MM kirjoitti:Aseveljiä vai liittolaisia?/Jokisipilä. Sivu 167. Lainaus: "... Suomi oli oli Saksan toivomuksesta syksyllä 1941 igornoinut kokonaan Neuvostoliiton Tukholman kautta esittämän rauhatarjouksen, vaikka sille oli tarjottu vuoden 1939 rajoja, vieläpä Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen takaamina."
Netin Kansalaisfoorumista löytyneen tiedon mukaan (lähdetieto: Suomen sotahistorian komissio ry: Talvisodasta Jatkosotaan/Mihail Semirjaga, Neuvostoliitto etsii ratkaisua ongelmiinsa s. 101.) Amerikka ilmoitti elokuun 18. ministeri Procopèlle, että neuvostohallitus on halukas neuvottelemaan rauhansopimuksesta ja alueluovutuksista Suomelle. Syyskuun loppupuolella Englanti ja Amerikka vaativat Suomea vetäytymään v. 1939 rajoille ja Amerikka toisti rauhanvälitystarjouksensa vielä lokakuun 27. päivänä, mutta siihen ei katsottu aiheelliseksi edes vastata.
Tämä johti sitten Englannin sodajulistukseen ja aikanaan sotasyyllisyyssyytteeseen, koska Suomi ei ollut yrittänytkään käyttää poliittista tietä Moskovan rauhan rajojen muuttamiseen.
Stalin lähetti elokuun alkupäivinä kirjeen pres. Rooseveltille, jossa Stalin ilmoitti Neuvostoliiton olevan valmis solmimaan erillisrauhan Suomen kanssa vuoden 1939 rajojen pohjalta (Tuomo Polvisen ”Barbarossasta Teheraniin” mukaan). Kun tämä kirje saatettiin sittemmin diplomaattiteitse Suomen tietoon, suomalaiset todellakin ignoroivat sen. Tämän on tulkittu puhuvan sekä erillissotateesin puolesta että sitä vastaan: puolesta siinä mielessä, että Stalin selvästi tunnusti Suomen olevan erilaisessa aseman kuin muut ns. Saksan satelliitit. Vastaan puhuu taas se, että ilmeisesti Stalin arveli, että Suomi voisi Saksaan nähden harjoittaa itsenäistä linjaa mutta niin ei käynyt.
Stalin pyrki tietenkin vapauttamaan ne puna-armeijan niukat resurssit, jotka oli sidottuina puolustukseen suomalaisten hyökkäystä vastaan ja iskemään kiilan Saksan ja sen liittolaisten rintamaan. Selvää oli, ettei Saksa missään tapauksessa olisi hyväksynyt sellaista luisumista yhteisestä rintamasta samaan aikaan kuin kuin Leningrad oli joutumassa saartoon – Leningradin maayhteydet katkaistiin 8. syyskuuta. Vaikka suomalaisten ylivoima hyökkäyksessä oli elävässä voimassa suurin piirtein kolminkertainen olisi Neuvostoliitolle rauha edes tällä rintamalla ollut merkittävä helpotus, erityisesti Leningradia ajatellen, koska Leningradin yhteydet Laatokan yli olisivat varmistuneet. Ilmeisesti tämänkaltaiset ajatukset olivat Stalinin mielessä, kun hän teki aloitteen pres. Rooseveltille.
Suomen ulkoministeriö ilmoitti elokuun viimeisenä päivänä, että huhut siitä, että pres. Rooseveltin olisi esittänyt Suomelle Neuvostoliiton rauhantarjouksen tai tarjouksen välittää olivat perättömiä – mikä ei pitänyt paikkansa. Väinö Tanner vielä puheessaan 14.9. Vaasassa esitti todellisen syyn kun hän torjui kaikki ajatukset erillisrauhasta sen vuoksi, että oli selvää, että Saksa (ja siis Suomi) voittaisivat sodan. Voidaan myös tietysti sanoa, että Suomi ei halunnut rauhaa ja että rauhantarjouksen ignoroiminen ei todista siksi mitään erillissotateesistä mutta sen sijaan kyllä se, että Stalin esitti rauhanaloitteen vain ja nimenomaan Suomelle. Mutta kuka erillissotateesin puoltajista myöntää, ettei Suomi halunnut rauhaa edes 1939 rajoilla?
Eri asia tietysti on, miten Saksa olisi painostanut Suomea, ja miten siihen olisi vastattu, olisiko Suomi kyennyt Saksan vastustuksesta huolimatta solmimaan erillisrauhan, mikäli täällä olisi ollut kiinnostusta rauhansopimuksesta, mutta kun koko aloitetta ei edes noteerattu jää se epäselväksi.
Terv.
//Heikki Jansson