MM kirjoitti:Ylikangas taisi mainitakin talvisodan myytin aiheena, johon ei tohdita kajota ja sen, että vaikka tutkitaankin, tullaan lopulta siihen johtopäätökseen, että tehdyt ratkaisut ovat olleet oikeita. Ajatteleeko Ylikangas kuitenkin Tuntematonta lainaten että eppäillä tuota soppii.
Ylikangas on todennäköisesti oikeassa siinä, että edelleenkin on historiassa aihepiirejä, joita on vaikea tarkastella kriittisesti. Tämän vuoksi onkin mielestäni ollut hyvä, että mm. Ylikangas on ottanut pohdintansa kohteeksi vaikkapa juuri talvisodan. On sinänsä inhimillistä ja ymmärrettävää, että aikalaispoliitikot pyrkivät jälkeenpäin selittämään tehdyt ratkaisut siten, että muita vaihtoehtoja ei kertakaikkiaan ollut. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun on käyty raskaita uhreja vaatinut sota. Annetun uhrin täytyy olla mielekäs. Tähän ajatteluun ei sovi se, että päättäjillä olisi kenties ollut vaihtoehtoja.
Eräänä syynä talvisotaan on pidetty sitä, että Suomi halusi välttää Baltian maiden kohtalon. Tässä suhteessa Ylikangas on mielestäni aivan oikein huomauttanut, että "Baltian maiden kohtalo" (= miehitys ja kaikki siihen liittynyt kurjuus ja väkivalta) ei ollut suomalaisten päättäjien tiedossa talvisotaa edeltävänä aikana.
Tämän forumin kirjoittajille asia voi hyvinkin olla tuttu, mutta en lainkaan ihmettelisi, jos ns. suuri yleisö ei asiaa tuntisi. Nimittäin sitä, että Ylipäällikkö Mannerheim olisi ennen talvisotaa ollut valmis suostumaan tiettyihin Neuvostoliiton esittämiin aluevaatimuksiin. En muista tarkkaan millaisiin myönnytyksiin Marski olisi ollut valmis, mutta moni varmaan katsoisi niiden olevan ristiriidassa järkkymätöntä yhteisrintamaa korostavan talvisotakäsityksen kanssa. Ylikankaan kanssa tällä asialla ei välttämättä ole mitään tekemistä, mutta olen itse muistavinani lukeneeni Marskin suhtautmisesta jostain Ylikankaan tekstistä. Kovin usein ei tähän asiaan kuitenkaan talvisotaa koskevissa teoksissa törmää.
Valtiollisen päätöksenteon ohella talvisotaan liittyy tarkastelemisen arvoisia kysymyksiä myös yksittäisten toimijoiden tasolla. Eräs tällainen on tarkka-ampuja Simo Häyhä. "Valkoista kuolemaa" käsittelevä joulu- ja isänpäiväkirjallisuus väittää Häyhän tappaneen talvisodassa yli 500 venäläistä. Luku vaikuttaa käsittämättömän suurelta. Talvisotahan kesti 105 päivää, ja koko tuota aikaa Häyhä ei tietenkään ole voinut olla ampumatilanteissa. Kun huomioidaan, että parhaat saksalaiset ja venäläiset pääsivät
koko toisen maailmansodan aikana kolmeen neljäänsataan "kaatoon", niin Häyhän tulos ei kertakaikkiaan tunnu uskottavalta. Ei, vaikka "piippalakit" olisivat olleet taktisesti kuinka hölmöjä tahansa.
Ja miksi emeritiusprofessorin täytyy olla myytinmurtajana. Eikö se tehtävä kuuluisi jollekin post-mannerheimilaisen ajan jälkeen aloittaneelle tutkijalle.
Niin, tätä voidaan todella kysyä. Ylikankaan kiistattomista ansioista huolimatta minusta on alkanut tuntua, että myytinmurtamisesta on saattanut tulla hänelle itsetarkoitus. Tämä puolestaan voi johtaa siihen, että sekä myytin olemassaolo että tutkimustulos ovat Ylikankaalle jo etukäteen selviä. Siis ennen kuin varsinaisia tutkimuksia on edes suoritettu. Ylikangas on todennäköisesti sekä omassa mielessään että useiden kansalaisten käsityksissä profiloitunut niin vahvasti myytinmurtajaksi, että hänen on suorastaan pakko löytää ja murtaa myytti jokaisesta valitsemastaan tutkimusaiheesta. Vähempi ei hänelle riitä, ja sitä häneltä myös odotetaan.
Niin tärkeää kuin myyttien murtaminen ja "vaiettujen asioiden" esilletuominen onkin, niin harkintaa ja rauhallisuutta tarvitaan myös murtotalkoissa. Aina välillä tuntuu hieman siltä, että myyttejä ja "vaiettuja totuuksia" nähdään vähän joka paikassa. Toki niitä onkin, mutta joskus syntyy kuitenkin vaikutelma "haaskalla olemisesta". Sota myy hyvin, ja koko ajan tuntuu löytyvän uusia myyttejä ja salaisuuksia. En missään tapauksessa halua toppuutella ns. vaikeiden asioiden tutkimista ja käsittelyä, mutta olen hieman huolissani tutkimuksen tasosta.
