Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Vares vuodesta 1918: pitääkö trauman olla ikuinen?

Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares pohtii vuoden 1918 muisteluja Turun Sanomien koluminissaan 13.3. Hän kysyy aiheellisesti: käsittelemmekö me enemmän oman aikamme ilmiöitä vaiko menneisyyden ilmiöitä kun puhumme vuoden 1918 tapahtumista:

Historiantutkijan silmin katsottuna on tietenkin hyvä, ettei menneisyyttä, tuskallistakaan, unohdeta. Samaan aikaan on kuitenkin pakko huolestua siitä, kuinka vuoden 1918 tapahtumien kuvaukset etääntyvät yhä kauemmas siitä, mitä historiantutkimus on pystynyt niistä rekonstruoimaan. Kumpia loppujen lopuksi todellisuudessa käsittelemme - historian ilmiötä vai omaa aikaamme?

***
Vaikka toisin yhä väitetään, kuvamme vuodesta 1918 ei ole perustunut enää vuosikymmeniin valkoiseen vapaussotamyyttiin. Hyvä niin. On pystytty löytämään uusia näkökulmia ja avaamaan monia traumoja.

Mutta aina, kun myöhempi aika elvyttää keskustelunsa piiriin historiavaiheen, se siirtää tähän omat arvostuksensa. Se pystyy monissa asioissa suurempaan tasapuolisuuteen kuin aiemmin, mutta samalla se menettää monet sellaiset vivahteet ja selittävät tekijät, joiden tärkeyttä aikalaisille ei enää ymmärretä.

Kuvaukset ja vastaukset yhtaikaa monipuolistavat ja yksipuolistuvat, ja muodostuu uusia myyttejä, jotka oletetaan totuuksiksi.

Esimerkiksi oletamme Pohjantähden perusteella, että vuoden 1918 sota oli sorrettujen torpparien nousu. Ei ollut. Siitä huolimatta Koskeloiden tarina tehoaa nyt ja tulevaisuudessa koskettavuudessaan.
***
Tekee todella mieli yhtyä vuoden 1918 erään keskeisimmän tutkijan, Marko Tikan näkemykseen: "Käsitys vuoden 1918 sodasta vapaussotana tai kansalaissotana ovat paitsi omana aikanaan suosittuja historiantulkintoja, myös osa oikeiston ja vasemmiston poliittista identiteettiä. Ne ovat sitä täysin turhaan, koska enempää oikeisto kuin vasemmisto eivät hyödy näistä myyteistä. Pikemminkin päinvastoin: ne ovat olleet jo pitkään lähinnä kiusallisia ja myös vahingollisia historian näkemisen ja ymmärtämisen kannalta." Kuten muutkin ovat havainneet: todellisuudessa nuo myytit olivat oman aikansa tuotteita, vapaussotatulkinta 1920-30-lukujen, Linnan tulkinta 1960-70-lukujen, ja valtaosa nykyajan suomalaisista on jo loitontunut sitoutumisesta kumpaankaan.

Vuoden 1918 käsittely on hyvin oleellista. Mutta käsitys, jonka mukaan asioista puhuttaisiin avoimesti vasta nyt ja että meidän täytyy yhä työstää historian sijasta traumaa, käsittelee nykyään jo oman aikamme angstia, ei enää vuoden 1918 tapahtumia. Tässä mielessä populaarikulttuuri kulkee osin jälkijunassa, myyttien luojina ja vahvistajina.

Vesa Vares: Pitääkö trauman olla ikuinen? (Turun Sanomat, 13.3.2018)

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Vares vuodesta 1918: pitääkö trauman olla ikuinen?

Ilmeisesti on perheitä ja sukuja, joissa trauma on edelleen voimassa. Senhän huomaa nettipalstoilla, joissa joidenkin argumentit ovat selvästi sotienväliseltä ajalta.

Sitten on nuoria ja muita, jotka kuulevat asioista ensimmäistä kertaa eivätkä voi käsittää että Suomessa on tapahtunut samaa kuin Balkanilla 90-luvulla - ikään kuin kuin suomalaiset olisivat jotenkin erilaisia kuin muut. Jotkut heistä selvästi "sijaistraumatisoituvat".

Välttämättä uudet taideteokset eivät ole erityisemmin auttaneet ymmärtämystä, sillä niistä on puuttunut monitasoinen ihmiskuvaus. Avoimien ovien Erottajan piika ja herrasväki olivat varsin stereotyyppisiä. Arvotkin saattavat kääntyä tilanteen mukaan ympäri: juuri kun 17-vuotias Urho Kekkonen oli leimattu "lapsisotilaaksi", teinityttöjen tarttuminen aseisiin esitettiin Komin Veriruusuissa "voimaantumisena".

Onneksi useimmille aihe ei ole sen enempää tabu kuin mitenkään tärkeä.

histseura
Viestit: 3
Liittynyt: 17.05.06 16:06
Viesti: Kotisivu

Re: Vares vuodesta 1918: pitääkö trauman olla ikuinen?

Onneksi trauman ei tarvitse olla ikuinen! Keskustelua ja monensuuntaista peiliin katsomaista tarvittaisiin. Mutta edelleen on sukuja, joissa hellitään kipeitä muistoja. Niissä pahan tekijää pidetään koko vastapuolen edustavana edustajana, eikä pyritä ymmärtämään, että tekijä edustaa ennenkaikkea itseään, on osin itsekin jonkin aatteen tai koston tai kateuden uhri. Toisaalta pitäisi muistaa, että kriisien aikana, joista sota on laajan avoimen väkivallan edustaja, ihmiset tekevät hirveitä tekoja. Siviilit joutuvat aina kärsimään. Viholliset demonisoidaan ja unohdetaan, että hekin ovat vain ihmisiä. Epäoikeudenmukaisia tekoja tehdään, suurin osa yrittää vain jotenkin selvitä hengissä, harva kykenee toimimaan humaanisti tai inhimillisesti. Enpä taida tietää yhtään sotaa historiasta, jossa taideaarteita olisi suojeltu eikä varastettu tai tuhottu, jossa siivilejä olisi kohdeltu kunnioittavasti ja ystävällisesti, eikä ketään olisi tapettu.

Erityisen noloa Suomelle ovat valtavat vankileirit ja se, että sodan jälkeen kuoli enemmän kuin varsinaisen sodan aikana. Tämä on todellinen tragedia. Tätä taustaa vasten on huikea saavutus, että ryhdyttiin kehittämään kunnallishallintoa niin, että siihen otettiin mukaan eri ryhmien edustajia ja että arki palautui "normaaliksi", ja demokratia alkoi toimia. Miten se saatiin onnistumaan ja toimimaan, olisi tärkeä ymmärtää, sillä tietotaidolla olisi varmasti viestiä nykyisessä maailmassa.

Osaako joku suositella, mikä olisi paras tutkimus, jossa pohdittaisiin myös niiden historiaa, jotka eivät halunneet tarttua aseisiin ja yrittivät pysyä konfliktin ulkopuolella? Erityisesti siis niillä alueilla, jossa oli selkeä jako punaisiin ja valkoisiin... Minun suvustani löytyy niin punaisia kuin valkoisiakin sekä näitä, jotka eivät hyväksyneet aseisiin tarttumista.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”