nylander kirjoitti:Minusta puolestani tuntuu, että edellisten sitaattien väitteet, jotka ainakin omalla kohdallani säännöllisesti, kerta toisensa jälkeen, toistuvat vastaavissa tilanteissa, ovat osa Agricolan toimittajan aseman antamaan selkänojaan tukeutuvaa taktiikkaasi - asiaperusteiden loppuessako? Asiallinen keskustelu alkaa näyttää minustakin mahdottomalta.
Olen tästä eri mieltä. Jos esim viittaat, kuten usein teet, "tiettyihin piireihin", on kyllä todella vaikeaa jatkaa keskustelu tämän pidemmälle, koska et jostain syystä halua yksilöidä keitä he ovat ja mitä he ovat kirjoittaneet ja missä.
Mutta paltaanpa ketjun otsikon mukaiseen aiheeseen, josta keskusteleminen olisi kiinnostavaa, jos viitsisit tuoda esille vähän täsmällisempiä argumentteja.
Koska et itse halua antaa keskustelun sytykkeeksi ensimmäistäkään Klingen tai Vihavaisen julkaisemaa ajatusta, täytyy sitten kai itse ryhtyä toimeen. Kiitos paljon vihjeestä paneutua tarkemmin Vihavaisen kirjoituksiin! Aina silloin tällöin tulee muutenkin kyllä luettua hänen tekstejään, jotka ovat hyvinkin kiinnostavia, monesti hän mm. referoi Venäjällä ilmestyvää kirjallisuutta nostaen esille asioita, joista ei muuten Suomessa juuri kuulisikaan. Suomessa ei ole montaa vastaavaa Venäjän tuntijaa (Klingekään ei käsittääkseni osaa Venäjää?)
Tähän Venäjän eliitin ideologista taustaa käsittelevään ketjuun sopiikin mitä parhaimmin esimerkiksi tämä Vihavaisen teksti vuodelta 2014, jossa hän käsittelee presidentin hallintoa lähellä olevan ”Jevropa”-kustantamon julkaisemaa teosta:
Projekt Rossija –Venäjän projekti. Venäjän presidentinhallinto suosittelee teosta ja se on ollut suurten kirjakauppojen myyntimenestys pitkään.
(Timo Vihavainen:
Mitä projektia Venäjä toteuttaa? 30.4.2016)
Vihavainen tuo kiinnostavasti esille teoksen yhtymäkohdat
Mein Kampf-teokseen:
Ensinnäkin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin. Tyyliä ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljelevä.
Vihavaisen mukaan teos ei ole lyhyen aikavälin taktiikkaopus vaan siinä hahmotellaan kokonaan uutta sivilisaatiota. (tätä samaa messiaanista laulua lauletaan nyt paljon Venäjällä (kts. esim.
Viidettä imperiumia käsittelee mm. Venäjällä tunnettu äärioikeistolainen ajattelija Alexander Prohanov.
Siinäkin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.
Tässä mammonismia käsittelevässä kohdassa tulee eittämättä mieleen Matti Klingen kritiikki länsimaista kulutusyhteiskuntaa kohtaan:
Mikä sitten on Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva kulutusideologia, mammonismi, joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan asein. Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.
Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.
Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin.Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.
***
Ensisijaiseksi tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt. Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä strategiseen toimintaan.
Päiväläinen, vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysymää. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina. Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus, ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla. Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.
Suunnitelman toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen.
Tästä "vastainformaatiosta" saamme mekin tälläkin foorumilla nauttia useita kertoja päivässä.