen (HAik 1/2013) koskien Rasilan sotasurmatiedoston ongelmia käsittelevää artikkelia (HAik 4/2012).

Lars Westerlundin vastine (HAik 1/2013) sotasurmakritiikkiini on niin laaja, että minun on vain pyydettävä asiasta kiinnostunutta lukijaa katsomaan aikaisemmasta numerosta (HAik 4/2012), mitä minä olen todella kirjoittanut ja mitä en. Alkuperäinen tarkoitukseni oli selvittää, mitä uutta valaistusta sotasurmaprojekti on tuonut torpparikysymykseen, mutta tiedoston ongelmat vaativat minua sitten kirjoittamaan myös niistä. Yritin aikanani löytää apuakin ja tutustuin projektin arkistoon, mutta esimerkiksi Westerlundille lähettämääni sähköpostiin en saanut vastausta.

Tässä yhteydessä totean vain, että Westerlund ei sanallakaan puutu tärkeimpään seikkaan eli vuoden 1918 sotasurmien kokonaismäärään ja tiedoston sitä koskevaan taulukkoon. Se oli minun kirjoitukseni keskeisin kysymys. Taulukko, jonka mukaan surmia oli täsmällisesti 36 640, on otettu sellaisenaan koulujen oppikirjoihin. Todellisuudessa taulukon luvut ovat erittäin tulkinnanvaraiset eivätkä ne kerro edes Suomen kansan omia menetyksiä.

Westerlundin mukaan tiedoston nettiversio on ”pelkistetty muunnelma varsinaisesta tietokannasta”. Sen hakujärjestelmä olisi kuitenkin hyvin pienellä ohjelmointilisällä saatu koko kerätyn tietokannan kattavaksi. Tiedosto toimii tyydyttävästi henkilökortistona, mutta jos aineisto on todella tarkoitettu myös kansainväliseen käyttöön, sen atk-puolta olisi pitänyt miettiä enemmän.

Viljo Rasila

Kirjoitus on julkaistu Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/2013.

Suvianna Seppala
Viestit: 1
Liittynyt: 20.01.10 21:14

Kommentti Ulla Koskisen artikkeliin (HAik 2/2013) Rauhantahtoinen soturiaateli? Historian yleisesitysten kuva Suomen rälssistä 1500-luvulla

Tutkimus aatelisista ja sen merkityksestä monipuolistuu

Ulla Koskinen tarkastelee uusimmassa Historiallisessa Aikakauskirjassa (Haik 2/2013) ansiokkaasti sitä, miten kuva aatelisista on muuttunut ja muuttumassa. Hän on vertaillut, miten eri aikoina ilmestyneissä Suomen historian yleisesityksissä on kuvattu suomalaista aatelistoa, ja miten kunkin ajan poliittinen henki on vaikuttanut maallisesta rälssisäädystä annettuun kuvaan. Sekä säädyn että yksittäisten henkilöiden, sukujen ja verkostojen tutkimus on ollut 2000-luvulla esillä huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi 20-30 vuotta sitten, jolloin aatelisto tutkimuskohteena miellettiin epämuodikkaaksi teemaksi tai ehkä ”vanhaan historiankirjoitustraditioon” kuuluvaksi.

Yleisesitys aatelin historiasta Suomessa on tervetullut lisä historiantutkimukseen. Sekä tutkijoita että suurta yleisöä kiinnostavat arkielämän, verkostoiden, mikrohistorian ja marginaaliryhmien historia. Julkisen historian rinnalla tutkitaan hyvin paljon ns. yksityiselämän historiaa. Tämä kaikki pätee myös aatelisperheiden tutkimiseen, joista sitä paitsi on tallella muita säätyjä enemmän yksityistä kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja yksityisluontoista tilimateriaalia. Erityisesti kokonaiskuva aatelisten elämästä 1800–1900-luvuilla on pirstaleinen, joten Alex Snellmanin väitöskirjatutkimus aiheesta on todella tervetullut.

Mikään säätyryhmä, puhutaan sitten talonpojista tai aatelisista, ei ole homogeeninen. On löydettävissä maakunnallisia eroja ja varallisuuteen ja vaikutusvaltaan liittyviä eroja. Aatelistoon mahtuu niin vähävaraista maalaisaatelistoa kuin valtakunnan tasolla toiminutta valta-aatelistoa, ja tämä on otettu huomioon uudessa aatelistutkimuksessa. Vastaavaa moniäänisyyttä on syytä nostaa esiin puhuttaessa varhaismodernin ajan suomalaisten talonpoikien, suurimman säätyryhmän, välisistä eroista liittyvät ne sitten varallisuuteen, verkostoihin tai vaikutusvaltaan maalaisyhteisössä. Velkasuhteita, varallisuuteen liittyvää aineistoa ja kummisuhteita tutkimalla voidaan myös rahvaasta löytää uusia näkökulmia tutkimukseen.

Miksi on sitten tärkeää nostaa esiin Suomen keskiajan ja varhaismodernin ajan tutkimus? Lukioiden historian kurssien määrää on typistetty entisestä, eikä oppiaineen asema uudessa tulevassa opetussuunnitelmassakaan ole vahvistumassa. Kuten Nils Erik Villstrand ja Ann-Catrin Östman toisaalla samassa aikakauskirjassa (HAik 2/2013) kirjoittavat, ja mikä hyvin myös yleisesti tiedetään, Suomen historia ennen autonomian aikaa on yleissivistystä antavissa lukioissa lapsipuolen asemassa. Se on toki syventävä kurssi, jolloin kaikkien lukioiden on tarjottava sen opiskeluun mahdollisuus, mutta lukiolaisille itselleen se on valinnainen kurssi, eikä sen rooli myöskään historian reaalikokeen kysymysarsenaalissa ole kovin vahva. Jos lukioissa oman maan menneisyys ja historia koetaan vain valinnaiseksi teemaksi, heijastuu tällainen ennen pitkään myös yliopiston historianopiskelijoiden lähtötasoon Suomesta ennen vuotta 1809. Kiistämättä se myös vaikuttaa suomalaisten historiatietoisuuteen ylipäänsä. Suomalaisten identiteetille olisi tärkeää, että tiedämme maamme asukkaiden elämästä enemmänkin kuin 200 viimeisen vuoden ajalta.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Ville Kivimäki: Sodan traumasta ja muistamisesta (HAik 3/2013)

Ville Kivimäki
Sodan traumasta ja muistamisesta. Väitöslektio Åbo Akademin Humanistisessa tiedekunnassa 17.6.2013.

Tampereella jouluna 1945 nuori mies tunkeutui kirkkoon kesken jumalanpalveluksen, kulki alttarille ja alkoi rukoilla kovaäänisesti armahdusta itselleen. Kirkkoväki hämmentyi ja jumalanpalvelus keskeytyi. Poliisi sai edelleen sekavassa tilassa olleen miehen kiinni neljän päivän päästä. Kävi ilmi, että hän oli paennut läheisestä Pitkäniemen mielisairaalasta, jonne hänet toimitettiin takaisin. Miehen arveltiin saaneen skitsofreenisen kohtauksen, ja hänet määrättiin yhdistetylle insuliinikooma- ja sähköshokkikuurille. Hän palasi lopulta kotiinsa seuraavana kesänä. Psykiatrin mukaan mies oli muuttunut hoitojen avulla rauhalliseksi, asialliseksi ja järjestyneeksi, mutta toisaalta myös ”omituisen veltoksi, värittömäksi ja ilmeettömäksi”.

Mies oli ollut psykiatrisessa hoidossa ennenkin. Kesällä 1944 hän oli toiminut rintamaupseerina Karjalan kannaksen ankarimmissa puolustustaisteluissa Tali-Ihantalassa. Kuten hän itse kertoi, hän joutui johtamaan ”aivan nuoria poikia”, jotka menivät tykistötulessa sekaisin. Ankarassa hermopaineessa nuori luutnanttikin oli lopulta saanut vaikean psyykkisen häiriön. Matkalla kenttäsairaalaan hän oli repinyt pois univormunsa upseerinmerkit, ja vielä sotasairaalan psykiatrisella osastolla hän oli tyystin sekava ja vailla ajan- ja paikantajua. Hetkittäin hän piti merkillistä, kovaäänistä uskonnollista saarnaa.

Yhä tänä päivänäkin vuosien 1939–1944 kaksi sotaa ovat suurelle osaa suomalaisista kuin yhteisön keskellä seisova kirkko, jossa säilytetään ja toistetaan kertomusta siitä, keitä me lopulta suomalaisina olemme. Monelle tuo kertomus on kuin pyhä evankeliumi tai raamatullinen kärsimysnäytelmä. Usein itse kertomuksen sisältö on muuttunut liturgiaksi, jota kuunnellaan perinteen vuoksi ja vain toisella korvalla. Historiantutkijat näkevät sodassa myytin, joka on aina uudelleen purettava. Kirjailijoille, taiteilijoille ja toimittajille sota on tarjonnut ehtymättömän inspiraation lähteen käydä keskustelua suomalaisten identiteetistä ja omakuvasta. Välillä kirkon piirissä on keskusteltu kriittisesti opinkappaleista ja menneistä virheistä, välillä on vaadittu hiljaista kuuliaisuutta ja särötöntä yksimielisyyttä.

Kirkko sodan muistikulttuurin vertauskuvana tavoittaa sen merkillisen pyhäinyhteyden, joka sotaan liittyy. Kirkko on keskellä kylää, sen symbolinen keskipiste. Se, mitä kirkon seinien sisällä sanotaan, tuntuu olevan suorassa yhteydessä yhteisön perustaviin merkityksiin ja myyttisiin alkujuuriin. Näin on sodankin osalta, kuten Ilona Pajari ja Tuomas Tepora ovat omissa tutkimuksissaan hyvin osoittaneet. Niin suomalaisuus yleisesti kuin erikseen suomalaisen miehen ja suomalaisen naisen stereotyypitkin peilautuvat sotaan. Selvä enemmistö nuorista suomalaismiehistä suorittaa edelleen varusmiespalveluksen. Tässä modernissa initiaatioriitissä mieheksi kasvaminen ja sotien velvoittava perintö liittyvät yhä erottamattomasti yhteen.

Kirkkoa ympäröi hautausmaa, josta sodan myyttinen kokemus ammentaa todellisen voimansa. Sen äärellä voi olla syytäkin hiljentyä. Riippumatta kaikista sodan kiistanalaisista ja ristiriitaisista merkityksistä, sota ei aiheuttanut suomalaisille vain noin sadantuhannen henkilön ”tappioita”, vaan se tappoi lähes satatuhatta idullaan olevaa nuorta elämää kaikkine toiveineen, pelkoineen ja elämänodotuksineen. Sodassa kaatui ylivoimaisesti eniten noin kaksikymmenvuotiaita nuoria miehiä. Nämä nuorukaiset olivat vielä äitiensä ja isiensä poikia, rippikoulusta oli vasta muutama vuosi, koulunpenkiltä rintamalle kiskaistuina heistä suurin osa vasta uneksi omasta seurustelukumppanista, perheestä ja ammatista. Sota vei vanhemmilta heidän silmäteränsä, se vei parhaan ystävän ja tuoreen ensirakkauden. Näin se teki molemmin puolin rintamaa; myös kaatuneen neuvostosotilaan lompakossa oli tallella äidin kirje ja nuoren tyttöystävän valokuva.

Sodat käydään nuorilla ihmisillä. Ja sodasta hengissä selvinneet nuoret miehet ja naiset ovat saaneet kantaa muistoja noista vuosista pitkinä vuosikymmeninä näihin päiviin asti. Jokunen vuosi sitten minulle soitti yli 80-vuotias, nimettömäksi jäänyt nainen, joka oli palvellut jatkosodan aikana sotasairaalassa Turussa. Hän halusi kertoa, ettei koskaan unohda niiden haavoittuneiden sotilaiden järkyttyneitä pojankasvoja, jotka kesällä 1944 lastattiin paareilla ulos junanvaunuista. Tuhansissa tällaisissa muistoissa sota elää yhä keskuudessamme.

Kuolleet vaikenevat, ja me ihmiset olemme huonoja sietämään hiljaisuutta. Hautausmaan raskas tunnelma kutsuu ihmisiä antamaan sille merkityksiä. Monet puhuvat kuolleille kauniisti kuin rakkaimmilleen ja lohduttavat siten itse itseään. Mutta mitä harvemmaksi käyvät ne, joille kyse oli ankarista henkilökohtaisista menetyksistä, sitä estottomammin tuntuvat jotkut puhuvan kaatuneiden puolesta. Pahimmillaan sotaa omitaan ahtaan kansallismielisyyden ja rasismin käyttövoimaksi, niin kuin tässä muka olisi sotasukupolven kestävin perintö. Toisaalta sota on ollut keino kiinnittyä kansakuntaan, ja esimerkiksi Suomen romani- ja juutalaisvähemmistöille on ollut tärkeää korostaa, että hekin olivat mukana ja että hekin ovat siis kantaneet oman uhrinsa yhteiselle alttarille.

Sota on kansallinen kiintopiste, johon etäisyyttä tai läheisyyttä mittaamalla määritellään edelleenkin yhteisön rajoja. Näillä rajanvedoilla rakennetaan helposti hierarkioita, vaikka suomalaisen sotakokemuksen keskeinen piirre onkin ollut korostaa kansallista yhtenäisyyttä. Välimatkan mittayksikkönä toimii usein kärsimyksen määrä, ikään kuin tuo mennyt kärsimys olisi meidänkin kärsimystämme. Viimevuosina sodan traumoista on alettu puhua laajalti, mikä onkin tärkeää. Ne ovat koskettaneet tuhansia suomalaisperheitä erittäin konkreettisesti. Mutta myös tässä näkyy sodan erikoinen asema yhteisöllisenä peilinä. Traumoistakin tulee kollektiivinen ominaisuus: me kaikki – kolmannessa tai jopa neljännessä polvessa – kannamme sodan traumoja. Yksinkertaisimmillaan koko suomalaisuutta selitetään sodan traumojen kautta. Olennaiset erot hälvenevät; traumasta tulee meidän yhteistä omaisuuttamme.

Fyysiset sotavammat ovat olleet stigmoja sanan kristillisessä mielessä – siis todisteita uhrista ja marttyyriudesta. Kun fyysiset stigmat ovat puuttuneet ja haavat ovat olleet näkymättömiä sielullisia vammoja, niihin on aivan liian usein liitetty toisenlainen stigma: häpeä, pelkuruus ja mielisairaus. Miksi fyysistä kärsimystä on pidetty – symbolisesti puhuen – ylevöittävänä ja psyykkistä kärsimystä taas epäilyttävänä ja halveksuttavanakin? Tässä sodan kansallinen uhriajatus heijastaa suoraan kristinuskon ydintä, jonka mukaan ruumiillisella uhrilla lunastetaan hengen ylösnousemus. Vähintään analogiana tämä ajattelutapa yltää lääketieteeseenkin, suomalaiseen sotapsykiatriaan. Sodan aikana ja pitkään sen jälkeen psyykkisiin häiriöihin suhtauduttiin ymmärtäväisimmin silloin, kun niiden syynä pidettiin fyysistä aivovammaa. Ja nykyinenkin posttraumaattinen stressihäiriö muuttuu ikään kuin aidommaksi, kun se voidaan perustella aivokemialla tai muilla fyysisillä syillä.

Sodassa järjiltään menneet sotilaat olivat vailla ruumiillisia vammoja, mutta silti heidän kehonsa kouristelivat, halvaantuivat, huusivat, mykistyivät ja vapisivat kuin ne olisivat totisesti haavoittuneet. Tuon ajan epäilevät tuomaat – upseerit, lääkärit ja muut – vaativat saada silminnähtävän todisteen haavoittumisesta. Kun sitä ei löytynyt, sotilaat jäivät alastomiksi väkivallan symboleiksi ilman uhrimerkitystä. Niinpä heitä pidettiin ”häiriintyneinä”, ”simulantteina”, ”tärähtäneinä”. Sotilas, joka meni sodan uhrialttarilla järjiltään tai pelkäsi liikaa, esitti samalla epämiellyttävän kysymyksen. Entä jos siinä asetelmassa, jossa vanhojen miesten johtamat kansakunnat kilvan lähettivät kokonaiset ikäluokat nuoria poikia ja miehiä teurastamaan toisiaan, olikin itsessään jotain mielipuolista? Entä jos psyykkinen häiriö olikin normaali reaktio? Paljon helpompaa kuin vastata tuohon kysymykseen oli vierittää syy psyykkisistä vammoista sotilaiden itsensä niskoille.

Pitäisikö sodan kirkko sitten purkaa? Kyse on ikivanhasta ristiriidasta uskon ja tiedon välillä. On itsestään selvää, että sota ja siihen liittyvät myytit on asetettava kriittisen tiedon valoon. Toisaalta myös akateemiset historiantutkijat voivat tehdä kategoriavirheen, kun he näkevät menneisyyden myytit vain valheellisina kulisseina, jotka on paljastettava ja purettava. Totuus ei aina löydy jostain myytin takaa; mytologian tasolla tarkasteltuna myytti itse ja sen kokemus ovat totta. Myytinmurtaja-historioitsija, joka rymistelee kirkkoon karkottaakseen sieltä kaiken pyhyyden tunnun, tulee helposti karkottaneeksi myös oman tutkimuskohteensa.

Kun aloitin väitöstutkimukseni, ajattelin itsekin tärkeimmäksi tehtäväkseni sodan todellisen raadollisuuden paljastamisen. Se on minusta edelleenkin erittäin tärkeä tehtävä. Työni aikana luulen kuitenkin ymmärtäneeni, että yhtä tärkeää on myös osoittaa ne kestävät ja yhteenliittävät merkitykset, joiden avulla niin monet kuitenkin onnistuivat säilyttämään mielenterveytensä usein pöyristyttävän väkivaltaisissa oloissa. Viimeisten vuosikymmenten aikana meistä historiantutkijoista on tullut erittäin taitavia purkajia suhteessa ”kansalliseen historiaan”. Sikäli kun kyse on poissulkevasta, nationalistisesta ja säröttömästä menneisyyskuvasta, niin hyvä niin. Mutta pelkkä purkaminen ja myyttien murtaminen ei voi olla historiantutkimuksen ainut tavoite. Jos historioitsijat eivät kirjoita yhteisiksi koettuja kertomuksia menneisyydestä, ne kirjoittaa joku toinen. Tuon toisen kirjoittajan agendalla eivät välttämättä ole korkealla sellaiset hyveet kuin kriittisyys, tasapuolisuus, objektiivisuus ja laaja-alaisuus.

Kirkon eteisessä seisoo yhä mies, joka on menettänyt tykistökeskityksessä niin muistinsa kuin järkensäkin. Minusta tuntuu, että sotapsykiatriselta osastolta karannut, armoa ahdistukseensa anova nuorukainen häiritsee edelleen kirkkokansan itsetyytyväistä rauhaa. Hänen sekavassa saarnassaan ei tunnu olevan järkeä, se aiheuttaa levottomuutta. Jotkut haluaisivat vieläkin poistaa hänet kirkosta, toiset ohjaisivat hänet rauhoittumaan ymmärtäväisen sielunhoitajan vastaanotolle. Jumalanpalveluksen hän joka tapauksessa onnistuu keskeyttämään. Vähintä, mitä voisimme tehdä, olisi vihdoinkin kitkeä pois se syvään juurtunut häpeän köynnös, joka on kasvanut kiinni sotilaiden psyykkisiin häiriöihin. Nuoret miehet rintamalla pelkäsivät – kaikki heistä, yleensä yksin ja pelkoaan häveten. Eikö olisi jo aika lakata pelkäämästä tuota pelkoa?

Kirjoitus ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 3/2013

Historiallisen Aikakauskirjan verkkosivut

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Jukka Tarkka: Eva ja demarit

Jukka Tarkka: Eva ja demarit

Ville Okkosen artikkeli elinkeinoelämän yhteiskunnallisesta aktivismista 1970-luvulta 1980-luvulle (HAik 3/2013) käsitteli Elinkeinoelämän valtuuskunnan alkuvaiheita. Se kiinnosti minua, sillä olen ollut Evassa töissä 1980−1984 ja kirjoittanut ensimmäisen yrityksen sen historiaksi Uhan alta unioniin: asennemurros ja sen unilukkari Eva (Otava 2002).

Okkonen on tietenkin oikeassa siinä, että Evan tehtävä oli asettua vastavoimaksi 1970-luvun valtavirraksi nousseelle sosialismin julistukselle. Hän kuvaa kuitenkin Evan filosofiaa ja toimintatapaa tavalla, josta en oikein tunnista entistä työpaikkaani ja tutkimuskohdettani. Hänen tulokulmansa muistuttaa 1970-luvulle tyypillistä umpi-ideologista nollasumma-ajattelua. Siinä oikeiston pahikset ja vasemmiston hyvikset pelasi-vat kaikilla pelikentillä vastakkain. Tämä oli juuri se luutunut päähänpinttymä, jonka muuttaminen oli Evan päätehtävä.

Okkosen 1970-lukulaisesta asennepinttymästä käsin rakentuva Evan kuvaus taipuu huonosti aidoksi his-toriantutkimukseksi. Evaan kytkeytyvä henkilöhistoriani antaa tietysti hyvän perusteen arvioida kriittisesti myös kirjaani ja tässä esittämiäni kommentteja. Mutta havaittavissa olevat faktat pitäisi sentään ottaa huo-mioon eri suuntiin kallellaan olevissa tutkimuksissa ja kommenteissa.

Okkonen sivuuttaa Evan ja SDP:n ylimmän johdon ja taloustuntijoiden talouspoliittisen keskustelun, joka alkoi jo 1976, melkein Evan ensi töiksi. Silloin Evan Juha Sipilä ja SDP:n Paavo Lipponen saivat tehtäväkseen kehitellä yhteistyötä, ja niin myös tapahtui. Olen itsekin ollut mukana tähän yhteistyöhön liittyneessä dema-rien ja evalaisten talousseminaarissa 1980-luvun alussa.

Okkonen sivuuttaa myös yhteiskuntasopimuksen lanseerauksen kesällä 1976. Evan toimitusjohtaja Max Jakobson vain sattumalta ehti SDP:n terävimmän johdon edelle. Sama oli askelten tahti.

Esimerkiksi nämä asiat on selostettu yksityiskohtaisesti kirjassani sivuilla 142−144 ja 155−157 (myös Paavo Lipponen selostaa niitä muistelmiensa 1. osan sivuilla 455−458). En viitsi arvailla, johtuvatko Okkosen artikkelin faktapohjan aukot siitä, että hän ei tunne kirjaani eikä Lipposen muistelmia, mikä kertoisi huoli-mattomasta lähdetyöskentelystä, vai johtuvatko ne halusta ohittaa omien mieltymysten vastainen tieto, mikä osoittaisi epätavallista tutkija-asennetta.

Kun muutosta halutaan, on järkevää toimia vallan käyttäjien kanssa. Sosiaalidemokraatit olivat 1970-luvulla vallan keskiössä. Eva toimi kommunismia vastaan ja torjuakseen Neuvostoliiton vaikutuksen Suomen politiikkaan. Tässä sosiaalidemokraatit ja Eva olivat pelikentän samalla puolella. Siksi Eva piti demareihin poliittista yhteyttä yli ideologisten raja-aitojen. Se oli viimeinen yritys elvyttää hiipuvaa aseveliyhteistyötä.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Maijastina Kahlos, Kauan sitten Ateenassa

Maijastina Kahlos: Kauan sitten Ateenassa


Muinaisessa Ateenassa oli ruukuntekijöiden työpaja.
Työpajan mestarit tarvitsivat uutta ruukuntekijää, ja niinpä he päättivät palkata yhden lisää. Mestarit päättivät kuuluttaa Ateenassa ja kaikkialla Kreikassa, että he etsivät pajaansa ruukuntekijää. Työtä haki seitsemäntoista ruukuntekijää koko Kreikasta, kokeneita ja vähemmän kokeneita, mutta kaikki he olivat eteviä. Työpajan mestarit valikoivat neljä ruukuntekijää, joita he kuulustelivat, valitakseen näistä itselleen työntekijän.Nämä neljä olivat Khrysippos, Platon, Aristoteles ja Speusippos.

Khrysippos oli ollut alalla varsin pitkään. Hän oli osoittanut ammattitaitonsa tekemällä kuusi vaativampaa ruukkua ja kymmeniä pienempiä ruukkuja. Hänellä oli jo mestarin arvo, ja hän oli opettanut ruukuntekoa nuoremmille. Khrysippos oli aikaisemmin asunut Ateenassa, mutta tyranni Hippiaan aikana hän oli joutunut pakenemaan Spartaan. Spartassa hänet oli otettu hyvin vastaan, ja sen vuoksi hän oli viihtynyt siellä vuosia. Khrysippos oli käynyt ruukuntekijöiden opissa myös Miletoksessa, Efesoksessa ja Smyrnassa.

Platon ei ollut ehtinyt olla alalla kovinkaan kauan. Itse asiassa hän oli tehnyt ensimmäisen vaativamman ruukkunsa viitisen vuotta aikaisemmin, mutta teki nyt intohimoisesti ruukkuja. Hän ei ollut saanut vielä mestarin arvoa. Hän oli myös kuunnellut mestareita, jotka kertoivat, miten ruukun tekemistä voidaan opettaa. Hän oli asunut Ateenassa, mutta käynyt ruukuntekijöiden opissa Korintossa. Ateenalaisena hän tunsi työpajan mestarit ja oli tehnyt heille töitä ennenkin.

Aristoteles oli myös alalla varsin nuori. Hän oli myös valmistanut ensimmäisen vaativamman ruukkunsa vasta joitakin vuosia sitten. Hän teki antaumuksella ruukkuja, mutta ei ollut vielä ehtinyt saada mestarin arvoa. Platonin tapaan hänkin oli kuunnellut mestareita, jotka opettivat ruukun tekemisen opettamista, ja hän oli opettanut ruukun tekemistä. Hän ei ollut Ateenasta, vaan Argoksesta. Hän oli käynyt ruukuntekijöiden opissa muualla, aina Syrakusassa saakka.

Speusippos oli ollut alalla pitkään, pitempään kuin kukaan näistä nuoremmista ruukuntekijöistä. Hän oli saanut mestarin arvon. Hän oli siis kokenut, ateenalaisena hän tunsi työpajan mestarit hyvin, he olivat hänen ystäviään. Mutta siihen nähden, että oli ollut ruukuntekijänä pitkään, Speusippos ei ollut ehtinyt valmistaa kovinkaan monta ruukkua, vain kaksi isoa ja muutamia pienempiä. Varsinkin ensimmäisen vaativamman ruukun tekemiseen oli vierähtänyt aikaa. Ei hän laiska ollut, mutta jostakin syystä ruukkuja ei noin vain valmistunut. Ehkä hän hioi muutamia ruukkujaan niin pitkään. Siten syntyi varmasti hienoja ruukkuja, kun niitä joskus valmistui. Ja oli hän toki opettanut ruukun tekemistä nuoremmille.

Mestarit antoivat ruukuntekijän työn Speusippokselle. Ateenalaiset kuiskivat, että Speusipposta mestarit olivat alun perinkin ajatelleet työntekijäkseen. Sanottiin, että itse asiassa mestareilla oli ollut mielessään jo alusta alkaen Speusippos, sillä tämä oli silloin tällöin ollut heidän apunaan. He luottivat häneen, olihan hän heidän kestiystävänsä. Ateenalaiset supisivat, etteivät mestarit olleet uskaltaneet palkata häntä noin vain: sellainen herättäisi vihaa ateenalaisissa, ja kaikki muut kreikkalaiset nauraisivat heille.
Protagoras sanoi: ”Mestarit päättivät myös, että jos Speusippos ei ota vastaan ruukuntekijän paikkaa, työ annetaan Platonille.”

Theaitetos kysyi: ”Miksi?”

Protagoras: ”Mestarit sanoivat, että koska hän on nuori ja lupaava, niin hänellä on edessään loistava tulevaisuus. Ja hän on työpajan kasvatti.”

Theaitetos: ”En ymmärrä. Eihän tulevaisuudesta tiedä kukaan mitään? Eikö sen pitäisi merkitä, mitä on saanut aikaan ja mitä nyt osaa?”

Alkibiades puuttui puheeseen:
”Poikaparka, et ymmärrä tosiaankaan mitään. Mestarit ovat kunniallisia miehiä, jotka tekevät Ateenalle hyödyllisiä päätöksiä. Ateenan työpajoihin pitää ottaa vain ateenalaisten omia miehiä, veljiämme, jotka ennestään tiedetään työpajaan sopiviksi. Ei kukaan Ateenassa halua metoikkeja Argoksesta tai Spartaan muuttanutta epämääräistä väkeä.”

Theaitetos: ”Olen ymmälläni. Eikö valinta pitäisi tehdä sen mukaan, mikä on hyvää, oikeaa ja kaunista?”

Alkibiades: ”Äh, oletko taas kuunnellut sitä Sokratesta? Sitä paitsi ei Ateenassa kukaan halua mustakuvioisia ruukkuja, joita Khrysippos tekee. Hippiaskin inhosi niitä. Kaikki muut kuviot käyvät: Speusippos tekee punakuvioisia ruukkuja, vaikkakin harvakseltaan, mutta hän voi opettaa niiden tekemistä muille.”

Theaitetos: ”Miksi mestarit eivät sitten saman tien palkanneet Speusipposta?”

Euripides puuttui puheeseen: ”Voi, Theaitetos, he ovat järjestäneet meille mitä parhainta teatteria.”
Mitä mietti Khrysippos? Aivan ensimmäinen ajatus oli heittää savet seinään ja luopua ruukuista. Mutta hän purki sydäntään ruukuntekijäystävilleen ympäri Kreikkaa, Sisiliaa ja Jooniaa. Sitten hän kiiruhti gymnasioniin palaistralle jalostamaan kiukkuaan hikipisaroiksi. Harjoittelun jälkeen Khrysippoksen oli helpompi palauttaa mieleensä, miksi hän oikeastaan teki ruukkuja. Ei hän tehnyt niitä Ateenan työpajan mestareiden takia. Hän teki ruukkuja niiden kauneuden tähden. Niin, se oli tärkeintä, hän ei lannistuisi. Hän jatkaisi ruukkujen tekemistä ja tekisi lisää erilaisia ruukkuja, mustakuvioisia ja vaikka punakuvioisia, geometrisia ja orientalisoivia; amforoita, skyfoksia, kantharoksia… Hän palasi dreijansa ääreen.

***
* Julkaistu Historiallisen Aikakauskirjan numerossa, 1/2014.
* Historiallisen Aikakauskirjan verkkosivut

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Ville Okkonen, EVA patosi sosiaalireformismia

Ville Okkonen: EVA patosi sosiaalireformismia


Jukka Tarkka (Jukka Tarkka: Eva ja demarit HAik 4/2013) moitti artikkelini (Elinkeinoelämän yhteiskunnallinen aktivismi politiikan muutoksen taustavoimana 1970-luvulta 1980-luvulle, HAik 3/2013) lähtökohtia ideologisiksi ja esitti oman tulkintansa Elinkeinoelämän valtuuskunnan perustamisesta sekä järjestön suhteesta SDP:n johtoon. Tarkan mielestä sivuutin keskeisiä tosiasioita EVA:n roolista 1970-luvun puoluepolitiikassa ja yhteiskunnallisen ilmapiirin muokkaamisessa. Tarkan mukaan EVA perustettiin purkamaan lukkiutunutta poliittista ilmapiiriä ja patoamaan kommunismin sekä Neuvostoliiton vaikutusta.

Artikkelissani argumentoin lähdepohjaisesti, että EVA perustettiin vahvistamaan ei-sosialististen puolueiden asemaa ja yhteistyöedellytyksiä. Aluksi EVA ei tavoitellut suhteita SDP:n ylimpään johtoon, vaan toteutti huomattavan vaalioffensiivin koko vasemmistoa vastaan.

EVA:n lähdemateriaali asettaa tutkijan kotimaisten yhteiskunta-, talous- ja puoluepolitiikan äärelle. Julkisen sektorin laajeneminen, valtiosääntöuudistus sekä tulkinta vasemmiston eheytymisestä käynnistivät elinkeinoelämän aikaisempaa koordinoidumman vastareaktion. EVAlaiset kokivat valtiollisten valtarakenteiden vahvistumisen ja vasemmiston paineen uhkaksi elinkeinoelämän itsenäisyydelle ja yhteiskunnan sisäiselle vapaudelle.

Synkimmissä EVA-skenaarioissa valtiollisten valtarakenteiden vahvistumisen katsottiin avaavan portteja hallitusmuodon omaisuussuojasäännöksen väljentämiselle, yksityisomaisuuden sosialisoimiselle ja suunnitelmataloudelle. Lähdeaineiston sallimissa rajoissa muodostin EVA:n yhteiskunnallisista havainnoista kontekstin, jossa painottuivat syksyn 1975 eduskuntavaalit, vasemmiston menestyminen gallupeissa ja vasemmistoenemmistöisen eduskunnan mahdollisuus. EVA:n aktivoituminen vaaleissa ei perustunut kommunistien vyörytykseen, vaan koko vasemmiston mahdolliseen menestykseen.

Tarkka on oikeassa siinä, että kuvaukseni jättää EVA:n ja SDP:n suhteet ylimalkaisiksi ja ehkä merkityksensä puolesta syrjään. Toisaalta artikkelini pääkysymys ei ollut EVA:n ja SDP:n suhde. Viittasin vain Mika Tiivolan ja Max Jakobsonin aikalaiskommentteihin, jotka korostivat SDP:n sosialisoimissuunnitelmien jatkuvuutta ja työväenliikkeen pyrkimyksiä keventää valtiopäiväjärjestyksen määräenemmistösäädöksiä.

Välittömästi perustamisensa jälkeen EVA järjesti vaalitukea oikeistolle ja keskiryhmille sekä rahoitti porvarillista järjestökenttää, kuten Vapaan koulutuksen tukisäätiötä (VKTS) ja Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiötä (SYT). Siksi on vaikea hyväksyä Tarkan tulkintaa EVA:sta lukkiutuneiden asenteiden purkajana. Yhtä hyvin voisi sanoa, että EVA purki uudistuneita yhteiskunnallisia asenteita ja siten pyöritti historian pyörää taaksepäin. 1970-luvulla kommunismin eristämisestä ei vallinnut samanlaista konsensusta kuin 1950-luvulla.

Tarkka väittää, että EVA toimi ”kommunismia vastaan ja torjuakseen Neuvostoliiton vaikutuksen Suomen politiikkaan”. Kommunismia kuitenkin tulkittiin melko laajasti. EVA:n tukema koulutuspoliittinen väki piti esimerkiksi opetusministeri Ulf Sundqvistia hitaan vallankumouksen valmistelijana ja kesän 1974 koulujärjestelmälain 14 §:n muutosta sosialismin vyörytyksenä. Riittikö kommunismin kriteereiksi epämieluisa sosiaalidemokratia tai sosiaalireformismi? Yksityisoppikoulujen liiton ja EVA:n rahoittaman VKTS:n aktiiveille peruskouluuudistus merkitsi sosialismin etenemistä, mutta työväenluokkaisten perheiden lapsille sosiaalisen nousun mahdollisuuksia. EVA:n tukema VKTS vastusti nimenomaan sosiaalidemokraattista koulutuspolitiikkaa. Länsinaapurin sosiaalidemokratia ja lujatahtoinen Olof Palme tarjosivat varoittavia esimerkkejä demokraattisesta sosialismista.

Näin asettuu kyseenalaiseksi Tarkan väite, että EVA ja SDP vastustivat kommunismia ”pelikentän samalla puolella”. EVA ja sosiaalidemokraatit eivät olleet samassa leirissä monissakaan kysymyksissä, vaikka istuivat samoissa kokoushuoneissa.

Vasemmistolle tärkeintä olivat yhteiskunnalliset, verovaroin rahoitetut hyvinvointiuudistukset ja valtiopäiväjärjestyksen määrävähemmistösäännösten lieventäminen työväenliikkeen historiallisen linjan mukaisesti. Näihin myös EVA kiinnitti päähuomionsa, ei yksin kommunismiin. Sosiaalireformismi jakoi rintamalinjoja selkeämmin kuin kommunismi.
***
* Julkaistu Historiallisen Aikakauskirjan numerossa, 1/2014.
* Historiallisen Aikakauskirjan verkkosivut

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Jorma Kalela: Historia ja demokratia (Haik 2/2014)

Jorma Kalela: Historia ja demokratia

Demokratian kehitystä on ohjannut läntisissä teollisuusmaissa kaksi periaatetta: mielivaltaisen vallankäytön estäminen ja yhtäläisten vaikutusmahdollisuuksien turvaaminen kaikille kansalaisille. Jorma Kalela arvioi Suomen poliittista järjestelmää ja osoittaa, että näiden vaatimusten täyttäminen ei riitä 21. vuosisadalla julkisen vallan demokraattisuuden varmistamiseen. Historiantutkijoiden uusi tapa ajatella menneen merkityksiä puolestaan avaa hedelmällisen näkökulman kansanvallan käsitteen päivittämiseen. Kalelan lähtökohtana on Ville Laamasen Olavi Paavolaista käsittelevä poliittisen historian väitöskirja Suuri levottomuus, joka tarkastettiin Turun yliopistossa 1.2.2014.

Ville Laamasen karonkassa pidetyt puheet havainnollistavat historian luonnetta. Kukin puhuja otti esiin ne asiat, jotka hänen mielestään oli syytä nostaa esiin liittyivät ne sitten väittelijään, hänen tutkimukseensa, ajankohtaiseen tilanteeseen tai johonkin muuhun seikkaan. Mitään yhtä, vielä vähemmän ”oikeata” näkökulmaa ei ollut, vaan kukin puhuja valitsi teemansa itse.

Menneen arvioiminen eli historioiden rakentaminen on ihmiselle yhtä välttämätöntä kuin vaikkapa syöminen tai hengittäminen, kuten yhdysvaltalainen historiantutkija David Thelen korostaa.1 Tämä ihmisen perustava ominaisuus on siis eri asia kuin tieteenala tai koulujen oppiaine. Jos historiaa tarkastellaan totuttua avarammin, yhtäällä on lukemattomia historioita ja toisaalla historia tiedon lajina.

Valtaosa ihmisten rakentamista historioista on satunnaisia viittauksia menneeseen, mutta niiden lisäksi he tuottavat huolellisemmin mietittyjä esityksiä. Sellaisia ovat vaikkapa viime vuosina yleistyneet painetut valokuvakirjat tai videot perheen viimeisestä lomamatkasta. Yleisötkin ovat monenkokoisia koostuvat ne sitten naapureista tai poliitikon muistelmista kiinnostuneista kansalaisista.

Kaikilla historioilla on silti yksi yhteinen piirre: niitä rakennetaan sen vuoksi, että kohteeksi valittuja menneitä asioita tai tapahtumia pidetään jostain näkökulmasta nykyhetken kannalta merkittävinä. Esimerkistä käy Ville Laamasen väitöskirja, jossa hän käsittelee teoksen alaotsikossa mainittuja ”Olavi Paavolaisen kulttuurista katsetta ja matkoja 1936–1939”.

Länsimaisen vallankäytön nykyinen luonne

Olavi Paavolaista kiinnostivat 1930-luvun jälkipuoliskolla Mussolinin, Stalinin ja Hitlerin visioimat ”uudet maailmat” ja ”uudet ihmiset”. Hän pyrki tavoittamaan Italian, Neuvostoliiton ja Saksan tuonaikaista poliittista kulttuuria hallinneet piirteet. Kun vastasin Ville Laamaselle hänen karonkassaan, perustelin näkemystä, jonka mukaan länsimaiden nykyisiä vallankäytön järjestelmiä kannattaisi lähestyä Olavi Paavolaisen tavoin.

Ehdotukseni lähtökohtana on englantilaisen historiantutkijan ja BBC:lle radio-ohjelmia tuottaneen Eliane Glaserin Guardianissa 17.5.2013 julkaisema kirjoitus. Siinä hän vertasi länsimaita ja Pohjois-Koreaa kiinnittämällä huomion tapaan, jolla kansalaisten mielipiteitä ohjataan. Kuinka suuri on lopulta näiden kahden erilaisen poliittisen kulttuurin välinen ero?

Pohjois-Koreaa hallitsevan yhtenäisyyden näkyvä ilmentymä on peittelemätön poliittinen propaganda, jolla pyritään estämään vallankäytön järjestelmää kyseenalaistavan opposition syntyminen sekä oikeutetaan ja peitetään avoin sorto ja mielipiteiden manipulointi. Glaser kysyi, päästäänkö länsimaissa samankaltaiseen lopputulokseen hienovaraisemmin keinoin.

Kirjoituksensa otsikolla ”We are just more subtle about our propaganda” Glaser viittasi nykyiseen länsimaiseen tapaan muokata kansalaisten mielipiteitä. Siinä on hävitetty tutkimustulosten, tiedonvälityksen, propagandan ja kulutuksen ohjaamisen väliset erot. Julkisuus välittää muun muassa poliittisesta järjestelmästä kuvan, jonka mukaan kansalaiset tekevät kuluttajina (vaikkapa asiakasomistajina) suuntaa-antavat päätökset.

Vuonna 2012 julkaisemassaan teoksessa Get Real: How to Tell it Like it is in a World of Illusions 2 Glaser analysoi harhakuvitelmien tuottamiselle perustuvaa vallankäyttöä. Kirjan luettuaan on vaikea olla rinnastamatta nykyisiä länsimaita Olavi Paavolaisen kohteena olleisiin kulttuureihin: hän luonnehti näitä maita hallinneita ajatusmaailmoja uskonnoiksi.

Suomalaisen politiikan muutos

Suomenkin poliittisen kulttuurin erittely oikeuttaa vallankäytön järjestelmän perustelujen rinnastamisen uskontoon.3 Demokratiaan suhtaudutaan samalla tavoin kuin uskontoon: kirkkoon kuulutaan ja sen seremonioihin osallistutaan, mutta papin välittämää sanomaa ei sen kummemmin pohdita. Julkisen vallan käyttämisen muotoja sen paremmin kuin järjestelmän sisältöä ei kyseenalaisteta.

Kuvaavaa on, että kansanvalta demokratian synonyyminä on lähes kadonnut suomalaisen politiikan sanavarastosta. Pohjoismainen kansanvalta ja sen juuret olivat muutama vuosikymmen sitten kansallinen ylpeydenaihe. Tänään on hankala puhua uskottavasti kansalaisten suhteesta valtioon tavalla, joka korostaisi kansan vallankäytölle antamaa hyväksyntää.

Muuallakin lännessä on unohdettu ne kaksi periaatetta, joiden toteuttamiseksi demokratia aikanaan syntyi. Ensimmäinen oli mielivaltaisen vallankäytön estäminen ja toinen yhtäläisten vaikutusmahdollisuuksien varmistaminen kaikille kansalaisille. Tänään on syytä tarkastella teollisuusmaissa yleisesti hyväksyttyä yhteiskuntapolitiikkaa ja siihen vaikuttamista ”alhaalta päin”, kansalaisten näkökulmasta.

Kansalaisilla on nykypolitiikassa itse asiassa samankaltainen asema kuin arvostelutuomareilla taitoluistelu- tai uimahyppykilpailuissa. He arvioivat vaaleissa sitä tyyliä, jolla kilpailijat toteuttavat suorituksille ennalta annetut vaatimukset. He ottavat toisin sanoen annettuina sekä ne sisällöt, joiden puitteissa puolueet yrittävät profiloitua että pisteytysjärjestelmän eli äänestämisen. Mahdollisuudet vaikuttaa kilpailijoiden valintaan ovat varsin vähäiset.

Läntisten teollisuusmaiden politiikan perusasetelma tulee selkeästi näkyviin Suomen kaltaisessa pienessä, viennistä riippuvaisessa maassa. Hallitusten keskeisin tehtävä on sovittaa maan talous globaaliin ympäristöönsä tavalla, joka varmistaa kotimaan tuotannollisen toiminnan vakaan kasvun. Politiikkaa toteutetaan tässä viitekehyksessä ja sen ovat kaikki puolueet hyväksyneet kansalaisten hyvinvoinnin perusedellytykseksi.

Puolueiden konsensus on, että globalisaation oloissa ei ole vaihtoehtoa: talouden kansainvälisen kilpailukyvyn varmistaminen on asetettava julkisen vallan käyttämistä ohjaavaksi tavoitteeksi. Ilmiön kääntöpuolesta eli politiikan alistamisesta taloudelle ovat suomalaiset poliitikot yhtä hiljaa kuin kollegansa muissa länsimaissa. Sen sijaan tutkijoille kyse on keskeisestä politiikkaa nykyisin määrittävästä piirteestä.

Kun puolueet kilpailevat paremmuudesta maan kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamisessa, niiden suhde äänestäjiin on muuttunut: kansalaisten asioiden ajaminen on jäänyt taka-alalle. Puolueet eivät enää ole niinkään äänestäjien edustajia suhteessa valtioon, vaan niiden päätehtäväksi on noussut hyväksynnän hankkiminen näiltä valtiovallan toimenpiteille.

Puolueet ovat tavallaan kutistaneet politiikan hallinnoksi, kun ne ottavat julkisen vallan käytön lähtökohdat ja tavoitteet annettuina. Puo¬lueet vastaavat demokratian seremonioista samalla tavoin kuin papit ristiäisistä tai hautajaisista. Ne rakentavat vaaliasetelmat sekä hoitavat eduskunnan, hallituksen ja presidentin väliset suhteet. Suurelle osalle äänestäjiä puolueet myös rinnastuvat pappeihin: niiden välillä ei juurikaan ole asiakysymyksiä koskevia eroja.

Politiikan perusluonne on peitetty korostamalla globalisaation vaatimaa konsensusta. Yhteiskunnan eri ryhmien välisiin etu- ja arvovastakohtiin perustuvaa päätöksentekoa vähintäänkin vierastetaan, ellei peräti pidetä epäsuotavana. Mitä politiikka itse asiassa on? Se on 2000-luvun Suomessa vastausta kaipaava kysymys ja sen lisäksi läheisesti sidoksissa toiseen esittämättä jätettyyn kysymykseen: mitä demokratialla tarkoitetaan tänään.

Suomalaisen demokratian tila

Nykydemokratian perustava ongelma on, että niin monet kansalaiset pitävät heille osoitettuja poliittisen osallistumisen muotoja hyödyttöminä. Eihän maan hallituksellakaan juuri ole mahdollisuuksia vaikuttaa maailmalla Suomen kehitystä sääteleviin ratkaisuihin. Ja siltä osin kuin asioista voidaan päättää kotimaassa, puolueet tarjoavat kansalaisten kannalta samanlaista politiikkaa.

Päätöksenteon läpinäkyvyyden vähättely osoittaa, että poliitikot eivät näe tarvetta demokratian perinteisen sisällön päivittämiseen. Suuri osa valmistelusta on siirretty tuottavuuden lisäämisen nimissä virkamiehiltä yksityisille konsulteille, joiden työnantajana olevia yrityksiä ei koske avoimuuden vaatimus. Ongelmana ei ole myöskään pidetty sitä, että kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ovat kaventuneet tämän ”konsulttidemokratiaksi” kutsutun ilmiön myötä.4

Globalisoituneelle maailmalle ominainen keskinäisriippuvuuksien lisääntyminen sekä valtion ja talouden tiivis kietoutuminen yhteen ovat kieltämättä muuttaneet politiikan luonteen. Siitä on tullut kasvaneiden tiedollisten valmiuksien vuoksi ammattilaisten kokopäivätyötä, mutta samalla politiikka on etääntynyt kansalaisista. Tämä on demokratiaongelma, jonka puolueet ovat kiertäneet.

Suomalaiseenkin nykydemokratiaan pätee vertauskuva kahdesta maailmasta. Toista hallitsee valtiollisen politiikan päiväjärjestys valtiontalouden kehyspäätöksineen ja siitä vastaavat taloutta koskevaan asiantuntemukseen nojaavat puolueet. Toisessa maailmassa sijaitsevat ne tilanteet, jotka määrittävät kansalaisten mielestä heidän elämäänsä. Näiden maailmojen välinen yhteys on ohuen ohut, mutta sitä eivät puolueet myönnä.

Poliitikot valittivat 1970- ja 1980-luvulla kansalaisten poliittista passiivisuutta ja jopa politiikanvastaisuutta, kunnes ne vähitellen myönsivät, ettei kansalaisia ollut kuunneltu riittävästi. Itsekritiikki tiivistyi ajatukseen, että aitoa tukea ja hyväksyntää ei ollut osattu varmistaa. Kansalaisten ja poliitikkojen välisen etäisyyden kasvamisesta saattoi silti jo vuonna 1990 esittää toisenlaisenkin tulkinnan. ”Perinteisen politiikan sisältöjä ja sen olemassa olevia muotoja pidetään aikansa eläneinä.” 5

Kansalaiset ovat sittemmin tehneet omilla toimillaan selväksi, että heidän poliittinen aktiivisuutensa suuntautuu muualle kuin puolueisiin. Puolueiden vastauksena on ollut pyrkimys integroida puoluetoiminta ja muut poliittiset toimintamuodot sekä kehittää niitä. Tämä tavoite yhdistää maan silloisen hallituksen vuonna 2007 hyväksymää Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaa ja sen seuraajan eduskunnalle keväällä 2014 antamaa Demokratiapoliittista selontekoa.

Kumpikin ohjelma ottaa demokratialle perinteisesti esitetyn sisällön annettuna eli jättää vaille huomiota sen, että Suomesta on tullut kahden politiikan maa. Yhtäällä ovat ”kaikilla elämänalueilla” toimivat yhdistykset ja järjestöt, joita ilman ”Suomi pysähtyisi”. Toisaalla on sitten tästä ”kukoistavasta kansalaisyhteiskunnasta” erillinen, puolueiden politiikan maailma. Vallankäyttö ei kylläkään ole tälläisessa tilanteessa demokraattista, mutta yhteiskuntarauha ei silti ole uhattuna niin kauan kun kumpikin politiikka antaa toisen toimia sen omilla säännöillä. 6

Selvää on joka tapauksessa, että vapaat vaalit ja parlamentille vastuunalainen hallitus eivät enää riitä toimivan demokratian kriteereiksi tämän vuosisadan läntisissä teollisuusmaissa. Kansalaisilla on oltava todelliset mahdollisuudet käyttää julkista valtaa hyvän elämän varmistamiseen sellaisena kuin he itse sen määrittävät. Heidän on koettava ja nähtävä, että oma toiminta tuottaa myönteisiä tuloksia, kun mittapuina ovat heidän tilanteensa ja heidän arvonsa. Tähän pyrittäessä kannattaa kysyä, miksi historioita oikeastaan rakennetaan.

Monet historiat

Historioiden rakentamisen lähtökohtana on intuitio, jonka mukaan menneen tarkastelu on hyödyllistä: jo toteutuneet asiat ja sattuneet tapahtumat ovat jostain näkökulmasta merkityksellisiä tässä päivässä. Tuon näkökulman päättää historian rakentaja ja hänen valintansa liittyy niihin asioihin, jotka ovat hänen kannaltaan ajankohtaisia. Yksi etsii ideoita ja toinen hakee asioihin historiallista perspektiiviä.

Ihmisiä kiinnostavat erilaiset asiat. Monille on tärkeätä saada tietoa vanhempiensa ja isovanhempiensa vaiheista ja olosuhteista, hahmottaa oman suvun historiaa. Toisia viehättävät entisajan ateriat ja tuloksena on ollut muun muassa ruokareseptikirjoja. Kolmansien mielenkiinnon kohteena on veturien kehitys, mikä on tuottanut museorautateitä eri puolille maailmaa.

Menneeseen paneudutaan myös eri syistä. Siihen voi syventyä pelkästään oman ajattelun kehittämiseksi, mutta useimmat haluavat myös osoittaa oman kiinnostuksensa kohteen merkityksen muille. Esitystavatkin vaihtelevat valokuvakirjoista ja lehtikirjoituksista näytelmiin ja tutkimuksiin. ”Oikealle” tavalle esittää mennyttä on yhtä vähän perusteita kuin kiinnostuksen kohteiden asettamiselle paremmuusjärjestykseen.

Historioiden rakentamisen mieli estää kuitenkin vapaasti muotoillun sisällön. Menneiden asioiden ja tapausten esittämisen tarkoite on osoittaa, että nykyisistä poikkeavissa olosuhteissa tapahtunut toiminta ja siihen liittyvät asiat ovat nykyhetken kannalta merkittäviä. Tämä edellyttää, että selvitetään tarkastelun kohteena olevien ihmisten tapa ymmärtää oma todellisuutensa, heidän ajattelutapansa ja heidän käytettävissään ollut tieto.

Monet historioiden rakentajat pettävät it¬seään arvioimalla menneitä toimijoita omien, vaikkapa moraalisten tai poliittisten mittapuidensa mukaisesti. Historian idea on päinvastainen: suhteellistaa ja kyseenalaistaa rakentajansa omaa maailmaa. Ajatuksena on erottaa toisistaan johonkin tiettyyn tilanteeseen sidotut il¬miöt ja asiat niistä, jotka ovat merkittäviä olosuhteiden poikkeavuudesta huolimatta. Tämä edellyttää menneiden ja nykyisten tilanteiden välisten eroavuuksien tunnistamista ja tunnustamista.

Alan ammattilaisten eli historiantutkijoiden tehtävänä on pyrkiä varmistamaan, ettei menneille toimijoille tehdä vääryyttä, että heidän toimintansa esitetään heidän ”omilla ehdoillaan”, kuten ammattikuntamme on asian ilmaissut. Tämän erotuomaritoiminnan ulkopuolelle jäävät kuitenkin ne lähtökohdat, joiden mukaisesti historiat on rakennettu. On historian tuottajan asia päättää, mitkä asiat ja tapahtumat tulevat tarkastelun kohteiksi ja mistä näkökulmasta.

Kaikki historiat ovat ainutkertaisia, koska niiden rakentajien yhteiskunnallinen asema ja heille tärkeät asiat poikkeavat toisistaan. Esitykset ovat kuitenkin osittain päällekkäisiä ja siksi niiden yhtymäkohdat ovat jatkuvan väittelyn kohteita. Debatin keskiössä on erilaisten näkökulmien hedelmällisyys nykyisyyden kannalta ja siksi kyse on historian politiikasta. 7 Juuri historian politiikka tekee monet historiat tärkeäksi demokratialle.

Historiantutkijoiden uusi ajattelutapa

Monet historiat muistuttaa ilmaisuna siitä, että historiantutkijat omaksuivat 1900-luvun viimeisellä kolmanneksella aiempaa avaramman näkemyksen historiasta. Yksi tämän paradigmaattisen muutoksen monista ulottuvuuksista, ehkäpä niistä keskeisin, oli muidenkin kuin alan ammattilaisten rakentamien menneen esitysten tunnustaminen historioiksi.8 Sen seurauksena on ollut tärkeän erottelun nouseminen esiin: yhtäällä ovat mennyttä koskevat konkreettiset esitykset ja toisaalla historia tiedon lajina.

Ennen paradigmaattista muutosta me ammattilaiset ajattelimme historiaa itse asiassa vain tiedon lajina, jonka kohteena oli todellisuuden yksi perusulottuvuus. Historia oli yksikössä. Sanan monikkomuodolla tarkoitimme tutkimusalueita ja traditioita tai oppiaineita (esimerkiksi poliittista historiaa). Muiden kuin tieteentekijöiden laatimien esitysten sisällyttäminen historian alaan avarsi mennyttä koskevaa keskustelua. Sen piirin laajentumista kuvaavat hyvin muistamiseen useilla eri tieteenaloilla liittyvät moninaiset tutkimussuunnat.

Monet historiat havainnollistavat historiaa jokaiselle kulttuurille ominaisena piirteenä, mikä auttaa täsmentämään historia-ammattilaisten yhteiskunnallisen aseman eri puolia. Edellä jo mainittu toiminta erotuomarina on niistä ilmeisin, kun taas muiden tehtävien määrittäminen on huomattavasti hankalampaa. Ei ole ollut helppo luopua sellaisista ajattelutavoista, joiden perustana on ollut ajatus ammattikunnan tuottamista esityksistä ”oikeina” historioina ja historian esittämisen mittapuina.

Omalta osaltani opin varsin vaivattomasti jo 1980-luvun alussa ottamaan vakavasti tavallisten ihmisten rakentamat historiat, mihin palaan jäljempänä. Tästä huolimatta en erottanut toisistaan monia historioita ja historiaa tiedon lajina. Ajatteluni muuttumisen seuraava vaihe alkoi 1980- ja 1990-lukujen taitteesta ja kolmannen, tähän kirjoitukseen päättyneen jakson on täytynyt alkaa viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla.

Oxfordissa syksyllä 1991 pitämässäni esitelmässä sanouduin kahteen seikkaan viittaamalla irti siitä ajatusmallista, jossa yksikössä olevalla historialla on ”kulkunsa”.9 Toinen perusteluni oli teoreettinen: tutkimuskäytäntö ei edellyttänyt historiaa koskevia metafyysisiä oletuksia. Kestämätön oli ennen muuta ajatus historian omasta liikkeestä. Tämän kirjoituksen kannalta merkittävämpi perustelu oli kuitenkin työväenliikkeessä toimimisen tuottama kokemus.

Molempien silloisten työväenpuolueiden politiikkaa kuvasi ajatus siitä, että ”historia on meidän puolellamme”, vaikka ne antoivatkin asialle eri sisällön. Omia historioitaan rakentaneiden työläisten näkökulmasta tämä ajattelutapa oli valmiiden tulkintojen tyrkyttämistä, poliittista kasvatusta ja holhoamista. Jouduin myöntämään, että historia oli tiedon lajin ohella myös vallankäytön väline.

Seuraava askel eteenpäin oli oivallus siitä, että tutkimustyöhön sisältyvän vallankäytön vaaran tunnistaminen on tärkeätä myös histo-rian¬tutkijalle. Making History -kirjani oli tuottanut näkemyksen siitä, että historiantutkijan velvollisuutena on tukea akateemisen maailman ulkopuolella tapahtuvaa historioiden rakentamista. Tämän konsultoinnin vaatimasta varovaisuudesta minua muistutti englantilainen kollega Ian Gwinn.10

Gwinn korosti, että ammattilainen tulee helposti alistaneeksi menneen merkittävyyttä koskevat ihmisten ajatukset ja oivallukset akateemisen tutkimuksen pelisäännöille. Historioiden rakentamisen mieli on kyllä siinä, että tarkastelun kohteena olevia ihmisiä lähestytään heidän ”omilla ehdollaan”, mutta tämä ei edellytä samojen vaatimusten täyttämistä, mitä vaaditaan ammattitutkijalta. Päinvastoin: Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia on vakuuttava todiste siitä, että myös kaunokirjallinen teos voi välittää menneen merkittävyyden nykyisyydessä.

Toisaalta Väinö Linnaan johtanut ajatuskulku nosti uudella tavalla esiin kysymyksen historiantutkijan yhteiskunnallisen tehtävän rajoista. Monien historioiden ja tiedon lajin erottelun tarpeellisuuden ja hyödyllisyyden oivalsin kyllä vasta tätä kirjoitusta laatiessani, mutta samalla jouduin kysymään, miten pitkälle on mentävä mo¬nien historioiden erittelyssä. Miten tulisi ajatella menneeseen liittyvää runoa tai musiikkiesitystä?

Historia ja vallankäyttö

Juuri historian ja vallankäytön suhteesta puhuin Ville Laamasen karonkassa, jossa monien muiden tavoin erittelin Turun poliittisen historian oppiaineen historiaa. Totesin, että oppiaineen 40-vuotishistoriikista oli jäänyt pois merkittävä vaihe, joka liittyi tämän päivän termeillä ilmaistuna itsenäiseen, puolueiden holhouksesta vapaaseen kansalaistoimintaan. Esittelyn olisi pitänyt tapahtua minun kirjaseen laatimassani artikkelissa.11

Tuon vuonna 2005 valmistuneen kirjoituksen näkökulmana oli markkinalogiikan nousu yliopistolaitoksen kehittämisen käytevoimaksi. Samalla artikkeli oli myös katsaus kaksitoista vuotta kestäneeseen professorikauteeni, joka oli alkanut vuonna 1992. Esitellyksi tulivat niin laitoksen hallinnon muutos, perustutkinto- ja tutkijakoulutuksen uudet suuntaviivat kuin toiminnan laajeneminen muun muassa Itä-Aasian ja eduskuntatutkimuksen alueille.

Historiikista pois jäänyt hanke toteutettiin yhdessä yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen kanssa. Sen taustalla oli kokemukseni ammattiyhdistysliikkeessä toteutetusta projektista, jota olin johtanut vuosina 1979–1986 Paperiliiton päätoimisena historiankirjoittajana. Ajatuksena oli ollut antaa historiaa kirjoitettaessa ääni myös liiton jäsenille ja hanke onnistui siinä mielessä hyvin, että lopulta kolmatta sataa paperityöläistä paneutui menneeseen tutkivissa opintokerhoissa.

Projektin keskeinen johtopäätös koski muiden kuin alan ammattilaisten suhdetta histo¬riaan. Tutkivat kerhot tuottivat kyllä tietoa niiden kahden teoksen tueksi, jotka laadin liiton historiasta, mutta ne päättivät itse, mitä tutkivat ja mistä näkökulmasta.12 Kerhojen työtä ohjasi toisin sanoen uusi tapa ajatella historiaa: mikä (tässä tapauksessa) oli paperityöläisten omassa näkemyksessä heidän omaa historiaansa.13

Turussa puoli vuosikymmentä myöhemmin aloitetun hankkeen tavoitteena oli edistää ”tavallisten ihmisten” harjoittamaa historian tutkimista ja käyttää yliopistotutkijoiden osaamista sen tukena. Mitä kaikkea tämä tarkoitti muun muassa opintoaineistojen ja kurssien järjestämisen muodossa on oman tutkimuksensa aihe. Laamasen karonkan puheenvuorossa nostin esiin kysymyksen hankkeen lyhytkestoisuuden merkityksestä.

Aikalaistulkintani lähtökohtana oli ollut se näkemys, jonka olin 1970-luvulla sisäistänyt Työväen Sivistysliiton aktiivina. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin olin nimittäin päätynyt käsitykseen, ettei Suomessa enää ollut tilaa perinteiselle sivistystyölle. Sivistysjärjestöjen, työväen- ja kansalaisopistojen sekä täydennyskoulutuskeskusten tehtävänä oli keskittyä ammatillisten pätevyyksien kehittämiseen. Tämä yhdeksänkymmentälukulainen näkökulma on mielestäni 2010-luvulla riittämätön.

Yhteiskunta tutkimusprosessissa

Tämän päivän maailmassa puolueiden holhouksesta vapaa kansalaistoiminta avaa mielestäni sivistystyötä tärkeämmän näkökulman tuohon lyhytkestoiseksi jääneeseen hankkeeseen. Näkemykseni muutos muistuttaa ensinnäkin siitä, että historiat rakennetaan aina nykyisyydessä ja että niiden tuottamisessa on kysymys ”menneisyyden näkemisestä nykyisyyden … kysymysten valossa”, kuten E.H. Carr asian ilmaisee.14

Näkemykseni muutos havainnollistaa myös Carrin ajatusta siitä, että ”historioitsijan päätehtävä ei ole kertoa asioita vaan suorittaa arvostuksia”.15 Arvottamisen väline taas on sen asiayhteyden valitseminen, jossa tutkimuskohdetta tarkastellaan. Näiden valintojen eli eri näkökulmien merkittävyydestä käyty keskustelu on edellä jo esittelemäni historian politiikan sisältönä.

Erilaiset näkökulmat tuottavat erilaisia ku¬vauk¬sia tutkimuskohteesta, joita on punnittava niiden ”omilla ehdoilla”. Yhteinen arvioinnin kriteeri on kysymys siitä, tekeekö kuvaus oikeutta tutkimuskohteelle. Käytännössä on ensin ratkaistava näkökulman oikeutus eli voidaanko valitut kysymykset esittää kohteesta. Sitten on varmistettava, ettei kuvaus tee, muun kestävänä pidetyn tiedon valossa, vääryyttä kohteelle.

Näkökulman eli tarkastelun kontekstin valinta ratkaisee sen, mihin tutkimuskohteen monista puolista historian rakentaja kiinnittää huomionsa.

Näkökulman valinnan tuottama historioiden sidonnaisuus rakentamisensa tilanteeseen osoittaa toisellakin tavoin, ettei menneen esityksiä ole mielekästä ajatella ”totuuksina” jostain ilmiöstä. Noiden esitysten eli tulkintojen lähtökohta muuttuu koko ajan ja siksi historioiden rakentaminen on päättymätön prosessi. Toisaalta suunnitellun työn sijoittaminen tuohon yhteiskunnalliseen prosessiin on hedelmällinen tutkimuksen lähtökohta.

Edellä esittelemäni oman näkökulman muuttuminen nosti esiin kysymyksen suomalaisen demokratian rappeutumisen etenemistä. Tuo prosessi oli 1990-luvulla vasta sillä tavoin alullaan, että itsenäisen kansalaistoiminnan välttämättömyyden nostaminen esiin olisi saattanut jopa olla ennenaikaista. Mutta voidaanko näin sanoa vielä seuraavan vuosikymmenen puolivälin tilanteesta, on vastauksen arvoinen kysymys. Omien tuolloisten (onneksi lukuisten) kirjoitusten erittely veisi vastaamista eteenpäin.16

Asian toinen puoli on, että tutkijan on järjestelmällisesti valvottava osallistumistaan histo¬rian politiikkaan. Vuoden 1972 Historian tutkimusprosessi -kirjassa korostin, että tiedon lajina historia edellyttää tutkijalta ”arviota yhteiskunnan tilasta ja omasta asemastaan siinä”.17 Neljäkymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä Making History -teoksessa tämä ajatus on täsmentynyt vaatimukseksi tunnistaa oma paikka ”historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessissa”.

Omat ja yhteiset historiat

Demokratian elvyttämiseksi tarvittavaan kansalaistoimintaan saadaan hyödyllinen näkökulma siitä tilanteesta, jossa suomalaiset puolueet syntyivät runsas sata vuotta sitten. Noiden puolueiden perustana olivat sellaiset kokemukset, joille oli ominaista tulolähteen ja elämäntavan riippuvuus toisistaan. Tällaisen, säädynmukaisen tai eri leireissä elämisen ja toimimisen rippeetkin katosivat Suomesta 1980-luvulla.

Nyky-Suomessa ei ole sellaisia toisistaan selkeästi erottuvia suuria yhteiskuntaryhmiä, joihin kansalainen voisi samastua. Muita rajoituksia kuin raha ei enää ole elämisen ja toimimisen muotojen valinnalle eli käytettävissä olevat ansiot ovat ottaneet sen paikan, mikä tulolähteen luonteella oli pääosan 1900-lukua. Julkisuus, jossa siis ei enää tehdä eroa tiedonvälityksen, propagandan ja kulutuksen ohjaamisen välillä, pyrkii myös saamaan kansalaiset uskomaan yhteiskunnan yksilöllistymiseen.

Yksilöllinen elämäntapa on ihanne, vaikka kaikilla on oltava oikeus pitää elämisen puitteet naapurin tasolla. Kulutuksella on keskeinen sija tässä ajatusmallissa ja yhteiskunnallisen oikeutuksen sille antaa kotimaisen kysynnän tärkeys talouskasvulle. Elämänmeno on tyystin toisenlaista kuin 1980-luvulla, jolloin kulutuspakosta keskusteltiin moraalisin äänenpainoin. Kansalaisia ohjataan sisäistämään ajatus siitä, että heidän yksilöllinen kilpailukykynsä on koko maan kannalta (”meille”) yhtä tärkeä asia kuin kansakunnan kansainvälinen kilpailukyky.

Vaikka ”keskiluokkaa” tai ”työväkeä” ei siis enää ole 1900-luvun alkupuolen merkityksessä, ja vaikka ne eivät palaa, näitä ilmaisuja käytetään edelleen. Puhe on siis ennen muuta nostalgiaa, mutta se ilmentää toisaalta myös kaipuuta sellaisiin olosuhteisiin, joissa yhdessä toimiminen ja vaikuttaminen oli luonnollinen asia. Juuri tällaista elämäntapaa tarvitaan demokratian päivittämiseen ja siihen antaa viitteitä historioiden rakentamisen logiikka.

Omien kokemusten järjestäminen ja arvioiminen on yksi historioiden tuottamisen monista lähtökohdista. Se on sekä tapa saada tietoa ja jäsentää omia elinolosuhteita että niiden kohentamiseen tähtäävien ajatusten lähtökohta. Tämän logiikan noudattamista voinee pitää useimpia ihmisiä yhdistävänä piirteenä; toisaalta oma historia lienee useimmille vain ylimalkainen kokonaisuus ja vain harvat ovat esittäneet sen edes itselleen.

Vaikka jokaisen ihmisen oma historia on ainutkertainen, hänen kokemuksensa eivät ole ainutkertaisia ja juuri tälle pohjalle ihmiset ovat rakentaneet yhteisiä historioita. Tällaiset menneen esitykset välittävät tietoa, jota sekä yhteisö että sen yksittäiset jäsenet tarvitsevat pyrkiessään hallitsemaan elinympäristöään. Vaikka yhteiset historiat on tuotettu kollektiivisesti, niitä ei useinkaan ole rakennettu tietoisesti.18

Yhteisiin kokemuksiin perustuvat menneen esitykset on myös omaksuttu intuitiivisesti, sillä niitä ei ole useimmiten esitetty kokonaisuuksina. Argumenttini on, että yhteisten historioiden kehittäminen intuitiivisista näkemyksistä järjestelmällisesti eritellyksi tiedoksi auttaa historian perusluonteen vuoksi demokratian elvyttämisessä. Historioitahan tuotetaan siksi, että mennyttä pidetään nykytilanteen kannalta merkittävänä.

Kun yhteisö käy keskustelua siitä, mitkä asiat kuuluvat sen yhteiseen historiaan ja mistä syystä, se itse asiassa debatoi edessä olevasta toiminnastaan ja sen tavoitteista. Näin ajatellen yhteisten historioiden tietoinen rakentaminen on itsenäisen, puolueista riippumattoman kansalaistoiminnan valmistelua. Tällainen politiikka nousee ”alhaalta päin”, perustuu lähtökohtaisesti yhteisön jäsenten omiin, yhteisiin kokemuksiin.

Yhteisten historioiden tietoisesta rakentamisesta syntyvän politiikan tavoitteet nousevat ihmisten omista kokemuksista, mille nykypolitiikassa ei ole tilaa. Yksilöllisen ja kansallisen kilpailukyvyn ensisijaisuutta korostavan ajattelutavan perustanahan on näkemys, jonka mukaan aineelliset arvot hallitsevat ihmisen elämää. Sen vastakohtana on ajatus, että ihmiset päättävät itse millainen elämä on elämisen arvoista.

Hallinnoksi kutistuvassa politiikassa näyttävät tehdyt ratkaisut ainoilta mahdollisilta, koska niiden perustuminen valintoihin kielletään. Poliitikot korostavatkin mielellään, etteivät arvot tai teoriat ole heidän lähtökohtanaan, ideologioista puhumattakaan. He vain tekevät puo¬lueet¬tomasti sen, mitä kylmät tosiasiat vaativat. Elämisen puitteiden parantamiseen tähtäävät tavoitteet ovat haihattelua eikä sellaisiin sitä paitsi ole varaa.

Yhteisten historioiden tietoisesta rakentamisesta nouseva kansalaistoiminta siihen sisältyvine tavoitteineen tuo esiin yhden demokratian perustavista ominaisuuksista eli yhteiskunnalle ominaisten erilaisuuksien tunnustamisen. Kun nämä erilaisuudet otetaan julkisen vallan toimenpiteiden perustaksi, politiikka on palautettu politiikkaan. Mutta samalla joudutaan myös arvioimaan uudelleen poliittisen järjestelmän perusteet. Ennen muuta on kysyttävä, mikä on puolueiden asema ”alhaalta nousevassa” politiikassa.
***
1. A Participatory Historical Culture. Teoksessa Roy Rosenzweig & David Thelen (toim.) The Presence of the Past. Popular Uses of History in American Life. Columbia University Press 1998, 190.
2. Eliane Glaser, Get Real. How to Tell it Like it is in a World of Illusions. Forth Estate 2012.
3. Tästä perusteellisemmin ks. Jorma Kalela, Politiikan kieltämisen politiikka. Teoksessa Heikki Taimio (toim.) Kurssin muutos. Kestävään kasvuun ja hyvinvointiin, Työväen Sivistysliitto 2009. Tuorein analyysini on Jorma Kalela, Der Zustand der Demokratie im heutigen Finnland. Teoksessa M. Menger & Burkhart E. Poser (toim.) Finnland im Blick. Historische und zeitgeschichtliche Studien. Festschrift für Dörte Putensen. Deutsch-Finnische Gesellschaft 2014, 331–357.
4. Tästä enemmän ks. Hanna Kuusela & Matti Ylönen, Konsulttidemokratia. Gaudeamus 2012.
5. Jorma Kalela, Kansalaiset, poliittinen järjestelmä ja yhteiskuntamoraali. Tiedepolitiikka 13:2 (1990). Ks myös Jorma Kalela, Perinteisen politiikan loppu. Teoksessa Ville Pernaa & Mari K. Niemi (toim.) Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia. Edita 2005.
6. Lainaukset Kansalaisfoorumin pääsihteeri Aaro Harjun kirjoituksesta Helsingin Sanomien Mielipide-osastossa 29.4.2014.
7. Historian politiikka on neljännen luvun teemana kirjassani Making History. Jorma Kalela, Making History. The Historian and Uses of the Past. Palgrave Macmillan 2012.
8. Paradigmaattinen muutos on Making History -kirjani ensimmäisen luvun teema.
9. Kalela 2012, 63–64. Oxfordissa 25. History Workshop -konferenssissa pitämäni, julkaisemattoman esitelmän otsikkona oli History-writing, power and the end of the traditional left.
10. Historiantutkijasta konsulttina ks. Jorma Kalela, History-Making. The Historian as a Consultant. Public History Review 20 (2013). Gwinnin varoitus sisältyi hänen s-postiviestiinsä allekirjoittaneelle 9.12.2012; ks. myös hänen kommenttinsa kirjoitukseeni What is History For? History Workshop Online, 9 November 2011. Tässä ks. myös Kalle Pihlainen, Narrative truth. Metatheoria. Revista de filosofía e historia de la ciencia. 3:2.
11. Auli Kultanen-Leino, Vesa Saarikoski, Timo Soikkanen & Marja-Liisa Torvikoski (toim.) Lähihistoria tehtävänä, 40 vuotta poliittisen historian tutki-musta, opetusta ja hallintoa Turun yliopistossa. Poliittisen historian raportteja 7 2005.
12. Ks. Jorma Kalela, Ihmiset kirjoittavat oman historiansa. Paperiliiton historihanke. Tiede & Edistys 3 (1983); Jorma Kalela, Minnesforskning, oral history och historierörelsen. Sociologisk Forskning 20:3–4 (1984).
13. Paperiliiton historiahankkeesta ks. Jorma Kalela, Näkökulmia tulevaisuuteen. Paperiliiton historia 1944–1986. Paperiliitto 1986, 11–21; Jorma Kalela, Making History. The Historian and Uses of the Past. Teoksessa Hilda Kean & Paul Martin (toim.) The Public History Reader. Routledge 2013, 104–128.
14. Edvard Hallet Carr, Mitä historia on. Otava 1961, 22.
15. Ibidem.
16. Erityisen hedelmällinen kirjoitukseni on Jorma Kalela, Nollakuusi ja vasemmiston poliittiset arvot. Teoksessa Inkeri Ahvenisto & Kirsi Mäki (toim.) Kansalaisvaikuttaminen ajassa. Näkökulmia suomalaiseen kansalaisvaikuttamiseen suurlakosta 2000-luvulle. Väki Voimakas 19. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2006, 271–299.
17. Jorma Kalela, Historian tutkimusprosessi. Metodinen opas oman ajan historiaa tutkiville. Gaudeamus 1972, 11.
18. Yhteisistä historioista ks. Kalela 2012, 74–81. Olen myös pitänyt tästä teemasta kolme esitelmää Helsingin yliopistossa, joista ensimmäinen oli Shared histories as an example of the black hole between disciplines, or how to approach people’s experience of history. Agora for Interdisciplinary De-bate 10.12.2012.

Historiallinen Aikakauskirja 2-2014

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”